Tapaus auto

Asuessamme aikanaan New Hampshiressa elimme elämäämme yhden auton turvin. Homma vaati hieman sumplimista, odottelua ja joustamista meiltä kummaltakin, mutta vastalahjaksi säästimme rahaa ja saimme viettää kiireisen arkemme keskellä yhteistä laatuaikaa uskollisen peltikopperomme sisällä. Homma toimi kun se pistettiin toimimaan.

Kolme vuotta sitten keväällä edessä oli kuitenkin muutto San Diegoon ja totesimme ajan olevan kypsä toisen auton hankintaan. Halusimme vanhan, mutta vielä täysin toimivan Camrymme rinnalle uudemman ja isomman menopelin ja päädyimme pitkällisen pohdinnan ja testailujen jälkeen siihen, että Toyotan RAV4 olisi meille se oikea.

Seuraavakasi meidän piti päättää ostammeko uuden vai käytetyn vai kokeilemmeko meille täysin vierasta leasausta. Emme tienneet leasauksesta mitään emmekä olleet sen suhteen aluksi laisinkaan vakavissamme, mutta mitä enemmän asiaa selvittelimme sen varteenotettavammalta vaihtoehdolta se alkoi tuntumaan.

USA:ssa leasaus menee (ainakin Toyotalla) jotakuinkin näin:

• Sopimus tehdään kolmeksi vuodeksi. Jos sopimuksesta haluaa eroon aiemmin, on se mahdollista tiettyä "rangaistusmaksua" vastaan.
• Yleensä autoliikkeet vaativat jonkinlaisen käsirahan, esimerkiksi $2000.
• Hinta neuvotellaan aivan samoin kuin autokaupat nyt yleensäkin neuvotellaan. Luottotiedoilla (credit score) on myös merkitystä ja military statuksella saattaa saada alennusta. Isojen juhlapyhien, kuten Memorial ja Labor day, hujakoilla on aina käynnissä jonkinlainen alennuskampanja.
• Pakettiin kuuluu tietty vuosittainen mailimäärä. Ylimääräisiä maileja voi ostaa tarvittaessa myös kesken leasaus-kauden. Kolme vuotta sitten alin vaihtoehto oli 12 000 mailia vuodessa, mikä osoittautui meille nappivalinnaksi. Työmatkojen ja arkiajon lisäksi olemme tehneet autolla viikonloppureissuja sekä kaksi pitkää road trippiä (muunmuassa muuttomatkan itärannikolta Kaliforniaan) ja jäimme siltikin n.6000 mailia maksimin alle.
• Ensimmäisen parin vuoden huollot kuuluvat hintaan ja takuuehdot ovat muutenkin samat, kuin millä tahansa uudella autolla.
• Sopimusta allekirjoitettaessa käydään hyvin tarkasti läpi, mikä kuuluu normaaleihin "elämänjälkiin" (wear and tear) ja tarjolla on jos minkälaista extra suojaa ja vakuutusta. Kannattaa miettiä jo etukäteen, mitä oma vakuutus kattaa ja kuinka varmanpäälle haluaa ottaa. Itse otimme extra-vakuutuksen vahinkojen ja esim. renkaiden varalle välttääksemme taloudelliset yllärit auton palautusvaiheessa (excessive wear and tear).
• Sopimuksen päätyttyä voit joko lunastaa auton itsellesi (käteisellä tai rahoituksella), leasata uuden auton tai viedä bisneksesi ihan minne huvittaa.

Päädyimme lopulta leasaamaan auton, sillä kuukausittaiset maksut olivat huomattavasti pienemmät kuin jos olisimme ostaneet upouuden auton. Emme myöskään tienneet tuossa vaiheessa, millainen auton tarpeemme olisi kolmen vuoden kuluttua ja kuinka kauan Camry vielä kestäisi.

Kolme vuotta meni, humpsis vain, ja nyt olemme siinä pisteessä, että leasaus-sopimuksemme päättyy tämän kuun lopussa. Olemme olleet  todella tyytyväisiä autoomme ja päätökseemme, mutta nyt pitäisi päättä, mikä on seuraava vetomme. Aluksi olimme täysin vakuuttuneita siitä, että leasaamme uuden RAV4:n, mutta asiaa enemmän mietittyämme emme olleetkaan enää varmoja.

Jos lunastat leasaamasi auton itsellesi tiedät tasan tarkkaan mitä saat, mutta hinnasta ei voi neuvotella. Arvo on mitä on ja jos ei taskussa ole riittävästi taaloja, menee vielä joitain vuosia ja korkodollareita ennen kuin auto on oikeasti sinun ja maksettu. Tässä vaiheessa auto ei olekaan enää kovin uusi ja jälleenmyyntiarvoltaan kummoinen, mutta elämä ilman automaksuja on houkuttelevaa. Ja kun kerran Toyotasta on kyse, kestää auto luultavasti vielä monia vuosia ilman ongelmia. Vertaillessamme hintoja totesimme, että summa jolla saisimme lunastaa "oman" automme itsellemme, on huomattavasti alempi kuin markkinoilla olevat vastaavat kulkupelit.

Jos taas leasaat uuden auton, saat käyttöösi kirjaimellisesti upouuden auton, josta maksat kuukausittain vähemmän kuin kolme vuotta vanhan autosi lunastamisesta. Leasaus on koukuttavaa, sillä se on huolettomampaa ja autot menettävät arvoaan niin nopeasti. Huonona puolena tässä on luonnollisesti se, että kolmen vuoden jälkeen olet taas samojen päätösten edessä etkä ole edelleenkään yhtään se lähempänä automaksutonta elämää.

Olemme pyöritelleet päässämme numerotoita, elämäntilanteita ja järkevyyslaskelmia jo hyvän aikaa ja muuttaneet mieltämme edestakaisin ainakin viisi kertaa. Päätös tuntui vaikealta, sillä erot vaihtoehtojen välillä ovat niin minimaaliset. Lopulta päädyimme kuitenkin siihen, että lunastamme tämän auton itsellemme. Yksi tasaisten vaakakuppien kaataja oli nelivetoisuus. Kävi meinaan niin, että koko Kaliforniassa oli vain yksi nelivetoinen vuoden 2016 RAV4 ja se oli väriltään ehdoton ei, eli harmaa. Ymmärrämme kyllä ettei nelivetoisille Toyotan kaupunkimaastureille ole aurinkoisessa San Diegossa juurikaan tarvetta, mutta meidän tiemme vie meidät hyvin todennäköisesti lumiselle itärannikolle ennen kuin kolmen vuoden sopimus päättyy.

Vaikka upouudet autot ovatkin kivoja, on toisaalta myös kiva jatkaa ajelua autolla, jonka tunnen läpikotaisen hyvin ja johon liittyy ihan valtavan paljon muistoja. En edes uskalla ajatella sitä tunteellista tuskaa jonka joudun kohtaamaan, kun vielä syvemmän historian omaava Camry siirtyy autuaammille ajelumaille... Se päivä ei ole välttämättä kovinkaan kaukana, vaikka toivossa onkin aina kiva elää.

Reikä tiessä

Käsi ylös, kuinka moni osaisi autolla ajellessaan varautua siihen, että motarilla eteen osuu auton kokoinen reikä? Ei varmaan kukaan ihan oikeasti, vaikka nyt toki tiedänkin, että sellainenkin on mahdollista.

Viime torstaina yhdelle San Diegon vilkkaimmista motareista (I-8) ilmestyi sinkhole aka reikä, joka oli kooltaan massiiviset yhdeksän metriä pitkä, kuusi metriä leveä ja kuusi metriä syvä. Maa päätti onneksi upota pientareen kohdalta, mikä säästi todennököisesti peltiä, mahdollisesti jopa ihmishenkiä. Kukaan ei ajanut reikään ja tie korjattiin vaikuttavalla nopeudella. Liikenne tosin takkusi koko päivän ja vaihtoehtoiset reitit tulivat tarpeeseen.

Reiän syntymisen syyksi epäillään ruostunutta sadevesiputkea, joka seikkailee kasitien alla. Jos ja kun El Nino tuo meille lisää kovia sateita, saattaa tie kadota joinain päivinä veden alle, toisina puolestaan maan sisään. Ei mikään ideaalitilanne, varsinkin kun kasi on (meille) aika tärkeä ja keskeinen tie. Paras siis pitää katse ja ajatuket tiessä siltä varalta, ettei sitä enää yhtäkkiä olekaan.

Sinkholeja muodostuu San Diegon maaperään tasaisin väliajoin, mutta ongelma taitaa olla täällä huomattavasti pienempi, kuin esimerkiksi Floridassa, jossa reiät imevät välillä talojakin mukaansa. Useimmat san diegolaiset reiät ovat onneksi aika pikkuisia. Niihin saa kyllä helposti hajoitettua autonsa, muttei ehkä kuitenkaan kadottua kokonaan maan sisään. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, sillä pikkuisia reikiä ja vähän isompia  kuoppia on paljon ja kaikkialla.

Hmmm, ehkäpä tämä selittää sen, miksi pickup truckit ovat USA:ssa niin suosittuja autoja...

Parkkikiemurat

Aina välillä keskiviikkoisin minulle kasvaa pirunsarvet ja viihdytän itseäni katselemalla viikosta toiseen toistuvaa parkkihärdelliä. Ocean Beachin pääkadulla, Newport Avenuella, järjestetään joka keskiviikko farmer's market, minkä vuoksi katu suljetaan klo 14:30 ja jäljelle jääneet autot hinataan parempaan talteen.

Uskokaa pois, kadulta löytyy joka viikko hinattavia autoja ja joka viikko jostain syöksähtää myös mattimyöhäisiä auton omistajia, jotka käyvät hinausmiesten ja poliisien kanssa villejä neuvotteluita autojensa kohtalosta. Viatonta ohikulkijaa tämä naurattaa, mutta jos kyseessä olisi oma autoni, pistäisin minäkin kaikkeni peliin autoni pelastaakseni.

Noin niinkuin yleistäen USA:ssa kannattaa olla tarkkana sen suhteen, mihin autonsa parkkeeraa. Portsmouthissa totuimme parkkipirkkoarmeijaan, joka lätkäisee autoosi sakkolapun sillä sekunnilla, kun mittarista loppuu aika. Kerran parkkeerasimme automme maksulliselle paikalle kaksi minuuttia ennen kun se muuttui ilmaiseksi. Yllätyimme suuresti, kun tuulilasista löytyi palatessamme sakkolappu. Viime viikolla kuulin, että Portsmouthin poliisi on palkannut Miamin tunnetuimman huumepoliisin kaupungin uudeksi parkkipomoksi. Jep, en yhtään ihmettele. Sen verran vakavasti parkkiasiat otetaan yksityisautoilun luvatussa maassa.

Vaikka Portsmouth onkin aivan oma lukunsa, ei täällä San Diegossakaan kannata parkkeerata sääntöjä vastaan. Parkkisakko on meinaan moninkertainen New Hampshiren hintoihin verrattuna ja lähes joka tontilla uhataan hinata sääntöjen uhmaajat jonnekin hornantuuttiin. Välillä sääntöjä on tosin vaikea noudattaa, sillä kielto- ja ohjetaulut kumoavat toisensa hämmentävän tyhjentävästi.

Toistaiseksi olen selvinnyt säännösviidakosta kaksilla parkkisakoilla ja yritys on kova, ettei luku tästä hetkeen kasvaisi. Jokin aika sitten sain tosin tuulilasiini jonkun ärtyneen kanssa parkkeeraajan kirjoittaman lapun, jossa valitettiin, että olin parkkeerannut liian kauaksi edessä olevasta autosta. Muuten hyvä, mutta kadunvarteen parkkeeratessa autot tulevat ja menevät. Silloin kun minä saavuin paikalle, oli edessä oleva auto aivan eri kohdassa. Vieläkin ärsyttää tämä anonyymilta saavani palaute. Totta, olen surkea parkkeeraaja, mutta turhaa kritiikkiä en siltikään niele purematta.

Auto-ongelmia, osa 2

Siitä alkaa olemaan jo pitkä aika, kun huokaisin odottavani päivää, jolloin autollani olisi kaikki hyvin. Monien mutkien kautta olemme päätyneet nyt pisteseen, että autollani on kaikki melkein hyvin.

Rekisteröintiongelmat ratkesivat loppujen lopuksi aika helposti, kunhan saimme papereihin kaikki tarvittavat allekirjoitukset sekä Toyotalta että Phillilta ja minulta. Hyvästi live free or die! Tervetuloa Kalifornian tylsä rekisterikilpi.

Lommon ja peilin korjaus olikin sitten pikkuisen pidempi prosessi. Vaikka toinen osapuoli oli hyvin yhteistyöhaluinen ja antoi meille heti kaikki tarvittavat vakuutustiedot, meni vakuutusyhtiöltä ikä ja terveys korjausluvan myöntämisessä. Kun lupa vihdoin myönnettiin, meni se suoraan korjaajalle, joka "unohti" ilmoittaa asiasta meille. Loppujen lopuksi sinnikäs soittelumme palkittiin ja saimme auton huoltoon.

Kaksi päivää myöhemmin korjaaja soitti Phillille ja ilmoitti törmänneensä ongelmaan. Väitetty ongelma oli se, että automme puskuri oli (muka) korjattu jo kerran aiemmin, minkä takia uusi puskuri ei tulisi istumaan täydellisesti. Suustani pääsi spontaani BS!!!! Automme on 1,5 vuotta vanha ja tullut meille lähes koskemattomana. Olemme vieneet auton tarvittaviin puolivuotishuoltoihin, mutta autolle ei ole tarvinnut koskaan tehdä mitään öljyjen vaihtoa kummempaa. Joku on siis joko korjannut automme salaa yöllä TAI korjaaja mokasi ja yritti testata, kuinka helppo meitä on vedättää.

Vaadimme kaiken kirjallisena valokuvien kanssa ja ilmoitimme ottavamme yhteyttä kaikkiin osapuoliin, jotka ovat olleet tekemisissä automme kanssa. Korjaaja vakuutteli tekevänsä kaiken voitavansa meitä auttaakseen ja parin päivän päästä ongelma katosi. Ta-daa! Vaadimme edelleenkin kuvia "korjatusta" puskurista. Saapa nähdä, saammeko niitä koskaan.

Auto on nyt kotona ja näyttää ainakin pintapuolisesti hyvältä. Sain korjauksen ajaksi käyttööni punaisen Jetta:n, jossa ei oikeastaan ollut mitään vikaa (muuta kuin väri). Mutta oma auto on aina oma auto. Ihanaa, kun kaikki nappulat löytyvät oikeilta paikoiltaan eikä parkkeeratessa tarvitse arpoa, mihin auton perä loppuu. Onneni oli kuitenkin lyhytikäistä, sillä autooni syttyi tänään samantien huoltovalo. Tarvittavat mailit tulivat täyteen ja auto pitää viedä taas huoltoon. Huokaus. Mitäköhän he tällä kertaa korjaavat salaa?

Autohuolia

Auto on kiva ja minulle jopa välttämätön apuväline. Mutta hitsit, kyllä siitä on joskus liian paljon päänvaivaakin.

Autoni rekisteröintiongelmat saivat minut vuosi sitten repimään peliverkkarini ja kiroamaan Kaliforniaan alhaisimpaan maanrakoon (koko tarina täältä). Päädyimme rekisteröimään autoni edelleen New Hampshiressa ja unohdimme koko jutun vuodeksi. Vuosi kului kuitenkin nopeasti, ja taas tuli aika uusia rekisteröinti. Phill vei auton papereineen DMV:n lähimpään toimipisteeseen ja sai kuulla, ettemme saa rekisteröidä autoa New Hampshiren ulkopuolella ilman Toyotan lupaa. Ja verojakin olisi pitänyt kuulemma lisätä leasaus-maksuihin.

Phill soitti Toyotalle (ennen kuin minä kerkisin tuhoamaan toisetkin verkkarini), mistä hänelle kerrottiin, että saamme rekisteröidä automme ihan missä huvittaa ja verotkin oli lisätty kuukausittaisiin maksuihimme siinä vaiheessa kun siirsimme vakuutuksemme New Hampshiresta Kaliforniaan. Toyota lupasi lähettää kirjallisen lupakirjan sekä todisteen maksetuista veroista postitse. Papereiden piti tulla perille kymmenessä päivässä, mutta ne hukkuivat jonnekin matkalle.Nyt odottelemme uusia kopioita pikana, jotta saisimme vihdoin ja viimein hoidettua auton rekisteröintiasiat kuntoon. Bonuksena kuitenkin se, että Toyota maksaa meille kaikki viimevuoden verot takaisin, koska automme olikin New Hampshiren rekisterissä. Muutama satanen lämmittää kyllä mieltä kaiken paperisodan keskellä.

Rekisteröintihuolet tuntuvat kuitenkin pieniltä sen rinnalla, että ajelen tällä hetkellä "iloisesti" ilman peiliä. Päivää ennen reissuamme joku kolaroi parkkeeratun autoni kanssa ja vei peilin mukanaan. Peilin lisäksi hän onnistui naarmuttamaan ja lommouttamaan ajajanpuoleisen kyljen sen verran pahasti,että arvioitu korjaussumma on $2400. Kaikeksi onneksi kolaroija jätti tuulilasiin lapun yhteystietoineen, joten kaikki kulut menevät hänen vakuutuksestaan. Siltikin hieman ärsyttää, sillä autoa ei voi korjauttaa ennen vakuutuspäätöstä ja itse korjauksessakin menee varmasti muutama päivä. Nyt vasta huomasin, kuinka älyttömän tärkeä juttu peili on. Sitä tulee nähtävästi vilkuiltua ihan koko ajan huomaamattakin.

Tällaisia huolia siis tänään. Pientähän tämä kaikki oikeasti on... Odottelen kuitenkin jo innolla autohuolivapaita kuukausia, kun kaikki pelaa eikä ole mitään tarvetta asioida DMV:n kanssa.

Uber turvallisesti kotiin

"Jos otat et aja." Simppeliä, mutta ei välttämättä mikään itsestäänselvyys USA:ssa. Täällä monet ajavat huoletta parin oluen tai viinilasin jälkeen. Osa ehkä vielä turvallisten ja laillisten promillerajojen sisäpuolella, toiset valitettavasti aika huppelissa. Me olemme omaksuneet itsellemme jo vuosia sitten nollarajan. Vuorottelemme kuskina, kävelemme, käytämme julkisia tai otamme taksin. Pyöräilyn suhteen täällä kannattaa olla varovainen, sillä tankojuoppokin voi saada rattijuopumustuomion. Ihan oikeasti!

Vaikka taksit ovatkin USA:ssa halvempia kuin Suomessa (kai?), ovat ne silti aika hintavia. Siksipä päätimme kokeilla USA:n isoissa kaupungeissa yhä suositummaksi ja suositummaksi tullutta Uber -palvelua. Kahden kokeilun jälkeen olen aika tyytyväinen Uber-asiakas.

Uber-kuski varataan ja maksetaan tippiä myöten netissä. Asiakas luo itselleen profiilin, minkä jälkeen auton tilaaminen tapahtuu yhtä nappia painamalla. Omaa sijaintia ei tarvitse edes tietää, sillä älypuhelimen GPS tekee sen puolestasi. Kyydin tilaaminen jälkeen näet tulevan kuskisi profiilin arvosteluineen ja voit seurata kartalta, kuinka nopeasti hän tulee luoksesi. 

Hyviä puolia Uberissa ovat palvelun helppous ja edullisuus. Kyydin saa huomattavasti taksia edullisemmin eikä lopussa tarvitse sählätä rahan kanssa. Lähtiessämme Pacific Beachilta kyydin odottelussa meni luonnollisesti kauemmin kuin San Diegon keskustasta lähtiessämme. Uber -kuskia ei voi valitettavasti varata etukäteen, joten tiukan aikataulun kanssa matkatessa voi olla turvallisempaa valita perinteinen taksi. Uber-kuskit eivät myöskään välttämättä tunne reittejä aivan yhtä hyvin kuin taksikuskit, mikä saattaa tosin johtua myös siitä, että palvelu on vielä aika tuore ja monet kuskitkin vasta-alkajia.

Kaiken kaikkiaan olen valmis siirtymään takseista Uberiin ainakin silloin, kun minulla ei ole tulipalokiire enkä ole liikkeellä yksin. Uber on toki turvallinen ja täysin laillinen palvelu, mutta siltikin minua epäilyttäisi hypätä yksin merkitsemättömän auton kyytiin.

Näitä autopalveluita taitaa olla markkinoilla jo muitakin. Taksikuskeja se harmittaa ja Uberia syytetään vähänväliä likaisesta pelistä. Meidän tavallisten tallaajien kannalta palvelujen monipuolistuminen on kuitenkin aika loistojuttu. Suosittelen kokeilemaan!

Sloganeita

Jokaisella USA:n osavaltiolla on käytössään yksi tai useampia slogan tai osavaltion lempinimi, joka näkyy yleensä esim. osavaltion tervetulokyltissä ja autojen rekisterikilvissä. Koska olen tällainen hölmö, viihdytän itseäni aina välillä bongailemalla uusia sloganeita. Military-tukikohdat ovat puuhaani loistavia paikkoja, sillä active duty militaryn ei ole pakko tekisteröidä autoa erikseen jokaisessa osavaltiossa.

Yksi lempparisloganeistani on New Hampshiren Live Free or Die, jonka voi bongata meidäkin molemmista autoista yhä edelleen. Muita hyvin tutuiksi tulleita ovat Massachusettsin The Spirit of America, Hawaijin Aloha State, New Jerseyn Garden State, New Yorkin Empire State ja Kalifornian Golden State.

Tästä klikkaamalla pääset kurkkaamaan koko listan Wikipediasta.

Sen lisäksi, että Hawaijilla on muutenkin hauska rekisterikilpi (yksi lempinimistä on osuvasti Rainbow State), sai tämä rekkari minut ja vierailulla olleen suomalaisen ystäväni nauramaan vedet silmissä. Olisi mukava tietää, mitä nauta tarkoittaa Hawaijiksi tai miten auton omistaja oli päätynyt tällaiseen erityiskilpeen. Olen itsekin miettinyt monesti erityiskilpien hankkimista, mutta en ole vielä toistaiseksi keksinyt, mitä haluaisin kilvissäni lukevan. Noh, sen verran kuitenkin tiedän, ettei niissä lukisi NAUTA. Alku kai sekin...

Käsilaukun jatke

Kuulun siihen pahamaineeseen naisryhmään, jolle auto on käsilaukun jatke. Autostani löytyy koko elämä (ja paljon unohdettuakin elämää). Mitä sitten käy, kun autot vaihtuvat lennosta? No siitähän ei hyvää seuraa...

Ajelin koko viime vikon Phillin autolla, sillä toinen auto odotteli uusia New Hampshiren rekisteritarroja autotallissa. Siirsin tavarani yksi kerrallaan RAV 4:stä Camryyn ja loppuviikosta auto alkoi olemaan aika hyvin varusteltu.

Rekisteritarrat saapuivat lauantaina, mutta jatkoin silti Camrylla ajelemista, sillä kaikki tavarani olivat nyt siellä, eikä uppeluksissa ollut Phill tarvinnut autoaan. Eilen hän palasi kotiin ja lähti tietenkin tänä aamuna ennen kukonlaulua töihin. En sitten unen pöpperössäni tajunnut, että Phillin mukana töihin lähti puolet omaisuudestani sekä autotallin avaimet. Suustani saattoi päästä vahingossa jotain ässällä alkavaa (en koskaan kiroile suomeksi!)...

Ensimmäinen yritys avata autotallin ovi sisältäpäin ei johtanut mihinkään. Luovutin ja ajattelin, että ovi on vain ulkoapäin avautuvaa mallia. Aloin jo sopeuttamaan päivän suunnitelmia autottomaan elämään sopiviksi, kun kuulin samanlaisessa talossa asuvalta naapuriltani, että kyllä sen oven vain pitäisi aueta myös sisältäpäin. Tästä rohkaistuneena marssin takaisin autotalliin ja väänsin vähän voimakkaammin. Ovi ei auennut vieläkään, mutta ymmärsin vihdoin oven tekniikan ja sain autettua jumissa olevia hakasia sormilla sen verran, että ovi nytkähti auki. Vapaus!

Vapaus oli tietenkin hieman rajoitettua, sillä Camry oli syönyt kaikki aurinkolasini, kauppakassini ja urheiluun sopivat kuulokkeet. Mäkisprinttitreeni on aika tahmaista ilman musiikkia eikä neljän ruuhkassa ajelu vasta-aurinkoon ilman auronkolaseja ole yhtään sen herttaisempaa. Mutta selvisinpäs kuitenkin tästäkin koettelemuksesta.  Huh, Huh! Ja mitä tästä opin? En todennäköisesti yhtään mitään...

Ruotsalainen auto Tukholmassa

P.S. Bonus-faktana voin kertoa, että kummallisin laukustani koskaan löytynyt asia on muutaman viikon vanha friteerattu banaani...

Ihanana-kamala Kalifornia

Seurasin tänään uutisista talvimyrskyn etenemistä. Olin aika onnellinen nykyisestä sijainnistani. Ihana Kalifornian sää! Sitten lähdin DMV:hen rekisteröimään meidän toista autoa ja selvittelemään ajokorttisotkujani... Kamala Kalifornian DMV ja verotuskäytännöt!

Tällä kertaa minulla ei ollut DMV:hen aikaa varattuna. Olisi kyllä kannattanut olla! Edelläni oli 45 ihmistä. Aikaa jonottamiseen meni pari tuntia ja asioideni selvittelyyn yksi tunti lisää. Enkä edes saanut  hoidettua kumpaakaan asiaa loppuun asti. Ajokorttikuvioistani on muodostunut varsinainen byrokratian kukkanen. Jos olisin tiennyt, mikä soppa tästä syntyy, olisin pitänyt New Hampshiren ajokorttini siihen asti, kun Green Card -asiani ovat selvillä. Mutta kun en tiennyt... Varsinainen ajokorttini umpeutuu tammikuussa ja uutta minulle ei myönnetä ennen kuin päätös Green Cardini kohtalosta saapuu. Tammikuun jälkeen pitää siis pärjätä vanhentuneen kortin ja kuukausi kerranllaan myönnettävän jatkoaikapaperin kanssa. DMV:n setä oli kyllä sitä mieltä, että military-puolisoiden Green Card -päätökset tulevat keskimääräistä nopeammin. Tiedä häntä sitten... Toivottavasti!

Ajokorttia enemmän ottaa päähän Kalifornian verotuskäytännöt, joista toivoisin tietäneeni aiemmin. Phillin military statuksen ansiosta meidän ei tarvitse maksaa ihan kaikkia veroja, mutta ei se paljoa lohduta, jos loppusumma on silti $2441. Luit ihan oikein, ei menneet pilkut sekaisin, vaikka silmissä hieman mustenikin summan nähtyäni. Syynä oli meidän upouusi auto, josta emme maksaneet New Hampshiressa penniäkään veroja (ihana New Hampshire!). Koska auto on ollut omistuksessamme (tai leasauksessamme) alle vuoden, joudumme maksamaan Kaliforniaan Use Tax (käyttöveroa). Tämä johtuu siitä, että uusi automme käyttää nyt ahkerasti Kalifornian teitä. Kallis osavaltio tämä Kalifornia! Ilman tätä lisäveroakin joutuisimme maksamaan rekisteröinnistä yli $300. Vertailun vuoksi voin kertoa, että Portsmouthinssa maksoimme n. $30. Yritämmekin nyt sumplia asiat niin, että saisimme jatkaa auton rekisteröimistä New Hampshiressa. Militaryn ansiosta sen pitäisi olla mahdollista. 

Mutta niin tässä nyt kävi, että kauniille Kalifornian säälle tuli juuri aika kallis hintalappu...

Tämän illan olenkin sitten tehnyt hengitysharjoituksia kynttilän valossa. Askartelin muuten nuo kynttiläkipot ihan itse! Kaikki minun kanssani käsityötunteja viettäneet taisivat juuri pudota tuolilta. Veera askartelee (vapaa-ajalla), maailmankirjat ovat sekaisin!

Väärä käännös

Ennen San Diegoon muuttamista minua peloteltiin Kalifornian tukkoisilla teillä ja agressiivisilla kuskeilla. Ei olisi kannattanut uskoa. Ruuhkia on silloin tällöin siellä täällä (todennäköisesti samoilla teillä joka päivä samaan aikaan), mutta mitä kuskeihin tulee, Massachusettsin "massholet" pesevät Kalifornian autoilijat mennen tullen. Täällä on ihan mukava ajella, kunhan vain muistaa olla huomaavaisen aggressiivinen ja pysyttelee liikenteen rytmissä.

Joskus voi kuitenkin käydä niin, että yksi kortteli ja yksi virhekäännös lisäävät matkaan iloisen puolituntisen ja vähän päälle. Näin meille kävi tänä aamuna.

Lähdimme liikkeellen klo 7:35. Ajatuksenamme oli käydä ruokkimassa ystäväni kissat ja suunnata sen jälkeen yhdessä tukikohtaan salille ja asioita hoitamaan. Ystäväni asuu muutaman sadan metrin päässä samalla kadulla, mutta typerien liikennejärjestelyiden vuoksi autolla matkaa kertyy lähemmäs mailin verran. Lisäksi jokaisessa risteyksessä on stop-merkki ja hidastetöyssyt. Ja jos meiltä pääsee helposti ja nopeasti 5-motarille, ei samaa voi valitettavasti sanoa ystäviemme talon sijainnista. Jonottelimme parin korttelin väliä lähemmäs 15 minuuttia ennen kuin pääsimme edes kääntymään motarille johtavalle tielle. 

Kun käännös tuli vihdoin ja viimein ajankohtaiseksi, teki Phill ajatuksissaan virheen ja kääntyi pohjoiseen johtavalle rampille. Seisovassa ruuhkassa ei asialle mahtanut enää yhtään mitään, vaan edessä oli lisää jonottelua aivan tukossa olevalle rampille, yhden exitin välin pituinen pyrähdys motarilla sekä pieni seikkailu La Jollassa. Meinasimme jo heittää hanskat tiskiin ja vaihtaa aamun suunitelmat lennosta, mutta sisu ei antanut periksi. Päätimme pysyä suunnitelmissa ja höystää aamuamme todella huonolla (mutta ah niin täydellisellä) huumorilla. Keksimästämme valokuvausprojektista lisää myöhemmin...ehkä. Perille tukikohtaankin toki pääsimme - hieman ennen yhdeksää.

Eksymisestä, liikenneongelmista ja huonosta huumorista tuli päivän kantava teema. Mutta ei se mitään, tärkeimmät asiat tulivat hoidettua ja uusissa kortteleissa seikkaillessa tuli löydettyä yhtä sun toista hyödyllistä, hauskaa ja mielenkiintoista. Kuten tämä:

Samalla kertaa saa pestyä sekä auton että koiran. Ei laisinkaan hullumpaa.

Kävellen, julkisilla, autolla...

Vietin tänään suurimman osan päivästäni sisällä tietokone- ja kotihommien parissa. Illansuussa olo oli tunkkainen, joten päätin lähteä ulos kävelylle ja piipahtaa samalla noin mailin päässä sijaitsevassa ruokakaupassa. Tarkoitus oli napata mukaan ihan vain pari puuttuvaa asiaa, mutta jotenkin kummasti koriini kertyi yhtä sun toista unohdettua ja tärkeää. Kassalla pakkaajatäti kysyi minulta monta kertaa, olenko ihan varma, että haluan kaikki tavarat yhteen kassiin ja jaksanko nyt varmasti kantaa kassini kaupasta ulos. Olisi saattanut täti lentää pyllylleen, jos olisin kertonut aikovani jaksaa kävellä ihan kotiin asti.

Ihan outolintu ei kävelijä tai pyöräilijä tällä alueella kuitenkaan ole. Californian bensan hinnat ovat sen verran korkeat, että etenkin nuoret opiskelijat vaihtavat yksityisautoilun mielellään pyörään tai julkisiin. Pacific Beachilta löytyvät lähes kaikki tarvittavat palvelut ja huvitukset parin mailin säteeltä ja Bussilla pääsee Old Townin Transit Centeriin noin kymmenessä minuutissa. 

Vaikka olenkin alkanut löytää itsestäni huolestuttavan paljon laiskan, autoaan rakastavan, amerikkalaisen merkkejä, jätän Pacific Beachilla asioidessani useimmiten auton kotiin. Etenkin viikonloppuisin saattaa parkkipaikan etsimiseen tuhrautua sen verran paljon aikaa, että kävellen olisi jo perillä. Busseja ja trolley-junia olen myös kerinnyt kokeilemaan jo muutaman kerran, eikä niistä ole toistaiseksi muuta kuin hyvää sanottavaa. 

Koko elämäni julkista liikennettä käyttäneenä, minun on vaikea ymmärtää siihen liitettävää halveksuntaa ja köyhyysleimaa. Jos pääsen päämäärääni yhtä kätevästi julkisilla kuin omalla autolla, ei auton kotiin jättäminen ole minulle mikään kynnyskysymys. Ei minun tarvitse todistella kenellekään sosioekonomista asemaani enkä myöskään koe oloani bussissa (päiväsaikaan) yhtään sen turvattomammaksi kuin kadullakaan. Ihan kaikkialla San Diegossa ei tietenkään kannata yksin seikkailla millään kulkupelillä.

Tässäkin asiassa on tietenkin myös se kääntöpuoli: Oma auto on useimmiten ihan hirveän kätevä ja ihana juttu. Ei tarvitse odotella, vaihtaa eikä kiertää... Eikä venyttää käsiään painavia kasseja raahatessa - ellei sitten halua. Valinnana mahdollisuus  ja vapaus on sitä todellisinta luksusta. Todettakoon siis jälleen kerran, että olen aika onnekas.

Tämä kyltti löytyi joskus muinoin Tukholmasta

Isojen autojen maa

Oltuani USA:ssa vuoden yhtäjaksoisesti, palasin Suomeen syksyllä 2008 viimeistelemään maisterin opintoni. Aika pian havaitsin, että Suomen kahvilasta ostettu iso kahvi on pienempi kuin amerikkalainen pieni kahvi. Kahvin lisäksi myös autot näyttivät Suomessa pieniltä. Ja pieniähän ne saavatkin olla Suomen jäätävillä bensan hinnoilla.

USA:ssa autoja on paljon ja joka lähtöön. Silmämääräisesti arvioisin, että kaikkein eniten tällä alueella näkee SUV-tyyppisiä autoja. Shipyardilla ajellessa joka toinen vastaan tuleva auto on tietenkin valtava avolava truck. Ja onhan täällä myös valtavasti ihan tavallisia pieniä perusautoja, miksi niitä nyt ikinä sitten kutsutaankaan.

Elimme melkein kaksi vuotta hyvin epätyypillisen amerikkalaisen pariskunnan elämää, sillä meillä oli vain yksi auto. Vaatihan se vähän sumplimista ja joustamista, mutta pärjäsimme kuitenkin niin hyvin, että pidimme toisen auton ostamista turhana. Viime keväänä työaikataulumme muuttuivat ja tekivät kimppakyydeistä hieman hankalampia. Edessämme alkoi häämöttämään myös muutto Kaliforniaan, missä tiesimme viimeistään tarvitsevamme kaksi autoa. Koska New Hampshiressa ei tarvitse maksaa ostoksista veroja, oli meidän järkevintä hankkia toinen auto täältä.

Auton etsintämme aluksi pohdimme, minkä tyyppinen auto olisi meille järkevin valinta. Olimme kumpikin olleet todella tyytyväisiä vuoden 2002 Toyota Camryymme, mutta toivoimme lisää tavaratilaa. Siksipä päätimme rajoittaa tutkimustyömme kompakteihin ja keskikokosiin SUV-autoihin.

Jahtimme kesti pitkään ja sisälsi kymmeniä tietokoneella vietettyjä tunteja sekä muutaman iloisen sunnuntain autokaupoissa ja koeajoilla. Minä olisin ollut valmis ostamaan lähes jokaisen kokeilemani auton, Phill puolestaan teki päätöstä huomattavasti pidempään. Niin se aina menee meillä kahdella. Minä tahdon NYT ja Phill tutkii, miettii, harkitsee ja tutkii vähän lisää.

Lopulta päädyimme leasaamaan upouuden, vuoden 2013 Toyta RAV4 xle:n. Mustan tietenkin! Auto on ollut enimmäkseen minun käytössäni, sillä Phillillä on hyvin vahva suhde käteisellä ostamansa Camryn kanssa. Ja mielellänihän minä tätä autoa ajan. Kulutus on ollut kaupunkiajossa n.21-22 miles/gallon, kaikki tarvittavat tavarat ja ostokset on ollut helppo mahduttaa kyytiin, parkkeeraminen on helpompaa kuin Camryn kanssa, kiihtyvyys on kiitettävä (SUV:ksi) ja auto näyttää hitsin hyvältä. Muita ihania asioita ovat Bluetooth, kaksijakoinen ilmastokontrolli (minun ei tarvitse palella eikä Phillin hikoilla), kattotelineet ja kattoikkuna.

Kaiken kaikkiaan autoshoppailu oli kivaa. Opin yhtä sun toista netissä seikkaillessani ja pystyin jopa käymään lyhyitä pro-keskusteluja myyjien kanssa. Leasausprosessin aikana minulle myöskin selvisi, että minun täytyi  päivittää paperini sosiaaliturvatoimistossa. Halusimme leasata auton meidän kummankin nimiin, mutta prosessi meinasi tyssätä siihen, että minua luultiin alieniksi. Ei siis pieneksi vihreäksi mieheksi vaan maassa viisumin turvin olevaksi. Homma hoitui onneksi pikaisella vierailulla sosiaaliturvatoimistoon Green Cardini kanssa. Nyt minulla on uusi komea sosiaaliturvakortti ja oma nimi autopapereissa. Minun ihka ensimmäinen autoni!

Auto on ollut käytössäni nyt 3kk enkä todellakaan keksi mitään pahaa sanottavaa. Lopullinen testi tuleekin sitten olemaan Road trippimme USA:n halki. Päivät ovat nyt selvillä ja tänään alkaa vakava (iloinen) suunnittelu. Vinkkejä otetaan vastaan!

PS. RAV4  genie ei ole vielä ilmantuunut toteuttamaan haaveitani. Harhaan johtavaa mainontaa...

Olisi vissiin aika käydä autopesulla...

Ratin takana

Minulla on ollut ajokortti kohta 11 vuotta, mutta ajokokemusta on kertynyt todella vahan. En ole viela koskaan omistanut autoa enka ollut kovinkaan motivoitunut ajamaan, kun auto olisi ollut saatavilla. Nautin pyorailysta ja kavelysta ja kannatan julkisenliikenteen kayttoa. En ole yksinkertaisesti koskaan tarvinnut autoa.
Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Vaikka Portsmouthin keskustasta loytyy suhteellisen paljon palveluita ja elamaa ja lahin ruokakauppakin on reilun kilometrin paassa, on auto hyvin tarpeellinen. Kaikki isommat kaupat, ostarit, harrastusmahdollisuudet ja potentiaaliset tyopaikat sijaitsevat isompien teiden varsilla julkisen liikenteen ulottumattomissa.
Toistaiseksi meille on riittanyt hyvin yksi auto. Useimpina aamuina vien Phillin toihin ja saan auton koko paivaksi kayttooni. Phill ei tarvitse autoa toissa ja on itse asiassa hyvin onnellinen valttaessaan joka aamuisen parkkipaikkasodan. Autosta huolimatta yritan edelleen hoitaa mahdollisimman paljon asioita paikallisesti ja kavellen. Mutta taytyy kylla myontaa, etta valilla laiskuus (tai jarki) voittaa ja valitsen mielummin ajamisen, kuin painavien kassien raahaamisen vesisateessa tai helteessa kavellen.

Olen nyt ajellut saannollisesti pari viikkoa ja homma alkaa sujua jo aika hyvin (tiukkoja parkkipaikkatilanteita lukuunottamatta). Viime viikonloppuna olin jo tarpeeksi itsevarma siirtymaan isoille teille. Ajelimme perjantaina New Jerseyyn Phillin vietettya koko edellisen paivan ja yon toissa. Kuskivaihtoehdot ensimmaiselle etapille olivat siis hyvin rajatut. Phill kuorsasi etupenkilla ja mina sukkuloin monikaistaisilla teilla liittymasta toiseen ja maksoin tietulleja kuin vanha tekija. Tunne oli sanoinkuvaamaton! Teki mieli huutaa Titanic tyyliin: "I'm the queen of the world!" Noh, huutamisen sijaan hihkuin kuin lapsi, mika saattoi ehka hieman latistaa uutta coolia ja itsenaista imagonia. Mutta minkas teet, tunteet vain vyoryivat ylitseni. Sunnuntaina paluumatkalla ylitin itseni jalleen kerran ajaessani New Yorkin lapi. Olen nahnyt New Yorkin pilvenpiirtajien kohoavan edessani jo monta kertaa, mutta en viela koskaan ihallut nakya ratiin takaa. Pieni asia ihmiskunnalle, valtava harppaus Veeralle.

Pieni takaisku ajoinnolleni on yllatys, yllatys byrokratia. Ajokorttikaytannot ovat jokaisessa osavaltiossa hieman erilaiset enka ole saanut viela selvitettya kuinka kauan voin ajella New Hampshiressa suomalaisella ajokortillani. Phillin vakuutusyhtio ei ainakaan nikotellut lainkaan, kun lisasimme minut hanen vakuutukseensa. Yritin myos selvittaa mahdollisuuksiani hankkia New Hampshiren ajokortti, mutta talla hetkella se ei nayta olevan mahdollista. Olen vajonnut jonkinlaiseen K-1 viisumilimboon... Maassaololupani on "vanhentunut", mutta minulla ei myoskaan ole viela green cardia. Olen kuitenkin maassa luvallisesti ja minulle on myonnetty sosiaaliturvatunnus. Ilmeisestikin mahdollisuuteni saada paikallinen ajokortti olisi aika pitkalti tuurista/paivasta kiinni. Kukaan ei oikein tieda, miten kaytantoja tulisi soveltaa minun tapauksessani, ohjekirja kun ei sano mitaan ja omien aivojen kaytto ei ole hallituksen tehtavissa sallittua.  Mutta ei se mitaan, ei poliisikaan tieda oikeaa vastausta. Niin kauan kuin vakuutusyhtio hyvaksyy korttini, aion ajella hyvilla mielin ja suorittaa New Hampshiren ajokokeen heti kun se vain on mahdollista. Kun on kerran paassyt ajamisen makuun, ei pysahtyminen ole enaa mahdollista.