Matkalla viisastuneet

Rakkauteni road trippejä kohtaan syttyi jo lapsena istuskellessani upouudella boosterillani punaisen Fiatin ja sähkön sinisen Corollan takapenkillä. Perheen pienimpänä paikkani oli aina takapenkin keskellä, josta tähyilin vuoroin siskon, vuoroin veljen ikkunasta ulos. Ystäväperheemme luo ajellessamme odottelin aina jännittyneenä, kumman puolelta se Hollolan kirkko tällä kertaa löytyy. Eihän sitä voinut etukäteen millään tietää.

USA:ssa road tripit tarjoavat loputtomia mahdollisuuksia, sillä tähän valtavaan maahan mahtuu jos minkälaista maisemaa ja lunnon ihmettä. Ajellessamme pari vuotta sitten New Hampshiresta Kaliforniaan, opin USA:n luonnosta ja etäisyyksistä enemmän kuin yhdestäkään kirjasta ja oppitunnista yhteensä. Oli aika huikaisevaa nähdä, kuinka metsät muuttuivat viljapelloiksi, vilja maissiksi, maissimeret preeriaksi, preeria vuoriksi, vuoret autiomaaksi ja kaikkea siltä väliltä.

Viimeisin road trippimme ulottui "vain" kolmen osavaltion alueelle, mutta paljon ihmeteltävää oli siroteltu näidenkin mailien varrelle. Ajelimme yhteensä 1560 mailia, eli takapuoli kerkisi kyllä puutumaan tälläkin matkalla. Mutta oliko se sen arvoista? No, ehdottomasti!

Ensimmäisen etappimme, San Diego - Bishop, CA, ajelimme suureksi osaksi pimeässä ja saimme vain arvailla, millaisia maisemia ikkunan takaa löytyy. Seuraavan aamun päivänvalo paljasti, että veukkauksemme oli osunut aikalailla oikeaan.

Bishopista Mammothille ei ollutkaan enää matka eikä mikään, mutta viihdytimme silti itseämme arvailemalla, mikä lumihuippuisista vuorista olisi määränpäämme. Tiet olivat paikoittain jäässä, mutta ihan pikkuteitä lukuunottamatta niin hyvin suolattuja, ettei lumiketjuillemme tullut käyttöä.

Mammoth - Las Vegas pätkän ajelimmekin sitten kirkkaassa päivänvalossa Inyo -kansallismetsän ja aavikoiden läpi. Inyo viihdytti meitä paitsi lukemattomilla vitseillä (Hey, where are we? In Yo national forest!), myös paikoitellen haastavalla tiellään. Tie oli mutkainen, mäkinen ja jäinen ja aurinko tietenkin suoraan silmissä. Rallikuskin leikkiminen oli kuitenkin pienempi paha kuin matkapahoinvointi, joten ilmoittauduin vapaaehtoisesti kuskiksi. Ja hyvinhän se meni, suurimman osan ajasta jopa ihan nautittavasti.

Inyon jälkeen vuorossa oli pelkkää aavikkoa aavikon perään. Omalla tavallaan kaunista ja mielenkiintoista, vaikka yksityiskohtia maisemasta ei kauheasti löytyisikään.  Kannattaa myös varautua siihen, että vessoja on aika harvassa. Kartalla näkyvät pienet nimetyt pisteet eivät yleensä ole kaupunkeja, vaan maatiloja, joista ei juuri palveluja löydy. Pienillä teillä huoltoasemien välille voi mahtua helposti satakin mailia.

Matka Las Vegasista Grand Canyonille oli tällä kertaa kaikista yllätyksellisin. Aluksi nyökyttelimme hyväksyvästi päätämme ja totesimme, että näyttää juuri siltä, että olemme Arizonassa ja matkalla kohti kanjonia. Mutta sitten ajelimme jonkun nyppylän huipulla pilveen ja maailma muuttui sumuiseksi. Sumusta ulos selvittyämme huomasimme saapuneemme talven puolelle. Maassa oli lunta ja lämpötila laski nopeaa tahtia. 

Grand Canyonin lähistöllä meitä vastaan alkoi tulemaan paksulla lumipeitteellä kuorrutettuja autoja ja saimme hämmästykseksemme todeta, että kanjonilla oli satanut yön aikana tuoretta lunta. Jos olisimme olleet pikkuisenkaan aikaisemmin liikkeellä, olisi lumiketjuille tullut nyt käyttöä. Teitä oli kuitenkin jo keretty aurailemaan ja ne olivat ihan kohtuullisessa kunnossa.

Näytti ihan talvelta!

Grand Canyonilta lähtiessämme jumituimme hetkeksi matkalle, sillä tällaiset peuran sukuiset (?) elukat olivat päättäneet tulla nuolemaan tien pinnasta herkullistakin herkullisempaa tiesuolaa. Odottelimme kiltisti suolaisen himon tyydyttymistä ja jatkoimme tien tyhjennettyä matkaa kohti Flagstaffia.

Viimeisen päivän etappi oli kaikista pisin ja vaihtelevin. Aloitimme lumelta, laskeuduimme mielikuviemme Arizonan kivi- ja kaktusvyöhykkeille, löysimme uskomattoman vihreitä peltoja keskeltä kaikkea kuivuutta, hipaisimme Meksikon rajaa, ihastelimme Kalifornian hiekkadyynejä, aurinkopaneelipeltoja ja tuulivoimaloita ja löysimme lopuksi paikan, josta kaikki maailman kivet ovat varmaankin kotoisin.

Jos muuten koskaan ajelet lähellä Meksikon rajaa, kannattaa muistaa pitää viisumi, passi tai green card -mukana, sillä esimerkiksi kasitiellä ajellessa ajetaan ainakin kolme kertaa rajaviranomaisten tarkistuspisteen lävitse. Meidät viitottiin joka kerta jatkamaan matkaa ilman pysähdystä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Maahanmuuttajahan minäkin olen (vaikkakin blondi sellainen).

Paljon tuli taas nähtyä ja nälkä se vain kasvaa syödessä. Reissunälkä kun ei tuppaa lähtemään reissaamalla. Seuraavaksi tekisi mieli valloittaa länsirannikko San Diegosta Seattleen, kunhan sopiva ajoitus vain osuu kohdilleen.

Kohti lunta

Meistä on tullut extempore experttejä: Olemme suuntaamassa taas nopealla aikataululla kyhätylle road tripille. Viimeksi suuntasimme reissumme itärannikon syksyyn, tällä kertaa auton nokka kääntyy kohti Kalifornian lumista talvea. Kyllä vain, täältäkin löytyy lunta, jos kipuaa tarpeeksi korkealle.

Lähdemme siis pariksi päiväksi Mammoth Mountainille lumilautailemaan ja fiilistelemään talvea. Lautailun jälkeen siirrymme aavikon halki Las Vegasiin ja Vegasista takaisin luonnonhelmaan Grand Canyonille. Kotiin palaamme sopivasti pari päivää ennen joulua.

Jipijaijei, paljon uusia kokemuksia ja monta ajettavaa mailia taas tiedossa! Tällä kertaa sound trackille saattaa eksyä pari joululauluakin, ainakin minun dj -vuorollani. Ja hankimmepa me tänään sellaisetkin ihmekapistukset, kuin lumiketjut auton renkaisiin. Kalifornian korkeille ja potentiaalisesti lumisille vuorille ajellessa sellaiset on löydyttävä autosta. Kovin usein niitä ei kuitenkaan tarvita ja Big Bearille ajellessamme emme olleet moisesta säännöstä edes tietoisia ennen kuin tienvarresta löytyvät kyltit valistivat meitä asiasta. Sillä reissulla niitä ei tarvittu, mutta tällä kertaa olemme ainakin pikkuisen paremmin varautuneita. Siitä meillä ei sitten olekaan vielä mitään käsitystä, miten ketjut asennetaan renkaisiin ja miltä ne tuntuvat ajellessa, mutta eiköhän YouTube -pelasta tarvittaessa pälkähästä. Siis jos siellä vuorilla toimii kännykkä...  Olen ainakin melkein jo oppinut, että kännykkä ei toimi kaikkialla USA:ssa. 

Tämä kuva on Big Bearilta. Tällä kertaa saattaa olla pikkuisen kylmempi ja tykkilumen seassa ihan oikeaakin lunta.

Reissu etenee Instagramissa ja Facebookissa (kurkkaa sivupalkki) ja jos ja kun kerkiän painamaan jossain välissä julkaise -nappia, löytyy blogin luonnoskansiosta pari suht tuoretta helmeä, jotka odottavat vielä päivänvaloon pääsyä.

Palaillaan ja sitä ennen mahdollisesti palellaan. Onpa kiva päästä visiitille talveen!

Se isompi Washington

USA on siitä(kin) hauska maa, että täällä voi vierailla saman nimisissä kaupungeissa ja kyläpahasasissa lähes jokaisessa osavaltiossa. Tämän kertaisen reissumme  kohdeluettelosta löytyi kaksi Washingtonia: Jätti-iso D.C.  ja sitten tämä aika paljon pienempi New Jerseyn versio, jonka esittelin noin vuosi sitten tässä postauksessa.

Lensimme viikko sitten red eye -lennolla Norfolkin kaupunkiin Virginiaan, josta jatkoimme samoilla punaisilla silmillä kolme tuntia pohjoiseen kohti Washingtonin kupeessa sijaitsevaa Alexandriaa. Alexandriasta löysimme vanhan ystävämme, joka vei meidät heti ensitöikseen lounaalle Union Markettiin.

Union Market on vanha teollisuushalli, josta löytyy taatusti jokaiselle jotakin. Minä valitsin avocado-savulohi voikkarin, joka osoittautui nappivalinnaksi sekä makunsa että täyttävyytensä puolesta.

Lounaan jälkeen teimme kolme tehokasta täsmäiskua valitsemiimme kohteisiin. Kävimme Arboretumissa ihailemassa väriä vaihtavia Bonsai -puita ja Air and Space -museossa oppimassa paljon lisää avaruuslennoista sekä ensimmäisen lenkokoneen synnystä. Parempivatsaiset matkakumppanini pääsivät myös kokeilemaan ylösalaisin lentämistä lentosimulaattorissa. Lopuksi syöksyimme vielä Smithsonian -museoon ihastelemaaan maailman parhaita luontokuvia. Näyttely, joka ei petä koskaan.

Jokaisessa museossa olisi voinut viettää helposti vaikka kokonaisen päivän, mutta valitettavasti meillä ei ollut tällä kertaa käytettävissä edes yhtä kokonaista päivää. Suurin osa Washingtonin museoista on kuitenkin täysin ilmaisia, joten tällainen museo hopping ei käynyt kukkarolle laisinkaan.

Washingtonin /Alexandrian piipahduksemme perimmäisin syy oli kuitenkin ajan viettäminen vanhan ystävämme kanssa. Jet lagin ansiosta jaksoimmekin jatkaa iltaa pitkälle seuraavan päivän puolelle, vaikka edellinen yö olikin kulunut lentokoneessa torkkuen.

Seuraavana aamuna univaje ja jet lag eivät sitten tehneetkään meille suuria palveluksia ja nukuimme vahingossa melkein kymmeneen. Mutta onneksi nukuttiin, sillä edessä oli hyvin stressaava ajomatka Pennsylvanian pohjoisosaan. Vettä tuli kaatamalla ja näkyvyys oli paikoitelleen aika lähellä nollaa.

Ajomatkan kurjuus unohtui kuitenkin samantien päästyämme perille Dallasin pikkukaupunkiin. Dallasissa meitä odotti meinaan lisää vanhoja ystäviä, joita emme olleet nähneet vuosiin. Näillä reissuilla muistaa aina, kuinka onnekkaita me oikeastaan olemme: Ystäviä löytyy vähän sieltä sun täältä ja yleensä juttu jatkuu siitä, mihin se jäi kuukausi, vuosi, tai kolme vuotta sitten. Ainoa mitä toivoisin, olisi lisää aikaa. Nämä reissut kun tuppaavat aina loppumaan ihan liian lyhyeen.

Vaikka todellisessa elämässä reissu alkaakin olemaan kotiin lentämistä vaille ohi, jatkuu blogissa syksy vielä ainakin parin päivän ajan. Ehkä jopa pidempään, sillä San Diegoonkin näyttää saapuneen ainakin jonkinmoinen syksy. Sääkartalla näkyi sadetta ja alle kahdenkympin lämpötiloja. Jes, tätä on jo odotettu!

Omenapiirakkareissu

Reilun tunnin ajomatkan päässä San Diegosta sijaitseva vuoristokylä, Julian, on syksyisen road tripin ykköskohde. Julian on kuuluisa omenatiloistaan, omenapiirakoistaan ja historiallisesta keskustastaan.

Kauniina lokakuisena sunnuntaina pikkuinen kyläpahanen oli tietenkin täynnä populaa. Meillä kävi kuitenkin tuuri ja löysimme parkkipaikan pääkadun alkupisteestä. Kävimme laittamassa heti ensitöiksemme nimet Julian Bakery & Cafen odotuslistalle ja kerkisimme kiertämään keskustan kertaalleen lounaspöytää odotellessa. Lounas oli ihan OK, mutta ravintolavalintamme varsinainen syy odottelee vielä jääkaapissa illan herkutteluhetkeä. Omppupiirakka ja vaniljajätski on combo, jossa maistuu syksy ja lapsuus. Pakko saada ainakin kerran vuodessa!

Julian oli symppis, mutta loppupeleissä aika nopeasti kierretty, jos ei halua piipahtaa jokaisessa täpötäydessä turistikaupassa tai poimia omenoita kotiinviemisiksi. Julianiakin upeampi oli tällä kertaa itse matka. Mutkittelevan 79-tien varrelle mahtui toinen toistaan upeampia maisemia, joita oli ihan pakko pysähtyä myös kuvaamaan silloin kuin tilanne sen salli.

Tie oli kapea, mutkitteleva ja kumpuileva, joten pysähtyminen oli mahdollista vain levikkeiden kohdalla. Jos olet helposti matkapahoinvoinnista kärsivää sorttia (niin kuin minä), suosittelen lämpimästi kuskiksi lupautumista. Ei tullut paha olo, sillä katse pysyi visusti tiessä.

79-tien varrelta löytyy myös Cuyamaca Lake ja Cuyamaca State Park. Olimme alunperin ajatelleet liittää retkeemme pienen haikin, mutta jätimme sen toiseen kertaan ja tyydyimme ihastelemaan järvenrantamaisemia. Eivätkä nekään tuottaneet pettymystä. Minne tahansa päänsä käänsi, oli vastassa jotain kaunista.

Jotkut puut muistavat täälläkin, että nyt on syksy

Tätä päiväreissua voin siis suositella lämpimästi kaikille San Diegon reissaajille, joilla on aikaa ja haluja nähdä muutakin kuin San Diego. Julianiin pääsee nopeiten 8E- ja 79N -teitä seuraamalla. Takaisin voi tulla joko samaa reittiä tai ajaa lenksun pohjoisen kautta 78- ja 15S -teitä pitkin. Ellei sitten jatka samantien aavikolle Anza-Borrego Desert State Parkiin.

Nyt on siis harjoiteltu road trippailua, jotta osataan ottaa ensi viikolla kaikki irti itärannikon syksystä. Yhtä virhettä en aio ainakaan toistaa: Kamerasta loppui nimittäin aamulla akku ja jouduin tyytymään puhelinkuviin. Mutta hei, onneksi asutaan lähellä! Hyvä syy käydä Julianissa uudelleenkin.