Juhannusmunat ja -soutelut

Olen viettänyt juhannusta viimeksi vuonna 2006. Yksitoista juhannuksetonta vuotta sekä viime vuosien keskikesän lumienkelit ja kaatosateet ovat tehneet tehtävänsä enkä osaa enää edes oikein kaivata juhannusta. Löytyisihän täältä maailmaltakin toki paikallisten Suomi-seurojen järjestämiä juhannusjuhlia, mutta omassa mielessäni keskikesän juhla kuuluu niin tiiviisti pohjolan yöttömään yöhön, etteivät mitkään korvikkeet tule kuuloonkaan.

Tämä perjantai kului siis ihan normisti töissä, mutta ujutinpa silti päivääni pari juhannuksellista elementtiä.

Juhannus ei ole juhannus ilman soutuvenettä. Paremman puutteessa kävin salilla soutelemassa ja pelaamassa kalapeliä. Laineiden liplatus ja kuikan huuto vain puuttuivat.

Salin jälkeen nautin hieman viiniä, juhannus(pääsiäis)munan, mansikoita ja kirsikoita. Siinähän ne tärkeimmät.

Koivuja meiltä ei löydy, mutta jacarandat kukkivat kauniisti

Ihanaa juhannusta Suomeen! Nauttikaa keskiyön auringosta, jos ja kun se sattuu pilkahtamaan!

Nimestä on moneksi

Kävin ostamassa tänään lounaaksi lohisalaattia ja keskustelu ravintolan työntekijän kanssa meni jotakuinkin näin:

Can I get your name for the order.
Sure, it's Veera. V-E-E-R-A.
Veena?
No, there's R in the middle. V-E-E-R-A
Oh! Savera. So beautiful!

Sanomattakin ehkä selvää, että tuossa vaiheessa luovutin.

Veera on taipunut tässä vuosien kuluessa aika moneksi, mutta siltikin aina välillä yllätyn, kuinka vaikea nimeni on. Ei auta vaikka sanoisin hitaasti tai tavaisin. Vähintään yksi e putoaa pois. Viime aikoina nimestäni on vääntynyt hämmentävän usein Vena tai Veena. Tämä siitäkin huolimatta, että päräytän ärräni hyvin suomalaisittain. Jokin aika sitten sain jopa kunnian olla Feta. Veera. Ai siis niin kuin se juusto? No ei nyt ihan, mutta toisaalta ihan sama.

Oikeasti en välitä ja tottelen mitä tahansa nimeä, jos palkintona on herkullista lohisalaattia. Rakkaalla lapsellahan on tunnetusti monta nimeä.

Suomalaistunut banaanileipä

Löysin illalla hedelmäkiposta kolme epäilyttävän kypsältä näyttävää banaania ja sain kummallisen päähänpiston tehdä banaanileipää, eli siis tuttavallisemmin banana bread. Koska en ole tehnyt banana breadia aikoihin (jos koskaan?), googlettelin heti alkuun koekeittiöni pohjaksi hakusanoilla healthy banana bread. Löysin helpolta kuulostavan ohjeen, jota rankasti soveltaen ryhdyin hommiin.

Reseptin pohja löytyy täältä, mutta kuten sanoin, oma versioni on aika sovellettu. Sattuneesta syystä...

Veeramaiseen ja sen myötä myöskin suomalaistettuun banana breadiin tarvitset

1/3 cups sulatettua kookosöljyä
1/4 cups bourbonin makuista vaahterasiirappia
1/4 cups juoksevaa hunajaa
2 munaa
3 pientä ja ylikypsää banaania
2 rkl maitorahkaa
loraus vettä
1 tl ruokasoodaa
1/2 tl vaniljan makuista suolaa
1/2 tl kanelia (todella kukkurallinen, koska rakastan kanelia)
1 cups ruisjauhoa
1/4 cups semolina jauhoa

Vispaa öljy, siirappi ja hunaja sekaisin, lisää munat ja vispaa lisää. Lisää sekaan loput aineet, voitele 9x5 tuuman kokoinen leipävuoka (tai minun tapauksessani vähän isompi) ja paista 325 F uunissa noin 55 min.

Kyllä vain, ruisjauhoa! Kävi meinaan niin, että meiltä oli jauho loppu. En edes tiedä miten se on mahdollista, mutta kaapista ei löytynyt täysjyväjauhoa, leipäjauhoa eikä edes normaalia vehnäjauhoa. Sen sijaan löysin avatun pussin ruisjauhoa, pastan valmistukseen käytettävää semoliina jauhoa sekä garbanzo jauhoa. Ihan niin luova en ollut, että olisin uskaltanut lähteä leikkimään garbanzo papujauhoilla, mutta ruisjauhot kuulostivat ulkosuomalaisen korvaan ihan mahdolliselta ratkaisulta ja päätin kokeilla, voisiko tästä "terveellisestä" banana breadista tehdä entistäkin terveellisemmän ja öh, suomalaisemman.

Lopputulos oli yllättävän mehukas ja banaanileipämäinen. Suomalaisen suuhun ruisjauhot ja banaani sulivat ilman mitään ihmettelyitä, mutta amerikkalaisen makunystyröillä en ole reseptiä vielä testannut. Se on kuitenkin varmaa, että tämä resepti menee jatkoon! Vahingossakin onnistuminen lasketaan, eikö vain?!

Suomi-fiiliksiä

Loma tuli ja meni. Suomen kevätaurinko ja jouluiset lumituiskut vaihtuivat taas lämpöön ja palmuihin, pullat ja karjalanpiirakat bageleihin ja villasukat paljaisiin varpaisiin.

Tarvitseekohan sitä edes erikseen sanoa, että loma oli ihana. 

Mutta mitäpä mahtoikaan liikkua mielessä Suomen katuja tarpoessa?

Iloitsin jälleen kerran herkullisesta vesijohtovedestä, muutuin leipäsyöpöksi, unohdin syödä karkkeja ja kokoilin (USA:ssa laittomia) kinder-yllätyksiä.

Tarkastelin Helsingin kattoja Torni-hotellin Ateljee-baarista, ihmettelin Riksun Irlannin Setterin menoa tiistai iltana, siemailin viiniä Moro baarissa Tampereella, maistelin helsinkiläisiä pienpanimoiden oluita, mietin kuumeisesti, miten IPA lausutaan Suomessa ja ihastuin Donut Islandin amber aleeen..

Kävelin jäällä, lumessa, vesilätäköissä ja auringon kuivattamilla teillä. Palelin ja hikoilin. Kastelin sukkani ja muistin miltä märät lapaset tuntuvat.

Ihastelin suomalaisten englanninkielen taitoa, hämmästelin englanninkielen runsasta näkyvyyttä ja kuuluvuutta Helsingissä ja mietin kuumeisesti, voiko Suomessa jättää yhä edelleenkin huoletta tippaamatta.

Paransin maailmaa perheen ja ystävien kanssa, vietin harvinaisen hetken yhdessä koko perheen kanssa, tunsin itseni onnekkaaksi huomatessani, että juttu jatkui kaikkien kanssa luontevasti siitä, mihin kaksi vuotta sitten jäätiin. Ikäväkyllä unohdin myös kaikessa innossani ottaa itsestäni ja ystävistäni yhteiskuvia.

Varsin onnistunut loma, josta en vaihtaisi hetkeäkään pois. En edes niitä märkiä varpaita.

Kofeiiniton elämä

Se alkoi puolihuomaamattomasti, viime vuoden lopulla. Ensin loppuivat iltapäiväkahvittelut, sitten myöskin aamukahvit. Korvasin rakastamani aamuhetken piparminttuteellä ja kärsin parin päivän ajan jäätävistä päänsäryistä.

Päänsäryt ja tukkoisen väsynyt olo helpottivat kuitenkin pian eikä kahvin tuoksuttelukaan aiheuttanut enää huokailuja. Minusta tuli omaksi yllätyksekseni teetyyppi.

Mutta miksi? No ihan vain siitä syystä, että teki mieli kokeilla, miten kahvin poisjättäminen vaikuttaa kehoon ja mieleen. En ole ruokavalioni suhteen totaalikieltojen kannalla, sillä itsepäinen luonteeni tekee kieltojen kohteista elämääkin suurempia himoja. Kofeiininkin kanssa jätin takaportin auki vihreän teen ja satunnaisten kahvikupposten muodossa, mutta useimmiten valitsen kuitenkin yrttiteen.

Pari viikkoa sitten teki mieli tehdä sunnuntaiaamusta astetta spesiaalimpi ja  päätin nauttia kupin kahvia. Meillä oli kaapissa paikallisesta kahvipaahtamosta ostettuja papuja, jotka jauhoin juuri ennen h-hetkeä. Tuoksu oli taivaallinen, makukin, mutta tuloksena oli puoli päivää kestänyt vatsakipu eikä vireystilankaan suhteen ollut hurraamista. Kokeilin samaa vielä seuraavanakin aamuna, mutta kun tulos oli sama, päätin kahvittelujeni olevan nyt tällä erää tässä.

Mikään ehdoton päätös tämä ei ole, sillä taustalla ei ole muuta kuin entistäkin paremman olon metsästämistä. Saatan hyvinkin kääntää kelkkani jo huomenna tai elää ilman kahvia loppuelämäni. Muita kofeiinipitoisia tuotteita en ole juurikaan käyttänyt enää pitkään aikaan, ellei nyt suklaata lasketa.

Yksi pieni ongelma tässä kuitenkin on, ainakin Phillin mielestä. Eihän suomalainen voi olla juomatta kahvia ja toitottaa siitä julkisesti. Siitähän saattaa lähteä vaikka Suomen kansalaisuus. Heh, pieni pala Suomea ulkomaalaisen näkökulmasta. Ei ehkä ole ihan hatusta vedetty väite, että suomalaiset ovat yksiä maailman suurimmista kahvin kuluttajista, mutta kyllä niistä kyläpaikoista varmaan teetäkin löytyy. Löytyyhän? Kohta tullaan meinaan testaamaan.

Kalifornialaistunut vaatekaappi, osa 2

Kun viimeksi pähkäilin Suomen pakkailujen kanssa oli helmikuu ja totesin vaatekaappini olevan totaalisen kalifornialaistunut. Hanskat etsivät parejaan, en omistanut oikeita talvikenkiä, farkkuni olivat paria poikkeusta lukuunottamatta nilkkapituisia eikä minulla ollut kuin pari hassua varrellista sukkaa.

Tällä kertaa ajattelin aloittaa pakkailut ajoissa ja hyvä että aloitinkin. Joku on taas piilottanut sukistani joka toisen ja hanskoja on jäljellä enää yhdet toisiinsa sopivat. Viimeksi paniikissa ostamani talvikengät löysin sentään sängyn alta säilöstä ja täysipitkiä farkkujakin omistan tällä hetkellä kolmet. Kalsareita niiden alle ei kyllä mahdu, mutta murehditaan sitä sitten myöhemmin...

Suurin murheenkryynini on tämä:

Koska kotimme ei ole mikään tilaihme, oli villakangastakkini säilössä sängyn alla. Takki oli kannellisessa laatikossa, mutta kansipa ei sitten tainnutkaan olla kissatiivis. Jollain ihmeen ilveellä kisulit olivat murtautuneet laatikkoon ja tehneet siitä sängyn. Jos joku miettii, kuinka paljon karvaa kissoista lähtee kahdessa vuodessa, on vastaus jotai kuinkin kuvan mukainen. Paljon ja vähän päälle.

Vietin viime sunnuntaina kaksi tuntia ja kaksi teippirullaa takin kimpussa, mutta eipä siitä puhdasta tullut vieläkään. Toivottavasti kuivapesulassa onnistutaan paremmin. 

Tätä pientä takapakkia lukuunolematta olen ollut aivan intopinkeänä koko viikon ja valmistautunut reissuun katsomalla netin kautta Suomen selviytyjiä ja Bacheloria sekä tekemällä tonnikalapizzaa. En syönyt koskaan Suomessa asuessani tonnikalapizzaa enkä ole edelleenkään suurin fani, mutta nyt iski himo ja kyllä se vain hyvin suomalaiselta maistui.

Oikeastihan minulla on vielä koko ensi viikkokin töitä ennen kuin loma oikeasti alkaa, mutta ei kai koskaan voi intoilla liikaa. Varsinkin nyt kun meiltä löytyy kaksi intoilijaa! Phill palasi eilen meriltä kotiin maailman parhaiden uutisten kera: Lähdemmekin reissuun yhdessä. Joskus Navy-elämä yllättää ja muuttaa suunnitelmia parhaalla mahdollisella tavalla.

Lähtölaskentaa

En aseta itselleni uuden vuoden lupauksia, mutta jokaisena tammikuun ensimmäisenä katson itseäni syvälle silmiin ja mietin, mikä voisi olla tavoitteeni seuraavalle vuodelle. Lähes joka vuosi päätän elää enemmän hetkessä ja lähes joka vuosi käy näin:

• 6 päivää siihen, että siirrytään kesäaikaan ja illoista tulee taas ihanan pitkiä
• 7 päivää siihen, että saan taas herätä ilman herätyskelloa
• Salaisuus määrä päiviä siihen, että Phill tulee taas meriltä kotiin
• 20 päivää siihen, että pitäisi pakata ja todeta, että vaatekaappini on entistäkin enemmän kalifornialaistunut
• 21 päivää siihen, että lennän Suomeen!!!!!!!!!
• 21 päivää siihen, että olen yli viikon lomalla, ensimmäistä kertaa sitten enedesmuistamilloin
• 21 päivää siihen, että saan halata äitiä ja isää
• 21 päivää siihen, että saan syödä salmiakkia (ellen sitten eksy World Markettiin tai Ikeaan ennen reissua)
• 21 päivää siihen, että muistan taas, miltä talvi ihan oikeasti tuntuu ja joudun pukemaan sukkikset farkkujen alle
• 21 päivää siihen, että tallailen taas tuttuja katuja Riihimäellä
• 21 päivää siihen, että totean niin monen tärkeän asian olevan yhä edelleenkin ennallaan
• 21 päivää siihen, että voin taas hetkeksi lakata laskemasta päiviä

Jaa että mistä olen tänään innoissani?

Paleluteoria

San diegon talvi on ollut tänä vuonna aika olematon. Kunnon sadepäiviä on ollut toistaiseksi puolitoista ja lämpötilat ovat kivunneet joitain kylmempiä päiviä lukuunottamatta kahdenkympin hujakoille ja yli. Talvesta muistuttavat lähinnä viiden aikoihin laskeutuva pimeys ja kylmät (noin kymmenen asteiset) yöt.

Linnut laulavat ja puut kukkivat.

Vaikka päivisin ei olekaan tarvinnut palella, olen ikuisena vilukissana kaivanut esiin huivit, takit ja jopa pipot (lähinnä siksi, että tykkään pipoista) ja kerrostanut oloni mukavaksi muuttuviin lämpötiloihin. Samaa aikaan sekä työkaverini että lapset ovat ilmestyneet kouluun huomattavasti keveämmissä varusteissa. Lapsista moni viilettää kylmissä aamuissa huppari tai ohut pitkähihainen päällä, mutta toisille riittää ihan mekkokin. Jollain saattaa ollaa päällä jopa lämpöinen takki, muttei välttämättä kenkiä.

Kellään muulla ei tunnut olevan kylmä paitsi minulla.

Samaa meininkiä katselin viime viikonloppuna viettäessämme minilomaa Idyllwildin kylässä, noin puolentoista kilometrin korkeudessa. Myös Idyllwildissa oli päiväseltään niin lämmin, että haikatessa pärjäsi ohuella pitkähihaisella, mutta paikallaan ollessa ja illalla auringon laskettua, ei pipo ja talvitakki ollut laisinkaan liikaa. Siis minulle. Samalla kun minä hyrisin luihin ja ytimiin asti yltänyttä kylmyyttää, kulki ohitseni perhe, jonka isän olkapäillä keikkuvilla lapsilla ei ollut päällä muuta kuin legginsit ja ohut pitkähihainen.

Idyllwildin maisemia

Tyytyväistä perhettä katsellessani tuli mieleeni uusi teoria siitä, miksi suomalaiset (otos: minä) palelevat niin herkästi:

Vaikka Suomessa onkin ilmastollisesti huomattavasti Kaliforniaa kylmempää, eivät suomalaislapset joudu tottumaan kylmään. Talot ovat lämpimiä ja vaatteet ne vasta lämpimiä ja teknisesti mukavia ovatkin. Siinä säässä missä san diegolais lapsi viilettää teeppari päällä flipflopeissa tai kengittä, olisi suomalais lapsen päässä tekniset haalarit, kevyt pipo ja kuomat. En siis ole joutunut enkä oppinut sietämään kylmää.

How can you be cold, you are from Finland kääntyy tästä lähtien muotoon tottakai minulla on kylmä. Minähän olen Suomesta!

Maanantai 25.12. - Pyjama-joulu

Joulunaluspäiväkirjan bonus, eli itse joulu jäi eilen kirjoittamatta, sillä olin hyvin kiireinen (olemaan onnellinen ja tekemään en yhtikäs mitään). Tässä kuitenkin itselleni muistoksi meidän pyjamajoulu, yhteinen joulu no. 11.

Herään taas kerran ennen seitsemää, mutta olen jo luovuttanut sisäisen herätyskelloni kanssa. Natustan omenaa sohvan nurkassa, selailen nettiä ja luen hetken kirjaa. Tsemppaan itseni sen verran ylös, että saan laitettua edustuspyjaman päälleni ja sudittua ripsarit silmiin. Tänään ollaan koko päivä yökkärissä ja look saa olla sen mukainen.

Hieman yhdeksän jälkeen Phill soittaa ja kertoo olevansa matkalla kotiin. Liikennettä ei ole juurikaan, joten mies on jo vajaassa puolessatunnissa kotona. Uniformu lentää pyykkikoppaan ja mies suihkuun. Vaikka olenkin (salaa) heikkona sukellusveneen tuoksuun, ei suihkun raikas mieskään tuoksu yhtään hullummalta. 

Asettelen meille aamupalaksi annokset kreikkalaista jogurttia, vadelmia ja itsetehtyä inkivääristä granolaa. Phill paahtaa meille uunissa sokerilla kuorrutetut kreipinpuolikkaat.

Syömme aamupalaa ja avaamme joulusukista löytyneet paketit. Phill on valinnut teemaksi gourmet herkut ja minä snackit, joita Phill voi ottaa töihin mukaan kiireisten ja ruuattomien päivien varalle. Kissoillakin on joulusukka, jonne ostimme muutaman uuden lelun ja herkkuja. 

Joulusukkien jälkeen siirrymme pakettien kimppuun. Niitä on aivan valtavasti. Phillin perheellä on aina ollut tapana ostaa paljon lahjoja ja tapa on tarttunut myös meihin. Minusta on nykään ihana ostaa Phillille lahjoja ja availla itsekin mitä yllätyksellisempiä paketteja. Emme kirjoita toivelistoja, sillä siinä ei olisi mitään järkeä. Lahjojen pääpointtina on hankkia toiselle asioita, joita ei itse tulisi välttämättä hankittua. Toinen Phillin perheeltä jäänyt perinne on se, että osa lahjoista on aina perheen lemmikeiltä. Sain tällä kertaa Possulta kissakuvioisen kauppakassin ja Kisulta uuden puhelimen laturin. Kisulla on paha tapa jyrsiä johtoja, joten arvostan elettä suunnattomasti. 

Lahjojen availun jälkeen vaihdan päälleni uuden superpehmoisen oloasun ja alan lukemaan Sarah Andersenin Adulthood is a myth -kirjaa.  Phill alkaa virittelemään Nintendo Switch -konsolia käyttökuntoon. 

Pelaamme Mario Kart 8 deluxe peliä ja muistan taas kuinka paljon pidän ajopeleistä. Ohjaus hoituu ohjaustikkua liikuttelemalla, mikä on minusta huomattavasti kivempaa kuin nappien paineleminen. En ole videopelien ystävä, mutta nyt näyttää siltä, että Phillin toive yhteisistä pelihetkistä saattaa toteutua.  

Jossain pelien välissä teemme lounaaksi keittoa ja katselemme pari jaksoa jännään kohtaan jäänyttä Game of Thronesia. Game of Thronesin lumimaisemia katsellessamme päätämme virittää tulen myös omaan takkaamme. 

Sitten onkin jo aika alkaa valmistelemaan illallista ja paistaa tuoretta leipää eilen tekemästäni taikinasta. Illallinen on prosessi ja herkullinen sellainen. Syömme uunissa kypsennettyä parsakaalia sitruunaisella perunapyree pedillä, sekä niin ikään uunissa kypsennettyjä juureksia ja kanaa punaviinikastikkeen kera.  

Myöhemmin illalla katselemme vielä YouTubesta Lumiukko-piirretyn, juomme glögiä ja syömme pipareita homejuustolla. 

Possu nukkuu korissa takkatulen loimussa ja maailmassa on kaikki hyvin. Pyjamajoulut ovat maailman parhaita!

Joulu tuli taloon

Voi jummi mikä ihana fiilis juuri nyt onkaan. Takassa palaa tuli, enkelikello kilkattaa, muumimukissa on glögiä ja kaiuttimista raikaa jouluradio.

Meille tuli joulu tänä vuonna aikaisin. Ei siis missään nimessä amerikkalaisessa mittapuussa aikaisin, mutta meille todella aikaisin. Ja kaiken huipuksi meille tuli tänä vuonna joulu jopa kaappeihin, sillä tavoistamme poiketen siistimme liinavaatekaapin ja keittiön kaapit uuteen uskoon Container Storen innoittamana.

Tänä viikonloppuna on siis keretty hämmentävän paljon. Töitä, shoppailua, syväsiivousta, puistojoogaa, jouluvalojen ihailua, kodin koristelua ja tänä iltana täydellistä hyggeilyä.

Viisi päivää töitä ja sitten edessä on yli viikon LOMA, osittain jopa yhteinen sellainen. Hyvin työntäyteisen syksyn jälkeen se tuntuu parhaalta mahdolliselta joululahjalta ikinä.

Viimeisiä rutistukia kohti siis, sen kauan odotetun secret santa -viikon siivittämänä.

Ajatus on tärkein

Tänne rapakon taaksekin on kulkeutunut huhu, että Suomi täyttää tänään 100-vuotta. Ulkosuomalaisen voi kuitenkin olla vaikea päästä juhlatunnelmaan, kun yhteiskunta ympärillä elää ihan tavallista keskiviikkoa eikä Suomen itsenäisyystaival herätä kanssakadunkulkijoissa suuria tunteita tai yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. 

Itsenäisyyspäivän juhlintani on ollut aikamoinen sekametelisoppa, mikä kuvaa ulkosuomalaisen elämääni mainiosti.

Vietimme eilen itsenäisyyspäivän aattoa suomikavereitten kanssa nyyttärimeiningillä. Söimme Suomi- (ja muitakin) herkkuja amerikan lipuin koristelluilta lautasilta. 

Tänään päälläni oli Suomi-huppari, mutta töissä kukaan ei tiennyt avustamatta, mitä Suomi tarkoittaa.

Kotiin tullessani sytytin kynttilän, mutta sinivalkoisen sijaan se oli violetti ja tuoksui laventelilta.

Finlandia-hymnin sijaan kuuntelin joululauluja, mutta ajattelin kuitenkin Suomea.

Lautaselta piti löytyä tänään hernekeittoa, mutta työkiireiden vuoksi se vaihtuikin Thai-ruokaan. Jälkkäriksi söin kuitenkin eiliseltä jääneitä pipareita.

Mutta eihän se suomalaisuus yhden päivän teoista ole kiinni. Vaikken olekaan täsmälleen sama Veera kuin se kymmenen tai kuusi vuotta sitten maailmalle lähtenyt tyttönen, en koe olevani yhtään sen enempää enkä vähempää suomalainen nyt kuin Suomessa asuessani. Suomi tulee ikuisesti olemaan minulle tärkeä kotikotikotimaa, joka on antanut minulle hyvät eväät ponnistaa maailmalle.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja synttäriä 100-vuotias kaunokainen! Toivottavasti nähdään taas pian!

Stick with me

Silloin joskus, noin kymmenen vuotta sitten, Phill leipoi minulle ruisleipää, teki kyytipojaksi glögiä ja totesi stick with me.

Ja minäpä tottelin. Niin hullulta kuin määrittelemättämön pituisen kaukosuhteen aloittaminen tuntuikin, ei minulla ollut muita vaihtoehtoja.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, sama mies päätti leipoa perjantai-illan ratoksi minulle ruis-vehnäleipää. Koko koti tuoksuu taivaalliselta enkä voi kuin hymyillä miettiessäni yhteistä matkaamme siitä ekasta ruisleivästä (kaikkien niiden välileipien kautta) nykyhetkeen.

Oh darling, I will definitely stick with you... Leipien kanssa tai ilman.

Harvinaista herkkua

Minulle kävi perjantaina sellainen mäihä, että pääsin katsomaan suomalaisen elokuvan suomeksi ihan tästä kotinurkilta löytyvään Ken Cinema -elokuvateatteriin. Kyseessä oli Hymyilevä Mies, eli englanniksi the Happiest Day in the Life of Olli Mäki.

Olin elokuvan alkaessa aivan fiiliksissä, sillä koko tilanne tuntui jotenkin absurdilta. Teki vain mieli hihittää ja kertoa kaikille, että minä ymmärrän, mitä ne sanoo. Ja mikä parasta, minä ymmärrän mitä ne tekee! Elokuva oli meinaan aikamoinen pikamatka suomalaiseen kulttuuriin ja mielenmaisemaan. Eräskin saunakohtaus sai Phillin katsomaan minua pimeässä elokuvateatterissa iso kysymerkki naamallaan. Really?

Itse elokuvasta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Se oli hyvin suomalainen, niin hyvässä kuin pahassa, ja jätti mieleeni monia kysymyksiä, joista osa löysi myöhemmin vastauksen, osa hämmentää pientä mieltäni edelleen. Elokuvan loppu oli ehkä pahin antikliimaksi ikinä, mutta näyttelijäsuoritukset ja elokuvan rakkaustarina hurmasivat.

Parasta kaikessa oli kuitenkin se, että täällä San Diegossa, viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoa, oli mahdollista katsella suomalainen elokuva isolta kankaalta. Ei yhtään hullumpi aloitus taideviikonlopulle, joka jatkui lauantaina Art Around Adams tapahtumassa, niin ikään ihan kotinurkilla.

San Diegossa ja lähistöllä asuville tiedoksi, että elokuva on katsottavissa Ken Cinemassa tämän viikon torstaihin asti.

Suomi-kytköksiä

Aina välillä tuntuu, että tietyt asiat putkahtelevat tajuntaani yhtäkkiä rypäleittäin. Siis aivan randomit asiat.

Tänään Phill kiiruhti aamulla hammaslääkäriin. Töissä yksi lapsista ampaisi kesken ruokailun tutkimaan peilin kautta hampaitaan, sillä siellä on kuulemma reikä. Toinen lapsi kertoi tarinaa eilisestä hammaslääkärireissusta ja kolmas esitteli show and tell -vuorollaan hammaslääkäriltä saamaansa hampaidenhoitosettiä. Illalla homma kruunautui 30 Rock -jaksolla, joka liikkui osittain hammaslääkäripuuhien ympärillä. Ehkäpä universumi yrittää kertoa minulle, että minunkin olisi aika painua kiltisti hammaslääkäriin. En edes uskalla laskea saatika tunnustaa, kuinka kauan edellisestä käynnistä on.

Hammaslääkärin lisäksi olen yllättynyt viime aikoina vähän väliä siitä, mitkä Suomeen liittyvät asiat leviävät somessa ja kuinka monilla tutuillani tai hyvänpäivän tutuillani on kytköksiä Suomeen. Keppihevosvillitys, äitiyspakkaukset, kouluaineista luopuminen sekä 1000 tölkin päkit ylittivät täälläkin "uutis"kynnyksen. Hyväntahtoisen hullunkurista porukkaa...

Mutta ei tuossa vielä mitään, paljon kummempia ovat nämä tuttavieni Suomi-kytkökset. Yksi community collegen oppilaistani oli tehnyt geenitestin ja saanut selville olevansa osittain suomalaista syntyperää. Toinen oppilaistani pelaa videopelejä netissä jonkun suomalaisen kanssa ja kolmas on käynyt Helsingissä. Eilen tutustuin kaverin kaveriin, jonka veli opiskelee Helsingissä. Samassa kaupungissa opiskelee stipendin turvin myöskin columbialaisen kaverini serkku, joka on ollut jo pitkään totaalinen Suomi-fani. Toinen kaverin kaveri käy säännöllisesti työmatkoilla Suomessa ja viikonloppuna small talkasin sub ballissa pariskunnan kanssa, joilla on ystäviä Porvoossa. Tai Turussa. Nimen ääntäminen oli jotain noiden kahden väliltä. Kyseinen pariskunta on käynyt Suomessa jo kahdesti ja seikkailut Lappia myöten ympäri ämpäri kesäistä Suomea.

Kaikki nämä hassut Suomi-kytkökset saivat tänään kirsikan huipullensa, kun lähdin töistä kotiin neljän suomalaisen dekkarin kanssa. Kerroin jo aiemmin tutustuneeni töissä erään lapsen äitiin, joka vietti aikanaan lukuvuoden Suomessa vaihtarina. Tuolta reissulta naisen matkaan oli tarttunut myöskin kirjoja, jotka saivat nyt minun hyllystäni uuden kodin.

Eilisen iltakävelyn urbaanin rosoista kauneutta

Suomi on edelleenkin aika mystinen maa, muttei ehkä enää aivan tuntematon. Jos eivät kaikki olekaan käyneet vielä Suomessa, tuntevat he jonkun, joka on. Tai vähintäänkin jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka on käynyt Suomessa. Tästä se lähtee.

Hedelmät sangriasta

Kuulun ihmisryhmään, joka syö mieluiten hedelmät sangriasta, nyppii mustikkamuffinseista aina muutaman mustikan erillisiksi suupaloiksi, nuolee oreo-keksistä täytteen ensimmäiseksi ja rakastaa maapähkinävoita, jonka seassa on rouheisia pähkinän paloja.

Olen myöskin se tyyppi, joka syö jäätelönsä tuskastuttavan hitaasti, asettelee irtokarkit syömisjonoon ja ostaa kahvilasta lähes aina ihan tavallisen kahvin.

En voi sietää riisipuuroa tai kesäkeittoa, mutta rakastan riisipiirakoita ja kasvissosekeittoa. Rusinat eivät kuulu pullaan eikä maksalaatikkoon, mutta toimivat loistavasti glögissä ja pähkinöiden seurana. Banaani ja suklaa ovat nannaa, mutta eivät koskaan lämpimänä. Paitsi jos kyse on kuumasta kaakaosta tai banaanipannareista.

Nutella on paholaisen keksintö. Tai oli ainakin vielä viisi vuotta sitten.

Oikeasti olen kaikkiruokainen ja äärettömän avomielinen. 

Löysin tänään tuosta ihan nurkan takaa lakritsivaahtokarkki jäätelöä. Se oli niin hyvää, että vieläkin hymyilyttää. Pieni pala Suomen kesää...

Pääsiäiskateutta

Pääsiäinen on pyhä, joka herättää minussa joka vuosi jonkinmoista kateutta. Suomessa kun kaikki on pääsiäisenä niin paljon paremmin.

Ensinnäkin, Suomessa myydään yllätysmunia, jotka ovat täällä yhä edelleenkin laittomia. En ole varmasti koskaan liian vanha ikävöimään suklaista munaa leluineen. Rahkatonta rahkapiirakkaa osaan onneksi tehdä itsekin, jos vain kerkeisin ja jaksaisin.

Suomessa pääsiäinen tarkoittaa kevättä. Koko maa herää henkiin ja päivät alkavat olemaan jo mukavan pitkiä. Toivo kesästä on käsin kosketeltavaa, vaikka taivaalta saattaa toki tullakin räntää. Muistan vieläkin sen kevätfiiliksen, jota vaikea edes yrittää selittää Suomen säähän tottumattomille. En kaipaa Suomen syksyä enkä talvea, mutta kevättä ja kesää on aina välillä ikävä.

Ja sitten tietenkin ne vapaat. USA:ssa pääsiäinen ei tarkoita kovinkaan monille ylimääräisiä vapaita. Ne jotka viettävät pääsiäistä, juhlivat sitä yleensä sunnuntaina eikä useimmilta työpaikoilta heru vapaita perjantaille eikä maanantaillekaan. Itselläni on ihan normi työviikko ja lauantaillekin opetustunti community collegella. Harmittaa, sillä lauantaille olisi ollut myös Phillin työporukan järjestämä picnic peleineen ja herkkuineen.

Perinteinen pääsiäishaikki näihin maisemiin jää sekin tänä vuonna väliin. 

Täällä on siis kevään sijaan aika heikosti perusteltua kateutta ilmassa. Yritän päästä tästä väärydestä kuitenkin yli ja viettää kivan viikonlopun peepsejä mussutellen. Hauskaa pääsiäistä tai ihan normiviikonloppua!

(Pulla)kontrollifriikki

Laskiaissunnuntai tuli ja meni ja pullat jäivät tekemättä. Maanantai-iltana sain kuitenkin päähäni, että tiistaina olisi pakko saada pullaa. Laskiainen ja kaikkea...

Tiistaina näytti kuitenkin uhkaavasti siltä, että työpäivä venyisi odotettua pidemmäksi. Meinasin jo heittää hyvästit pullalle, kunnes Phill ehdotti, että hän voisi tehdä taikinan valmiiksi - jos siis olisin valmis luovuttamaan pullavastuun hänelle. Hengitin syvään ja annoin (pulla)kontrollifriikkeyden väistyä himojen tieltä.

Kun tulin kotiin kuuden aikoihin, oli Phill juuri alkamassa taikinantekopuuhiin. Hän oli menettänyt ajantajun vertaillessaan erilaisia pullareseptejä ja kehitellessään parasta mahdollista ohjetta. Huokaisin taas syvään ja aloin katumaan pullavastuun luovuttamista miehelleni. Pulla on minun juttuni ja perinteeni. Yksi niistä harvoista asioista, joita Phill ei koskaan tee. Ja miten ihmeessä pullareseptien tutkiskeluun voi mennä koko iltapäivä?

Nielin kuitenkin huokailuni ainakin puolittain ja siirryin olohuoneeseen joogaamaan.

Joogan jälkeen jo hävetti. Ensinnäkin, olen äärettömän onnekas, sillä mieheni ei ole ainoastaan innokas maistamaan perinneherkkujani vaan haluaa ja viitsii myös opetella niiden valmistuksen. Toisekseen, Phill vertaili pullareseptejä, koska halusi tehdä minulle parasta mahdollista pullaa, ensimmäistä kertaa elämässään.

En ole muuten kovin kontrollifriikki tyyppi, mutta näiden perinteisten suomalaisten herkkujen suhteen olen välillä aivan urpo. Samaa henkistä vääntöä olen käynyt myös joulupipareiden ja parin muun perinteen suhteen. Miksi? En ole ihan varma. Äkkiseltään ajattelen, että kyse on kontrollista ja mustasukkaisuudesta, eli ei yhtään mistään järkevästä. Hassua, kuinka nämä ulkosuomalaisen tunnemyrskyt yllättävät toisinaan vielä vuosien jälkeenkin...

Pullista tuli tietenkin herkullisia ja älysin jopa onneksi kiittää huomaavaista miestäni.  Pienin askelin kohti fiksumpaa minää ja kahden pullaleipurin taloutta.

Ystävällisiä kehuja

Työpärini lähti tänään töistä muutaman tunnin normaalia aiemmin. Tarkkaavaiset lapsukaiset huomasivat tietenkin ja kysyivät, mihin hän oikein meni. "She went to see her friends who are visiting her from her home town." Tähän yksi näppärä totesi "What, her friends? She doesn't need more friends because she has you."

Olemme selkeästi onnistuneet välittämään lapsille ystävyyden ja yhteistyön sanomaa. Vietämme yhdessä päivittäin n.8 tuntia tiivistä tiimityötä tehden. Pakostahan siinä ystävystyy, varsinkin kun huumorintaju, maailmankuva ja kemiat kohtaavat saumattomasti. Meidän luokkahuoneessa nauretaan, keskustellaan, purkaudutaan, pohditaan, annetaan palautetta, neuvotellaan, suunnitellaan ja ennen kaikkea kehutaan, sekä lasten että aikuisten kesken.

Helmikuun alussa päätimme askarrella vanhasta jättikokoisesta pretzel-purkista kehupostilaatikon. Postilaatikkoon on saanut laittaa piirroksia ja aikuisten avulla myös kehukirjeitä kavereille. Tänään purimme jättimäisen viestikasan ja kehuimme toisemme aivan pyörryksiin.

Kiitos kun autat aina innoissasi lelujen siivoamisessa.

Kiitos kun jaat kaikki tarinasi ja temppusi minun kanssani.

Sinä olet palapelimestari.

Sinun kanssa on hauska hyppiä lätäköissä.

Sinä olet hassun hauska ja vahva.

Sinä olet avualias ja reilu kaveri.

Viestejä oli valtavasti, ihan kaikille lapsille. Ja niitä oli myöskin helppo keksiä. Ihan kaikille lapsille.

Parasta oli nähdä lasten loistavat silmät ja hymyt kun luimme viestit ääneen. Vitsi mikä hyvän mielen tiistaita tämä olikaan.

Ilta jatkuu nyt ihanalla koti-illallisella, jota tuo minun everyday Valentineni kokkailee parhaillan. Tuoksu on jo niin huumaava, että kuola alkaa uhkaavasti valumaan suupielistä. Ihanaa ystävän- ja raukkauden päivää tänään, huomenna ja ihan joka päivä! Muistakaa kehua toisianne ja nauttia kehuista. Me olemme kaikki sen ansainneet!

Jos en pääsisikään kotiin

Kun saavun Green Cardini kanssa ulkomailta USA:n maaperälle, kysyy enemmän tai vähemmän ystävällinen maahantulovirkailija minulta aina, missä kotini on. Tähän kysymykseen on vain yksi oikea vastaus, sillä Green Cardin haltijan koti on aina USA:ssa.

Paitsi ettei enää olekaan, jos olet muslimi ja "väärän" maan kansalainen. Vaikka jotain tällaista osasinkin odottaa, tuntuu se silti pahalta ja aivan totaalisen väärältä. Eihän minulla suomalaisena ole ainakaan toistaiseksi mitään hätää, mutta mikä minusta tekee yhtään sen kummemman kuin kenestäkään muusta?

Jos en enää päsisikään USA:n rajojen sisään, jäisi minulla tänne oma pieni perheeni, omistamani koti, ystävät, työ, pankkitilit ja koko omaisuus. Käytännössä siis koko elämäni ja toimeentuloni perusta. Ajatus on pelottava ja surullinen. Myöskin ajatus siitä, että olisin tässä maassa jumissa, koska takaisin paluu ei olisi varmaa, on puistattava.

Tämä on tietenkin vain pieni pintaraapaisu siihen, mitä kaikkea USA:ssa on tapahtunut reilun viikon aikana ja todennäköisesti myöskin pelkkää alkusoittoa.

Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että sain tänäänkin jatkaa elämääni aivan normaaliin tapaan. Olen hyvin onnekas, sillä satuin syntymään Suomeen ja sain käteeni yhden maailman parhaista passeista.

Päivä jolloin Trumpista tuli presidentti

Tänään on se haikea päivä, jolloin valkoisen talon avaimet vaihtavat virallisesti omistajaa. Kaikkien aikojen lempparipresidenttini Obama sanoo "viimeiset" viisaat sanansa ja valta siirtyy kauhuskenaariolleni Trumpille. Tätä on ollut (ja on yhä edelleen) vaikea sulattaa.

Amerikkalaiset voisi jakaa tällä hetkellä karkeasti kolmeen osaan: Niihin, jotka odottavat innosta puhkuen taianomaisesti ilmestyviä uusia työpaikkoja ja upean Amerikan paluuta. Niihin, jotka puhisevat lähinnä kiukusta tai tärisevät pelosta. Sekä niihin, jotka eivät ole asiasta innoissaan, mutta pysyvät rauhallisena, tekevät parhaansa ja uskovat Obaman lailla, että mikään muu ei ole maailmanloppu kuin maailman loppu.

Haluaisin kovasti kuulua viimeiseen ryhmään, mutta minun on yhä edelleen vaikea pitää kiukkuani kurissa, kun puhe kääntyy Trumpiin. Siksi en mielelläni puhu hänestä. En edes kanssani samaa mieltä olevien kanssa. Olen siinä mielessä onnekas, etten ole edelleenkään päätynyt jutteluetäisyydelle Trumpin kannattajien kanssa. Minun pitää kasvaa vielä hieman ihmisenä ennen kuin olen valmis tarkastelemaan asiaa oikeasti avoimin mielin jonkun muun näkökulmasta. Yritys on kuitenkin kova, joten eiköhän tämä tästä.

Kirjoitin vaalipäivänä ylös päiväni kulun ja ajattelin tehdä saman nyt, kun vaalitulos herää oikeasti eloon. Onpa sitten mihin verrata, jos se maailmanloppu alkaa oikeasti näyttämään mahdolliselta.

Klo 6:00 Meidän molempien herätyskellot soivat. Ulkona on sysipimeää ja vettä tulee taivaan täydeltä. Emme todellakaan nouse treenaamaan.

Klo 6:30 Phill vetelee sikeitä, minä makaan hereillä peiton alla ja toivon, että saisin jäädä siihen koko päiväksi.

Klo 7:00 Herätyskelloni soi taas. Herään. Olin tainnut juuri nukahtaa ihanaan uneen. Nyt on kuitenkin pakko nousta. Napsautan kahvinkeittimen päälle, teen aamupalaksi määpähkinävoi banaani leipiä ja kauhon lounasastiaan vihanneskeiton tähteitä.

7:45 Röhnötän edelleen sohvalla peiton alla, vaikka kohta pitäisi olla jo menossa. Meikkaan minuutissa ja kiskon vaatteet päälle puolessa. Nappaan mukaani runsaasti vaihtovaatteita, sillä päivästä on tulossa märkä.

8:20 Tänään en pyöräile, sillä sade on ihan oikeasti rankkasateen luokkaa ja tuuli yli 30 mailia tunnissa (puuskissa lähemmäs 50 mph). Olen jälleen kerran kiitollinen lyhyestä työmatkastani ja rauhallisista pikkuteistä. En kohtaa ruuhkaa enkä onnettomuuksia ja olen töissä etuajassa.

8:30 Askartelen lasten kanssa kirjainpeliä samalla kun työparini pitää tanssibileitä energisimpien tapausten kanssa. Hieman ennen kymmentä luemme sadun, syömme aamun välipalan ja kokoonnumme share and tell -tuokion pariin.

10:45 Valmistaudumme ulos lähtöön. Ulkona sataa edelleenkin kaatamalla. Yhdellä lapsella ei ole minkäänlaista takkia mukana. Great... Ulkoilemme säällä kuin säällä ja se pitäisi olla jo kaikkien tiedossa. Päätän lainata lapselle oman vanhan, mutta lämpimän fleece-takkini. Takki muistuttaa lähinnä mekkoa, mutta lapsen mielestä on ehkä siisteintä maailmassa saada lainata open takkia.

11:45 Läpimärkä, mutta onnellinen joukkomme siirtyy takaisin sisätiloihin. Saamme avuksemme ylimääräisen käsiparin ja vaatteiden vaihto sujuu jouhevasti ilman suurempia hermoromahduksia.

12:30 Lounas maistuu kaikille. Sateessa leikkiminen vie energiaa! Puolipäiväiset lähtevät kotiin ja muun siirtyvät päikkäreille.

1:00 Vain yksi lapsi on enää hereillä. Ulkona sataa edelleen, joten päätän viettää tunnin lounastaukoni luokassa peiton alla teekuppi kädessä. Työparini tekee saman. Lueskelen muutaman Trump -jutun ja totean sen virheeksi. Keskityn mielummin kissavideoihin ja blogien lukemiseen/kirjoittamiseen.

2:30 Lapset nukkuvat edelleen ja päätän tehdä itselleni kupin teetä. Kuistin oven ohi kävellessäni huomaan, että se vuotaa ja lattia on ihan märkä. Yritämme kiskoa ovea kiinni tiukemmin, mutta yritys on turha. Koulun omistaja tulee ähisemään kanssamme ja yhteisvoimin saamme vedettyä turvonneen oven pikkuisen paremmin kiinni. Onni jää kuitenkin lyhytikäiseksi, sillä huomaamme myös katon vuotavan. Naapuriluokassa vuoto yltyy hetkessä niin pahaksi, että isot kulhot täyttyvät muutamassa minuutissa. Omistaja soittaa miehensä paikalle, joka kiipeää katolle ratkomaan ongelmaa ja tuo onneksi mukanaan myös palolaitokselta haettuja hiekkasäkkejä.

2:50 Kaikki lapset heräävät äänteilyihimme. Kokoonnumme joukolla ison ikkunan eteen "ihailemaan" kadulla virtaavaa jokea. Aurinko pilkistää pilven takaa, mutta sade vain jatkuu. Yritämme bongata sateenkaaren, mutta pian taivas on taas sysimusta.

3:30 Syömme välipalaa, luemme sadun ja piirtelemme kuka mitäkin. Piirtelyinnon loputtua jäljellä on enää minä ja neljä lasta. Päätämme tehdä yhdessä ison karttapalapelin ennen viereiseen luokkahuoneeseen siirtymistä. Ulkona sade ja tuuli ovat sitä luokkaa, ettei sinne ole mitään asiaa.

4:45 Siirrymme kilpparien luokkaan, jossa on meneillään päivän toiset tanssibileet. Juttelen parin vanhemman kanssa ja lähden kotiin viideltä.

5:15 Saavumme kotiin Phillin kanssa samaan aikaan. Juoksen sateessa hakemaan postin, jonka seassa on myös kieli pitkällä odottamani uudet Athleta legginsit. Ne istuvat kuin hansikkaat enkä malttaisi millään odottaa seuraavia treenejä. Ei kuitenkaan tänään, sillä ulkona sataa yhä edelleen ja kotitreeni ei houkuta.

5:30 Puramme Phillin tuomat ruokaostokset, vaihdamme kuulumiset ja jaamme Stone Breweryn Enjoy By ystävänpäivä edition oluen.

6:30 Phill kokkailee aiemmin preppaamansa illallisen ja minä kirjoittelen blogia.  Selailen myös pikkuisen Facebookia, joka on yllättäen täynnä Trumpia. Kissat maukuvat ja pyörivät jaloissa.

7:00 Syömme ja katselemme Better Call Saul sarjaa. Mahat täynnä pohdimme, lähtisimmekö seuraavana päivänä lautailemaan vuorille. Päätämme siirtää lautailun seuraavaan viikonloppuun, sillä ajatus kovista tuulista ja lumipyryn tukkimista teistä ei houkuta.

9:30 Vaikka sisätermostaatti näyttääkin pitkälti yli kahta kymppiä, on minun ollut koko illan kylmä. Keittelen teetä, syön rivin Fazerin lontoonrae suklaata ja kaivaudun torkkupeiton alle. Nautiskelen jo etukäteen huomisesta hitaasta aamusta, kun ei ole kiire yhtään minnekään.

Hyvää yötä maailma. Trumpin ensimmäinen päivä presidenttinä on kohta ohi. 3 vuotta, 11 kuukautta ja 29 päivää jäljellä.