Unelmien voikkareita

En tiedä toista ihmistä, joka ajattelisi ruokaa yhtä paljon kuin Phill. Kyllähän minäkin arvostan hyvää ja terveellistä ruokaa, mutta suhteemme ruokaan liikkuvat aivan eri sfääreissä. Vielä astetta mielenkiitoisemmaksi homma menee Phillin ollessa uppeluksissa. Merenpohjassa ei ole loputtomasti tekemistä ja ruoka on mitä on - suurimmaksi osaksi aika kehnoa.

Viimeksi pinnan alla ollessaan Phillin ajatukset eksyivät takaisin siihen parin viikon takaiseen ultimate voikkariin ja hän innostui kyselemään muidenkin ajatuksia unelmien voileivästä. Tuloksena oli lista ultimate voikkareita ja sunnuntaiset voileipäbileet.

Phill ponkaisi tänään ylös jo seitsemältä, mikä tuntui kesäaikaan siirtymisen takia kuudelta (eli aivan liian aikaiselta sunnuntaiherätykseltä) ja aloitti aamun paistamalla kanaa ja ankkaa, grillaamalla possua, karamelisoimalla appelsiineja, hauduttamalla sipuleita, paistamalla tomaatteja ja paprikoita ja ties mitä muuta...

Ensimmäiset kaverit tulivat auttamaan jo yhdentoista aikoihin ja loput sopivasti ruoka-aikaan. Lopulta lautasille ilmestyi seitsemän pientä voileipää, jotka nimesimme voikkarin keksijän mukaan.

The Veera kasattiin grillatusta parsasta ja kypsennetyistä tomaateista, hummuksesta, paistetusta kananmunasta, arugulasta ja burrata-juustosta.

Yksi iltapäivän yllättäjistä koostui paistetusta anakanrinnasta, vadelma confitista, sinivalkohomejuustosta (blue brie) ja raastetusta tummasta suklaasta.

Ja yksi minun suosikeistani (omani lisäksi) kätki sisäänsä avocadoa, pekonia, paistettua kanaa, horseradish majoneesia, tomaattia ja salaatinlehtiä.

Kaikki seitsemän leipää olivat hyviä ja rakkaudella valmistettuja. Odotan jo innolla Phillin "eläkepäiviä" ja oman voikkariravintolan aukeamista. Hyvinkin toteuttamiskelpoinen unelma...

Heittäen uuteen vuoteen

No nyt olemme taas kaikki turvallisesti saman vuoden puolella. Jesh! Eilinen ilta oli niitä iltoja, jolloin kaikki ei mennyt ehkä ihan käsikirjan mukaan, mutta kaikkine sivupolkuineen ja kommelluksiin vuosi vaihtui loppujen lopuksi hereillä, nauramalla ja heittäen. Lähinnä sitä mölkkyä heittäen...

Phill vannoi pitävänsä uuden vuoden menun simppelinä snäkkäilynä. Arvatkaa vain uskoinko ja arvatkaa vain olinko oikeassa. Menu kasvoi, kasvoi vaan ja lopulta myös hieman kutistui takaisin järkeviin mittoihin. "This is how I live my life!" oli Phillin kommentti kun yritin varovasti ehdottaa parin ruokalajin pois tiputtamista. Ruokaa oli siis jälleen kerran paljon ja monessa erässä. Ja ne maut? Nam! Ihan mielellänihän minäkin elän tätä elämää näin, vaikken aina ymmärräkään, miten toinen voi nauttia koko päivän kestävästä kokkausurakasta.

Alkuperäinen menu

Vuosikerta olutta, fancy, fancy...

Yöllistä mölkyn pelailua

Ruuan lisäksi myös viraamme tulivat ja menivät erissä. Ensimmäiset saapuivat jo alkuillasta ja lähtivät yhdeksän aikoihin vesimelonikiukkukohtauksen siivittäminä. Kyse siis kolme- ja viisivuotiaista tytöistä, joille uuden vuoden jännitys ja päiväunien väliin jättäminen osoittautui suureksi taktiseksi virheeksi. Viimeiset vieraat saapuivat juuri ennen puoltayötä ja Phill nukahti sohvalle klo 00:01. Ilta huipentui klo 02:00 siihen, kun yritimme murtautua ystävämme autoon. Molemmat autonavaimet ja kotiavaimet olivat jääneet lukittuun autoon. Melkein harmittaa, että henkari- ja ruuvimeisseliprojekti jäi dokumentoimatta. Jotenkin se ei vain tuntunut sillä hetkellä sopivalta... Loppujen lopuksi siinä kävi niin, että ystävämme yöpyivät vierashuoneessamme ilmapatjapedillä ja soittivat aamulla lukkosepälle. $70 ja 5 min myöhemmin auton ovi oli auki.

Toistaiseksi vuosi 2014 vaikuttaa oikein mainiolta vuodelta. Aurinkoa, mölkkyä, elokuvaa ja vuoden ensimmäinen juoksulenkki... Eiköhän jatketa seuraavat 364 päivää samaan malliin!

Vuoden eka aamupala

Mölkky on vakava asia

Tämän päivän turnaus päättyi 1-1

Hyvä, lämmin, hellä...

Taas ihan uudenlainen joulu. Ja hyvä joulu olikin! Vietimme joulumme tänä vuonna jo aattona, sillä Phillillä on tänään joulupäivänä duty day. Nukuimme eilen aamulla pitkään ja herkuttelimme extra-hyvällä aamupalalla. Teimme itse alusta alkaen bageleita, jotka täytimme lempparitäytteillämme. Minun bagelin sisästä löytyi tuorejuustoa, kananmunaa, pinaattia ja tomaattia. Phill täytti omansa tuorejuustolla, savulohella, kapriksilla ja punasipulilla. Bageleiden kyytipojaksi söimme tiettenkin juhlavaa jogurttia ja joimme ihan liian paljon kahvia.

Aamupalan jälkeen pääsimme joulusukkiemme kimppuun. Sukista lötyi yhtä sun toista herkkua. Phill laittaa minun sukkaani aina jonkun hedelmän. Tällä kertaa hedelmät olivatkin hieman eksoottisempaa mallia.

Kisun mielestä joulusukassa parasta oli itse sukka. Villa oli ihanan karheaa ja tuoksui cat nipille.

Iltapäivällä lähdimme Kate Sessions Parkkiin helteiselle picnicille. Täällä on ollut taas joitain päiviä ihan kesä, joten otimme evääksi sopivan sekoituksen jouluisia ja kesäisiä herkkuja: kylmää mansikka gazbacho -keittoa, kalkkuna-brie-karpalo -leipiä sekä joulupipareita ja homejuustoa.

Picnicin jälkeen oli lahjojen vuoro. Niitä oli taas aika keko! Kuusikin pääsi hetkeksi takaisin olohuoneeseen suljettujen ovien takaa - ilman vettä tosin. Suurin mahdollinen jouluyllätys oli yhdestä paketista löytynyt Mölkky-peli. Huippua, mölkky maailmankartalle!

Illalla lähdimme vielä ystäviemme luo nyyttäreihin herkuttelemaan ja pelailemaan. Olen onnistunut monena Amerikan-jouluna välttämään perinteisen jouluähkyn, mutta tänä vuonna lipesin pahemman kerran. Ihan liian paljon ihan liian hyvää ruokaa.

Tänään en aio tehdä juurikaan muuta kuin lojua aurinkotuolissa kirjan kanssa. Joulupukki (tai postimies) oli ihana ja toi paljon suomenkielistä luettavaa! Suunnitelmani oli myös syödä paljon suklaata, mutta en taida kyetä... Uusia kuulokkeitakin voisi käydä testaamassa lenkillä, mutta en taida kyetä... 

Illalla on kuitenkin kyettävä taas syömään, sillä ohjelmassa on elämäni eksoottisin jouluateria. Minut on kutsuttu kylään sukellusveneeseen. Saan syödä siellä jouluaterian yhdessä Phillin ja muun päivystämisvuorossa olevan miehistön kanssa. Phillin kertomusten pohjalta en odota ruualta kovinkaan kummoisia, mutta kokemuksena illasta tulee varmasti ihana ja ikimuistoinen.

Ähky ja onnellinen

Eilen oli kivaa. Niin kivaa, etten muistanut edes ottaa juurikaan kuvia. Täytyy siis vain muistaa.

Taisin aiemmin mainitakin, että olemme viettäneet kaikki edelliset yhteiset thanksgivingimme Phillin perheen luona New Jerseyssa. Tänä vuonna meidän ei ollut mahdollista lähteä reissuun, joten päätimme järjestää oman friendsgivingin.

Torstaina Phill puuhaili ihan koko päivän keittiössä. Minä avustin, siivoilin ja juoksin kaupassa hakemassa unohtuneita aineisosia. Pisin operaatio oli tietenkin kokonaisen kalkkunan kypsentäminen. Kalkkunamme painoi komeat 18 lb ja vietti uunissa kuutisen tuntia.

Kalkkunan valmistus 101

Pesu

Tyhjennys

Suolaus

Stuffing

Täyttö

Sitominen

Voiharso

Kalkkunan lisäksi meillä syötiin stuffingia (kuivaa ja märkää), gravya, karpalohilloketta, perunamuussia, vihreitä papuja, sipulipaistosta, kurpitsakeittoa ja tulista päärynäsalaattia. Tähän kun lisätään alkupalapöydän vihannekset, juustot, keksit ja oliivit sekä kolme jälkkäripiirakkaa, ei taida olla ihmekään, että osa vieraistamme päätyi pötköttelemään olohuoneemme "ähkynurkkaukseen".

Ruoka oli hyvää ja sitä oli taatusti riittävästi. Ruokaakin parempaa oli kuitenkin tunnelma ja meidän monenkirjava vierasjoukkomme. Koolla oli meidän lisäksi 11 uutta ja vanhaa ystävää vähän sieltä sun täältä. Koska meillä ei ole toivoakaan mahduttaa tällaista joukkoa saman pöydän ympärille (eikä edes tarpeeksi tuoleja), oli illallisemme hyvin vapaamuotoinen. Emmekä me kyllä muunlaisia kekkereitä osaisi järjestääkään. Hienostelematta hyvää ja hauskaa - siinä meidän motto.

Yöllä vieraiden jo lähdettyä ja Phillin kaaduttua suorin vartaloin sänkyyn, tuli mieleeni kaksi sanaa, jotka kieteyttivät päivän olennaisimmat aika hyvin: 

Thankful and Full

... joulua odotellessa

Jatkoaika

Yksi Phillin parhaista ystävistä jatkoi tänään sopimustaan kuudella vuodella laivastossa. Minulla ei ole pienintäkään havaintoa, miten tämä hoidetaan muissa militaryn haaroissa, mutta laivastossa tyyli on hyvin vapaa. Yksi Phillin "sivutöistä" oli useiden vuosien ajan uraneuvojana (career counselor) toimiminen, minkä vuoksi minäkin olen nähnyt yhden jos toisenkin reenlistment-seremonian. Tämänpäiväinen seremonia toimitettiin täpötäydessä olutravintolassa.

Virallisen valan ja epämuodollisen ympäristön sekoittaminen on minusta ihanan kiehtovaa. Reenlistment on iso päätös, mutta varsinainen päätös ei ole (toivottavasti/tuskin) syntynyt baarissa, vaan vakavan pohdinnan tuloksena. Siksi päätöstä pitääkin juhlistaa juuri niin kuin kukakin parhaaksi näkee. Parhaimmillaan seremonia on ikimuistoinen ja "kantajansa" näköinen.

Tänään koolla oli iso porukka minulle todella tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Muistelimme vanhoja, naureskelimme tälle hetkelle ja suunnittelimme tulevaa. Edessä on holiday season (täällä thanksgiving, joulu ja uusivuosi), mutta vain harvoilla meistä on mahdollisuus matkustaa kotikotikotiin perheen luo. Siksipä meidän laivastoperhe nouseekin arvoon arvaamattomaan. Vaikka minulla onkin ikävä perhettä ja ystäviä Suomessa (ja maailmalla), on ihanaa tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon täälläkin. Innolla jo odotan, mitä ensi viikon thanksgiving tuo tullessaan. On muuten ensimmäinen thanksgiving jossain muualla kuin Phillin perheen luona New Jerseyssa! Toivottavasti uunista pyörähtää ulos täydellinen kalkkuna.

Vanha kuva Portsmouthin ajoilta

Joulu 2007 Hawaijilla... Samoilla meiningeillä taitaa mennä myös tänä vuonna

Aikuisten välisestä ystävyydestä

Tavallaan on ollut onnenpotku, että Phill joutui lähtemään merelle heti San Diegoon muutettuamme. Yksin jääminen antoi minulle lentävän lähdön uusien tuttavien etsimiseen ja ystävyyssuhteiden rakentamiseen. Ei ollut oikeasti muita vaihtoehtoja kuin olla aktiivinen tai jäädä yksin kotiin päiviä laskemaan.

Olen muuttanut aikuisena uuteen kaupunkiin (maahan ja osavaltioon) enemmän tai vähemmän yksin useita kertoja. Välillä on ollut helppo löytää uusia ystäviä, välillä niitä ei ole meinannut löytyä kivienkään alta. New Hampshiressa minun oli erityisen vaikea löytää hyviä naispuolisia ystäviä. Ympärilläni oli kyllä hyviä tyyppejä, tuttuja, kavereita ja jopa ystäviä, mutta varsinaista luottoystävää en koskaan löytänyt. Ehkä syynä oli se, että olimme Phillin kanssa aina me ja vietimme aikaa useimmiten muiden pariskuntien tai isojen kaveriporukoiden kanssa. Tai ehkäpä se, että kaikkien laivastokavereidemme miehet olivat Phillin tavoin "kotona" ja suurin osa muista tuttavuuksista oli elänyt samassa kaupungissa koko elämänsä. Kenelläkään ei ollut pakottavaa tarvetta alkaa rakentamaan syvää ystävyyssuhdetta kauttakulkumatkalla olevien muukalaisten kanssa. Minusta tuli ehkä jopa hieman nirppa sen suhteen, kenet päästin oikeasti lähelle.

San Diegoon muutettuani yksinäisyyden pelko muuttui paljon konkreettisemmaksi.  Tiesin, että tarvitsisin elämääni (fyysisesti lähelle) muitakin läheisiä ja luotettavia ihmisiä kuin Phillin. Uusista ystävistä tuli minulle prioriteetti numero yksi. Olen ollut sosiaalisesti todella aktiivinen ja tarttunut avomielisesti lähes jokaiseen käden ojennukseen. Omilla käsillänikin olen huitonut sinne tänne, kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari konsanaan. Aktiivisuus on tuottanut tulosta ja olen löytänyt elämääni useita mahtavia tyyppejä, joiden ystävyyden eteen olen valmis tekemään kovastikin työtä. Mukana on toki ollut aktiivisuuden lisäksi onnea ja sattumaa sekä roppakaupalla avomielisyyttä. 

Ei kaikista uusista tuttavuuksistani tarvitse tulla sydänystäviä eikä kaikista ihmisistä tarvitse edes pitää. Joskus todelliset timantit voivat kuitenkin jäädä löytymättä, jos kulkee vain suoraa viivaa, sivuilleen kertaakaan vilkaisematta. Kerkisin jo melkein päättämään, että en voisi ikinä ystävystyä muiden navy-vaimojen kanssa, koska he ovat NIIN erilaisia... Ehkä osa onkin, mutta samassa veneessä me kuitenkin kaikki olemme. Pieni periaatteista lipsuminen on kannattanut, sillä veneestä on löytynyt muutamia ihania ja mielenkiintoisia naisia, jotka taatusti ymmärtävät, miltä tuntuu aloitella elämää uudessa kaupungissa ja kuinka paljon hyvät ystävät merkitsevät. Ja ymmärtävät he myöskin sen, jos ystävistä ei kuulu miesten kotiinpaluun jälkeen hetkeen mitään.

Välillä muuttaminen turhauttaa eikä edes huvita tutustua kehenkään. Mitä järkeä, kun kohta pitää taas kuitenkin sanoa hyvästit... Mutta jos jotain olen näiden liikkuvaisten vuosien aikana oppinut, niin ainakin sen, että ystävystyminen kannattaa aina, eikä koskaan tiedä, milloin tiet taas kohtaavat. Hyvästien hetkellä saattaa itkettää, mutta itkuun sekoittuu aimo annos kiitollisuutta: Olen oikeasti aika onnekas, kun elämässäni on näin monta ikävöimisen arvoista ihmistä.

Pyöräystävykset, Pilvi ja Rosa, Amsterdamissa :)

Dmv:tä ja tyttöhömppää

Jos olet joskus asunut USA:ssa, olet todennäköisesti asioinut dmv:ssä (department of motor vehicles) ja hymyilet tietäväisesti, kun kerron viettäneeni eilen koko aamun San Diegon dmv:ssä. Dmv on kaikkien virastojen äiti, jossa kuljetaan luukulta luukulle erilaisten vuorolappujen ja lomakkeiden kanssa ja odotetaan, odotetaan ja vielä vähän odotetaan.

Portsmouthin dmv oli aika pieni ja sievä eikä Concordin toimistokaan vienyt koko päivää. Kalifornian dmv on maineeltaan yksi pahimmista, mutta kaikeksi onneksi täällä voi varata ajan asioiden hoitamiseen. Näin tein minäkin, hyvissä ajoin pari viikkoa sitten ja ensimmäinen vapaa aika löytyi eiliselle. Kuvittelin piipahtavani toimistossa ihan pika pikaa ja käveleväni ulos Kalifornian ajoluvan kanssa. Noh, toisin kävi.

Sisään astuessani löysin kaksi jonoa. Yksi oli loputtoman pitkä, toinen ihan tavallisen pitkä. Näistä se lyhyempi (pitkä) oli ihmisille, joilla oli aika varattuna, mutta jostain käsittämättömästä syystä molempia jonoja palveli tasan yksi ja sama työntekijä. Ensimmäisestä jonosta selvittyäni sain täytettäväkseni ajokorttihakemuksen ja sitten pitikin taas jonottaa saadakseni hakemustani vastaavan vuoronumeron. Sopimani aika tuli ja meni, mutta valotaulun numerot eivät tuntuneet liikkuvan mihinkään. Onneksi oli kirja mukana!

Lopulta oikea numerosarja ilmestyi taululle ja pääsin asioimaan seuraavalle luukulle. Taas allekirjoitettiin muutamia papereita ja esiteltiin dokumentteja, minkä jälkeen sain luvan jonottaa seuraavalle luukulle valokuvattavaksi. Ja sitten kuulinkin jymy-yllätyksen: Kaliforniassa kaikkien ajokorttia hakevien täytyy suorittaa kirjallinen testi. Eipä tullut pieneen mieleenkään! New Hampshiressa ei tarvinnut testailla mitään, jos jonkun muun osavaltion myöntämä ajokortti oli voimassa. Minä tosin jouduin suorittamaan sielläkin kirjallisen kokeen ja ajokokeen, sillä minulla oli siihen aikaan vain suomalainen ajokortti. Mutta eipä auttanut muu kuin täyttää yli kuusikymmenkohtainen monivalintakoe ja toivoa parasta. Läpihän se meni, hyvä minä! Koe oli kyllä paljon tiukempi kuin New Hampshiren vastaava, mutta onneksi perusliikennesäännöt ovat samat joka osavaltiossa ja osavaltiokohtaiset säädökset sain arvattua jotakuinkin oikein. Parin viikon päästä pitäsi sitten uuden ajokortin ilmaantua postilaatikkoon. Siihen asti pitää pärjätä peperisella ajokortilla ja rei itetyllä (apua, miten tuo kirjoitetaan?!) New Hampshiren ajokortilla.

Dmv:stä selvittyäni oli todellisen tyttöhömpän vuoro. Ystäväni oli löytänyt groupon tarjouksen mani- ja pedikyyriin ja houkutteli minut seurakseen. Ei ehkä maailman Veeramaisin juttu, mutta välillä on ihana hemmotella itseään. Nyt on sitten joogamattoon ja juoksulenkkareihin mätsäävät varpaankynnet ja sormissa hieman hillitympi luonnollinen väri. Pari kynttä on tosin jo vähän naarmuilla, kun en millään meinaa muistaa olla leidimäinen...

Illalla tasapainottelinkin sitten tyttöhömpän ja rempseämmän meningin välillä, kun vietin tyttöjen iltaa sporttibaarissa. Baarissa oli parikymmentä telkkaria ja samaan aikaan pystyi seuraamaan futista, baseballia ja lätkää, useita pelejä kerrallaan. Tuli kotoisa olo, kun Red Soxien voiton selvittyä baarissa rävähti soimaan Dropkick Murphy's Shipping Up to Boston :). Ja hyvin taisi Bruinsienkin peli päättyä, jesh! Minun sporttikotikaupunkini tulee kyllä ikuisesti olemaan Boston, sitä ei voi enää muutaa, vaikka kotikaupunki vaihtuukin.

Mutta nyt pitää ahtaa pinkit kynteni lenkkareihin ja lähteä juoksulenkin kautta nurtsia ajamaan. Samalla pitäisi miettiä, mitä teen kotimme muurahaisongelmalle. Eilen kotiin tullessani löysin kettiön ja pyykkihuoneen väliseltä seinältä kokonaisen muurahaisarmeijan. Vein heti kaikki roskat ulos ja aamulla muurahaiset olivat kadonneet, mutta en usko hetkeäkään, että ongelma olisi tällä selvä. Jossain täällä ne piileksivät uusia roskia odotelleen. Vinkkejä otetaan vastaan! Myrkyt eivät käy kissan takia.

Nyt riittää nurtsia ajeltavaksi! Koko piha ei mahtunut yhteen kuvaan... Lisää pihaa löytyy sivuilta ja takaa. Puutarha on jo suunnitteilla!

Pienen maailman sattumia

Törmäsin juoksulenkilläni, erään preschoolilaiseni äitiin. Kyse oli samaisesta äidistä, jolta olin saanut pari päivää sitten käyttämäni lahjakortin. Kuulumisia vaihtaessamme totesimme kumpikin, että olitkin ollut juuri mielessäni. Lapsen mummo ja pappa olivat hankkineet viikonloppuna koiranpennun ja tästä piti tietenkin informoida myös Ms. Veeraa, jolla on se "maailman ihanin harmaa kissa. Siis melkein harmaa. Sen maha on valkoinen ja siinä on myös vähän persikan väriä." Illalla sain sitten aiheesta sähköpostia, jonka sisältö hymyilyttää vieläkin.

Olen saanut viime aikoina useita muistutuksia siitä, että maailma on oikeastaan ihanan pieni paikka. Ottaessani yhteyttä San Diegon suomalaisiin, minulle selvisi, että samoihin aikoihin sinne on muuttamassa melkein tästä naapurista myös toinen suomalainen nainen, jolla on amerikkalainen mies. Olemme asuneet viimeiset pari vuotta samalla alueella törmäämättä toisiimme (tosin, mistä sen tietää, vaikka olisimme sattuneet vastakkain montakin kertaa!) tai tietämättä mitään toistemme olemmassa olosta. Olisi ollut mahtava tuntea toisemme jo täällä asuessamme, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Samoihin aikoihin minulle selvisi, että San Diegossa asuu myös suomalainen nainen, jonka aviomies on USA:n laivaston palveluksessa. Tuon kuullessani meinasin pudota tuolilta. Enpäs ollut koskaan ajatellutkaan, että meitä suomalaisia navy-vaimoja on muitakin. Eikä se vielä siihen jää. Yhden löydettyäni olen saanut "tutustua" moniin muihinkin suomalaisiin military-vaimoihin. En osaa edes kuvailla, kuinka ihanalta tuntuu tietää, etten olekaan yksin. Vertaistukea parhaimmillaan!

Vertaistukea tulee löytymään San Diegossa myös aivan naapurista, saman kadun varrelta. Phillin lisäksi hänen yksiköstään valittiin chief:ksi myös toinen miekkonen, J. Valinnan jälkeen Phill ja J ovat työskennelleet tiivisti yhdessä ja tutustuneet toisiinsa. On selvinnyt,  että meillä kahdella pariskunnalla onkin aika monta yhdistävää tekijää: J:n vaimo on meksikolainen ja he ovat olleet naimisissa lähes täsmälleen yhtä kauan kuin mekin. Heidän Green Card -prosessinsa on samassa vaiheessa kuin meidänkin. Miehemme ovat samalla paatilla, eli kotona ja merillä aina samaan aikaan. He ovat myös molemmat vastavalittuja chief:jä. Meillä kummallakin on kissa (heillä kaksi), ei lapsia ja nyt sitten tulemme vielä asumaan ihan toistemme naapurissa. J:n vaimo on jo San Diegossa, enkä ole siis vielä tavannut häntä. J:hin olen kuitenkin tutustunut jo aika hyvin ja pidän hänestä kovasti.

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, saimme juuri kuulla, että yksi vanha ystäväpariskuntamme on muuttamassa alkuvuodesta San Diegoon. En malta odottaa, että pääsemme pelamaan heidän kanssaan shuffleboardia! Emme koskaan kuvitelleet asuvamme samassa kaupungissa, mutta elämä, ja varsinkin laivastoelämä, on yllätyksiä täynnä.

Tavallaan tämä ikuinen muuttaminen saa maailman tuntumaan pienemmältä. Uudet kaupungit, kultturit ja ihmiset tulevat tutuiksi ja osaksi omaa elämää. Kaukaiset paikat ja ilmiöt muuttavat naapuriin. Hyvästien hetkellä on aina haikeaa, mutta koskaan ei voi tietää, kuinka lopullisia hyvästit ovat. Voiko olla mitään parempaa, kuin ystävät ympäri maailman? Niin kuin polttarikirjassani lukee: "After all, seasons change, so do the cities. People come into your life, people go. But it's comforting to know, the ones you love are always in your heart. And if you're very lucky, a plane ride away." - Carrie (Sex and the City) tokaisi joskus näin viisaasti :).

On muuten melkoinen ikävä kaikkia teitä sydämessä asustavia ystäviä! Koskakohan se lentokone kuljettaisi minut taas Suomeen (tai teidät USA:han!)? Norwegian aloittaa kuulemma maaliskuussa halvat lennot Helsinki Los Angeles välillä. 500-600€ menopaluu! Vink, vink :)...

Ystävät askartelivat ystävänpäivänä lahjan Italiassa asuneelle ystävälle (varhaiskasvattajat vauhdissa!)

Pieni maailma ja pari jättiläistä, Hollanti, Den Haag

Etsi suomenkieli. Kyltti löytyi Honolulusta, Hawaijilta

Ihana Suomi

Hassua ajatella, että vasta viikko sitten istuimme lentokoneessa Atlantin yllä matkalla kotoa kotiin. Siltä se todellakin tuntui! Kun menomatkalla lentokoneen ikkuinoista alkoi pilkahdella pilvien välistä vihreää ja sinistä, tunsin vahvasti olevani kotoa. Viikkoa myöhemmin lentokone kaarteli Bostonin korkeiden rakennusten yllä ja vatsassani kipristeli samainen kotoisa tunne. Kotiutumisprosessini taitaa olla päätepisteessään. Minulla on todellakin kaksi kotimaata!

Suomen viikko oli täydellinen. Yhdessä viikossa kerkisimme näkemään paljon rakkaita ihmisiä ja reissaamaan ympäri Suomea. Yllättäen kerkisimme myös nukkumaan ja rentoutumaan yllin kyllin. Ihan kaikkia ystäviä emme valitettavasti voineet nähdä tällä kertaa, mutta siihenkin olin jo henkisesti valmistautunut.

Vanhempieni luona kahvi- ja teepurkit olivat kaapissa samassa järjestyksessä kuin aina ennenkin ja jääkaappi notkui ihania Suomi-herkkuja. Viikon aikana tuli syötyä ainakin viisi litraa masikoita, pari pakettia ruisleipää ja karjalanpiirakoita, vähän maitorahkaa, paljon pullia sekä muurinpohjalettuja ja töttöröittäin jätskiä. Samat syömingit jatkuivat siskon, veljen ja kavereiden luona. Välissä kierimme kaupungista ja ruokapaikasta toiseen ja nautimme elämästä.

Vaikka hyvästien jättö on aina haikeaa, on ihana huomata kerta toisensa jäljeen, kuinka helppoa on  palata takaisin ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Välissä voi olla tuhansia kilometrejä ja useita kiireisiä kuukausia, mutta hyvät ystävät, ja tietenkin perhe, säilyvät tärkeänä osana elämääni. Ja meilläkin saa ja pitää tulla käymään! Hotel Veera ja Phill on aina auki. (Pidempi markkinointipuhe saatavilla tarvitaessa.)

Vaikka paluulennolla ei tullutkaan paljon nukuttua, olimme kumpainenkin yllättävän hereillä koneen laskeutuessa Bostoniin aikaisin iltapäivällä. Kone laskeutui etuajassa ja maahantulomuodollisuudet sujuivat kuin vettä vain. Ihana, ihana Green Card :). Bussiasemalta suuntasimme suoraan ystäviemme luo Doveriin kertomaan tuoreimmat reissukuulumiset ja  hakemaan Kisun kotiin. Täytyy myöntää, että minulla oli jo ikävä karvaista perheenjäsentämme.

Jossain kummassa tarmonpuuskassa saimme vielä sunnuntain aikana purettua kassit, siivottua, pestyä pari koneellista pyykkiä, ulkoiltua Kisun kanssa sekä kokattua illallista. Puoli kahdeksalta illalla kaaduimmekin sitten sänkyyn aivan kuolleina ja posotimme täysillä aamukuuteen asti. Että se siitä jet lagista.

Maanantaina palattiinkin sitten kertalaakista siihen ihanaan arkeen. Ajatukset olivat vähän vielä matakalla kotiin tai jossain hukassa, mutta kaiken kaikkiaan oli ihan kivaa mennä taas töihin ja nähdä työkavereita. Pikkuhiljaa viikon edetessä ajatuksetkin löysivät perille ja arjen rutiinit loksahtivat tuttuihin uomiinsa. Nyt tuntuu jo, että matkasta on vierähtävyt ihan hirrrveästi aikaa. Tosin, koko kaapin valtaava karkkivarasto paljastaa, että reissusta ei voi olla vielä kovinkaan montaa päivää...

Arkea ja juhlaa

Marraskuu on aina ollut mielestäni vuoden arkisin ja ankein kuukausi. Joka ikinen vuosi olen ollut yhtä yllättynyt siitä, kuinka uskomattoman pimeää ja koleaa marraskuussa voikaan olla. Näillä korkeuksilla kesän ja talven välinen ero ei ole yhtä jyrkkä kuin Suomessa, mutta kyllä se silti tuntuu ja yrittää ankeuttaa.

Kaikeksi onneksi juhlakausi alkaa USA:ssa jo marraskuussa Kiitospäivällä. Oikeaa Kiitospäivää vietetään marraskuun neljäntenä torstaina, mutta mepäs otimmekin ystäviemme kanssa varaslähdön ja nautimme viime lauantaina tämän vuoden ensimmäisen täysimittaisen Kiitospäivän illallisen. Jotta kokkausvastuu ei olisi jäänyt täysin illan isännälle ja emännälle, olimme sopineet etukäteen, kuka valmistaa mitäkin. Lopputuloksena oli valtava, monipuolinen ja herkullinen illallinen, joka koostui kurpitsakeitosta, jättimäisestä kalkkunasta, perunamuussista, perinteistä täytteestä (stuffing), karpalohillosta, erilaisista kasvislisukkeista, sämpylöistä ja tietenkin neljästä jälkiruokapiiraasta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli taatusti riittävästi! Sen viimeisen piiraspalan olisi jopa voinut jättää syömättä. Ehkä...
Aikaa ruokaähkystä toipumiseen on pari viikkoa ennen oikeaa Kiitospäivää, jota lähdemme viettämään New Jerseyyn Phillin perheen luokse. Kokemuksesta tiedän, että tarjolla tulee olemaan jos jonkinlaista herkkua, sillä Phillin perhen kaikki jäsenet ovat älyttömän taitavia kokkeja... Salille siis MARS!

Rehellisesti sanottuna minun elämäni ei ole tällä hetkellä, marraskuusta huolimatta, kovinkaan arkista. Tai oikeammin sanottuna, arkeni on tällä hetkellä hyvin erilaista, kuin useimpina aiempina marraskuina. Kaipuuni töihin ja kiireiseen arkeen alkaa kuitenkin olemaan jo aika kova. Viimeksi tänään soittelin taas USCIS:lle ja selvisi, että edellinen käsittelypyyntöni oli hautautunut jonnekin paperivuoren uumeniin, todennököisesti samaan paikkaan kuin alkuperäinen hakemuksenikin. Tällä kertaa palvelu oli jota kuinkin ystävällistä, mutta tehokkuudesta on paha sanoa mitään. Nyt on vireillä käsittelypyyntö numero 2 ja ohjeena... (arvaako kukaan?!?)... no, tietenkin odottaa. Pitää varmaan ottaa selvää, mikä on kärsivällisen odottamisen maailmanennätys. Olisi aika hienoa sanoa olevansa maailman sinnikkäin odottaja :).