Suomi-fiiliksiä

Loma tuli ja meni. Suomen kevätaurinko ja jouluiset lumituiskut vaihtuivat taas lämpöön ja palmuihin, pullat ja karjalanpiirakat bageleihin ja villasukat paljaisiin varpaisiin.

Tarvitseekohan sitä edes erikseen sanoa, että loma oli ihana. 

Mutta mitäpä mahtoikaan liikkua mielessä Suomen katuja tarpoessa?

Iloitsin jälleen kerran herkullisesta vesijohtovedestä, muutuin leipäsyöpöksi, unohdin syödä karkkeja ja kokoilin (USA:ssa laittomia) kinder-yllätyksiä.

Tarkastelin Helsingin kattoja Torni-hotellin Ateljee-baarista, ihmettelin Riksun Irlannin Setterin menoa tiistai iltana, siemailin viiniä Moro baarissa Tampereella, maistelin helsinkiläisiä pienpanimoiden oluita, mietin kuumeisesti, miten IPA lausutaan Suomessa ja ihastuin Donut Islandin amber aleeen..

Kävelin jäällä, lumessa, vesilätäköissä ja auringon kuivattamilla teillä. Palelin ja hikoilin. Kastelin sukkani ja muistin miltä märät lapaset tuntuvat.

Ihastelin suomalaisten englanninkielen taitoa, hämmästelin englanninkielen runsasta näkyvyyttä ja kuuluvuutta Helsingissä ja mietin kuumeisesti, voiko Suomessa jättää yhä edelleenkin huoletta tippaamatta.

Paransin maailmaa perheen ja ystävien kanssa, vietin harvinaisen hetken yhdessä koko perheen kanssa, tunsin itseni onnekkaaksi huomatessani, että juttu jatkui kaikkien kanssa luontevasti siitä, mihin kaksi vuotta sitten jäätiin. Ikäväkyllä unohdin myös kaikessa innossani ottaa itsestäni ja ystävistäni yhteiskuvia.

Varsin onnistunut loma, josta en vaihtaisi hetkeäkään pois. En edes niitä märkiä varpaita.

Lähtölaskentaa

En aseta itselleni uuden vuoden lupauksia, mutta jokaisena tammikuun ensimmäisenä katson itseäni syvälle silmiin ja mietin, mikä voisi olla tavoitteeni seuraavalle vuodelle. Lähes joka vuosi päätän elää enemmän hetkessä ja lähes joka vuosi käy näin:

• 6 päivää siihen, että siirrytään kesäaikaan ja illoista tulee taas ihanan pitkiä
• 7 päivää siihen, että saan taas herätä ilman herätyskelloa
• Salaisuus määrä päiviä siihen, että Phill tulee taas meriltä kotiin
• 20 päivää siihen, että pitäisi pakata ja todeta, että vaatekaappini on entistäkin enemmän kalifornialaistunut
• 21 päivää siihen, että lennän Suomeen!!!!!!!!!
• 21 päivää siihen, että olen yli viikon lomalla, ensimmäistä kertaa sitten enedesmuistamilloin
• 21 päivää siihen, että saan halata äitiä ja isää
• 21 päivää siihen, että saan syödä salmiakkia (ellen sitten eksy World Markettiin tai Ikeaan ennen reissua)
• 21 päivää siihen, että muistan taas, miltä talvi ihan oikeasti tuntuu ja joudun pukemaan sukkikset farkkujen alle
• 21 päivää siihen, että tallailen taas tuttuja katuja Riihimäellä
• 21 päivää siihen, että totean niin monen tärkeän asian olevan yhä edelleenkin ennallaan
• 21 päivää siihen, että voin taas hetkeksi lakata laskemasta päiviä

Jaa että mistä olen tänään innoissani?

Ajatus on tärkein

Tänne rapakon taaksekin on kulkeutunut huhu, että Suomi täyttää tänään 100-vuotta. Ulkosuomalaisen voi kuitenkin olla vaikea päästä juhlatunnelmaan, kun yhteiskunta ympärillä elää ihan tavallista keskiviikkoa eikä Suomen itsenäisyystaival herätä kanssakadunkulkijoissa suuria tunteita tai yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. 

Itsenäisyyspäivän juhlintani on ollut aikamoinen sekametelisoppa, mikä kuvaa ulkosuomalaisen elämääni mainiosti.

Vietimme eilen itsenäisyyspäivän aattoa suomikavereitten kanssa nyyttärimeiningillä. Söimme Suomi- (ja muitakin) herkkuja amerikan lipuin koristelluilta lautasilta. 

Tänään päälläni oli Suomi-huppari, mutta töissä kukaan ei tiennyt avustamatta, mitä Suomi tarkoittaa.

Kotiin tullessani sytytin kynttilän, mutta sinivalkoisen sijaan se oli violetti ja tuoksui laventelilta.

Finlandia-hymnin sijaan kuuntelin joululauluja, mutta ajattelin kuitenkin Suomea.

Lautaselta piti löytyä tänään hernekeittoa, mutta työkiireiden vuoksi se vaihtuikin Thai-ruokaan. Jälkkäriksi söin kuitenkin eiliseltä jääneitä pipareita.

Mutta eihän se suomalaisuus yhden päivän teoista ole kiinni. Vaikken olekaan täsmälleen sama Veera kuin se kymmenen tai kuusi vuotta sitten maailmalle lähtenyt tyttönen, en koe olevani yhtään sen enempää enkä vähempää suomalainen nyt kuin Suomessa asuessani. Suomi tulee ikuisesti olemaan minulle tärkeä kotikotikotimaa, joka on antanut minulle hyvät eväät ponnistaa maailmalle.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja synttäriä 100-vuotias kaunokainen! Toivottavasti nähdään taas pian!

Suomi-kytköksiä

Aina välillä tuntuu, että tietyt asiat putkahtelevat tajuntaani yhtäkkiä rypäleittäin. Siis aivan randomit asiat.

Tänään Phill kiiruhti aamulla hammaslääkäriin. Töissä yksi lapsista ampaisi kesken ruokailun tutkimaan peilin kautta hampaitaan, sillä siellä on kuulemma reikä. Toinen lapsi kertoi tarinaa eilisestä hammaslääkärireissusta ja kolmas esitteli show and tell -vuorollaan hammaslääkäriltä saamaansa hampaidenhoitosettiä. Illalla homma kruunautui 30 Rock -jaksolla, joka liikkui osittain hammaslääkäripuuhien ympärillä. Ehkäpä universumi yrittää kertoa minulle, että minunkin olisi aika painua kiltisti hammaslääkäriin. En edes uskalla laskea saatika tunnustaa, kuinka kauan edellisestä käynnistä on.

Hammaslääkärin lisäksi olen yllättynyt viime aikoina vähän väliä siitä, mitkä Suomeen liittyvät asiat leviävät somessa ja kuinka monilla tutuillani tai hyvänpäivän tutuillani on kytköksiä Suomeen. Keppihevosvillitys, äitiyspakkaukset, kouluaineista luopuminen sekä 1000 tölkin päkit ylittivät täälläkin "uutis"kynnyksen. Hyväntahtoisen hullunkurista porukkaa...

Mutta ei tuossa vielä mitään, paljon kummempia ovat nämä tuttavieni Suomi-kytkökset. Yksi community collegen oppilaistani oli tehnyt geenitestin ja saanut selville olevansa osittain suomalaista syntyperää. Toinen oppilaistani pelaa videopelejä netissä jonkun suomalaisen kanssa ja kolmas on käynyt Helsingissä. Eilen tutustuin kaverin kaveriin, jonka veli opiskelee Helsingissä. Samassa kaupungissa opiskelee stipendin turvin myöskin columbialaisen kaverini serkku, joka on ollut jo pitkään totaalinen Suomi-fani. Toinen kaverin kaveri käy säännöllisesti työmatkoilla Suomessa ja viikonloppuna small talkasin sub ballissa pariskunnan kanssa, joilla on ystäviä Porvoossa. Tai Turussa. Nimen ääntäminen oli jotain noiden kahden väliltä. Kyseinen pariskunta on käynyt Suomessa jo kahdesti ja seikkailut Lappia myöten ympäri ämpäri kesäistä Suomea.

Kaikki nämä hassut Suomi-kytkökset saivat tänään kirsikan huipullensa, kun lähdin töistä kotiin neljän suomalaisen dekkarin kanssa. Kerroin jo aiemmin tutustuneeni töissä erään lapsen äitiin, joka vietti aikanaan lukuvuoden Suomessa vaihtarina. Tuolta reissulta naisen matkaan oli tarttunut myöskin kirjoja, jotka saivat nyt minun hyllystäni uuden kodin.

Eilisen iltakävelyn urbaanin rosoista kauneutta

Suomi on edelleenkin aika mystinen maa, muttei ehkä enää aivan tuntematon. Jos eivät kaikki olekaan käyneet vielä Suomessa, tuntevat he jonkun, joka on. Tai vähintäänkin jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka on käynyt Suomessa. Tästä se lähtee.

Erilaiset ulkosuomalaiset

Päädyin tänään kuuntelemaan Yle Areenalta Leikola ja Lähde -lähetystä teemalla Ulkosuomalaiset. Lähetyksessä käsiteltiin muunmuassa ulkosuomalaisten vaikuttamismahdollisuuksia tulevaisuudessa helpottavaa kirjeäänestystä, mutta lisäksi myös yleisemmin ulkosuomalaisuutta: Keitä me olemme, millainen on ulkosuomalaisen identiteetti?

Lähetys kiinnosti, sillä olen pohtinut itsekin jo pidempään omaa ulkosuomalaisuuttani sekä niitä yhtäläisyyksiä ja eroja, joita meidän ulkosuomalaisten välillä on. Ulkosuomalaisuus on nykyään yksi identiteettini kulmakivistä ja koen jakavani paljon samoja kokemuksia muiden ulkosuomalaisten kanssa, mutta huomaan myös kyseenalaistavani, kuinka suuren osan itsestäni haluan ulkosuomalaisuudelle antaa.

Kuinka samanlaisia me ulkosuomalaiset sitten olemme keskenämme?

Lähetyksessä todettiin, että ulkosuomalaisen Suomi pysyy usein mielikuvissa muuttumattomana. Lähdin Suomesta pysyvästi vuonna 2011. Mielikuvieni Suomi on luonnollisestikin hyvin erilainen kuin 60-luvulla läheteneen ulkosuomalaisen kotimaa. Minun ulkosuomalaisuuttani on leimannut heti alusta alkean helpohko yhteydenpito, säännölliset vierailut ja mahdollisuus seurata Suomenkin uutisia reaaliajassa, jos mielenkiintoa löytyy.

Helppous on kuitenkin näennäistä, sillä huomaan tippuneeni auttamattomasti kärryiltä. Perhe ja ystävät elävät elämäänsä ihan joka päivä, politiikassa tapahtuu, talous heilahtelee, kehitys menee eteenpäin, kaupoista löytyy tuotteita, joista en ole koskaan kuullutkaan ja lehtien palstoilla esiintyvät julkkikset ovat yhtäkkiä minulle täysin vieraita. Voin vain kuvitella, miltä 60-luvulla Suomesta lähteneistä tuntui, kun he pääsivät ensimmäisen kerran takaisin Suomeen vuosien tai vuosikymmenten kuluttua muutosta. Kulttuurishokki oli taatusti valtava.

Miten puolestaan vaikuttaa se, kenen kanssa muutetaan? Onko suomalaisen perheen kokemus ulkosuomalaisuudesta sama kuin yksi muuttavan? Entä jos puoliso onkin paikallinen, onko integroituminen silloin helpompaa? Ovatko suomalaiset tavat, kulttuuri ja perinteet tärkeämpiä, jos perheeseen kuuluu lapsia?

Itselläni on kokemusta vain paikallisen puolison kanssa jaetusta "aikuisten"elämästä. Koen, että mieheni on tehnyt integroitumisestani huomattavasti helpompaa, nopeampaa ja ehkä jopa syvempää. Amerikkalainen kulttuuri oli toki jollain tasolla tuttua elokuvien, median ja kielen hallitsemisen kautta, mutta pääsin siihen entistäkin nopeammin sisälle henkilökohtaisen oppaani avulla. Amerikka on valtava maa ja erot ihmisten, ihmisryhmien ja osavaltioiden välillä niin huimia, etten uskalla tai edes halua yrittää määritellä, millaista amerikkalainen elämä on. Arkemme on kuitenkin selkeästi erilaista, kuin arkeni Suomessa. Olen tullut tänne jäädäkseni ja rakentanut elämääni monelta osin uusiksi sen mukaisesti. Uskoisin kuitenkin pitäväni nykyistä tiukemmin kiinni suomalaisista perinteistä, jos meillä olisi lapsi. Vaikkei suomalaisuus näykään elämässäni tietoisesti joka päivä, on se tärkeä osa identiteettiäni.

Entäs sitten ne syyt, miksi ulkomaille on muutettu? 60-luvulla monet lähtivät paremman elintason ja mahdollisuuksien perässä. Samat motiivit löytyvät myös useiden nykypäivän muuttajien ratkaisujen taustalta. On olemassa monia aloja, joiden työllisyys- tai palkkatilanne on Suomessa muita  maita huonompi ja vielä useampia haaveita, jotka on vain syystä tai toisesta helpompi toteuttaa maailmalla. Muuttojen taustalla on lisäksi usein rakkautta ja halua nähdä ja kokea, joskus ehkä myös pakoa tai pelkoa. Muutto on taatusti aina helpompi, jos kyse on omasta päätöksestä, tavoitteesta tai haaveesta. Mutta entäs ne ulkosuomalaiset, jotka ovat muuttaneet maailmalle pakosta tai tukeakseen esimerkiksi puolisonsa unelman toteutumista? Onko integroituminen ja onni edes mahdollista, jos suurinosa sydämestä on vielä vanhassa kotimaassa ja kaikki motiivit ulkoisia?

Hyvin paljon on varmasti merkitystä myös sillä, minne on muutettu. Kuinka kaukana Suomesta uusi maa sijaitsee: Kipaistaanko sieltä parissa tunnissa takaisin vanhoille kotikonnuille vai viekö matka kenties kaksi päivää ja kahden kuun palkan? Myös se vaikuttaa, kuinka kaukana uuden maan kulttuuri on Suomen kultuurista, pitääkö kieli opetella tyhjästä ja miten maassa tai alueella suhtaudutaan maahanmuuttajiin. Entäs muut suomalaiset sitten: Onko alueella muita suomalaisia ja miten helppo Suomi-piireihin on päästä sisälle? Haluanko edes hengailla muiden suomalaisten kanssa?

Meitä ulkosuomalaisia on varmasti joka lähtöön. Toisten kanssa yhteiset kokemukset ylittävät erot, joidenkin muiden kanssa en löydä mitään kieltä kummempaa yhteistä. Samahan se taitaa tosin olla kantasuomalaistenkin kanssa: Eiköhän jokainen koe suomalaisuutensa tai ulkosuomalaisuutensa ainakin pikkuisen omalla tavallaan. Kaikkien kanssa ei voi eikä tarvitse tuntea mitään maailmaa sureempaa yhteyttä, mutta identiteetin tasolla olen entistäkin vakuuttuneempi omasta ulkosuomalaisuudestani.

Itsensä määrittely ja samaistumiskohteiden löytäminen on ihmisille luontaista ja tärkeää. Tässä suhteessa me nykyajan ulkosuomalaiset olemmekin huomattavasti edeltäjiämme onnekkaampia. Meillä on internet ja sosiaalinen media, joiden avulla vertaistuki, ymmärrys, apu ja yhteys ovat lähestulkoon aina muutaman klikkauksen takana.

 "En ollutkaan ainoa, USA:sta ja maailmalta löytyy monia kaltaisiani!"

Meitä on loppujenlopuksi aika paljon ja useampikin tyyppi mahtuu varmasti saman junan samaan vaunuun, ainakin pieneksi hetkeksi. Ja jos totta puhutaan, muuta en osaisi edes toivoa.

Tietoista fingelskaa

Joitain viikkoja sitten jokin Suomen lööppilehdistä uutisoi niinkin tärkeästä asiasta kuin entisen missin unohtuneesta suomen kielen taidosta. Tämä herätti tietenkin keskustelua ja kulmakarvojen kohottelua myös amerikansuomalaisten keskuudessa, sillä missi oli viettänyt Hollywoodissa vain muutamia viikkoja.

Video oli tietenkin huvittava ja missin käyttämä kieli aivan kaameaa, mutta eiköhän siinä ollut kyse lähinnä hyvästä leikkaustyöstä ja mahdollisesti myös huomionhakuisuudesta. Video ja siitä syntynyt keskustelu saivat minut kuitenkin miettimään oman kielitaitoni tilaa ja hassua ilmiötä, jonka olen nimennyt tietoiseksi fingelskaksi.

Minulle on todella tärkeää pitää hyvää huolta rakkaasta suomen kielestäni. Totuushan on se, että kyllä äidinkielikin alkaa unohtumaan ja kangistumaan, jos ei sitä kuule, lue ja puhu säännöllisesti. Oma tilanteeni on loistava, sillä suomen kieli on tällä hetkellä käytössä ainakin jossain muodossa päivittäin. Olen ehkä pihalla joistain uudissanoista ja joskus vanhat tututkin sanat hukkuvat hetkeksi mielen syövereihin (suihkun ottamisesta nyt puhumattakaan), mutta pääpiirteittäin väittäisin suomen soljuvan ihan yhtä sujuvasti kuin viisi vuotta sittenkin.

Suomen ja englannin kielten lisäksi päivittäiseen käyttöön joutuu kuitenkin myös fingelska, joka on useimmissa tapauksissa tietoinen valinta. Käytän fingelskaa silloin, kun jommasta kummasta kielestä puuttuu oikea sana tai ilmaus enkä jaksa alkaa kiertelemään ja kaartelemaan.

Dinneri on dinneri, tarjoilijaa tipataan ja ID kannattaa pitää mukana ihan varmuuden vuoksi. Social security numberiani en osaa vieläkään ulkoa, green card on ihan must, hotelliin ja lennolle tehdään check-in ja Phill on tietenkin militaryssa (eikä missään nimessä armeijassa, joka ihan eri juttu). Sama pätisi varmasti myös toisinpäin, jos juttukumppanini ymmärtäisivät suomea. Pullan päälle tosin ymmärtää jo myös Phill. Pulla on pulla, vaikka voissa paistaisi. Paitsi ettei ole, sillä silloinhan  siitä tulee köyhän ritarin köyhempi, aka munaton versio...

Näiden lisäksi on olemassa paljon muitakin aktiivisessa käytössä olevia fingelska-ilmauksia ja lisäksi vähintään triplamäärä satunnaisia sanoja, jotka pääsevät suusta vain silloin tällöin. Olen kuitenkin tarkka, missä seurassa ja kuinka paljon fingelskaani käytän, sillä tiedän sen olevan joillekin ihmisille ehdoton no, no enkä itsekään tykkää puheesta, jonka jokatoinen sana on suomea ja jokatoinen englantia.

Minusta tietoinen ja pienimuotoinen fingelska ei ole paholaisen keksintö, vaan hauskaa kielellä leikittelyä, joka saattaa jopa helpottaa kommunikointia tietyissä tilanteissa, kun toisesta kielestä löytyykin se juuri oikea ilmaisu. Mites te muut? Pysyttekö kaukana vai suollatteko sujuvaa fingelskaa joko vahingossa tai tarkoituksella?

Sää ja mää - harmaata ja valkoista

Suomessa tuli puhuttua paljon säästä. No tietenkin. Surettiin olematonta talvea, ihmeteltiin pulleita pajunkissoja, muisteltiin muutaman viikon takaisia paukkupakkasia ja iloittiin taivaalla leijuvista lumihiutaleista tai pilven takaa kurkistelevista auringonsäteistä.

Perjantaina Helsingissä oli harmaatakin harmaampaa, taivaalta satoi kaikenlaista märkää eikä kauppatorin hyytävän kosteaa kylmyyttä uhmanneet muut kuin Veera ja muut japanilaisturistit. Mutta kumman kaunis Helsinki on harmaanakin.

Riihimäen harmaus oli loppuviikosta  asteen valkoisempaa. Pieni lumipeite teki ihmeitä ja päässä alkoi kaikumaan muutakin kuin vanha `Ruma kuin Riihimäki´ -sanonta. Nuo asemanseudun vanhat puutalot ovat aika symppiksiä!

Viikonloppuna matkustin junalla ja autolla Keski-Suomeen. Matkalla löytyi aurinko ja periltä kadoksissa ollut talvi. Lumihangessa hyppiessäni muistin taas, miltä kengänsuusta sisään eksynyt lumi tuntuu. Jep, kylmältä ja märältä.

 

Monenlaista säätä ja maisemaa mahtui tähänkin helmikuiseen Suomi-reissuun, vaikken Laukaata pohjoisemmaksi kerinnytkään. Voisin hyvinkin harkita ajoittavani matkani talveen vastakin, ainakin niin kauan kun lumi ja kylmyys eivät kuulu arkeeni. Vastakohdat viehättävät, vaikka sandaalit istuvatkin jalkaani huomattavasti talvikenkiä paremmin.

Mitä mielessä Suomessa

Ennen Suomeen lähtöä päätin pyhästi olla miettimättä ja listaamatta asioita, jotka ovat jotenkin erityisen suomalaisia, kumman tuttuja tai erilaisia kuin Amerikassa. Mutta eihän siitä mitään tullut, päässäni kun tuppaa pyörimään aina kaiken näköistä.

Tällaisia asioita päähäni sitten putkahti:

• Olen vähän kateellinen Suomen vesijohtovedestä. Se on kylmää ja lämmintä samantien. Se maistuu hyvältä, ei sisällä mieletöntä kemikaalikoktailia ja tulee hanasta paineella. Siis, olen todella kateellinen  Suomen vesijohtovedestä.
• Hätkähdin monta kertaa nähdessäni pieniä koululaisia kadulla ilman vanhempiaan. Teki mieli mennä auttamaan, kunnes muistin sen olevan ihan normaalia.
• Keskustelin Suomessa USA:n presidentin vaaleista enemmän kuin yhdenkään amerikkalaiskaverini kanssa (Phill poislukien) koko talvena. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon ne puhututtavat Suomessakin. Meidän amerikkalaisissa kaveriporukoissa ollaan aika varovaisia poliitikasta puhumisen suhteen.
• Kaukojunien lipunmyyntisysteemi oli muuttunut. Hitsit, että on kallista, jos ostat lipun sunnuntai-iltana juuri ennen junan lähtöä. Tosin positiivisena puolena se, että Suomen junat ovat oikeasti kivoja ja vieruskaveri saattaakin osoittautua vanhaksi tutuksi. Terkkuja matkakaverille!
• Kaupan kassajonossa tai Otto-jonossa seistään todella kaukana edessä olevasta. Siksipä lattiasta saattaa löytyä jopa ohje, mihin suuntaan tämä tarpeettoman pitkä jono pitää  muodostaa, jottei se tuki kaupan käytäviä.
• Kahvi sopii kaikkiin vuorokaudenaikoihin ja joka tilanteeseen, mutta sen kanssa ei kävellä edelläänkään kadulla. Aamuisessa lähijunassa kukaan ei hörppinyt kahvia, mutta joku pukumies nuoli kyllä nautinnollisesti jogurttipurkin rippeitä. Siis ei pelkästään sitä kantta, vaan ihan koko purkin.
• En muista edelleenkään kummassakaan maassa, mihin suuntaan ovet avautuvat. Yleensä aina väärään suuntaan. Ja vitsit, että suomalaiset ovet ovat painavia! Täyttä puuta selkeästikin.
• En osaa sanoa vanhempien luona, sillä koti on aina koti. Ja kodilta se tuntuukin. Sun jääkaappi on mun jääkaappi, vai miten se menikään?

Talvisesta kuvasta huolimatta, on tämän hetkinen ympäristöni aika monta astetta kesäisempi. Palasin myöhään eilen illalla kotiin San Diegoon, jossa minua odotti kesä ja  muutenkin lämmin vastaanotto. Hassua kuinka nopeasti sitä voikaan sujahdella paikasta ja kielestä toiseen ja siltikin todeta olevansa aika kotonaan.

Halutut ja ei-halutut vieraat

Varatattuani muutama viikko sitten lennot Suomeen, ilmoitin samantien ystävilleni ja perheelleni lähestyvästä yllätysreissusta. Uutisten tuoma onni ja innostus saivat oloni tuntumaan tärkeältä ja rakastetulta. Minua oli selkeästikin kaivattu.

Eikä tuo onni jäänyt pelkäksi puheeksi. Olen nauttinut olostani ja etenkin siitä, että tunnen kuuluvani joukkoon, aivan kuin ennenkin. Elämä jatkuu silloinkin kun minä olen siellä ja muut täällä tai tuolla, mutta se ei ole tuntunut tällä viikolla ollenkaan pahalta. Olemme muistelleet vanhoja, täyttäneet kahden vuoden aukkoja ja rakentaneet uutta. Ystävyys on jatkunut ja niin kovin monet asiat ja ihmiset ovatkin olleet loppujen lopuksi aivan entisellään.

Kaipaan Suomesta lähinnä ihmisiä, vaikka joskus tuleekin ikävä myös Suomea. Tunne taitaa olla molemminpuolinen: Suomesta löytyy edelleenkin useita ihmisiä, jotka kaipaavat minua, mutta valtiota ei taida paljoa heilauttaa, missä minä seikkailen. Siltä ainakin tuntuu, kun lueskelen sisäministeriön lakiehdotusta perheen yhdistämislakia koskien.

Jos lakiehdotus menee läpi, ei meidän tarvitse enää edes harkita Suomeen muuttoa. Ulkomaalaisen puolison saisin tuoda 1700 € nettotuloilla, mies ja kaksi lasta vaatisikin sitten jo 2600 €. Maisterin tutkinto tai ei, varhaiskasvattajan rahat eivät riittäisi millään ihan tavallisen kokoisen perheen tuomiseen.

Suomeen muuttaminen ei ole meille tällä hetkellä ajankohtaista, mutta lakiehdotus tuntuu silti pahalta ja epäoikeudenmukaiselta. Jos ei suomalainen korkeastikoulutettu henkilö voi tuoda perhettään maahan, ei oleskeluluvan saaneilla pakolaisilla ole toivoakaan saada vaimojaan ja lapsiaan turvaan ja elää yhdessä. Perheenjäsententen erottaminen ei voi olla kenenkään etu eikä ainakaan inhimillistä, oli kyse sitten Suomen kansalaisesta, turvapaikanhakijasta tai kiintiöpakolaisesta.

Numeroiden takana on oikeita ihmisiä ja tällä kertaa minä olen niistä yksi. Onneksi kyseessä on kuitenkin vielä toistaiseksi ehdotus, joka osoittaa tosin jo olemassaolollaan sen, mihin suuntaan Suomen asenne maahanmuuttoa kohtaan on matkalla.

Keski-Suomen talvea ja kauneutta

 Katsotaan miten käy, saammeko päättää ihan itse muutammeko jonain päivänä Suomeen vai tehdäänkö päätös meidän puolesta. Ennen minkään päätösten tekoa aion kuitenkin vetää syvään henkeä ja nauttia ympärilläni olevista ihmisistä vielä hetken, ennenkuin sinivalkoiset siivet vievät minut taas huomenna ison meren toiselle puolelle.

R-juna Riihimäelle

Perjantai-illan klo 21.19 R-juna Riihimäelle

Istahdan junaan tuttuun aikaan. Aikataulut eivät ole muuttuneet ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka hinnat ovatkin tuplaantuneet. Junan lipunmyyntivaunu täyttyy nopeasti eikä tyhjiä paikkoja jätetä. Paikallisjunien ihmiset ovat tottuneet uhmaamaan suomalaisten omantilantarvetta, vaihtoehtoja ei ole. Viereeni istahtava mies istuu kassini päälle. Ei pyydä anteeksi eikä reagoi, kun kiskon pussukkani turvaan.

Vastapäätäni istuva keski-ikäinen nainen kaivaa kassistaan ison irtokarkkipussin. Perjantaipussin huumaava tuoksu täyttää vaunun ja saa minut kaipaamaan karkkia ensimmäisen kerran tämän reissun aikana. Pitäähän ne matkakarkit olla, oli ikää sitten viisi tai viisikymmentä.

Käytävän toisella puolella portugalia puhuva kaksikko yrittää ostaa konduktööriltä yhden aikuisen ja yhden alle 16-vuotiaan lipun englanniksi. Konduktööri hämmentyy eikä ymmärrä. Kaksikon vieressä istuva suomalainen nainen tulkkaa ja auttaa ystävällisesti. Kaikki saavat oikeanlaisen lipun.

Jossain selkäni takana istuu joukko Ruotsin tai Tallinnan risteilyltä palaavia naisia. Naiset soittelevat kyytejä kotiin Keravan asemalta. Ruotsi ja suomi soljuvat puhelimeen sulavasti sekaisin. Joku naisista päästää suustaan V-sanan, mikä saa matkakumppanit hämmentymään ja hyssyttelemään.

Minä kuuntelen musiikkia kuulokkeilla ja tuijottelen ikkunasta ulos. Oikeasti tarkkailen ikkunan kautta heijastuvia kanssamatkustajiani. Yritän arvailla, kuka on tulossa töistä ja kuka viihteeltä, kuka on Keravalta ja kuka Riksusta.

Hyvinkäällä huomaan olevani vaunussa yksin. Riihimäen seiskalaituri täyttyy kuitenkin vielä junasta purkautuvista kanssamatkustajista. Taivaalta tulee räntää.

Ulkoriihimäkeläinen tuntee olonsa kotoisaksi. Jotkut asiat eivät muutu koskaan.

Jumista Suomeen

Uskomatonta, mutta totta, istuskelen tällä hetkellä tuijotellen tuttuakin tutumpaa maisemaa Riihimäellä. Matkalla näytti meinaan uhkaavasti siltä, etten olisi päässyt perille vielä tiistaiaamuna. Vanha ystäväni huono matkustusonni päätti liittyä taas pitkästä aikaa seuraani.

Lensin tällä kertaa San Diegosta New Yorkin kautta Helsinkiin. New Yorkissa vaihtoaikaa oli 1h 40min, mikä olisi kyllä riittänyt ruhtinaallisesti, jos emme olisi jumittaneet lähes kahta tuntia koneen sisällä saapumisporttimme edustalla.

Ensin odotimme, että portilla lähtöä tehnyt kone saatiin sulatettua jäästä ja sen jälkeen ongelmia tuotti jumittunut silta. Siltaa yritettiin korjata turhaan reilun puolen tunnin ajan, kunnes meidät päätettiin hinata toiselle portille. Kun kaikki puretut tavarat ja lentokenttätyöntekijät olivat jo odottelemassa uudella portilla, saatiin silta yllättäen korjattua ja päätimmekin jäädä alkuperäiselle portille. Muuten hyvä, mutta menihän siinä sitten taas hetki ennen kuin työntekijät ja puretut tavarat palautuivat takaisin luoksemme.

Syöksyessäni viimein koneesta ulos, olisi jatkolentoni pitänyt olla jo kiitoradalla, mutta kaikeksi onneksi kone odottelikin minua (ja paria muuta) lähes viereisellä portilla. Juoksin täysiä portille ja kerkisin kuin kerkisinkin koneen kyytiin.

Loppujen lopuksi ei olisi tarvinnut edes juosta, sillä istuimme jälleen koneen sisällä lähes kaksi tuntia pääsemättä lähtöporttia pidemmälle. Tällä kertaa odottelimme ensin takanamme olleen koneen jään sulatusoperaation päättymistä ja sitten alkoi tietenkin sataa lunta ja meidänkin koneemme piti sulattaa ennen lähtöä. Enää ei kuitenkaan haitannut, sillä pötköttelin onnellisena ihkaomalla penkkirivilläni ja nukuin. Ei haitannut edes se, että koneen viihdejärjestelmä oli rikki, sillä viihdyin vallan mainiosti sekä kirjani että unieni parissa.

Kroppani elää tällä hetkellä hyvin hämmentyneessä tilassa. Kaiken nukkumisen jälkeen minua ei oikeastaan väsytä, vaikka jokainen soluni huutaakin, että nyt on vasta aamuyö. Mieleni tahtoo karjalanpiirakoita, mutta vatsani on hieman toista mieltä: Kuka nyt keskellä yötä söisi?

Perillä on kuitenkin mukava olla ja rytmitkin palautuvat varmasti pian normaaleiksi. Missäänhän ei tunnetusti nukuta yhtä hyvin kuin äidin ja isän luona.

P.S. Tuo Adams Avenuelta bongaamani ankkahan ei liity tarinaan millään tavalla, mutta on sen verran hyvää mieltä tuova tapaus, että sopii ainakin tämän hetkiseen tunnelmaan. Kirjaimellista katutaidetta.

Suomalainen koulutaivas

Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että Suomen koulumenestys on maailmankuulua. Opettajaystäväni eri maista linkkaavat minulle vähän väliä artikkeleita, joissa ihmetellään ja ihastellaan Suomen koulumallia ja -menestystä. Tässä artikkeleista viimeisin:

Is This School Heaven? No, it's Finland

"I have been to Finland. It’s the place where teachers go after they die if they’ve been good and taught the Whole Blessed Child; if they’ve rejected the hell of Obsessive Standardized Testing."

Suomen koulumenestyksen kulmakiviä ovat tasokas julkinen koulusysteemi, joka on kaikkien perheiden ulottuvilla sekä laadukas opettajankoulutus. Suomessa ei uskota standardoituihin testeihin eikä opettajien palkka määräydy koulun tai luokan menestyksen perusteella. Opettajiin luotetaan, rehtorit tuntevat koulun arjen myös opettajan näkökulmasta ja tarvittaessa kouluissa tehdään myös moniammatillista yhteistyötä. Opettajaksi ei myöskään pääse kuka tahansa, sillä opettajankoulutuslaitos on haluttu opiskelupaikka ja kaikilta opettajilta löytyy maisterin paperit.

Tämä kaikki taitaa olla jo moneen kertaan sanottua, mutta artikkelista löytyi myös selityksenpoikanen sille, miksi USA ei ota oppia Suomesta. Hyvin yksinkertaistetusti syynä on raha. USA:ssa valloilla oleva Global Education Reform Movement ajaa omaa agendaansa, jonka mukaan menestysen ja rikkauden avain on yksityistäminen, standardoidut testit sekä opettajien kouluttaminen nopeammin ja halvemmalla. 

Käytännössä GERM näkee koululaitoksen aivan kuin se olisi kansainvälinen jättiyhtiö. Globaali maailma tarvitsee tehokkaan, tuottavan, yhdenmukaisen ja maailmanlaajuisen koulusysteemin, jossa yksilön tarpeet ja ihmisyys hukkuvat maailmantalouden jalkoihin. Maailma muuttuu, koulujen on muututtava perässä. GERM:n näkökulmasta Suomi ja suomalaisen koululaitoksen menestyminen on uhka, josta on päästävä eroon. Aseenaan GERM käyttää hidasta, mutta varmaa luottamuksen murtamista. Budjettien kanssa painiskelevat poliitikot pohtivat taatusti mallimme tuottavuutta sekä kustannustehokkuutta: Maailma muuttuu ja kilpailu kovenee - Käytämmeko rahamme oikein? Onko meidän todellakin välttämätöntä käyttää NÄIN paljon rahaa opettajankoulutukseen ja opetuksen yksilöistämiseen?

Opettajan ja ihmisen näkökulmasta toivon, ettei Suomi tuhoa vuosikymmenten työtä ja menestyksemme avainta - oikeasti toimivaa koulusysteemiä. Tiedän toki ettei Suomi ole koulutaivas eikä opettajan työ ole (Suomessakaan) aina niin kovin auvoista, mutta olen valmis seisomaan selkä suorana koulujemme takana. En ole ainoastaan opettaja - olen ylpeä suomalainen opettaja.

Poppaskonsteja

Jos ei sauna, viina ja terva auta, pitää apuun kutsua poppamies...

Mainitsin aiemmin saaneeni loman kunniaksi flunssan. Flunssa näyttää olevan harvinaisen sitkeää sorttia. Olo ei ole uupunut eikä voimaton, mutta yskä alkaa muistuttamaan jo kylärakin räksytystä ja nenä täyttyy joka yö jollain epämääräisellä.

Onneksi Suomesta tulleesta paketista löytyi veljen sinne sujauttama apukeino: poppamies salmiakit.

Huh heijaa! Olette maistaneet näitä? Pidän tulisesta ruuasta. Phill pitää todella tulisesta ruuasta. Mutta näitä voimme kumpikin syödä ainoastaan yhden ja siltikin kaduttaa ja hikoiluttaa.

Näillä karkeilla aukeaa röörit ja leviää hullujen suomalaisten maine (entisestään). Kokeilkaa jos ette usko. Mutta kokeilkaa omalla vastuulla.

Sininen, valkoinen ja vihreä

Itsenäisyyspäivän kotikotikoti-ikävissäni kävin läpi viimekesän Suomi-kuvia ja löysin kuvan, jota suomalaisempaa en ole varmasti koskaan ottanut;

Sinistä, valkoista, vihreää - selkäni takana saunamökki. Tällainen on minun Suomi-idyllini täältä aidan toiselta puolelta kurkittuna.

Hyvää itsenäisyyspäivää! Minä suuntaan kulkuni nyt World Markettiin ja Ikeaan pipareiden ja salmiakin toivossa.

Paluu Jyväskylän yöttömään yöhön

Jyväskylä on minulle rakas opiskelukaupunki, muistoja tulvillaan. Opiskeluaikainen ystäväporukkamme on hajaantunut jo sinne tänne, mutta pysynyt tiiviisti kasassa välimatkasta huolimatta. Lomamme ensimmäisenä lauantaina tapasimme jälleen ihanan ystävämme häissä. Hääjuhlaa vietettiin harjulla, ravintola Vesilinnassa, upeiden maisemien ympäröimänä. Yötön yö oli kaunis, morsian vieläkin kauniimpi.

Sunnuntaina Suomen kesäsää ei sitten esitellytkään enää parhaimpia puoliaan, mutta kävimme siitäkin huolimatta kävelyllä satamassa. Vesilento jäi kokeilematta, vaikka kovin houkuttelevaltahan tuo pää edellä hyiseen järviveteen putoaminen toki tuntui...

Vielä en tiedä missä ja milloin näemme taas, mutta sen tiedän varmasti, että näemme. Kiitos ihanasta viikonlopusta rakkaat!