California roll

Minun on pitänyt laskea jo monta kertaa, montako STOP-merkkiä työmatkalleni osuu. En ole päässyt vielä kertaakaan kymmentä pidemmälle ennen kuin jokin muu asia on vienyt huomioni. Useimmiten muut (törtöt) autoilijat ja California roll.

California roll on toki mainio ja herkullinen asia, jos kyse on sushista, mutta kun kyse on liikenteestä, saa se minut puistelemaan päätäni harvasen päivä. California roll tarkoittaa stop -merkin huomiotta jättämistä, eli sen yli rullaamista. Valitettavasti tämä on näillä kulmilla niin yleistä, että sille on kehitetty oma käsitteensä.

USA:ssa rakastetaan stop -merkkejä vähintään yhtä paljon kuin Euroopassa liikenneympyröitä. Liikenneympyrät on korvattu täällä usein all way/ four way -risteyksillä, eli risteyksillä, jossa kaikki risteykseen saapujat tulevat stop -merkin takaa. Ajovuoro määräytyy sen mukaan, kuka saapui risteykseen ensimmäisenä. Yleensä all way -risteykset ovat sujuvia ja mukavia, sillä kenenkään ei tarvitse odottaa vuoroaan kovin pitkään. Joskus homma kuitenkin tökkii, jos joku ei menekään vuorollaan tai rullaa törkeästi suoraan risteyksen yli kanssa-autoilijoista piittaamatta.

Niin houkuttelevaa kuin rullaaminen saattaa joskus hyvällä näkyvyydellä, kiireessä tai tyhjällä tiellä ollakin, yritän muistaa oman ärsytykseni sekä sen, että poliiseille nämä risteykset ovat myös oivia sakkoapajia. Tuttuni sai juuri usemman sadan dollarin sakot, mikä ei tietty paljoa naurattanut. Eikä kyllä naurattaisi sekään, jos joku rullaisi ylitseni juoksu- tai pyörälenkillä.

Meidän naapurustossa stop -merkkejä on melkein joka risteyksessä ja vajaan viiden kilometrin työmatkalleni niitä osuu taatusti ainakin parikymmentä. Joissain risteyksissä ne ovat ihan aiheellisia, mutta toisinaan mietin logiikkaa merkkien takana. Ehkä niitä teetettiin joskus vuosia sitten vahingossa liikaa ja siroteltiin randomisti ympäri kaupunkia. Tai sitten joku päättävä taho vain pitää niistä. Enpäs tiedä... Mutta sen tiedän, että niitä ja niiden yli rullaavia autoja on hämmentävän paljon.

Työmatkapyöräilijän retro hipster reppu

Sen lisäksi, että viihdyn nyt työssäni, viihdyn loistavasti myöskin työpaikallani, sanan fyysisessä merkityksessä. Koulumme on viihtyisä ja se sijaitsee kivalla alueella North Parkin ja South Parkin välissä.

Entistä viehättävämmän koulun sijainnista tekee se, että se sijaitsee vain reilun neljän helposti ja turvallisesti pyöräiltävän kilometrin päässä kotoa. Sanomattakin ehkä selvää, että olen hylännyt autoni täysin ja hypännyt paria poikkeusta lukuunottamatta pyörän selkään joka aamu.

Työmatkapyöräily on tehnyt todella hyvää. Saavun töihin virkeänä ja rentoutuneena. Iltapäivällä käyn päivän asiat läpi mielessäni ja jätän ne jonnekin pyöräteiden varsille odottamaan seuraavaa työpäivää. Ylittäessäni 805 -motarin matelevan aamuruuhkan, hykertelen joka kertaa tyytyväisenä. Voisin olla tuolla jumissa muiden kanssa, mutta sen sijaan tunnenkin auringon ja tuulen poskillani ja viikottain kertyvät kilometrit  jalkalihaksissani. Pyöräily on ollut kiva lisä jo muutenkin suhteellisen aktiivisiin arkipäiviin ja treeneihini.

Kätevänä lisäbonuksena päivittäinen pyöräily on tuonut elämääni retro hipster ketturepun. Olen haikaillut Fjällrävenin kanken (ruotsailen ö kieltäytyy toimimasta...) repun perään jo pidempään, mutta käytän reppua sen verran harvoin, ettei sen suolainen hinta tuntunut perustellulta. Pyöräillessä repulle tulee käyttöä kuitenkin joka päivä, joten uuden repun hankinta tuntui yllättäen jopa välttämättömältä ja taatusti ansaitulta.

Nyt kelpaa viilettää pitkin Normal Heightsin, City Heightsin ja North Parkin katuja, ainakin siihen asti kun marraskuu tuo mukanaan pilkkopimeät ja aikaiset illat.

Pyöräily on jees, vaikka muutamien työkavereideni mielestä olenkin hieman kaheli.

Uusilla teillä

Uusi koti toi mukanaan myös uuden työmatkan. Nykyinen reitti töihin on mailimäärältään reilusti pidempi, mutta ajallisesti melkein sama - ainakin jos käy hyvä tuuri.

Asumme nyt hyvin keskeisellä paikalla, kaikkien isojen teiden lähellä. Jos motarit eivät ole tukossa, ajelen töihin reilussa vartissa. Kuulostaa hyvältä, mutta tuolla jos sanalla on valitettavasti hyvin voimakas paino.

Ruuhkaisilla motareilla sattuu uskomaton määrä pieniä kolareita. Useimmat kolarit ovat harmittomia peltikolhaisuja, mutta pienetkin rysäykset aiheuttavat ongelmia liikenteen sujumiseen, koska a)kolarin osapuolet jäävät selvittämään syyllisiä b)jokaista kolaria pitää jäädä tietenkin tuijottamaan. Ja jos paikalla on jo poliisi, hidastavat kaikki ohikulkijat vauhdin lähelle ryömimisnopeutta - ihan varmuudenvuoksi.

Phill kuvaili näitä meidän lähiteitä näin: 5-motarilla ajellaan leppoisan agressiivisesti (welcome to California), 15-motarilla kaikki tietävät törmäävänsä ruuhkaan ja 8-motarilla suoritetaan joka aamu ja ilta kaheleiden kokoontumisajot. Siellä ajellaan tuhatta ja sataa vähintään kolmen kaistan läpi zoomaillen. Ensin sinut ohitetaan, sitten kurvataan suoraan eteesi ja lopuksi vielä painetaan jarrut pohjaan. Päivittäinen ajeluni kasilla on ollut nopea ja tehokas autokoulun korkein taso. Nyt kyllä selviän ihan missä tahansa ja muistan, ettei päiväunelmiin ole aikaa.

Työmatkani on paikallisella mittapuulla todella kohtuullinen, jopa kiva, mutta vitsit, että minulla on ikävä työmatkapyöräilyä. Ehkäpä se on mahdollista taas tulevaisuudessa tai ehkäpä liityn 15-motarin jumittelijoihin. Sepä selviää aikanaan. Viikon päästä alkaa uusi lukuvuosi ja minä hyppään pää edellä suureen tuntemattomaan. Pelottavaa, jännää ja helpottavaa. Eipä ollakaan taas hetkeen oltu tilanteessa, jossa en tiennyt, mitä teen viikon päästä. Ja tuskinpa tiedän vielä viiikonkaan päästä... 

Mutta joskus pitää repäistä ja hypätä. Tai vaikka pysähtyä keskelle tietä kuvaamaan.. Eihän sitä muuten tiedä, mitä voisi saavuttaa.

Todellisuusleikki

Lasten leikki on kiehtovaa katseltavaa. Se kertoo valtavan paljon lasten maailmasta ja ajatuksista.  Välillä lasten leikki myös pysäyttää, sillä se tuntuu kuvastavan maailmaa hieman liiankin karusti. Leikki paljastaa sen, etteivät lapset elä muusta maailmasta ja yhteiskunnasta erillään.

Tässä yksi esimerkki Kalifornialaislasten leikistä:

Meidän koulun pihalla on pyöräalue, jonne on maalattu mutkitteleva tie. Tie muodostaa kiepin, jota pitkin lapset pyöräilevät ja ajavat polkuautoillaan. Välillä tie tukkeutuu, koska ensimmäisenä oleva lapsi on muita hitaampi, saanut mökötyskohtauksen tai koska joku on jättänyt pyörän keskelle tietä eikä kukaan halua nousta siirtämään sitä sivuun (sillä ken perseensä nostaa se paikkansa menettää). 

Olen nähnyt parhaimmillaan kymmenen lasta istumassa jonossa pyöriensä päällä. Osa istuu mukisematta, osa hermostuu, osa tyyttäilee tai huutelee sopimattomuuksia, osa ihastelee ötököitä ja pilviä tai keksii jotain muuta viihdykettä. Kaikista lapsista näyttää kuitenkin tuntuvan luonnolliselta "tuhlata" leikkiaikaa kuviteltuun liikenneruuhkaan - se on selkeästikin osa leikkiä ja aivan taatusti myös osa lasten todellisuutta.

Näissä tilanteissa opesta tulee usein liikennepoliisi, joka osaa suhtautua leikkiruuhkaan huomattavasti kypsemmin kuin oikeaan työmatkaruuhkaan... Tee niin kuin minä sanon, vai miten se menikään. Mutta kylläpä tekisi oikeassakin elämässä joskus mieli nousta autosta ja kantaa joku uppiniskainen tai vaarallinen suhari tienposkeen. Sir, you are not playing nicely. Go find something else to do. And NO BUTS!

No okei, kyllä nämä meidän paikallistiet ovat joskus ihan mukaviakin ajaa...

Parkkikiemurat

Aina välillä keskiviikkoisin minulle kasvaa pirunsarvet ja viihdytän itseäni katselemalla viikosta toiseen toistuvaa parkkihärdelliä. Ocean Beachin pääkadulla, Newport Avenuella, järjestetään joka keskiviikko farmer's market, minkä vuoksi katu suljetaan klo 14:30 ja jäljelle jääneet autot hinataan parempaan talteen.

Uskokaa pois, kadulta löytyy joka viikko hinattavia autoja ja joka viikko jostain syöksähtää myös mattimyöhäisiä auton omistajia, jotka käyvät hinausmiesten ja poliisien kanssa villejä neuvotteluita autojensa kohtalosta. Viatonta ohikulkijaa tämä naurattaa, mutta jos kyseessä olisi oma autoni, pistäisin minäkin kaikkeni peliin autoni pelastaakseni.

Noin niinkuin yleistäen USA:ssa kannattaa olla tarkkana sen suhteen, mihin autonsa parkkeeraa. Portsmouthissa totuimme parkkipirkkoarmeijaan, joka lätkäisee autoosi sakkolapun sillä sekunnilla, kun mittarista loppuu aika. Kerran parkkeerasimme automme maksulliselle paikalle kaksi minuuttia ennen kun se muuttui ilmaiseksi. Yllätyimme suuresti, kun tuulilasista löytyi palatessamme sakkolappu. Viime viikolla kuulin, että Portsmouthin poliisi on palkannut Miamin tunnetuimman huumepoliisin kaupungin uudeksi parkkipomoksi. Jep, en yhtään ihmettele. Sen verran vakavasti parkkiasiat otetaan yksityisautoilun luvatussa maassa.

Vaikka Portsmouth onkin aivan oma lukunsa, ei täällä San Diegossakaan kannata parkkeerata sääntöjä vastaan. Parkkisakko on meinaan moninkertainen New Hampshiren hintoihin verrattuna ja lähes joka tontilla uhataan hinata sääntöjen uhmaajat jonnekin hornantuuttiin. Välillä sääntöjä on tosin vaikea noudattaa, sillä kielto- ja ohjetaulut kumoavat toisensa hämmentävän tyhjentävästi.

Toistaiseksi olen selvinnyt säännösviidakosta kaksilla parkkisakoilla ja yritys on kova, ettei luku tästä hetkeen kasvaisi. Jokin aika sitten sain tosin tuulilasiini jonkun ärtyneen kanssa parkkeeraajan kirjoittaman lapun, jossa valitettiin, että olin parkkeerannut liian kauaksi edessä olevasta autosta. Muuten hyvä, mutta kadunvarteen parkkeeratessa autot tulevat ja menevät. Silloin kun minä saavuin paikalle, oli edessä oleva auto aivan eri kohdassa. Vieläkin ärsyttää tämä anonyymilta saavani palaute. Totta, olen surkea parkkeeraaja, mutta turhaa kritiikkiä en siltikään niele purematta.

Pyörälläkin pääsee

Työmatkani on yleensä kohtuullisen ruuhkaton ja sujuva, sillä suurin osa liikenteestä kulkee juuri päinvastaiseen suuntaan kuin  minä. Matkalle sattuu kuitenkin mennen tullen yksi tukkoinen risteys, jossa kolme kaistaa yhdistyy yhdeksi ja toiseen suuntaan mennessä tie kasvaa monesta suunnasta tulevilla liittymillä.

Viime viikolla huomasin risteyksessä möllöttävät punaiset kyltit, joissa ilmoitettiin maanantaina alkavista tietöistä ja käskettiin varautua tavallista pahempi ruuhkiin. Mietin hetken aikaa vaihtoehtojani  ja päätin alkaa kulkemaan pyörällä töihin.

Motivaationi testattiin heti maanantaina, kun ovesta kurkatessani taivaalta tuli jotain märkää. San Diegossa ei sada koskaan - paitsi silloin kun aion pyöräillä töihin. Sade muuttui kuitenkin pian tihkuksi ja loppui sitten kokonaan. Hassua kuinka sokeriseksi Kalifornian auringonpaiste on muuttanut minut. Kyse on kuitenkin samasta tyypistä, joka polki ja käveli kouluun ja harrastuksiin vuositolkulla joka päivä. Jos oli liian kylmä, puhalsimme kaverin kanssa posket täyteen ilmaa. Jos satoi, vedimme sadevermeet niskaan. Kävely ja pyöräily oli itsestäänselvyys, josta ei tullut mieleenkään valittaa (ainakaan kovin usein).

Työmatkani pituus on pyörällä kuljettuna 7-9 mailia/11-14,5 km yhteen suuntaan, reitistä riippuen. Hyviä reittejä on kolme, joista olen kokeillut nyt kaikkia ja löytänyt omat suosikkini eri tilanteisiin. Kaikki reitit ovat turvallisia ja omalla tavallaan kauniita. San Diego on yllättävän pyöräilijäystävällinen kaupunki. Täältä löytyy paljon pyöräkaistoja, pyöräteitä ja opasteita rauhallisille pikkuteille, joilla on turvallista ja mukava pyöräillä.

Toistaiseksi olen nauttinut pyöräilystä täysin siemauksin. Aikaa pyöräilyyn menee vain 10-20 min enemmän kuin saman matkan taittamiseen autolla. Pää tuulettuu mennen tullen ja työasiat jäävät nyt selkeämmin töihin. Aion jatkaa työmatkapyöräilyä tietöiden valmistuttuakin, mutten välttämättä ihan joka päivä. Pyöräily yhdistettynä ruokataukokävelyihin, kohtuullisen kuluttavaan työhön ja normaaleihin treeneihin (joista en halua luopua) on aika kova yhdistelmä. Illalla ei tarvitse unta odotella eikä ruoka-aikaan tarvitse huhuilla montaakaan kertaa, kun minut löytää pöydästä.

Loppujen lopuksi tietyöt olivat siis oikea onnenpotku. Sain vihdoinkin otettua härkää sarvista ja palattua hyötyliikkujan juurilleni. Suosittelen lämpimästi!

Uber turvallisesti kotiin

"Jos otat et aja." Simppeliä, mutta ei välttämättä mikään itsestäänselvyys USA:ssa. Täällä monet ajavat huoletta parin oluen tai viinilasin jälkeen. Osa ehkä vielä turvallisten ja laillisten promillerajojen sisäpuolella, toiset valitettavasti aika huppelissa. Me olemme omaksuneet itsellemme jo vuosia sitten nollarajan. Vuorottelemme kuskina, kävelemme, käytämme julkisia tai otamme taksin. Pyöräilyn suhteen täällä kannattaa olla varovainen, sillä tankojuoppokin voi saada rattijuopumustuomion. Ihan oikeasti!

Vaikka taksit ovatkin USA:ssa halvempia kuin Suomessa (kai?), ovat ne silti aika hintavia. Siksipä päätimme kokeilla USA:n isoissa kaupungeissa yhä suositummaksi ja suositummaksi tullutta Uber -palvelua. Kahden kokeilun jälkeen olen aika tyytyväinen Uber-asiakas.

Uber-kuski varataan ja maksetaan tippiä myöten netissä. Asiakas luo itselleen profiilin, minkä jälkeen auton tilaaminen tapahtuu yhtä nappia painamalla. Omaa sijaintia ei tarvitse edes tietää, sillä älypuhelimen GPS tekee sen puolestasi. Kyydin tilaaminen jälkeen näet tulevan kuskisi profiilin arvosteluineen ja voit seurata kartalta, kuinka nopeasti hän tulee luoksesi. 

Hyviä puolia Uberissa ovat palvelun helppous ja edullisuus. Kyydin saa huomattavasti taksia edullisemmin eikä lopussa tarvitse sählätä rahan kanssa. Lähtiessämme Pacific Beachilta kyydin odottelussa meni luonnollisesti kauemmin kuin San Diegon keskustasta lähtiessämme. Uber -kuskia ei voi valitettavasti varata etukäteen, joten tiukan aikataulun kanssa matkatessa voi olla turvallisempaa valita perinteinen taksi. Uber-kuskit eivät myöskään välttämättä tunne reittejä aivan yhtä hyvin kuin taksikuskit, mikä saattaa tosin johtua myös siitä, että palvelu on vielä aika tuore ja monet kuskitkin vasta-alkajia.

Kaiken kaikkiaan olen valmis siirtymään takseista Uberiin ainakin silloin, kun minulla ei ole tulipalokiire enkä ole liikkeellä yksin. Uber on toki turvallinen ja täysin laillinen palvelu, mutta siltikin minua epäilyttäisi hypätä yksin merkitsemättömän auton kyytiin.

Näitä autopalveluita taitaa olla markkinoilla jo muitakin. Taksikuskeja se harmittaa ja Uberia syytetään vähänväliä likaisesta pelistä. Meidän tavallisten tallaajien kannalta palvelujen monipuolistuminen on kuitenkin aika loistojuttu. Suosittelen kokeilemaan!

Viikonloppu Santa Monicassa

Vietimme lauantain ja osan sunnuntaista Santa Monicassa, Los Angelesin naapurissa. Meiltä ajaa Santa Monicaan n. kaksi tuntia - jos ei jumitu ruuhkiin. Koska menomatkamme ajoittui lauantaiaamupäivälle, pelasimme varmanpäälle ja valkkasimme osaksi reittiämme maksullisen 73-tien. Itärannikolla on tulliteitä huomattavasti enemmän kuin Kaliforniassa eikä tiestä maksaminen ole meille kynnyskysymys, jos se lyhentää matka-aikaa tai matkaa tuntuvasti. Tässä tapauksessa tulli oli hieman alle $8 ja se maksettiin jälkikäteen netissä. Jos ikinä käytät Kalifornian tulliteitä, vilkaise kelloa tulli-plazan läpi ajaessasi! Ei meinaan tullut mieleen, että meidän pitäisi ilmoittaa tarkka tienkäyttöaika...

Emme suunnitelleet viikonlopulle yleistä hengailua ja elämästä nauttimista kummempaa ohjelmaa. Eikä millekään muulle ollut edes tarvettaa. Käppäilimme pitkinpoikin ostoskatuja ja rantaa, herkuttelimme lounaalla Father's Office -ravitolassa, pelasimme huojuvaa tornia (ei ehkä turvallisin baaripeli ikinä...), ihastelimme auringonlaskua ja koimme yhden parhaista ravintolakokemuksista ikinä M.A.K.E ravintolassa, jossa kaikki ruoka on vegan ja raw (suonette fingelskani anteeksi). Ravintola ansaitsee ihan oman kirjoituksensa, joten siitä lisää huomenna.

Santa Monica on kiva, mutta aika ruuhkainen ja kallis rantakaupunki. Itse pidän enemmän OC:n (Orange County) pienistä surffikaupungeista, joissa tunnelma on väljempi ja rennompi. Ilman autoa matkaavalle turistille kävelijäystävällinen Santa Monica on kuitenkin loistava valinta, sillä siellä riittää shopattavaa, syötävää, juotavaa ja nähtävää useammaksikin päiväksi ja julkisilla pääsee kohtuullisen helposti myös Los Angelesiin ja muille lähialueille.

Sunnuntaiaamuna ystävämme lähtivät paluumatkalle ja me jäimme vielä nauttimaan aamupäiväksi Santa Monican antimista. Tai oikeastaan minun pitäisi ehkä sanoa, että ystävämme yrittivät lähteä kotimatkalle. Lento Chicagoon meni vielä ihan ongelmitta, mutta siihen se sitten tyssäsikin, kun jatkokoneeseen tuli jotain vikaa ja korjausaikataulusta ei ole vielä mitään tietoa. Noin huonoa matkustustuuria minulla ei ole ollut vielä koskaan, vaikka monenlaista ongelmaa onkin tullut vastaan... Tsemppiä matkalaisille! Kyllä mahtaa oma sänky tuntua kaiken tämän jälkeen taivaalliselta.

Kummastuttava liikenne

Liikenneruuhkien syntymekanismi jaksaa ihmetyttää minua päivästä toiseen. Kuljen samoilla teillä joka päivä jotakuinkin täsmälleen samaan aikaan. Miksi tie on joinakin päivinä ihan tyhjänä, toisinaan tahmataan pitkissä jonoissa? Miksi joskus pääsee kääntymään helposti vasemmalle toisinaan autojono on katkeamaton? Miksi joinakin päivinä tielle ei osu yhtään punaista valoa ja toisinaan taas näen pelkkää punaista?

Ymmärrän tietöistä tai onnettomuuksista johtuvat ruuhkat, mutta joskus selitystä on vaikea keksiä. Jos kaikki ajaisivat samaa vauhtia ei ruuhkia syntyisi laisinkaan? Vai mitenköhän se menee... Heh, ei taida olla ihan niin yksinkertaista.

Olen työmatkani suhteen todella onnekas  san diegolainen. Työmatkani kestää hyvänä päivänä 15 minuuttia, huonona 20-25. Kuljen matkani päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut. Vastaantulevilla kaistoilla seistään, minun matkani sujuu useimmiten jouhevasti. Aamuisin saan tosin varautua mitä mielikuvituksellisempiin kiertoreitteihin, sillä Ocean Beachillä on menossa kuukausia kestävä, todella laaja, tietyöprojekti. Yhtenä aamuna jätin autoni turhautuneena parin korttelin päähän törmättyäni kolmatta kertaa "tie suljettu" -kylttiin. Kävellen olisit jo perillä...

Töitä metsästäessäni kuvittelin olevani valmis vaikka vähän ruuhkaisempaankin matkaan, mutta nyt kiitän joka päivä onneani työpaikkani sijainnista, joka säästää minut ylimääräiseltä stressiltä ja ärräpäiltä. Vaikka aika kärsivällinen tyyppi olenkin, eivät liikenneruuhkat tuo välttämättä esiin parhaita puoliani. En minä, mutta kun ne muut törtöt...

Ärsyttävintä liikenteessä TOP 5

Jäin tänään jumiin tietyöruuhkaan. Minulla ei ollut oikeastaan kova kiire minnekään, mutta siltikin ärsytti. Ja mitä pidempään siinä istuin sitä enemmän tietenkin ärsytti. Lopulta aloin kehittelemään mielessäni TOP5-listaa ärsyttävimmistä törtöistä ja liikenneilmiöistä.

#1 Kiilaajat:

Kaksi kaistaa yhdistyy. Huomaavaiset autoilijat ovat aloittaneet yhdistelyn jo hyvissä ajoin vetoketjutyylillä, mutta tämä tyyppi kaahaa tuhatta ja sataa sillä tyhjemmällä (pian päättyvällä) kaistalla ja kiilaa väkisin eteesi vasta kun on ihan pakko. Ei vilkaisua, ei vilkkua, ei käden heilautusta - päästä tai kolahtaa.

#2 Hieman alle tai täsmälleen nopeusrajoitusta noudattavat:

Nämä tyypit ilmestyvät eteesi yksikaistaisilla teillä. Jos ohitusmahdollisuus tulee, kiihdyttävät etanat vauhtia ainakin 5 mph.

#3 Onnettomuuksien tuijottelijat

Yleensä onnettomuuteen liittyvä ruuhka johtuu onnettomuuden tuijottelusta. Miksi pitää tuijotella (minä myös!)? En minä oikeastaan halua nähdä yhtään mitään, mutta siltikin pitää hieman vilkaista ja hidastaa. Ilmiölle on olemassa useampikin englannin kielinen ilmaisu. Minulle on tarttunut Philliltä rubbernecking.

#4 Kärsimättömän tööttäilijät

Ylpeilen reaktionopeudellani, etenkin liikennevaloissa. Joskus saattaa kuitenkin käydä niin, että radiosta tulee ihan älyttömän hyvä biisi, jota fiilistellessä myöhästyn vihreästä valosta puolella sekunnilla. Siitähän joku jo hermostuu ja tööttää. Aina.

#5 Kaistan jakavat moottoripyöräilijät

Kalifornian typerin ja vaarallisin liikennelaki antaa moottoripyöräilijöille oikeuden jakaa kaista autoilijan kanssa. Sokea piste on saanut täällä ihan uuden ulottuvuuden ja merkityksen. Vierelläsi, siinä ihan kyljessä kiinni, voi aina olla moottoripyörä - ihan luvan kanssa.

Siinä tämän hetken TOP 5. Pidätän oikeuden ärsytyksen laimenemisesta (tai mistä tahansa syystä) johtuvaan mielen muuttamiseen.

Väärä käännös

Ennen San Diegoon muuttamista minua peloteltiin Kalifornian tukkoisilla teillä ja agressiivisilla kuskeilla. Ei olisi kannattanut uskoa. Ruuhkia on silloin tällöin siellä täällä (todennäköisesti samoilla teillä joka päivä samaan aikaan), mutta mitä kuskeihin tulee, Massachusettsin "massholet" pesevät Kalifornian autoilijat mennen tullen. Täällä on ihan mukava ajella, kunhan vain muistaa olla huomaavaisen aggressiivinen ja pysyttelee liikenteen rytmissä.

Joskus voi kuitenkin käydä niin, että yksi kortteli ja yksi virhekäännös lisäävät matkaan iloisen puolituntisen ja vähän päälle. Näin meille kävi tänä aamuna.

Lähdimme liikkeellen klo 7:35. Ajatuksenamme oli käydä ruokkimassa ystäväni kissat ja suunnata sen jälkeen yhdessä tukikohtaan salille ja asioita hoitamaan. Ystäväni asuu muutaman sadan metrin päässä samalla kadulla, mutta typerien liikennejärjestelyiden vuoksi autolla matkaa kertyy lähemmäs mailin verran. Lisäksi jokaisessa risteyksessä on stop-merkki ja hidastetöyssyt. Ja jos meiltä pääsee helposti ja nopeasti 5-motarille, ei samaa voi valitettavasti sanoa ystäviemme talon sijainnista. Jonottelimme parin korttelin väliä lähemmäs 15 minuuttia ennen kuin pääsimme edes kääntymään motarille johtavalle tielle. 

Kun käännös tuli vihdoin ja viimein ajankohtaiseksi, teki Phill ajatuksissaan virheen ja kääntyi pohjoiseen johtavalle rampille. Seisovassa ruuhkassa ei asialle mahtanut enää yhtään mitään, vaan edessä oli lisää jonottelua aivan tukossa olevalle rampille, yhden exitin välin pituinen pyrähdys motarilla sekä pieni seikkailu La Jollassa. Meinasimme jo heittää hanskat tiskiin ja vaihtaa aamun suunitelmat lennosta, mutta sisu ei antanut periksi. Päätimme pysyä suunnitelmissa ja höystää aamuamme todella huonolla (mutta ah niin täydellisellä) huumorilla. Keksimästämme valokuvausprojektista lisää myöhemmin...ehkä. Perille tukikohtaankin toki pääsimme - hieman ennen yhdeksää.

Eksymisestä, liikenneongelmista ja huonosta huumorista tuli päivän kantava teema. Mutta ei se mitään, tärkeimmät asiat tulivat hoidettua ja uusissa kortteleissa seikkaillessa tuli löydettyä yhtä sun toista hyödyllistä, hauskaa ja mielenkiintoista. Kuten tämä:

Samalla kertaa saa pestyä sekä auton että koiran. Ei laisinkaan hullumpaa.

Kävellen, julkisilla, autolla...

Vietin tänään suurimman osan päivästäni sisällä tietokone- ja kotihommien parissa. Illansuussa olo oli tunkkainen, joten päätin lähteä ulos kävelylle ja piipahtaa samalla noin mailin päässä sijaitsevassa ruokakaupassa. Tarkoitus oli napata mukaan ihan vain pari puuttuvaa asiaa, mutta jotenkin kummasti koriini kertyi yhtä sun toista unohdettua ja tärkeää. Kassalla pakkaajatäti kysyi minulta monta kertaa, olenko ihan varma, että haluan kaikki tavarat yhteen kassiin ja jaksanko nyt varmasti kantaa kassini kaupasta ulos. Olisi saattanut täti lentää pyllylleen, jos olisin kertonut aikovani jaksaa kävellä ihan kotiin asti.

Ihan outolintu ei kävelijä tai pyöräilijä tällä alueella kuitenkaan ole. Californian bensan hinnat ovat sen verran korkeat, että etenkin nuoret opiskelijat vaihtavat yksityisautoilun mielellään pyörään tai julkisiin. Pacific Beachilta löytyvät lähes kaikki tarvittavat palvelut ja huvitukset parin mailin säteeltä ja Bussilla pääsee Old Townin Transit Centeriin noin kymmenessä minuutissa. 

Vaikka olenkin alkanut löytää itsestäni huolestuttavan paljon laiskan, autoaan rakastavan, amerikkalaisen merkkejä, jätän Pacific Beachilla asioidessani useimmiten auton kotiin. Etenkin viikonloppuisin saattaa parkkipaikan etsimiseen tuhrautua sen verran paljon aikaa, että kävellen olisi jo perillä. Busseja ja trolley-junia olen myös kerinnyt kokeilemaan jo muutaman kerran, eikä niistä ole toistaiseksi muuta kuin hyvää sanottavaa. 

Koko elämäni julkista liikennettä käyttäneenä, minun on vaikea ymmärtää siihen liitettävää halveksuntaa ja köyhyysleimaa. Jos pääsen päämäärääni yhtä kätevästi julkisilla kuin omalla autolla, ei auton kotiin jättäminen ole minulle mikään kynnyskysymys. Ei minun tarvitse todistella kenellekään sosioekonomista asemaani enkä myöskään koe oloani bussissa (päiväsaikaan) yhtään sen turvattomammaksi kuin kadullakaan. Ihan kaikkialla San Diegossa ei tietenkään kannata yksin seikkailla millään kulkupelillä.

Tässäkin asiassa on tietenkin myös se kääntöpuoli: Oma auto on useimmiten ihan hirveän kätevä ja ihana juttu. Ei tarvitse odotella, vaihtaa eikä kiertää... Eikä venyttää käsiään painavia kasseja raahatessa - ellei sitten halua. Valinnana mahdollisuus  ja vapaus on sitä todellisinta luksusta. Todettakoon siis jälleen kerran, että olen aika onnekas.

Tämä kyltti löytyi joskus muinoin Tukholmasta

San Diegossa kaikki on isompaa

Olemme olleet todella tehokkaita. Vierashuoneen perukoilla on enää pari hassua kirjalaatikkoa purkamatta vaikka muuttomiesten lähdöstä on vasta reilu vuorokausi. Täällä alkaa näyttä jo ihan kodilta, vaikka seinillä ei olekaan vielä mitään ja pyykkiä on niin paljon, että se ei mahtuisi edes viiteen pyykkikoriin. Onneksi meillä on jo ennestään pesukone ja kuivuri ja nyt jopa erillinen kodinhoitohuone.

Muuttourakkaa nopeutti huomattavasti uuden kodin koko ja loistavat säilytystilat. Talossamme on kolme makuuhuonetta, joista kahdesta löytyy koko seinän levyinen komero ja kolmannesta minun ihka ensimmäinen "walk in closet", eli tuttavallisesti kutsuttuna vaatehuone. Näiden lisäksi talon käytäviltä löytyy kaksi isoa extra-kaappia ja autotalliinkin mahtuu paljon muutakin kuin auto. Olemme todella tyytyväisiä ratkaisuumme siirtyä vapailta markkinoilta housing-asiakkaiksi. 

Kotimme lisäksi San Diegossa tuntuu kaikki olevan vähän isompaa. Mission Valleyn Targetissa oli yhden kerroksen sijaan kaksi ja ostoskärryille oli omat rullaportaat, Bed Bath and Beyond-kaupasta löytyi viiniä ja SALMIAKKIA ja teissäkin on muutama kaista enemmän kuin kotoisalla I-95 motarilla. Isoissa teissä ja nopeassa liikenteessä ei ole mitään vikaa, jos tietää mihin on menossa ja missä oma exit on. Olemme eksyneet muutaman kerran aika lahjakkaasti, mutta perusreitit alkavat olemaan jo hallussa. Kaliforniassa pitää olla liikenteessä sopivan röyhkeä. Sen olen jo oppinut.

Huomenna vaihdamme laatikoiden purkamisen shoppailuun ja suuntaamme rautakaupan kautta Ikeaan. Pitäisi ostaa isompi ruokapöytä, ruohonleikkuri ja patiokalustesetti. Vähän kyllä hirvittää, kun tavaramäärä vain kasvaa ja kasvaa. Mitenköhän meille käy, jos uuden kodin pitää olla joka kerta hieman isompi ja isompi... Pitäisi vissiin voittaa lotossa tai löytää se amerikkalainen unelma. 

Hassua muuten, että uuden kodin nähtyämme yksi ensimmäisitä ajatuksistamme oli pelko siitä, että täältä pitäisi muuttaa liian pian pois. En tainnutkaan koskaan mainita, että kaksi päivää ennen lähtöämme Grotonista, oli todella lähellä, että Phill olisi vaihtanut yksikköä lennosta ja lähtenyt heti muuttoreissun jälkeen suoraan 6kk komennukselle, jonka jälkeen kotitukikohtamme ei olisikaan ollut San Diego vaan Groton. Muutos jäi (onneksi) toteutumatta, mutta muistutti kyllä siitä, että tämä ilo voi jäädä lyhyeksikin...tai jatkua vuosia. "The one thing you know is that you never know." Mutta nautitaan nyt täysillä niin kauan kuin voidaan! 

Näin paljon paperia "tarvitaan" 8 viinilasin pakkaamiseen 

Perhekuva

Perhekuva 2, I ran away

Siltojen varassa

Jos olet koskaan katsonut kartalta Portsmouthin sijainnin, olet ehkä huomannut, että se sijaitsee aivan Mainen osavaltion rajalla. Etelässä Massachusettsin raja tulee vastaan n.20 mailin päässä. Töitä etsiessäni naureskelin mahdollisuudelle elää kolmen osavaltion alueella: Minä olisin töissä Massachusettsissa, Phill Mainessa ja asuisimme yhdessä New Hampshiressa. Lopulta oma työpaikkani löytyi kuitenkin New Hampshiren puolelta ja Phill luonnolisestikin työskentelee päivittäin Portsmouth Naval Shipyardilla, joka kuitenkin sijaitsee Kitteryn kaupungissa, Mainen osavaltiossa. Sekoitinkohan jo teitä tarpeeksi?

Portsmouthin ja Mainen osavaltion erottaa toisistaan kapeahko Piscataqua-joki. Portsmouthin Prescott Park ja shipyard sijaitsevat vastakkaisilla puolilla jokea, mutta niin lähellä toisiaan, että voin jopa nähdä Phillin sukellusveneen puistonpenkillä istuessani. Lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana...

Joen ylitse kulkee kolme siltaa: keskustassa sijaitseva Memorial Bridge, Middle Bridge (virallisesti Sarah Mildred Long Bridge) sekä moottoritiesilta I-95 (New Hampshire Turnpike/Maine turnpike). Näistä ainoastaan Memorial Bridge sallii kävelijät ja pyöräilijät.

Muuttaessamme Portsmouthiin syksyllä 2011 meille selvisi, että vuonna 1923 rakennettu Memorial Bridge ei ollut läpäissyt viimeisimpiä turvallisuustarkistuksia, minkä vuoksi se oli nyt suljettu moottoriliikenteeltä. Kävelijät ja pyöräilijät saivat kuitenkin jatkaa sillan käyttämistä. Lopulta vauriot osoittautuivat niin pahoiksi, että silta päätettiin purkaa ja rakentaa tilalle kokonaan uusi silta. Joulukuussa 2011 silta suljettiin ja purettiin. Tämä oli paikallisille iso menetys, sillä sillalla on suuri historiallinen ja myöskin käytännöllinen merkitys nopeana reittinä Kitteryn ja Portsmouthin välillä.

Memorial Bridgen sulkemisen jälkeen jäljellä oli siis kaksi siltaa, joista kummallakaan ei saanut pyöräillä eikä kävellä. Ihan tyhjän päälle ei autotta liikkuvia kuitenkaan jätetty, vaan Portsmouthin ja Kittery välille järjestettiin shuttle bus -yhteys. Viiden minuutin kävely sillan yli korvautui kerran tunnissa lähtevällä bussilla, jonka matka-aika on vuorokaudenajasta riippuen n. 10-15 min. Aika turhauttavaa, mutta ehdottomasti tyhjää parempi.

Sillan sulkeminen vei Philliltä mahdollisuuden kulkea pyörällä töihin. Koska meillä oli viime kevääseen asti käytössä vain yksi auto, minä vein ja hain Phillin töistä joka päivä. Käytännössä ylitin jomman kumman sillan ainakin neljä kertaa päivässä, joskus jopa kuusi kertaa, jos minulla oli jotain muuta asiaa Kittery:n puolelle.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä ajelin töistä I-95:lla kohti Kitterya ja huomasin keskisillan olevan suljettu. Noukittuani Phillin kyytiin kävimme katsomassa, josko silta olisi jo auki, mutta tiemme tyssäsi betoniporsaisiin ja "suljettu"-kyltteihin. Illalla uutisia lukiessani minulle selvisi, että Portsmouthin satamassa ollut tankkerialus oli karannut iltapäivällä laiturista ja törmännyt sillan rakenteisiin. Vauriot olivat niin suuret, että silta täytyi sulkea liikenteeltä korjaustöiden ajaksi. Jäljellä oli siis enää yksi silta.

Seuraavat kaksi kuukautta vietinkin sitten liikenteestä tukkoisalla I-95:lla toivoen, että ainoa kulkuväylämme kodin ja Phillin työpaikan välillä pysyisi avoinna. Ja pysyihän se. Mutta voi sitä onnen päivää, kun keskisilta avattiin taas liikenteelle. Elämä helpottui taas hitusen.

Tänään on sitten se suuri päivä, kun uutuudesta kiiltävä Memorial Bridge aukeaa sekä autoilijoille että kevyelle liikenteelle. Kyllä tätä onkin odotettu! Käyttämäni shipyardin kuntosali sekä kaikki suosikkikauppamme/-kahvilamme (Golden Harvest, Carl's Meat Market ja Beach Pea Baking co.) sijaitsevat Kitteryssa. Taidanpa juhlistaa sillan avautumista kävelemällä Beach Pea -kahvilaan lounaalle. Olen aika varma, että sillan ylittää tänään muutama muukin ihminen...

Vanha Memorial Bridge 2011

Uuden sillan rakennustyömaa heinäkuussa 2013

Ratin takana

Minulla on ollut ajokortti kohta 11 vuotta, mutta ajokokemusta on kertynyt todella vahan. En ole viela koskaan omistanut autoa enka ollut kovinkaan motivoitunut ajamaan, kun auto olisi ollut saatavilla. Nautin pyorailysta ja kavelysta ja kannatan julkisenliikenteen kayttoa. En ole yksinkertaisesti koskaan tarvinnut autoa.
Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Vaikka Portsmouthin keskustasta loytyy suhteellisen paljon palveluita ja elamaa ja lahin ruokakauppakin on reilun kilometrin paassa, on auto hyvin tarpeellinen. Kaikki isommat kaupat, ostarit, harrastusmahdollisuudet ja potentiaaliset tyopaikat sijaitsevat isompien teiden varsilla julkisen liikenteen ulottumattomissa.
Toistaiseksi meille on riittanyt hyvin yksi auto. Useimpina aamuina vien Phillin toihin ja saan auton koko paivaksi kayttooni. Phill ei tarvitse autoa toissa ja on itse asiassa hyvin onnellinen valttaessaan joka aamuisen parkkipaikkasodan. Autosta huolimatta yritan edelleen hoitaa mahdollisimman paljon asioita paikallisesti ja kavellen. Mutta taytyy kylla myontaa, etta valilla laiskuus (tai jarki) voittaa ja valitsen mielummin ajamisen, kuin painavien kassien raahaamisen vesisateessa tai helteessa kavellen.

Olen nyt ajellut saannollisesti pari viikkoa ja homma alkaa sujua jo aika hyvin (tiukkoja parkkipaikkatilanteita lukuunottamatta). Viime viikonloppuna olin jo tarpeeksi itsevarma siirtymaan isoille teille. Ajelimme perjantaina New Jerseyyn Phillin vietettya koko edellisen paivan ja yon toissa. Kuskivaihtoehdot ensimmaiselle etapille olivat siis hyvin rajatut. Phill kuorsasi etupenkilla ja mina sukkuloin monikaistaisilla teilla liittymasta toiseen ja maksoin tietulleja kuin vanha tekija. Tunne oli sanoinkuvaamaton! Teki mieli huutaa Titanic tyyliin: "I'm the queen of the world!" Noh, huutamisen sijaan hihkuin kuin lapsi, mika saattoi ehka hieman latistaa uutta coolia ja itsenaista imagonia. Mutta minkas teet, tunteet vain vyoryivat ylitseni. Sunnuntaina paluumatkalla ylitin itseni jalleen kerran ajaessani New Yorkin lapi. Olen nahnyt New Yorkin pilvenpiirtajien kohoavan edessani jo monta kertaa, mutta en viela koskaan ihallut nakya ratiin takaa. Pieni asia ihmiskunnalle, valtava harppaus Veeralle.

Pieni takaisku ajoinnolleni on yllatys, yllatys byrokratia. Ajokorttikaytannot ovat jokaisessa osavaltiossa hieman erilaiset enka ole saanut viela selvitettya kuinka kauan voin ajella New Hampshiressa suomalaisella ajokortillani. Phillin vakuutusyhtio ei ainakaan nikotellut lainkaan, kun lisasimme minut hanen vakuutukseensa. Yritin myos selvittaa mahdollisuuksiani hankkia New Hampshiren ajokortti, mutta talla hetkella se ei nayta olevan mahdollista. Olen vajonnut jonkinlaiseen K-1 viisumilimboon... Maassaololupani on "vanhentunut", mutta minulla ei myoskaan ole viela green cardia. Olen kuitenkin maassa luvallisesti ja minulle on myonnetty sosiaaliturvatunnus. Ilmeisestikin mahdollisuuteni saada paikallinen ajokortti olisi aika pitkalti tuurista/paivasta kiinni. Kukaan ei oikein tieda, miten kaytantoja tulisi soveltaa minun tapauksessani, ohjekirja kun ei sano mitaan ja omien aivojen kaytto ei ole hallituksen tehtavissa sallittua.  Mutta ei se mitaan, ei poliisikaan tieda oikeaa vastausta. Niin kauan kuin vakuutusyhtio hyvaksyy korttini, aion ajella hyvilla mielin ja suorittaa New Hampshiren ajokokeen heti kun se vain on mahdollista. Kun on kerran paassyt ajamisen makuun, ei pysahtyminen ole enaa mahdollista.

The Bus

Niinhän se on, että USA on yksityisautoilun luvattu maa. Uusia, hienoja, isoja autoja valtavilla monikaistaisilla teillä. Savusumua, ruuhkia, drive in -ravintoloita ja kalliita parkkimaksuja. Tämä elokuvista tuttu mielikuva on toki totta, mutta onneksi vain osittain. Yllättäen Jenkkilästä löytyy monia kaupunkeja ja osavaltioita, joissa on oikeasti toimiva julkinen liikenne. Yksi näistä kaupungeista on Honolulu.

O'ahun saaren julkinen liikennesysteemi on nimeltään The Bus. Linjoja on kymmeniä ja vuoroväli on n.10min.-30min. vuorokauden ajasta ja linjasta riippuen.  Vaikka The Bus -systeemi on toimiva ja luotettava, on se myös tuskaisen hidas. Pysäkkejä on pahimmillaan 100m välein ja etenkin Waikikin pienillä ja ruuhkaisilla teillä perille pääsee nopeammin kävellen. Olen monta kertaa ajatellut ottaa yhteyttä viisaisiin päättäjiin ja ehdottaa pysäkkivälien pidentämistä. Jos pysäkkejä olisi puolet vähemmän, puolittuisi myös matka-aika. Puolta lyhyempi matka-aika toisi puolet enemmän asiakkaita ja puolet enemmän rahaa. Todella yksinkertaista! Lisäksi olen ajatellut ottaa yhteyttä myös VR:ään saman asian tiimoilta. Täällä matka-aika ilmoitetaan rehellisesti aikatauluissa. Vaikka turhan pitkä matkustusaika turhauttaa ja ärsyttää, kulkevat bussit lähes aina  aikataulun mukaan. Suosittelen samaa VR:lle. Rehellinen "ota tai jätä" -meininki.

Kuten voi huomata, minulla ja The Bus:lla on todellinen viha-rakkaus -suhde. Tai ehkä sitä voisi kutsua jopa riippuvuussuhteeksi, sillä minulla ei ole autoa. Kaikkialle muualle jaksan ja voin kyllä kävelläkin, mutta matka Pearl Harboriin kuntosalille on ylivoimainen. Phillin lähdettyä merelle, ajattelin  korvata kuntosalin juoksulla ja kotikuntoilulla. Ikävä oikealle kuntosalille iski kuitenkin samantien ja oli niin voimakas, että päätin antaa bussille mahdollisuuden. Matka kesti mennessä (aikaisin aamulla) reilun tunnin ja takaisin tullessa lähemmäs 1,5 tuntia. Tähän lisäksi n.1km matka bussipysäkiltä salille, n. tunnin treeni ja 1km takaisin... Aikaa kului, mutta mitäpä sitten, minulla on aikaa - valtavasti aikaa. Kokeiluni muuttui äkkiä rutiiniksi ja nyt en voi enää edes kuvitella jääväni kotiin.

En tiedä, viitsisinkö Suomessa matkustaa yli tunnin yhteen suuntaan vain päästäkseni kuntosalille. Todennäköisesti en. Mutta kaikki on suhteellista. Bussimatkat menevät yhdessä hujauksessa kirjaa lukien ja ihmisiä tarkkaillen. Käyttämäni linja 42 tarjoaa taattua viihdykettä päivästä toiseen. Bussin reitille mahtuu sekä tärkeimpiä turistikohteita että Honolulun pahimpia slummeja. Yhdellä bussimatkalla näkee usein koko elämän kirjon. Koko maailma yhdessä bussissa. Ja minä siellä muiden mukana.