Angels Landing

Lauantaina säiden jumalat olivat vihdoin suotuisia ja pääsimme haikkaamaan kovasti odottamani Angels Landing -reitin ennen paluutamme Vegasiin.

Matkalla näytti vielä tältä

Angels Landing löytyy monen haikkaajan bucket-listalta polvia notkauttavien maisemiensa vuoksi. Ilmaiseksi upeita maisemia ei pääse kuitenkaan ihailemaan, sillä huipulle päästäkseen täytyy kipittää todella jyrkkiä mäkiä, kiipeillä kallioita pitkin, luottaa henkensä kettienkien varaan ja olla kärsivällinen aika monen kanssahaikkaajan valloittaessa kanssasi samaa nyppylää yhtä suurella innolla kuin sinäkin.

Angels Landing reitti alkaa Grotto -pysäkiltä West Rim -polkua seuraten. Tasaista riittää vain pienen hetken ennen ensimmäisen ison mäen valloitusta.

Nuo kallion kolossa kipittävät muurahaiset ovat ihmisiä

Näiden maisemien jälkeen kävellään hetken verran tasaista tai loivasti ylös viettävää mäkeä, kunnes saavutaan haikin fyysisesti rankinpaan osuuteen. Walter's Wiggles ei ollut todellakaan mikään vitsi, vaikka toimikin nimensä ansiosta aika monen vitsin pohjana. Pysyin kuin pysyinkin Phillin vauhdissa mukana ja hiki lensi. Kuva ei kerro kuinka jyrkkä tuo nuosu oli todellisuudessa.

Kun Walter's Wiggles oli alamäkeen jäänyttä elämää, alkoi totuus edessä olevasta Angels Landing osuudesta valkenemaan meille. Reitti näytti jyrkältä, kapealta ja ruuhkaiselta. Vaikka olinkin nähnyt reitistä lukemattomia kuvia, oli aivan eri asia seisoa itse tuon nyppylän juurella ja ajatella molemmin puolin ammottavia rotkoja.

Ihmisiä oli liikkeellä muutama liikaa, mutta homma toimi alkuhäsellyksen jälkeen hämmentävän hyvin. Kommunikoimme selkeästi ja odottelimme tarvittaessa vuoroamme kiltisti ja mahdollisimman turvallisesti. Reitti on oikeasti kapea eikä sooloilulle ole tilaa. Suosittelen kaikille haikkaajille kärsivällisyyttä ja hyviä käytöstapoja tai sitten vaihtoehtoisesti hyvin aikasta aamua tai myöhäistä iltaa.

Reitillä minulle selvisi, etten kärsi korkeanpaikan kammosta ja sisälläni asuva rämäpää elää voi hyvin. Nautin puuhasta jo sen aikana, kun taas lievästä korkeanpaikan kammosta kärsivä Phill nautti hommasta eniten saatuaan jalkansa taas tukevalle maaperälle. Vakavasta korkeanpaikan kammosta kärsivälle en reittiä suosittele. Kohtasimme polulla hysteerisesti itkevän tytön, joka oli selvinnyt kiipeilyosuuden puoleenväliin, muttei uskaltanut jatkaa matkaa enää ylös- eikä alaspäin. Koska paikalla oli jo yllin kyllin tuttuja ja tuntemattomia tsemppaajia, jatkoimme omaa matkaamme myötätunnosta huokaillen.

Henkisesti haastavimmista osuuksista meillä ei ole juurikaan kuvia, sillä keskityimme asettelemaan jalkojamme keskellä tyhjyyttä kohoaville kapeille maakaistaleille. Kiitimme itseämme moneen kertaan siitä, ettemme kivunneet huipulle myrskyn aikana. Upeinkaan maisema ei olisi saanut minua hymyilemään 50 mph tuulessa kun parin metrin päässä vilkkuu laakso jossain hyvin kaukana alhaalla. Varoittelut reitin riskeistä on hyvä pitää mielessä, vaikka terveellä järjellä ja normaalilla tasapainolla varustettu haikkaaja ei olekaan mielestäni missään vaiheessa oikeasti hengen vaarassa.

Tämä kuva kertoo ehkä parhaiten, kuinka kapeasta väylästä oli kyse

Näihin maisemiin oli hyvä päättää ensimmäinen reissumme Zioniin. Niin paljon jäi kuitenkin näkemättä, että palaamme näille kulmille vietä taatusti toistamiseenkin. Seuraavalla kerralla haluan yrittää taas onneani the Wave -lotteryn parissa, haikata tulvavesien vuoksi nyt suljettuna olevan Narrowsin, nähdä Bryce -kanjonin ja paljon, paljon muuta. Zion oli upea ja loma täydellisen onnistunut.

Kolme pulppuavaa sisarusta

Jos mututuntumalla voi mitään päätellä, on San Diegossa satanut viimeisen kuukauden aikana enemmän kuin koko viime talvena yhteensä - toissa talvesta nyt puhumattakaan. Jokainen pisara on tervetullut ja ero entiseen alkaa vihdoinkin olemaan myös ihan silmin havaittavissa.

Sateiden ja synttäreideni innoittamana halusin vihdoinkin valloittaa Three Sisters Waterfalls- haikin. Haikki on ollut jo pidempäänkin bucket listallani, mutta jäänyt ajan ja veden puutteen vuoksi aina siihen kuuluisaan sitten joskus  -lokeroon. Nyt kaikki osaset loksahtivat vihdoinkin kohdilleen ja oli aika testata, millainen on San Diegon vaativin haikki.

Trail head oli helppo löytää, sillä se löytyy ihan suoraan Google Mapsista. Ajomatka meiltä kotoa oli 51 mailia, mutta noin puolet tieosuuksista olivat sen verran serpentiinisiä, että matkaan meni n.1h 15min.

Polun alku oli helppokulkuista hiekkatietä alamäkeen eikä koko haikki ollut juuri neljää mailia pidempi. Kokonaisuutena reitti ansaitsi kuitenkin ehdottomasti tittelinsä San Diegon haastavimpana. Ei se pituus, mutta se maasto...  Reitin verralta ei löytynyt kovinkaan paljoa tasaista ja monet nousut olivat 45-60 asteen luokkaa. Kipuamisen ja laskeutumisen apuna käytettiin ajoittain köysiä ja välillä meininki meni ihan totaaliseksi boulderoinniksi.

Suosittelen lämpimästi pistämään jalkaan ihan oikeat vaelluskengät ja varaamaan pari litraa vettä per naama. Haikki saattaa onnistua hyvinkin myös lenkkareilla, mutta meno oli taatusti huomattavasti kivempaa, nopeampaa ja huolettomampaa kunnolla pitävillä popoilla.

Vauhtia säätelemällä haikki sopii kaikille suht hyväkuntoisille, mutta kannattaa varautua hikoilemaan ja ylittämään mahdolliset korkean paikan ja liukastumisen pelot. Suosittelen myöskin pitämään mielessä, että paluumatkasta suurin osa on ylämäkeä. Me otimme haikin treenin kannalta ja pidimme yllä hyvää vauhtia. Vedimme koko haikin vajaassa kolmessa tunnissa sisältäen pari eksymistä, muutaman valokuvan ja vesiputouksen huipulla pitämämme pienen tauon. Olimme perille päästyämme aivan puhki, kevyesti naarmuilla ja itseemme hyvin tyytyväisiä.

Tämä reitti kannattaa haikata kovien sateiden jälkeen ja mahdollisimman viileällä ilmalla. Sunnuntaina lämpötila kohosi 75/24 asteeseen, mikä oli suorassa auringonpaahteessa enemmän kuin tarpeeksi. Edelliset sateet saimme viime viikon torstaina ja sitä ennen lauantaina, mikä oli selkeästikin tarpeeksi pitämään putoukset iloisen voimakkaina.

Huippuhauska ja kaunis haikki seikkailun nälkää tyydyttämään. Sisäinen apinani on päässyt valloilleen.

Niittyretki

Tämä marraskuu on selkeästi tehty retkistä ja luonnosta. Toissaviikonloppuna suuntana oli Palomar Mountain, tällä kertaa matkamme kulki Mt. Lagunan niityille.

Haimme lauantaiaamuna Clem's delistä eväsvoikkarit ja suuntasimme auton nokan itään. Kasimotarin jälkeen kurvasimme vuorenrinnettä kohoavalle Sunrise hwy:lle, jota ei suotta nimitetä yhdeksi San Diegon kauneimmista tieosuuksista.

Tie kohosi sen verran korkealle, että jaloissani pyörinyt muovipullo meinasi paisua liitoksistaan ja korvissa naksui. Maisemat vaihtuivat kivien kautta niittyihin ja syksyiseen metsään - tuntui kummalta ajatella, että olimme tälläkin kerralla vain tunnin päässä kotoa.

 Mt. Laguna on osa Cleveland National Forest -aluetta. Alueelta löytyy useampiakin leirintäalueita ja polut ovat hyvin kunnossapidettyjä. Poikkesimme heti alkuun puistonvartijan luona ostamassa kahden taalan hintaisen kartan ja varmistamassa, tarvitseeko meidän ostaa parkkilupa. Ei kuulemma tarvinnut, jos veisimme automme Lagunan leirintäalueen portin viereen. Suuntasimme siis sinne ja jatkoimme matkaamme jalkaisin.

Katsoimme kartasta valmiiksi kivan oloisen reitin ja löysimme itsemme valtavalta niityltä. Polut olivat hyvässä kunnossa, mutta huonosti nimettyjä. Karttamme oli niin summittainen, ettei meillä ollut pian hajuakaan, millä polulla ja missä kohtaa olimme juuri sillä hetkellä. Perus suunnistustaidot ja muutama ystävällinen kanssakulkija pelastivat meidät kuitenkin pinteestä ja tulimme lopulta kiertäneeksi juuri sen reitin, jonka aioimmekin kiertää.

Maisemat oliva kauniit ja vuoristoilma yllättävän kirpeää. Phill veteli menemään teepaidassa, mutta minä kaivoin repustani esiin hupparin jo heti alkuvaiheessa. Vaikka kohtasimmekin poluilla satunnaisesti muitakin ihmisiä, oli kaikkialla ihanan rauhallista. Linnut lauloivat ja pusikoissa rapisi. Emme kuitenkaan kohdanneet lintuja kummempia villieläimiä, vaikka salaa ehkä toivoimmekin tapaavamme vähintäänkin peuran tai pari oravaa.

Alueelta löytyy monia erilaisia ja eripituisia haikkireittejä eikä Lagunalta ajele kovinkaan pitkään myöskään symppikseen omenapiirakkamekkaan, Julianiin. Mukava päiväretkikohde, joka sopii kaikille luonnon ja kauniiden maisemien ystäville.

Tuuliluolia

Opin lauantaina, että aavikolla tuulee. Niin kovasti, että tuuli saattaa ajan kuluessa voittaa jopa kiven ja muodostaa tuuliluolia. Niitä piti päästä tietenkin katsomaan.

Anza Borregon visitor centerista saimme mukaamme hyvin summittaisen kartan, mutta huomasimme iloksemme, että aavikolta löytyi myös kännykkäkenttä ja google mapsista luolien sijainti. Paperikartasta selvisi, että reitin viimeiset mailit pitäisi ajella hiekkatietä, mutta koska missään ei listattu erityisvaatimuksista kulkupeliä kohtaan, emme epäröineet hetkeäkään etteikö uskollinen automme selviäisi matkasta kunnialla. USA:han on tunnetusti varoituksien luvattu maa.

Lähdimme matkaan ja aluksi tie oli mukavaa suoraviivaista aavikkotietä.

Hyvän matkaa köröteltyämme aloin tähystelemään, mistä hiekkatie alkaa, mutta meinasin siltikin vetäistä ohi. Opin samalla, ettei puolinukuksissa ollut matkakumppanini arvostanut äkkijarrutusta ja oh shit! -kiljaisua. Oli kuulemma hieman liian karu ja dramaattinen herätys...

Uukkarin jälkeen alkoi sitten retkemme seikkailuosuus, sillä kartan lupaama hiekkatie oli jotain aivan muuta kuin hiekkaa ja tietä. Kyse oli lähinnä kivistä ja kuopista sekä satunnaisista urista, joiden syvyys oli hiukan siinä ja siinä automme pohjakorkeuteen verrattuna. Vastaan tulevat autot olivat kaikki huomattavasti omaa autoamme korkeampia Jeeppejä ja korotettuja lava-autoja, mutta emmehän me tietenkään ympärikään kääntyneet kun tänne asti oli jo tultu. Vaihdoimme kuitenkin jossain välissä kuskia, sillä minulla alkoi usko loppumaan. Philillä ei onneksi loppunut usko eikä taidot, joten todistetusti perille pääsee myös tavallisen korkuisella neliveto SUV:lla. Emme joutuneet edes renkaanvaihtohommiin.

Kuvien ottaminen tiestä unohtui. Tässä vaiheessa mentiin vielä suht. hyvissä olosuhteissa

Ihan perille asti ei kuutenkaan pääse autolla, joten jos haluaa nähdä ne kaikista hienoimmat tuuliluolat, kannattaa varautua lopuksi pieneen ylämäki kävelyyn. Polun alku ja itse polku oli merkattu selkeästi eikä matka ollut kovin pitkä.

Maisemat olivat tietenkin kaiken vaivan arvoisia:

 

Taivaalla loisti kuu, vaikka maisemien perusteella olisimme voineet hyvinkin olla itsekin kuussa.

Kannattava reissu ja lämpötilojenkin puolesta vielä tähän aikaa vuodesta suhteellisen siedettävät aavikko-olosuhteet. Lämmintä ja auringonpaahdetta riitti, mutta ulkona jaksoi vielä kiipeillä ja touhuta hyvin ilman sulamisvaaraa.

Joku kerta lähdetään tuonne uudestaan teltan kanssa tähtitaivasta ihailemaan. Anza Borrego on ehdottomasti käyntinsä (jos toisenkin) ansainnut!