Jos sillat osaisivat laulaa

Tiedätte varmasti sanonnan: Jos seinät osaisivat puhua. Ajatuksena yhtaikaa sekä viehättävä että pelottava.

Puhuvaa rakennusta en ole vielä löytänyt, mutta tänään kävimme tutustumassa yhteen San Diegon "salaisuuteen": musikaaliseen siltaan.

Keskellä Golden Hillin naapurustoa sijaitsee aivan tavallisen näköinen moottoritiesilta. Ei mitenkään kaunis eikä naapurustokaan ole varsinaisesti San Diegon viehättävimpiin kuuluva - ainakaan vielä.

Silta ei ole kuitenkaan ihan tavallinen vaan kätkee sisäänsä salaisuuden. Jos sen kaiteita iskee ohi kävellessään metallisella tikulla (esimerkiksi ruuvimeisselillä), "soittaa" silta sinulle sävelmän.

Jälleen kerran hyvä syy kävellä silmät ja korvat auki. Kaupungit ovat yllätyksiä tulvillaan.

25th St Musical Bridge

Asioita, joista tiedät olevasi jo yli kolmekymppinen

Useimmiten en koe oloani kovinkaan vanhaksi enkä anna ikänumeron estää kivoja puuhia, mutta välillä on pakko myöntää olevansa jo selkeästi yli kolmikymppinen.

Iän kertymisen huomaa muunmuassa elokuvissa käydessään. Käsi ylös, kuka muistaa ysikytluvun alun Viidakkokirja piirretyn ja katseli upouutta versiota sisäisesti (tai avoimesti) innosta hihkuen. Uskomatonta, kuinka pitkän matkan animaatiotekniikka onkaan kulkenut. Ja hitsit kuinka monta eri Spidermania elinvuosiini onkaan mahtunut...

Vanhenemisen huomaa myös esimerkiksi siitä, että papereita ei kysytä enää läheskään aina. Ei edes USA:ssa, jossa katselin kerran vierestä, kun selkeästi yli kuusikymppiselle miehelle ei myyty olutta, kun ajokortti oli unohtunut kotiin.

Ja huomaahan sen toki siitäkin, että kavereiden pikkusiskot ja -veljet ovat jo ihan aikuisia, omat hoitolapsetkin saaattavat mennä pituudessa ohi eivätkä kasikutoset olekaan enää ihan älyttömän nuoria.

Tai siitä, että joku ihan äsken tapahtunut juttu tapahtuikin oikeasti jo kymmenen vuotta sitten ja omista ylppärijuhlistakin on jo 14 vuotta.

Aika kuluu nopsempaa, unta tarvitsee enemmän ja peili näyttää pienimmätkin laiminlyönnit aivan samantien.

Onneksi ei olla kuitenkaan liian vanhoja leikkimään. Tänään askartelimme mm. rautalankakoiria taidemuseossa. 

Mutta kaikesta tästä huolimatta on juuri tämän ikäisenä edelleenkin ihan kivaa. Muisteltavaa ja perspektiiviä alkaa löytymään jo ihan kivasti - joka päivä pikkuisen enemmän.

Minä ja aamudonitsi

Söin tänään aamupalaksi donitsin. Kello ei ollut vielä edes kahdeksaa kun todella makea ja tuore Ube Taro Coconut donitsi humpsahti vatsani täytteeksi. Uutiskynnyksen aamupalavalintani ylittää sen takia, että kyse taisi olla ensimmäisestä donitsiaamupalastani ikinä.

En ole suuri donitsien ystävä, mutta tämä North Parkissa sijaitsevan Nomad Donutsin yksilö oli kyllä selkeästi sieltä rinkula-asteikon paremmasta päästä. Makeahan se oli kuin mikä, mutta ei mitenkään rasvaisen oloinen ja taatusti todella tuore. Mielikuvituksellisia makuvaihtoehtoja löytyi jokaisen nystyrän tarpeisiin ja suurin osa vaihtoehdoista löytyi myös vegaanisena versiona.

Mutta siltikin tuntuu, että herkku olisi maistunut vielä paremmalta iltapäiväkahvin kanssa. Vaikka ruokakäsitykseni ovatkin muuttuneet ja avartuneet USA:ssa asuessani, en edelleenkään tykkää syödä aamulla mitään banaania ja maapähkinävoita makeampaa. Enkä ole myöskään aivan sata varma, kuinka pitkään yksi donitsi pitää minut liikkeessä. Kun kahvin ja sokerin vaikutus hälvenee, saattaa edessä olla unelias ja kurniva aamupäivä.

Ajatus siitä, että kaikki amerikkalaiset vetelisivät donitseja joka aamu aamupalaksi, on yhtä oikea kuin se, että kaikkien suomalaisten lautaselta löytyy kaurapuuroa. Aamupalavaihtoehtoja löytyy joka lähtöön, mutta keskimääräisesti aamupala taitaa olla päivän aterioista se eniten suomalaisesta perusmallista poikkeava.

Oma arkinen vakkariaamupala on tällä hetkellä banaani maapähkinävoi leipänen tai avocado ja keitetyt kananmunat. Viikonloppuisin syömme yleensä myöhemmin ja enemmän tai käväisemme aamupalalla jossain lähiravintoloistamme.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että aamupala on päivän tärkein ja paras ateria, vaikka viimeaikaiset tutkimuset väittävätkin jotain ihan muuta. Aamupalan tärkeys oli kuulemma murofirmojen keksimä markkinointikikka, jolla ei ole mitään tieteellistä näyttöä. Ehkä, mutta itse en siitä kyllä luovu kuin välttämättömän pakon edessä. Jos ihan totta puhutaan, voisin syödä (amerikkalaisia) aamupalaruokia vaikka päivän jokaisella aterialla, enkä taida olla ajatukseni kanssa edes ihan yksin. Vai mitä sanotte?

Tapaus auto

Asuessamme aikanaan New Hampshiressa elimme elämäämme yhden auton turvin. Homma vaati hieman sumplimista, odottelua ja joustamista meiltä kummaltakin, mutta vastalahjaksi säästimme rahaa ja saimme viettää kiireisen arkemme keskellä yhteistä laatuaikaa uskollisen peltikopperomme sisällä. Homma toimi kun se pistettiin toimimaan.

Kolme vuotta sitten keväällä edessä oli kuitenkin muutto San Diegoon ja totesimme ajan olevan kypsä toisen auton hankintaan. Halusimme vanhan, mutta vielä täysin toimivan Camrymme rinnalle uudemman ja isomman menopelin ja päädyimme pitkällisen pohdinnan ja testailujen jälkeen siihen, että Toyotan RAV4 olisi meille se oikea.

Seuraavakasi meidän piti päättää ostammeko uuden vai käytetyn vai kokeilemmeko meille täysin vierasta leasausta. Emme tienneet leasauksesta mitään emmekä olleet sen suhteen aluksi laisinkaan vakavissamme, mutta mitä enemmän asiaa selvittelimme sen varteenotettavammalta vaihtoehdolta se alkoi tuntumaan.

USA:ssa leasaus menee (ainakin Toyotalla) jotakuinkin näin:

• Sopimus tehdään kolmeksi vuodeksi. Jos sopimuksesta haluaa eroon aiemmin, on se mahdollista tiettyä "rangaistusmaksua" vastaan.
• Yleensä autoliikkeet vaativat jonkinlaisen käsirahan, esimerkiksi $2000.
• Hinta neuvotellaan aivan samoin kuin autokaupat nyt yleensäkin neuvotellaan. Luottotiedoilla (credit score) on myös merkitystä ja military statuksella saattaa saada alennusta. Isojen juhlapyhien, kuten Memorial ja Labor day, hujakoilla on aina käynnissä jonkinlainen alennuskampanja.
• Pakettiin kuuluu tietty vuosittainen mailimäärä. Ylimääräisiä maileja voi ostaa tarvittaessa myös kesken leasaus-kauden. Kolme vuotta sitten alin vaihtoehto oli 12 000 mailia vuodessa, mikä osoittautui meille nappivalinnaksi. Työmatkojen ja arkiajon lisäksi olemme tehneet autolla viikonloppureissuja sekä kaksi pitkää road trippiä (muunmuassa muuttomatkan itärannikolta Kaliforniaan) ja jäimme siltikin n.6000 mailia maksimin alle.
• Ensimmäisen parin vuoden huollot kuuluvat hintaan ja takuuehdot ovat muutenkin samat, kuin millä tahansa uudella autolla.
• Sopimusta allekirjoitettaessa käydään hyvin tarkasti läpi, mikä kuuluu normaaleihin "elämänjälkiin" (wear and tear) ja tarjolla on jos minkälaista extra suojaa ja vakuutusta. Kannattaa miettiä jo etukäteen, mitä oma vakuutus kattaa ja kuinka varmanpäälle haluaa ottaa. Itse otimme extra-vakuutuksen vahinkojen ja esim. renkaiden varalle välttääksemme taloudelliset yllärit auton palautusvaiheessa (excessive wear and tear).
• Sopimuksen päätyttyä voit joko lunastaa auton itsellesi (käteisellä tai rahoituksella), leasata uuden auton tai viedä bisneksesi ihan minne huvittaa.

Päädyimme lopulta leasaamaan auton, sillä kuukausittaiset maksut olivat huomattavasti pienemmät kuin jos olisimme ostaneet upouuden auton. Emme myöskään tienneet tuossa vaiheessa, millainen auton tarpeemme olisi kolmen vuoden kuluttua ja kuinka kauan Camry vielä kestäisi.

Kolme vuotta meni, humpsis vain, ja nyt olemme siinä pisteessä, että leasaus-sopimuksemme päättyy tämän kuun lopussa. Olemme olleet  todella tyytyväisiä autoomme ja päätökseemme, mutta nyt pitäisi päättä, mikä on seuraava vetomme. Aluksi olimme täysin vakuuttuneita siitä, että leasaamme uuden RAV4:n, mutta asiaa enemmän mietittyämme emme olleetkaan enää varmoja.

Jos lunastat leasaamasi auton itsellesi tiedät tasan tarkkaan mitä saat, mutta hinnasta ei voi neuvotella. Arvo on mitä on ja jos ei taskussa ole riittävästi taaloja, menee vielä joitain vuosia ja korkodollareita ennen kuin auto on oikeasti sinun ja maksettu. Tässä vaiheessa auto ei olekaan enää kovin uusi ja jälleenmyyntiarvoltaan kummoinen, mutta elämä ilman automaksuja on houkuttelevaa. Ja kun kerran Toyotasta on kyse, kestää auto luultavasti vielä monia vuosia ilman ongelmia. Vertaillessamme hintoja totesimme, että summa jolla saisimme lunastaa "oman" automme itsellemme, on huomattavasti alempi kuin markkinoilla olevat vastaavat kulkupelit.

Jos taas leasaat uuden auton, saat käyttöösi kirjaimellisesti upouuden auton, josta maksat kuukausittain vähemmän kuin kolme vuotta vanhan autosi lunastamisesta. Leasaus on koukuttavaa, sillä se on huolettomampaa ja autot menettävät arvoaan niin nopeasti. Huonona puolena tässä on luonnollisesti se, että kolmen vuoden jälkeen olet taas samojen päätösten edessä etkä ole edelleenkään yhtään se lähempänä automaksutonta elämää.

Olemme pyöritelleet päässämme numerotoita, elämäntilanteita ja järkevyyslaskelmia jo hyvän aikaa ja muuttaneet mieltämme edestakaisin ainakin viisi kertaa. Päätös tuntui vaikealta, sillä erot vaihtoehtojen välillä ovat niin minimaaliset. Lopulta päädyimme kuitenkin siihen, että lunastamme tämän auton itsellemme. Yksi tasaisten vaakakuppien kaataja oli nelivetoisuus. Kävi meinaan niin, että koko Kaliforniassa oli vain yksi nelivetoinen vuoden 2016 RAV4 ja se oli väriltään ehdoton ei, eli harmaa. Ymmärrämme kyllä ettei nelivetoisille Toyotan kaupunkimaastureille ole aurinkoisessa San Diegossa juurikaan tarvetta, mutta meidän tiemme vie meidät hyvin todennäköisesti lumiselle itärannikolle ennen kuin kolmen vuoden sopimus päättyy.

Vaikka upouudet autot ovatkin kivoja, on toisaalta myös kiva jatkaa ajelua autolla, jonka tunnen läpikotaisen hyvin ja johon liittyy ihan valtavan paljon muistoja. En edes uskalla ajatella sitä tunteellista tuskaa jonka joudun kohtaamaan, kun vielä syvemmän historian omaava Camry siirtyy autuaammille ajelumaille... Se päivä ei ole välttämättä kovinkaan kaukana, vaikka toivossa onkin aina kiva elää.

Herkullinen urheilusunnuntai

Koska lätkän MM-kisat pelataan useimmiten Euroopassa, on niiden seuraaminen täältä rapakon takaa kaltaiselleni puolitosikkofanille hieman haasteellista. Useimmat peleistä ajoittuivat keskelle (työ)päivää tai aamuyöhön eikä oman lähipiirini amerikkalaisista löydy kovinkaan montaa kanssaintoilijaa. Mutta seurasinhan minä kisoja siltikin sen minkä pystyin ja pidin taatusti huolta, että finaali-pelin puitteet olisivat vimppaa myöten kunnossa.

Penkkiurheilun nautinnollisuus on minulla maksimissaan silloin, kun peli menee oikeasti tunteisiin, eväät ovat kunnossa ja takana on oma treeni, joka tuntuu kropassa ja auttaa eläytymään pelaajien tuskaan. Tänään homma meni nappiin, vaikka pelin lopputulos ei ollutkaan mieleinen.

Peli pelattiin meidän aikaa 10:45am, eli täydelliseen brunssi-aikaan. Ennen nautintoja vedimme kuitenkin oman treenin, josta muodostuikin puolivahingossa kohtuullisen rankka mutta kiva. Homman nimi oli jälleen kerran korttipakkatreeni pieneen mäkijuoksuun yhdistettynä.

Aloitimme treenin juoksemalla n.2 mailia, josta osa jyrkkään ylämäkeen. Olimme Point Loman tukikohdassa ja päätimme vetää treenimme korkean mäen päällä sijaitsevalla softball -kentällä. Korttipakkatreenin esittelin jo kerran aiemminkin, mutta tiivistetystihän homma menee niin, että jokainen maa vastaa tiettyä liikettä ja numeroarvo 2-10 toistoja. Ässät, Jätkät, Kuningattaret ja Kunkut saavat itselleen oman liikkeensä tiettyine toistoineen.

Tällä kertaa...

Hertat olivat punneruksia. Numeroarvo x 2, eli hertta 4 vastasi kahdeksaa punnerrusta jne.
Ruudut olivat russian twist  + polvet rintaan, jalat suoriksi combo, numeroarvon osoittama määrä
Padat olivat kyykkyhyppyjä (jumping squats), numeroarvon osoittama määrä
Ristit olivat askelkyykkyjä (lunges), molemmilla jaloilla numeroarvon osoittama määrä

Ässät 10 x hyppy penkille tai traktorin renkaan päälle
Jätkät 40 x flutter kicks molemilla jaloilla, eli selinmakuulla, yläselkä ilmassa, kädet takapuolen alla tai sivuilla potkut suorin jaloin ylös-alas  video
Kuningattaret 20 x molemmat puolet knee to elbow plank, eli korkeassa lankussa polvi kohti saman puolen kainaloa. Itse olen nimennyt tämän liikkeen angry spideriksi.
Kunkut 10 x burpee/ yleisliike

Lopuksi n. mailin hölkkä takaisin autolle. Tällä kertaa osittain alamäkeen (luojan kiitos).

Ja sitten kelpasikin herkutella ja katsella muiden huhkimista.

Kiitos Leijonat! Hieno turnaus Jellonilta, vaikka se kultaisin mitali jäikin saavuttamatta. Olen kiitollinen siitä, että pelejä pystyi streamailemaan NBC Sportilta ilmaiseksi, mutta Mertarantaa tuli kyllä taas kerran ikävä. Mertaranta on minulle ja varmasti aika monelle muullekin MM-lätkän sielu ja joukkueen tärkein bonus-pelaaja. Joukkueet vaihtuvat, mutta Mertaranta pysyy. Toivottavasti vielä tulevaisuudessakin.

Sotkevat hamsterit

Etsin aamulla kylpyhuoneen laatikosta kulmakynän teroitinta. Teroittimen lisäksi löysin muunmuassa pari mustekynää, viinipullon avaajan, lajitelman unohtuneita ja kuivahtaneita kosmetiikkatuotteita, kadoksissa olleet sakset, irrallisia nappikorviksia, parit vessaan kuulumattomat käyttöohjeet, tarroja ja kasan muuta tavaraa, jota en viitsi alkaa näin julkisesti listaamaan.

Samantyylinen kokoelma hieman eri vivahtein löytyy jokaisesta käsilaukustani ja isommassa mittakaavassa autosta. Phill on vähintään yhtä paha. Sillä erotuksella tosin, että kassien tilalla on taskut ja autojen sisältämistä aarteista suurin osa kuuluu hänelle.

Olemme ehdottomasti tavaroitalevittelevää sorttia, vaikka pidämmekin paheemme ainakin osittain piilossa. Olemme siis kaappisotkijoita. Sen lisäksi olemme myös ainakin jonkinasteisia hamstereita. Meillä on sängyn alla säilössä iso laatikko, johon suljemme elämääkin tärkeämpiä muistoja. Muistamme muistojen olemassa olon lähinnä silloin, kun lisäämme laatikkoon jotain uutta ja tärkeää. Silloin pengon laatikon aina pohjia myöten ja kiikutan parhaat palat Phillinkin nähtäviksi. Ei puhettakaan, että heittäisin laatikosta jotain pois! Jonain pilvisenä päivänä askartelen muistoista kirjan ja teetän kaikki kovalevyiltä löytyvät valokuvat albumeiksi. Ihan taatusti.

Muistojen lisäksi emme ole suuria materialisteja tai shoppailijoita, mutta vaatekaappiemme hyllyt ovat asiasta pikkuisen toista mieltä. Välillä yritän heittää pois jonkun venähtäneen teepparin tai trikoomekon tai Phillin reikäisen paidan, mutta mies pelastaa aarteet aina viime hetkellä roskispinosta. Mitä, meidän lempparivaatteet? Et kyllä heitä pois! Joskus puolestaan Phill meinaa lahjoittaa kivoja, mutta harvoin käyttämiään vaatteita hyväntekeväisyyteen, mutta minä hyökkään itsekkäänä väliin. Oletko nyt ihan varma? Se näyttää niin kivalta sinun päälläsi...

On ehkä sanomattakin selvää, ettei meillä lueta saatika noudateta Konmaria.  Pelkkä ajatuskin naurattaa. Säännöllinen muuttaminen taitaa olla ainoa meihin tepsivä metodi. Erityisen tehokas oli viime kesäinen muuttomme himppusen pienempään kotiin. Silloin kärräsimme vaatteita kilpaa keräyspisteisiin, tutkimme lippulappusmuistojamme hyvin kriittisellä silmällä ja kärräsimme autotallimme sisällöstä vähintään puolet kierrätyskeskukseen. Tuntui aika hyvältä!

Tämä Henkkamaukan tavallistakin tavallisempi trikoohamonen on Phillin mielestä kivoin omistamani vaate. Kuva on vuodelta 2009, samaten kuin hame, mutta se löytyy edelleenkin kaapistani ja silloin tällöin kotioloissa jopa päältäni. Ei niin kovin valkoinen enää...

Tänä kesänä ei onneksi muuteta minnekään, mutta jonkinlainen kevätkarsiminen voisi tehdä taas hyvää. Voisin aloittaa vaikka niistä New Hampsiren ajoilta peräisin olevista sekalaisista muuttolaatikoista, jotka ovat vieläkin purkamatta. Saapa nähdä, mitä elämääkin suurempia tärkeyksiä niistä löytyy... Tuskin sentään pelkkiä turhuuksia, kun niitä on kerran tullut jo näin kauan säilytettyä.

Viiden tunnin mole kastike

Olen uusien makujen suhteen yleensä kohtuullisen avarakatseinen ja kokeilen mielelläni ruokia ympäri maailman. Joihinkin makuihin ja rakenteisiin tottuminen vie kuitenkin aikaa, jolloin mukaan astuu motivaatio: Onko tästä ruuasta pitäminen minulle oikeasti tärkeää vai riittääkö minulle se, että sitä tuli kokeiltua?

Pidän valtavasti meksikolaisesta ruuasta, mikä ei tietenkään ole laisinkaan hullumpi juttu, kun satumme asumaan alle 20 mailin päässä Meksikon rajasta ja Tijuanasta. Ihan joka päivä tai viikko en kuitenkaan vetele kupuuni eteläisen naapurimme ruokaa, sillä autenttinen meksikolainen ruoka ei ole ihan sieltä kevyimmästä päästä. Mutta silloin kun herkutellaan, herkutellaan turhia miettimättä. Olen heikkona grillattuihin kala, mustekala ja katkarapu tacoihin ja meksikolaisiin papuihin (refried black beans).

Meksikolaisten ravintoloiden ruokalistalta löytyy kuitenkin yksi maku, jonka päälle en ole ymmärtänyt laisinkaan. Kyse on epämääräisen näköisestä, hajuisesta ja makuisesta Mole-kastikkeesta.

Mole -kastikkeita on monia erilaisia, mutta se mihin täällä San Diegossa useimmiten törmää taitaa olla jonkinlainen versio Mole Poblano -kastikkeesta. Kastikeeseen tulee lukuisia raaka-aineita, joista maun kannalta keskeisimmät ovat suklaa ja erilaiset chili-paprikat. Kastike on maultaan. öh, maanläheinen (earthy), jota kuvaisin arkisemmin sanalla tunkkainen. Toisinaan tunkkaisuutta taitetaan sokerilla, jolloin öklön suklainen lopputulos ei sovi suuhuni enää laisinkaan. En siis ole suuri fani, mutten myöskään kovin kokenut Molen kuluttaja.

Mielipiteeni Molesta tietäen, päätti Phill tarttua haasteeseen ja kokeilla ensimmäistä kertaa elämässään Molen valmistusta. Hommaan kului aikaa kaikkineen jotain neljän ja viiden tunnin väliltä, mutta lopputuloksena hellalta löytyi höyryävä padallinen kastiketta seuraavan kuuden kuukauden tarpeisiin. Kaikeksi onneksi tämä versio maistui minusta huomattavasti aiemmin maistamiani versioita paremmalta, jopa hyvältä. Kokki oli itsekin tuotokseensa tyytyväinen, mutta ilmoitti kuitenkin samaan hengenvetoon, ettei luultavasti valmista Molea alusta alkaen enää koskaan.

Ah, miten esteettistä...

Mutta nytpä tiedän senkin, että maailmasta löytyy Molea myös minun makuuni. Seuraavaksi täytyykin sitten löytää luottoravintola, josta sitä saa sitten, kun meidän varastomme ehtyvät.

Onko teillä kokemuksia molesta tai kenties omien asuinmaiden epämääräisitä ruuista, joista haluaisit pitää, mutta homma vaatii hieman totuttelua?

P.S. Reseptikin löytyy pyydettäessä kaikille niille, jotka haluavat vietää tuntikausia keittiössä. En suosittele, ellet ole todella vannoutunut Mole-fani.

Olutparatiisi

Kaukana ovat ne ajat, kun USA:n olutvalikoimat rajoittuivat Bud Lightiin ja muihin massalitkuihin. Craft beer boomi on jyllännyt jo vuosia ja pikkupanimoiden määrä on jatkuvasti noususuhdanteinen. San Diegon metro-alueella (San Diego county) on jo yli 120 panimoa ja luku kasvaa kasvamistaan. Useimmilla panimoilla on myös oma tasting room, eli maisteluravintola, jossa oluita voi maistella pikkulaseista, tuopeista tai ostaa pulloissa kotiin (growler).

Pikkupanimoissa parasta on persoonallisuus ja luovuus. Niissä uskalletaan ottaa riskejä ja leikitellä mauilla, minkä seurauksena olutmaailma on ottanut valtavia harppauksia eteenpäin. Oluttyylejä ja makusekoituksia löytyy valtavasti, lähes jokaiseen makuun. Kaikki eivät tietenkään pidä oluesta, mutta ennen jyrkän olut on pahaa -päätöksen tekemistä kannattaa kokeilla jotain muutakin kuin massatuotettua lageria.

Jos kuitenkin käy niin, ettei olut ole sinun juttusi, voi panimoravintoloihin lähteä myös viihtymään "kahvilatyyliin", pelailemaan erilaisia piha- ja lautapelejä tai jopa syömään. Joillain panimoilla on oma keittiö, mutta useimmiten ruokapuoli hoituu ruokarekkojen ja joskus jopa naapuriravintoloiden avulla. Paikallisuus ja pienten yritysten välinen yhteistyö on täällä arvossaan. Panimoiden maisteluravintoloissa on lähes poikkeuksetta kiva ja rento tunnelma. Joukkoon sopeutuakseen ei tarvitse olla kiharaviiksinen hipsteri eikä snobbaileva olutasiantuntija ja mukaan saa tuoda usein jopa lapset ja koirat, joista ensimmäisille löytyy joistain paikoista myös erillinen leikkinurkkaus.

Vaikka olemmekin suhteellisen ahkeria panimoissa vierailijoita, emme ole käyneet vielä läheskään kaikissa San Diegon maisteluravintoloissa. Maihtaisikohan se olla edes mahdollista? Suosikkeja on vaikea nimetä, mutta useimmiten käymme mukavuus- ja kätevyyssyistä kävelyetäisyydellä sijaitsevissa ja hyviksi havaituissa paikoissa, kuten Fall Brewing, Belching Beaver, Poor House, Modern Times ja Thorn St. Brewery.  Nämä kaikki ja pari muuta sijaitsevat North Parkin alueella. Monilla kaupunginosilla taitaa olla vähintään yksi tai kaksi panimoa, mutta suurin ja alati kasvava keskittymä löytyy tällä hetkellä Miramarin alueelta. Ja onhan San Diegolla myöskin muutama isoksi venähtänyt "pikku"panimo, joiden olutta saa muualtakin kuin lähialueilta. Esimerkiksi Stone on nykyään yksi USA:n isoimmista panimoista ja kahden miehen autotallista alkanut Ballast Point myytiin jokin aika sitten miljardilla.

Kippis! Suosittelen piipahdusta ainakin yhteen paikallispanimoon, jos tiesi tuo koskaan San Diegoon. Niistä jos mistä löytyy oikeaa San Diego -tunnelmaa.

Kaikki kuvat ovat Fall Brewing Co. viime sunnuntailta. Sushi ja olut osoittautui oikein toimivaksi comboksi. Lasista löytyy Fall lemppariani, eli 2am bike ride nitro versiona.

Juosten Coronadoon

Yksi San Diegon keskeisimmistä maamerkeistä on lähes keskellä kylää kohoava Coronado-silta, eli Coronado bridge. Silta on taatusti tuttu ja mieleen jäänyt näky kaikille San Diegossa vierailleille sekä Anchorman elokuvan nähneille. En nyt sanoisi, että silta yltää kovinkaan korkealle maailman kauneimman sillan tittelistä kilpailtaessa, mutta ilman sitä San Diego ei olisi San Diego ja pääsy Coronadoon olisi asteen verran vaikeampaa.

Normaalisti silta on pyhitetty pelkälle autoliikenteelle, mutta yhtenä toukokuisena sunnuntaiaamuna vuodessa silta suljetaan liikenteeltä laivaston järjestäessä San Diegon suosituimman (tilastotietoa omasta päästä) juoksutapahtuman - Bay Bridge Runin.

Tämänpäiväinen juoksu oli jo kolmaskymmenes, mutta meille ensimmäinen. Tapahtumaan osallistuminen on löytynyt bucket listaltamme parina edellisvuotenakin, mutta samalle viikonlopulle on sattunut aina jotain muuta ja osallistuminen jäänyt seuraavalle vuodelle, koska kerkiäähän silloinkin. Tänä vuonna otimme vihdoin asiaksemme jättää viikonlopun tyhjäksi ja ilmoittauduimme jo hyvissä ajoin.

Juoksuun osallistui10 000 juoksijaa ja kävelijää. Ihan pikkutapahtumasta ei siis ole kysymys. Vaikka järjestänä onkin laivasto ja juoksun tuotto menee palvelusmiehille ja -naisille perheineen,on tapahtuma kaikille avoin ja samalla ainutlaatuinen tilaisuus käppäillä ja juosta sillalla, jonka upeita maisemia saa yleensä ihailla vain ja ainoastaan auton ikkunasta.

Harkitsin hetken osallistuvani vain kävelyyn, sillä halusin nappailla harvinaisia valokuvia lahdenpoukamasta, Coronadosta ja San Diegon keskustan silhuetista. Tunnen kuitenkin itseni ja kilpailuviettini sen verran hyvin, että hylkäsin ajatuksen lähes samantien kuin se mieleeni eksyi.

En ole juossut viime aikoina kovinkaan ahkerasti tai varsinkaan tavoitteellisesti, sillä treeni-intoni on kohdistunut taas vaihteeksi ihan muihin juttuihin. Juoksukisoihin osallistuminen kuuluu minulla nähtävästi hattujen kaltaiseen innostun ja unohdan -listaan. Ongelma on lähinnä siinä, etten halua tehdä harrastuksesta liian totista pakkoa ja tuhota luontaista haluani liikkua. Mutta juoksenhan minä kuitenkin vähintään kerran pari viikossa, sillä se on hyvää ja minulle mieleistä aerobista treeniä.

En siis asettanut itselleni minkäänlaisia tavoitteita eikä minulla ollut oikeastaan mitään käsitystäkään, kuinka nopeasti sillan yli voisi pinkaista. Nähtävästi parhaimmillaan aika nopsaan. Reitin pituus oli 4 mailia, eli 6,4km. Koska kyse oli sillasta, kuului reittiin n.mailin pituinen tasaisen jyrkkä ja tuulinen ylämäki ja samanmoinen alamäki. Mäkien aka sillan molemissa päissä juostiin myös mailin verran hieman tasaisemmalla alustalla. Voittaja asetti tapahtumalle uuden ennätyksen vipeltämällä San Diegosta Coronadoon hieman yli 20 minuutissa. Aika huimaa!

Oma taktiikkani oli juosta niin että tuntuu ja katsoa mitä tapahtuu. Ensimmäinen tasainen maili oli minulle kaikista vaikein, sillä huvikseni juostessani lähden yleensä liikkeelle rauhallisemmin ja kiristän nopeutta tasaisesti lenkin aikana. Aamukankea kroppa ei meinannut totella, mutta vauhtiin päästyäni homma alkoi sujua. Kiitos rakastamani mäkitreenin, tuntui ylämäki yllättävän siedettävältä ja alamäessä liidellessäni alkoi ehkä jo jopa hymyilyttää. Viimeinen tasainen maili oli jälleen huomattavasti vaikeampi ja myöskin hieman ärsyttävä, sillä juoksureitin leveys kutistui puoleen ja ohittaminen muuttui huomattavasti vaikeammaksi.

Loppujenlopuksi ylitin maaliviivan ajalla 31.57.3, eli keskiverto pace oli 7.59 min/maili. Tämä oikeutti minulle omassa sarjassani 11. sijan ja koko kisan naisista olin 44. nopein. Ei paha tällaiselta kokemattomalta harrastelijalta, kun tapahtumassa oli kuitenkin 10 000 osallistujaa.  Jos kuitenkin haluaisin ihan oikeasti kärkikahinoihin mukaan, olisi treenien muututtava huomattavasti vakavemmiksi ja todella paljon enemmän juoksupainotteisiksi. Juuri nyt ei nappaa, sillä nautin monipuolisista sillisalaattitreeneistäni, jotka tuntuvat myös tehoavan. Tein viikko sitten taas huvikseni laivaston kuntotestin ja vetäisin kaikilla osa-alueilla maksimipisteet.

Mutta kivaahan tämä juokseminen taas oli! Rekisteröintimaksukin tuli melkein tuplana takaisin, sillä voitimme arvonnassa neljä lippua luonnontieteelliseen museoon ja 50 taalan arvoisen lahjakortin suosittuun japanilaiseen ravintolaan. Jei! Voittajien on helppo hymyillä, mutta liikkumisen ilo oli kyllä se paras ilo.

Hattunaisen paluu

Yleensä kun päätän jotain, päätökseni pitää. Paitsi silloin kun ei pidäkään. Päättäväisyyden lisäksi olen myös helposti innostuvaa tyyppiä. Kun innostun jostain, panostan siihen ketken aikaa täysillä, mutta monien asioiden kohdalla käy niin, että alkuinnostuksen jälkeen intoni lässähtää ja saattaa jopa tyystin unohtua.

Näin kävi muunmuassa hattuinnostukselleni. Pari vuotta sitten vannoin julkisestikin ryhtyväni hattuihmiseksi. Miten sitten kävikään... Kuinka monta kuvaa olette nähneet minusta hattu päässä? Epämääräisiä lippiksiä ja pipoja ei lasketa. Niinpä, ei kovin montaa. Osittain tämä johtuu tietenkin siitä, etten juurikaan postaile itsestäni kuvia ellei kyse ole haikki- tai reissukuvista, mutta ihan totuuden nimissä on pakko myöntää, ettei hattukokoelmani ole kasvanut kahta kaapissa viihtyvää lierihattua suuremmaksi.

Eilen innostus nosti kuitenkin taas päätään käydessäni Marshall's -kaupassa ostamassa shampoota ja joogamaton. Marshall's on kaltaiseni laatuvaatteista pitävän ale-intoilijan unelmakauppa, sillä siellä myydään vain ja ainoastaan ale-tavaraa. Tarjolla on merkkejä ja tyylejä laidasta laitaan ja alennukset ovat ihan oikeasti tuntuvia. Suosittelen lämpimästi kaikille Amerikan matkaajille outlettien lisäksi. Samaten kuin TJMaxx ja Ross -myymälöitäkin.

Mutta niinhän siinä kävi, etten sitten lähtenyt myymälästä pelkästään shampoon ja joogamaton kanssa, sillä jalkani kuljettivan minut puolivahingossa myös hattuhyllylle, josta silmiini osui THE hattu.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä!Tässä hatussa on juuri sopivasti lieriä ilman puutarhajuhlan tuntua. Eikä 13 taalan hintakaan kauhesti kirpaissut. Tekisi mieli vannoa, että tänä kesänä tämä hattu juurtuu päähäni, mutten taida kuitenkaan uskaltaa. Vannomatta paras - niinhän jo vanha kansakin totesi.

P.S. Tuo valkoinen teepparikin on samaisesta kaupasta - Merkkiä, joka saa taatusti jokaisen suomen kieltä taitavan hihittelemään. Kuka arvaa merkin nimen?

Hakusessa täydellinen

Tänään mietityttää ja turhauttaa niinkin tärkeä asia kuin kissanhiekka: Emme tunnu löytävän täydellistä "hiekkaa", joka imisi hajut itseensä, paakkuuntuisi tehokkaasti, olisi luonnonmukainen eikä pölyäisi joka paikkaan.

Käytimme ennen World's Best Cat Litter -merkkiä, joka piti kyllä kodin suloisen tuoksuisena ja paakkuuntui niin hyvin, että jätösten noukkiminen oli todella helppoa eikä koko boxillista tarvinnut vaihtaa kuin parin viikon välein. Mutta kaiken hyvän vastapainoksi "hiekka" (joka ei siis ole todellakaan hiekkaa) myös pöllysi ympäri kotia. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin pölyiset tassun jäljet keittiön pöydällä ja sohvalla, vaatteista nyt puhumattakaan. Lopulta kyllästyin jatkuvaan siivoamiseen ja päätimme vaihtaa merkkiä.

Seuraavaksi kokeilimme Blue Buffalon Naturally Freshiä, joka pölysi hieman vähemmän kuin World's Best, mutta pölysi kuitenkin. Tämä yhdistettynä onnettomaan paakkuuntumiskykyyn sai meidät hylkäämään Naturally freshin heti ensimmäisen pussillisen jälkeen ja palaamaan takaisin lähtöpisteeseen.

Tällä hetkellä meillä on kokeilussa Yesterday's News litter, joka on nimensä mukaisesti valmistettu kierrätetystä sanomalehtipaperista. Tämä litter ei pölyä - ei sitten laisinkaan, mutta ei se myöskään paakkuunnu. Isommat jätökset voi tämänkin seasta noukkia helposti roskikseen, mutta kissanpissalle ei mahda mitään. Tuloksena on se, että koko boxi pitää tyhjentää ja vaihtaa pari kertaa viikossa ja siltikin vähän ällöttää. 

Nyt ihan viimeisimpänä yritin yhdistellä World's Bestin ja Yesterday's Newsin, mutta eipä siitäkään näytä tulevan mitään. Lopputuloksena oli seos, joka ei paakkuunnu, ime hajuja kovinkaan hyvin ja pölyää joka paikkaan. Tripla huokaus...

Saatiin pian muualle muuttavilta kavereilta lahjaksi maailman coolein lelu

Mitenköhän mahtaa olla: Onko täydellistä kissanhiekkaa olemassakaan vai tavoittelemmeko kuuta taivaalta? Pitäisiköhän vetää keksijän hattu päähän ja ruveta kehittelemään ihan oikeasti maailman parasta kissan hiekkaa... Sillähän voisi vaikka rikastua.

San Diegoa turistioppaiden ulkopuolelta

Vaikka kaikki San Diegon perusnähtävyydet olisikin jo moneen kertaan nähty, löytyy turistioppaan sivujen kääntöpuolelta vielä muutamia extra-ideoita tai vähintäänkin tutkimisen arvoisia katuja kuljettavaksi. Kävimme eilen sunnuntaikävelyllä Balboa Parkissa, josta jatkoimme matkaa Bankers Hillin kautta Mission Hillisin naapurustoon. 

Balboa Park

Bankers Hill

Spruce st. & Dove st. -risteys

Spruce St. riippusilta

Mission Hills

Kaduilta löytyy kauniita taloja pienine yksityiskohtineen, jyrkkiä mäkiä ja sen mukaisia maisemia sekä bonuksena upea pusikkoveistospuutarha (taisin taas keksiä uuden sanan?), joka oli retkemme varsinainen kohde.

Harper's Topiary Garden: 3549 Union St., San Diego, CA 92103

Muutaman mailin käveltyämme kävimme hakemassa eväät The Market Place delistä ja suuntasimme Old Townin kupeesta löytyvään Presidio Parkiin picnicille. Tuokin puisto oli ihan uusi tuttavuus ja kiva sellainen.

En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen huristellut tuota kasitietä tajuamatta, että yläpuolellani on puisto

Uutta vinkkeliä tuttuun kaupunkiin! Perspektiivin vaihto kannattaa selkeästi vähintäänkin  yhtä paljon kuin avoin mielikin. Olipa mahtava go, go, go -viikonloppu!