sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Eka puolisko

Uusinta seikkailuani on nyt takana 22 viikkoa ja päätin tehdä jonkinlaisen välitilinpäätöksen. Yli puolivälin ollaan jo ja vielä tässä vaiheessa väittäisin, että raskaana oleminen on aika ihanaa!

Saimme tietää raskaudesta viikkoa ennen kuin Phill lähti 6 kk komennukselle. Pari viikkoa sähköposti toimi päivittäin ja varhaisultran päivänä Phill sattui piipahtamaan sopivasti jopa satamassa ja sai nähtäväkseen ihan ensimmäisen kuvan Pikkuisestamme. Tämän jälkeen emme sitten kuulleetkaan toisistamme puoleentoista kuukauteen ja Phill sai vain arvailla, onko kaikki mennyt hyvin vauvan ja Koronan suhteen.

Kaikeksi onneksi kaikki meni todella hyvin. En kärsinyt oikeastaan lainkaan pahoinvoinnista ja kotoilukevään takia sain nukkua juuri niin paljon kuin huvitti ja käyttää kaiken energian johonkin kivaan, esimerkiksi pitkiin kävelylenkkeihin ja kotitreeneihin. Niiden, Zoom-hengailuiden  ja onnellisten raskaushormoonien avulla selvisin yksin olosta kunnialla ja vauva sai viettää ensimmäiset viikkonsa hyvin stressittömässä mahassa. 

Viikko 16, kun vatsani oli mielestäni jo tosi iso

Lääkärikäynnit ovat toimineet suht normaalisti Koronasta huolimatta. Jos Phill olisi kotona, saisi hän tulla mukaani, mutta jo ennen sairaala-alueelle pääsyä mitataan kaikilta vierailijoilta kuume ja käydään läpi nyt jo ulkoa osaamani Korona-haastattelu. Kasvosuojan käyttö on Kaliforniassa pakollista kaikilla julkisilla paikoilla ja lapset eivät saa tulla sairaala-alueelle ollenkaan, ellei heillä ole oma aika varattuna.  

Kävin viikkolla 7 varhaisultrassa, jossa todettiin yksi pieni, etäisesti vauvaa muistuttava alkio ja vahvat sydänäänet. Viikolla 12 ultrattiin taas ja käytiin läpi kaikki mahdollinen suvun geeniperimästä ja terveyshistoriasta lähtien. Kuvassa näkyi pieni heiluttava vauva ja vakuutukseemme kuuluneet hyvin kattavat verikokeet kertoivat, että minulla ja vauvalla oli kaikki hyvin. Verikokeessa tutkittiin myös vauvan kromosomit, mikä paljasti tietenkin myös lapsen sukupuolen. Kirjekuori on kuitenkin edelleenkin avaamatta ja saa odottaa siihen asti, että Phill tulee takaisin kotiin. Tämä päätös tuntuu meille hyvältä ja oikealta, mutta on herättänyt yllättävän paljon hämmennystä etenkin amerikkalaisten kavereideni keskuudessa.

Koska raskauteni oli edennyt hyvin, vaihtui viikon 16 lääkärikäynti puhelinajaksi ja samalla viikolla aloin tuntemaan myöskin ensimmäisiä liikkeitä. Aluksi liikkeet tuntuivat värinältä ja kutittelulta enkä ollut ihan varma oliko kyse oikeasti vauvan liikkeistä vai mielikuvituksestani. Mutta pian ei jäänyt enää pienintäkään epäselvyttää, kun vauva alkoi kasvaa ja voimistua. Nykyään liikkeet ovat jo hyvin selkeitä ja vauvamme tuntuu olevan aika aktiivinen tapaus. Lemppari jumppa-aikoja ovat tällä hetkellä aamupäivät ja myöhäiset illat. 

Viikko 20, puolivälissä ollaan!

Viikolla 20 kävin rakenneultrassa ja viime viikolla oli taas lääkäriaika, jossa juttelimme noin 70 vuotiaan, aikanaan vakoilualuksella palvelleen, lääkärini kanssa enemmän Suomen Talvisodasta kuin vauvasta. Koska kaikki oli edelleenkin hyvin, on seuraava lääkäriaika vasta 5 viikon päästä (ja minulla hyvää aikaa päivittää historian tietoni samalle tasolle lääkärini kanssa). 

Olen voinut koko raskauden ajan todella hyvin. Raskausoireita on toki ollut ja välillä on päiviä, jolloin ei jaksa muuta kuin pakolliset, mutta pahin väsymys jäi onneksi alkuraskauteen. Eniten minut on yllättänyt se, kuinka paljon raskaus vaikuttaa unenlaatuun jo tässä vaiheessa. Näen aiempaakin villimpiä unia, inhoan kyljelläni nukkumista ja herään vessaan kaksi kertaa joka yö. Ennen vaadin 7- 8 tuntia hyvää unta, mutta nykään energiaa tuntuu riittävän jo 6-7 tunnin pätkittäisillä unilla. Ehkä tämä on jo harjoitusta tulevaan ja mietin pian haikeudella näinkin pitkiä unia.

Hyvän vointini ansiosta olen voinut myöskin jatkaa treenejäni lähes päivittäin. Pahimmat HIITit ja vauhdikkaat juoksulenkit jätin heti pois korkealle karkaavien sykkeiden takia ja salikin on ollut jo kuukausia suljettuna. Tilalle on kuitenkin löytynyt joogaa, pitkiä kävelylenkkejä, kehonpaino-/kumpparitreenejä ja jopa mukautettua potkunyrkkeilyä ja HIIT-treenejä. Toivon voivani jatkaa aktiivista meininkiä ihan loppuun asti, mukauttaen ja kehoani kuunnellen. 

Ruokien suhteen noudatan amerikkalaisia ohjeita ja toistaiseksi ainoa no no -listaltani kaipaamani herkku on salmiakki/lakritsi. Kummallisin himo puolestaan on ollut nallekarkit, joita en normitilanteessa päästäisi karkkipussiini kuin hätätilassa. Muut himotukset ovat asioita joista pidän normaalistikin, mutta himon iskiessä niitä on saatava. Mielellään heti. Alkuraskaudessa popsin valtavia määriä selleriä, porkkanaa ja appelsiineja ja nyt olen siirtynyt mansikoihin, vesimelooniin ja perinteisiin suomalaisiin kotiruokiin. Ruoka on maistunut ja maha kasvanut, mutta olen päättänyt olla panikoimatta syömisiäni tai painoani ja keskittyä hyvään oloon sekä itseäni miellyttävään peilikuvaan. 

Viimeisin mahakuva sunnuntaiaamulta

Näin on menty ensimmäiset 22 viikkoa ja odotan jo mielenkiinnolla, miten matka jatkuu ja maha kasvaa! 

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Juonipaljastus

Vaikka tänä keväänä elämä onkin ollut hyvin kotisidonnaista ja tapahtumaköyhää, on meille tapahtunut ja tapahtumassa jotain todella mullistavaa. Vatsassani myllertää pieni olento, joka kulkee nimellä Pikkuinen ja omistaa kaksi jalkaa ja kaksi kättä. Käsien ja jalkojen lukumäärä todettiin keskiviikkona rakenneultrassa ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Pieni Halloween-vauvamme oli koko ultrauksen ajan todella aktiivinen ja lempiasento oli selkeästikin joko facepalm tai kaikki raajat ilmassa.


Sukupuoli on selvitetty jo viikolla 12 verikokeen avulla, mutta kirjekuori on edelleenkin avaamatta. Olemme päättäneet odottaa (ainakin) siihen asti, että Phill tulee komennukselta kotiin. Olin aluksi aika varma, että meille tulee tyttö, kunnes näin eräänä yönä unta, että meillä olikin pieni, ihan Philliltä näyttävä, poika. Poikamme oppi myös ryömimään ja puhumaan kahden viikon ikäisenä, joten kyseessä oli selkeästi enneuni.


En siis missään nimessä halua peruuttaa vuotta 2020, sillä tästä on monessakin mielessä alkanut muotoutua tärkeä muutosten vuosi. Kaiken mylleryksen keskellä meidän pienellä perheellä on paljon ihanaa odotettavaa ja hymy herkässä. Odotan Phillin kotiinpaluuta kuin kuuta nousevaa, mutta yritän  myös muistaa nauttia jokaisesta potkusta ja kiristävästä vaatteesta. Nähtäväksi jää yltävätkö Phillin kädet vielä halaukseen siinä vaiheesa kun paatti lipuu satamaan, mutta eiköhän hätä keinot keksi. 

Nyt uskallan jo melkein luvata bloginkin heräävän ainakin hetkeksi eloon, joskin hyvin yksipuolisilla aiheilla. Palataan siis pian kuulumisten pariin!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Kuulumisia kotiverkkareissa

USA:ssa on jotakuinkin mahdotonta pistää nenäänsä kodin seinien ulkopuolelle kuulematta kysymystä How are you? Oikeaoppinen vastaus huolettomasti heitettyyn kysymystervehdykseen kuuluu tietenkin I'm good, thanks! How are you? Viimeaikoina olen kuitenkin lisännyt vastaukseen huomaamattani pienen ekstran: I'm good, considering everything. Tämä kuvastaa maailmantilannetta kai aika hyvin. Kun päiviin isketään yhtäkkiä muutama ekstratunti ja aika monta rajoitusta, menee koko elämä helposti hetkeksi sekaisin. Mutta jos jossain olen hyvä, on se uusiin tilanteisiin sopeutumisessa.


Olen yrittänyt lähestyä tilannetta positiivisen kautta ja muistaa kuinka pirun onnekas olen. Korona ei ole tullut vielä oikeasti lähelle, vaikka lähinaapurustossamme onkin Koronakartan mukaan ainakin 27 tartuntaa. Minulla on vielä työpaikka ja palkka eikä minulta vaadita muuta kuin kotona oloa. San Diego on toki samaan tapaan suljettu kuin suuri osa muustakin maasta/maailmasta ja pahimman uskotaan olevan vasta edessä, mutta juuri nyt, juuri tässä tilanteessa, voisin ihan hyvin sanoa I'm good. Piste.


Vaikka minulla onkin vielä pikkuisen töitä, en tee lähimainkaan täyttä työpäivää ja elämässäni on yhtäkkiä aikaa. Stay at home aikakauden alkaessa loin pääni sisällä suunnitelmia siitä, kuinka tehokas ja aikaansaava voisin nyt olla. Totuus on kuitenkin se, että kaappini eivät ole yhtään sen siistimmät kuin ennenkään enkä ole myöskään ilmoittautunut yhdellekään etäkurssille. Mutta luovuuteni kyllä kukoistaa! Kaapista on tullut kaivettua vanhat ja unohtuneet käsityöprojektit, värityskirjat sekä pölyttynyt ukuleleni. Lisäksi olen liikkunut paljon naapuruston kaduilla ja kompaktilla kotisalillani (aka olohuoneessani), opetellut puhumaan puhelimessa ja nauttimaan siitä, zoomaillut, soveltanut keittiössä ja katsonut valtavasti hömppää.


Päivieni bonusaktiviteetti on ollut pitkien sähköpostien kirjoittaminen. Sähköpostit on osoitettu lähes yksinoikeudella lentoyhtiöille ja Phillille. Spring breakille suunnittelemani Suomi-loma siirtyi jonnekin hamaan tulevaisuuteen ja rahojen takaisin saaminen on vielä kysymysmerkki. Homma olisi ollut hyvin helppo, jos olisin varannut lentoni suoraan lentoyhtiöltä, mutta enhän minä niin tee juuri koskaan. Olen melkoinen lentotarjoushaukka ja parhaat diilit löytyvät yleensä aina kolmansien osapuolten avulla. Homma toimii niin kauan hyvin kun matkassa ei ole mutkia. Nyt niitä mutkia onkin sitten kaikilla matkalaisilla yhtaikaa ja asian selvittelyyn voi mennä tovi. Toivo kuitenkin elää! Sain peruttua matkani ihan viime hetkellä ja nyt en voi muuta kuin odottaa, miten korvausten kanssa käy.

Mitä tulee Phillille suunnattuihin sähköposteihin, olemme jälleen kerran siinä tilanteessa, että koko yhteydenpitomme on niiden varassa ja minusta on kuoriutunut vanha tuttu crazy email lady. Jos mietit, että vastahan hän tuli takaisin kotiin 6kk komennukselta niin samaa mietimme mekin. Mutta näin tämä menee ja tällä hetkellä meneillään oleva komennus on hyvin suurella todennäköisyydellä meidän viimeinen. Kun Phill palaa kotiin joskus loppukesästä tai alkusyksyksystä, jatkamme vene-elämää vielä muutaman kuukauden ja siirrymme sen jälkeen viimeiseksi kolmeksi vuodeksi maapalvelukseen ja uusia seikkailuita kohti.


Niin syvältä (kirjaimellisesti) kuin nämä sukellusvenekomennukset ovatkin, on tämän komennuksen ajoitus loppujen lopuksi aika hyvä. Phill lähti juuri ennen kuin Koronatilanteen vakavuus alkoi ihan todella selviämään eikä ole astunut sen jälkeen kuivalle maalle erään tukikohdan laituria ja kauppaa pidemmälle. Tällä hetkellä Phill ja muu miehistö on siis virukselta niin turvassa kuin siltä nyt voi olla. Jos Phill olisi kotisatamassa, olisi hän siltikin luultavasti eristyksissä paatillaan. Ikävä on tietenkin kova, mutta niin kuin aiemmin jo totesin, meillä on asiat ainakin tällä hetkellä kaikin puolin niin hyvin, että yritän pitää huonot hetket hetkinä ja keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässäni on meneillään.

Toivottavasti teilläkin on kaikki hyvin! En lupaa vieläkään mitään aktiivisemmasta kirjoitustahdista, vaikka aikaa ja intoa kirjoittamiseen nyt olisikin. Täällä kuitenkin ollaan edelleen ja Instagramissa (veeralampi) aika ahkeranakin.


lauantai 8. kesäkuuta 2019

Ei huolta, täällä on kaikki hyvin

Hupsis, en edes tiedä mistä aloittaa. Ehkäpä sanoilla kiitos ja anteeksi. Katosin blogimaailmasta yhdellä loikalla enkä tajunnut, että moinen katoamistemppu aika jännittävän elämänvaiheen keskellä saattaa herättää ihmetystä ja huolta. Olen pahoillani aiheuttamastani huolesta ja todella otettu huolenpidosta. En koskaan oikein tajunnutkaan, kuinka ihanan huolehtivia ja välittäviä ihmisiä lukijoideni joukossa onkaan. Kiitos!

Blogin hylkäämiseen ei liity draamaa eikä mitään ikäviä tapahtumia. En tehnyt (enkä ole vieläkään tehnyt) selkeää lopettamispäätöstä ja Instagramin tiliäni seuranneet (veeralampi) tietävät edelleenkin aika tarkasti missä kaikkialla juoksentelen, missä asennossa kissat nukkuvat sohvalla, millä muumimukituulella olen ja mitä aamupalalautaseltani löytyy. 

Yksi suurimpia syitä blogin heitteillejätön taustalla oli se, etten voinut kirjoittaa julkisesti juuri mistään, mitä pääni sisällä oikeasti liikkui. Esimerkiksi siitä, että suunnittelin reissua Philliä tapaamaan, mutten saanut kertoa kenellekään minne olin menossa ja miksi, en edes Philille, perheelleni tai läheisimmille ystävilleni. Töissä sepittelin valkoisia valheita perhereissusta ja läheisilleni en edes kertonut olevani lähdössä mihinkään.




Loppujen lopuksi reissun kanssa kävi vähän niin ja näin. Yhteinen viikko Phillin kanssa Japanissa vaihtui aivan viime metreillä yhteiseen iltaan tukikohdan laiturin pyykkituvassa ja tuonkin illan toteutuminen vaati aikamoista ninjailua ja sumplimista. Suunnitelmat menivät siis mönkään, mutta reissustani tuli silti yksi elämäni parhaimmista seikkailuista ja matkalta löytyi myös uusi ihana ystävä.




Japanin reissun jälkeen tulikin jo pian joululoma ja Suomen reissu ja tammikuun puolivälissä koitti vihdoin kuumeisesti odotettu home coming. Home coming päivänä satoi kaatamalla, mutta kun paatti ilmestyi horisonttiin, loppui sade kuin taikaiskusta. Ah kuinka osuvaa. Vaikka koko puolenvuoden komennus ja erossa olo meni lopulta ihan mutkattomasti, alkoi paluupäivän selvittyä olemaan kärsivällisyys jo koetuksella.


Phillin kotiinpaluun jälkeen vietimme yhdessä kahden viikon loman New Jerseyssa, New Yorkissa ja kotona San Diegossa. Iso kiitos ihanalle työnantajalleni, jolla riitti ymmärrystä. Yhteinen aika ja loma teki nannaa ennen tavalliseen arkeen palaamista. 


Tällä hetkellä elämäämme kuuluu enemmän tai vähemmän pitkiä työpäiviä ja merireissuja ja sen vastapainona jokaisesta yhteisestä hetkestä nauttimista. Heinäkuun alussa olemme lähdössä viikoksi Kanadan Kalliovuorille ja tänä viikonloppuna juhlimme Phillin saamaa ylennystä sekä yhtä monista kotiinpaluista. 

Blogin kohtalon jätän edelleenkin avoimeksi, sillä eihän tällainen puolittainen tuuliviiri voi koskaan tietää, milloin (jos milloinkaan) bloggailuinto iskee taas. Sitä odotellessa halusin kuitenkin hälventää kaikki huolet, sillä minulla ja meillä on kaikki hyvin! 

P.S. Lisää kuvia ja elämää löytyy Instagramista veeralampi nimen takaa!

lauantai 10. marraskuuta 2018

Minun rantani

Olen ollut lapesesta saakka hyvin päättäväinen eikä päähänpistojani ole aina ihan helppo seurata. Tokalla luokalla päätin haluavani musiikkiluokalle, kolmannella kävelin kotiin trumpetti kädessä, lukiossa päätin juuri ennen kirjoituksia inhoavani matikkaa vaikka olinkin siinä ihan hyvä ja Bostonissa asuessa minusta tuli yhdessä yössä intohimoinen juoksija. Viimeisin päätökseni teki minusta vihdoinkin rantaihmisen.


Keksin alkukesästä alkaa hyödyntämään laivaston lentotukikohdassa sijaitsevaa Breaker's Beachia ja tein sinne itselleni kakkoskodin. Tukikohdan ranta on uskomattoman kaunis ja usein myöskin hämmentävän tyhjä. Toisin kuin muilla San Diegon rannoilla, siellä ei tarvitse taistella koskaan parkkipaikoista eikä levitellä pyyhettä metrin päähän tuntemattomista kanssarantailijoista. Lisäbonuksena rannalla pääsee nauttimaan usein myös suunnittelemattomista lentonäytöksistä ja joskus jopa elokuvan kuvauksista. Muutama viiko sitten satuin rannalle samaan aikaan Tom Cruisen kanssa ja seurailin Top Gunin kuvauksia samalla kuin juoksin omia sprinttejäni. (Okei, en minä Tomia oieasti nähnyt, mutta aika paljon muuta kyllä!)


Viikko sitten San Diegossa käännettiin kellot talviaikaan ja pimeä laskeutuu nyt jo viideltä. Samalla jouduin sanomaan iltaisille rantatreeneille ja kesälle hyvästit. Tai ainakin melkein. Eihän rantaelämä ole San Diegossa "kesästä" kiinni. Kalenterin mukaan nyt on marraskuu ja syksy, mutta hyvinpä siellä rannalla tänäänkin tarkeni lähes kolmenkympin lämpötiloissa. Marraskuussa San Diego on parhaillaan.


Jotkut päätöksistäni ja päähänpistoistani ovat lyhytikäisiä, mutta uskallan jo nyt väittää, että rannat ovat tulleet jäädäkseen. En edelleenkään tiedä kuinka kauan saamme vielä asua Kaliforniassa, mutta kävi miten kävi, San Diegolla tulee ikuisesti olemaan  iso ja lämmin paikka sydämessäni.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Ikävä ihana ikävä

USA:ssa siirryttiin viime yönä talviaikaan, minkä kunniaksi sisäinen herätyskelloni herätti minut jo heti viiden jälkeen. Pakottauduin kuitenkin löhoilemään sängyssä yhdessä seilailevien ajatusteni kanssa ja päädyin pohtimaan ikävää.

Phill lähti komennukselle melkein neljä kuukautta sitten. Neljän kuukauden aikana olen saanut puhua Phillin kanssa puhelimessa muutaman kerran kahden eri satamakäynnin yhteydessä. Inboxiin on kilahtanut kaksitoista sähköpostia ja postiluukusta on löytynyt kolme kirjettä. Viimeiseen reiluun kuukauteen en ole kuullut miehestä pihaustakaan. Tiedän kuitenkin, että kaikki on hyvin ja sen tiedon avulla pärjää jo pitkälle.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut koko tunne-elämän kirjo, mutta valtaosan ajasta minulla on ollut todella rauhallinen ja onnellinen olo. Olemme tehneet suhteemme eteen paljon töitä ja saavuttaneet tilan, jossa olo tuntuu tärkeältä ja rakastetulta silloinkin kun toinen on tosi kaukana, kaikkien kommunikointimahdollisuuksien ulottumattomissa. Kun elämässäni tapahtuu jotain kivaa, jännää tai ikävää, on Phill edelleenkin ensimmäinen kenelle halauan asiasta kertoa. Kirjoitan Phillille päivittäin sähköposteja vaikken uskokaan niiden menevän perille ja käyn pääni sisällä pitkiä monologimaisia keskusteluja, joiden lomaan kuvittelen usein myös miehen vastareaktiot. Ehkä meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys, todennäköisesti ei, mutta hyvä mielikuvitus ja sopivasti hassahtanut positiivinen asenne auttavat jaksamaan vaikeimpinakin hetkinä.

Vankan suhteen lisäksi olen saanut paljon voimaa ja positiivista energiaa ystävistä, hyvän mielen puuhista, aina jaloissa pyörivistä ja ovella odottavista kissoista, töistä ja tiiviistä työyhteisöstä. Olen todella onnellinen siitä, että olemme saaneet asua San Diegossa jo viisi vuotta ja olen uskaltanut juurtua tänne. Minulla on täällä kotikoti, paikka jonne tunnun kuuluvani silloinkin kun elämäni tärkein tuki ja turva on poissa. Vaikka välillä ikävä kirpaiseekin todella syvältä, en ole tuntenut oloania vielä kertaakaan yksinäiseksi. Se on paljon se!


Viimeiset kuukaudet ovat taas muistuttaneet minua siitä, kuinka hyvin minä pärjään haastavissa tilanteissa. Pystyn seisomaan tukevasti omilla jaloillani, mutta yhdessä me olemme entistäkin vahvempia. Edessä on vielä viikkoja ja kuukausia erossa oloa, monenlaisia tunteita ja ehkä haasteitakin, mutta sitten kun tämä kaikki on taas tällä kertaa ohi, haluan muistaa, miltä minusta tuntuu juuri nyt. Kun perusasiat ovat kunnossa, on ikävä onnellista ja kihelmöivää - täynnä mahdollisuuksia, unelmia, välittämistä ja rakkautta.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Sunnuntai 14.10

Mikä ihana päivä! Aamu alkoi herkkupuurolla ja jatkui luontoretkellä. Pakkasin eväät, hain ystäni kyytiin ja suuntasimme auton nokan kohti Palomar Mountainia.


Matkalla kohtasimme sumua ja miljoona ylämäkeen puskevaa pyöräilijää, mutta huipulla paistoi aurinko. Kävelimme kolmella eri reitillä yhteensä kymmenen kilometriä, ihailimme maisemia pilvien yllä, valokuvasimme ja söimme tietenkin myös eväitä.




Luonnon rauhassa oli ihanan helppo hengittää ja antaa mielen levätä. Metsässä on ihmisen hyvä olla!



Palasimme takaisin San Diegoon neljän aikoihin, joten kerkisin vielä hyvin valmistelemaan lounaat koko ensi viikoksi ja katselemaan The Shape of Water -elokuvan. Sovimme ennen Phillin lähtöä viettävämme etänä elokuvatreffejä, eli katselevamme samoja elokuvia ja juttelevamme niistä sitten sähköpostien välityksellä. Homma on toiminut puolittain. Olemme kyllä katsoneet samat elokuvat, mutta keskustelu on ollut aika vähäistä hyvin heikon sähköpostiyhteyden vuoksi. Mutta samapa tuo. Olen nauttinut elokuvista ja siitä ajatuksesta, että jossain tuolla merten syvyyksissä Phill on katsellut samat pätkät ja ajatellut ehkä minua. Toistaiseksi olemme katselleet The Shape of Waterin lisäksi The Greatest Showman, I Kill Giants, Lady Bird, Coco sekä Pitch Perfect 3 elokuvat. Kaikki muut ovat olleet mielestäni loistavia, mutta Pitch Perfect saa arvosanaksi aika odotetustikin vain mjah.

Loppuillan ohjelmassa ei ole mitään tuorepuuron tekoa ja kissojen rapsuttelua kummempaa. Lupasin mennä huomenna töihin jo seitsemäksi, joten nukkumaan olisi parasta päästä suht ajoissa.

Kiitos kaikille viikkoni seuraajille. En edelleekään lupaa mitään elämää suurempaa blogini suhteen, mutta Instagram (veeralampi) pysyy taatusti aktiivisena ja blogikin saattaa päivittyä hieman aiempaa ahkerammin.

Tästä taas kohti uutta viikkoa!