Projekti luokkahuone

Maanantaiaamuna uusi luokkahuoneemme oli kirjaimellisesti tyhjä canvas, mutta kahden pitkän ja tehokkaan päivän jälkeen kaikki on nyt valmista uuden kouluvuoden varalle.

Meidän koulussa on tapana sulkea koko koulu viikoksi juuri ennen uuden kouluvuoden alkua, jotta me opettajat saamme valmistautua rauhassa ja toteuttaa visiomme ja unelmamme ilman iltatöitä tai ylimääräisiä (joskin hyvin innokkaita) apureita. Luokkahuone on tavallaan kolmas opettaja, minkä vuoksi sen toimivuus ja viihtyvyys on todella tärkeää. Meillä opettajilla on täysin vapaat kädet luoda juuri oman näköisemme tila, sillä me tunnemme omat ja lapsiryhmämme tarpeet kaikista parhtaiten. Yritämme käyttää ensisijaisesti jo olemassa olevia materiaaleja ja kierrättää kaiken mahdollisen, mutta jos ja kun tarvitsemme jotain uutta, hoituu se yleensä ongelmitta.

Koulussamme noudatetaan continuing care -periaatetta, eli ryhmä ja opettajat pysyvät samana pikkuisista eskariin, mutta fyysinen luokkahuone vaihtuu joka vuosi elokuun lopussa. Minusta tämä on toimiva ratkaisu, sillä lapset ja perheet tulevat vuosien saatossa todella läheisiksi ja tutuiksi, mutta luokkahuoneen vaihtaminen muistuttaa viimeistään siitä, että nyt ollaan taas vuoden verran isompia ja muutenkin pieni muutos tekee aina hyvää.

Uusi luokkahuoneemme on edellistä isompi ja nyt meillä on taas oma pieni sivupiha isomman jaetun pihan lisäksi. Kahden opettajan voimin voivat halukkaat olla ulkona melkeinpä niin paljon kuin lystää, mikä on todellinen win, win, win tilanne meidän kaikkien näkökulmasta. Varsinkin San Diegossa, missä jokainen päivä on hyvä ulkoilupäivä. Etenkin silloin harvoin kun sataa!

Kun luokkahuone on valmis, saa lopun viikkoa pitää lomaa. Päätimme työparini kanssa olla tehokkaita ja hoitaa koko homman kahdessa päivässä. Ahkeroimme maanantaina kellon ympäri ja tiistaina kymmenen tuntia ja valmista tuli! Vaikka eilen illalla takki olikin aika tyhjä, olin ihan hirmuisen innostunut tulevasta vuodesta ja meidän uudesta viihtyisästä luokasta. Seinät täyttyvät vuoden aikana taatusti valokuvista ja lasten taideteoksista ja lelut ja huoneen järjestys muuttavat paikkaansa useita kertoja, mutta tästä on hyvä aloittaa.

Tämä opettaja on ihan valmis lomailemaan nyt muutaman päivän aloittamaan maanantaina uuden kivan kouluvuoden.

Opettajan mietteitä

Viimeaikoina on tullut kirjoitettua harvinaisen paljon työjutuista. Selitykseksi voisin tarjota sitä, että töitten parissa menee viikottain aika paljon aikaa, mutta josko nyt kuitenkin lähestyttäisiin asiaa hieman positiivisemmasta näkökulmasta ja todettaisiin, että  minulla on juuri nyt on ihan mielettömän hyvä fiilis töitten suhteen.

Uusi lukukausi uuden ryhmän ja työparin kanssa on lähtenyt vauhdikkaasti ja iloisesti käyntiin. Opetan nyt neli- viisivuotiaiden sijaan ihan pieniä, mikä on melkoinen muutos viime vuosien preschool painotteiseen työsarkaani. En ollut asiasta aluksi kovinkaan innoissani, mutta nyt on jo pakko myöntää, että pienten kanssa on oikeastaan ihan kivaa. Ongelmat ovat ihanan pieniä ja päivittäin tapahtuva ja konkreettisesti huomattava oppiminen aivan valtavan suurta.

Päivätyöni lisäksi opetan community collegella nyt lauantaituntini lisäksi myös tiistai-iltaisin Effective Parenting -kurssia. Tiistaituntini oppilaat ovat vain ja ainoastaan aikuisia, joten kaikkien opettamieni ryhmien ikähaitari on hyvin laaja ja taustat monimuotoisia.

Tässä pieniä tunnelmapaloja, pysäyttäviä hetkiä ja onnistumisia parin viime viikon varrelta:

Hieman alle kaksivuotias lapsi kohottaa puupalikan ilmaan ja luulen hänen huitaisevan sillä vieressä seisovaa kaveria. Palikka pysähtyy kuitenkin juuri ennen kaverin päätä ja lapsi silittää hellästi kaverin kättä minua tuijottaen. Silmät kysyvät: Menikö tämä nyt oikein?

Nelivuotias tyttö, viime vuoden oppilaani, huomaa minut pihan toiselta puolelta ja juoksee täyttä vauhtia syliin. Halaan tyttöä ja kerron, että minulla on ollut ikävä häntä ja hänen halauksiaan. Kun teen lähtöä, tyttö pyytää odottamaan vielä hetken ja juoksee hakemaan kaverinsa paikalle. Do you wanna get a Veera hug, too? Pian ympärilläni on kahdeksan (enemmän tai vähemmän tuttua) lasta halaamassa. 

Pieni, alle kaksi vuotias, on surullinen kun äiti on lähdössä. Kun äiti ojentaa lapsen minulle, painautuu pieni tiiviisti syliini, mutta itku jää tulematta. Käymme ikkunassa heiluttamassa, juttelemme tulevasta päivästä, sylittelemme vielä hetken ja sitten lapsi onkin valmis leikkimään. Pian hän jo nauraa kavereiden kanssa jutuille, joita kukaan muu ei voi ymmärtää.

Pieni poika syö lounasta, ihan itse tietenkin. Poika on viihtynyt pöydässä jo lähemmäs tunnin. Kun yritän ehdottaa, että olemme varmasti jo all done, katsoo poika minua kulmat kurtussa, mutta silmät hymyillen ja ilmoittaa viittomalla, että  hän syö vielä.

Aikuinen oppilaani kertoo tulleensa kurssilleni, koska haluaa olla lapselleen isä, ei kaveri. I need to be a better role model, you know. But I dunno how. I never had one.

Toinen aikuinen oppiilaani kertoo olevansa Ukrainasta. Hän toivoo oppivansa kurssilla lisää lasten kehityksestä, jotta voisi ehkä jonain päivänä avata oman päiväkodin kotimaassaan.

 Opettajan työ on välillä rankkaa, mutta myöskin todella palkitsevaa. Muutos lähtee yksilöistä ja juuri nyt koen oikeasti vaikuttavani aika monen ison ja pienen elämään ja tulevaisuuteen, joko suoraan tai välillisesti.

Opettajan uusi vuosi

Opettajan näkökulmasta uusi vuosi ei ala tammikuussa, vaan uuden lukuvuoden ensimmäisenä päivänä elo- tai syyskuussa.

Viime viikolla koulumme oli suljettu, mutta me opettajat ahkeroimme luokkahuoneidemme ja mahdollisten kotivierailujen parissa. Viikkooni mahtui jopa 11 kotivierailua, huonekalujen kokoamista, ostoksia, kierrätysmateriaalien hyödyntämistä, siivoamista ja pelottavia ullakkovierailuja. Valmista tuli ja torstaina ja perjantaina kerkisimme jopa ottamaan hetken ihan iisisti.

Uuden luokkahuoneen ja lapsiryhmän lisäksi sain itselleni myös uuden työparin. Tutustuimme toisiimme intensiivisen yhteistyöviikon aikana kertarysäyksellä oikein kunnolla ja huomasimme olevamme samalla aaltopituudella työjuttujen lisäksi myöskin henkilökohtaisella tasolla. Viime vuoden loistavan kokemuksen jälkeen tiedän, kuin tärkeää työparien yhteensopivuus on. Kun opettajien yhteistyö toimii, on kaikilla hauskaa ja mahdollisuus oppia yhdessä.

Viikko oli kivaa vaihtelua normiviikkoihin, mutta yksi viikko riitti vallan mainiosti. Huomenna ollaan sitten jännän äärellä ja korkataan uusi (luku)vuosi. Kumpaakohan jännittää enemmän, opettajia vai lapsia?

Sivutyöni community collegen opettajana

Alkuvuodesta kerroin aloittaaneni uudessa sivutyössä community collegen -opettajana. Lupasin kertoa työstäni pian lisää, mutta nähtävästi tuo pian on hyvin suhteellinen käsite. Pidän työstäni hurjasti, mutta siltikin siitä kirjoittaminen on tuntunut, heh, työläältä. Nyt päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kertoa, mistä oikeastaan on kyse.

USA:ssa yleiset community colleget ovat jotain avoimen yliopiston ja työväenopiston väliltä. Suoraa suomalaista vastinetta en niille keksi. Community colleget sisältävät yleensä useita eri kampuksia, joista osa tarjoaa college-kursseja ja osa continuing education -kursseja. Kaikista toimipisteistä muodostuu yhdessä kaupungin oma community college district.

Community collegessa pystyy halutessaan suorittamaan jopa associates tasoisen tutkinnon tai eri alojen pätevyyksiä (certificate). Toinen vaihtoehto on suorittaa yksittäisiä kursseja oman mielenkiinnon mukaan. College -tason kurssit ovat yleensä maksullisia, mutta continuing education tarjoaa joitain ilmaisiakin kursseja.

Oma alani on parent education, joka kuuluu continuing educationin alaisuuteen. Kurssimme ovat ilmaisia ja kaikille avoimia. Kursseja löytyy useita erilaisia ja uusia kehitetään jatkuvasti mielenkiinnon ja saatavilla olevan rahoituksen mukaan.

Opetan tällä hetkellä kurssia, jonka oppilaat ovat 2-3 -vuotiaiden lasten vanhempia. Vanhemmat tulevat tunnille lapsensa kanssa ja aamupäivä tasapainottelee lasten kanssa yhdessä puuhaamisen ja vanhempien kanssa keskustelun välillä. Olen kehittänyt kurssin tuntisuunnitelmat ja syllabuksen itse sen mukaan, mitä aiheita pidän tärkeinä. Tunneilla onkin käsitelty muunmuassa lasten tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen kehitystä, vanhempien stressin käsittelytaitoja, rajojen ja rutiinien sekä leikin tärkeyttä, erilaisia vanhemmuustyylejä ja positiivista kanssakäymistä (parenting styles and positive discipline), 2- vuotiaan kehityksen merkkipaaluja, kaksikielisyyttä sekä monikulttuuristen perheiden haasteita ja etuja. Tulevilla tunneilla perehdymme vielä muunmuassa terves- ja turvallisuus asioihin, terveelliseen ruokavalioon, kielen kehitykseen, lasten kirjallisuuteen sekä mediakasvatukseen. Jokaisella tunnilla käsittelemme myös aiheita ja kysymyksiä, jotka ovat oppilailleni ajankohtaisia juuri sillä hetkellä.

Oppilaiden joukossa on useita kaksikulttuurisia perheitä sekä maahanmuuttajia, joten omasta taustastani on ollut paljon hyötyä. Äitien lisäksi tunnilla käy paljon isiä, mikä on aivan mahtavaa. Tunnille tullaan viettämään aikaa yhdessä lapsensa kanssa, tutustumaan muihin vanhempiin, vertailemaan kokemuksiaan sekä oppimaan uutta. Kurssi on avoin myöskin varhaiskasvatuksen opiskelijoille ja sisällön pitäisi vastata myös heidän tarpeitaan. Oma tavoitteeni on luoda luokkahuoneeseen yhteisöllinen ja toisia tukeva ilmapiiri, jossa kaikki uskaltavat osallistua keskusteluun, kysyä, ihmetellä ja auttaa. Tässä olen onnistunut mielestäni yli odotusten. Vahvoista ryhmänhallintataidoista sekä pedagogisesta pohjasta on ollut hyötyä myös aikuisten kanssa.

Vaikka kuusipäiväinen työviikko tuntuukin ajoittain raskaalta, menee lauantai aamupäivä aina yhdessä hujauksessa. Nautin opettamisesta ja tunnen olevani siinä hyvä. En edes yritä uskotella, että minulla olisi joka ongelmaan tyhjentävää vastausta, mutta yhdessä ihmettelemällä ja kokemuksia vaihtamalla pääsemme jo pitkälle. Tulevaisuudessa olisi mahtavaa siirtyä community collegen puolelle täysipäiväisesti, jos uusia tunteja tulee tarjolle. Olen myöskin lupautunut urasuunnittelulautakunnan jäseneksi, sillä sinne kaivataan kuulemma kipeästi preschool-opettajien kokemusta ja kentän tuntemusta.

Kevätlukukautta on jäljellä enää muutama hassu viikko, mutta näillä näkymin kurssi jatkuu myöskin kesällä ja syksyä ajatellen olen jo ilmoittanut kiinnostuksestani muitakin kursseja kohtaan. Paljon on tullut opittua ja todettua, että tämä on ihan minun juttuni. Community college tarjoaa aivan erilaisia uramahdollisuuksia kuin preschool opettajan työ, vaikka onhan sekin toki tärkeää ja tällä hetkellä myös todella mielekästä työtä.

Minä en (neulo), mutta ihailen käsistään taitavia ihmisiä

Katsotaan, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Yritys on ainakin kova ja sillä on päästy jo näin pitkälle. Monta vuotta kestänyt miellekkään työpaikan metsästys on tällä hetkellä pisteessä, jossa minulla on kaksi hyvin mielekästä työtä.

Työmatkapyöräilijän retro hipster reppu

Sen lisäksi, että viihdyn nyt työssäni, viihdyn loistavasti myöskin työpaikallani, sanan fyysisessä merkityksessä. Koulumme on viihtyisä ja se sijaitsee kivalla alueella North Parkin ja South Parkin välissä.

Entistä viehättävämmän koulun sijainnista tekee se, että se sijaitsee vain reilun neljän helposti ja turvallisesti pyöräiltävän kilometrin päässä kotoa. Sanomattakin ehkä selvää, että olen hylännyt autoni täysin ja hypännyt paria poikkeusta lukuunottamatta pyörän selkään joka aamu.

Työmatkapyöräily on tehnyt todella hyvää. Saavun töihin virkeänä ja rentoutuneena. Iltapäivällä käyn päivän asiat läpi mielessäni ja jätän ne jonnekin pyöräteiden varsille odottamaan seuraavaa työpäivää. Ylittäessäni 805 -motarin matelevan aamuruuhkan, hykertelen joka kertaa tyytyväisenä. Voisin olla tuolla jumissa muiden kanssa, mutta sen sijaan tunnenkin auringon ja tuulen poskillani ja viikottain kertyvät kilometrit  jalkalihaksissani. Pyöräily on ollut kiva lisä jo muutenkin suhteellisen aktiivisiin arkipäiviin ja treeneihini.

Kätevänä lisäbonuksena päivittäinen pyöräily on tuonut elämääni retro hipster ketturepun. Olen haikaillut Fjällrävenin kanken (ruotsailen ö kieltäytyy toimimasta...) repun perään jo pidempään, mutta käytän reppua sen verran harvoin, ettei sen suolainen hinta tuntunut perustellulta. Pyöräillessä repulle tulee käyttöä kuitenkin joka päivä, joten uuden repun hankinta tuntui yllättäen jopa välttämättömältä ja taatusti ansaitulta.

Nyt kelpaa viilettää pitkin Normal Heightsin, City Heightsin ja North Parkin katuja, ainakin siihen asti kun marraskuu tuo mukanaan pilkkopimeät ja aikaiset illat.

Pyöräily on jees, vaikka muutamien työkavereideni mielestä olenkin hieman kaheli.

Ocelottien säännöt

Kuten aiemmin mainitsin, on nykyinen työkouluni upouusi. Aloitimme siis kaiken aivan puhtaalta pöydältä.

Kaikilla koulun ryhmillä on eläinaiheinen nimi, mutta jokainen ryhmä sai päättää nimensä itse. Koska ryhmämme lapset ovat jo niin isoja, että mielipiteitä, kysymyksiä ja kommentteja riittää joka sormelle ja varpaalle, päätimme työparini kanssa antaa lasten itsensä päättää, minkä nimisiä meistä tulee.

Pohjustimme nimen valintaa lukuisilla eläinkirjoilla, -tarinoilla, -peleillä ja -lauluilla ja juttelimme myös päivittäin lempparieläimistämme. Osalla lapsista oli selkeä käsitys, mikä yksi ja ainoa eläin olisi nimeksi kaikkein paras, toisilla mielipide vaihtui useammin sukat ja alushousut.

Lopulta saimme kasattua kattavan listan ehdotuksia ja päätimme valita lopullisen nimen arpajaistyylillä. Jokainen ehdotus kirjoitettiin kymmenelle erillisille lapulle ja taitetut paperilappuset pistettiin hattuun. Jokainen ryhmän jäsen nosti hatusta yhden lappusen ja tulokset kirjattiin taulukkoon. Kaikkien ehdotusten joukosta nousi hatusta eniten Ocelotteja ja niin ryhmämme sai uuden hienon nimen.

Harvinainen nimi, täytyy myöntää, mutta itse eläin on kyllä myös harvinaisen kaunis ja kiinnostava. Olemme oppineet yhdessä yhtä ja toista oceloteista ja muista kissaeläimistä ja olemme nyt ylpeästi ocelotteja. Siis THE Ocelots!

Meidän toukka (nimeltä Flowers) aloitti tänään metamorfoosin kotiloksi

Viime viikolla aloitimme ryhmämme seuraavan suuren projektin ja kartoitimme ryhmällemme säännöt. Tietyt asiat ovat tietenkin aina loppupeleissä aikuisen opettajan käsissä, mutta kokemus on opettanut myöskin sen, kuinka tärkeää lasten on saada aidosti osallistua sääntöjen luomiseen. Kun säännöt ovat lasten omiaan, on heidän helpompi sitoutua niihen. Lasten omat säännöt ovat heille merkityksellisiä ja helposti hahmotettavia. Meidän säännöt ovat ylpeyden aihe, joka takaa sen, että koulu on kaikille kiva, turvallinen ja reilu paikka.

Pidimme siis kokouksen, jossa kaikkien ääni pääsi kuuluviin. Ryhmämme vikkelimmät jaksoivat olla mukana vain hetken aikaa, mutta piipahtivat aina välillä kurkkaamaan, mikä meininki ja kertomaan mielipiteensä. Isoimmat tai muuten vain asiasta todella kiinnostuneet intoutuivat useampaankin pitkään palaveriin ja tulivat aina välillä leikkienkin lomassa nykimään hihasta, kun mieleen tuli uusi hyvä ehdotus.

Tämän viikon projektina on ollut sääntöjen kuvittaminen valokuvilla, jolloin unohtuneita yksityiskohtia voi käydä aina tarpeen vaatiessa kurkkimassa seinältä.

Tässä tulee Ocelottien säännöt pähkinänkuoressa:

Ocelotit

• Leikkivät muiden kanssa
• Käyttävät saksia varovaisesti
• Pitävät kädet kurissa (keep your hands to yourself) tai tekevät käsillä kivoja asioita
• Potkivat palloja, silloin kun tekee mieli potkia
• Ovat varovaisia vasaroiden ja lelujen kanssa, jotta kaveria ei vahingossa sattuisi
• Eivät pyyhi asioita pois kavereiden tussitauluilta
• Eivät heitä hiekkaa tai puulastuja, sillä ne voivat mennä kaverin silmiin
• Eivät tuhlaa vettä, sillä ilman vettä eläimet ja kasvit kuolevat
• Eivät pure eivätkä tappele (bite or fight)
• Tietävät, että pöytä on ruokaa, juomia, taidetta, leluja ja käsiä varten
• Eivät koske suullaan leluihin tai kavereihin

Aika hyvät säännöt, eikö vain!? Huomattavan kaverikeskeistä meininkiä.

Kun töissä on kivaa

Olen monta kertaa miettinyt, millainen olisi unelmieni preschool.

Siellä

• opettajilla olisi riittävästi käsiä ja aikaa jokaiselle lapselle
• opettajien työtä arvostettaisiin ja se näkyisi ilmapiirin lisäksi myös eduissa ja palkassa
• opettajat olisivat motivoituneita ja työskentelisivät innolla kohti yhteisiä ja kaikille selkeitä tavoitteita
• opettajilla olisi aikaa suunnitella ja väkertää kaikkea kivaa "extraa", joka ei ole oikeasti mitään extraa
• tilat houkuttelisivat leikkimään, tutkimaan ja touhuamaan, niin sisällä kuin ulkonakin
• tilat olisivat turvalliset, luonnonmukaiset ja kauniit
• leikki sekä tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen kehitys olisivat tärkeämpiä kuin kolmevuotiaan akateemiset taidot
• opettajilla olisi vapaus tuoda oma persoona työhönsä, mutta tarjolla olisi myöskin tukea ja apua silloin kun sille on tarvetta
• johtaja ymmärtäisi opettajan työn ja suhtautuisi varhaiskasvatukseen intohimoisesti
• koulu sijaitsisi lähellä kotiani, jottei työmatka nielaisisi pitkän päivän päälle paria ylimääräistä tuntia

Kuulostaa ehkä utopistiselta. Niin minä ainakin kuvittelin. Mutta sitten kävi niin, että tästä unelmasta tuli uusi työpaikkani.

Olen aina pitänyt preschool opettajan työstä, mutta minimaaliset resurssit ja palkka sekä ristiriitaiset kovat odotukset ja vaatimukset saivat minut turhautumaan. Etsiessäni uutta työpaikkaa, etsin lähinnä jotain muuta, kunnes silmiini osui upouusi preschool johon etsittiin opettajia. Haastattelussa tunsin olevani kuin kotonani ja omistajan ajatukset ja ideat olisivat voineet olla omiani.

Koulu sijaitsee n.10 min ajo- tai 15 min pyöräilymatkan päässä kotoani. Ryhmän lapset ovat tällä hetkellä 3-4 -vuotiaita. Koulussa noudatetaan jatkuvaa opetussuhdetta, eli työskentelemme saman lapsiryhmän kanssa siihen asti, että he siirtyvät kindergarteniin. Lapsia on kiireisimpinä päivinä 11, mutta meitä opettajia on yhden sijaan kaksi (vrt. Kalifornian virallinen suhdeluku 1 ope, 12 yli kaksivuotiasta lasta kohden). Kyse ei ole opettaja + apuopettaja työparista, vaan olemme kumpikin koulutettuja opettajia ja toimimme tiiminä.

Koulun omistaja on tehnyt loistavaa työtä työparien valinnassa ja oma parini on todellinen lottovoitto. Työskentely on sujunut heti ekasta päivästä asti luontevasti ja jouhevasti. Pedagogiset ajatuksemme ovat hyvin samanlaisia ja meillä on oikeasti kivaa yhdessä. Hyvä fiilis ja aikuisten toimiva yhteistyö heijastuu tietenkin myös lapsiryhmään. Lähes jokainen lapsista on ilmottanut minulle spontaanisti jonkun puuhan tai leikin lomassa, että tämä on tosi kiva koulu.

Taidetta kuivumassa ja esillä. 

Kaiken muun  hyvän lisäksi saamme joka viikko kaksi tuntia yhteistä suunnitteluaikaa lapsiryhmän ulkopuolella. Saamme käyttää tuon ajan niin kuin parhaaksi näemme. Joskus saatamme istua kahvilassa suunnitellen tulevaa viikkoa tai puhuen lapsista ja heidän tarpeistaan. Joskus taas saatamme mennä ostamaan tarvikkeita, joita koulusta ei vielä valmiiksi löydy. Luokkahuoneemme ja vain meidän luokan käytössä olevan pation sisustus on täysin omissa käsissämme ja tarvelistalta löytyy vielä näin alkuvaiheessa joka viikko jotain uutta. Koululla on luonnollisestikin meille budjetti, mutta toistaiseksi vaikuttaa siltä, että kaikki mitä perustellusti tarvitsemme, on mahdollista hankkia.

Suunnitteluajan lisäksi meillä on mahdollisuus pitää myöskin viikottainen "toimistotunti", joka on varattu vanhempien kanssa keskusteluun. Vaikka kommunikoimmekin joka päivä kasvokkain ja netin kautta, on mukava tietää, että tarvittaessa meillä on aikaa ja mahdollisuus myös syvällisempään keskusteluun. Jos ei vanhemmilla ole tarvetta erityiseen tapaamiseen, voi tuon extra-tunnin käyttää helposti myös suunnitteluun, luokkahuoneen järjestelyyn ja tulevien puuhien valmisteluun.

Lapset saivat valita ryhmällemme eläinaiheisen nimen. Millä todennäköisyydellä valinta osuu kaikista maailman eläimistä ocelottiin? Ilman safari parkissa käyntiä en olisi varmasti edes tiennyt, millaisesta (söpöstä) elukasta on kyse...

Tällä hetkellä tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että olen ihan oikealla alalla ja löytänyt tieni itselleni sopivaan kouluun. Toivottavasti homma jatkuu yhtä hyvillä fiiliksillä myös tulevaisuudessa.

Täydellisen preschool-opettajan työn lisäksi on toinenkin uraani liittyvä unelma vihdoin käsieni ulottuvilla. Byrokratian kiemuroiden vuoksi kerron siitä lisää sitten, kun pääsen kunnolla vauhtiin.

Töitä etsimässä

Kun vuosi sitten päätin tarkan mietinnän jälkeen etsiä itselleni uuden työpaikan, en arvannut kuinka pitkä ja turhauttava projekti minulla olisi edessäni. Vuoteen on mahtunut hyvin paljon odottelua, ikuisiksi mysteereiksi jääneitä katoamistemppuja, hyödyllistä haastattelukokemuksen kartuttamista ja syvällistä pohdintaa ja itseni etsimistä.

Tiesin jo aiempien työnhakukierrosteni perusteella, että hakemusten kirjoittelu on USA:ssa aikaa vievää puhaa eikä monista paikoista kuulu koskaan yhtään mitään. Tällä kertaa työmäärä tuntui moninkertaiselta, sillä joihinkin hakemistani paikoista vaadittiin ansioluettelon, hakemuksen ja saatekirjeen lisäksi esseitä ja tuntisuunnitelmia.

Opin vuoden aikana valtavasti ja pääsin useampaankin tähtiä kurottelevaan haastatteluun, mutta lopulta joku toinen kiilasi aina edelleni. Turhauttavinta on se, ettei haastatteluista saa oikeastaan koskaan palautetta ja välillä vastausta joutuu odottelemaan hyvinkin pitkään (jos sitä nyt edes koskaan tuleekaan).

Koska tämä kaikki on vihdoin taakse jäänyttä elämää ja tarinalla on onnellinen loppu, ajattelin jakaa kokemuksiani vertaistueksi muille samanlaisessa tilanteessa oleville.  En voi millään käsittää, kuinka epäammattimaista tämä meininki välillä onkaan.

Ideaalitapauksessa saisit automaattisen vastauksen hakemuksen perillemenosta lähes samantien, minkä jälkeen kuulisit kohtuullisen ajan sisään, onko sinut valittu haastatteluun vai ei. Mahdollisen haastattelun jälkeen sinuun otettaisiin yhteyttä siinäkin tapauksessa, että paikkaan valittiin joku muu. Tällaisia tapauksia kohdalleni sattui muutamia. Paikan sivusuun meneminen harmitti tietenkin, mutta oli mukava tietää, missä mennään eikä elätellä turhia toiveita vielä parinkin kuukauden päästä.

Ikävimpiä tapauksia olivat ne, joissa kommunikointi loppui totaalisesti johonkin pisteeseen. Esimerkiksi yhtä apulaisjohtajan paikkaa hakieassani minuun otettiin yhteyttä lähes samantien ja kutsuttiin haastatteluun heti seuraavana päivänä. Haastattelu meni hyvin ja haastattelija kertoi minulle soittavansa seuraavalla viikolla, jotta voimme sopia ajan, jolloin tulisin tapaamaan hänen esimiestään. Soittoa ei  kuulunut eikä kohteliaan tiedustelevaan sähköpostiini ole tullut vastausta vielä tänäpäivänäkään.

Toinen vastaava tapaus oli prosessi, jossa olin edennyt puhelinhaastattelusta kasvotusten haastatteluun ja käynyt paikanpäällä sekä havainnoimassa että opettamassa. Viimeisin viesti on kesäkuulta. Viestissä kiitettiin kärsivällisyydestä ja kerrottiin, että he yrittävät tehdä valintansa lähiaikoina.

Ikäviä ovat myöskin sellaiset työpaikat, joissa totuus ei vastaa työilmoitusta tai työpaikkaa ei ole olemassakaan. Yhteen paikkaan vaadittiin netissä tehtävä soveltuvuustesti, josta sain hyvät pisteet samantien. Seuraava vaihe olisi ollut puhelinhaastattelu, mutta noin tunnin päästä sähköpostiini kilahtikin jo ilmoitus, että paikkaan oli valittu joku muu. Eräästä toisesta koulusta minulle soitettiin ja kiitettiin kiinnostuksestani johtajan paikkaa kohtaan. Valitettavasti johtajan pesti ei ollutkaan kuitenkaan avoinna, mutta sen sijaan heillä olisi kyllä ollut tarjota minulle työtä osa-aikaisena opettajana. Same, same... Kolmannessa taupauksessa hain paikkaa, johon oli määrä sisältyä koulutus- ja kehittämistehtäviä, mutta haastattelussa minulle selvisi, että kyseessä olisikin ollut osa-aikainen lasten kerhojen ja syntymäpäiväjuhlien vetäjä.

Tuollaisten ääritapausten lisäksi on mukaan mahtunut myös liuta paikkoja, joista ei ole kuulunut hakemuksen jätön tai haastattelun jälkeen pihaustakaan tai joissa hakemuksen ja mahdollisen haastattelun väliin on mahtunut useampikin kuukausi ja hiljainen kausi. Kommunikointi on ollut monien työpaikkojen kohdalla haastavaa, sillä joissain paikoissa arvostetaan aktiivisuutta, toisissa kielletään soittamasta. Kultainen keskitien ja maalaisjärki ovat olleet ajoittain pikkuisen hukassa.

Mutta niin kuin jo mainitsin, on sinnikkyyteni vihdoin palkittu ja aloitan ensi viikolla uuden lukukauden unelmieni koulussa. Sen lisäksi vireillä on mahdollisesti myös sivutyö, joka veisi minut askeleen lähemmäksi pidemmän tähtäimen tavoitteitani. Unelmat ansaitsevat kuitenkin oman postauksena, joten juttu jatkuu jonain toisena päivänä.

Uusilla teillä

Uusi koti toi mukanaan myös uuden työmatkan. Nykyinen reitti töihin on mailimäärältään reilusti pidempi, mutta ajallisesti melkein sama - ainakin jos käy hyvä tuuri.

Asumme nyt hyvin keskeisellä paikalla, kaikkien isojen teiden lähellä. Jos motarit eivät ole tukossa, ajelen töihin reilussa vartissa. Kuulostaa hyvältä, mutta tuolla jos sanalla on valitettavasti hyvin voimakas paino.

Ruuhkaisilla motareilla sattuu uskomaton määrä pieniä kolareita. Useimmat kolarit ovat harmittomia peltikolhaisuja, mutta pienetkin rysäykset aiheuttavat ongelmia liikenteen sujumiseen, koska a)kolarin osapuolet jäävät selvittämään syyllisiä b)jokaista kolaria pitää jäädä tietenkin tuijottamaan. Ja jos paikalla on jo poliisi, hidastavat kaikki ohikulkijat vauhdin lähelle ryömimisnopeutta - ihan varmuudenvuoksi.

Phill kuvaili näitä meidän lähiteitä näin: 5-motarilla ajellaan leppoisan agressiivisesti (welcome to California), 15-motarilla kaikki tietävät törmäävänsä ruuhkaan ja 8-motarilla suoritetaan joka aamu ja ilta kaheleiden kokoontumisajot. Siellä ajellaan tuhatta ja sataa vähintään kolmen kaistan läpi zoomaillen. Ensin sinut ohitetaan, sitten kurvataan suoraan eteesi ja lopuksi vielä painetaan jarrut pohjaan. Päivittäinen ajeluni kasilla on ollut nopea ja tehokas autokoulun korkein taso. Nyt kyllä selviän ihan missä tahansa ja muistan, ettei päiväunelmiin ole aikaa.

Työmatkani on paikallisella mittapuulla todella kohtuullinen, jopa kiva, mutta vitsit, että minulla on ikävä työmatkapyöräilyä. Ehkäpä se on mahdollista taas tulevaisuudessa tai ehkäpä liityn 15-motarin jumittelijoihin. Sepä selviää aikanaan. Viikon päästä alkaa uusi lukuvuosi ja minä hyppään pää edellä suureen tuntemattomaan. Pelottavaa, jännää ja helpottavaa. Eipä ollakaan taas hetkeen oltu tilanteessa, jossa en tiennyt, mitä teen viikon päästä. Ja tuskinpa tiedän vielä viiikonkaan päästä... 

Mutta joskus pitää repäistä ja hypätä. Tai vaikka pysähtyä keskelle tietä kuvaamaan.. Eihän sitä muuten tiedä, mitä voisi saavuttaa.

Virallisesti maisteri

Hakiessani aikanaan Jyväskylän yliopistoon varhaiskasvatusta lukemaan, oli minulle heti selvää, että lukisin itseni maisteriksi asti, vaikka lastentarhanopettajilta ei vaaditakaan kandia kummempaa. Loppujen lopuksi opintoni venähtivät pikkuisen, sillä lähdin maailmalle ensin vaihtoon ja heti perään au pairiksi. Palasin kuitenkin tunnollisesti takaisin Suomeen viimeistelemään opintoni ja hankkimaan työkokemusta, vaikka tuossa vaiheessa USA:ssa odottikin jo elämäni rakkaus.

Olen päätökseeni todella tyytyväinen, sillä nyt minulla on maisterin tutkinto, runsaasti työkokemusta kahdesta maasta ja hyvin vankalla pohjalla oleva ihmissuhde. Mikä parasta, minulle ei kertynyt valtavaa lainataakkaa niin kuin monille amerikkalaisille kanssamaistereilleni. Ilmainen yliopistotason koulutus on uskomaton etu, jota en pienestä opintotuesta valittaessani osannut arvostaa läheskään riittävästi.

Ainoa huono puoli tutkinnossani on se, että se on suomalainen tutkinto. Ei sillä, että suomalainen tutkinto olisi jollakin tavalla huono, mutta kun moniin kiinnostaviin työpaikkoihin vaaditaan joko amerikkalainen tutkinto tai sitten ulkomaalainen tutkinto, joka on todettu virallisesti amerikkalaista tutkintoa vastaavaksi.

Preschool opettajan töitä hakiessani minulle riitti vallan mainiosti englanninkielinen tutkintotodistus sekä opintosuoritusote, mutta nälkä on kasvanut syödessä ja olen kaivannut jo pitkään uusia haasteita ja työmahdollisuuksia. Lopulta lopetin jahkaamisen ja päätin investoida tutkintoni arvioimiseen.

Tutkinnon saa arvioitua vaikka ja missä, mutta monet koulut ja työpaikat kelpuuttavat vain tiettyjen firmojen arvioinnit. Minä valitsin firmaksi,  IERF:n, sillä se löytyi kaikkien niiden työpaikkojen listoilta, jonne aion ensisijaisesti hakea. Olin yhtiön palveluihin tyytyväinen, vaikka jouduinkin käännättämään alkuperäiset todistukseni englanniksi (diploma supplementit eivät riittäneet).

Näistä maisemista löytyy työpaikka kuitenkin vielä toistaiseksi

Nyt minulla on mustaa valkoisella, että olen Master of Arts in Education ja tutkintoni vastaa täysin täkäläistä tutkintoa. Paras mahdollinen lopputulema siis. Tällä tutkinnolla aukeaa monia uusia ovia - ainakin rakoselleen. Ja raothan tietenkin runnotaan auki, vaikka sitten sisulla. 

Kevättohinat

Toukokuun loppu ja kesäkuun alku ovat Preschool -opettajan elämässä kiireistä aikaa. Kevätjuhlat juhlittiin jo muutama viikko sitten fiesta picnic -teemalla, mutta ei se loma tai löysinrantein ottaminen vielä siitä alkanut.

USA:ssa äitienpäivää vietetään samaan aikaan kuin Suomessakin, mutta isänpäivä on marraskuun sijaan kesäkuun toisena sunnuntaina. Kortit, lahjat ja pippalot järkätään ja värkätään siis peräperää tuplana. Muffins with mom, donuts with dad. 

Juhlien lisäksi kokoan jokaiselle lapselle scrapbook tyyppisen kirjan, johon liimailen valokuvia, askarteluja, piirroksia ja sanallisia muistoja sekä arvioin jokaisen lapsen tiedot ja taidot kaksisivuisen assessment lomakkeen avulla. Kesäkuun lopussa varaan yhden päivän keskusteluille vanhempien kanssa - aivan niin kuin Suomessakin.

Meidän ryhmän sormenjäljistä koottu muistotuoli. Lapset valkkasivat eläimen, Ms. Veera taiteili sormenjäljistä halutun lopputuloksen. Tai ainakin yritti parhaansa mukaan.

Paljon on siis vielä tehtävää ennen kesäkuun lopussa koittavaa pikkulomaa ja parin kuukauden mittaista kesälukukautta. Mutta kyllä se loma sieltä tulee - ennemmin tai myöhemmin. Viikonloppu tuli jo! Huomenna aion nukkua pitkään, ainakin seitsemään.

H niin kuin hymy, halaus ja halloween

Ihan ekaksi on pakko nauraa tuolle niin kuin -sanalle. Jouduin tarkistamaan, kirjoitetaanko se yhteen vai erikseen ja eksyin sivistyssanakirjan sivulle, jossa kerrottiin seuraavaa:

Niinkuin

1. Väärinkirjoitus sanasta niin kuin

Tuli hieman parempi mieli. Ilmeisesti en ole ainoa (ulko- tai sisä-) suomalainen, jolla on vaikeuksia tämän sanan kanssa.

Mutta joo, tänään on pejantai ja Halloween ja minua hymyilyttää niin vietävästi. Kaksiviikkoinen Halloween-hulina huipentui eilisillan työjuhliin. Koristelimme pihan valoilla ja halloween-krääsällä ja katoimme pöydät odottelemaan perheiden tuomia herkkuja. Ilta oli mukava, mutta työpäivä venyi yli kaksitoistatuntiseksi. Odotin kotiinpääsyä malttamattomana, sillä tiesin, että ensimmäistä kertaa neljään viikkoon kotona olisi valot, musiikkia ja siellä tuoksuisi hyvältä. Sain aamulla viestin, jossa Phill kertoi paatin palanneen turvallisesti kotisatamaan. Illalla minua odottaisi kotona miehen lisäksi illallinen ja viinipullo. Pitkästä päivästä tuli kertarysäyksellä entistä pidempi (ja onnellisempi).

Koska minulla on perjantaisin iltavuoro ja Phillillä tänään vapaapäivä, saimme viettää rauhallisen perjantaiaamun yhdessä kotona. Phill kokkasi aamupalaa samalla kun minä yritin korjata Kisun syömän kissamaskini. Yritin valmistautua henkisesti villiin ja sokerihumalaiseen päivään ja motivodia itseäni sillä, että koulumme sulkeutuu tänään Halloweenin ja trick or treat -ilojen kunniaksi jo puoli neljältä. Siltikään ei huvittanut. Ei sitten yhtään. Huusin pääni sisällä "I just wanna stay home!" Ja universumi vastasi huutooni. Koulumme johtaja soitti ja kertoi kuulleensa, että mieheni on palannut kotiin. Jaa että haluaisinko ottaa päivän vapaaksi ja viettä sen mieheni kanssa? "I'd love to!" 

Ihanaa Halloweenia ja perjantaita kaikille! Me suuntaamme illaksi ystäviemme luo viettämään semi-aikuisten Halloweenia. Parhaat puolet molemmista maailmoista.

Vanhempainillan vieno pyyntö

Pidin viime viikolla ryhmäni vanhemmille vanheimpainillan, jossa kävimme läpi vuoden opetussuunnitelmaa ja tulevia tapahtumia. Yritin avata opetussuunnitelmaa käytännön esimerkkien kautta ja auttaa vanhempia huomaamaan, kuinka tärkeää on, että oppiminen on sidoksissa oikean elämän kokemuksiin ja kolmevuotiaiden tapaan hahmottaa maailmaa.Vanhemmat maksavat preschoolista isoja summia ja vaativatkin sen mukaisesti. Olin varautunut perustelemaan ja selittämään, vastaamaan kinkkisiin kysymyksiin. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Näin nyökkäileviä ja hymyileviä kasvoja, kuulin tarinoita siitä, miten innoissaan lapset kertovat kotona koulujutuista ja kuinka he yrittävät opettaa vanhemmilleen uusia lauluja ja leikkejä. Vanhemmat hämmästelivät, kiittelivät ja intoilivat kanssani tulevaa vuotta suunnitellen. Ainoa vanhemmilta tullut extrapyyntö oli, että toisin opetukseen mukaan paloja suomalaisesta kulttuurista ja kertoisin lapsille tarinoita lumesta ja tuosta kaukaisesta maasta. No tottahan toki! Enemmän kuin mielelläni.

Kohta Kaliforniasta löytyy kaksitoista Muumiasiantuntijaa - se on minun kunniatehtäväni. Nämä kaksitoista katselevat maailmaa uteliain ja avoimin silmin.He tietävät, että maailmassa on muutakin kuin oma kotipiha, San Diego, Kalifornia tai USA. He tietävät, että kaikkien maailma ei ole samanlainen kuin heidän, ei parempi eikä huonompi - ainoastaan erilainen.

Kuvassa tämän päivän työprojekti: 20 tie dye -paitaa. Lapset saivat valita kuviot ja värit, Ms. Veera solmi, värjäsi, huuhteli (ja huuhteli vähän lisää... yli kaksi tuntia illalla töiden jälkeen) ja pesi. Nyt on koko poppoolla hienot paidat parin viikon päässä odottavalle kurpitsapeltoretkelle. Huh mikä urakka! 

Onnellinen ope

Syyskuu merkitsee minulle uutta vuottakin vahvemmin uuden kierroksen alkua. Illat pimenevät (täälläkin) ja lapset palaavat kouluun. Koululiikenne on yllättänyt minut joka aamu tällä viikolla ja aiheuttanut kroonista läheltä piti myöhästelyä (aka aina ajoissa olevalle suomalaiselle paniikkia ja sydämentykytyksiä). Hmmm, kuinka kauan sama asia voi sallitusti yllättää...?

Opettajan näkökulmasta syyskuu on kiireinen ja jännä kuukausi. Luokkani on täynnä uusia lapsia, joista osa siirtyi minulle koulun muista ryhmistä, osalle koko preschool on ihan uusi juttu.

Haastavan kesän jälkeen odotin jännittyneenä ja aika väsyneenäkin mitä tuleman pitää. Tuntui mukavalta saada aloittaa puhtaalta pöydältä uuden ja ikioman ryhmän kanssa. Kesken vuoden aloittaessa käytäntöjen muuttaminen on vaikeampaa.

Ensimmäinen kouluviikko ylitti kaikki odotukseni. Vaikuttaa siltä, että minulla on tänä vuonna todella kiva ryhmä, jonka kanssa aikaa riittää muuhunkin kuin järjestyksen ja turvallisuuden takaamiseen. Tokana päivänä hieraisin hämmentyneenä silmiäni katsellessani kuinka kaksitoista kolmevuotiasta kävelivät kauniissa jonossa ja istahtivat sulassa sovussa aamupiirimatolle. Intoa näillä pienillä koululaisilla riittää niin paljon, että lempileikki taitaa olla kalenterihetki. Luokassa kaikuu viikonpäivälaulu ja puheissa vilahtelevat kirjaimet ja numerot. Halu oppia on kyltymätön.

Kuvissa vielä tyhjät bulletin boardit

Ensi viikolla teemana ovat omenat ja kirjaimena tietenkin A (for apple). Mutta sitä ennen on aika rentoutua ja nauttia viikonlopusta. Tänä iltana lautaselta löytyy itsetehtyä pizzaa ja lasista jotain punaista. Happy Friday!

Tarkkoja korvia ja elefantin muisti

Eilen luokassani oli yksitoista pientä kolmevuotiasta eikä yhtään apukättä tai -silmäparia. Tuntui, että koko päivä meni vessakäynteihin, jälkien siivoamiseen, konfliktien selvittämiseen ja lasten turvallisuuden takaamiseen. Hienot tuntisuunnitelmani jäivät pöydälle pölyttymään ja toiminnassa oli suorittamisen ja kiireen maku. Turhautti - niin kuin hyvin usein viime aikoina. Näillä resursseilla en voi olla opettaja, joka haluaisin olla. Onko tässä mitään järkeä?

Iltapäivällä kuuntelin, kuinka lapsi sanoi toiselle "No thank you, I don't like that." Toinen napero pyysi vettä kaikkien kohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja kolmannen isä kertoi, kuinka kiitollinen hän on avustani; ilman minua koko perhe olisi ihan hukassa. Kaiken kruunasi se, kun kuulin kolmevuotiaan muistuttavan kaveriaan siitä, että paperikuppeja ei tuhlata suotta, sillä Ms. Veera sanoi, että ne tehdään puista. "And we like trees!"

Siinä lasten touhuja seuratessani muistin taas, että lapset näkevät, kuulevat ja oppivat ihan koko ajan - silloinkin kun kalenterituokio jää välistä tai kaikki eivät halua maalata linnaansa valmiiksi asti. Kiireisinä päivinä en voi syventyä lasten juttuihin ja hauskoihin teemoihin niin syvällisesti kuin ehkä haluaisin, mutta päivään mahtuu silti valtavasti oppimismahdollisuuksia. Enkä tarkoita nyt niinkään niitä (todella tärkeitä) perustaitoja, vaan enemmänkin tilanteita, joissa sanoittamme lapsille maailmaa ja tarjoamme toimintamalleja. Sanat, joilla autan lapsia selvittämään konflikteja tai pidän yllä järjestystä, jäävät elämään. Tapa, jolla kohtelen muita opettajia, lapsia ja vanhempia, kiireenkin keskellä, tarjoaa lapsille yhden toimintamallin, johon tarttua. 

Opettajana (ja ihmisenä) yritän miettiä omia sanojani ja sitä, miten käyttäydyn lasten edessä. Pienet korvat kuulevat, pienet silmät näkevät ja lasten elefantin muistia ei päihitä mikään. Mutta vaikka kuinka yritän, ottaa turhautuminen välillä vallan ja unohdan kaiken, minkä järjellä tiedän. Yksi opettajana työskentelyn haastavimmista puolista on se, että tätä työtä tehdään omalla persoonalla ja juuri sillä tuulella, millä aamulla on noussut sängystä ylös. Joinain päivinä kärsivällisyyteni venyy kuuhun ja takaisin, toisina päivinä pinnani napsahtaa poikki jo ennen lähtölaukausta. Ja ilman kärsivällistä (tai aikuisenlailla toimivaa) opettajaa ei preschool-ryhmä pysy kasassa. 

Silloin kun turhauttaa oikein kovasti, muistutan itseäni siitä, kuinka tärkeää työtä teen. Yritän parhaani ja usein vähän enemmänkin. Muutan maailmaa yksi lapsi kerrallaan, mutta yritän myös hyväksyä rajallisuuteni. Resurssit ovat mitä ovat, eivätkä ne siitä miksikään muutu, ennen kuin varhaiskasvatuksen merkitys ymmärretään ihan oikeasti.

Perjantaiperinne

Minulle napsahti kesän alussa nakki, jota en olisi itselleni halunnut. Nakin nimi oli perjantain myöhäisin iltavuoro. Kiitti vaan! Sen siitä saa, kun on koulun uusin (luottamuksen arvoinen) opettaja. Aluksi ärsytti rankasti, mutta pian jo huomasin, että ehkä kyseessä ei ollut sittenkään maailmanloppu. Perjantain iltavuoroista on löytynyt asennemuutoksen avulla hopeinen (parhaina viikkoina jopa kultainen) reunus - koko viikon kruunu.

Nyt elokuun puolivälissä voin rehellisesti jo todeta pitäväni perjantain iltavuorosta. Viikko on mukava lopettaa hiljaisesta ja pimeästä koulusta poistuen. Koulu- tai työviikko on tullut kirjaimellisesti päätökseensä ja viikonloppu saa alkaa levollisin mielin. Perjantai-iltapäivät ovat myös muita päiviä rauhallisempia, sillä monet vanhemmat pääsevät töistä hieman tavallista aikaisemmin. Muutamana perjantaina olen päässyt jopa lähtemään hieman etuajassa kotiin tai ainakin kerinnyt kiertää tarkistamassa valot, tuulettimet ja ikkunat ennen kuin kello lyö kuusi ja koulu sulkeutuu.

Kaikkein parasta perjantaipäivissäni ovat hiljaiset ja rauhalliset aamut. Koska töissä pitää olla vasta yhdeksältä, saan nukkua kuuteen, käyttää tunnin juoksemiseen ja siltikiin minulle jää vielä kokonainen tunti suihkuun, aamupalaan ja itseni keräilyyn ennen kuin täytyy lähteä yhtään minnekään. Todellista arjen luksusta!

Tänään perjantaistani teki entistäkin paremman se, että kotimatkalla ei ollut ruuhkaa laisiinkaan ja kotiin päästyäni keittiöstä löytyi kokkaava Phill (ja jääkaapista kylmä kuohari). Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta sanotaanpa taas: Elämä on perjantaisin aika ihanaa!

Näissä tunnelmissa on helppo toivottaa hyvää ja nautinnollista viikonloppua kaikille!

P.S. Kuvat ovat aamun juoksulenkiltä täältä meidän Pacific Beachiltä. Ah, mikä kaunis aamu tänään olikaan!

Keväthuumaa

Kaikista San Diegossa tähän mennessä kokemistani vuodenajoista kevät on tuntunut kaikkein eniten siltä miltä pitääkin. Vaikka talvi olikin hieman tavallista lämpimämpi ja kuivempi, yllätti kevät vihreydellään ja kukikkuudellaan.

Suurimpia kevättunnelman luojia olivat kuitenkin koulumme äitienpäiväjuhla sekä  viimelauantainen kevät picnic ja konsertti. Koulu tarjosi hampparit ja hot dogit, perheet toivat pientä naposteltavaa ja jälkkärit. Puistoon pystytettiin kaksi pomppulinnaa ja lisäksi tarjolla oli kasvomaalausta.

Picnicin loppupuolella lapset esittivät muutaman laulun, joista yksi oli tietenkin Frozenista tuttu "Let it go". Matikkapääni ei riitä laskemaan kuinka monta kertaa (liikaa) tuota laulua on laulettu tänä keväänä. Jokohan se voitaisiin unohtaa...? Olisi hauska tietää, miksi siitä on tullut ainakin tässä maassa aivan valtava hitti. Jokainen lapsi tuntuu osaavan sanat ulkoa ja eläytyvän lauluun koko sydämestään. 

Tapahtuma oli luonteeltaan äärettömän rento. Vaikka small talk ei edelleenkään kuulu suurimpiin vahvuuksiini, oli vanhempien kanssa mukava jutella välillä koulun seinien ulkopuolellakin. Samalla myös perheet saivat mahdollisuuden tutustua toisiinsa ja yhdistää kasvot lasten puheissa vilahteleville nimille.

Nyt ei muuta kuin kesää kohti. Koulumme pysyy auki vuoden ympäri, mutta kesällä päivärytmi muuttuu hieman rennommiksi. Säiden puolesta on jännä nähdä, noudatteleeko kesäkuu San Diegolle tyypillistä June Gloom (kesäkuun sumut) -kaavaa vai jatkuuko kuiva ja kuuma sää pitkälle syksyyn asti. Maastopalokauden kannalta toivon taivaan täydeltä sumua ja sadetta. Viime viikon palot ovat nyt jotakuinkin hallinnassa, mutta kyseessä oli vasta alkusoitto sille, mitä seuraa, jos ei kohta sada. Vaikka ikuinen auringonpaiste onkin toisaalta ihan kiva juttu, ymmärrän nyt myös sateen tärkeyden. Ei siis muuta kuin sadetanssit pystyyn. Sovitaanko vaikka niin, että puhallatte kaikki sadepilvet sieltä Suomesta tänne Kaliforniaan? Win, win, (win).

Opettajien arvostusta

Tällä viikolla USA:ssa on vietetty opettajien viikkoa (teacher appreciation week). Olen kantanut kotiin päivittäin kukkia, herkkuja, kortteja ja muita pieniä lahjoja. Tänään koulumme johtaja päätti myös tarjota kaikille opettajille lounasleivät.

Lämmittäväthän muistamiset aina mieltä, mutta vieläkin mukavampaa olisi, jos opettajien arvostaminen näkyisi esim. suuremman palkkashekin tai parempien resurssien muodossa. Kalifornian suhdeluvut ovat aika jäätäviä: yksi opettaja kahtatoista 2-5 -vuotiasta kohden. En enää muista Suomen suhdelukuja, mutta New Hampshiressa vastaava luku oli 8 yli 3-vuotiasta. Palkka on täällä aivan yhtä naurettavan huono kuin Suomessakin ja edut usein aika mitättömiä.

Välillä mietin, miten ihmeessä päädyin opetusalalle ja jaksan tätä työtä. Sitten heittäydyn laulamaan tutkimaan, leikkimään, askartelemaan sekä keskustelemaan lasten kanssa ja muistan taas. Itse työn ja lasten lisäksi työkavereiden tuki ja ystävyys sekä vanhempien kiitolliset kommentit lisäävät työssä jaksamista ratkaisevasti. Tätä työtä tehdään koko persoonalla - muiden ihmisten kanssa, mikä on parhaimmillaan mahtavaa, pahimmillaan hyvin kuluttavaa. Kaikkien vanhempien, lasten ja työkavereiden kanssa ei synkkaa samalla tavalla, mutta se on ihan ok, kunhan sen tiedostaa ja siihen osaa suhtautua aikuismaisesti ja ammattimaisesti.

Olkaapa siis kiltit ihania ja muistakaa kiittää elämänne opettajia aina silloin tällöin - vaikka kerran viikossa. Jokainen heistä on taatusti kiitoksensa ansainnut.

Munajahti

Piilotin tänään ainakin sata pääsiäismunaa ympäri ämpäri koulun pihaa. Meinasi olla mielikuvitus koetuksella. Kun mystinen pääsiäispupu (easter bunny) oli saanut hommansa hoidettua, oli lasten vuoro ryhtyä munajahtiin. Taisivat löytää kaikki - sen verran pullollaan olivat lasten korit. Suurimmilta sokerihumalaövereiltä välttyäksemme annoimmen lasten avata vain yhden munan.

Amerikkalaiset pääsiäismunat ovat paljon tylsempiä kuin suomalaiset. Suklaiset yllätysmunat ovat täällä laittomia, sillä niihin sisältyy liian suuri tukehtumisvaara. Ei siihen suklaaseen, mutta kun ne lelut... Suklaamunien sijaan täällä etsitään karkeilla täytettyjä muovimunia. Eivät lapset tiedä, mistä jäävät paitsi. Mikään ei voita kindereiden hippoja, smurffeja ja kilppareita, joita sitten vaihdettiin kavereiden kanssa koulunpihalla. Muistatteko? Vieläkö niistä löytyy keräilysarjoja (nimimerkki suklaamunia ikävä...)?

USA:ssa pääsiäiseen ei liity yleensä ylimääräisiä vapaapäiviä. Tänä vuonna olen kuitenkin niin onnekas, että minulla on perjantaina vapaapäivä - Spring Break! Woohoo! Ajattelin juhlia nukkumalla ja ehkäpä leipomalla jotain keväistä. Niin ja syömällä Peeps -vaahtiksia, koska niitä nyt vain kuuluu syödä jouluna, ystävänpäivänä, pääsiäisenä ja halloweenina.

Ihanaa pääsiäistä kaikille - etenkin onnekkaille neljän päivän lomalaisille!

Opettajana muilla mailla

Opiskelukaverini pyysi minua kirjoittamaan siitä, millaista on työskennellä opettajana "vieraassa" kulttuurissa. Aihe on mielenkiintoinen, mutta aikamoinen kakku purtavaksi. Pyörittelin sitä monta päivää mielessäni, enkä tiennyt, mistä aloittaa. Lopulta vain aloitin ja totesin, että tähän teemaan täytyy vielä palata monta kertaa ja monesta eri näkökulmasta.

Laitoin vieraan lainausmerkkeihin, sillä amerikkalainen kulttuuri ei oikeastaan tunnu enää vieraalta. Olen kasvanut siihen aika nopeasti kiinni - osittain varmasti siksi, että olen elänyt sitä mieheni lisäksi myös lasten kautta. En kuitenkaan sanoisi, että olen amerikkalaisuudessa vielä ihan päälakeani myöten sisällä. Amerikkalainen kulttuuri ympäröi minua, kuuluu jokapäiväiseen arkeeni ja elämääni, mutta en minä sitä aina ymmärrä ja halutessani pystyn tarkastelemaan sitä myös ulkopuolisen silmillä.

Amerikkalaiseen kulttuuriin, etenkin preschool-kulttuuriin, sisään pääseminen on edellyttänyt tietenkin vaivannäköä. Olen joutunut selvittämään paljon erilaisiin juhliin liittyviä perinteitä, opettelemaan lastenlauluja, -loruja ja "preschool-kieltä", googlettamaan teemaideoita sekä pohtimaan, kuinka paljon olen valmis muokkaamaan omia käsityksiäni opettajuudesta ja siitä, millaista laadukas preschool-opetus on.

Ennen ensimmäistä preschool-opettajan työpaikkaani minua pelotti, ettei ammattitaitoni ehkä riittäisikään amerikkalaisten lasten opettamiseen. Tai en minä varsinaista ammattitaitoani epäillyt - enemmänkin minua mietitytti juuri nämä kulttuurijutut: Miten tutustutan lapsia kulttuuriin, joka ei ole omani?

Samaa tunnuttiin pelkäävän kahdessa koulussakin, joissa kävin haastatteluissa. Molemmista haastatteluista sain pelkkää positiivista palautetta, mutten kuitenkaan töitä. Ei se mitään, sillä kolmannessa sitten tärppäsi. Koulun omistaja ei tuntunut edes huomaavan "vierasmaalaisuuttani", no big deal. Työt alkoivat heti seuraavana päivänä sellaisella ryminällä ettei epäillyille ollut enää aikaa. Eikä niille ollut myöskään syytä. Jälkikäteen ajateltuna huomaan murehtineeni aivan turhaan. Ei kukaan oletakaan, että olisit täysin valmis ja kaiken hallitseva opettaja. Tärkeintä on halu oppia ja kehittyä.

Vaikka käsitänkin lapsuuden aikaan ja paikkaan sidottuna yhteiskunnallisena rakenteena (anteeksi, tieteellinen Veera pulpahti pinnalle...), ovat suomalainen ja amerikkalainen lapsuus ja lapsi niin lähellä toisiaan, että Suomessa kokoamani opettajuuden perusteet ovat riittäneet vallan mainiosti. Perusteiden päälle olen rakentanut uusia kerroksia, joissa suomalainen ja amerikkalainen opettajuus ovat sulautuneet yllättävän vaivattomasti yhteen. Opin edelleenkin uutta joka päivä, mutta niin oppisin (toivottavasti) myös Suomessa työskennellessäni.

En siis koe "vieraassa" maassa työskentelyä vaikeaksi, jos mukana matkustaa avoin mieli ja halu oppia - valmius ottaa vieras omaksi. Tässäkin pätee se rakastamani punainen lanka: Erilaisten kulttuurien ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Suomalaisessa ja amerikkalaisessa varhaiskasvatuksessa on molemmissa paljon hyvää, jota voi käyttää työskentelymaasta riippumatta.

Niin kuin näkyy, tästä aiheesta riittää sanottavaa. Kiitos jos luit tänne asti! Ajattelin kirjoittaa joku toinen päivä hieman maanläheisemmin siitä, miten nämä kakasi varhaiskasvatuskulttuuria eroavat toisistaan ja miten olen ujuttanut suomalaista lastenkulttuuria päivittäiseen työhöni. Muutkin ajatukset ja kysymykset ovat tietenkin lämpimästi tervetulleita.