Reissun huipulla

Vuosi sitten kolmas hääpäivämme huipentui (heh, kirjaimellisesti) auringonlaskuun Eiffel-tornista ihailtuna. Neljäntenä pistimme vielä paremmaksi ja kipusimme merenpinnan tasolta 3022 ft korkeuteen. Vuorenhuippumme löytyi Sewardin kaupungista ja oli nimeltään Mount Marathon.

Seward sijaitsee noin kahden ja puolen tunnin ajomatkan päässä Anchoragesta. Matkalle mahtui myös muuta ihmeteltävää, kuten loukkaantuneiden villieläinten kuntoutuskeskus (Alaska Wildlife Conservation Center), jossa mekin piipahdimme tuhoisin seurauksin. Phill astui meinaan jättimäiseen biisonin kakkaan ja tuhosi lenkkarinsa. Paskamainen juttu, mutta onneksi Phill osasi repiä takaiskusta myös huumoria. Tuoksuvien muistojen lisäksi tutustuimme puistossa muunmuassa hirvi- ja karhukavereihin, jotka jäivät villissä vapaassa luonnossa tapaamatta. Enpäs muuten tiennytkään, että karhut käyttävät kaikkia neljää käpäläänsä syömiseen. Lammessa herkuttelevan karhun töllöttäminen oli aika kiehtovaa.

Sewardin kaupunki oli pieni ja symppis. Sen kupeesta löytyy Mount Marathonin lisäksi muunmuassa Exit Glacier ja Kenai Fjords National Park. Koska olimme nähneet matkallamme jo lukuisia jäätiköitä, valitsimme omaksi kohteeksemme Mount Marathonin, jonka huipulle jotkut todella reippaat kisavaat juosten joka vuosi heinäkuun neljäntenä. Respect! Minulta loppuisi kunto ja rohkeus, sillä rinne on jyrkin ikinä kapuamani vuori. Pelkästään meidän kipuamisen aikana pelastushelikopteri lensi vuorelle kolme kertaa pelastamaan pulaan joutuneita haikkaajia. 

Meidän haikkireittimme ei noudatellut juoksureittiä vaan kulki osan matkaa metsässä ja tiheissä puskissa. Jossain vaiheessa onnistuimme myös eksymään ja kiipesimme vuorelle loppujen lopuksi extrapitkää takareittiä pitkin. Mutta sepäs ei haitannut laisinkaan, sillä kiertoreittimme tarjosi huikaisevia maisemia ja loppujen lopuksi tiemme vei ihan huipullekin asti. Viimeisen mailin tai parin verran kuljimme paikoitellen lähes pystysuoralla sorarinteellä ja yritimme olla lipsumatta takaisin laaksoon. En voi vieläkään ymmärtää, miten Phill selvisi huipulle ja alas purjehduskengissä. En suosittele. En suosittele myöskään loppuun kulutettuja lenkkareita, joiden pohja on jotakuinkin sileä.

Mutta huipulle kiipeämistä kyllä suosittelen, sillä näky oli UPEA. Jos joskus menen Sewardiin vielä uudelleen, kipuan Mount Marathonille heti aamusta ja otan picnic eväät mukaan. Paras haikki ikinä. Toistaiseksi.

Merituulten riepoteltavina

Vaikka Alaskan "maallinen" luonto onkin upea, halusimme saada hommaan toisenkin perspektiivin ja ihailla maisemia myös vesiltä käsin. Varasimme itsellemme Whittierin kaupungista lähtevän 5 tunnin päiväristeilyn, jolle tuli hintaa 169 taalaa nenä. Tuntui aika hintavalta, mutta oli jokaisen lantin arvoinen.

Whittier sijaitsee parin tunnin ajomatkan päässä Anchoragesta, mutta matkaan kannattaa varata reilusti aikaa upeiden maisemien, tuhansien matkailuautojen sekä yksikaistaisen, 2,5 mailia pitkän, tunnelin vuoksi. Itse kaupungissa ei ole sataman lisäksi paljoakaan nähtävää, mutta maisemat korvaavat täälläkin sen, mikä ihmisen rakentamissa nähtävyyksissä jää uupumaan.

Itse risteily oli upea kokemus. Laiva oli katamaran -tyyppinen alus, josta löytyi tilavat sisätilat ja reilusti kansitilaa meille innokkaille valokuvaajille. Vietimme lähes koko reissun kannella, vaikka meininki olikin aika hyytävää ja aluksen liikkuessa täyttä vauhtia, yltyi tuuli niin kovaksi, että kevyempi heppunen olisi saattanut vaikka keikahtaa nurin ja kamerastakin sai pitää tiukasti kiinni. Suosittelen siis pukeutumaan todella lämpimästi ja tuulenpitävästi (t. hytisevä vilukissa, joka ei ollut yhtään pakkaustehtäviensä tasolla). Pipokaan ei ollut yhtään liioiteltu, vaikka viiletettiinkin jo heinäkuun puolella. Huppu ja hurrikaani ei ollut hyvä yhtälö... Kokemus opetti.

Alaskasta löytyi Halvan lakumatto - eväät kunnossa!

Risteilyn jälkeen ajelimme ilta-auringossa kohti Anchoragea ja pysähdyimme jälleen kuvailemaan tienvarresta löytyneitä luonnon ihmeitä.

Tuo vuorikiipeilijävuohi lapsineen oli muuten koko reissun lähin kohtaaminen uuden villieläin kaverin kanssa. Risteilyllä näimme myös kotkan, hylkeitä, valtavan joukon eri merilintuja ja söpöäkin söpömpiä merisaukkoja.

Illalla meidän oli tarkoitus lähteä Anchoragen yöelämään, mutta silmät alkoivat lupsumaan jo illallisen ja yhden viinilasillisen jälkeen. Sitä se raikas merituuli teettää. Mutta eipä se mitään - Baareja löytyy kaikkialta, Prince William Sound vain Alaskasta.

P.S. Emme omista identtisiä adidas pipoja. Se on yksi ja sama pipo, jonka tämä uuno omi välillä itselleen kun tuli oikein kylmä 

Jäätävän kaunis Matanuska

Alaskan reissua suunnitellessamme meillä kävi aika pian selväksi, että jos haluamme nähdä mahdollisimman paljon, pitää meidän a)ajaa päivittäin pitkiä välimatkoja b)hyödyntää valoisat tunnit tehokkaasti (aka skipata nukkuminen). Pidimme tukikohdan koko reissun ajan Anchoragessa ja teimme sieltä käsin päiväreissuja pohjoiseen ja etelään, välillä samanpäivän aikana kumpaankin suuntaan.

Ensimmäisen aamuhaikin jälkeen shoppailimme tunnin verran tarpeita myöhäisen yön hotelli picniciä varten ja suuntasimme sitten kulkumme pohjoiseen kohti Matanuskan jäätikköä. Ajomatkaa olisi kestänyt ilman lukuisia pysähdyksiä reilu pari tuntia, mutta meille matkanvarrelle sattuneet hulppeat maisemat olivat jo osa määränpäätä. Hyödynsimme siis tehokkaasti valokuvauslevennyksiä ja lepopaikkoja ja nautimme rennosta reissaamisesta.

Matanuska on yksi Alaskan isoimmista tienvarsijäätiköistä (roadside glacier), monien mielestä jopa kaikkein upein. Matanuskaa voi ihailla vaikka valtatien varrelta, mutta parhaimmat näkymät saa joko osavaltion ylläpitämästä puistosta tai sitten yksityisestä puistosta, josta pääsee jalkaisin ihan jäätikölle asti.

Me valitsimme yksityisen puiston, joka maksoi 20 taalaa nenä (10 militarylta) ja lähdimme käppäilemään kohti jäämuuria. Olimme kävelleet mutaisella alustalla jo hyvän tovin ennen kuin tajusimme olevamme jo jäätikön päällä. Mudan seasta pilkisti railo ja valkoisen sininen jääkerros. Jostain railon uumemista kuului virtaavan veden ääni, mikä selitti lukuisat lammikot ja isommat lammet.

Vaikka ilta oli Alaskan mittapuulla lämmin, tuntui jäätiköllä kävely siltä kuin olisi ollut jääkaapissa. Mitä ohuempi muta sen hyytävämpi ilma. Lopulta mudasta ei ollut enää tietoakaan ja edessämme kohosi ilta-auringossa hohkaavaa jääkenttä. Nytpä ei kuljettukaan ihan ohuella jäällä...

Kesäisen jääelämyksen lisäksi opimme myös muutaman uuden faktan jäätiköistä ja etenkin Matanuskasta. Matanuska on 2-4 mailia leveä ja 24 mailia pitkä jäätikkö, joka liikkuu joka päivä yhden jalan verran eteenpäin. Painovoimasta johtuen jäätikkö liikkuu aina vain yhteen suuntaan, aivan kuten joen vesikin. Nimestään huolimatta jäätikkö muodostuu jään sijaan sulamattomasta lumesta, josta puristuu vuosien saatossa paineen vaikutuksessa jäätä.

Iltayhdeksältä lähdimme ajelemaan takaisin Anchoragea kohti, jälleen hieman fiksumpana ja yhtä upeaa kokemusta rikkaampana. Matka taittui jouhevasti, sillä liikenne oli pikkuteillä jo aika hiljaista eikä takaisin tullessa tarvinnut enää kuvata ihan jokaista vuorennyppylää. Hotellilla nautimme myöhäisyön indoors picnicin, minkä jälkeen nukahdimme noin puolivälissä lausetta. Mahtava ensimmäinen päivä oli pulkassa.