Suodatintukos

Selailin tuossa joku päivä blogia taaksepäin ja tajusin, että pari kolme vuotta sitten kirjoittelin tänne melkein joka päivä. Ajatus tuntui aika hurjalta, kun nykyään tuntuu, ettei ole oikein mitään (fiksua) sanottavaa. Lueskellessani muutaman vanhan postauksen oivalsin kuitenkin, ettei minulla ollut silloinkaan mitään sen fiksumpaa sanottavaa. En antanut sen kuitenkaan estää luomisen iloa.

Vuosi sitten näihin aikoihin höpöttelin siitä, kuinka ulkosuomalaisuudessa parasta on sen  kaavattomuus ja kuinka hyvä nukkuja olen. Minua ei nähtävästi herätä edes maanjäristys.

Kaksi vuotta sitten olivat ajatukseni hukassa. Syytä en tuohon täysin tyhjänpäiväiseen tekstiin mahduttanut, mutta kulisseissa tapahtui paljon myllerrystä. Mietin irtisanoutumista silloisista töistäni samalla kun asunnonostoprosessimme oli sysätty käyntiin. Sen lisäksi, etten ollut töihini/työpaikkaani tyytyväinen, kohtasin myös työhistoriani rankimman tapahtuman: Eräs koulumme oppilaista, minullekin hyvin läheinen lapsi, menehtyi hukkumisonnettomuudessa vapaa-ajalla. Omien tunteiden läpikäyminen sekä lasten ja perheiden suruprosessin tukeminen oli vaikeaa, mutta kasvattavaa. Tämä teksti on hyvä muistutus siitä, että blogi ei ole kuin päiväkirja. Se on vain pieni kurkistus ja siivu elämääni.

Kolme vuotta sitten ihmettelin liikenneruuhkia, lähinnä niiden syntymekanismia. Samaa ihmettelen säännöllisesti edelleenkin. Onneksi työmatkani on nykyään jopa lyhyempi kuin noina aikoina.

2013 blogini oli tauolla ja vuonna 2012 iloitsin siitä, kuinka arjen rutiinit uudessa maassa olivat loksahtaneet kohdilleen. Tuntuu hassulta ajatella, kuinka monta kertaa tuon jälkeenkin olen iloinnut samasta asiasta uusien rutiinien kanssa.

Koska en ole valmis lopettamaan blogini pitämistä, mutta blogin nykyinen tila ei miellytä, ajattelin ottaa Lapinlahden Muuttolintu -blogia kirjoittavan Annin haasteesta kopin ja kirjoittaa seuraavan seitsemän päivän ajan siitä ihan tavallisesta arjesta. Katsotaan miten suodattimille ja kirjoittamisen ilolle käy.

Kuvituksena kuvia eiliseltä haikilta Mission Trails -puistosta, jossa valloitimme Emmin kanssa Kwaay Paay -huipun.

Eka blogipostaus ikinä

Facebookin muistopompsahdukset ovat aika mainio juttu. Ilman niitä olisi moni menneisyyden tapahtuma jäänyt huomaamatta ja muistamatta. Tänään olen muunmuassa matkustanut ekaa kertaa elämässäni Kaliforniaan (2008), reissannut Kauaille (2010), ihmetellyt kissojen vesikupista löytyviä leluhiiriä (2015 ja 2016) ja mikä tärkeintä, päättänyt perustaa blogin (2011).

Hyvää synttäriä blogi! En ole ihan varma kuinka vanhaksi tätä blogia pitäisi nimittää, sillä väliin mahtuu myös hiljaisia vaiheita ja kokonaisen vuoden mittainen tauko, mutta sovitaan nyt kuitenkin selkeyden nimissä, että Kaukana Kotona on tänään viisivuotias. Aika iso, mutta kuitenkin vielä ihan lapsi.

Synttäreiden kunniaksi päätin jakaa teille blogini ihkaensimmäisen postauksen, jossa oltiin "kodittomia" Hawaijilla. Lisäbonukseksi kaivoin kovalevyn kätköistä kuvia, joita en blogini alkuvaiheessa tajunnut jakaa laisinkaan.

Tästä lähtee ääkkösetön aikamatka Oahulle, olkaatten hyvä:

Naimisissa ja Koditon

Joku saattaa vaittaa, etta sunnuntaina 3.7.2011 New Jerseyn Florham Parkissa satoi vetta. Noh, saattaa olla totta teoriassa, mutta kaytannossa paiva oli taynna onnea ja auringonpaistetta. Tuona sunnuntaina team Veera ja Phill sanoitavat I Do/Tahdon ja aloittivat yhteisen elaman pitkan odotuksen jalkeen.

Ja koska kyse on meista, niin mikaanhan ei mene perinteisen kaavan mukaan. Toiset avioparit lahtevat haitten jalkeen honeymoonille, me lahdimme kotiin Hawaijille. Tosin matkassa oli se pieni mutka, etta teknisesti ottaen meilla ei ollut kotia. Phill oli koko kevaan laivaston komennuksella lantisella Tyynella merella ja irtisanoi sita ennen asuntonsa. Tarkotuksena oli, etta Phill etsii meille uuden asunnon palattuaan kotiin hyvissa ajoin ennen haita. Mutta yllatys, yllatys toisin kavi... Laivastossa kun mikaan muu ei ole varmaa, kuin se, etta mikaan ei ole varmaa. Aikataulut venyi ja paukkui ja lopulta Phill palasi Hawaijille muutamaa tuntia ennen New Jerseyn koneen lahtoa.

Koditon Hawaijilla... Kai sita pahempaakin voisi olla. Varsinkin kun meidan "suojapaikka" oli luksushotelli Waikikin satamassa. Nakoala meidan ikkunasta oli aivan uskomaton, samoin sijainti. Pieni pala honeymoonia, vaikka varsinaiseen lomailuun ei ollut aluksi kauheasti aikaa. Phill joutui heti takaisin toihin ja minun tehtavaksi jai asunnon metsastaminen seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Muutaman tietokoneella vietetyn tunnin ja useiden puheluiden jalkeen meilla oli sovittuna nelja nayttoa seuraavalle paivalle. Yhdistelma laivasto - Suomi vetosi vuokranantajiin kuin haka! Illalla juhlittiin ja nautittiin elamasta. Jossain vaiheessa Phill kysyi, harmittaako minua, kun honeymoon jai valiin/ siirtyi myohemmaksi. Oli pakko nauraa aaneen! Maha oli taynna huippuluokan sushia ja kadessa oli kaikkien taiteen saantojen mukaan tehty mojito-drinksu. Kodin virkaa toimitti luksushotelli ja toiveet kotikodin loytymisesta olivat korkealla. Ei, ei voi sanoa, etta silla hetkella harmitti kovinkaan paljoa :).

Seuraavan paivan ohjelma koostui asuntonaytoista. Kolmen ensimmaisen asunnon jalkeen meilla oli kolme ihan hyvaa vaihtoehtoa, mutta talla kertaa se olikin neljas kerta, joka sanoi toden. 30s. sisalla asunnossa ja me olimme myytyja. Kaiken huipuksi asunto oli vapaa heti ja vuokrasopimuksen pituus on meista kiinni. Loistavaa!

Meidan uusi koti sijaitsee tornitalon kuudennessa kerroksessa keskella Waikikia, n. 100m paassa maailman kuulusta Waikiki Beach:sta. Meilla on makuuhuone, iso kylpyhuone, keittio/olohuone-yhdistelma ja isohko parveke, josta on suora nakyma meidan talon uima-altaalle ja merelle. Talo on turvallinen ja hyvalla alueella. Meilla on oma parkkipaikka ja talosta loytyy iso pyykkitupa. Asunto on taysin varusteltu ja hyvalla Hawaijille sopivalla maulla sisustettu. Ei voitaisi toivoa juurikaan enempaa. Tuntuu ihan kodilta!

Siispa edelleenkin onnellinen ja naimisissa, mutta ei todellakaan koditon. Yhdessa hujauksessa meilla on yhteinen kotikoti!

Paremman mielen eläintarha

Suhtautumiseni eläintarhoihin on ollut viime vuosina hieman kiikkulaudalla. Eläinten puuhien katselu on toisaalta ihan älyttömän kivaa ja opettavaista ja eläintarhojen toiminta parhaimmillaan eläinkuntaa hyödyttävää. Mutta maailmaan mahtuu paljon myös arveluttavia eläintarhoja, joiden olot ovat kaukana eettisistä ja joissa käynti saa lähinnä surulliseksi.

Minua ei kiinnosta katsella apaattisia eläimiä pienissä häkeissä vaan tarkkailla eläinten luonnollisia puuhia ja vuorovaikutusta. Ihanteellista olisi tietenkin matkustaa eläinten luonnolliseen ympäristöön, mutta harvallapa meistä on mahdollisuus lähteä tuosta vain safarille tai edes turvallisesti tai helposti omiin lähimetsiin, saatika oikeasti nähdä siellä metsien asukkeja.

San Diegon eläintarha on yksi maailman hienoimmista, mutta sielläkin on tullut käytyä jo monta kertaa ja hienoudestaan huolimatta eläimet asuvat eläintarhamaisesti häkeissä. San Diegon eläintarha ei kuitenkaan rajoitu pelkästään Balboa Parkissa sijaitsevaan puistoon. Escondidosta, noin puoli tuntia San Diegosta pohjoiseen, löytyy saman organisaation ylläpitämä Safari Park, jossa kävin ensimmäistä kertaa vasta viime torstaina.

Näin jälkikäteen en voi muuta kuin ihmetellä, miksi odotin näin kauan. Ei Safari Parkkikaan täydellinen ole; osa eläimistä elää sielläkin pieniltä tuntuvissa häkkimäisissä olosuhteissa, mutta häkkien lisäksi isoille tiluksille mahtuu luonnonmukaisempaakin meininkiä. Iso osa Safari Parkista on yhtenäistä niittyä, jolla kirahvit, sarvikuonot, puhvelit ja ties mitkä peurat tepastelevat sulassa sovussa "vapaina".

Pääsylipun hintaan kuuluva safariajelu oli meidän tarpeisiin ihan riittävä, mutta halukkaille löytyy myös yksityisempiä ajeluita ja elämyksiä telttailusta eläinten syöttämiseen ja täysin omiin tarpeisiin räätälöityyn VIP-pakettiin.

Safari Park pesi eläintarhan 5-0. Eläimet vaikuttivat onnellisilta ja aktiivisilta ja nähtävää oli juuri tarpeeksi. Vietimme puistossa n. viisi kiireetöntä tuntia. Pilvisenä torstaina puistossa ei ollut suurta ryysistä, mikä teki hommasta entistäkin mielekkäämpää. Kaikille eläinten valokuvaamisesta haaveileville suosittelen kuitenkin hyvää zoomia. Oma 75-300mm oli ihan riittävä, mutta ammattimaisemmilla välineillä olisi luonnollisestikin saanut vielä parempia kuvia. Ja kuvattavaa tuolla puistossa kyllä riitti! Siitä todisteina muistikortilta löytyvät 600 eläinkuvaa.

Suosittelen lämpimästi, jos tiesi vie SanDiegoon ja haluat ihastella eläimiä! Ehdottomasti auton vuokraamisen arvoinen kohde!

Kaukana Kotona

Emmi heitti minua haasteella ja tällä kertaa aion olla reipas ja napata kopin. Viime aikoina on tullut muutenkin muisteltua ja tarinoitua, joten tämähän menee helposti siinä siivellä. Haasteen ideana on raottaa blogini tarinaa. Mistä kaikki lähti ja mitä siitä seurasi?

Ensimmäisen blogitekstini kirjoitin heinäkuussa 2011, hetki sen jälkeen kun olimme menneet naimisiin ja minusta oli tullut oikea ulkosuomalainen. Asuimme tuolloin vielä Honolulussa Hawaijilla, mutta edessä oli pian muutto New Hampshireen. Phill oli suurimman osan ajasta merillä ja minä kuljin ympäriinsä jättämässä hyvästejä vanhoille "kotikulmille". 

Ensimmäistä blogitekstiä kirjoittaessani en oikeastaan edes tiennyt, että bloggaaminen olisi jokin "juttu". Monen muun ulkosuomalaisen tavoin kirjoitin tekstejä vain ja ainoastaan tutuilleni, jotta välttyisin kirjoittamasta samoja asioita kymmeneen eri sähköpostiin. En osannut vielä tuossa vaiheessa etsiä muiden blogeja enkä hakea vertaistukea muiden ulkosuomalaisten joukosta. Kirjoittelin vain kirjoittamisen ilosta ja osittain myös siksi, että olin huolissani suomen kielen taidostani.

Kirjoittelin blogia ahkerasti koko syksyn eikä aiheista ollut pulaa. Vaikka olinkin viettänyt USA:ssa paljon aikaa, oli kaikki nyt hieman erilaista ja uutta. Olin tullut jäädäkseni ja meistä oli tullut virallisesti me. Syksyyn kuului uuden elämän opettelua ja todella paljon paperisotaa. Tammikuussa sain vihdoin käteeni green cardin ja sen myötä myöskin työluvan. Ensimmäisen työpaikan saatuani kirjoitustahtini hiipui ja lopulta blogi painui unholaan.

Kesällä 2013 oli elämämme jälleen muutosten edessä, sillä edessä oli muutto Kaliforniaan. Luovuin työstäni hieman liian aikaisin ja olin taas suurten kysymysten äärellä: Mitäs tässä oikein tekisi? Phill ja Phillin työkaverit olivat tuona kesänä töissä yötä päivää ja lähes kaikki omat kaverini olivat jo muuttaneet San Diegoon. Minulla oli tylsää ja ihan liikaa aikaa. Teki mieli kirjoittaa. Kaivoin blogini esiin ja huomasin, että jotkut muutkin bloggaavat. Löysin lukulistalleni muutaman blogin ja listasin oman blogini blogilistalle. Muiden blogeja lukiessani huomasin, että kappas vain, blogitekstejähän voisi höystää vaikka kuvilla. En tiedä, missä tunnelissa olin aiemmin elänyt, mutta blogien ihmeellinen maailma aukeni minulle vasta tuona kesänä. 

Ja niinhän siinä kävi, että äitini lisäksi blogia alkoi lukemaan muutama muukin. Varoivaisesti lisääntynyt yhteisöllisyys teki bloggaamisesta paljon mielekkäämpää ja nälkä kasvoi syödessä. Jokainen uusi lukija ja kommenti sai, ja saa minut edelleenkin, hymyilemään. Kirjoittaminen tuottaa minulle iloa, mutta ilo vähintäänkin tuplaantuu, jos näistä postauksia lukee joku muukin. En ole pöytälaatikkotyyppiä, joten ilman lukijoita hommasta olisi loppunut into jo aikapäiviä sitten. Kivoimpia juttuja ovat toistaiseksi olleet Super Saverin kisassa viiden parhaan USA-blogin joukkoon pääseminen, Facebook -sivun perustaminen, Instagram-innostus, muiden ulkosuomalaisten bloggaajien löytäminen Facebookin ihmeellisestä maailmasta ja nyt viimeisimpänä Onni-Blogit.

Alkuaikojen tekstien lukeminen ei tee pahaa, sillä tyylini tai taitoni eivät ole muuttuneet radikaalisti. Mutta se visuaalinen puoli, apua... Aluksi en edes älynnyt lisätä kuvia ja sitten kun älysin, yhdistelin sujuvasti pieniä kännykkäkuvia, Instagramilla räikeästi käsiteltyjä neliökuvia ja järkkärillä napattuja jättikuvia. Osa vanhoista kuvista on myös kadonnut mystisesti jonnekin, mikä harmittaa ihan älyttömästi. Huonokin kuva olisi parempi kuin harmaa laatikko. Käytän blogissa edelleenkin paljon kännykkäkuvia, joista osa ei paljoa laadulla koreile, mutta nykyään kuvani ovat sentään jotakuinkin yhteensopivia. Visuaalisessa ilmeessä ja lukijaystävällisyydessä olisi vielä paljon kehitettävää, mutta yritän olla itselleni aika hellä ja muistaa, että tämä on vain harrasteblogi eikä kiiltäväkantinen aikakauslehti.

Viime keväänä aloin ensimmäistä kertaa miettimään blogin hyllyttämistä. Tuntui, ettei ollut mitään sanottavaa ja aikakin oli kortilla. Kaikkein eniten harmitti, ettei ollut aikaa lukea ja kommentoida muiden blogeja. Yhteisöllisyydestä oli tullut bloggaamiseni tärkein juju, mutta nyt se ydin oli taas hukassa. Päätin kuitenkin jatkaa, mutta välttää "pitäisi" -meininkiä.

Kesän lopussa "oikeat" työt vähenivät toistaiseksi ja minulla on nyt taas paljon enemmän aikaa olla luova. Ja luovalta olo on tuntunutkin. Kirjoittaminen on nyt kivaa! Samaan osuvaan saumaan pääsin mukaan Onni-Blogeihin, mikä tuo toivottavasti mukanaan vielä lisää kaipaamaani yhteisöllisyyttä. Haaveilen muiden bloggaajien tapaamisesta, mutta jo pelkkä virtuaalikaveruus lämmittää mieltä. Olen myöskin harkinnut videoiden tekoa ja blogini kaksikielistämistä, mutta en osaa päättää olisiko se kaiken vaivan arvoista.

Blogihistoriaani ei kuulu suuria yhtäkkisiä käännekohtia, vaan enemmänkin pikkuhiljaa etenemistä ja oppimista. Kirjoitan edelleenkin, mitä mieleen tulee ja yllätyn edelleenkin siitä, mitkä tekstit kiinnostavat lukijoita kaikkein eniten. Haluan kehittyä, vaikken oikein tiedäkään, mihin olen matkalla. Mutta jos ihan totta puhutaan, on bloggaaminen jo vähän enemmän kuin harrastus: Se on elämäntapa.

Siinä siis minun tarinani. Kiitos teille kaikille, jotka jaksatte höpöttelyitäni lukea! Seuraavaksi heitän haasteen kahdelle blogille, jotka olivat ihan ensimmäisten seuraamieni blogien joukossa. Eli Oli Ennen Onnianni/ Anni ja The Sugar Antelope sekä lisäksi kaksi hieman uudempaa tuttavuutta  From London/ Sanna ja Siveltimellä /Sanna

Eli näin se menee:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta  saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.       
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.   
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

Kuvituksena niitä Hawaijin kuvia, joita olisin silloin alkuaikoina voinut lisäillä teksteihini... Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Päivä minun kanssani

Eilen kirjoittelin suodattimista ja tänään päätinkin sitten jättää ne päiväksi pois päältä. London and Beyond -blogin Lena haastoi kaikki matkabloggaajat kirjoittamaan Päivä Minun Kanssani -postauksen. Vaikken koekaan olevani puhdasverinen matkabloggaaja, päätin tarttua haasteeseen ja kertoa teille aivan tavallisesta torstaista.

7:00 Herästyskello soi. Phill hoitaa aamutoimensa nopeasti ja on ovesta ulkona jo vartin päästä. Minä olen aamuisin paljon hitaampi ja inhoan kiireisiä aamuja. Tänään ei ole kiire, sillä minun ei tarvitse olla missään sovittuna aikana.

7:15 Aamupalaksi vakkariannokseni kreikkalaista jogurttia, mantelivoita, muroja ja hedelmiä. Hedelmäkulhomme on aika autio, joten valitsen pakon sanelemana omenan. Kuvaa ottaessani huomaan, että kahvikuppini on jotakuinkin murokipon kokoinen. Hupsis...

7:30 Aamupalaa syödessäni selailen samalla blogeja ja Facebookia. Possu on kuitenkin sitä mieltä, että nyt ei ole aikaa istuskella, kun leikkiäkin pitäisi. Yritän jatkaa oman agendani mukaan, mutta muutan mieltäni, kun löydän Possun leikkimästä lasinsirpaleen kanssa. Mistä ihmeestä se senkin onki esiin? Vuorossa siis kissan kanssa leikkimistä, kunnes päädytään tähän asetelmaan:

8:00 Ryhdyn viimeistelemään DIY-projektia, joka on jo ihan loppusuoralla. Kissat eivät tee tästäkään hommasta helppoa. Projektin viimeistelyyn tuhrautuu paljon enemmän aikaa kuin kuvittelinkaan. Olen kuitenkin innoissani, sillä lopputuotos ratkaisee vihdoin ja viimein kissanhiekkaongelmamme.

Sneak peek, tästä lisää myöhemmin

9:45 Vihdoin valmista. Innostun ottamaan projektista valokuvia blogia varten, mutta olohuoneemme hämäryys lisää homman  haastavuutta parin pykälän verran.

Käyn vessassa ja suljen oven perässäni. Oven takana odottaa kaksi närkästynyttä kissaa

10:15 Lähetän Phillille tekstiviestin kysyäkseni kauppa-/ illallistoiveita. Puhelin piippaa vieressäni. Tänään ei vissiin kommunikoida. Vaihdan salikamppeet päälleni ja hyppään autoon.

Nyt on tarpeeksi siveelliset vaatteet, ettei tule valituksia

10:30 Hurisuttelen tuttuakin tutumpaa reittiä vanhalle työpaikalleni. Käyn moikkaamassa työkavereita ja noukkimassa sijaisteluista tienaamani palkkashekin. Kyllä vain, meillä maksetaan palkka edelleenkin shekeillä. Lapset juoksevat halaamaan ja kertomaan tärkeimmät kuulumisensa. Jostain syystä kaikki haluavat esitellä minulle kenkänsä.

11:40 Saavun vihdoinkin salille. Ulkona on kuuma, joten menen sisäsalille. Juoksen 20min juoksuharjoituksen, jonka jokainen minuutti on edellistä vauhdikkaampi. Viimeisen kahden minuutin ajan lisään nopeutta 30s. välein. Juoksun jälkeen pelaan kaksi 4 minuutin erää kalapeliä soutulaitteella. Se on aina yhtä hauskaa ja tehokasta. Aerobisen osuuden jälkeen teen puolentunnin core-treenin, johon yhdistelen myös erilaisia punnerruksia ja tasapainoliikkeitä. Törmään salilla mieheen, joka moikkaa minulle joka kerta nähdessämme. En tunne häntä, mutta moikkaan aina takaisin. Oletan meidän olevan salituttuja. Tänään mies tulee kuitenkin juttelemaan ja kysyy olenko Minnesotasta. Kun vastaan kieltävästi ja kerron olevani Suomesta, mies sanoo "Wow, I have been to Norway." Wow. Tätä sattuu usein. Mutta kaippa Norja, Tanska ja Ruotsi liippaavat tarpeeksi läheltä. Opin, että minulla on Minnesotassa kaksoiolento. Hmm... Mahtaakohan kaksoinolentoni olla suomalaista syntyperää?

12:45 Päätän olla stinky kid ajaa kotiin kaupan kautta (kulkematta suihkun kautta). Kaupan pihaan parkkeeratessani puhelimeni soi. Phill soittaa ja kertoo unohtaneensa puhelimensa kotiin. Samalla hän kysäisee illallistoiveita. Välillä ajatuksemme kulkevat aika samoja ratoja. Päätämme nopsaan illallisesta ja minä suuntaan kauppaan. Totean jälleen kerran aliarvioineeni kauppareissun tarpeet. Kori täyttyy hetkessä eivätkä ihan kaikki tavarat mahdu mukanani tuomaan kassiin. Pahus.

Meidän lähikauppa, joka sijaitsee oikeasti lähellä

1:30 Suihkun jälkeen minulla on kiljuva nälkä. Teen itselleni tonnikalavoikkarin, jonka syöminen ilman sotkua osoittautuu mahdottomaksi tehtäväksi. Ruma kuin mikä, mutta hyvää, täyttävää ja terveellistä. Ostin kaupasta quinoa-leipää, jonka täytin hummuksella, tonnikalalla, salaatinlehdillä, tomaatilla, kurkulla ja avocadolla. Päätän kaivaa myös soda-streamin esiin ja tehdä kuplivaa vettä. Suodatinvesikannu on taas tyhjä, mikä saa minut viettämään pienen hiljaisen hetken ikävöiden Riihimäen vesijohtovettä.

2:00 Lounaan jälkeen järjestelen paikkoja, täytän tiskikoneen, lakaisen ja pesen kuistin pöydän.

2:45 Istahdan koneelle kirjoittamaan tähänastisista tapahtumista ennen kuin unohdan. Kotona on rauhallista, sillä kissoilla on päikkäriaika.

3:30 Jätän blogihommat hetkeksi sivuun ja ryhdyn työstämään työhakemusta. Bongasin eilen hakuun tulleen työn, joka olisi todellinen unelmatyöni. Täytän minimiedellytykset mutta ilman minkäänlaista kokemusta vastaavasta työstä tiedän olevani aika heikoilla. Aion kuitenkin hakea ja tehdä ihan pirun hyvän hakemuksen.Täytän hakemukseen perustiedot, koulutuksen ja viimeisten kymmenen vuoden työkokemuksen. Lisäksi listaan suosittelijat. Ansioluetteloni on valmis ja päivitetty, mutta hakemukseen pitää lisäksi liittää kaksi kolmen tunnin mittaista tuntisuunnitelmaa ja kolme esseetä. Tämä on yksi suurimmista syistä, miksi jättäydyin pois kokoaika töistä. Töiden hakeminen vie aikaa.

Ergonominen työasento ja likainen puhelimen näyttö

5:30 Nälkä! Syön välipalaksi pähkinöitä ja kuivattua mangoa. Auttaa nälkään, muttei mielenkiinnon ylläpitämiseen. Pakko laittaa kone kiinni ja jättää essseet muhimaan. Lähden etsimään kameran piuhaa, joka on kadoksissa.

5:45 En löydä piuhaa, mutta Phill tulee kotiin. Juttelemme päivän tapahtumista ja suunnittelemme viikonloppua.

Päivän (jos toisenkin) asu

6:30 Autan Phillia valmistelemaan ruokaa. Aka kuorin porkkanat ja perunat. Phill hoitaa illallisen loppua matkaa ja minä selvitän vihdoinkin tieni seuraavalle tasolle candy crush sagassa.

7:15 Lautaselleni ilmestyy kiireisten iltojen suosikki: Yhden padan ihme. Perunoita, porkkanaa, sipulia, herkkusieniä, timjamia, lehtikaalia (kale, jolle googlen kääntäjä ehdotti nimeksi kale vihannes) ja kanaa. Pikkuloraus sherrya ja kanalientä. Toimii! Kokkaaminen on Phillin nollauskeino töiden jälkeen.

7:30 Katselemme kaksi jaksoa The Office -sarjaa Netflixiltä. Nauramme kippurassa ja katselemme välillä sormien välistä, kun myötähäpeä käy liian suureksi.

8:30 Phill menee pelaamaan tietokonepeliä, minä kirjoitan blogia ja luen muiden blogeja. Huutelemme toisiin huoneisiin ja mietimme jälleen kerran mahdollisuutta siirtää pöytäkone vieras-/toimistohuoneesta olkkariin. En juurikaan katsele televisiota ja röhnötän läppärin kanssa aina sohvalla, joten Phill voisi ihan hyvin pelata pelejä isolta ruudulta.

9:30 Pistän koneen kiinni, siivoan keittiön loppua matkaa ja lataan kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten. Kahvin keittäminen on aina minun hommani. Osaan kuulemma tehdä parempaa  kahvia kuin Phill. Jeps, meillä kaikilla on erikoistaitomme.

10:00 Menen sänkyyn lukemaan The Girl on the Train -kirjaa, jonka loppu lähenee uhkaavasti. Väsyttää, mutta en voi lopettaa enää kesken.

11:00 Tarina päättyy ja minulla on haikea olo. Hyvän kirjan päättyminen on aina yhtaikaa ihanaa ja surullista. Nyt kuitenkin väsyttää jo niin paljon, että nukahdan melkein samantien. Havahdun vielä kertaallen, kun Phill laittaa herätyksen minun puhelimeeni. Hänen puhelimestaan loppui akku ja piuha on hukassa. Nukahdan kuitenkin pian uudelleen ja unelmoin aikuisten kesäleiristä. Olisipa mahtava päästä leirille!

Siinäpä se.Jännääkin jännempi torstai.  Mites teillä muilla?