Kiitollinen

Klo 18:51 keskiviikkoiltana puhelin soi. Phill on saapunut kuivalle maalle turvallisesti ja on nyt matkalla kotiin. Olen yrittänyt saada puhelimen soimaan koko päivän ajan silkalla tahdonvoimalla ja nyt yritykseni palkitaan viimein.

Olen kiitollinen siitä, että mies on turvallisesti kotona ja siitä, että meillä on nyt neljän (vapaa)päivän verran yhteistä aikaa. Ajatukseni ovat olleet tällä viikolla toistuvasti argentiinalaisissa kanssavaimoissani. Toivo kadoksissa olevan sukellusveneen löytymisestä ajoissa alkaa käymään vähiin ja se tuntuu ihan hirmuisen pahalta. En elä jatkuvassa pelossa silloin kun Phill on uppeluksissa, mutta kyllä se aina välillä käy mielessä, että mieheni työ ei ole ehkä niitä maailman turvallisimpia.

Pelot ja murheet saavat jäädä nyt kuitenkin taka-alalle onnen, ilon ja kiitollisuuden tieltä. USA:ssa juhlitaan huomenna lempparijuhlaani Kiitospäivää enkä voisi olla juuri onnellisempi. Kokoonnumme yhteen isolla ja kansainvälisellä porukalla kera uusien ja vanhojen ystävien. Vanhaa kunnon friendsgivingiä on vaikea päihittää.

Ihanaa Kiitospäivää kaikille sitä juhliville ja teille muillekin! Yritetään muistaa, että joka päivä tapahtuu jotain, josta voi olla kiitollinen.

Zion - pala taivasta

En ole hyvä karsimaan kuvia enkä tarinoita, joten päätin jakaa matkatarinamme useampaan postaukseen. Tässä osa yksi, eli ensimmäiset puolitoista päivää Zionissa.

Keskiviikkoaamuna pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme auton nokan kohti Utahia. Alkumatka meni tuttuja maisemia ihaillessa, kunnes kurvasimme St. Georgen jälkeen ysitielle kohti Hurricanea, Springdalea ja Zionin kansallispuistoa.

Hurricanessa pidimme pienen ruokatauon Main St. Cafessa, jota voin suositella lämpimästi. Olimme ajatelleet piipahtavamme myöskin Graftonin kummituskaupungissa, mutta tietyöt sotkivat suunnitelmamme ja pelastivat mahdollisesti henkemme.

Jälkikäteen kummituskaupungin missaaminen ei harmittanut kauheasti, sillä Zionissa riitti nähtävää ja tehtävää koko iltapäiväksi. Matka Las Vegasista Zioniin kesti ilman lounastaukoa n. 2h 30min ja kulki toinen toistaan upeampien maisemin lävitse. Menetimme matkalla yhden tunnin aikavyöhyke-erojen vuoksi, joten käytännössä matkaan tuhrautui meiltä n. 4 tuntia. Pääsymaksu Zionin kansallispuistoon oli 30 taalaa per auto, 15 taalaa per jalankulkija/pyöräilijä. Meille pääsymaksu oli tosin ilmainen - militaryn iloja.

Zionin kansallispuistossa rajoitetaan autoliikennettä maaliskuun puolivälistä marraskuun loppuun. Puiston läpi kulkeva ysitie on auki, mutta Canyon rd. varrelta lähteville haikeille pääsee vain shuttle busseilla, joita oman kokemuksemme mukaan lähtee vähintään viiden minuutin välein. Jätimme siis automme visitor centerille, täytimme vesipullomme ilmaisella lähdevedellä, kysyimme vinkkejä ystävällisiltä puistonvartijoilta ja lähdimme matkaan.

Ensimmäisenä iltapäivänä teimme vain pari pientä haikkia ja kuljimme niska kenossa jylhiä maisemia ihaillen. Ensin hyppäsimme pois bussista Weeping Rock -pysäkillä ja kipitimme vajaan puolikilometriä ylämäkeen ihmettelemään vettä tihkuavaa kalliota.

Virkistävän kalliotihkusateen jälkeen loikimme samat puolikilometriä rinnettä alas, hyppäsimme taas bussiin ja köröttelimme yhden pysäkin verran takaisinpäin Grottoon. Grotto-pysäkiltä alkaa kuuluisa Angels Landing haikki, jonka valloitimme lauantaina. Tällä kertaa suuntasimme kuitenkin kohti ylempää Emerald allasta (Upper Emerald Pool). Alempi allas oli suljettu aktiivisen kivivyöryn vuoksi.

Ihailtuamme allasta, maisemia ja vesiputousta hetkisen, palasimme samaa polkua takaisin bussipysäkille. Matkaa kertyi noin 2,5 mailia, eli noin 4 km.

Shuttle bus kuljetti meidät takaisin visitor centerille, josta ajelimme puiston halki itäportille ja jatkoimme matkaamme Kanab -nimiseen kaupunkiin. Olimme varanneet hotellin Kanabista sen keskeisen sijainnin vuoksi. Käytämme usein hotellivarauksiimme Hotwire -sivustoa, josta hotelli varataan puolisokkona alennettuja hintoja vastaan. Tällä kerralla meillä kävi ihan mieletön tuuri, sillä hotelliksemme valikoitui Canyons Boutique Hotel.

Hotelli oli pieni ja symppis, huoneet siistejä ja palvelu todella ystävällistä. Hintaan sisältyi aamupala, mikä ei ole USA:ssa mikään itsestäänselvyys ja hotellin tiloista löytyi myöskin kivaSego-ravintola, jossa päädyimme syömään joka ilta haikkiemme päätteeksi.

Ensimmäinen kokonainen päivämme Utahissa alkoi the Wave -lotterylla Grand Escalanten visitor centerissä, jossa reilu sata toivorikasta osallistujaa toivoi saavansa yhden kymmenestä lupalapusta haikille. Onni ei ollut myötä, mutta kovin kauaa emme viitsineet murjottaa tai murehtia, sillä edessä oli kokonainen päivä Zionissa. Nappasimme Kanab Creek Bakerysta eväsleivät kylmäreppuumme ja suuntasimme kulkumme kohti puistoa.

Olimme ajatelleet alunperin haikkaavamme torstaina kuuluisan Angels Landing -reitin, mutta puistonvartijoiden varoittelut kovasta tuulesta saivat meidät muuttamaan mielemme. Tuuli yltyi puuskissa 50 mailiin tunnissa, mikä ei houkutellut kipuamaan kapealle kallionkielekkeelle laisinkaan. Säätiedotuksessa varoiteltiin myöskin sateesta ja mahdollisesti jopa lumesta mutta aamulla paistoi vielä aurinko.

Puistonvartijan suosituksesta, päätimme suunnata jälleen Weeping Rock-pysäkille ja haikata sekä Hidden Canyon että Observation Point -reitit. Matkaa näistä haikeista kertyi yhteensä n.10 mailia, eli reilu 16 km.

Hidden Canyon -reitillä kuljimme aluksi tehokkaasti kapenevaa polkua ylämäkeen ja ihastelimme jylhiä maisemia. "Huipun" saavutettuamme oli aika siirtyä kiipeilyn pariin luonnonesteitä ylittäen (scrambling) . Virallisen reitin lopusta löytyi iso kivikaari ja kyltti, jossa kehotettiin kääntymään takaisin. Olisimme varmasti totelleet kylttiä, ellei "polku" olisi jatkunut houkuttelevasti ja tarjonnut lisää kiipeilyhaasteita. Jatkoimme matkaa hieman syvemmälle kallion keskelle boulderointitaitojamme testaten. Pääsinpä todistamaan itselleni, ettei leuanvetoharjoittelu ole mennyt hukkaan.

Mukavan kallionkolon löydettyämme pidimme herkullisen evästauon ja palasimme takaisin Observation Point -polun lähtöpisteeseen.

Tässä vaiheessa horisontissa alkoi näkymään merkkejä sateesta, mutta päätimme kuintekin jatkaa rinnettä ylös kohti mitä mielenkiintoisempia ja upeampia maisemia. Olimme jo melkein huipulla, kun tuuli alkoi yltymään ja hiekka lentämään. Eroosion ansiosta polku oli paikoitellen hiekkapölyn peitossa.

Vastaamme tuli useampiakin haikkaajia, jotka kertoivat meille huipulla pauhaavasta hiekkamyrskystä, mutta emmehän me heitä heti ekasta varoituksesta uskoneet. Piti käydä testaamassa itse, kuinka kivalta tuulen mukana lentävä hiekka tuntuu silmissä ja iholla. Noin puolen mailin päässä huipulta päätimme kuitenkin unohtaa itsepäisyytemme ja kääntyä takaisin kohti laaksoa. Onneksi! Kerkisimme meinaan juuri ajoissa suojaan lähestyvältä kaatosateelta ja ukkosmyrskyltä. Ajelimme kohti hotellia myrskyn halki ja hotellille päästyämme puhelimme piippasivat jo hiekkamyrskyn (dust storm) varoituksia ja kehottivat pysymään poissa teiltä.

Ulkoilu, elämykset, lämmin suihku sekä ruoka tekivät tehtävänsä eikä unta tarvinnut juurikaan odotella. Seuraavana päivänä vuorossa oli uudet seikkailut ja maisemat.

Vihreää

Tänään on riittänyt jännää... Luokkahuoneesta löytyi aamulla pikkiriikkisiä vihreitä jalanjälkiä ja kultakolikot olivat kadonneet aarrearkusta. Jäljellä oli vain ryppyinen viesti tuohtuneelta leprechaunilta, joka ei ollut kovin otettu siitä, että olimme yrittäneet piilottaa kultamme. Leprechaunia ei niin vain höynäytetä...

Mitähän leprechaun tekee varastamallaan kullalla? Mitä sinä tekisit, jos saisit padallisen kultaa?

Minä matkustaisin maailman ympäri ja työparini matkustaisi Euroopan autobahnoille road trippailemaan. Lapsista useampikin keskittyi pohtimaan, miten kullan saisi pidettyä turvassa leprechaunilta ja muutama suunniteli jopa kullan käyttämistä ovelana syöttinä, jonka avulla he nappaisivat leprechaunilta lisää kultaa. Yksi lapsista mietti kultapadan halailua ja toinen haaveili kauppareissusta. Kolmas suunnitteli kullan pesemistä sateessa ja neljäs avulias ehdotti, että pesun jälkeen sen voisi levittää aurinkoiselle pihalle kuivumaan.

Kukaan ryhmämme lapsista ei ole edes etäisesti irlantilainen, mutta nyt pieni pala (amerikkalais)irlantilaista kulttuuria tuli heillekin tutuksi ja jatkaa lasten mukana myöskin tulevina kouluvuosina.

USA:ssa St. Patrick's Day:sta on tullut koko kansan juhla, josta eniten nauttivat lapset ja bilekansa. Omaan elämääni tämä juhla kuuluu lähinnä töitten ja illallisen kautta. Päälläni oli vihreää ja käteni saattoivat myös vihertää leprechaunin avustamisen jäljiltä. Illalla lautaseltani löytyi corned beef asianmukaisine lisukkeineen, vaikka olenkin hyvin tietoinen siitä, että corned beef kuuluu Pyhän Patrickin päivään lähinnä USA:ssa (nykyään ilmeisesti myös Irlannissa, jotta amerikkalais-turistit pysyvät tyytyväisinä).

Mutta arvatkaapa mitä meillä syödään huomenna? No, pyttipannua tietenkin. Kulttuureiden ja perinteiden sekottaminen on kivaa ja herkullista.

Ihmeellinen luonto - Joshua Tree National Park

Pitkällä bucket -listallani on keikkunut jo kauan Joshua Tree National Park, jossa pääsee ihastelemaan hassun näköisiä ja ainutlaatuisia Joshua -puita sekä täysin uniikkia kahden aavikkoekosysteemin hybridiä. Siihen nähden, että matkaa meiltä kotoa kertyy yhteen suuntaan alle kolme ajotuntia, odotin tämän haaveen toteuttamista aivan liian kauan.

Mutta kylläpä kannatti vihdoinkin mennä! Tiedän jo nyt haluavani reissata puistoon vielä uudelleenkin, sillä nähtävää ja tekemistä riittää helposti useammaksikin päiväksi.  Puistosta löytyy monia eripituisia ja tasoisia haikkeja, lyhyitä ja helppoja luontokävelyitä sekä suoraan autotien vieressä olevia luonnon ihmeellisyyksiä. Puisto on myös suosittu kalliokiipeily ja -boulderointikohde, mutta meillä ei ole (vielä toistaiseksi) hommaan tarvittavia taitoja eikä välineitä, joten jätimme kiipeilyt suosiolla toiseen kertaan.

Joshua Tree -puisto kuuluu USA:n kansallispuistoverkostoon ja päivämaksu on yhdeltä autolta ihmisineen 25 taalaa. Meille tämä ja kaikki muutkin kansallispuistot ovat ilmaisia Phillin military -työn vuoksi. Puiston sisältä löytyy useampiakin leirintäalueita, joista telttapaikka varataan erikseen lisämaksua vastaan. Suosittelen lämpimästi paikan varaamista etukäteen, sillä useimpina viikonloppuina kaikki leirintäalueet ovat loppuunmyytyjä. Puiston lähistöltä löytyy myös useita hotelleja ja motelleja jos ei leireily innosta. Itse olimme liikkeellä päiväreissutaktiikalla, mikä säästi toki rahaa, mutta tarkoitti myöskin pitkää päivää. Menomatka meni vielä joutuisasti, mutta koko päivän ulkoilun jälkeen ajomatka kotiin tuntui pitkältä jopa kahden kuskin voimin.

Pysähdyimme ennen puistoon ajamista porttien ulkopuolella sijaitsevassa Joshua Tree Visitor Centerissä ja kuulimme, että eteläinen portti (joka on San Diegosta ja Los Angelesista tulijoille lähin portti) oli pahasti ruuhkautunut, mutta 13 mailin päässä sijaitseva 29 Palms portti veti kuulemma mainiosti. Uskoimme neuvoa ja pääsimme ajamaan puistoon ilman jonotteluja.

Puisto on kaikkien USA:n kanssallispuistojen tapaan loistavassa kunnossa. Vessoja on paljon ja niissä oli kaikissa paperia, tiet ovat hyvin kunnossapidettyjä, opasteet selkeitä ja palvelu ystävällistä. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, ettei kännykkä toimi puistossa kuin aivan porttien lähellä. Suunnittelimme päivän kohteet etukäteen ja nappasimme visitor centeristä kartan mukaan. Niiden avulla ei tullut kertaakaan nettiä ikävä.

Mahtava päivä eikä yöllä tarvinnut juurikaan odotella nukkumattia. Tänne on päästävä vielä uudelleenkin liikkumaan, ihastelemaan ja fiilistelemään! Kyllä luonto vain on ihmeellinen.