Tenniksen uusi mahdollisuus

Kutosen jälkeisenä kesänä sain päähäni, että minun pitäisi saada osallistua viikon kestävälle tennisleirille. En muista, mistä yllättävä intoni tennistä kohtaan johtui. Todennäköisesti siitä, että joku söpö poika tuli mainostamaan sitä koulullemme, kaverini aikoi osallistua tai sitten siitä, että kaikki osallistujat saivat omakseen tennismailat.

Koska leiri ei ollut (kai) järisyttävän kallis ja meillä tuettiin monenkirjavia harrastuksia, näyttivät vanhempani vihreää valoa ja meikäläinen pyöräili innosta puhkuen Riihimäen keskuskentälle. Leirillä oli ihan kivaa, mutta tennis ei ollut todellakaan minun juttuni. Minulla oli jo tuolloin huono näkö, muttei kuitenkaan niin huono, että olisin tunnustanut sen ääneen. Kuvittelin pitkään omaavani harvinaisen huonon käsi-silmä kordinaation, mutta nyt jälkikäteen olen oivaltanut, että saatoinkin olla jo tuolloin piilareiden/silmälaisen tarpeessa.

Opin viikon aikana tenniksen perusteet, mutta siihen sen "ilmaisen" tennismailan käyttäminen taisikin sitten jäädä. Säilytin mailaa pitkään huoneessani, koska tennismailan omistaminen oli mielestäni coolia, mutta tennistä en pelannut enää koskaan.

Siis... En pelannut, ennen kuin tänään aloitin uuden urani tennispelaajana.

Vauhtia ainakin riitti, jopa silloinkin kun oli tarkoitus poseerata...

Saimme Phillin kanssa jokin aika sitten päähänpiston, että meidän pitäisi keksiä lisää yhteisiä harrastuksia ja Phill ehdotti tennistä. Meistä kumpikaan ei  ole pelannut sitä koskaan tosissaan eikä edes koskenut mailaan pariin vuosikymmeneen, mutta mitäpä siitä. Päätin antaa tennikselle vielä uuden, aikuisen, mahdollisuuden.

Saamme pelata tukikohdassa ilmaiseksi eikä tällä kertaa tarvitse hankkia edes mailaa olohuoneen nurkaa koristamaan, sillä niitäkin saa lainata ilmaiseksi. Teknisesti olimme kumpikin aivan surkeita (siis aloittelijoita), mutta pallon perässä sprinttailu kävi hyvinkin liikunnasta ja oli ihan mielettömän kivaa.

Tätä lisää! Ehkäpä jo joku ilta tällä viikolla.

Viikon liikuntatauko

Viime viikolla minuun iski jokin totaalinen uupumus. Olo oli hieman puolikuntoinen eikä energiaa tuntunut riittävän täysillä tehoilla oikein mihinkään. Aamulla herätyskellon soidessa väsytti, vaikka unitunteja olikin takana kahdeksan, jopa yhdeksän. Rämmin töitten läpi miten kuten kärttyisenä ja työpäivän jälkeen vasta väsyttikin. Olisin aivan hyvin voinut mennä nukkumaan vaikka kahdeksalta ja posottaa tyytyväisenä aamuun asti.

Koska oloni oli kuitenkin puolikuntoinen eikä aivan totaalisen kipeä (lasi puoliksi täynnä), jahkailin alkuviikosta joka ilta liikkumisen kanssa. Menisinkö lenkille, joogaisinko, tekisinkö koti- vai salitreenin ja vai olisiko sittenkin parempi levätä. Lopulta kyllästyin jahkaamiseen ja tein heti kättelyssä itseni kanssa sopimuksen: Ottaisin viikon lomaa treeneistä enkä kuluttaisi energiaa edes sen pohtimiseen, pitäisikö kuitenkin treenata.

Päätös meni nappiin ja nautin viikon liikuntalomastani sen minkä väsymykseltäni pystyin. Viikonloppuna alkoi tehdä jo mieli liikkumaan ja maanantaina en meinannut pöksyissäni pysyä, kun tiesin pääseväni töitten jälkeen juoksemaan.

Viikon totaalikieltäytyminen vei mukanaan alkavan flunssan ja palautti vastalahjaksi liikkumisen ilon. Tänä aamuna pääsin sängystä ylös jo kuudelta ja ampaisin saman tien sumuisille kaduille juoksemaan. Aamu oli lämmin ja kostea ja lenkin jälkeen tunsin olevani ekan kerran pitkään aikaan ihan kunnolla hereillä.

Aamun juoksumaisemat

Tiedätte varmasti sen vanhan totuuden, että joitain asioita arvostaa vastaa sitten kun ne menettää. Nähtävästi sama periaate toimii myös itseasetettujen kieltojen kohdalla. Tulipa testattua ja todettua, että liikunta on edelleenkin tärkeä ja mielekäs osa elämääni. Silloinkin kun ei ihan kauheasti huvittaisi.

Niska kuntoon

*Kirjoitus toteutettu yhteistyössä Lääkärikeskus Aavan Verkkovalmennuksen kanssa

Aktiiviseksi liikkujaksi olen ollut onnekas ja säästynyt suuremmilta vammoilta ja krempoilta. *Kop, kop! Kannattaisi varmaan koputtaa puuta... Jos Phill tietäisi, mitä tulin juuri kirjoittaneeksi huokaisisi hän väsyneesti: "Baby, you cannot  say things like that!"

Ihan täysin jumiton ja särytön en ole kuitenkaan minäkään. Useimmiten minulla jumittaa niskan ja hartijoiden seutu. Yleensä kivut tulevat ja menevät, mutta vajaa vuosi sitten tilanne äityi niin pahaksi, että Phill raahasi minut puoli väkisin ensiapuun, kun en päässyt enää makuuasentoon ja takaisin pystyyn itkemättä. Vaikka kivut helpottivatkin tuolla kerralla parin päivän levon ja tehokkaiden lihasrelaksanttien avulla, toivoin pääseväni lääkärikeikan jälkimainingeissa fysioterapeutin juttusille, jotta saisin selkeät ohjeet, joilla voin ehkäistä särkyjä jo siinä vaiheessa kun jumistus on vielä siedettävällä asteella. Lääkärini ei ollut kuitenkaan kanssani yhtään samalla aaltopituudella ja homma kuivui kasaan.

Viimeaikoina niska ja hartiaseutuni ovat jumitelleet tasaisen siedettävästi taustalla. Lapaluu rahisee välillä pahemmin kuin hiekkalaatikko ja viimeksi tänä aamuna heräsin jumissa olevan niskan auheuttamaan pääkipuun. Syytän vaivoistani preschool opettajan kummallisia työasentoja sekä rakkauttani sohvalöhöilyä kohtaan. En osaa työskennellä pöydän ääressä, vaan vietän kotona suurimman osa ajasta sohvalla läppärin kanssa könöttäen.

Ei siis ihmekään etten epäröinyt hetkeäkään kun eteeni tupsahti mahdollisuus kokeilla Lääkärikeskus Aavan Verkkovalmennus -palvelua. Verkkovalmennuksesta löytyy neljä erillistä pakettia: niska-hartiaseudun, olkapään, alaselän sekä polven verkkovalmennus. Valitsin itselleni niska-hartijaseudun ja aloitin tänään ensimmäisen kahden viikon jakson.

Ensimmäisen kahden viikon ajan Aavan fysioterapeuttien suunnittelemia harjoitteita tehdään päivittäin. Harjoitteet voi tehdä helposti kotona eikä niiden tekemiseen mennyt kauaakaan. Valmennus kestää yhteensä kuusi viikkoa ja se toteutetaan kahden viikon jaksoissa.

So far so good. Pidän teidät viikottain ajantasalla ja kerron missä mennään. Täten julistan projektin niska ja hartiat kuntoon alkaneeksi.

Työmatkapyöräilijän retro hipster reppu

Sen lisäksi, että viihdyn nyt työssäni, viihdyn loistavasti myöskin työpaikallani, sanan fyysisessä merkityksessä. Koulumme on viihtyisä ja se sijaitsee kivalla alueella North Parkin ja South Parkin välissä.

Entistä viehättävämmän koulun sijainnista tekee se, että se sijaitsee vain reilun neljän helposti ja turvallisesti pyöräiltävän kilometrin päässä kotoa. Sanomattakin ehkä selvää, että olen hylännyt autoni täysin ja hypännyt paria poikkeusta lukuunottamatta pyörän selkään joka aamu.

Työmatkapyöräily on tehnyt todella hyvää. Saavun töihin virkeänä ja rentoutuneena. Iltapäivällä käyn päivän asiat läpi mielessäni ja jätän ne jonnekin pyöräteiden varsille odottamaan seuraavaa työpäivää. Ylittäessäni 805 -motarin matelevan aamuruuhkan, hykertelen joka kertaa tyytyväisenä. Voisin olla tuolla jumissa muiden kanssa, mutta sen sijaan tunnenkin auringon ja tuulen poskillani ja viikottain kertyvät kilometrit  jalkalihaksissani. Pyöräily on ollut kiva lisä jo muutenkin suhteellisen aktiivisiin arkipäiviin ja treeneihini.

Kätevänä lisäbonuksena päivittäinen pyöräily on tuonut elämääni retro hipster ketturepun. Olen haikaillut Fjällrävenin kanken (ruotsailen ö kieltäytyy toimimasta...) repun perään jo pidempään, mutta käytän reppua sen verran harvoin, ettei sen suolainen hinta tuntunut perustellulta. Pyöräillessä repulle tulee käyttöä kuitenkin joka päivä, joten uuden repun hankinta tuntui yllättäen jopa välttämättömältä ja taatusti ansaitulta.

Nyt kelpaa viilettää pitkin Normal Heightsin, City Heightsin ja North Parkin katuja, ainakin siihen asti kun marraskuu tuo mukanaan pilkkopimeät ja aikaiset illat.

Pyöräily on jees, vaikka muutamien työkavereideni mielestä olenkin hieman kaheli.

Päärynän pöksyt ja motivaatiolenkkarit

Löysin aamulla eteisestämme paketin, joka oli jäänyt minulta illalla huomaamatta. Luulin paketissa olevan tilaamani uudet tennarit, mutta ehei, siltä löytyi jotain paljon mehukkaampaa: Uudet NikeID lenkkarini, joiden arvioitu saapumisaika oli vielä reilun parin viikon päässä.

Ihan itse suunnittelin

Hypin lenkkarit kädessä tasajalkaa keskellä keittiön lattiaa. Sitten pistin ne jalkaani ja jatkoin hyppelehtimistä lenkkarit jalassa. Olisin lähtenyt samantien lenkkipolulle, mutta aamupala oli melkein valmis ja meillä oli muutenkin suunnitelmissa suorittaa tänään laivaston Fitness -testi, ihan huvin ja urheilun vuoksi. 

Fitness -testi koostuu istumaannousuista, punnerruksista ja 1,5 mailin juoksusta. Vaadittavat suoritukset riippuvat sekä iästä että sukupuolesta ja erot ovat huimaavia. Muistan ihmetelleeni tätä ennenkin, mutta en vain voi päästä sen yli, että ikäiseni naisen odotetaan jaksavan täydellisimmillään 44 punnerrusta kahden minuutin aikana (välissä ei saa levätä), miehen 80. Istumaannousuissa eroa vaatimusten välillä ei ole (98 istumaannousua kahdessa minuutissa ilman lepoa), mutta juoksusuoritus onkin sitten taas hyvin sukupuoliriippuvainen. Täydellisen nopea nainen pinkaisee 1,5 mailia aikaan 10:46, mies 9:20. Istumaan nousujen ja punnerrusten välissä saa levätä maksimissaan 2 min, punnerrusten ja juoksun välissä 5 min. Nämä suoritukset olivat siis maximum -suorituksia ikäluokassa 30-34. Taulukoista löytyy vaadittavat suoritukset myös outstanding, excellent, good, satisfactory ja failure -arvosanoihin. Voit kurkata ne täältä.

Miten minulle sitten kävi tänään? Yllättäen suurin vahvuuteni, istumaannousut, oli tämänpäiväisen suoritukseni heikoin lenkki. 92 istumaannousua riitti kuitenkin outstanding arvosanaan ja seuraavalla kerralla tiedän aloittaa vauhdikkaammin. Punnerruksia rutistin itsestäni 52 ja juoksuajaksi kellotin 10:10. Olen aivan hitsin ylpeä itsestäni - laivaston standardien mukaan lähes maksimaalisessa kunnossa!

Kick Ass!

Uudet lenkkarit istuivat jalkaan kuin hansikas (öö, siis sukka) ja lisää ilonaihetta sain revittyä vielä uudehkoista pöksyistäkin. Pöksyt eivät siis repeytyneet, vaan pysyivät päällä loistavasti. Kuulostaa ehkä itsestäänselvältä, mutta kun ei ole. Minun on ollut vaikea löytää juoksutrikoita, jotka eivät putoa päältä. Syytän tästä päärynänmallista vartaloani. Jos olet törmännyt samaan ongelmaan, suosittelen kokeilemaan Under Armour -merkin housuja.

Go Veera! Pakko uskoa, kun se kerran lukee lenkkareiden lipassa.

Sunnuntaisia päähänpistoja

Jos google maps ehdottaa sinulle pyöräilyreitiksi suhteellisen tasaista ja mukavaa reittiä, seuraatko karttaa vai päätätkö mennä vähän sinnepäin?

 "Tuonne pitäisi mennä, mutta kai täältäkin pääsee..." No pääsihän sieltä, mutta pieni sunnuntaipyöräilymme salille muuttui vuorenvalloitukseksi ja epäuskoisiksi naurunpyrskähdyksiksi.

Alkumatkan noudattelimme työmatkareittiäni, mutta sitten alkoi Point Loma kukkuloiden valloitus. Mennessä homma meni huumorin ja treenin piikkiin ja salille päästyämme meillä oli vielä hyvin energiaa core treeniin. Pelottavin kokemus oli Talbot st. alamäki, joka muistutti lähinnä syöksylaskua. 

Tämä mäki poljettiin ylös tuolta vedenrajasta asti... Pientä alkulämmittelyä

Salin jälkeen iski nälkä ja päätimme taas poiketa reitiltä merenelävien perässä. Tämä päähänpisto johdatti meidän keskelle kaoottista kalastusmessutapahtumaa, jonka ihmisvilinässä kadotimme hetkeksi toisemme ja jouduimme yhdistelemään pyöräilyyn parkour -treeniä. Ei hyvä. Meinasi mennä hermot.

Lopulta selvisimme hässäkästä kuiville vesille ja päätimme vaihtaa kalat salaattiin. Libery Stationin Tender Greens -ravintolaan astellessamme onnittelin meitä onnistuneesta valinnasta. "Siis eihän kukaan hullu nyt hampparia söisi, jos edessä on vielä reilu 16km pyöräilyä." Ja sitten heti perään bongasimme listalta päivän erikoisannoksen, lihapulla subin. Eipä tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun jo tilasimme kummallekin jotain aivan muuta kuin salaattia. Ja hyvin upposi.

Takaisin lähtiessä hylkäsimme jälleen kerran google mapsin neuvot ja päätimme suhia jotain pikkutietä pitkin Voltaire St:lle, jota pitkin pääsisi kätevästi aina Ocean Beachille asti. Juuri ennen kuin käännyimme kohti suurta tuntematonta Phill sanoi ääneen mottomme: "No turning back!" Ja sen mukaan mentiin, vaikka eteen kohosikin ihan puskista seinää muistuttava mäki. Sääli etteivät mäet näytä koskaan kuvissa yhtä pahoilta kuin luonnossa. Voin silti vakuuttaa, että tätä mäkeä teki tiukkaa edes kävellä pyörän kanssa, ajamisesta nyt puhumattakkaan. Mutta tämä maisema...

Todellakin sen arvoista.

Kotiinkin pääsimme aikanaan, reilusti yli 30km ja aika monta kerrostalon kokoista mäkeä myöhemmin. Mutta hei, tulihan seikkailtua, ulkoiltua ja liikuttua... Kuka niitä karttoja ja suunnitelmia nyt edes tarvitsee?! Kun pääseehän täältäkin.

Kropan ravistelua

Niin paljon kuin rutiineista pidänkin, olen todennut omalta kohdaltani, että rutiinit ja treeni ei ole tehokas yhdistelmä. Jos vedän aina saman treenin samalla teholla, tyssää kunnon ja taitojen kehitys jossain vaiheessa vääjäämättä - tympääntymisestä nyt puhumattakaan.

Kroppani rakastaa muutosta, monipuolista liikuntaa ja satunnaisesta ravistelua. Olen liikunnan suhteen todellinen jokapaikan höylä. Kokeilen mielelläni uusia lajeja ja yleensä innostun. Välillä myöskin tylsistyn, mikä on aina selkeä merkki siitä, että nyt pitää keksiä taas jotain uutta. Tällä hetkellä valikoimiini kuuluu juoksu (mäkitreenit, sprintit, 5K-treeni, kaikki kelpaa), pyöräily, potkunyrkkeily, boot camp tyylinen treeni, kuntosalitreeni ja nyt uusimpana ohjattu lämpöjooga.

Hommasimme ystäväni kanssa kymmenen kerran passin Reach Yoga Studiolle ja aloitimme kokeilumme sculpt joogalla. Sculpt jooga yhdistelee joogaa ja koko kroppaa kuormittavia lihaskuntoliikkeitä. Osa liikkeistä tehdään käsipainojen kanssa ja huoneessa on nimensä mukaisesti lämmin.

Hiki lensi ja hymyilytti. Opin valtavasti uusia jooga-asentoja nimineen ja treenin jälkeen koko kroppa oli aivan hyytelöä. Koska kyse on kuitenkin joogasta, kuului treeniin oleellisena osana myös oikea hengitys, kropan kuunteleminen ja lopussa syvä rauhoittuminen. Treenin lopuksi makasimme hiljaa paikoillaan neljä kokonaista minuutta. Aikaa itselle - aikaa olla itseensä tyytyväinen. "Life is not about finding yourself but creating yourself." Ohjaajan sanat kaikuivat korvissani - asia, jonka olen juuri oivaltanut itsekin.

Tunnin jälkeen minulla oli läpikotaisin hyvä olo. Sculpt jää taatusti osaksi säännöllistä lajivalikoimaani ja ensi viikolla aion kokeilla myös perinteisempää vinyasa joogaa.

Namaste. Ehkäpä minäkin opin nyt vihdoin rauhoittumaan.

Pyörälläkin pääsee

Työmatkani on yleensä kohtuullisen ruuhkaton ja sujuva, sillä suurin osa liikenteestä kulkee juuri päinvastaiseen suuntaan kuin  minä. Matkalle sattuu kuitenkin mennen tullen yksi tukkoinen risteys, jossa kolme kaistaa yhdistyy yhdeksi ja toiseen suuntaan mennessä tie kasvaa monesta suunnasta tulevilla liittymillä.

Viime viikolla huomasin risteyksessä möllöttävät punaiset kyltit, joissa ilmoitettiin maanantaina alkavista tietöistä ja käskettiin varautua tavallista pahempi ruuhkiin. Mietin hetken aikaa vaihtoehtojani  ja päätin alkaa kulkemaan pyörällä töihin.

Motivaationi testattiin heti maanantaina, kun ovesta kurkatessani taivaalta tuli jotain märkää. San Diegossa ei sada koskaan - paitsi silloin kun aion pyöräillä töihin. Sade muuttui kuitenkin pian tihkuksi ja loppui sitten kokonaan. Hassua kuinka sokeriseksi Kalifornian auringonpaiste on muuttanut minut. Kyse on kuitenkin samasta tyypistä, joka polki ja käveli kouluun ja harrastuksiin vuositolkulla joka päivä. Jos oli liian kylmä, puhalsimme kaverin kanssa posket täyteen ilmaa. Jos satoi, vedimme sadevermeet niskaan. Kävely ja pyöräily oli itsestäänselvyys, josta ei tullut mieleenkään valittaa (ainakaan kovin usein).

Työmatkani pituus on pyörällä kuljettuna 7-9 mailia/11-14,5 km yhteen suuntaan, reitistä riippuen. Hyviä reittejä on kolme, joista olen kokeillut nyt kaikkia ja löytänyt omat suosikkini eri tilanteisiin. Kaikki reitit ovat turvallisia ja omalla tavallaan kauniita. San Diego on yllättävän pyöräilijäystävällinen kaupunki. Täältä löytyy paljon pyöräkaistoja, pyöräteitä ja opasteita rauhallisille pikkuteille, joilla on turvallista ja mukava pyöräillä.

Toistaiseksi olen nauttinut pyöräilystä täysin siemauksin. Aikaa pyöräilyyn menee vain 10-20 min enemmän kuin saman matkan taittamiseen autolla. Pää tuulettuu mennen tullen ja työasiat jäävät nyt selkeämmin töihin. Aion jatkaa työmatkapyöräilyä tietöiden valmistuttuakin, mutten välttämättä ihan joka päivä. Pyöräily yhdistettynä ruokataukokävelyihin, kohtuullisen kuluttavaan työhön ja normaaleihin treeneihin (joista en halua luopua) on aika kova yhdistelmä. Illalla ei tarvitse unta odotella eikä ruoka-aikaan tarvitse huhuilla montaakaan kertaa, kun minut löytää pöydästä.

Loppujen lopuksi tietyöt olivat siis oikea onnenpotku. Sain vihdoinkin otettua härkää sarvista ja palattua hyötyliikkujan juurilleni. Suosittelen lämpimästi!

Sunnuntai laatikon ulkopuolella

Tänään oli tarkoitus mennä haikkaamaan, mutta sitten taivas päätti revetä ja muuttaa metsäpolut mutavelliksi. Tarvittiin suunnitelma B, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty. Mitä kivaa ja aktiivista San Diegossa voisi tehdä ystävän kanssa silloin kun sataa kaatamalla? Varmasti vaikka ja mitä, mutta pääni löi tyhjää. Onneksi Raija osasi ajatella laatikon seiniä pidemmälle ja ehdotti luistelupäivää.

La Jollassa sijaitseva UTC Ice tarjosi tänään parin tunnin mittaisen luisteluvuoron  meille tavallisille tallaajille. Luistinten vuokra ja kenttämaksu oli $15.

Hei kato, mä meen takaperin!

Vuoden tauon jälkeen luistimet tuntuivat huterilta ja jää liukkaalta, mutta nopsaanhan se siitä alkoi kuitenkin sujumaan. Luistelimme parisen tuntia ympyrää emmekä onnistuneet tällä kertaa edes eksymään mihinkään. Ei minusta jääprinsessaa saa tekemälläkään, mutta mielikuvissani liitelin jäällä kevyesti kuin perhonen. Ja sehan se kai onkin tärkeintä. Se, että on kivaa! 

Poskia kipristeli jälkikäteen aivan kuin olisin ollut ulkona koko päivän. Parasta mahdollista Sadepäivän puuhaa!

Kun treeni kyllästyttää

Tänään kävi niin, että kesken hyppysarjan minua alkoi kyllästyttämään. Ensin ajattelin jatkaa sarjani loppuun asti, mutta tajusin sitten onneksi pysähtyä hetkeksi miettimään. Miksi? Onko aina pakko mennä saman kaavan mukaan? Jos kolme kierrosta samaa liikettä puuduttaa, sitten tehdään jotain muuta. Lopun treeniä tein jokaista liikettä vain yhden sarjan. Kylläpä taas hymyilytti ja treeni maistui. Eikä maailmakaan suistunut raiteiltaan...

Olen treenannut säännöllisesti kohta seitsemän vuotta eikä ole tehnyt vielä kertaakaan mieli lopettaa. En ole ammattilainen enkä halua jaella treenineuvojani, mutta treenimotivaation suhteen olen mielestäni oikeilla jäljillä. Pidän liikunnasta enkä osaa elää ilman sitä, mutta näin ei ole ollut aina. Liikunnan ilosta pitää pitää aktiivisesti kiinni. Sen ylläpitäminen vaatii pientä ajatustyötä, mutta on loppujen lopuksi omissa käsissäni.

Silloin kun treeni kyllästyttää:

• Kokeilen jotain uutta lajia.
• Rikon ja kyseenalaistan rutiineja, tänään pieni muutos nosti fiilistä moninkertaisesti.
• Mietin, miksi treenaan. Jos syy on hyvä olo, putoaa treeniltä pohja fiiliksen ollessa hukassa. Treenin pitää olla kivaa jo sen aikana.
• Pidän päivän tai parin tauon ja teen jotain ihan muuta. Aktiivinen voi olla niin monella tavalla.
• Mietin, olenko muistanut treenata monipuolisesti ja levätä. Joka päivä ei tarvitse vetää tehotreeniä tai treenata tuntia.
• Luen treeniblogeja tai ostan urheilulehden.
• Ostan uusia treenivaatteita - kyllä, olen turhamainen treenaaja.

On niitä varmasti muitakin niksejä, mutta näillä pääsee jo hyvää alkuun. Värijuoksut, pyöräretket, frisbeen heittely, höpöttelykävelyt, haikit... Liikunta ON kivaa! Silloinkin kun sali- tai juoksutreenit tökkivät.

Kuvat viimekeväiseltä Iron Mountain haikilta. Näissä maisemissa ei ole todellakaan vaikea nauttia liikunnasta, mutta onnistui se aikanaan Suomen (ja New Hampshiren) räntäsateissa ja pimeydessäkin. Ihmisen mieli on vahva otus...

Kuvista creditit Raijalle

Vauhdilla kyttyrän yli

Tämän päiväisen instagram haasteen aiheena (pichaaste/veeralampi) oli aamu kello 8 Helppo valinta! Joka ikinen keskiviikkoaamu kello kahdeksan hyppään auton rattiin ja suuntaan töihin. Joka ikinen keskiviikkoaamu, paitsi tänään. Tänäänkin tartuin jo ennen kasia rattiin, mutta töiden sijaan auton nokka sojoittikin San Diegon laivastotukikohdan suuntaan.

Tukikohdassa juostiin tänään POW/MIA (prisoners of war/missing in action) 5K ja tokihan minunkin piti päästä  mukaan. Sain töistä vapaata ihan luvan kanssa (ei siis iskenyt yllättävä mahatauti) ja otin tietenkin samantien vapaaksi koko päivän, sillä randomit arkivapaat ovat nykyään hyvin harvinaista herkkua.

Lieväksi pettymyksekseni juoksua ei kellotettu tarkasti. Maaliin tullessani kellossa oli lukemat 23, mutta sitä en sitten tiedäkään, kuinka monta minuuttia ensimmäisten juoksijoiden lähdöstä kerkisi kulua ennen kuin pääsin liikkeelle. Osallistujia oli meinaan paikalla satoja, ellei jopa tuhansia. Veikkaisin, että aikani oli jälleen 21 minuutin hujakoilla. Juoksu sujui alkuun jouhevasti, mutta 30 C asteen helle, suoraan päänpäällä porottava aurinko ja tukikohdan kuumimmissa kolkissa poukkoillut rata vaativat veronsa. Maaliin tullessani minulla oli aika kaikkeni antanut olo. Ja vettä kului. Ennen juoksua ja myöskin sen jälkeen.

Mutta nyt on kyllä pistettävä hakuun sopiva 5K, jonka otan sitten ihan aikuisten tosissani. Ajattelin hankkia sitä varten jopa juoksukellon, jonka avulla saan varmistettua, että vauhti on oikea. Annoin pikkusormen, se voi koko käden...

Testissä oma kunto

Sain viikko sitten sunnuntaina päähänpiston testata oman kuntoni laivaston virallisella fitness testillä. Testissä tehdään kaksi minuttia istumaannousuja, kaksi minuuttia (miesten)punnerruksia ja juostaan 1,5 mailia. Istumaannousujen ja punnerrusten välissä saa levätä kaksi minuuttia ja punnerrusten ja juoksun välissä halutessaan viisi. Kesken punnerrusten ei saa laskeutua maahan, mutta lankkuasennossa saa kyllä "levätä" halutessaan.

Suoritukeni oli jokaisessa kategoriassa maksimaalinen. Laivaston mukaan olen siis niin hyvässä kunnossa, kuin tämän ikäiseltä naiselta voi toivoa tai vaatia. Tulostaulukot löytyvät täältä.

Ymmärrän miesten ja naisten erottelemisen toisistaan, mutta eri ikäluokkien erotteleminen vielä tässä vaiheessa (kun olemme kuitenkin kaikki niin nuoria) on minusta aika hassua. Olen nyt yli kolmekymppisenä elämäni kunnossa. En ole koskaan aiemmin ollut yhtä tyytyväinen siihen, miten kroppani toimii ja miltä se näyttää - miltä minusta tuntuu ja kuinka hyvin viihdyn itseni kanssa. Tiedän päihittäväni monen parikymppisen (itseni mukaanlukien) ja pystyväni ylläpitämään kuntoani halutessani vielä hyvin pitkään.

San Diegoon muutettuamme olen löytänyt itselleni ominaisimman tavan treenata. Liikun monipuolisesti, fiiliksen mukaan, hauskasti ja tehokkaasti. En liiku sen enempää kuin ennenkään, mutta olen selkeästi löytänyt jutun ytimen ja tuloksia on alkanut syntymään ihan uudella tahdilla. En edes malta odottaa, mihin rahkeet riittävät ennen kuin täytän neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä tai sata.

Elämäntilanteet tietenkin muuttuvat ja joskus tielle saattaa osua myös vauhtia hidastavia sairauksia, mutta ikä on siltikin vain numero. Kukaan ei ole liian vanha liikkumaan ja nauttimaan liikunnasta tai kokeilemaan uusia lajeja. En ole ammattiurheilija enkä sellaiseksi pyrikään. Siksi mikään tavoittelemani urheilusuoritus ei ole vielä poissa laskuista. Liikunnan ilo on paras ilo!

                             

Kuva tämänpäiväiseltä South Fortunan valloitukselta. Siitä ja piileskelevistä portaista lisää piakkoin.

Margaritoja ja mitaleita

Pari viikkoa sitten Grouponkia selaillessamme Phill bongasi Mission Beachilla juostavan Margarita 5K-juoksukilpailun ja houkutteli minut (margaritan voimalla) osallistumaan. Vaikka urheilemme ja juoksemmekin säännöllisesti, emme ole koskaan osallistuneet juoksutapahtumiin. Minulle juokseminen on mieluinen tapa treenata ja ennen kaikkea rentoutua, enkä ole halunnut sen lipsahtavan suorittamisen puolelle. Minulla kun on paha(?) tapa innostua kilpailuista hieman liikaa...

Mutta nytpä osallistuttiin - Aika kylmiltään. 5 kilometriä ei ole tietenkään matka eikä mikään, mutta jos sen juoksee tosissaan, astuu mukaan taktiikka ja tässä tapauksessa myös hiekka-alusta. Margarita 5K juostiin meinaan kokonaisuudessaan hiekalla eikä meillä ollut vielä tähän aamuun mennessä aavistustakaan siitä, olisiko hiekka kovaa vai upottavan pehmeää. Siksipä kävimme muutaman kerran treenailemassa upottavalla rantahiekalla ja olimme jopa hieman pettyneitä, kun vastassa olikin aamuaaltojen kovittama alusta.

Lähdimme siis juoksemaan fiilispohjalta - Ilman tavoiteaikoja ja juoksukelloja. Tapahtuma alkoi klo 7 sunnuntaiaamuna. Miksi?!? Heräämisen ja alkulämmittelyn jälkeen juoksu sujui hyvin ja kevyesti, vaikka teinkin matkalla muutaman aloittelijan (tai blondin) virheen: Ensinnäkin soittolistani oli jäänyt vahingossa repeatille, minkä vuosi kuuntelin koko viisi kilometriä samaa Aloe Blacc:n Chasing -laulua. Onneksi oli edes hyvä kipale :D. Tulen taatusti muistamaan tämän päivän joka ikinen kerta laulun kuullessani. Toinen virhe liittyi matkan arvioimiseen. Puolivälissä ollessani kuvittelin lähestyväni jo maalia ja yllytin itseni aikamoiseen loppuraviin kaikki mitä lähtee -tyylillä. Pettymykseni oli melkoinen tajutessani, että tämä olikin vasta puoliväli. Onneksi olen treenaillut paljon sprinttejä ja toivuin kiristä suhteellisen nopeasti. Kolmas ja ratkaisevin virhe littyi maaliin tuloon. En ylittänyt ajanottomaaliviivaa oikeasta kohdasta ja virheen korjaamisen aikana menetin n. 10-20 arvokasta sekuntia. Okei, ei sillä ehkä pitäisi olla väliä, mutta siltikin ärsyttää. Tai ärsytti. Enää ei viitsi.

Virallinen aikani oli 21:07, joten ilman maaliviivasotkua se olisi ollut karvan alle 21. Ei hullumpi aika 5K-aloittelijalta. Tulin omassa ikäluokassani toiseksi ja sain jopa mitalin. Saman teki myös Phill. Woot! Olemme virallisesti ärsyttävä juoksijapariskunta.

             

Lupaava ensimmäinen kisa teki minusta hurjan nälkäisen. Pakko päästä juoksemaan uudelleenkin ja nipistää aikaa entisestään. Tämä ei siis todellakaan jää tähän. Kaikista eri juoksumatkoista 5K on todennäköisesti se Veeramaisin matka, eli ei muuta kuin treenailemaan. Uskaltaisikohan sitä asettaa tavoitteeksi 20:30 ennen syksyä...?

Kissajoogaa

Ajattelin kehittää uuden lajin: kissajoogaa, anyone? Muuten ihan normaalia joogaa, mutta sitä tehdään yhdessä rakkauspakkauskissan kanssa.

Kisu on joutunut olemaan viime aikoina paljon yksin ja haluaa tietenkin viettää jokaisen yhteisen hetken oikeasti lähellä. Kotona ollessani perässäni seuraa pieni ankanpoikanen. Kisu löhöää sohvalla kanssani (tai vähintäänkin tuijottaa torninsa päältä), leikkii pölyrätin kanssa, valvoo ruuanlaittoa, valitsee seuraavan päivän vaatteet kanssani, seuraa vessaan ja nukkuu jalkojeni päällä sängyssä. Mutta parasta mitä Kisu tietää, on sunnuntaijooga. Kisu kiehnää, puskee ja kehrää sekä polkee joogamaton viereen unohtunutta aamutakkiani.

Yhteiset joogahetket ovat ihania! Kisu löytää aina oikeat kolot eikä oikeastaan häiritse liikesarjojani laisinkaan. Päinvastoin, sen lisäksi, että jooga rentouttaa, siihen sisältyy nyt niin paljon ylimääräistä rakkautta, että sitä voisi kutsua vaikka rakkausjoogaksi. Siitä tulee kokonaisvaltaisesti hyvä ja rento olo - meille molemmille.

Yhteisen joogaharrastuksen lisäksi yömme sujuvat nyt myös saumattomasti yhdessä. Muistatteko vielä Kisun unikoulun? Viimeisen kuukauden verran olen nukkunut jokaisen yöni sikeästi ja katkeamatta - viikolla ja viikonloppuisin. Leikin joka ilta Kisun kanssa ennen nukkumaan menoa ja piilotan osan hänen kuivaraksuistaan sinne tänne kiipeilytornin rakoihin. Kun kisu herää aamuyöstä, siirtyy hän olkkariin touhuamaan ja "metsästämään". Kun raksut on metsästetty, käpertyy hän takaisin jalkojeni päälle nukkumaan.  Helppo ratkaisu, vaikka sen keksiminen olikin monien kokeilujen tulos.

Minulla on aina välillä huono omatunto siitä, kuinka paljon Kisu joutuu olemaan yksin. Mutta toisaalta kissat ovat aika yksinäisiä susia... Ei voi muuta kuin toivoa, että laatu korvaa määrän tässäkin asiassa. 

Par 3(0)

Veera ja golfmaila ei ole kaunis yhtälö. Ei vaikka kuinka haluaisin. Ja en minä kyllä oikeastaan haluakaan - ainakaan tarpeeksi.

Ajatuksen tasolla haluasin osata pelata golfia. Kaunis kenttä, kaunis päivä, hyvää seuraa ja raikasta ulkoilmaa. Pelipäivän päätteeksi siemailisin kaunista drinksuani ja keskustelisin sujuvasti kaikista niistä pareista ja birdieistä, jotka huitelin päivän aikana menemään. Kaunis mielikuva tosiaankin!

Mutta ei golfia opita noin vain, ainakaan minun olemattomilla mailapelitaidoillani. Ja kaiken muun keskellä minulta ei löydy tarpeeksi motivaatiota opetella. Siksi pysyttäydynkin ihan suosiolla sunnuntaigolfaajana par 3-kentillä ja yritän repiä edes jonkinlaista huumoria hiekan (tai nurmikon) sutimisesta tai siitä viidennestä vesiesteeseen pudonneesta pallosta. Kaikeksi onneksi USA:ssa golfia on mahdollisuus pelata myös pienellä rahamäärällä ja olemattomilla taidoilla julkisilla par 3-kentillä.

Hawaijilla pelasimme Hickam Air Force basessa. Alunperin Phill houkutteli minut mukaansa ruokaan vedoten. Torstaisin tukikohdassa sai meinaan herkutella myös mongolialaisella barbequella. Ruoka, mikä ihana tekosyy... New Hampshiressa asuessamme kävin pelaamassa golfia vain kerran ja sekin oli Mainen puolella Sanfordissa Pine Hollow -kentällä. Kenttä oli upea ja isoin kaikista kokeilemistani par 3 kentistä. New Hampshiren kesät olivat kuitenkin "lyhyitä" ja täynnä puuhaa, minkä vuoksi golf jäi hetkeksi kaiken muun varjoon.

San Diegosta löytyy varmasti useampiakin vaihtoehtoja, mutta tykästyimme heti ensimmäiseen kokeilemaamme kenttään niin täysillä, ettemme ole edes vaivautuneet etsimään muita vaihtoehtoja. Colina Park Golf Course sijaitsee North Parkin hujakoilla, kohtuullisen lähellä meitä ja keskustaa. Kenttä on hyvässä kunnossa, auki joka päivä ja todella edullinen. Maanantaista perjantaihin military hinta on $8/18 reikää, ilman military ID:ta $11. Lauantaina ja sunnuntaina pelataan kerrallaan vain 9 reikää ja hinta on kaikille $11. Paitsi sunnuntaisin, jolloin jokainen saa päättää itse kuinka paljon maksaa. Kaikki lahjoitukset käytetään vähävaraisille lapsille järjestettävien golf-kerhojen tukemiseen. Mailojen vuokrauskaan ei vie ketään vararikkoon, sillä kentän läpi selviää kahdella mailalla, jotka saa vuokrattua itselleen kahdella dollarilla. Saatavilla on myös kokonainen setti viidellä dollarilla - jos ihan hurjaksi heittäytyy. Lapset saavat pelata ja lainata mailat ilmaiseksi joka päivä. Hyvä diili ja hieno osoitus siitä, että golfin ei tarvitse olla pelkästään varakkaiden laji!

Phill's butt tai putt... (jeps, huonoa huumoria)

Ammattimainen pallon noukinta/tasapainoharjoitus. Monipuolinen laji!

Tuskin minusta koskaan kovin aktiivista tai hyvää golfaajaa tulee, mutta mikä ettei sitä vapaapäivää voisi välillä näinkin yhdessä viettää. Onhan golf kuitenkin loppujen lopuksi aika täydellinen pariskuntalaji.

P.S. Kuten kuvista näkyy, näillä meidän kentillä ei ole pukukoodia. Kuvat on otettu samana päivänä kun kävimme retkellä Coronadossa. Kotoa lähtiessä emme vielä tienneet päätyvämme iltapäivällä golf-kentälle.

Liukkaalla jäällä

Suomalaisen luistelun toivot ja lähettiläät kävivät tänään esittelemässä taitojaan UTC ostarin luistinradalla. Yhdellä takana seitsemän luistelematonta vuotta, toisella kolmetoista. Ensikosketus jäähän muistutti mieleen, että jää on liukasta. Varmistin asian myöhemmin vielä pyllähtämällä komeasti. Kyllä vaan - jää on myös kylmää. Ei menneet käännökset ja liut ihan niin kuin ennen, mutta kyllä se vielä mieleen muistui. Ja vitsit että oli kivaa!

Jos siis satut ikävöimään talviurheilun riemuja San Diegossa, löytyy ratkaisu helposti La Jollasta. Kertamaksu oli $12 ja yllättävän hyvät luistimet sai vuokrata kolmella dollarilla. Kenttä oli hyvässä kunnossa ja jäädytettiin vielä uudelleen kesken yleisen vuoron. Taitavat pelätä liian huonosta jäästä johtuvia kaatumisia ja oikeusjuttuja... Luistelijoiden taso oli muuten aika hauskan riemunkirjava. Toiset vetelivät kolmoislutzeja ja ikuisuuden kestäviä piruetteja, jotkut muut viihtyivät paremmin halausetäisyydellä kaiteesta. Niin ja yksi kaheli poika luisteli kaikki kumoon omalla freestyle-kaahailullaan. Aivan päätöntä menoa! Extra-pisteet siitä, että kahden tunnin luistelun jälkeen varpailla ja sormilla ei ollut kylmä, vaikka hanskat ja villikset unohtuivatkin.

Lopuksi Rya ja Farrah kävivät kaakaolla...

Nyt ei sitten muuta, kuin lisää talviurheilua (televisiosta). Montakohan mitalia Suomi mahtaa saada?

P.S. Pahoittelut kuvien laadusta. Järkkäri ei päässyt mukaan luistelemaan.

Sipsivuori

Päivän teema: perunalastut. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, perunalastu. Nämä sipsit eivät kuitenkaan näy vyötäröllä, vaan tuntuvat lähinnä jaloissa. Kävimme nimittäin valloittamassa lauantain ratoksi Mount Woodsonin huipulla sijaitsevan Potato Chip Rock:n.

Reittejä sipsivuorelle on kaksi: lyhyt ja tosi jyrkkä sekä pidempi tavallisen jyrkkä. Ystäviemme kanssa tapahtuneen koordinointivirheen seurauksena päädyimme kokeilemaan molempia. Ylös pidempää reittiä ja alas jyrkempää. Maisemallisesti suosittelen tuota Lake Powaylta alkavaa, joka oli myös selkeästi se ruuhkaisempi. Koska kyse oli meistä, pidimme yllä hyvin reipasta vauhtia. Hikihän siinä tuli ja edellispäivänä salilla rääkätyt jalkalihakset saivat kyytiä. Väittäisin kuitenkin, että reitti sopii kaiken kuntoisille. Ihan rapakuntoiselta se saattaa vaatia kuitenkin hieman tahtoa ja asennetta.

Nimi Potato Chip Rock selittyy parhaiten näillä kuvilla:

Täytyy myöntää, että jalat hieman tutisivat reunan yli kurkkiessa (huomaa ensimmäisen kuvan ilme...). Kielekkeelle hypättiin toiselta kiveltä, mutta varsinaista rotkoa ei kivien väliin jäänyt. Minua alkoi hermostuttamaan vasta sillä hetkellä, kun aivot antoivat jaloille käskyn hypätä. Yhden edes-takaisin-veivauksen jälkeen pakotin jalkani liikkeelle ja totesin, että hypyn vaikeus piili vain ja ainoastaan korvien välissä.

Potato Chip Rock Hike on yksi San Diegon suosituimmista, enkä yhtään ihmettele. Kiva reitti, upeita maisemia ja hauskan uniikki kieleke. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että lauantaisin huipulla on ihan pari muutakin ja omaa kuvausvuoroa joutuu hetkisen odottelemaan. Mutta on se kyllä sen arvoista! Jonossa oli hauska tunnelma ja eväsbanaani maistui paremmalta kuin ikinä. Viisi tähteä Potota Chip Rock Hike:lle!