Juonipaljastus

Vaikka tänä keväänä elämä onkin ollut hyvin kotisidonnaista ja tapahtumaköyhää, on meille tapahtunut ja tapahtumassa jotain todella mullistavaa. Vatsassani myllertää pieni olento, joka kulkee nimellä Pikkuinen ja omistaa kaksi jalkaa ja kaksi kättä. Käsien ja jalkojen lukumäärä todettiin keskiviikkona rakenneultrassa ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Pieni Halloween-vauvamme oli koko ultrauksen ajan todella aktiivinen ja lempiasento oli selkeästikin joko facepalm tai kaikki raajat ilmassa.

Sukupuoli on selvitetty jo viikolla 12 verikokeen avulla, mutta kirjekuori on edelleenkin avaamatta. Olemme päättäneet odottaa (ainakin) siihen asti, että Phill tulee komennukselta kotiin. Olin aluksi aika varma, että meille tulee tyttö, kunnes näin eräänä yönä unta, että meillä olikin pieni, ihan Philliltä näyttävä, poika. Poikamme oppi myös ryömimään ja puhumaan kahden viikon ikäisenä, joten kyseessä oli selkeästi enneuni.

En siis missään nimessä halua peruuttaa vuotta 2020, sillä tästä on monessakin mielessä alkanut muotoutua tärkeä muutosten vuosi. Kaiken mylleryksen keskellä meidän pienellä perheellä on paljon ihanaa odotettavaa ja hymy herkässä. Odotan Phillin kotiinpaluuta kuin kuuta nousevaa, mutta yritän  myös muistaa nauttia jokaisesta potkusta ja kiristävästä vaatteesta. Nähtäväksi jää yltävätkö Phillin kädet vielä halaukseen siinä vaiheesa kun paatti lipuu satamaan, mutta eiköhän hätä keinot keksi. 

Nyt uskallan jo melkein luvata bloginkin heräävän ainakin hetkeksi eloon, joskin hyvin yksipuolisilla aiheilla. Palataan siis pian kuulumisten pariin!

Ikävä ihana ikävä

USA:ssa siirryttiin viime yönä talviaikaan, minkä kunniaksi sisäinen herätyskelloni herätti minut jo heti viiden jälkeen. Pakottauduin kuitenkin löhoilemään sängyssä yhdessä seilailevien ajatusteni kanssa ja päädyin pohtimaan ikävää.

Phill lähti komennukselle melkein neljä kuukautta sitten. Neljän kuukauden aikana olen saanut puhua Phillin kanssa puhelimessa muutaman kerran kahden eri satamakäynnin yhteydessä. Inboxiin on kilahtanut kaksitoista sähköpostia ja postiluukusta on löytynyt kolme kirjettä. Viimeiseen reiluun kuukauteen en ole kuullut miehestä pihaustakaan. Tiedän kuitenkin, että kaikki on hyvin ja sen tiedon avulla pärjää jo pitkälle.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut koko tunne-elämän kirjo, mutta valtaosan ajasta minulla on ollut todella rauhallinen ja onnellinen olo. Olemme tehneet suhteemme eteen paljon töitä ja saavuttaneet tilan, jossa olo tuntuu tärkeältä ja rakastetulta silloinkin kun toinen on tosi kaukana, kaikkien kommunikointimahdollisuuksien ulottumattomissa. Kun elämässäni tapahtuu jotain kivaa, jännää tai ikävää, on Phill edelleenkin ensimmäinen kenelle halauan asiasta kertoa. Kirjoitan Phillille päivittäin sähköposteja vaikken uskokaan niiden menevän perille ja käyn pääni sisällä pitkiä monologimaisia keskusteluja, joiden lomaan kuvittelen usein myös miehen vastareaktiot. Ehkä meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys, todennäköisesti ei, mutta hyvä mielikuvitus ja sopivasti hassahtanut positiivinen asenne auttavat jaksamaan vaikeimpinakin hetkinä.

Vankan suhteen lisäksi olen saanut paljon voimaa ja positiivista energiaa ystävistä, hyvän mielen puuhista, aina jaloissa pyörivistä ja ovella odottavista kissoista, töistä ja tiiviistä työyhteisöstä. Olen todella onnellinen siitä, että olemme saaneet asua San Diegossa jo viisi vuotta ja olen uskaltanut juurtua tänne. Minulla on täällä kotikoti, paikka jonne tunnun kuuluvani silloinkin kun elämäni tärkein tuki ja turva on poissa. Vaikka välillä ikävä kirpaiseekin todella syvältä, en ole tuntenut oloania vielä kertaakaan yksinäiseksi. Se on paljon se!

Viimeiset kuukaudet ovat taas muistuttaneet minua siitä, kuinka hyvin minä pärjään haastavissa tilanteissa. Pystyn seisomaan tukevasti omilla jaloillani, mutta yhdessä me olemme entistäkin vahvempia. Edessä on vielä viikkoja ja kuukausia erossa oloa, monenlaisia tunteita ja ehkä haasteitakin, mutta sitten kun tämä kaikki on taas tällä kertaa ohi, haluan muistaa, miltä minusta tuntuu juuri nyt. Kun perusasiat ovat kunnossa, on ikävä onnellista ja kihelmöivää - täynnä mahdollisuuksia, unelmia, välittämistä ja rakkautta.

Seitsemän

Minulla oli tänään ensimmäinen virallinen lomapäivä. Siis ensimmäinen viidestä. Ajelin tukikohtaan, Point Loman kärkeen, istuin kiviaidalle, kuuntelin aaltojen kuohua ja hengitin lämmintä meri-ilmaa. Lokit kirkuivat ja merileijonakin kävi moikkaamassa. Katseeni siivilöi horisonttia ja löysi vihdoin etsimänsä. Sukellusvene lipui hiljalleen kohti kotisatamaa; Phill oli tulossa kotiin.

Teki mieli hurrata, mutta hurrasin kuitenkin vain pääni sisällä, jottei merileijonakaverini olisi pelästynyt turhaan. Vatsassani lepatteli perhosia ja hymyilytti. Kyllä tätä hetkeä on taas odotettukin ja välillä vähän jännättykin, miten meidän lomasuunnitelmille käy. Sukellusveneen aikatauluista kun ei koskaan oikein tiedä ennen kuin paatti on ihan oikeasti satamassa.

Juhlimme huomenna seitsemättä hääpäiväämme kupari- (ja villa-) teemalla. Luvassa on siis ainakin Moscow Mule drinksuja, haikkausta, snorklausta ja rantaelämää Catalina saarella. Villasukille ei toivottavasti tule tarvetta, vaikka puolipilvistä on luvattukin. Vietämme Catalina saarella kolme päivää ja suuntaamme sen jälkeen takaisin San Diegoon jatkamaan lomaamme staycation tyylillä.

Seitsemäs avioliittovuotemme on ollut taas kerran vuosi, jonka aikana olemme olleet erossa huomattavasti enemmän kuin yhdessä. Olosuhteet ovat olleet välillä haastavat, mutta meillä on mennyt hyvin. Elämä on ollut seesteistä, sillä pikkuasioista ei ole viitsinyt kiistellä ja isommat asiat on selvitetty jo tässä vuosien varrella. Olemme keskittyneet voimaan hyvin yksin ja yhdessä ja nauttimaan yhteisestä ajasta täysillä.

Tuloja ja menoja on ollut viime aikoina niin paljon, että olen lisännyt tervetulokylttiin vain again aina tarpeen mukaan. Laiska? Ehkä. Mutta ihan yhtä odotettu ja toivottu on kotiinpaluu ollut joka kerta.

Loma, loma, loma! Kylpyhuoneen katossa on edelleenkin reikä, mutta muuten koti kiiltelee puhtaana ja to-do lista on tyhjä. Sängyssä kuorsaa väsynyt merimies ja kaikki on juuri nyt niin valtavan hyvin.

Sukellusvenetreffit

Phill tuli perjantai-iltana kotiin noin kolmen viikon merireissun rydyttämänä. Jälleennäkeminen oli iloinen, mutta uhkasi jäädä lyhyeksi: Lauantaiksi napsahti heti duty-nakki, eli vuorokauden kestävä työvuoro, jonka aikana ei saa poistua laituria pidemmäksi. Yhteinen aika on tällä hetkellä niin rajallista, että siitä ei hukata hetkeäkään. Päätimme siis vetää hihasta kauan unohduksissa olleen ässän ja viettää treffi-illan sukellusveneellä.

Sukellusvenetreffeihimme kuuluu yleensä illallinen ja elokuva pikkiriikkisessä huoneessa, epämukavalla "sohvalla" aivan liian lähellä olevaa ruutua tuijottaen. Sukellusveneessä kaikki on hyvin kompahtia ja jossain vaiheessa iltaa totesinkin olosuhteiden muistuttavan lähinnä lentokoneen turistiluokkaa.

Mukanani tuoma ruoka oli kuitenkin hyvää, Ghostbusters sopivaa hömppää ja seura juuri sitä, mistä kolmen viikon ajan olin vain haaveillut.

Phill esitteli minulle onnellisena oman valtakuntansa, eli ruumisarkkua muistuttavan sänkynsä. Pitkällä miehellä on välillä vaikeuksia mahtua kolmessa kerroksessa oleviin minisänkyihin, mutta tällä kertaa kävi flaksi ja jalat mahtuvat sänkyyn ihan kokonaan. Testasin itsekin, miten yläsänkyyn kivutaan heilauttamalla jalat putkesta kiinni pitäen ja totesin sen olevan yllättäen helpompaa kuin sukellusveneen miljoonien tikkaiden kipuaminen. Edellisestä sukellusvenevierailusta on jo muutama vuosi aikaa ja sen kyllä huomasi. Olin aivan totaalisen ruosteessa ja jouduin vipeltämään kuin viimeistä päivää, jotten jäisi Phillistä jälkeen ja eksyisi sukellusvenlabyrinttiin.

Illan päätteeksi Phill saattoi minut pimeää laituria pitkin portille. Ilmassa tuoksui öinen meri, San Diegon downtownin pilvenpiirtäjien valot täplittivät vastarantaa ja merileijonat lauloivat meille serenadiaan. Ei tämä sukellusvene-elämä aina ideaalia ole, mutta kyllä dieselintuoksusta ja rautaputkista saa jotain romanttista aikaisiksi jos oikein yrittää.

Erityisen ihana Sub Ball

Viikko sitten lauantaina oli aika heittää leggarit kaappiin, sutia naamaan muutakin kuin ripsaria ja istahtaa kampaajan penkkiin päivittämään ponnari hieman juhlavampaan lookkiin. Juhlimme jokaivuotiseen tapaan USA:n laivaston sukellusveneitä Submarine Birthday Ball -tapahtumassa. Kerran vuodessa on ihana tälläytyä pitkän kaavan mukaan, mutta tänä vuonna tapahtumalla oli meille syvempikin merkitys, mikä teki siitä erityisen ihanan.

Mekko on pysynyt samana jo neljä vuotta, sillä miksipä sitä hyvää vaihtamaan. Olen oikeastaan aika ylepä siitä, että mekko istuu edelleenkin täydellisesti.

Edelliset kolme Sub Ballia juhlimme maapalveluksen aikana. Vaikka Phill oli tuonakin aikana laivastossa ja sukellusvenemies, oli elämämme hyvin erilaista (aka normaalia) nykyiseen verrattuna. Phill on ollut kohta vuoden verran taas meripalveluksessa ja elämämme on muuttunut hyvin sukellusvenepainotteiseksi. Työpäivät ovat pitkiä, meripäiviä kertyy tihenevissä määrin, suunnitelmat vaihtuvat useammin kuin sukat ja sukat haisevat sukellusveneeltä.

Siinä vaiheessa kun meille selvisi, että Phillin paatti palaa maihin viikonlopun ajaksi vain ja ainoastaan Sub Ballia varten, oli meille selvää, että tästä tapahtumasta otettaisiin kaikki ilo irti. Ja näin tehtiin!

Perjantai-iltana olo oli iloisen kupliva ja vatsassa kutitteli sata perhosta. Vaikka olemme olleet yhdessä kohta yksitoista vuotta ja naimisissa seitsemän, aiheuttaa toisen näkeminen erossaolon jälkeen meissä aina vastarakastunut-efektin. Tällä kertaa olimme olleet erossa vain viisi päivää, mutta jummi, että nuo viisi päivääkin tuntuivat pitkiltä kun toisesta ei ollut kuullut pihaustakaan. Viikon pituutta saattoi lisätä myös se, että nämä viisi päivää olivat vasta alkusoittoa hyvin tiheille merireissuille ja tulevaisuudessa häämöttävälle pidemmälle komennukselle.

Lauantai-ilta kuului niiden harvinaisten ja täydellisten hetkien joukkoon, kun maailmassa ei ollut mennyttä eikä tulevaa. Oli vain me ja täydellinen onni. Sunnuntaina oli aika sanoa taas heipat ja vaikka se toki kirpaisikin (ja päätäkin saattoi hieman särkeä), kareili huulilla vielä hymy ja sydän oli täysi ihanan lauantain jäljiltä. Yhtä tällaista iltaa kohti jaksaa taas monta erossa vietettyä iltaa, viikkoa ja kuukautta.

Koska laivastoelämää vastaan ei voi taistella, kannattaa sitä juhlistaa.

Parisuhteen kolme hoota

Viime kesänä elämämme muuttui lähes yhdessä yössä. Phill siirtyi maapalveluksesta meripalvelukseen (shore duty vs. sea duty) ja uinuksissa ollut laivastoelämä kaappasi arkemme karhumaiseen syleilyyn.

Luulin olevani asiassa jo täysi ekspertti, mutta laivastoelämä osaa yllättää joka kerta. Tällä kertaa meripäiviä on ollut toistaiseksi hyvin vähän, mutta työtunteja sitten sitäkin enemmän. Phill on paahtanut viime kesästä asti 12-14 tuntisia työpäiviä 5-7 päivää viikossa. Kun tähän lisätään se, että minunkin työmääräni on ollut viimeisen vuoden ajan tavallista suurempi, on yhteinen hereillä vietetty aika ollut kortilla.

Tähän on ollut vaikea tottua, mutta toisaalta parisuhteessemme on aina pätenyt vanha suomalainen lausahdus: Se mikä ei tapa se vahvistaa. Parisuhteemme on meille kummallekin tärkein onnen ja jaksamisen lähde ja sen eteen on tehty sen mukaisesti myöskin töitä. 

Juuri tällä hetkellä parisuhteemme liima koostuu kolmesta isosta hoosta: hellyys, huomaavaisuus ja huumori.Vaikka olisi kuinka kiire ja vaikka olisi kuinka kaukana, pääsee noilla kolmella hoolla jo pitkälle.

Suukko ja halaus ennen töihin lähtöä ja illalla heti ovella on minimi, mutta väliin yritämme mahduttaa monta muutakin kosketusta. Saatan Phillin ovelle asti joka aamu, vaikka minulla olisi kuinka kiire ja illalla kotiin tullessa saan heti ensimmäiseksi sukellusveneeltä tuoksuvan halauksen.

Huomavaisuus on myöskin helppoa eikä tarvitse kovin paljoa aikaa tai elämää suurempia eleitä. Lataan joka ilta kahvinkeittimen valmiiksi aamuja varten, vaikken itse edes joisikaan sinä aamuna kahvia. Phill poikkeaa valittamatta kauppaan hakemaan unohtamani maidon tai banaanit. Minä kokkaan illalliset (vaikka inhoankin edelleenkin kokkaamista) ja Phill sunnuntaiaamujen aamupalat. Päivän kuulumisista jutellessa katsomme toisiamme silmiin ja pistämme kännykät ja tietokoneet sivuun. Yritämme yhtyä toisen työturhautumisiin, vaikkemme ihan oikeasti ymmärtäisikään kuin puolet asiasta.

Viimeisenä, muttei laisinkaan vähäisempänä tulee ydistävä ja kantava huumori. Vaikeat asiat muuttuvat käsittelyn jälkeen usein huumoriksi ja samanlainen huumorintaju luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Se ei vaadi paljoa, joskus pelkästään pienen palan post it-paperia ja tussin. 

Eräänä kauniina yönä työkirjani otsikko oli saanut uuden merkityksen

Paluu laivastoelämään ei ole ollut helppoa tai nautinnollista, mutta pikkuhiljaa olemme taas alkaneet oivaltamaan, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Huomattavasti parempi vaihtoehto on hyväksyä raamit ja muokata niitä mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman mielekkäiksi.

Stick with me

Silloin joskus, noin kymmenen vuotta sitten, Phill leipoi minulle ruisleipää, teki kyytipojaksi glögiä ja totesi stick with me.

Ja minäpä tottelin. Niin hullulta kuin määrittelemättämön pituisen kaukosuhteen aloittaminen tuntuikin, ei minulla ollut muita vaihtoehtoja.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, sama mies päätti leipoa perjantai-illan ratoksi minulle ruis-vehnäleipää. Koko koti tuoksuu taivaalliselta enkä voi kuin hymyillä miettiessäni yhteistä matkaamme siitä ekasta ruisleivästä (kaikkien niiden välileipien kautta) nykyhetkeen.

Oh darling, I will definitely stick with you... Leipien kanssa tai ilman.

Rakkauden tekoja

Englanniksi lausuttu I love you tuntuu suussa helpolta ja huomattavasti kevyemmältä kuin ainakin sata kiloa painava Minä rakastan sinua. I love you pujahtaa suusta helposti silloinkin kun kyse ei ole vuosisadan rakkaustarinasta vaan esimerkiksi "rakkautensa tunnustaneesta" puolitutusta lapsesta tai uusista kengistä.

Mutta ei love turha tai tunteeton sana ole. Joissain tilanteissa siihen sisältyy aivan samaa tunteen paloa ja painokkuutta kuin särähtävään rakkauteenkin. Esimerkiksi Philliä rakastan englanniksi ja muistan sanoakin sen usein ja tarkoituksella. Ja mikä tärkeintä, muistan myöskin näyttää sen. Yläasteen musiikkitunneilta tuttua laulua mukaillen uskon, että rakkaus on enemmän kuin sanoja ja näkyy parhaiten pienissä arkipäivän eleissä ja teoissa.

Rakkautta on...

kun kotiin tullessa halataan, pussataan ja kysytään, miten päivä meni. 

kun toinen antaa hyvänyön pusun vaikka kesken keskittymistä ja nopeutta vaativan videopelin.

kun aiemmin kotiin tullut osapuoli tekee kotitöitä pyytämättä ja valittamatta, jotta yhteistä (vapaa)aikaa jäisi enemmän.

kun kotitöiden tekeminen ei jää huomaamatta ja arvostamatta. Kiitos tuntuu aina hyvältä.

kun toinen noukkii lattialle unohtuneet sukat pyykkikoriin mainitsematta siitä toiselle.

kun toinen tuo vettä pyytämättä.

kun toinen tuo vettä vaikka kesken riidan.

kun tyhjänpäiväisen kinastelun jälkeen sovitaan, nauretaan ja kumpikin tajuaa olleensa hölmö.

kun toisen vitsit naurattavat.

kun sisäpiirin juttuja löytyy joka tilanteeseen.

kun nimen sijaan käytetään hellittelynimiä.

kun välillä ollaan vain yhdessä hiljaa ja se tuntuu hyvältä ja luontevalta.

kun toinen odottaa, että kuva on otettu ennen kuin aletaan syömään.

Meillä jokainen puhelu ei lopu sanoihin love you, mutta rakkauden teot ovat läsnä jokaisessa päivässä. Ja joka päivä yritän muistaa olla siitä myöskin kiitollinen.

Kuusi rautaista vuotta

Facebook paljasti muistoissaan, että olemme olleet hyvin useana vuonna tähän aikaan reissussa. Tällä hetkellä olemme vielä tukevasti San Diegossa, mutta lauantaina tilanne on jo ihan toinen. Oregonin reissu kurkkii nurkan takana, yhdessä hääpäivämme kanssa.

Tänä vuonna avioliittovuosia tulee täyteen kuusi, eli juhlimme amerikkalaisten perinteiden mukaan rautapäivää. Vaikka rauta-aiheista lahjaa onkin ollut vaikea keksiä, kuvaa rauta suhdettamme loistavasti: luja, kestävä ja silti kumman muokattava. Yhteiset vuodet ja kokemukset ovat hioneet meistä me; tiimin, joka toimii ja haluaa toimia. Parisuhde vaatii toki töitä, mutta vielä tärkeämpää on tuon työn hedelmistä nauttiminen. Yhdessä pitää olla myös kivaa.

Mietin säännöllisesti kaikkia niitä pieniä sattumanoikkuja ja polkuja, jotka toivat meidät samanaikaisesti sille pienelle Bostonin sivukujalle. Sattumaa vai kohtalo, kukapa sen tietää, mutta juuri paremmin ei olisi voinut käydä. Tuo mies on aivan totaalinen helmi ja minulle kalleinta maailmassa.

Tänä vuonna juhlimme yhteistä taivaltamme Oregonissa, Crater järvellä. Yhteiseen reissuun päättyy taas yksi aikakausi elämässämme Phillin siirtyessä takaisin sukellusveneen miehistöön. Edessä on muutosten vuosi, jonka haasteet ja ilon aiheet ovat vielä suuri kysymysmerkki. Ensin kuitenkin lomaillaan ja nautitaan yhteisestä ajasta. Pieni tauko arjen hulinasta tulee jälleen kerran tarpeeseen.

Nimim. Melkein lomalla!

(Pulla)kontrollifriikki

Laskiaissunnuntai tuli ja meni ja pullat jäivät tekemättä. Maanantai-iltana sain kuitenkin päähäni, että tiistaina olisi pakko saada pullaa. Laskiainen ja kaikkea...

Tiistaina näytti kuitenkin uhkaavasti siltä, että työpäivä venyisi odotettua pidemmäksi. Meinasin jo heittää hyvästit pullalle, kunnes Phill ehdotti, että hän voisi tehdä taikinan valmiiksi - jos siis olisin valmis luovuttamaan pullavastuun hänelle. Hengitin syvään ja annoin (pulla)kontrollifriikkeyden väistyä himojen tieltä.

Kun tulin kotiin kuuden aikoihin, oli Phill juuri alkamassa taikinantekopuuhiin. Hän oli menettänyt ajantajun vertaillessaan erilaisia pullareseptejä ja kehitellessään parasta mahdollista ohjetta. Huokaisin taas syvään ja aloin katumaan pullavastuun luovuttamista miehelleni. Pulla on minun juttuni ja perinteeni. Yksi niistä harvoista asioista, joita Phill ei koskaan tee. Ja miten ihmeessä pullareseptien tutkiskeluun voi mennä koko iltapäivä?

Nielin kuitenkin huokailuni ainakin puolittain ja siirryin olohuoneeseen joogaamaan.

Joogan jälkeen jo hävetti. Ensinnäkin, olen äärettömän onnekas, sillä mieheni ei ole ainoastaan innokas maistamaan perinneherkkujani vaan haluaa ja viitsii myös opetella niiden valmistuksen. Toisekseen, Phill vertaili pullareseptejä, koska halusi tehdä minulle parasta mahdollista pullaa, ensimmäistä kertaa elämässään.

En ole muuten kovin kontrollifriikki tyyppi, mutta näiden perinteisten suomalaisten herkkujen suhteen olen välillä aivan urpo. Samaa henkistä vääntöä olen käynyt myös joulupipareiden ja parin muun perinteen suhteen. Miksi? En ole ihan varma. Äkkiseltään ajattelen, että kyse on kontrollista ja mustasukkaisuudesta, eli ei yhtään mistään järkevästä. Hassua, kuinka nämä ulkosuomalaisen tunnemyrskyt yllättävät toisinaan vielä vuosien jälkeenkin...

Pullista tuli tietenkin herkullisia ja älysin jopa onneksi kiittää huomaavaista miestäni.  Pienin askelin kohti fiksumpaa minää ja kahden pullaleipurin taloutta.

Maanantaimotivaatiota

Tammikuussa 2008 olin yksi heistä: tyypeistä, jotka muuttavat elämäntapojaan uuden vuoden kunniaksi. Olin kyllästynyt Amsterdamin vaihtokevään ja Bostonin au-pair -syksyn mukanaan tuomaan velttouteen ja lötköyteen ja minun oli vaikea pysyä Duracell Pupun kaltaisen Phillin perässä.

Aloin liikkumaan eikä loppua ole vielä näkynyt. Yhdeksän vuoden aikana en ole pitänyt säännöllisistä treeneistä juuri sairastelusta tai pienistä reissuista johtuneita paria viikkoa pidempiä taukoja eikä enää tee edes mieli. Liikkuminen ja aktiivisuus on harrastusta enemmän, sillä siitä on tullut elämäntapa.

Vaikka liikkuminen antaa paljon enemmän kuin ottaa, on varmasti jokaisen elämässä kausia, jolloin joko aika tai motivaatio, joskus ehkä kumpainenkin, on vähissä. Silloin kannattaa olla itselleen armollinen ja muistaa, että aina ei tarvitse huhkia tuntikausia tai joka päivä. Oma pelastukseni on ollut monesti tabata/HIIT -treenit, jotka vievät kaikki mehut hetkessä. Toinen elämääni tullut ihanuus on jooga, joka on minulle todellista hyvänmielen liikuntaa. En ole kovin venyvä enkä vanuva, mutta jooga on opettanut minulle rauhoittumista ja auttanut vahvistamaan syviä lihaksia. Joogasta jos mistä saa elämäänsä energiaa.

Kaikista parasta liikkumisessa ja aktiivisessa elämäntyylissä on kuitenkin se, että se on minun ja Phillin yhteinen juttu. Liikunnalle on paljon helpompi löytää aikaa, kun se ei ole pois vähästä yhteisestä ajasta. Kun toista ei huvita, potkii toinen persuksille ja kun kumpaakaan ei huvita, laiskottelemme hyvällä omallatunnolla tai liikumme jokatapauksessa, koska kaverin kanssa on kiva tehdä niitäkin asioita, jotka eivät juuri nyt huvita. Olemme myöskin hyvin kilpailuhenkisiä emmekä halua koskaan luovuttaa toisen edessä. Yhdessä treenatessa yllämme suorituksiin, jotka jäisivät yksin tekemättä. Meillä on kummallakin omat vahvuutemme, joista hyödymme ja kärsimme yhdessä.

Kulunut kolmipäiväinen viikonloppu on ollut (yhteisen) liikkumisen juhlaa. Olemme juosseet mäkiä, sprinttejä ja portaita ja treenanneet uusia sarjoja salilla. Kroppani on aivan hellä, mutta mieli täynnä energiaa ja intoa. Joulusta asti enemmän tai vähemmän meininkiä hidastanut flunssa on viimeinkin selätetty ja jokainen päivä on vähintäänkin minuutin verran edellistä valoisampi.

Tästä tulee hyvä viikko ja vielä parempi vuosi!

Kuvat maanantaiaamun porrastreenistä La Mesan "salaisilla" portailla

DIY Rakkauspenkki

Päätimme skipata tänä vuonna normaalit hääpäivälahjat ja tehdä sen sijaan yhdessä jotain ikuista ja unohtumatonta: Rakensimme kuistillemme mittatilauspenkin.

Tämä rakkauspenkki syntyi todellisena tiimityönä. Phill sahaili, poraili ja ruuvaili. Minä hioin, maalasin ja valkkasin istuintyynyt. Välillä vaihdoimme hommia ristiin ja yhdistimme tarvittaessa voimamme, mutta alkuperäinen työnjako taisi olla melle kummallekin mieluisin.

En osaa laskea kustannuksia ihan tarkasti, sillä ostimme samalla kertaa puutavaraa ja työkaluja myös muihin projekteihin. Tuskin menee kuitenkaan ihan metsään, jos väitän puutavaraan, ruuveihin, maaliin ja pensseleihin menneen n.60- 70 taalaa. Pehmusteet tilasin 90 taalalla Wayfairilta.

Simppeli, mutta kiva penkki ja tunnearvoltaan korvaamaton. En malta odottaa, että koko patiomme on valmis!

Täydellisesti hetkessä

Vietimme viime sunnuntaina viidettä hääpäiväämme. Olemme olleet onnekkaita, sillä monista military-pariskunnista poiketen meillä on ollut mahdollisuus viettää jokainen hääpäivämme oikeasti yhdessä. Tästä kiitollisena olemmekin juhlistaneet vuosipäiviämme antaumuksella.

Viidennen hääpäivän perinteinen teema on (USA:ssa) puu. Aloitimme siis päivämme heti aamiaisen jälkeen pienellä haikilla Palomar Mountainin metsissä.

Palomar Mountainin State Park ei ole mailimääräisesti meiltä kovinkaan kaukana, mutta pienen ja kiemurtelevan tien ansiosta kannattaa ajomatkaan varata noin puolitoista tuntia. Mutkainen ajomatka on kuitenkin kaiken vaivan ja mahdollisen pahoinvoinnin arvoista, sillä maisemat ovat muihin San Diegon haikkeihin verrattuna aivan toisesta maailmasta.

Amerikkalaisen oravan ruokakätkö

Haikin jälkeen ihastelimme hetken pölyisiä ja mustia jalkojamme ja suuntasimme kulkumme Temeculan viinialueella sijaitsevan hienon hotellin aulaan. Pikkuisen hävetti nautiskella tervetulokuoharia likaisissa urheiluvaatteissa keskellä hattuja ja kesämekkoja, mutta oloni parani heti kun bongasin ensimmäisen kimaltelevilla paljeteilla koristellun sini-puna-valkoisen lippiksen.

Hotellihuoneemme oli ihana ja sieltä löytyi kaikeksi onneksi myös maailman kivoin suihku. Voisin ottaa sellaisen kotiinkin, jos kylppärimme olisi nykyisen olkkarimme kokoinen... Kylpyhyhuoneen lisäksi koko Ponte Inn -hotelli oli yksi kivoimmista, joista olen koskaan ollut: romanttinen, kaunis, tyylikäs ja siltikin kumman kodikas. Huoneeseemme kuului myös oma terassi, jossa istuskelimmekin puoli iltaa sangrialasit kädessä maisemaa ihaillen.

Maistelimme viinejä hotellin omalla viinitilalla ja naapurissa Wiens Family Wineryssa. Naapuritilat sijaitsivat parin minuutin kävelymatkan päässä ja matkalla saattoi kohdata yllättäviä eläinystäviäkin.

Kojootin kanssa silmästä silmään

Vaikka päivä olikin täynnä herkullista ruokaa ja hyviä viinejä, oli kaikista parasta vai olla. Elimme juuri siinä hetkessä kaksistaan, eikä millään muulla ollut merkitystä - mitään muuta ei tainnut hetkellisesti edes olla olemassa. Jossain vaiheessa taisimme kumpikin kirjaimellisesti huokaista loputkin kiireen ja stressiin rippeet ulos. Hetki oli täydellinen.

Päätimme samantien tekevämme vastaavia romanttisia pikareissuja vastakin. Aina ei tarvitse lähteä kauaksi päästäkseen todella lähelle.

Onnellisia perhosia

Olemme olleet Phillin kanssa yhdessä jo reilusti yli kahdeksan vuotta, joista kohta viisi naimisissa. Suhteeseemme on kuulunut lukuisia hyvästejä ja jälleennäkemisiä, mutta siltikin vatsani on ollut täynnä onnellisia perhosia siitä hetkestä alkaen, kun miehen kotiinpaluupäivä varmistui.

Se alkaa aina joitain päiviä ennen H-hetkeä, huipentuu ensimmäisen syleilyn tuomaan ylitsepursuavaan onnellisuuteen ja häilyy taustalla tasaisena onnellisuutena vielä päiviä, ehkä jopa viikkoja paluun jälkeenkin.

Erossa olossa on parasta luonnollisestikin sen päättyminen, mutta ilman ikävää ei voisi kokea näitä huipputunteita, jotka muistuttavat kovasti niitä hetkiä, kun suhde oli ihan tuore ja olimme juuri hoksanneet löytäneemme jotain kultaakin kalliimpaa. Saamme tavallaan kokea rakastumisen tunteen yhä uudelleen ja uudelleen.

Kun toinen on poissa, on vaikea muistaa tai ymmärtää, että joskus toisen naama voisi muka ärsyttää. Toisessa huokailua aiheuttavat piirteet tuntuvat yhtäkkiä naurettavan pieniltä ja niitä saattaa olla jopa ikävä. Ja mekö muka riitelisimme jostain turhanpäiväisistä arkisuuksista? Ehei, ei enää ikinä!

Tuossa tuo nyt on, kosketusetäisyydellä ja yhtenä kappaleena, innoissaan kaikesta kokemastaan, mutta onnellinen myös siitä, että on taas kotona. Tämä ei ollut erossaoloistamme lähimainkaan pisin, mutta kaikin puolin erilainen kuin edeltäjänsä. Jäälautalla leireily ei ole ihan riskitöntä ja luonto osoittikin mahtinsa monella tavalla kuluneen kuuden viikon aikana. Onneksi kaikki olivat kuitenkin tehtäviensä tasalla ja hommat saatiin menestyksekkäästi päätökseen. Niin ja se yksi nähty jääkarhuperhe... Se keskittyi onneksi syömään lentokonetta eikä huomannut moottorikelkalla lähestyvää Philliä. Jotkut asiat on parempi tietää vasta jälkikäteen.

Tällä viikolla saamme viettää runsaasti aikaa yhdessä, ennen kuin palailemme taas kahden ihmisen perusarkeen, jota on ollutkin jo ikävä. Tuntuu ihan lauantailta, sellaiselta kuplivan onnelliselta lauantailta.

Taas mennään, mutta miten?

Onneksi on tämä blogi. Vanhojen kirjoitusten joukosta kun voi joutua etsimään itselleekin joskus neuvoja. Ja nyt sitä apua toden totta kaivataan! Miten ihmeessä se onnellinen erossaolo oikein sujuikaan? Se sellainen iloisen onnellinen ikävä?

Viimisen reilun vuoden aikana olemme olleet vain yksittäisiä päiviä ja muutaman kokonaisen viikon toisistamme erossa. Ja vitsit, että se on ollut kivaa ja helppoa!

Sekin on ollut koko ajan kuitenkin tiedossa, että ennemmin tai myöhemmin elämämme muuttuu taas. Tarkoitus oli tähdätä siihen myöhempään, mutta muutimmekin sitten yhdessä silmänräpäyksessä mielemme. Joskus kun käy niin, että eteen tupsahtaa (kovan työn tuloksena) mahdollisuuksia, joille ei saa sanoa ei, vaikka se veisikin meistä toisen hetkeksi pois kotoa.

Päällimmäisin tunteeni on innostus, mutta on minulla tietenkin myös jäätävä ikävä. Annoin itselleni luvan rypeä ikävässä yhden päivän, mutta jaksoin lopulta vain pari tuntia. Ei siinä ole mitään järkeä. Juoksulenkistä tulee paljon parempi mieli. En ole kuitenkaan raaskinut siivota vielä Phillin pakkaussotkuja, sillä sinne tänne ripotellut kengät, sukat ja univormun osaset saavat kodin tuntumaan asteen verran lämpimämmältä. Sängyn toinen puolikin on jo hautautunut parissa illassa tavaroiden alle. Ehkä sekin saa minut jotenkin alitajuisesti kuvittelemaan, että siinä vieressä nukkuu joku. Tai sitten (todennäköisemmin) olen vaan sotkevaa tyyppiä.

Kun Phill ei ole näkemässä...

Eiköhän tämä taas tästä. On tähän ennenkin totuttu ja omalla kummallisella tavallaan jopa hyväksi havaittu. Osaanpa sitten taas arvostaa hetken aikaa jokaista yhteistä hetkeä entistäkin tarmokkaammin.

Parisuhdetavoitteita - handstand and stuff

Vuodenvaihteessa mediassa toitotetaan, kuinka koko elämä pitäisi pistää remonttiin. Ei siinä mitään: Jos kokee elämänsä kaipaavan muutoksia, on tammikuun alku sille varmasti ihan hyvä hetki. Elämäntapamuutos vaatii kuitenkin enemmän kuin massan mukana kulkemista. Jos ei uudenvuodenlupausten tai -päätösten pohjalla ole muuta ideaa, suunnitelmaa tai motivaatiota, kuin epämääräinen halu jostain muusta, päättyy remontti usein ennen kuin on kerinnyt kunnolla alkaakaan.

Tänä vuonna silmiini osui elämäntapamuutoskirjoitusten lisäksi artikkeli, jossa käsiteltiin uudenvuodentavoitteita parisuhteen näkökulmasta. Discover San Diego listasi viisi hauskaa ja realistista asiaa, joiden avulla parisuhde kukoistaa entistäkin hehkeämpänä vuonna 2016. Listaa lukiessani minua hymyilytti, sillä olemme olleet selkeästi oikeilla jäljillä. En tiedä, onko kyse siitä, että olemme olleet fiksuja vai siitä, että Discover San Diego ei yltänyt artikkelissaan maalaisjärkeä pidemmälle, mutta yhtä kaikki, allekirjoitan kaikki listan kohdat.

1. Get Physical / Liikkukaa yhdessä - Salilla, ulkona, pelaillen, kaksin tai yhdessä muiden kanssa... Mikä ikinä tuntuu pariskuntana omimmalta jultulta. Liikunnasta tuleva hyvä olo tuplaantuu jaettuna. Ei voi mennä pieleen!
2. More date nights / Lisää treffi-iltoja - Vaikka kotisohva tuntuukin monina iltoina houkuttelevalta, ei treffailuakaan kannata unohtaa kokonaan. Olemme taas herätelleet henkiin vanhaa keskiviikkotreffiperinnettämme. Yhtenä arki-iltana viikossa (useimmiten keskiviikkona) teemme jotain kivaa yhdessä. Viikko katkeaa kivasti ja samalla varmistamme, että kaiken kiireen ja rutiinien keskellä löydämme aikaa myös toisillemme.
3. Plan a trip / Yhteiset reissusuunnitelmat - Reissun suunnittelu ja odottaminen piristää aina ja itse reissaaminen se vasta kivaa onkin. Reissussa jaetut kokemukset ja elämykset rakentavat myös parisuhdetta. Aina ei voi eikä tarvitse lähteä kauas tai edes viipyä päivää pidempään. 
4. Learn something new / Opetelkaa yhdessä jotain uutta - Yhdistimme eilen kohdat 1, 2 ja 4. Kävimme keskiviikkotreffeillä yksityisellä voimistelutunnilla, jossa harjoittelimme seisomaan käsillä. Vitsit, että meillä oli hauskaa! Tunnilta jäi käteen kipeiden lihasten ja itsensä ylittämisen ilon lisäksi vinkkejä ja harjoitteita, joiden avulla opimme taatusti vielä seisomaan käsillämme, jos treeni-intoa riittää. Kuka tahansa voi oppia handstands and stuff, niin kuin coach Barry tykkäsi hokea.
5. Make out... a ton / Pussailkaa, hyväilkää, halailkaa Puuttuuko suomen kielestä ilmaisu make out vai puuttuuko se vain minun sanavarastostani? No joka tapauksessa, kosketelkaa randomisti, ohimennen, tarkoituksella ja usein. 

Tällainen, ei niin kovin vakava lista, joka ei ehkä keksi pyörää uudelleen, mutta osuu silti asian ytimeen. Ei liene mikään salaisuus, että jokainen pitkä parisuhde vaatii työtä, mutta joskus se työ voi olla aika hauskaa.

Oma kieli

Phill kysyi minulta tänään, josko minua huvittaisi lähteä puistoon heittelemään vanhaa vuohta (old goat). Innostuin heti ja niin mentiin. Vasta paljon myöhemmin muistin, että muut ihmiset tuntevat old goatin frisbeena.

Olemme luoneet vuosien saatossa parisuhteemme omaa kieltä, jonka sanasto on muotoutunut osittain kielimokien, osittain hassujen sattumusten tai tahallisen hölmöilyn seurauksena. Tässä muutama sana ja ilmaisu, jotka ovat syrjäyttäneet alkuperäiset:

Old Goat - Frisbee


Old Goat on Phillin kokeilu. Kauanko tarvitsee hokea itse kehitettyä sanaa ennen kuin vaimokin alkaa pitää sitä ainoana oikeana sanana. Minun kohdallani ei nähtävästi kovinkaan kauaa. Old goat on old goat. Frisbeesta meilla ei ole puhuttu enää hetkeen.

My hamster died - My hands are tied (käteni ovat sidotut)

Tämä perustuu kuulovirheeseen. Sanoin joskus vuosia sitten my hands are tied, minkä Phill kuuli luonnolisestikin my hamster died. No, nyt meillä kuolee hamsteri aina, jos joudumme umpisolmutilanteeseen.

Not honey - agave nectar

Olimme jokin aika sitten kahvilassa, jossa oli tarjolla yhtenä makeutusainevaihtoehtona agave nectaria. Joku tuntematon mies pähkäili, mitä laittaisi kahvinsa sekaan ja kysyi ohi kulkeneelta Philliltä, mitä agave nectari oikein on. Phill yllättyi kysymyksestä, mutta sai sitten selitettyä, että se on luonnollinen makeutusaine, vähän niin kuin hunajakin, muttei kuitenkaan ole hunajaa. Mies katsoi häntä hetken aikaa ja totesi pitävänsä hunajasta. Huvittava ja tulokseton keskustelu toisti samaa kehä hetken aikaa: Maistuuko se siis hunajalta? Ei, mutta se on hunajan tapaan luonnollinen ja nestemäinen makeutusaine. Mutta kun minä pidän hunajasta... No ota sitten hunajaa. Mutta siis mitä tämä agave nectari oikein on? Phillin kärsivällisyys kesti ihmeen pitkään ja kiitoksena saimme omaan kieleemme uuden sanan. Meidänkin kotoa löytyy sekä hunajaa että sitä ei hunajaa.

Ghouda - Gouda

Asuin aikanani 6 kk Asterdamissa vaihtarina. En oppinut/opetellut tuona aikana kovinkaan paljoa hollantia, mutta joitain sanoja ja lausumisyritelmiä tarttui kuitenkin matkalta mukaan. Kaikista vaikein äänne oli hollantilainen kurkkuäänne, joka muistuttaa etäisesti g:tä ja h:ta ja löytyy esimerkiksi sanoista Gouda ja Hoegaarden. Päätinpä sitten opettaa Phillillekin, miten se Gouda pitäisi oikeasti sanoa. Lopputuloksemme on luultavasti ihan yhtä kaukana oikeaoppisesta kuin amerikkalaisittain äännetty gudakin, mutta haittanneeko tuo.

Chickenbumps - Goosebumps

Monet sanonnat eivät käänny tietenkään suoraan tai kirjaimellisesti, mutta välillä minusta on kiva käyttää suomalaisia sanontoja sujuvasti englanniksi. Chickenbumps on yksi suosikeistani ja ihan viimeaikoina olen päättänyt lanseerata sanonnan, jolle minulla on hyvin paljon käyttöä:  A frog leaped out of my mouth... Phill alkaa jo lämpeämään, kohta kokeiluvuoroon pääsevät paikalliset ystäväni.

Kohta se vanha vuohi lentää...

Ja näitähän riittäisi vaikka kuinka! Mitenkäs te muut yksi-, kaksi. tai kolmikielisessä parisuhteessa eläjät, löytyykö teiltä mitään kivoja omia sanoja tai sanontoja?

Miten meistä tuli me - vol.3

Kolmas ja viimeinen kurkistus tarinaan, miten meistä tuli me.

Uudenvuodenrakettien paukkuessa suhteemme vaihtui deittailusta kaukosuhteeksi. Matkaa Bostonista Honoluluun oli melkein saman verran kuin Suomeenkin eikä 5 tunnin aikaero tehnyt hommasta yhtään helpompaa. Olimme kuitenkin kumpainenkin täysin sitoutuneita, rakastuneita ja päättäväisiä. Hommaa helpotti myös se, että Phill oli Hawaijilla Shore dutyssa ja työhön liittyi paljon matkustelua. Eikä haittaa ollut siitäkään, että Phill hallitsee romanttiset eleet, jotka piristävät kaukosuhdetta kummasti.

Ystävänpäivän tienoilla lähetti toi minulle suklaisia leppäkerttuja kauniissa puulaatikossa. Mukana oli viesti, jossa luki: "Nähdään pian." Tiesin Phillin olevan tulossa pian Bostoniin, mutta sitäpä en tiennytkään, että löytäisin hänet oveni takaa jo samana iltana. Phill oli varannut meille viikonlopuksi hotellihuoneen vanhaan vankilaan rakennetusta hotellista.

Seuraavan kerran näimme jo muutaman viikon päästä, kun Phill tuli Bostoniin töiden takia viikoksi ja vielä kertaalleen huhti- toukokuussa, kun Phill yhdisti työreissuun pienen loman ja tuli taas moikkaamaan minua ja New Hampshiren kavereitaan. Näimme toisiamme useammin kuin olimme kuvitelleetkaan eikä suhteeseemme liittynyt suurta draamaa tai valtavaa ahdistusta. Mutta oli minulla siltikin ikävä ja jos ajatukset eksyivät liian kauaksi tulevaan, ei minulla ollut hajuakaan, mitä olimme tekemässä.

Kesäkuussa au-pair perheeni muutti suunnitellusti Suomeen ja minä lähdin kesäksi Hawaijille. Ensin minun piti kuitenkin piipahtaa Kanadassa, sillä maasaoloaikani oli umpeutumassa. Lähdin reissuun yksin, mutta tapasin sekä Ottawassa että Torontossa vanhoja kavereitani ja tutustuin Toronton hostellissa aika moneen uuteenkin tyyppiin. Olin liikkeellä minimibudjetilla, joten kulkuvälineenä oli bussi.

Reissu oli yksi näistä kuuluisista päähänpistoistani - lähdetään ja katsotaan, mitä tapahtuu. Raahasin mukanani valtavaa punaista matkalaukkua eikä puhelimeni toiminut Kanadassa. Jotenkin kuitenkin löysin aina oikeaan paikkaan ja oikeat ihmiset ja sain apua aina kun sitä tarvitsin. Matkani meinasi kuitenkin tyssätä rajalle, kun tullimies tutki juuri umpeutunutta viisumiani hyvin epäluuloisena ja kysyi, mitä oikein suunnittelen. Kerroin miehelle tositarinan (miinus poikaystävä) ja hymyilin kauniisti. Sain lopulta passiini  visa waiver -leiman ja varoituksen olla yrittämättä samaa uudelleen syyskuussa.

Bussi kuljetti minut New York Cityyn, mistä jatkoin junalla New Jerseyyn Phillin perheen luo. Reissasimme ensin viikon verran New Jersey, New York, Philadelphia -akselilla ja lensimme sitten yhdessä Hawaijille. Jummi, että olin onnellinen.

Tässä vaiheessa kaukosuhde muuttui yhdessä asumiseksi. Meillä oli pieni huone Kaneohessa sijaitsevassa talossa, jonka jaoimme yhdessä muutaman muun pariskunnan kanssa. Phill kävi normaalisti töissä ja minä työskentelin aamuisin vapaaehtoisena lähellä sijaitsevassa preschoolissa. Minua kutsuttiin Auntie Veeraksi ja yhden vilkkaan pojan nimi oli Nalu (aalto hawaijin kielellä). Rakastuin Hawaijiin päätäpahkaa. Tavallisen arjen lisäksi kolusimme yhdessä Oahun -saaren jokaisen nurkan ja matkustimme loppukesästä Los Angelesiin ja Albanyyn. 

Syksyllä minun oli kuitenkin palattava takaisin Suomeen viimeistelemään kouluni. Minulla oli jäljellä vielä vuoden verran lähiopetusta ja gradukin oli edelleen aloittamatta. Paluu Suomeen tuntui yhtaikaa vaikealta ja kivalta. Muutin kimppakämppään kahden hyvän ystäväni kanssa ja elämä Jyväskylässä loksahti aika pian tuttuihin uomiinsa. Minusta tuli entistäkin aamuvirkumpi herätessäni viideltä tai kuudelta mesettämään töistä kotiutuvan Phillin kanssa. Aikaeroa meillä oli kesäaikana 13h, talviaikana 12h.

Joulun aikaan lähdin taas pariksi viikoksi Hawaijille ja helmi- maaliskuun vaihteessa Phill tuli ensimmäistä kertaa Suomeen. Keväällä, kun kouluni oli gradua vaille paketissa, pakkasimme isäni kanssa tavarani taas kerran mökin vintille ja minä lähdin kolmeksi kuukaudeksi Hawaijille graduntekeleeni kanssa. Kesä oli aivan yhtä mahtava kuin edellinenkin, mutta palasin kuitenkin vielä syksyllä takaisin Suomeen ja muutin töiden perässä Järvenpäähän. Talven aikana tein viikot töitä ja viikonloput gradua ja säästin jokaisen pennin, jotta voisin matkustella. Treffasimme pari kertaa puolivälissä, eli New York, New Jersey, DC -akselilla ja alkukesästä muutin taas Hawaijille. 

Elokuussa 2010 Phill sitten vihdoin ja viimein kosi. Kosinta tapahtui keskellä yötä, pyjama päällä, asuntomme parveekkeella. Asuntomme sijaitsi 23. Kerroksessa ja taustalla loistivat Honolulun valot. Itse kosinta oli hyvin spontaani, mutta päätös naimisiinmenosta ei niinkään.

Ennen naimisiin menoa edessä oli vielä 9kk pituinen viisumipiina sekä Phillin Tyynenmeren komennus (deployment), jonka aikana kommunikointi oli hyvin hankalaa. Suunnittelimme New Jerseyssa juhlittavia häitä Suomesta ja sukellusveneestä käsin ja jännitimme välillä myöskin sitä, kerkiääkö Phill kommennukselta kotiin ajoissa ja saanko minä viisumin ajallaan. Eniten sydämentykytyksiä aiheutti USCIS:lta saatu lisäselvityspyyntö, johon piti liittää myös kopio Phillin passista. Onneksi Phill sattui vierailemaan satamassa juuri oikeaan aikaan ja kopio passista seikkaili Japanista New Jerseyn kautta Suomeen ja edelleen USCIS:n toimistoon Kaliforniaan. Lopulta kaikki loksahti kohdilleen ja häät juhlittiin ajallaan.

Seurusteluaikamme oli melkoista kaukosuhteen ja tiiviin yhdessäolon vaihtelua, mutta sitäpä on ollut myöskin suuri osa avioliitostamme. Tulipa harjoiteltua ajoissa ja todettua, että meistä on tähän. Vaikken olekaan suuri kaukosuhteilun ystävä, en osaa oikein kuvitella tarinallemme toisenkaanlaista juonta. Ilman kaikkia näitä mutkia meistä ei ehkä olisikaan tullut meitä.

Kuinkas sitten kävikään

Viime viikolla kerroin tarinan siitä, kuinka Phill ja minä tapasimme. Minulta pyydettiin jatko-osaa ja saamanne pitää. Vaikka loppu onkin tiedossa ja onnellinen, ei kaikki mennyt alkuhuuman jälkeen ihan niin kuin Strömsössä...

Phill oli ensimmäinen ja viimeinen mies, jonka kanssa olen treffaillut ja sainkin sitten kerta rysäyksellä oppikirjamaisen treffailukokemuksen. Kävimme syömässä kivoissa ravintoloissa, katsomassa Red Soxien ensimmäistä pudotuspeliä, lätkäpelissä, huvipuistossa ja Bostonin akvaariossa. Kävelimme Cambridgessa kaatosateessa ja joimme kuumaa kaakaota, söimme autossa Phillin tekemää ruisleipää glögillä höystettynä, luistelimme Frog Pondilla, törmäsimme vahingossa elokuvan kuvaukseen ja vietimme ihania viikonloppuja New Hampshiressa, Phillin luona. Elin koko syksyn kuin romanttista elokuvaa ja leijuin aivan pilvissä. Mutta elokuva ei olisi elokuva ilman vääjäämättömästi lähestyvää suurta vastoinkäymistä.

Marraskuun alussa Phill pudotti täydelliseen maailmaani pommin ja kertoi muuttavansa joulukuussa töiden vuoksi Hawaijille. Tässä vaiheessa olin jo aivan korviani myöten rakastunut ja sen myötä myöskin hyvin hämmentynyt. Miksi ihmeessä kuulin tästä vasta nyt? Miksi ihmeessä Phill oli antanut minun rakastua häneen, kun loppu häämötti jo kuukauden päässä?

Phill ei ollut kertonut minulle muutosta aiemmin, sillä hänelle välimatka ei tarkoittanut väistämätöntä eroa. Minä en ollut asiasta aivan yhtä varma, sillä tuntui hullulta elää ensin puoli vuotta Boston - Hawaiji -kaukosuhteessa ja siirtyä sen jälkeen Suomi - Hawaiji -etäisyyteen. Suhteemme oli mielestäni tuhoon tuomittu, mutta valitettavasti tunteeni eivät kuunnelleet järjen ääntä.

Phill pyysi minua unohtamaan tulevan vielä hetkeksi ja keskittymään jäljellä olevaan yhteiseen aikaan Bostonissa. Lupasin yrittää ja onnistuin yli odotusten. Vietimme jokaisen mahdollisen hetken yhdessä ja Thanksgiving -viikonloppuna lähdin Phillin kanssa New Jerseyyn tapaamaan hänen perhettään. Samaisena viikonloppuna päätimme myöskin viettää joulua yhdessä Hawaijilla. Phillin oli määrä muuttaa sinne juuri ennen joulua ja minullakin oli sopivasti au-pairin töistä kaksi viikkoa lomaa.

Viimeinen kuukausi hujahti ohi vauhdilla ja pian jo löysinkin itseni lentokentältä saattelemasta Phillia Honolulun koneeseen. Minua itketti, vaikka tiesinkin lentäväni jo viikon päästä itsekin samaan osoitteeseen.

Joululoma Hawaijilla oli elämäni paras kaksiviikkoinen eikä suhteen lopettaminen tuntunut enää edes mahdolliselta vaihtoehdolta. Uudenvuoden aattona lensin takaisin Bostoniin rakettien räiskyessä Honolulun yllä ja minua nauratti kyynelteni välistä. Vuoden vaihtuessa suhteemme muuttui deittailusta kaukosuhteeksi eikä minulla ollut vielä pienintäkään aavistusta, miten tarina, tai edes vuosi, tulisi päättymään.

Ei kahta ilman kolmatta. Lisää tarinaa ensi viikolla.

Kahdeksan vuotta sitten

Katselin eilen vanhoja valokuvia ja palasin muistoissani iltaan, jolloin Phillin ja minun tieni kohtasivat aivan ensimmäistä kertaa. Kaikki oli suurta sattumaa tai kohtalon johdatusta - kuka uskoo mihinkin. Tapasimme randomisti kadulla, paikassa jossa kummankaan ei pitänyt oikeastaan edes olla. Kyse ei ollut rakkaudesta ensisilmäyksellä, vaikka aikamoiseksi salamaihastumiseksi homma sitten loppujen lopuksi menikin.

Kahdeksan vuotta sitten olin uunituore au-pair. Olin viettänyt edellisen kevään ja suurimman osan kesästä Amsterdamissa vaihdoissa ja hakenut au-pairin paikkaa aikalailla hetken mielijohteesta. Spontanius kannatti, sillä au-pair -pesti maailman mukavimmassa perheessä muutti koko elämäni suunnan. Olin valmis seikkailuun ja seikkailun myöskin sain. Kolme viikkoa maassa oltuani olin kerinnyt jo matkustaa New Yorkiin kiinalaisbussilla, sammuttaa talossamme syttyneen tulipalon ja tavata tulevan aviomieheni. Ei laisinkaan hullumpi suoritus.

Tapasin Phillin eräänä syyskuisena lauantai-iltana Bostonin yöelämässä. Olimme kaverini kanssa puoli-iltaa aivan eksyksissä, emmekä tienneet, mihin baariin olisimme menneet. Haahuilimme parhaillaan Government Centerin alueella, kun seuraamme hakeutui pari miekkosta. En ollut kiinnostunut juttelemaan näiden ärsyttäviksi luokittelemieni tyyppien kanssa, joten yritin jättäytyä hieman sivummalle. Tässä vaiheessa porukkaan liittyi kuitenkin pari uutta miestä, joista yksi (pitkä ja komea) alkoi sinnikkäästi jutella kanssani. Lopulta päädyimme Cheers baariin, jossa vierähtikin sitten lähes koko ilta.

Myöhemmin yöllä minulle tuli kylmä ja mies (jonka nimeä en enää muistanut) lainasi minulle herrasmiehen lailla hupparinsa. Kotiin lähtiessäni huppari jäi minulle. Vastalahjaksi olin antanut miehelle puhelinnumeroni ja luvannut lähteä seuraavana päivänä Ben Harperin konserttiin. Minullakin oli puhelimmessani miehen numero, mutta oikean nimeen sijaan olin kirjoittanut numeron kohdalle Model. Kaverini mielestä pitkä mies näytti ihan mallilta. En uskonut enää koskaan kuulevani tästä miehestä, mutta ei se silloin juurikaan hetkauttanut. Olinpa ainakin saanut itselleni uuden hupparin.

Seuraavana päivänä lähdin au-pair -perheeni kanssa Duck Tourille ihastelemaan nähtävyyksiä. Kierroksen jälkeen jäin vielä pyörimään Bostonin keskustaan yhdessä kaverini kanssa. Kun palasin iltapäivällä kotiin väsyneenä, alkoi puhelimeni soimaan ja näytöllä vilkkui suureksi yllätyksekseni Model. Uskomatonta, hän soitti sittenkin! Minua ei kuitenkaan kiinnostanut lähteä enää sinä iltana minnekään, joten kerroin miehelle olevani liian väsynyt Duck Tourin jälkeen. Väläytin kuitenkin hieman vihreää valoa ja sanoin lähteväni mielelläni treffeille joku toinen kerta. Myöhemmin Phill kertoi minulle nauraneensa puhelun päätteeksi, sillä hän oli aivan varma, että olin valehdellut Duck Tourista. Eihän niillä kukaan käy. Hän kuvitteli minun istuneen jossain kahvilassa tai baarissa kaverini kanssa ja keksineen hätävaleen ohi ajaneen turistibussin avulla.

Suureksi yllätyksekseni Phill soitti loppuviikosta uudelleen. En ollut kuvitellut miehen soittavan enää koskaan, joten en ollut edes miettinyt, lähtisinkö oikeasti treffeille, jos hän soittaisi.  Spontaani vaustaukseni olikin sitten Sure, why not, mikä oli saanut Phillin jälleen nauramaan. Kuka vastaa treffikutsuun sure, why not? Ööööh, yllätetty suomalainen, jolla ei ole pienintäkään hajua amerikkalaisesta treffikulttuurista. Phill oli kuitenkin päättänyt saada hupparinsa takaisin ja selvittää, mikä tämä mysteerinen ja kiehtova kummajainen oli oikein naisiaan.

Kuvat kesiltä 2008, 2009 ja 2010

Ensimmäisillä treffeillä jännitin eniten kahta asiaa: 1. Tunnistanko treffikumppanini. 2. Miten kerron, etten tiedä hänen nimeään. Numero ykköstä ei tarvinnut jännittää kauaa, sillä tunnistin miehen samantien. Kakkosen päätin ratkaista suoruudella. Kerroin heti alkuun, etten muistanut miehen nimeä ja sain jälleen Phillin nauramaan. Kerroinpa jopa senkin, millä nimellä hän löytyi puhelimestani. Tunnustukseni mursivat jään, eikä ensimmäisten treffien jälkeen tarvinnutkaan enää pohtia, lähtisinkö vielä toisillekin (kolmansille, neljänsille, loppuelämän kestäville...) treffeille. Taisimme olla aika pian aika ihastuneita.

Kesä 2015

Elämän eteminen menee useimmiten käsitys- ja suunnittelukykyni ulkopuolelle. Mutta hyvä niin, en minä olisi tällaista miestä osannut etsiä, vaikka olisin yrittänytkin. Ehkäpä joidenkin asioiden on vain tarkoitus tapahtua - tavalla tai toisella.