Minun rantani

Olen ollut lapesesta saakka hyvin päättäväinen eikä päähänpistojani ole aina ihan helppo seurata. Tokalla luokalla päätin haluavani musiikkiluokalle, kolmannella kävelin kotiin trumpetti kädessä, lukiossa päätin juuri ennen kirjoituksia inhoavani matikkaa vaikka olinkin siinä ihan hyvä ja Bostonissa asuessa minusta tuli yhdessä yössä intohimoinen juoksija. Viimeisin päätökseni teki minusta vihdoinkin rantaihmisen.

Keksin alkukesästä alkaa hyödyntämään laivaston lentotukikohdassa sijaitsevaa Breaker's Beachia ja tein sinne itselleni kakkoskodin. Tukikohdan ranta on uskomattoman kaunis ja usein myöskin hämmentävän tyhjä. Toisin kuin muilla San Diegon rannoilla, siellä ei tarvitse taistella koskaan parkkipaikoista eikä levitellä pyyhettä metrin päähän tuntemattomista kanssarantailijoista. Lisäbonuksena rannalla pääsee nauttimaan usein myös suunnittelemattomista lentonäytöksistä ja joskus jopa elokuvan kuvauksista. Muutama viiko sitten satuin rannalle samaan aikaan Tom Cruisen kanssa ja seurailin Top Gunin kuvauksia samalla kuin juoksin omia sprinttejäni. (Okei, en minä Tomia oieasti nähnyt, mutta aika paljon muuta kyllä!)

Viikko sitten San Diegossa käännettiin kellot talviaikaan ja pimeä laskeutuu nyt jo viideltä. Samalla jouduin sanomaan iltaisille rantatreeneille ja kesälle hyvästit. Tai ainakin melkein. Eihän rantaelämä ole San Diegossa "kesästä" kiinni. Kalenterin mukaan nyt on marraskuu ja syksy, mutta hyvinpä siellä rannalla tänäänkin tarkeni lähes kolmenkympin lämpötiloissa. Marraskuussa San Diego on parhaillaan.

Jotkut päätöksistäni ja päähänpistoistani ovat lyhytikäisiä, mutta uskallan jo nyt väittää, että rannat ovat tulleet jäädäkseen. En edelleenkään tiedä kuinka kauan saamme vielä asua Kaliforniassa, mutta kävi miten kävi, San Diegolla tulee ikuisesti olemaan  iso ja lämmin paikka sydämessäni.

Ikävä ihana ikävä

USA:ssa siirryttiin viime yönä talviaikaan, minkä kunniaksi sisäinen herätyskelloni herätti minut jo heti viiden jälkeen. Pakottauduin kuitenkin löhoilemään sängyssä yhdessä seilailevien ajatusteni kanssa ja päädyin pohtimaan ikävää.

Phill lähti komennukselle melkein neljä kuukautta sitten. Neljän kuukauden aikana olen saanut puhua Phillin kanssa puhelimessa muutaman kerran kahden eri satamakäynnin yhteydessä. Inboxiin on kilahtanut kaksitoista sähköpostia ja postiluukusta on löytynyt kolme kirjettä. Viimeiseen reiluun kuukauteen en ole kuullut miehestä pihaustakaan. Tiedän kuitenkin, että kaikki on hyvin ja sen tiedon avulla pärjää jo pitkälle.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut koko tunne-elämän kirjo, mutta valtaosan ajasta minulla on ollut todella rauhallinen ja onnellinen olo. Olemme tehneet suhteemme eteen paljon töitä ja saavuttaneet tilan, jossa olo tuntuu tärkeältä ja rakastetulta silloinkin kun toinen on tosi kaukana, kaikkien kommunikointimahdollisuuksien ulottumattomissa. Kun elämässäni tapahtuu jotain kivaa, jännää tai ikävää, on Phill edelleenkin ensimmäinen kenelle halauan asiasta kertoa. Kirjoitan Phillille päivittäin sähköposteja vaikken uskokaan niiden menevän perille ja käyn pääni sisällä pitkiä monologimaisia keskusteluja, joiden lomaan kuvittelen usein myös miehen vastareaktiot. Ehkä meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys, todennäköisesti ei, mutta hyvä mielikuvitus ja sopivasti hassahtanut positiivinen asenne auttavat jaksamaan vaikeimpinakin hetkinä.

Vankan suhteen lisäksi olen saanut paljon voimaa ja positiivista energiaa ystävistä, hyvän mielen puuhista, aina jaloissa pyörivistä ja ovella odottavista kissoista, töistä ja tiiviistä työyhteisöstä. Olen todella onnellinen siitä, että olemme saaneet asua San Diegossa jo viisi vuotta ja olen uskaltanut juurtua tänne. Minulla on täällä kotikoti, paikka jonne tunnun kuuluvani silloinkin kun elämäni tärkein tuki ja turva on poissa. Vaikka välillä ikävä kirpaiseekin todella syvältä, en ole tuntenut oloania vielä kertaakaan yksinäiseksi. Se on paljon se!

Viimeiset kuukaudet ovat taas muistuttaneet minua siitä, kuinka hyvin minä pärjään haastavissa tilanteissa. Pystyn seisomaan tukevasti omilla jaloillani, mutta yhdessä me olemme entistäkin vahvempia. Edessä on vielä viikkoja ja kuukausia erossa oloa, monenlaisia tunteita ja ehkä haasteitakin, mutta sitten kun tämä kaikki on taas tällä kertaa ohi, haluan muistaa, miltä minusta tuntuu juuri nyt. Kun perusasiat ovat kunnossa, on ikävä onnellista ja kihelmöivää - täynnä mahdollisuuksia, unelmia, välittämistä ja rakkautta.