Kissat vs. taaperot

Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa taaperoiden kanssa ja todennut, etta kissojen taaperoiden kayttaytymisesta löytyy hammentavan paljon yhtäläisyyksiä.

Miettikääpä näitä:

Kissat ja taaperot kiipeävät joka paikkaan, etenkin niille tasoille ja hyllyille, joille et haluaisi hiekkalaatikossa käyneitä tassuja vierailemaan. Kissoilla on ehkä himppusen parempi tasapaino, mutta kummatkin ovat parempia kiipeämään ylös- kuin alaspäin.

Kissat ja taaperot heittelevät pöydillä olevia esineitä lattialle ilman mitään aikuisihmisille näkyvää syytä.

Kissat ja taaperot tuijottavat sinua silmiin tehdessään kiellettyiksi tietämiään asioita.

Kissat ja taaperot rakastavat pahvilaatikoita.

Kissat ja taaperot rakastavat rapisevia papereita.

Kissat ja taaperot syövät mielummin lattialta löytyviä jämiä kuin omalta lautaselta löytyvää ruokaa.

Kissat ja taaperot ovat valikoivia ruokiensa suhteen ja vaihtavat mielipidettään lennosta.

Kissat ja taaperot leikkivät mieluiten silloin kun olisi aika mennä nukkumaan.

Kissat ja taaperot rakastavat rapsutuksia ja haleja omilla ehdoillaan aka silloin kun ei ole kiireisempää tekemistä.

Kissat ja taaperot istahtavat syyliisi/päällesi siinäkin tapauksessa, että siinä olisi jo kirja tai tietokone tai toinen ihminen.

Kissat ja taaperot leikkivät kaikkein mieluiten esineillä, joita ei ole tarkoitettu taaperoiden tai kissojen leluiksi.

Kissat ja taaperot ovat suloisia nukkuessaan.

Tässä nämä ensimmäiseksi mieleen tulevat. Mitäs muuta tähän listalle voisi lisätä?

Opettajan uusi vuosi

Opettajan näkökulmasta uusi vuosi ei ala tammikuussa, vaan uuden lukuvuoden ensimmäisenä päivänä elo- tai syyskuussa.

Viime viikolla koulumme oli suljettu, mutta me opettajat ahkeroimme luokkahuoneidemme ja mahdollisten kotivierailujen parissa. Viikkooni mahtui jopa 11 kotivierailua, huonekalujen kokoamista, ostoksia, kierrätysmateriaalien hyödyntämistä, siivoamista ja pelottavia ullakkovierailuja. Valmista tuli ja torstaina ja perjantaina kerkisimme jopa ottamaan hetken ihan iisisti.

Uuden luokkahuoneen ja lapsiryhmän lisäksi sain itselleni myös uuden työparin. Tutustuimme toisiimme intensiivisen yhteistyöviikon aikana kertarysäyksellä oikein kunnolla ja huomasimme olevamme samalla aaltopituudella työjuttujen lisäksi myöskin henkilökohtaisella tasolla. Viime vuoden loistavan kokemuksen jälkeen tiedän, kuin tärkeää työparien yhteensopivuus on. Kun opettajien yhteistyö toimii, on kaikilla hauskaa ja mahdollisuus oppia yhdessä.

Viikko oli kivaa vaihtelua normiviikkoihin, mutta yksi viikko riitti vallan mainiosti. Huomenna ollaan sitten jännän äärellä ja korkataan uusi (luku)vuosi. Kumpaakohan jännittää enemmän, opettajia vai lapsia?

Lasten silmin

Mitä tapahtuu, kun 3-5 -vuotiaille lapsille annetaan kamera vapaaseen käyttöön koulupäivän aikana?

 Noin tuhat kuvaa parin viikon aikana...

Yksityiskohtaisia otoksia asioista, joita aikuinen ei ole koskaan huomannut...

Uusia kuvakulmia...

Lähikuvia nenistä, korvista ja takapuolista...

Hauskoja ja aidon onnellisia kuvia kavereista...

Kuvia opettajan ilmeistä, esimerkiksi silloin kun puhutaan siitä, kuinka monta kertaa kamera on tippunut...

Upeaa leikkiä varjoilla ja valolla...

Malliposeerauksia ja haaveilua rock-tähteydestä...

Ikkunan ohi kulkevien ihmisten ja koirien liikkeiden taltioimista...

Kesäinen valokuvausprojektimme oli ihana ja mieleenpainuva. Nämä kuvat kertovat enemmän kuin kaksituhatta sanaa.

Lasten juttuja työsyhde-etuna

Töissä on edessä muutosten tuulet, kun lapsirymämme lapsista suurin osa lähtee parin viikon päästä joko kindergarteniin tai TK:hen (transitional kindergarten). Hyvästien ajatteleminen on haikeaa, sillä minun tulee taatusti joka ikistä Ocelottia ikävä. Mikä mainio porukka tämä on ollutkaan!

Tässä taas viime viikon parhaita kommentteja:

Kaksi lasta syö välipalaa ja juttelee eläimistä

F: Did you know that I have two cats and two chickens at home?
E: I have two cats too! But no chickens. Are they your pets or your food?

Torstaina lounaalla lapset päätyivät puhumaan ihmisistä jotka ovat menehtyneet.

E: My mom's father passed away. He was my grandpa.
D: Did you know that when I was a baby I had Opa and I loved him a lot. But he doesn't live anymore. He lived a long time ago, like when the dinosaurs were here.

Viikon kunkkuna erään lapsen äiti kertoi meille kotona käydystä keskustelusta.

E: Mom, how old do you have to be to drink beer?
M: Mmm, 21. Why? Would you like to drink beer?
E: Yeah, I already did!
M: Really? Who gave you beer?
E: Miss Veera!
M: Are you sure? You know, grown ups are not allowed to give beer to 4 year olds.
E: But she did!
M: You know, she could get in a lot of trouble for that. So are you really sure? Maybe we should talk to her about that tomorrow.
E: Mom, I'm only kidding. I can't drink beer yet.

Onneksi sattui olemaan vanhempi, jolla riittää järkeä ja huumorintajua ja joka tuntee muutenkin lapsensa tarinat. Sama lapsi kun oli jo aiemmin kertonut lähteneensä kesken koulupäivän ystävänsä kanssa Targettiin (kauppa) ostamaan pastaa ja parsakaalia. Takaisin tullessa tytöt olivat eksyneet, mutta heitä ei pelottanut, sillä he vain huusivat tosi kovaa. Niin kovaa, että Ms. Veera kuuli ja tuli hakemaan heidät takaisin kouluun.

Lasten jutut ovat kyllä mukava työsuhde-etu. Pitäisi vain muistaa kirjata niitä useamminkin ylös.

Ystävällisiä kehuja

Työpärini lähti tänään töistä muutaman tunnin normaalia aiemmin. Tarkkaavaiset lapsukaiset huomasivat tietenkin ja kysyivät, mihin hän oikein meni. "She went to see her friends who are visiting her from her home town." Tähän yksi näppärä totesi "What, her friends? She doesn't need more friends because she has you."

Olemme selkeästi onnistuneet välittämään lapsille ystävyyden ja yhteistyön sanomaa. Vietämme yhdessä päivittäin n.8 tuntia tiivistä tiimityötä tehden. Pakostahan siinä ystävystyy, varsinkin kun huumorintaju, maailmankuva ja kemiat kohtaavat saumattomasti. Meidän luokkahuoneessa nauretaan, keskustellaan, purkaudutaan, pohditaan, annetaan palautetta, neuvotellaan, suunnitellaan ja ennen kaikkea kehutaan, sekä lasten että aikuisten kesken.

Helmikuun alussa päätimme askarrella vanhasta jättikokoisesta pretzel-purkista kehupostilaatikon. Postilaatikkoon on saanut laittaa piirroksia ja aikuisten avulla myös kehukirjeitä kavereille. Tänään purimme jättimäisen viestikasan ja kehuimme toisemme aivan pyörryksiin.

Kiitos kun autat aina innoissasi lelujen siivoamisessa.

Kiitos kun jaat kaikki tarinasi ja temppusi minun kanssani.

Sinä olet palapelimestari.

Sinun kanssa on hauska hyppiä lätäköissä.

Sinä olet hassun hauska ja vahva.

Sinä olet avualias ja reilu kaveri.

Viestejä oli valtavasti, ihan kaikille lapsille. Ja niitä oli myöskin helppo keksiä. Ihan kaikille lapsille.

Parasta oli nähdä lasten loistavat silmät ja hymyt kun luimme viestit ääneen. Vitsi mikä hyvän mielen tiistaita tämä olikaan.

Ilta jatkuu nyt ihanalla koti-illallisella, jota tuo minun everyday Valentineni kokkailee parhaillan. Tuoksu on jo niin huumaava, että kuola alkaa uhkaavasti valumaan suupielistä. Ihanaa ystävän- ja raukkauden päivää tänään, huomenna ja ihan joka päivä! Muistakaa kehua toisianne ja nauttia kehuista. Me olemme kaikki sen ansainneet!

Hyvästit kuivuudelle

Muuttaessamme reilu kolme vuotta sitten tänne eteläiseen Kaliforniaan, kärsi suurin osa Kaliforniasta jo kuivuudesta. Tilanne ei parantunut sinä talvena eikä vielä seuraavanakaan. Muutama hassu sadepäivä ja vuoriston olematon lumipeite eivät riittäneet mihinkään ja maisema kellastui kellastumistaan.

Vuosi sitten saimme jo hiukan toivoa vehreämmistä päivistä, jotka El Nino toisi sateiden kera mukanaan. Toisin kuitenkin kävi. El Nino toi tänne etelään vain muutaman saderintaman eivätkä motareiden kuivuudesta muistuttavat valotaulut hävinneet mihinkään. Kastelua ja vedenkäyttöä piti rajoittaa entiseen malliin ja toivoa, että seuraavana talvena tapahtuisi ihme. Kuiva maisema ja sadepäivän olematon "riski" oli uusi normaali.

Sitten tuli syksy 2016 eikä kukaan höpöttänyt sateista mitään. Joku taisi kuitenkin tanssia salaisia sadetanssejaan, sillä taivas repesi. Marraskuusta alkaen San Diegon hujakoilla on satanut paljon. Ei vain kalifornialaisessa mittakaavassa vaan ihan niin kuin oikeasti PALJON. Vettä on tullut päivän, pari tai kolme kerrallaan niin tiuhaan ja kaatamalla, ettei kukaan enää usko irvistäen lausuttuja sanoja hyvä vain, joka tippa tulee tarpeeseen.

Tulivathan ne todellakin tarpeeseen, mutta alkaisi jo riittää. Olen täydellisen kyllästynyt sateeseen ja iloitsen nyt jokaisesta aurinkoisesta päivästä aivan kun en olisi San Diegossa koskaan asunutkaan. Kaikeksi onneksi lähitulevaisuuden sääkartalla näkyy pelkkää aurinkoa ja kuivuuskin alkaa olemaan ihan näillä näppylöillä virallisesti takanapäin. Enpä muuten oikeasti edes muista, milloin viimeksi olisin kastellut kuistillamme asustavaa sitruunapuuta, sillä luonto on hoitanut urakan puolestani.

Sateet alkavat riittämään myöskin preschool opettajan näkökulmasta. Olen sinänsä onnekas, että nykyisessä koulussani ulkoillaan joka päivä - satoi tai paistoi. San Diegossa asustavien lasten sadevarusteet ovat aika olemattomat, sillä eiväthän nämä kuivan kauden lapset ole sadetta juuri edes nähneet koko elinaikanaan. Pikkuhiljaa talven sateiden myötä yksi jos toinenkin on kuitenkin saanut uutuuttaan kiiltävät kumpparit ja onnekkaimmat jopa sadetakin. Eikä oikeanlaisten varusteidenkaan puuttuminen ole juuri tahtia haitannut. Vaatteet kastuvat tietenkin litimäriksi, mutta saahan ne vaihdettua. Aika monta kertaa päivässä. Hommaa on siis riittänyt ja opettajan omakin vaatekerta kokenut pikkuisen päivitystä. Onneksi on HAI-saappaat ja nyt myös uusi coretex -takki.

Sateessa seisoskellessa ja vaaterumbaa pyörittäessä on kuitenkin vaikea olla hymyilemättä lasten intoa ja touhua katsellessani. Siis saadaanko me ihan oikeasti hyppiä lätäköissä, rakentaa patoja ja jokia, leikkiä mudassa ja kaivaa esiin matoja? Kyllä vain! Ihan niin paljon kuin huvittaa. Vaikka sade tätä aikuista ärsyttääkin, hykertelee sisälläni asuva pieni suomalainen lapsi onnellisena, kun nämä san diegolais lapsetkin saavat vihdoin mahdollisuuden sadepäivän leikkeihin. Ainakin meidän koulussa.

Kostean ja pitkän viikon perjantai

Olen maininnut useammankin kerran, kuinka tiistait ovat minulle maanantaita vaikeampia. Maanantaina porskutan vielä viikonlopun fiiliksissä, mutta tiistaina viikonlopusta on jo kauan ja edessä oleva arkiviikko tuntuu pitkältä.

Tämä viikko on ollut yhtä tiistaita. Lomasta on jo ikuisuus eikä seuraavasta kirjaimellisesti tietoakaan. Jokainen (työ)päivä on kulunut enemmän tai vähemmän väsyneenä ja ärtyisänä, vaikka iltaisin onkin ollut tavallista enemmän kivoja menoja. Viikko on ollut pitkä, pimeä ja märkä.

Mutta hei,  nyt se on täällä: Perjantai ja kolmen päivän vapaat! Korkkasin viikonlopun aina niin hyvää tekevällä joogalla ja heti perään korkkasin (aina niin hyvää tekevän) viinipullon. Uunissa tuoksuu itse tehty pizza ja fiilis alkaa olla kohdillaan.

Tässä vielä päivän parhaat ja sitten viikonlopun viettoon:

"Miss Veera, I have never held a worm before!" Sanoi yksi tyttönen leveä hymy naamalla kädessään olevaa matoa hellästi silittäen.

"Nobody is perfect, right?" Kahden lapsen välisestä ruokapöytä keskustelusta korviin osunutta. En tiedä mistä oli kyse, mutta totta joka sana.

"It's okay to sit in mud because I have extra pants in my cubby, right?" Sure, mikä ettei... Meidän koulussa ulkoillaan säällä kuin säällä.

"I'm a cat and my name is Scar Face Claw and she is a rattle snake. Yea, we scratch things! Like the chairs... and you! My name is Scratchy Bob."

"Watch out, I have to throw this rock in the puddle."

Hyvää ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua!

Mitä antaisit...

Suhtaudun ristiriitaisesti joulu-shoppailuun. Onnistuessani hankkimaan jotain todella mieluista, kekseliästä ja yllätyksellistä on fiilistä paha päihittää. Mutta silloin kun mieli lyö tyhjää ja päivät käyvät vähiin tai kun kaupat pursuavat ihmisiä ja parkkipaikkasota käy kuumana, on joulumieli ja varsinkin joulurauha shoppailusta kaukana.

Aikuiselle täydellinen lahja on jotain mieluista, mutta sellaista, jota saaja ei olisi tullut ehkä itse hankkineeksi. Lapsille on huomattavasti helpompi hankkia lahjoja, mutta toisaalta hyvin monella lapsella on tänäpäivänä jo ihan liikaa kaikkea. 

Preschool opena jouluvalmistelut ovat käyneet kuumana jo kiitospäivästä alkaen. Ryhmämme lapsista kaikki viettävät kotona joulua ja into alkaa olemaan pikkuhiljaa samalla tasolla kuusen latvan kanssa. Koska koulumme ei ole millään tavalla uskonnollinen, olemme jättäneet työparini kanssa joulun kristillisyyden kokonaan puuhiemme ulkopuolelle ja keskittyneet mielestämme tärkeimpään sanomaan: läheisten huomioimiseen ja oikeastin hyvää fiilikseen.

Olemme valmistelleen joulua kiireettömästi ja koulumme filosofiaan sopivasti ilman bling blingiä. Perinteisen kuusen tilalla on joulu (tai siis talvi) oksa sekä käpyoksa.

Aamupiirissä olemme höpötelleen jouluisista jutuista päivittäin. Olemme muunmuassa selvittäneet lasten omia lahjatoiveita ja heidän ajatuksiaan kivoista lahjoista vanhemmille sekä pohtineet, mitä voisimme antaa vähävaraisille. 

Lasten omilta toivelistoilta löytyy muunmuassa musta auto, Star Wars Legoja, lumisadepallo, sellaisia ralliautoja, joissa on valot sivussa ja jotka menee sinne minne kuski haluaa, iso, iso valtava auto, radio-ohjattava monster truck, panda pehmolelu, rusetti, jossa on Repunzel, Pascal ja Sebastian ja karkkikeppi (candy cane).

Äidille ja isälle voisi antaa vaikka uusia vaatteita tai kentien omat (lapsen) housut ja hatun, lasin viiniä tai olutta varten, kahvipapuja ja uuden kahvinkeittimen, pienen autolelun ja ison joulun (suora käännös), roska-auton, jossa on ovi, lumisadepallon, jossa on kuva lapsen talosta ja perheestä, Jeepin tai kaikkien äitien suurimman toiveen: hetken hiljaisuutta ja rauhaa (My mom said she wants some peace and quiet).

Vähävaraisille voisi antaa vaikka ruokaa ja vanhat vauvan vaatteet (b/c I'm not a baby anymore), vanhan leluhevosen ja muitakin vanhoja leluja, lämpimiä vaatteita, vanhat jouluvalot ja Australiaan jääneen vanhan kotitalon.

Ei ollenkaan hullumpia ideoita näiltä 3-5 -vuotiailta, joilla taatusti on kaikkea, mitä he voivat ikinä tarvita. Voisin ottaa tästä oppia ja käydä vaatekaappini läpi tänä viikonloppuna. Sieltä saattaa löytyä yksi tai kaksi vaatekappaletta ilostuttamaan jonkun tarvitsevan joulua.

Ocelottien säännöt

Kuten aiemmin mainitsin, on nykyinen työkouluni upouusi. Aloitimme siis kaiken aivan puhtaalta pöydältä.

Kaikilla koulun ryhmillä on eläinaiheinen nimi, mutta jokainen ryhmä sai päättää nimensä itse. Koska ryhmämme lapset ovat jo niin isoja, että mielipiteitä, kysymyksiä ja kommentteja riittää joka sormelle ja varpaalle, päätimme työparini kanssa antaa lasten itsensä päättää, minkä nimisiä meistä tulee.

Pohjustimme nimen valintaa lukuisilla eläinkirjoilla, -tarinoilla, -peleillä ja -lauluilla ja juttelimme myös päivittäin lempparieläimistämme. Osalla lapsista oli selkeä käsitys, mikä yksi ja ainoa eläin olisi nimeksi kaikkein paras, toisilla mielipide vaihtui useammin sukat ja alushousut.

Lopulta saimme kasattua kattavan listan ehdotuksia ja päätimme valita lopullisen nimen arpajaistyylillä. Jokainen ehdotus kirjoitettiin kymmenelle erillisille lapulle ja taitetut paperilappuset pistettiin hattuun. Jokainen ryhmän jäsen nosti hatusta yhden lappusen ja tulokset kirjattiin taulukkoon. Kaikkien ehdotusten joukosta nousi hatusta eniten Ocelotteja ja niin ryhmämme sai uuden hienon nimen.

Harvinainen nimi, täytyy myöntää, mutta itse eläin on kyllä myös harvinaisen kaunis ja kiinnostava. Olemme oppineet yhdessä yhtä ja toista oceloteista ja muista kissaeläimistä ja olemme nyt ylpeästi ocelotteja. Siis THE Ocelots!

Meidän toukka (nimeltä Flowers) aloitti tänään metamorfoosin kotiloksi

Viime viikolla aloitimme ryhmämme seuraavan suuren projektin ja kartoitimme ryhmällemme säännöt. Tietyt asiat ovat tietenkin aina loppupeleissä aikuisen opettajan käsissä, mutta kokemus on opettanut myöskin sen, kuinka tärkeää lasten on saada aidosti osallistua sääntöjen luomiseen. Kun säännöt ovat lasten omiaan, on heidän helpompi sitoutua niihen. Lasten omat säännöt ovat heille merkityksellisiä ja helposti hahmotettavia. Meidän säännöt ovat ylpeyden aihe, joka takaa sen, että koulu on kaikille kiva, turvallinen ja reilu paikka.

Pidimme siis kokouksen, jossa kaikkien ääni pääsi kuuluviin. Ryhmämme vikkelimmät jaksoivat olla mukana vain hetken aikaa, mutta piipahtivat aina välillä kurkkaamaan, mikä meininki ja kertomaan mielipiteensä. Isoimmat tai muuten vain asiasta todella kiinnostuneet intoutuivat useampaankin pitkään palaveriin ja tulivat aina välillä leikkienkin lomassa nykimään hihasta, kun mieleen tuli uusi hyvä ehdotus.

Tämän viikon projektina on ollut sääntöjen kuvittaminen valokuvilla, jolloin unohtuneita yksityiskohtia voi käydä aina tarpeen vaatiessa kurkkimassa seinältä.

Tässä tulee Ocelottien säännöt pähkinänkuoressa:

Ocelotit

• Leikkivät muiden kanssa
• Käyttävät saksia varovaisesti
• Pitävät kädet kurissa (keep your hands to yourself) tai tekevät käsillä kivoja asioita
• Potkivat palloja, silloin kun tekee mieli potkia
• Ovat varovaisia vasaroiden ja lelujen kanssa, jotta kaveria ei vahingossa sattuisi
• Eivät pyyhi asioita pois kavereiden tussitauluilta
• Eivät heitä hiekkaa tai puulastuja, sillä ne voivat mennä kaverin silmiin
• Eivät tuhlaa vettä, sillä ilman vettä eläimet ja kasvit kuolevat
• Eivät pure eivätkä tappele (bite or fight)
• Tietävät, että pöytä on ruokaa, juomia, taidetta, leluja ja käsiä varten
• Eivät koske suullaan leluihin tai kavereihin

Aika hyvät säännöt, eikö vain!? Huomattavan kaverikeskeistä meininkiä.

Kohteliaisuuksia twistillä

Olen monesti sanonut, että preschool opettajan työssä parasta ovat miljoonat halit ja lasten jutut. Ei sellaista päivää etteikö joku ihastelisi tai kehuisi jotain ominaisuuttani, mutta joskus kohteliaisuudet voivat olla myös hieman kyseenalaisia.

Viimepäivinä olen muunmuassa kuullut...:

Miss Veera, I like your skinny skin. You are like my grandmother. 

Miss Veera, is this your wedding ring? It's pretty. It's like my mom's ring but she has a diamond on it. (Ihan vain tiedoksi, että sormuksessani on isohko timantti. Ei selkeästi kuitenkaan tarpeeksi iso?)

Miss Veera, you are so silly. You always bump into the table.

Ja samaa sarjaa:

Miss Veera, you always have so many boo-boos.

Miss Veera, your shorts are ripped. I think you should buy new shorts and be more careful.

Miss Veera, you color so well. Wow. You are even better than I am.

Ja viimeiseksi kommentti, joka pisti miettimään omia turhia valituksiani hiusten kasvattamisesta.

Miss Veera, my mom is letting her hair grow, too. She's growing it back. Do you have that thing too? The thing that makes your hair fall out?

Meidän uudet lasinaluset

Näillä mennään. Mahtui sinne joukkoon toki oikeitakin kauneuksia ja kohteliaisuuksia ja paljon, paljon haleja.

Halipulan korjausta

Pitkästä, pitkästä aikaa palasin taas viikoksi vanhaan kouluuni sijaistamaan. Vakavaksi yltynyt halipulani korjautui heti maanantaina noin viiden ensimmäisen minuutin aikana.

Miss Veeraaaaaaa, you're here!!! I missed you! Ihan kaikki lapset eivät tosin olleet heti valmiita hyppäämään syliini. Yksi pieni poika katseli minua alta kulmiensa ja kysyi kädet puuskassa: Were you on a vacation, or something?

Olo tuntuu hyvin rakastetulta ja tärkeältä. Pisti taas miettimään, kuinka tärkeä opettaja oikein onkaan näiden pienten elämässä. Ja mukavalta tuntui myös se, kuinka iloisesti tutut vanhemmat tervehtivät ja kysyivät toivorikkaina, olenko tullut jäädäkseni. En ole, ainakaan tällä erää.

Halien lisäksi olen päässyt Hihittelemään lasten jutuille taas ihan urakalla. Pienten keskustelut ja touhut ovat niin parhaita. Tänään yksi lapsonen yritti hiipiä päikkäreiden aikaan kaverin viereen. Kun tylsä opettaja huomasi ja pyysi palaamaan takaisin omalle paikalle, yritti lapsi samaa uudelleen hiotun taktiikan kanssa: Peiton alla hiipien. Kumma juttu, mutta opettaja huomasi itsekseen kävelevän peitonkin. Oli kyllä naurussa pidättelemistä. Olisin ehkä jopa katsonut toiseen suuntaan, elleivät muut lapset olisi jo olleet untenmailla ja kompastumisvaara melkoinen.

Halipula on nyt siis väliaikaisesti korjattu, mutta kohta voisi alkaa kyllä jo laskemaan päiviä siihenkin, milloin niitä haleja riittää taas joka päivälle ihan omastakin takaa. Phillin kotiinpaluu lähestyy, vaikka onkin vielä totaalinen tuplakysymysmerkki. Ensimmäinen kysymys on hommien valmiiksi saaminen, toinen Alaskan tulivuoritilanne. Jännitystä riittää siis ihan loppuun saakka.

Tästä ei lepopaikka parane! Kiitos taas Raijalle kuvista!

Luonto ja luonnonvoimat ovat kyllä ihmeellisiä ja arvaamattomia... Ihan kaikkea ei voi ihminen eikä teknologiakaan kontrolloida, vaikka yritys kova onkin.

Todellisuusleikki

Lasten leikki on kiehtovaa katseltavaa. Se kertoo valtavan paljon lasten maailmasta ja ajatuksista.  Välillä lasten leikki myös pysäyttää, sillä se tuntuu kuvastavan maailmaa hieman liiankin karusti. Leikki paljastaa sen, etteivät lapset elä muusta maailmasta ja yhteiskunnasta erillään.

Tässä yksi esimerkki Kalifornialaislasten leikistä:

Meidän koulun pihalla on pyöräalue, jonne on maalattu mutkitteleva tie. Tie muodostaa kiepin, jota pitkin lapset pyöräilevät ja ajavat polkuautoillaan. Välillä tie tukkeutuu, koska ensimmäisenä oleva lapsi on muita hitaampi, saanut mökötyskohtauksen tai koska joku on jättänyt pyörän keskelle tietä eikä kukaan halua nousta siirtämään sitä sivuun (sillä ken perseensä nostaa se paikkansa menettää). 

Olen nähnyt parhaimmillaan kymmenen lasta istumassa jonossa pyöriensä päällä. Osa istuu mukisematta, osa hermostuu, osa tyyttäilee tai huutelee sopimattomuuksia, osa ihastelee ötököitä ja pilviä tai keksii jotain muuta viihdykettä. Kaikista lapsista näyttää kuitenkin tuntuvan luonnolliselta "tuhlata" leikkiaikaa kuviteltuun liikenneruuhkaan - se on selkeästikin osa leikkiä ja aivan taatusti myös osa lasten todellisuutta.

Näissä tilanteissa opesta tulee usein liikennepoliisi, joka osaa suhtautua leikkiruuhkaan huomattavasti kypsemmin kuin oikeaan työmatkaruuhkaan... Tee niin kuin minä sanon, vai miten se menikään. Mutta kylläpä tekisi oikeassakin elämässä joskus mieli nousta autosta ja kantaa joku uppiniskainen tai vaarallinen suhari tienposkeen. Sir, you are not playing nicely. Go find something else to do. And NO BUTS!

No okei, kyllä nämä meidän paikallistiet ovat joskus ihan mukaviakin ajaa...

Kevättohinat

Toukokuun loppu ja kesäkuun alku ovat Preschool -opettajan elämässä kiireistä aikaa. Kevätjuhlat juhlittiin jo muutama viikko sitten fiesta picnic -teemalla, mutta ei se loma tai löysinrantein ottaminen vielä siitä alkanut.

USA:ssa äitienpäivää vietetään samaan aikaan kuin Suomessakin, mutta isänpäivä on marraskuun sijaan kesäkuun toisena sunnuntaina. Kortit, lahjat ja pippalot järkätään ja värkätään siis peräperää tuplana. Muffins with mom, donuts with dad. 

Juhlien lisäksi kokoan jokaiselle lapselle scrapbook tyyppisen kirjan, johon liimailen valokuvia, askarteluja, piirroksia ja sanallisia muistoja sekä arvioin jokaisen lapsen tiedot ja taidot kaksisivuisen assessment lomakkeen avulla. Kesäkuun lopussa varaan yhden päivän keskusteluille vanhempien kanssa - aivan niin kuin Suomessakin.

Meidän ryhmän sormenjäljistä koottu muistotuoli. Lapset valkkasivat eläimen, Ms. Veera taiteili sormenjäljistä halutun lopputuloksen. Tai ainakin yritti parhaansa mukaan.

Paljon on siis vielä tehtävää ennen kesäkuun lopussa koittavaa pikkulomaa ja parin kuukauden mittaista kesälukukautta. Mutta kyllä se loma sieltä tulee - ennemmin tai myöhemmin. Viikonloppu tuli jo! Huomenna aion nukkua pitkään, ainakin seitsemään.

A niin kuin akateeminen

Huolestunut vanhempi halusi kysyä minulta kolmevuotiaiden opetussuunnitelmasta, sillä lapsi oli kertonut pitävänsä koulussa kaikkein eniten leikkimisestä. "Onko lapseni valmis (puolentoista vuoden päästä) kindergarteniin, jos siellä koulussa vain leikitään?"

En edes tiedä, mistä aloittaisin. Aloittaisinko leikin ja sosiaalisten taitojen tärkeydestä sekä pienten lasten tavasta oppia ja hahmottaa maailmaa? Vai kenties siitä, kuinka paljon akateemista tietotaitoa näillä kolmevuotiailla jo on (paljon enemmän kuin kurahousut päällä mudassa leikkivillä PISA -menestyjillä)? Tai ehkäpä unohdan kaiken tämän ja hyppään suoraan siihen raakaan tosiasiaan, että vanhempien huoli ei ole täysin turha. Kindergartenin  ryhmäkoot ovat jäätävän suuria ja osa lapsista tippuu kärryiltä ennen kuin kerkiävät  kunnolla niille kiivetäkkään. Ennen kindergartenia pitäisi osata jo lukea ja laskea sekä istua tunti tolkulla sievästi takamuksellaan. Jos et osaa, jäät 28 muun lapsen jalkoihin, sillä isossa ryhmässä ei ole tilaa eikä aikaa erilaisille oppijoille.

Huoli siitä, ovatko lapset valmiita kindergarteniin näkyy myös TK (transitional kindergarten) ryhmien suosiossa. Ala-asteiden tarjoamassa TK:ssa lapset valmistetaan tiukan opetussuunnitelman mukaisesti kindergarteniin. Akateemisuus ennenkaikkea... Meidänkin koulusta löytyy KT (kindergarten transition) -ryhmä, mutta opetussuunnitelma poikkeaa huomattavasti elementary schoolien yhteydessä toimivien TK -ryhmien opetussuunnitelmasta. Koulussamme arvostetaan vielä taiteita, käytännönläheisyyttä ja leikkilähtöistä oppimista. 

Kindergartenin tehtävä on valmistella kouluun, TK:n kindergarteniin ja pre k:n TK-vuoteen. Matkanvarrella on kuitenkin unohdettu miettiä, mitä tämä vuosia kestävä valmistelu tarkoittaa ja mihin sillä oikeasti pyritään. Valmistautuminen ei tarkoita sitä, että kolmevuotiaiden tulisi osata kindergartenin opetussuunnitelman mukaiset asiat. Ne ehtii kyllä oppia kindergartenissakin, kunhan pohja ja motivaatio ovat kohdillaan

Opettajana en koe onnistuneeni, kun ryhmäni lapset luettelevat ja tunnistavat kirjaimet sujuvasti, laskevat kahteenkymmeneen tai tietävät, millä kirjaimella kenenkin nimi alkaa. Suurinta onnistumiseniloa koen kuunnellessani lasten omatoimista konfliktin selvittämistä, huomaavaista käytöstä, tiimityötä sekä koululeikkejä. Koululeikeissään lapset ottavat kirjaimet ja numerot omikseen, niistä tulee leikin välineitä - osa lasten omaa kokemusta ja maailmaa.

Välillä tekisi mieli ravistella vanhempia, kouluja ja ennen kaikkea niitä opetusalan isoja jehuja, jotka luovat hirveitä paineita opettajien ja pienten lasten niskaan. Jos lapsen koulu-ura on tuhoon tuomittu ennen kuin ekaluokka alkaa, mennään jossain pahasti pieleen. Leikki, oppimisen ilo, sosiaaliset taidot ja tunteiden hallinta ovat kaiken A ja O - akateemiset taidot seuraavat perässä. Niin haluaa ainakin tämä tuulimyllyjä vastaan taisteleva opettaja uskoa.

Pupun munat

Pupu kävi ja pupu muni. Eikä muninut yhtä tai kahta munaa - noup, pupu jätti jälkeensä lähes neljäsataa munaa, jotka apulaispuput (opet) olivat täyttäneet karkeilla ja tarroilla ja piilottaneet ympäri koulun pihaa. Joukossa ei ollut tietenkään laittomia yllätysmunia, koska ne ovat niin hirrrrmuisen varallisia. Nämä lapset eivät tiedä Kindereistä mitään, muumimunista nyt puhumattakaan. Mutta mitäpä siitä, kun suu on täynnä suklaata ja jellybeans -karkkeja.

Näitä JellyBelly -karkkeja ei tainnut lasten munista kuitenkaan löytyä...

Niin kuin olen aiemminkin kertonut, koulussamme juhlitaan ja kunnioitetaan kaikkia pyhiä, mutta niistä riisutaan uskonnollisuus pois. Pääsiäisenä ja jouluna ei puhuta Jeesuksesta eikä enkeleistä vaan iloitaan munivista pupuista ja punanenäisistä poroista. Hanukkah juhlan aikaan askarrellaan hyrriä ja Thanksgivinginä herkutellaan kiitollisina herkkupatojen äärellä. Kaikista juhlista löytyy lapsille suunnattu (kaupallinen) puoli ja sanoma, jonka voi kääntää täysin maalliseksi.

Juhliminen on kivaa, mutta sen verran minussa on kuitenkin ankeuttajan vikaa, että pidän oman ryhmäni juhlat hyvin simppeleinä ja rajoitan herkkujen määrää muita opettajia enemmän. Osittain kyse on itsesuojeluvaistosta (oletteko koskaan joutuneet vastakkain sokerihumalassa hyppivän lapsilauman kanssa?), osittain myös siitä, että yhdellä ryhmäni lapsella on hengenvaarallinen pähkinäallergia enkä halua ottaa yhtään turhia riskejä. Mutta kyllä mekin vähän herkuttelimme ja loput munat karkkeineen lähtivät lasten mukana kotiin vanhempien riesaksi.

Huomenna koulumme ovet pysyvät kiinni Spring Breakin kunniaksi ja tämä ope on asiasta oikein mielissään. Kolmen päivän viikonloput ovat maailman paras keksintö (heti neljän päivän viikonloppujen jälkeen). Viettäkäähän hauska pääsiäinen ja leikkikää Kinder -leluilla minunkin puolesta!

Jump around now

Vitsit, että vieraiden saaminen on aina kivaa. Omasta kaupungista saa irti ihan uudenlaisia juttuja, kun leikkii turistia ja turistiopasta. Tällä kertaa toinen vieraista on neljävuotias, joten viikonlopun aktiviteettimme poikkeavat aika lailla totutusta.

Perjantaina vietimme aamumme Chula Vistassa, Jump Around Now -trampoliinipuistossa. Parasta puistossa oli se, että aikuisetkin saivat pomppia, kiivetä ja kohdata korkeanpaikankammonsa. Olimme liikkeellä niin aikaisin ja arkipäivänä, että saimme viettää ensimmäisen tunnin puistossa ihan yksin. Kokeilimme erilaisia trampoliineja, tasapainopuomeja, narutikkaita, monkey pareja ja dodgeballia (polttopallo). Tunnin verran ylös alas pompittuamme Phill ja minä kävimme kokeilemassa myös seinäkiipeilyä ja suoritimme katonrajassa sijaitsevan sky walk -esteradan, joka oli oikeasti aika haastava ja pelottava. Turvaköysi piti toki huolen siitä, että homma oli turvallista, mutta kerropa se aivoille, joka ei halua lähettää jaloillesi "hyppää" käskyä. Pahimillaan tai parhaimmillaan astelimme korkeusissa parin ohuen ja kiikkuvan vaijerin päällä tai heilautimme itsemme köyden varassa tyhjyyden yli turvaan. Jos en olisi käynyt kokeilemassa rataa, olisi hukkaan heitetty mahdollisuus itseni ylittämiseen jäänyt vaivaamaan. Mutta voin kyllä ihan julkisesti tunnustaa, että kyllä tutisutti. Osaksi siksi, että pelotti, osaksi siksi, että tasapainoilu vaati yllättävän paljon syvää lihasvoimaa.

Aulassa oli mahdollisuus kokeilla erilaisia kiipeilyesteitä

Yksi iso trampoliinialusta. Taustalla näkyvät siniset jutskat ovat osa sky walkia

Hurjapäälapsi keinussa

Liukumäki oli sky walkin päätepiste. Toinen vaihtis oli hypätä ja tarttua tuohon punaiseen möhkylään.

Onnellinen ilmeeni taitaa kertoa kaiken tarvittavan. 

Polttopalloa pomppien? Kyllä!

Trampoliinipuisto oli loistava aktivitettivalinta sporttisille ja pikkuisen rämäpäisille aikuisille sekä ketterälle lapselle. Vietimme puistossa koko lippujemme oikeuttaman kaksi tuntia ja olimme kaikki lopulta ihan puhki. Pomppiminen, kiipeily ja tasapainoilu korvasivat mennen tullen normaalin salitreenin tai juoksulenkin.

Trampoliinipuiston jälkeen suuntasimme South Parkiin pizzalle ja löysimme San Diegon parhaimman pizzapaikan. Jos haluat italialaista pizzaa, suuntaa kulkusi Forchetta -ravintolaan. Ehdottomasti paras pizza, jonka olen syönyt USA:ssa - ehkä jopa paras pizza ikinä. Kova väite, tiedän, mutta pysyn selkä pystyssä sanojeni takana (enkä ole koskaan käynyt Italiassa).

Huippuhauska päivä! Voisin mennä uudelleenkin, jos saamme houkuteltua jonkun kaverin lapsen rekvisiitaksi mukaan.

Vihreää vihreällä

Tänään oli taas se päivä vuodesta, kun kaivoin kaapistä päälleni ainokaisen vihreän teepparini. Tänään juhlittiin St. Patrick's Day:ta ja kaikki oli vihreää, pienillä vihreillä yksityiskohdilla kuorrutettuna. St. Patrick's Day on alkujaan irlantilainen juhlapyhä, mutta mitäpä se haittaa. USA:ssa osataan adoptoida hauskoja juhlia ja ottaa niistä kaikki ilo irti.

Preschoolin St. Patrick's Day ilottelu pyörii lähinnä Leprechaun -menninkäisten ympärillä. Koulussamme oli vieraillut yön aikana Leprechaun, joka oli sotkenut puutarhan ja jättänyt koko pihan täyteen tarroja, kolikoita ja aarteita. Sillä aikaa kun olimme ulkona, tuo viholainen pujahti sisälle ja jätti luokkahuoneeseen kymmeniä vihreitä käden- ja jalanjälkiä. Olipa ollut jopa niin röyhkeä, että oli käynnyt pissalla vessassamme, minkä seurauksena vessanpyntyn vesi oli muuttunut vihreäksi. Ei mitään rajaa... Ja tiedättekö, että noita Leprechauneja on ihan mahdottoman vaikea napata. En ole onnistunut näkemään niistä vilaustakaan vielä tähän ikään mennessä. Lapset tosin kertoivat nähneensä niitä vaikka kuinka monta. Hmmm... Selkeästi ammattilaisia.

Kodin juhlinta rajoittui tänä vuonna corned beef -illalliseen, jonka söimme tosin jo eilen. Halukkaille on ja oli tarjolla vaikka mitä St. Patrick's Day pippaloita, mutta meiltä tunnollisilta työmyyriltä ja muka niin aikuisilta ne jäivät tällä kertaa välistä.

Hauska juhlapyhähän tämäkin on, vaikkei siihen liitykään kovin syvää omakohtaista tunnesidettä. Ei voi muuta kuin jälleen kerran ihailla tätä "amerikkalaisten" juhlapyhien kirjoa.

Korkojen kera

Preschool ryhmässäni on tällä hetkellä päivästä riippuen  9 - 11 tyttöä ja vain kaksi tai kolme poikaa. Tämä näkyy ryhmädynamiikassa, lasten tavassa leikkiä, kiinnostuksenkohteissa sekä tietenkin myös ystävyyssuhdedraaman määrässä.

Tytötkin leikkivät Legoilla ja pojat nykkekodilla, mutta leikki on hyvin erinäköistä. Poikien nukkekodissa syttyy usein tulipalo ja tyttöjen Legot muuttuvat eläinten kodiksi. Poikkeuksiakin tietenkin löytyy ja lapset leikkivät usein myös sukupuolirajat ylittävissä ryhmissä. Tällä hetkellä luokan yhteen kokoavia hittejä ovat kotileikki, kissaleikki ja erilaiset supersankarihipat.

Tyttövaltaisessa ryhmässä olen saanut huomata hirvityksekseni myös sen, kuinka ulkonäkökeskeisiä kolmevuotiaat tytöt ovat. Lapset vertailevat päivittäin hiusten lettejä, kenkiä, hameita ja paitojen printtejä. Aina pitäisi olla jotain uutta ja mielellään tietenkin Elsaa ja Annaa. Mutta ei kai ihmekään, jos pysähtyy hetkeksi miettimään, kuinka paljon aikuisetkin huomioivat lasten vaatteita ja ulkoisia ominaisuuksia. Omalta kohdaltani olen pyrkinyt keskittämään kommenttini lasten  onnistumisiin ja tekoihin, mutta kyllä minultakin välillä lipsahtaa.

Lasten pukemisesta trendikkäiksi pikkuaikuisiksi kohistaan aina silloin tällöin, mutta viimeaikoina minua on huolettanut enemmän naamiaispukuja muistuttavien prinsessamekkojen ja korkokenkien yleistyminen "tavallisina" kouluvaatteina. 

       

    Kuva täältä

Koulussamme ainakin kuudella tytöllä on nämä frozen kengät, jotka eivät ole mukavat, kätevät eivätkä turvalliset. Jos homma olisi minusta kiinni, ei luokassani sallittaisi keinokuituisia prinsessamekkoja eikä varsinkaan korkokenkiä. Mutta, mutta, taidan olla yksin huoleni kanssa.`

Nyt minua kiinnostaisikin kuulla, mikä on meininki Suomessa (tai muualla maailmassa) nykyään. Näkyykö lapsilla korkkareita ja naamiaispukuja arjessa? Ja jaellaanko lapsille ulkonäkökommentteja oikealta ja vasemmalta? Heh, jaellaanko niitä edes aikuisille? Oman kokemukseni mukaan ei läheskään samassa mittakaavassa kuin tällä puolen rapakkoa.

San Diegon räkänokka

Minulta on kysytty joitain kertoja, sairastavatko San Diegon lapsukaiset samalla tavalla kuin kylmien alueiden lapset. Vuosi sitten en olisi osannut vielä vastata asiaan juuta enkä jaata, mutta nyt tiedän, että kylläpä vain,  San Diegossa kasvaneiden lasten poskilla roikkuu räkä ihan samaan tapaan kuin Suomen pakkasissakin. Täällä se ei tosin jäädy puikoiksi nenän alle.

Lasten lisäksi kipeänä on ollut jo pitkään tämä opekin. En tiedä, missä vika, mutta olen ollut joulusta lähtien enemmän tai vähemmän flunssassa. Alkaisi jo riittämään - minä kun en sairasta koskaan! Alan jo pikkuhiljaa epäilemään työpaikan sisäilmanlaatua, sillä kesäiset vesikuplat luokkahuoneeni katossa ovat vielä hyvässä muistissa. Ilmastointilaitteen aiheuttama vuoto kyllä korjattiin, mutta kosteusvaurioiden vakavuutta ei tainnut kukaan uskaltaa selvittää.

Flunssien ja vatsatautien lisäksi USA:ssa on kohistu tänä talvena mm. tuhkarokosta. Sen siitä saa, kun pienokaiset jätetään rokottamatta. Valitettavasti rokotusvastaisuudesta kärsivät myös lapset, jotka eivät voi saada rokotetta joko iästä tai terveydentilasta johtuen. Yksistään Kaliforniassa on todettu tänä talvena 131 vahvistettua tuhkarokkotapausta. Sairaus, joka oli lähes kadonnut ja painunut unholaan... Kyllä pistää vihaksi, kun useimmilla lapsensa rokottamatta jättäneillä ei ole tarjolla edes muuta selitystä kuin "It's my choice."

Maanantaiset sadepilvet meren ylla

Oma rokotteeni on kuitenkin kunnossa ja nuhakierrekin alkaa (toivottavasti) pian hellittämään tässä kevättä kohti edetessä. Nuha lähtee niistämällä, vai miten se nyt menikään. Toivottavasti! En edes halua laskea, montako puuta nenän niistämiseni on kaatanut. Kohtalotovereita?

Tunteita

Kysyn joka aamu ryhmäni lapsilta, millä mielellä he ovat tulleet sinä aamuna kouluun (how are you feeling today). Lapset näyttävät fiilikset tunnekartalta ja kertovat halutessaan/osatessaan miksi. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Joskus lapset kertovat minulle hymyillen olevansa surullisia tai valitsevat kolmekin erilaista tunnetta. Yksi poika kertoi minulle kaksi viikkoa putkeen pelkäävänsä hämähäkkejä ja yksi tyttö valitsee joka ikinen päivä happy tai loved.

Maanantaina yksi lapsista valitsi tunnekartalta vihaisen. Kun kysyin miksi, riitti vastaukseksi yksi sana: Seahawks.  Niinpä, futis herättää tässä maassa vähintään yhtä paljon tunteita kuin MM- lätkä Suomessa. Saattaapa olla, että lapsen perheessä oli joltain päässyt pari ärräpäätä siinä vaiheessa, kun peli ratkesi. Eikä siinä mitään, saahan sitä olla vihainen, kunhan muistaa, että lapset oppivat aikuisilta, miten tunteita kontrolloidaan ja käsitellään turvallisesti ja sosiaalisesti suotuisasti.

Itse pelin lisäksi,  myös mainokset olivat (tai yrittivät olla) tänä vuonna varsin tunteikkaita. Coca Cola:n mainoksessa sokerilitkun kaatuminen piuhojen päälle muutti kaikki internetin ilkeät viestit siirappisen ihaniksi, Budweiserin Puppy Love -mainoksen jatko-osaan oli ympätty kaikki mahdolliset söpöyselementit ja Mc Donald's päätti aloittaa kampanjan, jonka aikana randomisti valitut asiakkaat voivat maksaa ostoksensa rahan sijaan rakkaudella.

Olen ehkä tylsä ja kyyninen, mutta nämä väkisin syötetyt tunteet eivät herättäneet minussa mitään muuta vastakaikua kuin ärsytystä, koirakuumetta ja halua välttää Mc Donaldsia tavallistakin enemmän. Ei siis mennyt ihan putkeen nämä mainoskampanjat ainakaan minun osaltani.

Kaiken tämän tunteellisuuden innostamana päätin kuitenkin kysäistä preschoolilaisilta, mitkä asiat tekevät heidät iloisiksi ja surullisiksi. Iloisten asioiden listalta löytyi mm. äiti, isä, kaverit, tietyt lelut, veljeltä saatu lahja, puhelimessa puhuminen, koulu ja auringonlaskut. Erityismaininnan sai myös se, kun vanhemmista erotessa ei itkettänyt yhtään. Surulliseksi lapset tekee pelottavat asiat (esim. leijonat, jättiläiset, hirviöt, hämähäkit ja ilkeät muurahaiset), kiusaavat sisarukset, se, kun isä ei kerkiä tuomaan kouluun, autossa istuminen sekä se, kun äiti tai isä huutaa.

Ihanat listat, jotka kertovat paljon lasten ajatusmaailmasta! Eikä tee muuten yhtään huonoa pysähtyä miettimään itsekin, mikä sai minut tänään hymyilemään ja mikä jäi harmittamaan. Tänään onnea oli söpösti päälläni nukkunut kissa, joka herätti minut kehräyksellään. Ikävää puolestaan se, että kerkisin illalla kotiin vasta hieman ennen kahdeksaa. Mistä niitä tunteja saikaan ostaa? 

Entäs sinä, mikä sai sinut tänään iloiseksi ja surulliseksi?