Täysin täynnä

Tänä viikonloppuna on tullut ravittua sekä mieltä että ruumista. Kävimme eilen katsomassa taika-shown ja näytelmän Fringe festareilla ja tänään herkuttelimme navat pinkeiksi Taste of Adams tapahtumassa. Olo on hyvin täysi sekä henkisesti että fyysisesti.

Fringe festarit ovat tuttu juttu jo viime vuodelta. Valittavana on vaikuttava joukko erilaisia esityksiä akrobatiasta taikuuden kautta näytelmiin, musikaaleihin ja tanssiin. Jokainen saa itse päättää ostaako esityksiin yksittäisiä lippuja vai edullisempia sarjalippuja. Tänä vuonna olemme liikkeellä viiden shown taktiikalla, sillä enempään ei ole aikaa. Kaksi esitystä nautittu, kolme iltojen ilahduttajaa vielä edessä.

Taste of Adams on sekin vanhastaan tuttu tapahtuma. Maistelujuhlaan osallistui tänään 45 ravintolaa, mikä tarkoitti käytännössä mahdollisuutta maistella 45 erilaista näyteannosta. Joissain paikoissa annokset olivat (kaikeksi onneksi) pieniä, kun taas toisissa paikoissa eteen ilmestyi aivan liikaa ja liian hyvää ruokaa. Sanomattakin ehkä selvää, ettemme käyneet läheskään jokaisessa ravintolassa maistiaisilla, vaikka yritys olikin kieltämättä kova. 

Olin vähän ajatellut tekeväni tänään illalla juhannuksen kunniaksi lettuja tai crepejä, mutten usko, että minulla on enää koskaan milloinkaan nälkä. Siis ainakaan tänään.  

Aion lepäillä lopun iltaa hiljaa ja rauhakseen vatsani vieressä ja ajatella kaikkea muuta paitsi ruokaa. Täysi olo ja täysi viikko tulossa. Nyt ei puutu enää mitään muuta kuin täysinäiset akut.

Kolme lempparia yhdessä paketissa

Eat. Drink. Read. Kolme sydäntäni lähellä olevaa asiaa. Kun eteemme osui kaikki kolme yhdistävä tapahtuma, ei sitä voinut jättää väliin. Ei siinäkään tapauksessa, että se järjestettiin torstai-iltana puoli kuudelta, keskellä hyvin kiireistä viikkoa.

Tapahtuman takana oli San Diego Council on Literacy. Ruokapuolen hoitivat paikalliset huippukokit ja juomat tulivat paikallisilta viinitiloilta, panimoilta ja distilleryista. Sen lisäksi, että tapahtuman tuotto meni kirjallisuuden ja lukutaidon tukemiseen, löytyi kirjateema myöskin juomista ja ruuista. Jokaisen ruuan ja drinksun pohjalta löytyi sen tekijän lempikirjaan perustuva inspiraatio tai teema.

Söimme muunmuassa savory vaahtokarkkeja, voileipäkukkasia ja ylösalaisin olevaan teekuppiin valmistettua jälkiruokaa Liisa Ihmemaassa teeman mukaisesti. Nautimme Where the Wild Things are drinksuja, söimme sateenkaari tortillaan valmistettuja tacoja Have You Filled a Bucket Today -kirjan innoittamana ja herkuttelimme mansikkapaistoksella The Big Hungry Bear -tarinan tahtiin.

Tapahtuma maksoi 75 taalaa, mutta ruokaa ja juomaa sai nauttia juuri niin paljon kun napa veti. Ja kyllähän se aika hyvin vetikin. Tapahtuman lopuksi päätimme kävellä(kieriä) osan matkaa kotiin ennen Uberin tilaamista.

Pieni irtiotto teki hyvää. Tapahtuma nousi aika korkealle lempparitapahtumieni listalla. Ensivuonna on päästävä ehdottomasti uudelleen!

Submarine ball

Vuotuinen Submarine Birthday Ball juhlittiin San Diegossa lauantaina classisen fancyissa ja myöhemmin illalla sopivan riehakkaissa tunnelmissa. Ilta alkoi parin tunnin cocktail-tilaisuudella ja jatkui virallisella osuudella puheineen ja rituaaleineen.

Tyylikkäät me

Virallinen osuus alkaa aina tietenkin color guardin saapumisella ja USA:n kansallislaululla. Siitä homma jatkuu sodissa kadonneiden ja kaatuneiden sekä menetettyjen sukellusveneiden muistamisella. 

Sodissa kadonneiden muistoksi katetaan pyöreä pöytä yhdelle. Pöytä, sekä jokainen pöydällä oleva asia symboloivat jotain katoamiseen liittyvää seikkaa. Suola kyyneliä läheisten silmissä, pyöreä pöytä huolen jatkumista ikuisesti, keltainen nauha ja kynttilä toivoa kotiin paluusta jne. Menetettyjen sukellusveneiden muistoksi soitetaan kelloja, jokaiselle veneelle erikseen. Yhteensä kellot soivat 66 kertaa. Se on aika paljon, 10 % kaikista laivaston sukellusveneistä. Suurin osa veneistä menetettiin toisen maailmansodan aikana, mutta seremonia vetää minut silti joka kerta hiljaiseksi. Kun sukellusvene uppoaa, menee sen mukana lähes väistämättä koko miehistö. 

Juhlaan kuuluu myöskin useampiakin puheita, jotka ovat yleensä vaihtelevan mielenkiintoisia. Illan pääpuhuja oli tänä vuonna taitava tarinankertoja, joka piti homman interaktiivisena pienten välihuutojen ja -huudattamisten avulla. Opimme myöskin sen, mitä talot maksoivat San Diegossa 80-luvulla ja 90-luvun alussa. Onnekkaita ovat ne, jotka ostivat silloin ja onnistuivat pitämään kotinsa lamavuosien läpi. Talojen hinnat ovat nyt jotakuinkin nelin- viisinkertaiset.

Virallinen osuus päättyy ruokailuun ja kakun leikkaamiseen. Kakkukunnian jakavat tuorein ja vanhin sukellusvenemies. Kun sailori pätevöityy palvelemaan sukellusveneessä, saa hän rinnalleen delfiinimerkin. Tuorein sukellusvenemies sai tuon merkin itselleen eilen, vanhin paikalla olija vuonna 1943. Tämä noin yhdeksänkymppinen mies oli vielä loistavassa kunnossa ja kipusi ketterästi lavalle kakkua leikkaamaan. Aika mieletöntä! 

Ilta päätteeksi tanssitaan, seurustellaan, otetaan enemmän tai vähemmän classyja kuvia ja jatkoillaan mahdollisesti joko jonkun hotellihuoneessa tai downtownin clubeilla. En ole ollut koskaan muissa kuin laivaston kekkereissä, mutta käsitykseni mukaan meininki on kaikissa military balleissa aika samanmoinen.

Loppuillasta ihan vaan me

Ensi vuonna sitten taas, pitkästä aikaa osana sukellusveneen miehistöä. Muutos on jälleen lähellä ja uudet ordersit kädessä. Kotisatama tulee kaikeksi onneksi löytymään San Diegosta, mutta ihanan tasainen maapalvelus vaihtuu taas täysin erilaiseen meripalvelukseen. Ei kuitenkaan onneksi vielä tänään eikä edes huomenna. Vielä on hetki aikaa hengähtää ennen vanhaa tuttua ja ihanan kamalaa sukellusvene-elämää.

Chili-huuruissa

Jos minun pitäisi listata tyypillisiä amerikkalaisia ruokia, nousisi chili listallani hyvin korkealle. Chilin ihanuus piilee siinä, että siitä voi helposti muokata omaan makuun ja jääkaapin sisältöön sopivan version. Se voi olla tulista tai laimeaa, vegaanista tai lihaisaa, keittomaista tai tuhtia. Jokaisella on omat suokkinsa ja siksipä Amerikassa järjestetäänkin tiuhaan erilaisia Chili Cook Off -tapahtumia, joissa maistellaan erilaisia versioita ja kilpaillaan Chili-kunkun tittelistä.

Söin koko viime viikon lounaaksi Kiitospäivän kalkkunan tähteistä valmistettua chiliä, mutta vatsassani oli kaikeksi onneksi tilaa vielä muutamalle uudellekin versiolle. Osallistuimme tänään jo neljättä kertaa SoNo Chili-festivaaleille ja söimme itsemme ähkyksi.

SoNo -festari järjestettään ihan nykyisen työpaikkani naapurissa eikä tuttujen näkemiseltä voinut välttyä.  Hyvä chili yhdistää ja tapahtuman tuottokin meni hyvään tarkoitukseen - erään paikallisen koulun kassaan.

Ensimmäiset onnekaat saivat meistella chiliä koululaisten tekemistä keraamisista kulhoista. Kun kulhot loppuivat, oli tarjolla kivoja metallisia kuppeja ja lopuille mattimyöhäisille suhteessa ankeita styroksikulhoja.

Chili oli hyvää ja parhaan valitseminen yllättävän vaikeaa. Päädyin äänestämään North Parkissa sijaitsevaa Tribute Pizza -ravintolaa Phillin antaessa äänensä meidän paikalliselle Blind Lady Ale Houselle.

Ensi viikolla pidän taukoa chilistä, mutta tuskin tämä chili-ähky kovin kauaa kestää. Nerokas keksintö, sanon minä. Vähän niin kuin amerikkalainen pyttipannu, jonka suhteen on vaikea mennä vikaan

Small business Saturday

Huomasin facebook -kavereideni päivityksiä lukiessani, että Black Friday - huuma yrittää iskeä myös Suomeen. Eihän se minun elämääni vaikuta toki mitenkään, mutta toivoisin silti, että jättiyritysten markkinajuhlan sijaan Suomessa alettaisiin juhlia kiitollisuutta ja tuettaisiin paikallisia pienyrityksiä. Vaikka monesta asiasta tässä maassa pidänkin, ei Black Friday lukeudu suosikkieni joukkoon.

USA:ssa Black Friday -hulinat ovat ihan omaa luokkaansa ja pysyn niistä yleensä niin kaukana kuin pystyn. Piipahdimme perjantaina tukikohdan "tavaratalossa", mutta totesimme kiemurtelevat jonot nähtyämme olevamme aivan väärässä paikassa. Jos yhdessä vaakakupissa on turha tavara monen tunnin jonottamisen kera ja toisessa rentouttava päivä rannalla, kallistuu kuppi heittämällä kivan tekemisen puolelle.

Heti seuraavana päivänä vietetty small business Saturday oli sen sijaan huomattavasti enemmän minun juttuni. Palasimme lauantaina aamupäivällä San Diegoon ja vietimme iltapäivän Adams Avenuen Spirit Stroll tapahtumassa, joka piti sisällään 14 jouluista juomamaistiasta Adams Avenuelle sirotelluissa pikkuliikkeissä. Löysin tapahtuman myötä monta uutta putiikkia ja pop up-kauppaa. Eikä niissä juomissakaan ollut mitään valittamista.

Tapahtuman alussa paistoi vielä kuuma aurinko, mutta sitten iski "myrsky" tuoden  mukanaan jäätävä sateen ja tuulen. Sää oli kuin Suomessa joulun alla, mutta minä olin kerrankin varautunut. Taisi olla eka kerta ikinä, kun päässäni oli pipo San Diegon kaupunkialueella. Eikä ollut muuten yhtään liikaa.

Päätimme iltamme Tiger Tigeriin, josta sai viime viikonloppuna täydellisesti teemaan sopivaa olutta. Oman lasi- ja peiliyrityksen omistava kaverimme Jeff kehitteli yhteistyössä South Park Brewing Companyn kanssa oman nimikko-oluensa. Patriot IPA oli hyvää! Suosittelen maistamaan, jos osuu kohdalle. Samaten suosittelen soittamaan Jeffille, jos tulee tarvetta uusia laseja tai peilejä San Diegon alueella.

Mies ja hänen oluensa

Nyt pitäisikin sitten alkaa miettimään, mistä isoista ja pienistä kaupoista löytyisi kivoja joululahjoja. Kolme viikkoa aikaa ja mieli lyö aivan tyhjää.

Festa

Monien amerikkalaisten sukujuurista löytyy useampiakin etnisyyksiä ja kansallisuuksia. Esimerkiksi Phillin taustalta löytyy äidin puolelta Ruotsi ja Ranska, isän puolelta Italia ja Skotlanti. Siinä on kuitenkin suuria eroja, kuinka paljon kukin kokee yhteenkuuluvaisuutta esi-isiensä kotimaiden kanssa. 

Phill kokee olevansa ennenkaikkea amerikkalainen ja sen jälkeen pohjois-New Jerseysta. Ero pohjois- ja etelä-New Jerseyn välillä on hänestä niin suuri, että se pitää mainita erikseen. Phillin molemmat vanhemmat ovat syntyneet USA:ssa eivätkä isovanhempien kotimaat näkyneet kodin arjessa kovinkaan paljoa. Phillin isä on harmitellut minulle monta kertaa, ettei hänelle puhuttu lapsena laisinkaan italiaa. Halu sopetua voitti kulttuuriperimän ylläpitämisen ja ensimmäisestä amerikkalaisesta sukupolvesta kasvoi läpikotaisin amerikkalaisia.

Näin ei ole kuitenkaan käynyt kaikille amerikan italialaisille perheille. Italialaisesta sukuperimästä osataan olla myös ylpeitä. Useimmista isommista kaupungeista löytyy italialaiselle ruualle ja kulttuurille omistettu Little Italy, jonka ravintoloita ainakin minun on vaikea vastustaa. 

Sunnuntaina San Diegon Little Italyssa juhlittiin ja mekin päätimme lähteä kurkkaamaan, millainen festa-meininki siellä vallitsi.

Italialainen katuliitutaide teki vaikutuksen

Tunnelma oli riehakkaan ruuhkaisen äänekäs ja kaduilla kuuli yllättävän paljon italiaa. Hetkittäin olisin voinut jopa kuvitella olevani ihan oikeasti saapasmaassa - Viimeistään siinä vaiheessa, kun suussani pyöri yksi herkullisimmista lihapullista ikinä.

San Diegon Little Italy on yksi tämän kaupungin kivoimmista ja kalleimmista alueista. Siellä kohtaavat vanha ja moderni sekä amerikkalainen ja italialainen. Lisäksi on ehkä sanomattakin selvää, että sieltä löytyy myös joukko San Diegon herkullisimpia ravintoloita.

Festa oli käymisen arvoisen ja sama pätee koko Little Italyyn. En suosittele skippaamaan, jos sydämestäsi  (tai vatsastasi) löytyy Italian mentävä kolo.

Laiskan sunnuntain ilmailu-show

Lauantain aikainen herätys ja täysi puuhapäivä jättivät jälkensä ja nukuimme sunnuntaina yhdeksään. Aikamoista meidän taloudessa - varsinkin minun osaltani. Mutta kylläpä teki hyvää!

Laiskaa aamua seurasi puolilaiska päivä. Puolilaiska siksi, että kävimme me sentään salilla. Paljon mitään muuta emme sitten saaneetkaan aikaiseksi. Kävimme lounaalla Hillcrestin Refill -kahvilassa ja arvoimme hetken viitsisimmekö ajella Miramariin katsomaan vuotuista ilmailushowta. Tiesimme viimevuotiseen kokemukseemme perustuen, että lentoshow olisi upea, mutta ruuhkaiset tiet ja lähes neljänkympin lämpötila eivät houkutelleet laisinkaan. Päätimme tehdä kompromissin ja katsella shown loppuhuipennuksen, eli Blue Angelsit, täältä meidän nurkilta käsin.

Tiesin, että osa showsta näkyy tänne meille asti, sillä ihastelin sinisiä enkeleitä jo perjantaina töistä kotiin ajellessani. Mutta sitäpä en sitten tiennytkään, mikä kadunkulma toimisi parhaiten. Päätimme kokeilla kanjonin puoleisia katuja Adams Avenuen pohjoispuolella. Parin yrityksen jälkeen löysimmekin täydellisen umpikujan, josta oli suora näkymä pohjoiselle taivaalle.

Ilmabaletti toimi kaukaakin katsottuna, vaikka eihän se tietenkään yhtä kokonaisvaltainen elämys ollut kuin paikanpäältä ihailtuna ja musiikkiin rytmitettynä. Mutta näin niin kuin laiskan sunnuntain ilmailu-showksi tämä versio oli varsin toimiva.

Ensi vuonna taas uusiksi, joko läheltä tai sitten kaukaa nautittuna.

Mutajuoksu

Reilu vuosi sitten osallistuimme kaveriporukalla Del Marissa järjestettyyn Wipe Out runiin ja totesimme sen huippuhauskaksi tapahtumaksi. Wipe Out runissa juostiin viisi kilsaa ja leikittiin samalla ninjoja. Touhusta oli vakavuus kaukana ja jokainen osallistuja oli yhtä hymyä. Jo silloin päätin, että näitä hauskoja estejuoksuja pitää tehdä vielä monen monta lisää.

Kesällä bongasin Grouponista tarjouksen Del Marin mutajuoksuun ja nopean googlettelun perusteella totesin sen olevan mudalla höystetty Wipe Out run. Sinnehän oli tietenkin päästävä! Yllytyshullu Raija lähti kaveriksi ja seurauksena oli hulvattoman hauska aamupäivä.

The Filthy Finns - kuinkas muutenkaan

Phill teki meille tiimipaidat logoineen ja kengät sidoimme jalkaan nallekarkkiteipillä.

Itse juoksu ei ollut rankka, mutta sitäkin hauskempi. Esteitä viiden kilsan matkalle oli ripoteltu 15. Mukaan mahtui muunmuassa erilaisia mutatunneleita ja -kuoppia, seinän ylitystä, köydellä mutalammikon yli heilumista, liukuja ja liukumäkiä, "vuoren" ylitystä köyden avulla ja heiluvien jättipallojen väistelyä liukkaalla muovipuomilla tasapainoillen.

Meitsi yrittää - ja heti perään molskahtaa. Onneksi oli pelastusliivi...

Ainoan miinupisteen annan siitä, etten ollut lopussa lainkaan mutainen. Märkä ja hiekkainen kyllä, mutta silti aivan liian puhdas. Mielikuvieni vakavasti otettava sissi ei nyt ihan toteutunut, mutta miss märkäpaitakilpailuihin oltaisiin kyllä voitu hyvinkin osallistua.

Kyllä kannatti nousta viideltä lauantai aamuna ja hytistä hetki ennen kuin aurinko lämmitti santa ana tuulien avustuksella ilman taas reilusti yli kolmenkympin. Myöhempiäkin lähtöjä olisi toki ollut tarjolla, mutta kaltaiseni kaheli tykkää aloittaa viikonlopun räväkästi ja aikaisin. Aikaiset linnut nappaavat mutaisimmat madot, vai miten se nyt menikään.

P.S. En suosittele tuollaisia lyhyitä shortseja hupijuoksuun, jossa hypätään vauhdista liukumäkiin. Joku nimeltä mainitsematon saattoi polttaa liukuessaan takapuolensa...

9.21.16

USA:ssa jokaiseen osoitteeseen liitty zip code, aivan samaan tapaan kuin Suomessa postinumero. USA:n postilaitoksen 60-luvulla kehittelemän systeemin karvalakkiversioon kuuluu viisi numeroa, joiden lisäksi jokainen osoite sai 80-luvulla neljä lisänumeroa, joiden avulla sijainti voidaan paikantaa vielä tarkemmin. Käytännössä näitä neljää extra-numeroa tarvitaan kuitenkin vain hyvin harvoin.

Asuinalueemme zip code on 92116 ja siitä ollaan täälläpäin ihan pirun ylpeitä. Niin ylpeitä, että paikallinen asukasyhdistys keksi järjestää numerosarjan kunniaksi oman once in a lifetime juhlapäivän. Syyskuun 21. 2016, eli amerikkalaisittain merkattuna 9.21.16.

Tänään on siis juhlittu Adams Avenuella meitä - naapurustoamme ja sen asukkaita. Samalla on kerätty rahaa sairaille eläimille ja tarjottu mahdollisuus napata mukaan uniikki olutlasi. Olutlasin sai mukaansa muutamasta ravintolasta, joista yksi oli lempparimme Blind Lady Ale House, eli tuttavallisemmin BLAH. Saavuimme ravintolan eteen muutamaa minuuttia ennen viittä ja sen edessä kiemurteli jo pitkä jono iloisia ihmisiä. Tapahtuman suosio taisi yllättää kaikki ja vahvistaa entisestään naapurustomme me-henkeä. Jos Suomessa jonotetaan ilmaisia ämpäreitä, ajaa meilläpäin olutlasi saman asian.

Kippis 92116 ja kiitos, että olet olemassa! Täällä on ihmisen hyvä asustaa.

Lauantain hiekkakakut

USA:ssa nautiskellaan parhaillaan pitkästä viikonlopusta Labor Day:n kunniaksi. Meille tämä viikonloppu on ollut extra-pitkä ja kiva, sillä saimme jo torstaina New Jerseysta vieraita, joiden kanssa on tullut heräiltyä huomattavasti ennen kukkoa ja tehty vaikka ja mitä kivaa.

Lauantaina kävimme katsastamassa taas kerran suuren maailman hiekkakakut, jotka jättivät tälläkin kertaa sanattomiksi, mutteivät todellakaan kylmiksi.

Rakennelmat olivat vielä hieman kesken, joten saimme ihailla taiteilijoita täydessä työn touhussa. Mieletöntä taidetta ja tekemisen meininkiä!

Hiekkarakennelmat insipiroivat ja saivat meidän suuntaamaan iltapäivällä rannalle kokeilemaan omia taitojamme hiekan kimpussa. Minun pupuni riitti juuri ja juuri vakuuttamaan kuusivuotiaan vieraamme tätinsä taiteilijan lahjoista, mutta Phillin kissa oli oikeasti hieno ja niitti kiitosta ja hymyjä lähes jokaselta ohikulkijalta.

Mihinköhän tuo mies mahtaisi pystyä, jos saisi käteensä ihan oikeat välineet - tai vaikka nyt edes ihan tavallisen lapion... Uusia uramahdollisuuksia näyttää selkeästi riittävän sitten kun laivaston eläkevuodet koittavat.

Hiekan lisäksi viikonloppuun on mahtunut aika monta leikkikenttää, söpöjä eläimiä, synttärien juhlintaa, pizzaa ja aikuisten viinirypäleitä. Olo on uupunut, mutta läpikotaisen onnellinen. Tästä on hyvä jatkaa kohti uutta (koulu)vuotta ja uusia haasteita.

Heippa hei kesä 2016! Olit aika onnistunut.

Tähtien Sotaa tähtitaivaan alla

Uskoisin, että kaikki tietävät kotipaikkasyndrooman? Mitä lähempänä tai helpommin saavutettava joki nähtävyys tai tapahtuma on sitä epätodennäköisemmin sinne tulee mentyä.

Näin on käynyt meille joka kesä muunmuassa puistoelokuvien kanssa. San Diegon kaupunki järjestää kesäisin ison läjän täysin ilmaisia elokuvanäytöksiä eri kaupunginosien puistoissa, muttemme ole saaneet raahattua itseämme paikalle vielä kertaakaan. Näin siitäkin huolimatta, että lähin elokuvapuisto löytyy kirjaimellisesti kotimme vierestä.

Kesäkuussa piti mennä katsomaan ET:tä ja heinäkuussa Truman Showta, mutta yllättäen huomasimmekin olevamme jo elokuussa ja kesän viimeisten puistonäytäntöjen ääärellä. Tänään otimme itseämme niskasta kiinni ja tallustimme vilttiemme ja parin kaverin kanssa portaita alas puistoon. Puisto oli täynnä populaa ja valtavalla puhallettevalla screenillä oli juuri alkamassa uusin Tähtien Sota -elokuva.

Mikäpä sen tunnelmallisempaa kuin makoilla ihan oikean tähtitaivaan alla elokuvaa katsellen. Olimme nähneet The Force Awakens -pätkän jo kertaalleen, mikä oli varmastikin pelkästään hyvä asia. Puistoleffoissa tunnelma on taviselokuvia huomattavasti rennompi eikä kukaan vitsi suhista, jos naapurin tekee mieli paljastella juonenkäänteintä tai hihkua jännissä kohdissa hieman normaalia äänekkäämmin.

Vannomatta paras, mutta ensi kesänä saatamme eksyä paikalle hieman useammin. Picnic ja elokuva naapuruston omassa puistossa on meinaan kesäkivaa parhaimmillaan.

Ilmaista hupia

Yksi San Diegon kivoimmista kesäperinteistä on Del Marissa järjestettävät "ilmais"konsertit. Heitin tuon ilmais -sanan lainausmerkkeihin, sillä konsertti on ilmainen ainoastaan tyypeille, jotka saapuvat paikalle ennen hevoskisojen viimeistä lähtöä. Military ID:ta vilauttamalla sisään pääsee ihan oikeasti ilmaiseksi, mutta eipä se muutaman taalan pääsymaksu taida ketään konkurssiin viedä. Huomattavasti vaarallisempaa onkin sitten vedonlyönti, jos siihen leikkiin innostuu mukaan.

Konsertteja järjestetään laukkakisakauden aikana joka viikonloppu ja bändejä löytyy listalta ihan joka lähtöön. Meidät innosti liikkeelle Cold War Kids ja tarkoitus olisi palata Del Mariin vielä ainakin kerran Pepperiä kuuntelemaan.

Mukava ilta, joka huipentui uskomattoman nopeaan kotimatkaan First -kipaletta lauleskellen. Aiempien kokemusten perusteella olimme varautuneet istuskelemaan konsertin jälkeisessä ruuhkassa hetken jos toisenkin, mutta yllätykseksemme saimmekin ajella juuri niin nopeasti kuin rajoitukset antoivat myöden. Tästä ainakin pieni osakiitos Uberille ja Lyftille, joiden noutopisteillä riitti vilskettä.

Näitä(kin) iltoja lisää! Kyllä kesä on vaan kivaa aikaa.