Projekti luokkahuone

Maanantaiaamuna uusi luokkahuoneemme oli kirjaimellisesti tyhjä canvas, mutta kahden pitkän ja tehokkaan päivän jälkeen kaikki on nyt valmista uuden kouluvuoden varalle.

Meidän koulussa on tapana sulkea koko koulu viikoksi juuri ennen uuden kouluvuoden alkua, jotta me opettajat saamme valmistautua rauhassa ja toteuttaa visiomme ja unelmamme ilman iltatöitä tai ylimääräisiä (joskin hyvin innokkaita) apureita. Luokkahuone on tavallaan kolmas opettaja, minkä vuoksi sen toimivuus ja viihtyvyys on todella tärkeää. Meillä opettajilla on täysin vapaat kädet luoda juuri oman näköisemme tila, sillä me tunnemme omat ja lapsiryhmämme tarpeet kaikista parhtaiten. Yritämme käyttää ensisijaisesti jo olemassa olevia materiaaleja ja kierrättää kaiken mahdollisen, mutta jos ja kun tarvitsemme jotain uutta, hoituu se yleensä ongelmitta.

Koulussamme noudatetaan continuing care -periaatetta, eli ryhmä ja opettajat pysyvät samana pikkuisista eskariin, mutta fyysinen luokkahuone vaihtuu joka vuosi elokuun lopussa. Minusta tämä on toimiva ratkaisu, sillä lapset ja perheet tulevat vuosien saatossa todella läheisiksi ja tutuiksi, mutta luokkahuoneen vaihtaminen muistuttaa viimeistään siitä, että nyt ollaan taas vuoden verran isompia ja muutenkin pieni muutos tekee aina hyvää.

Uusi luokkahuoneemme on edellistä isompi ja nyt meillä on taas oma pieni sivupiha isomman jaetun pihan lisäksi. Kahden opettajan voimin voivat halukkaat olla ulkona melkeinpä niin paljon kuin lystää, mikä on todellinen win, win, win tilanne meidän kaikkien näkökulmasta. Varsinkin San Diegossa, missä jokainen päivä on hyvä ulkoilupäivä. Etenkin silloin harvoin kun sataa!

Kun luokkahuone on valmis, saa lopun viikkoa pitää lomaa. Päätimme työparini kanssa olla tehokkaita ja hoitaa koko homman kahdessa päivässä. Ahkeroimme maanantaina kellon ympäri ja tiistaina kymmenen tuntia ja valmista tuli! Vaikka eilen illalla takki olikin aika tyhjä, olin ihan hirmuisen innostunut tulevasta vuodesta ja meidän uudesta viihtyisästä luokasta. Seinät täyttyvät vuoden aikana taatusti valokuvista ja lasten taideteoksista ja lelut ja huoneen järjestys muuttavat paikkaansa useita kertoja, mutta tästä on hyvä aloittaa.

Tämä opettaja on ihan valmis lomailemaan nyt muutaman päivän aloittamaan maanantaina uuden kivan kouluvuoden.

Opettajan mietteitä

Viimeaikoina on tullut kirjoitettua harvinaisen paljon työjutuista. Selitykseksi voisin tarjota sitä, että töitten parissa menee viikottain aika paljon aikaa, mutta josko nyt kuitenkin lähestyttäisiin asiaa hieman positiivisemmasta näkökulmasta ja todettaisiin, että  minulla on juuri nyt on ihan mielettömän hyvä fiilis töitten suhteen.

Uusi lukukausi uuden ryhmän ja työparin kanssa on lähtenyt vauhdikkaasti ja iloisesti käyntiin. Opetan nyt neli- viisivuotiaiden sijaan ihan pieniä, mikä on melkoinen muutos viime vuosien preschool painotteiseen työsarkaani. En ollut asiasta aluksi kovinkaan innoissani, mutta nyt on jo pakko myöntää, että pienten kanssa on oikeastaan ihan kivaa. Ongelmat ovat ihanan pieniä ja päivittäin tapahtuva ja konkreettisesti huomattava oppiminen aivan valtavan suurta.

Päivätyöni lisäksi opetan community collegella nyt lauantaituntini lisäksi myös tiistai-iltaisin Effective Parenting -kurssia. Tiistaituntini oppilaat ovat vain ja ainoastaan aikuisia, joten kaikkien opettamieni ryhmien ikähaitari on hyvin laaja ja taustat monimuotoisia.

Tässä pieniä tunnelmapaloja, pysäyttäviä hetkiä ja onnistumisia parin viime viikon varrelta:

Hieman alle kaksivuotias lapsi kohottaa puupalikan ilmaan ja luulen hänen huitaisevan sillä vieressä seisovaa kaveria. Palikka pysähtyy kuitenkin juuri ennen kaverin päätä ja lapsi silittää hellästi kaverin kättä minua tuijottaen. Silmät kysyvät: Menikö tämä nyt oikein?

Nelivuotias tyttö, viime vuoden oppilaani, huomaa minut pihan toiselta puolelta ja juoksee täyttä vauhtia syliin. Halaan tyttöä ja kerron, että minulla on ollut ikävä häntä ja hänen halauksiaan. Kun teen lähtöä, tyttö pyytää odottamaan vielä hetken ja juoksee hakemaan kaverinsa paikalle. Do you wanna get a Veera hug, too? Pian ympärilläni on kahdeksan (enemmän tai vähemmän tuttua) lasta halaamassa. 

Pieni, alle kaksi vuotias, on surullinen kun äiti on lähdössä. Kun äiti ojentaa lapsen minulle, painautuu pieni tiiviisti syliini, mutta itku jää tulematta. Käymme ikkunassa heiluttamassa, juttelemme tulevasta päivästä, sylittelemme vielä hetken ja sitten lapsi onkin valmis leikkimään. Pian hän jo nauraa kavereiden kanssa jutuille, joita kukaan muu ei voi ymmärtää.

Pieni poika syö lounasta, ihan itse tietenkin. Poika on viihtynyt pöydässä jo lähemmäs tunnin. Kun yritän ehdottaa, että olemme varmasti jo all done, katsoo poika minua kulmat kurtussa, mutta silmät hymyillen ja ilmoittaa viittomalla, että  hän syö vielä.

Aikuinen oppilaani kertoo tulleensa kurssilleni, koska haluaa olla lapselleen isä, ei kaveri. I need to be a better role model, you know. But I dunno how. I never had one.

Toinen aikuinen oppiilaani kertoo olevansa Ukrainasta. Hän toivoo oppivansa kurssilla lisää lasten kehityksestä, jotta voisi ehkä jonain päivänä avata oman päiväkodin kotimaassaan.

 Opettajan työ on välillä rankkaa, mutta myöskin todella palkitsevaa. Muutos lähtee yksilöistä ja juuri nyt koen oikeasti vaikuttavani aika monen ison ja pienen elämään ja tulevaisuuteen, joko suoraan tai välillisesti.

Opettajan uusi vuosi

Opettajan näkökulmasta uusi vuosi ei ala tammikuussa, vaan uuden lukuvuoden ensimmäisenä päivänä elo- tai syyskuussa.

Viime viikolla koulumme oli suljettu, mutta me opettajat ahkeroimme luokkahuoneidemme ja mahdollisten kotivierailujen parissa. Viikkooni mahtui jopa 11 kotivierailua, huonekalujen kokoamista, ostoksia, kierrätysmateriaalien hyödyntämistä, siivoamista ja pelottavia ullakkovierailuja. Valmista tuli ja torstaina ja perjantaina kerkisimme jopa ottamaan hetken ihan iisisti.

Uuden luokkahuoneen ja lapsiryhmän lisäksi sain itselleni myös uuden työparin. Tutustuimme toisiimme intensiivisen yhteistyöviikon aikana kertarysäyksellä oikein kunnolla ja huomasimme olevamme samalla aaltopituudella työjuttujen lisäksi myöskin henkilökohtaisella tasolla. Viime vuoden loistavan kokemuksen jälkeen tiedän, kuin tärkeää työparien yhteensopivuus on. Kun opettajien yhteistyö toimii, on kaikilla hauskaa ja mahdollisuus oppia yhdessä.

Viikko oli kivaa vaihtelua normiviikkoihin, mutta yksi viikko riitti vallan mainiosti. Huomenna ollaan sitten jännän äärellä ja korkataan uusi (luku)vuosi. Kumpaakohan jännittää enemmän, opettajia vai lapsia?

Lasten silmin

Mitä tapahtuu, kun 3-5 -vuotiaille lapsille annetaan kamera vapaaseen käyttöön koulupäivän aikana?

 Noin tuhat kuvaa parin viikon aikana...

Yksityiskohtaisia otoksia asioista, joita aikuinen ei ole koskaan huomannut...

Uusia kuvakulmia...

Lähikuvia nenistä, korvista ja takapuolista...

Hauskoja ja aidon onnellisia kuvia kavereista...

Kuvia opettajan ilmeistä, esimerkiksi silloin kun puhutaan siitä, kuinka monta kertaa kamera on tippunut...

Upeaa leikkiä varjoilla ja valolla...

Malliposeerauksia ja haaveilua rock-tähteydestä...

Ikkunan ohi kulkevien ihmisten ja koirien liikkeiden taltioimista...

Kesäinen valokuvausprojektimme oli ihana ja mieleenpainuva. Nämä kuvat kertovat enemmän kuin kaksituhatta sanaa.

Sivutyöni community collegen opettajana

Alkuvuodesta kerroin aloittaaneni uudessa sivutyössä community collegen -opettajana. Lupasin kertoa työstäni pian lisää, mutta nähtävästi tuo pian on hyvin suhteellinen käsite. Pidän työstäni hurjasti, mutta siltikin siitä kirjoittaminen on tuntunut, heh, työläältä. Nyt päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kertoa, mistä oikeastaan on kyse.

USA:ssa yleiset community colleget ovat jotain avoimen yliopiston ja työväenopiston väliltä. Suoraa suomalaista vastinetta en niille keksi. Community colleget sisältävät yleensä useita eri kampuksia, joista osa tarjoaa college-kursseja ja osa continuing education -kursseja. Kaikista toimipisteistä muodostuu yhdessä kaupungin oma community college district.

Community collegessa pystyy halutessaan suorittamaan jopa associates tasoisen tutkinnon tai eri alojen pätevyyksiä (certificate). Toinen vaihtoehto on suorittaa yksittäisiä kursseja oman mielenkiinnon mukaan. College -tason kurssit ovat yleensä maksullisia, mutta continuing education tarjoaa joitain ilmaisiakin kursseja.

Oma alani on parent education, joka kuuluu continuing educationin alaisuuteen. Kurssimme ovat ilmaisia ja kaikille avoimia. Kursseja löytyy useita erilaisia ja uusia kehitetään jatkuvasti mielenkiinnon ja saatavilla olevan rahoituksen mukaan.

Opetan tällä hetkellä kurssia, jonka oppilaat ovat 2-3 -vuotiaiden lasten vanhempia. Vanhemmat tulevat tunnille lapsensa kanssa ja aamupäivä tasapainottelee lasten kanssa yhdessä puuhaamisen ja vanhempien kanssa keskustelun välillä. Olen kehittänyt kurssin tuntisuunnitelmat ja syllabuksen itse sen mukaan, mitä aiheita pidän tärkeinä. Tunneilla onkin käsitelty muunmuassa lasten tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen kehitystä, vanhempien stressin käsittelytaitoja, rajojen ja rutiinien sekä leikin tärkeyttä, erilaisia vanhemmuustyylejä ja positiivista kanssakäymistä (parenting styles and positive discipline), 2- vuotiaan kehityksen merkkipaaluja, kaksikielisyyttä sekä monikulttuuristen perheiden haasteita ja etuja. Tulevilla tunneilla perehdymme vielä muunmuassa terves- ja turvallisuus asioihin, terveelliseen ruokavalioon, kielen kehitykseen, lasten kirjallisuuteen sekä mediakasvatukseen. Jokaisella tunnilla käsittelemme myös aiheita ja kysymyksiä, jotka ovat oppilailleni ajankohtaisia juuri sillä hetkellä.

Oppilaiden joukossa on useita kaksikulttuurisia perheitä sekä maahanmuuttajia, joten omasta taustastani on ollut paljon hyötyä. Äitien lisäksi tunnilla käy paljon isiä, mikä on aivan mahtavaa. Tunnille tullaan viettämään aikaa yhdessä lapsensa kanssa, tutustumaan muihin vanhempiin, vertailemaan kokemuksiaan sekä oppimaan uutta. Kurssi on avoin myöskin varhaiskasvatuksen opiskelijoille ja sisällön pitäisi vastata myös heidän tarpeitaan. Oma tavoitteeni on luoda luokkahuoneeseen yhteisöllinen ja toisia tukeva ilmapiiri, jossa kaikki uskaltavat osallistua keskusteluun, kysyä, ihmetellä ja auttaa. Tässä olen onnistunut mielestäni yli odotusten. Vahvoista ryhmänhallintataidoista sekä pedagogisesta pohjasta on ollut hyötyä myös aikuisten kanssa.

Vaikka kuusipäiväinen työviikko tuntuukin ajoittain raskaalta, menee lauantai aamupäivä aina yhdessä hujauksessa. Nautin opettamisesta ja tunnen olevani siinä hyvä. En edes yritä uskotella, että minulla olisi joka ongelmaan tyhjentävää vastausta, mutta yhdessä ihmettelemällä ja kokemuksia vaihtamalla pääsemme jo pitkälle. Tulevaisuudessa olisi mahtavaa siirtyä community collegen puolelle täysipäiväisesti, jos uusia tunteja tulee tarjolle. Olen myöskin lupautunut urasuunnittelulautakunnan jäseneksi, sillä sinne kaivataan kuulemma kipeästi preschool-opettajien kokemusta ja kentän tuntemusta.

Kevätlukukautta on jäljellä enää muutama hassu viikko, mutta näillä näkymin kurssi jatkuu myöskin kesällä ja syksyä ajatellen olen jo ilmoittanut kiinnostuksestani muitakin kursseja kohtaan. Paljon on tullut opittua ja todettua, että tämä on ihan minun juttuni. Community college tarjoaa aivan erilaisia uramahdollisuuksia kuin preschool opettajan työ, vaikka onhan sekin toki tärkeää ja tällä hetkellä myös todella mielekästä työtä.

Minä en (neulo), mutta ihailen käsistään taitavia ihmisiä

Katsotaan, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Yritys on ainakin kova ja sillä on päästy jo näin pitkälle. Monta vuotta kestänyt miellekkään työpaikan metsästys on tällä hetkellä pisteessä, jossa minulla on kaksi hyvin mielekästä työtä.

Sosiaalisesti taitavat

Kevät on opettajille aina kiireistä aikaa. Keväällä kalenteri täyttyy arvioinneista, vanhempaintapaamisista, valmistujaisista, kevätjuhlista, taidenäyttelyistä ja USA:ssa myöskin äitienpäivän lisäksi isänpäivästä, jota juhlitaan kesäkuussa.

Vaikka kevätkiireet ovatkin vasta alussa, ruksimme omasta kalenteristamme tällä ja viime viikolla ison laatikon yli: Arvioinnit ja vanhempien tapaamiset on nyt hoidettu kunnialla kotiin.

Koulumme on leikkipainotteinen ja opetussuunnitelma poimitaan lasten luontaisista kiinnostuksenkohteista. Käytännössä tämä tarkottaa opettajille tuntosarvet tarkkana oloa ja lasten leikkien jatkuvaa havainnointia. Jotkut teemat saattavat kestää vain viikon, toisia syvennetään jopa kuukauden verran. Emme tee lasten kanssa tehtäväkirjoja tai opettele akateemisia taitoja paikallaan istuen. Tutkimme, liikumme, pelaamme pelejä, puuhastelemme arkiaskareiden parissa ja opimme siinä samalla tärkeitä perustaitoja.

Ennen vanhempaintapaamisia teimme kuitenkin arvioinnin teaching strategies -ohjelman avulla ja saimme varmistuksen mielikuvallemme siitä, missä kukakin lapsista menee. Erityisesti iloitsimme ryhmäläistemme vahvoista sosiaalisista ja tunne-elämän taidoista sekä kehityksen kaikille osa-alueille ulottuvista leikkitaidoista.

Ryhmämme lapset ovat älyttömän taitavia leikkijöitä ja ratkovat siinä samalla jo aika sujuvasti monenlaisia ongelmia. Lapset neuvottelevat, suunnittelevat, rakentavat, kuvittelevat ja ylläpitävät leikkiä. Jotkut lapsista ovat taitavia "myyntimiehiä", toiset neuvottelevat kompromisseja, kolmannet vaihtavat sulavasti rooleja lennosta ja neljännet seurailevat muiden esimerkkejä. Mukaan mahtuu toki elämää suurempia konfliktejakin eikä uhkauksiltakaan ole aina vältytty: En kutsu sua mun synttäreille, jos... Pääpiirteittäin homma kuitenkin sujuu ja yhä useammin huomaamme vain katselevamme viereistä, kun koko luokka leikkii yhdessä kojootteja - sitä samaa leikkiä, joka alkoi jo marraskuussa.

Lasten menestyksen ja oppimisen ilon lisäksi olemme saaneet hymyillä viime aikoina myös vanhempien tyytyväisille kommenteille. Vanhemmat ihastelevat ja ihmettelevät, kuinka paljon lapset ovat oppineet ja kuinka sujuvasti yhteistyö on sujunut. Me kiittelemme mukavia perheitä ja perheet mukavia opettajia. Meillä kaikilla on juuri nyt aika mukavaa.

Tämän päiväisiä kuivajää leikkejä, joista eräs opettaja saattoi olla enemmän innoissaan kuin lapset

E: Do you like Red Vines? They have red dye in it. Are you allowed to have that?
J: No, that wouldn't be good. Dying is dangerous.
E: How about bubble gum?
J: That's for daddies!

Ja arvatkaa vain, tuliko kyseinen isä tapaamiseen purkka suussa.

Tyytyväinen, mutta väsynyt opettaja kuittaa. Huomenna on jo perjantai!

Ocelottien säännöt

Kuten aiemmin mainitsin, on nykyinen työkouluni upouusi. Aloitimme siis kaiken aivan puhtaalta pöydältä.

Kaikilla koulun ryhmillä on eläinaiheinen nimi, mutta jokainen ryhmä sai päättää nimensä itse. Koska ryhmämme lapset ovat jo niin isoja, että mielipiteitä, kysymyksiä ja kommentteja riittää joka sormelle ja varpaalle, päätimme työparini kanssa antaa lasten itsensä päättää, minkä nimisiä meistä tulee.

Pohjustimme nimen valintaa lukuisilla eläinkirjoilla, -tarinoilla, -peleillä ja -lauluilla ja juttelimme myös päivittäin lempparieläimistämme. Osalla lapsista oli selkeä käsitys, mikä yksi ja ainoa eläin olisi nimeksi kaikkein paras, toisilla mielipide vaihtui useammin sukat ja alushousut.

Lopulta saimme kasattua kattavan listan ehdotuksia ja päätimme valita lopullisen nimen arpajaistyylillä. Jokainen ehdotus kirjoitettiin kymmenelle erillisille lapulle ja taitetut paperilappuset pistettiin hattuun. Jokainen ryhmän jäsen nosti hatusta yhden lappusen ja tulokset kirjattiin taulukkoon. Kaikkien ehdotusten joukosta nousi hatusta eniten Ocelotteja ja niin ryhmämme sai uuden hienon nimen.

Harvinainen nimi, täytyy myöntää, mutta itse eläin on kyllä myös harvinaisen kaunis ja kiinnostava. Olemme oppineet yhdessä yhtä ja toista oceloteista ja muista kissaeläimistä ja olemme nyt ylpeästi ocelotteja. Siis THE Ocelots!

Meidän toukka (nimeltä Flowers) aloitti tänään metamorfoosin kotiloksi

Viime viikolla aloitimme ryhmämme seuraavan suuren projektin ja kartoitimme ryhmällemme säännöt. Tietyt asiat ovat tietenkin aina loppupeleissä aikuisen opettajan käsissä, mutta kokemus on opettanut myöskin sen, kuinka tärkeää lasten on saada aidosti osallistua sääntöjen luomiseen. Kun säännöt ovat lasten omiaan, on heidän helpompi sitoutua niihen. Lasten omat säännöt ovat heille merkityksellisiä ja helposti hahmotettavia. Meidän säännöt ovat ylpeyden aihe, joka takaa sen, että koulu on kaikille kiva, turvallinen ja reilu paikka.

Pidimme siis kokouksen, jossa kaikkien ääni pääsi kuuluviin. Ryhmämme vikkelimmät jaksoivat olla mukana vain hetken aikaa, mutta piipahtivat aina välillä kurkkaamaan, mikä meininki ja kertomaan mielipiteensä. Isoimmat tai muuten vain asiasta todella kiinnostuneet intoutuivat useampaankin pitkään palaveriin ja tulivat aina välillä leikkienkin lomassa nykimään hihasta, kun mieleen tuli uusi hyvä ehdotus.

Tämän viikon projektina on ollut sääntöjen kuvittaminen valokuvilla, jolloin unohtuneita yksityiskohtia voi käydä aina tarpeen vaatiessa kurkkimassa seinältä.

Tässä tulee Ocelottien säännöt pähkinänkuoressa:

Ocelotit

• Leikkivät muiden kanssa
• Käyttävät saksia varovaisesti
• Pitävät kädet kurissa (keep your hands to yourself) tai tekevät käsillä kivoja asioita
• Potkivat palloja, silloin kun tekee mieli potkia
• Ovat varovaisia vasaroiden ja lelujen kanssa, jotta kaveria ei vahingossa sattuisi
• Eivät pyyhi asioita pois kavereiden tussitauluilta
• Eivät heitä hiekkaa tai puulastuja, sillä ne voivat mennä kaverin silmiin
• Eivät tuhlaa vettä, sillä ilman vettä eläimet ja kasvit kuolevat
• Eivät pure eivätkä tappele (bite or fight)
• Tietävät, että pöytä on ruokaa, juomia, taidetta, leluja ja käsiä varten
• Eivät koske suullaan leluihin tai kavereihin

Aika hyvät säännöt, eikö vain!? Huomattavan kaverikeskeistä meininkiä.

Kun töissä on kivaa

Olen monta kertaa miettinyt, millainen olisi unelmieni preschool.

Siellä

• opettajilla olisi riittävästi käsiä ja aikaa jokaiselle lapselle
• opettajien työtä arvostettaisiin ja se näkyisi ilmapiirin lisäksi myös eduissa ja palkassa
• opettajat olisivat motivoituneita ja työskentelisivät innolla kohti yhteisiä ja kaikille selkeitä tavoitteita
• opettajilla olisi aikaa suunnitella ja väkertää kaikkea kivaa "extraa", joka ei ole oikeasti mitään extraa
• tilat houkuttelisivat leikkimään, tutkimaan ja touhuamaan, niin sisällä kuin ulkonakin
• tilat olisivat turvalliset, luonnonmukaiset ja kauniit
• leikki sekä tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen kehitys olisivat tärkeämpiä kuin kolmevuotiaan akateemiset taidot
• opettajilla olisi vapaus tuoda oma persoona työhönsä, mutta tarjolla olisi myöskin tukea ja apua silloin kun sille on tarvetta
• johtaja ymmärtäisi opettajan työn ja suhtautuisi varhaiskasvatukseen intohimoisesti
• koulu sijaitsisi lähellä kotiani, jottei työmatka nielaisisi pitkän päivän päälle paria ylimääräistä tuntia

Kuulostaa ehkä utopistiselta. Niin minä ainakin kuvittelin. Mutta sitten kävi niin, että tästä unelmasta tuli uusi työpaikkani.

Olen aina pitänyt preschool opettajan työstä, mutta minimaaliset resurssit ja palkka sekä ristiriitaiset kovat odotukset ja vaatimukset saivat minut turhautumaan. Etsiessäni uutta työpaikkaa, etsin lähinnä jotain muuta, kunnes silmiini osui upouusi preschool johon etsittiin opettajia. Haastattelussa tunsin olevani kuin kotonani ja omistajan ajatukset ja ideat olisivat voineet olla omiani.

Koulu sijaitsee n.10 min ajo- tai 15 min pyöräilymatkan päässä kotoani. Ryhmän lapset ovat tällä hetkellä 3-4 -vuotiaita. Koulussa noudatetaan jatkuvaa opetussuhdetta, eli työskentelemme saman lapsiryhmän kanssa siihen asti, että he siirtyvät kindergarteniin. Lapsia on kiireisimpinä päivinä 11, mutta meitä opettajia on yhden sijaan kaksi (vrt. Kalifornian virallinen suhdeluku 1 ope, 12 yli kaksivuotiasta lasta kohden). Kyse ei ole opettaja + apuopettaja työparista, vaan olemme kumpikin koulutettuja opettajia ja toimimme tiiminä.

Koulun omistaja on tehnyt loistavaa työtä työparien valinnassa ja oma parini on todellinen lottovoitto. Työskentely on sujunut heti ekasta päivästä asti luontevasti ja jouhevasti. Pedagogiset ajatuksemme ovat hyvin samanlaisia ja meillä on oikeasti kivaa yhdessä. Hyvä fiilis ja aikuisten toimiva yhteistyö heijastuu tietenkin myös lapsiryhmään. Lähes jokainen lapsista on ilmottanut minulle spontaanisti jonkun puuhan tai leikin lomassa, että tämä on tosi kiva koulu.

Taidetta kuivumassa ja esillä. 

Kaiken muun  hyvän lisäksi saamme joka viikko kaksi tuntia yhteistä suunnitteluaikaa lapsiryhmän ulkopuolella. Saamme käyttää tuon ajan niin kuin parhaaksi näemme. Joskus saatamme istua kahvilassa suunnitellen tulevaa viikkoa tai puhuen lapsista ja heidän tarpeistaan. Joskus taas saatamme mennä ostamaan tarvikkeita, joita koulusta ei vielä valmiiksi löydy. Luokkahuoneemme ja vain meidän luokan käytössä olevan pation sisustus on täysin omissa käsissämme ja tarvelistalta löytyy vielä näin alkuvaiheessa joka viikko jotain uutta. Koululla on luonnollisestikin meille budjetti, mutta toistaiseksi vaikuttaa siltä, että kaikki mitä perustellusti tarvitsemme, on mahdollista hankkia.

Suunnitteluajan lisäksi meillä on mahdollisuus pitää myöskin viikottainen "toimistotunti", joka on varattu vanhempien kanssa keskusteluun. Vaikka kommunikoimmekin joka päivä kasvokkain ja netin kautta, on mukava tietää, että tarvittaessa meillä on aikaa ja mahdollisuus myös syvällisempään keskusteluun. Jos ei vanhemmilla ole tarvetta erityiseen tapaamiseen, voi tuon extra-tunnin käyttää helposti myös suunnitteluun, luokkahuoneen järjestelyyn ja tulevien puuhien valmisteluun.

Lapset saivat valita ryhmällemme eläinaiheisen nimen. Millä todennäköisyydellä valinta osuu kaikista maailman eläimistä ocelottiin? Ilman safari parkissa käyntiä en olisi varmasti edes tiennyt, millaisesta (söpöstä) elukasta on kyse...

Tällä hetkellä tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että olen ihan oikealla alalla ja löytänyt tieni itselleni sopivaan kouluun. Toivottavasti homma jatkuu yhtä hyvillä fiiliksillä myös tulevaisuudessa.

Täydellisen preschool-opettajan työn lisäksi on toinenkin uraani liittyvä unelma vihdoin käsieni ulottuvilla. Byrokratian kiemuroiden vuoksi kerron siitä lisää sitten, kun pääsen kunnolla vauhtiin.

Halipulan korjausta

Pitkästä, pitkästä aikaa palasin taas viikoksi vanhaan kouluuni sijaistamaan. Vakavaksi yltynyt halipulani korjautui heti maanantaina noin viiden ensimmäisen minuutin aikana.

Miss Veeraaaaaaa, you're here!!! I missed you! Ihan kaikki lapset eivät tosin olleet heti valmiita hyppäämään syliini. Yksi pieni poika katseli minua alta kulmiensa ja kysyi kädet puuskassa: Were you on a vacation, or something?

Olo tuntuu hyvin rakastetulta ja tärkeältä. Pisti taas miettimään, kuinka tärkeä opettaja oikein onkaan näiden pienten elämässä. Ja mukavalta tuntui myös se, kuinka iloisesti tutut vanhemmat tervehtivät ja kysyivät toivorikkaina, olenko tullut jäädäkseni. En ole, ainakaan tällä erää.

Halien lisäksi olen päässyt Hihittelemään lasten jutuille taas ihan urakalla. Pienten keskustelut ja touhut ovat niin parhaita. Tänään yksi lapsonen yritti hiipiä päikkäreiden aikaan kaverin viereen. Kun tylsä opettaja huomasi ja pyysi palaamaan takaisin omalle paikalle, yritti lapsi samaa uudelleen hiotun taktiikan kanssa: Peiton alla hiipien. Kumma juttu, mutta opettaja huomasi itsekseen kävelevän peitonkin. Oli kyllä naurussa pidättelemistä. Olisin ehkä jopa katsonut toiseen suuntaan, elleivät muut lapset olisi jo olleet untenmailla ja kompastumisvaara melkoinen.

Halipula on nyt siis väliaikaisesti korjattu, mutta kohta voisi alkaa kyllä jo laskemaan päiviä siihenkin, milloin niitä haleja riittää taas joka päivälle ihan omastakin takaa. Phillin kotiinpaluu lähestyy, vaikka onkin vielä totaalinen tuplakysymysmerkki. Ensimmäinen kysymys on hommien valmiiksi saaminen, toinen Alaskan tulivuoritilanne. Jännitystä riittää siis ihan loppuun saakka.

Tästä ei lepopaikka parane! Kiitos taas Raijalle kuvista!

Luonto ja luonnonvoimat ovat kyllä ihmeellisiä ja arvaamattomia... Ihan kaikkea ei voi ihminen eikä teknologiakaan kontrolloida, vaikka yritys kova onkin.

Lusikka soppaan

Olen huomannut olevani nykyään aika huonosti perillä Suomen asioista, mutta hallituksen säästötoimet eivät ole menneet ohi minultakaan. Facebookin uutissivuni on täyttynyt kutsuista ja linkeistä säästötoimia vastustaviin kirjoituksiin ja mielenilmauksiin. Ja eipä mennyt aikaakaan, kun linkkejä alkoi ilmestyä myös kirjoituksiin, joissa vastustetaan mielenilmausta sekä heti perään tietenkin mielenilmauksen vastustajien vastustamista ja ylipäänsä kaiken mahdollisen vastustamista. Menitkö sekaisin? No niin minäkin. Taitaa olla aika tyrkätä oma lusikan kärkeni soppaan.

Meidän ulkosuomalaisten keskuudessa kohua on puitu monesta näkökulmasta. Täältä etäältä katsottuna toisten on helppo samaistua Suomessa asuvan työläisen asemaan toisten ihmetellessä, mitä ihmettä ne suomalaiset valittavat kun kaikki on kuitenkin hyvin.

Iltalehden nettisivuilla julkaistiin video, jossa amerikkalaisilta (tai Jenkkejähän he aina Iltalehdessä ovat) kaduntallaajilta kysellään, miltä suomalaisten leikatut edut kuulostavat heidän korviinsa (linkki videoon). No, hyviltähän ne tietenkin kuulostavat. Hyppisin itsekin onnesta, jos saisin täältä USA:sta työpaikan, jossa edes yksikin sairauslomapäivä olisi palkallinen, ylitöistä tai viikonlopputöistä maksettaisiin erillinen korvaus ja lomapäiviä kertyisi vuodessa monen viikon verran. Ja ette edes uskokaan, kuinka monta kertaa olen hämmentänyt tuttujani kertomalla heille suomalaisesta koulutussysteemistä, joka tarjoaa ilmaisen (/edullisen) ja samanarvoisen koulutuksen päiväkodista tohtoriksi asti. Monia etuja en osannut arvostaa vielä Suomessa asuessani, mutta niiden kadottua on ääni muuttunut tässäkin kellossa.

Nyt ei kuitenkaan puhuta Amerikasta, jonka yhteiskuntarakenne, koulutussysteemi ja verotus poikkeavat suomalaisesta mallista hyvin paljon. Ei, puhumme Suomesta, ansaituista eduista sekä vaivalla rakennetusta koulutussysteemistä, jonka on moneen kertaan todettu olevan avain Suomen menestykseen. Suomalaiset työntekijät ja opiskelijat ovat saaneet etunsa jo aikapäiviä sitten ja ansaitsevat ne yhä edelleenkin. Etujen pois ottaminen tuntuu väärältä, vaikka ymmärrän toki, että jostain niitä säästöjä on nyhdettävä.

Etujen menettämistä enemmän olen kuitenkin huolissani lapsiin kohdistuvista leikkauksista. Opetusalan ammattilaisen näkökulmasta ryhmien suhdelukujen kasvattaminen sekä peruskoulujen rahoituksesta nipistäminen kuulostavat aivan käsittämättömiltä ratkaisuilta. Matikkapääni ei riitä ymmärtämään uusia suhdelukuja, joissa lapset halkaistaan puoliksi. Mihin ihmeeseen se lapsen toinen puolikas pitäisi laittaa hoitopäivän ajaksi, kun opet eivät ole edelleenkään muuttuneet mustekaloiksi? Samalla kolmesta opesta yksi on sairaana, toinen rauhoittelee kiukkukohtauksen saanutta Lassia ja kolmas kiskoo eteisessä niitä kirottuja kurahousuja ja hankalia lenksuja toppapuvuissaan hikoilevien lasten päälle. Tämä on sitä laadukasta varhaiskasvatusta, jonka takaamiseksi opiskelin ihan maisteriksi asti. 

Miten käy Suomen juhlitulle PISA menestykselle, kun kaikki lapset eivät pääsekään päiväkotiin (säilöön) ja koulujen paisuvissa luokissa ei ole tilaa eritahtisille ja erilaisille oppijoille? Miten käy Suomen koulutetulle työvoimalle, kun ei kaikilla olekaan enää varaa opiskella halauamaansa ammattiin? Miten käy kouluille ja päiväkodeille, kun kukaan ei haluakaan olla enää opettaja? Olisihan se kiva uskoa, että opettajat ovat valmiita taikomaan ja suomalaiset lapset ovat luonnostaan niin neroja, ettei heitä suista menestyksekkäältä PISA -tieltä mikään. Järkyttävä totuus on kuitenkin se, että menestykseen tarvitaan koulutettuja ja motivoituneita opettajia sekä inhimilliset raamit, joissa tasokas opetus on mahdollista.

Ei minulla ole antaa Suomen taloustilanteen korjaamiseeksi tyhjentäviä neuvoja, mutta kehotan miettimään kahdesti, ennen kuin koulut ja päiväkodit laitetaan kaikista tiukimmalle säästökuurille. Tuntuu hyvin lyhytnäköiseltä ratkaisulta viedä tulevaisuuden toivoilta toivo heti alkuunsa. Vai mitä mieltä olette?

Todellisuusleikki

Lasten leikki on kiehtovaa katseltavaa. Se kertoo valtavan paljon lasten maailmasta ja ajatuksista.  Välillä lasten leikki myös pysäyttää, sillä se tuntuu kuvastavan maailmaa hieman liiankin karusti. Leikki paljastaa sen, etteivät lapset elä muusta maailmasta ja yhteiskunnasta erillään.

Tässä yksi esimerkki Kalifornialaislasten leikistä:

Meidän koulun pihalla on pyöräalue, jonne on maalattu mutkitteleva tie. Tie muodostaa kiepin, jota pitkin lapset pyöräilevät ja ajavat polkuautoillaan. Välillä tie tukkeutuu, koska ensimmäisenä oleva lapsi on muita hitaampi, saanut mökötyskohtauksen tai koska joku on jättänyt pyörän keskelle tietä eikä kukaan halua nousta siirtämään sitä sivuun (sillä ken perseensä nostaa se paikkansa menettää). 

Olen nähnyt parhaimmillaan kymmenen lasta istumassa jonossa pyöriensä päällä. Osa istuu mukisematta, osa hermostuu, osa tyyttäilee tai huutelee sopimattomuuksia, osa ihastelee ötököitä ja pilviä tai keksii jotain muuta viihdykettä. Kaikista lapsista näyttää kuitenkin tuntuvan luonnolliselta "tuhlata" leikkiaikaa kuviteltuun liikenneruuhkaan - se on selkeästikin osa leikkiä ja aivan taatusti myös osa lasten todellisuutta.

Näissä tilanteissa opesta tulee usein liikennepoliisi, joka osaa suhtautua leikkiruuhkaan huomattavasti kypsemmin kuin oikeaan työmatkaruuhkaan... Tee niin kuin minä sanon, vai miten se menikään. Mutta kylläpä tekisi oikeassakin elämässä joskus mieli nousta autosta ja kantaa joku uppiniskainen tai vaarallinen suhari tienposkeen. Sir, you are not playing nicely. Go find something else to do. And NO BUTS!

No okei, kyllä nämä meidän paikallistiet ovat joskus ihan mukaviakin ajaa...

Kevättohinat

Toukokuun loppu ja kesäkuun alku ovat Preschool -opettajan elämässä kiireistä aikaa. Kevätjuhlat juhlittiin jo muutama viikko sitten fiesta picnic -teemalla, mutta ei se loma tai löysinrantein ottaminen vielä siitä alkanut.

USA:ssa äitienpäivää vietetään samaan aikaan kuin Suomessakin, mutta isänpäivä on marraskuun sijaan kesäkuun toisena sunnuntaina. Kortit, lahjat ja pippalot järkätään ja värkätään siis peräperää tuplana. Muffins with mom, donuts with dad. 

Juhlien lisäksi kokoan jokaiselle lapselle scrapbook tyyppisen kirjan, johon liimailen valokuvia, askarteluja, piirroksia ja sanallisia muistoja sekä arvioin jokaisen lapsen tiedot ja taidot kaksisivuisen assessment lomakkeen avulla. Kesäkuun lopussa varaan yhden päivän keskusteluille vanhempien kanssa - aivan niin kuin Suomessakin.

Meidän ryhmän sormenjäljistä koottu muistotuoli. Lapset valkkasivat eläimen, Ms. Veera taiteili sormenjäljistä halutun lopputuloksen. Tai ainakin yritti parhaansa mukaan.

Paljon on siis vielä tehtävää ennen kesäkuun lopussa koittavaa pikkulomaa ja parin kuukauden mittaista kesälukukautta. Mutta kyllä se loma sieltä tulee - ennemmin tai myöhemmin. Viikonloppu tuli jo! Huomenna aion nukkua pitkään, ainakin seitsemään.

Opettajien lihotusviikko

USA:ssa on vietetty tällä viikolla jälleen vuotuista opettajien arvostusviikkoa. Maassa, jossa jaellaan kiitoksia ja lahjoja muutenkin herkästi, viikkoa ei ole ohitettu olan kohauteksella. Päinvastoin, pöytäni on pullistellut koko viikon lahjakorteista, kukista, piirroksista, kirjeistä, korteista ja ennen kaikkea herkuista. Viidettä keksilaatikkoa avatessamme naureskelimme työkavereideni kanssa, että viikon voisi nimetä myös lihotusviikoksi.

Lahjojen saaminen on tietenkin aina kivaa, mutta kaikkein parhaimmalta tuntuvat kuitenkin ne kortit ja kirjeet, joiden eteen on nähty vaivaa - joiden viestit ovat hyvin henkilökohtaisia kiitoksia siitä, miten minä olen vaikuttanut juuri tämän pienen, joissain tapauksissa koko perheen, elämään. Noihin kiitoksiin kiteytyy se syy, mikä tekee tästä työstä loppujenlopuksi niin palkitsevaa ja merkityksellistä, vaikka välillä olenkin aika uupunut ja koko hommaan tympääntynyt.

Yksi viikko arvostusta ja juhlintaa on tietenkin tyhjää parempi, mutta kyllä minua silti korpeaa, kuinka nollissa varhaiskasvatuksen arvostus on noin ylipäänsä. Hassua sinänsä, sillä vaatimuksia lueteltaessa varhaiskasvatuksen merkitys ymmärretään kyllä. Ilman hyvää preschoolia eivät aukea eliittiyliopiston ovet, mutta hei, eihän preschool ole mikään oikea koulu eikä siellä tarvita koulutettuja opettajia. 

¨

Tässä lahjakasojen ja toukokuun loppurysäyskiireen keskellä yritän parhaillaan pohtia, olisiko minun aika hakeutua uusille poluille. Vaakakupissa on monta plussaa ja miinusta eivätkä ajatukseni meinaa seljetä vaikka kuinka pyörittelisin kuppeja edestakaisin. Tiedän etten halua olla lopun elämääni preschool ope ja tiedän jopa senkin, mitä oikeasti haluan tehdä. Mutta onko sen aika vielä? Pohdinta jatkuu...

A niin kuin akateeminen

Huolestunut vanhempi halusi kysyä minulta kolmevuotiaiden opetussuunnitelmasta, sillä lapsi oli kertonut pitävänsä koulussa kaikkein eniten leikkimisestä. "Onko lapseni valmis (puolentoista vuoden päästä) kindergarteniin, jos siellä koulussa vain leikitään?"

En edes tiedä, mistä aloittaisin. Aloittaisinko leikin ja sosiaalisten taitojen tärkeydestä sekä pienten lasten tavasta oppia ja hahmottaa maailmaa? Vai kenties siitä, kuinka paljon akateemista tietotaitoa näillä kolmevuotiailla jo on (paljon enemmän kuin kurahousut päällä mudassa leikkivillä PISA -menestyjillä)? Tai ehkäpä unohdan kaiken tämän ja hyppään suoraan siihen raakaan tosiasiaan, että vanhempien huoli ei ole täysin turha. Kindergartenin  ryhmäkoot ovat jäätävän suuria ja osa lapsista tippuu kärryiltä ennen kuin kerkiävät  kunnolla niille kiivetäkkään. Ennen kindergartenia pitäisi osata jo lukea ja laskea sekä istua tunti tolkulla sievästi takamuksellaan. Jos et osaa, jäät 28 muun lapsen jalkoihin, sillä isossa ryhmässä ei ole tilaa eikä aikaa erilaisille oppijoille.

Huoli siitä, ovatko lapset valmiita kindergarteniin näkyy myös TK (transitional kindergarten) ryhmien suosiossa. Ala-asteiden tarjoamassa TK:ssa lapset valmistetaan tiukan opetussuunnitelman mukaisesti kindergarteniin. Akateemisuus ennenkaikkea... Meidänkin koulusta löytyy KT (kindergarten transition) -ryhmä, mutta opetussuunnitelma poikkeaa huomattavasti elementary schoolien yhteydessä toimivien TK -ryhmien opetussuunnitelmasta. Koulussamme arvostetaan vielä taiteita, käytännönläheisyyttä ja leikkilähtöistä oppimista. 

Kindergartenin tehtävä on valmistella kouluun, TK:n kindergarteniin ja pre k:n TK-vuoteen. Matkanvarrella on kuitenkin unohdettu miettiä, mitä tämä vuosia kestävä valmistelu tarkoittaa ja mihin sillä oikeasti pyritään. Valmistautuminen ei tarkoita sitä, että kolmevuotiaiden tulisi osata kindergartenin opetussuunnitelman mukaiset asiat. Ne ehtii kyllä oppia kindergartenissakin, kunhan pohja ja motivaatio ovat kohdillaan

Opettajana en koe onnistuneeni, kun ryhmäni lapset luettelevat ja tunnistavat kirjaimet sujuvasti, laskevat kahteenkymmeneen tai tietävät, millä kirjaimella kenenkin nimi alkaa. Suurinta onnistumiseniloa koen kuunnellessani lasten omatoimista konfliktin selvittämistä, huomaavaista käytöstä, tiimityötä sekä koululeikkejä. Koululeikeissään lapset ottavat kirjaimet ja numerot omikseen, niistä tulee leikin välineitä - osa lasten omaa kokemusta ja maailmaa.

Välillä tekisi mieli ravistella vanhempia, kouluja ja ennen kaikkea niitä opetusalan isoja jehuja, jotka luovat hirveitä paineita opettajien ja pienten lasten niskaan. Jos lapsen koulu-ura on tuhoon tuomittu ennen kuin ekaluokka alkaa, mennään jossain pahasti pieleen. Leikki, oppimisen ilo, sosiaaliset taidot ja tunteiden hallinta ovat kaiken A ja O - akateemiset taidot seuraavat perässä. Niin haluaa ainakin tämä tuulimyllyjä vastaan taisteleva opettaja uskoa.

Korkojen kera

Preschool ryhmässäni on tällä hetkellä päivästä riippuen  9 - 11 tyttöä ja vain kaksi tai kolme poikaa. Tämä näkyy ryhmädynamiikassa, lasten tavassa leikkiä, kiinnostuksenkohteissa sekä tietenkin myös ystävyyssuhdedraaman määrässä.

Tytötkin leikkivät Legoilla ja pojat nykkekodilla, mutta leikki on hyvin erinäköistä. Poikien nukkekodissa syttyy usein tulipalo ja tyttöjen Legot muuttuvat eläinten kodiksi. Poikkeuksiakin tietenkin löytyy ja lapset leikkivät usein myös sukupuolirajat ylittävissä ryhmissä. Tällä hetkellä luokan yhteen kokoavia hittejä ovat kotileikki, kissaleikki ja erilaiset supersankarihipat.

Tyttövaltaisessa ryhmässä olen saanut huomata hirvityksekseni myös sen, kuinka ulkonäkökeskeisiä kolmevuotiaat tytöt ovat. Lapset vertailevat päivittäin hiusten lettejä, kenkiä, hameita ja paitojen printtejä. Aina pitäisi olla jotain uutta ja mielellään tietenkin Elsaa ja Annaa. Mutta ei kai ihmekään, jos pysähtyy hetkeksi miettimään, kuinka paljon aikuisetkin huomioivat lasten vaatteita ja ulkoisia ominaisuuksia. Omalta kohdaltani olen pyrkinyt keskittämään kommenttini lasten  onnistumisiin ja tekoihin, mutta kyllä minultakin välillä lipsahtaa.

Lasten pukemisesta trendikkäiksi pikkuaikuisiksi kohistaan aina silloin tällöin, mutta viimeaikoina minua on huolettanut enemmän naamiaispukuja muistuttavien prinsessamekkojen ja korkokenkien yleistyminen "tavallisina" kouluvaatteina. 

       

    Kuva täältä

Koulussamme ainakin kuudella tytöllä on nämä frozen kengät, jotka eivät ole mukavat, kätevät eivätkä turvalliset. Jos homma olisi minusta kiinni, ei luokassani sallittaisi keinokuituisia prinsessamekkoja eikä varsinkaan korkokenkiä. Mutta, mutta, taidan olla yksin huoleni kanssa.`

Nyt minua kiinnostaisikin kuulla, mikä on meininki Suomessa (tai muualla maailmassa) nykyään. Näkyykö lapsilla korkkareita ja naamiaispukuja arjessa? Ja jaellaanko lapsille ulkonäkökommentteja oikealta ja vasemmalta? Heh, jaellaanko niitä edes aikuisille? Oman kokemukseni mukaan ei läheskään samassa mittakaavassa kuin tällä puolen rapakkoa.

Suomalainen koulutaivas

Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että Suomen koulumenestys on maailmankuulua. Opettajaystäväni eri maista linkkaavat minulle vähän väliä artikkeleita, joissa ihmetellään ja ihastellaan Suomen koulumallia ja -menestystä. Tässä artikkeleista viimeisin:

Is This School Heaven? No, it's Finland

"I have been to Finland. It’s the place where teachers go after they die if they’ve been good and taught the Whole Blessed Child; if they’ve rejected the hell of Obsessive Standardized Testing."

Suomen koulumenestyksen kulmakiviä ovat tasokas julkinen koulusysteemi, joka on kaikkien perheiden ulottuvilla sekä laadukas opettajankoulutus. Suomessa ei uskota standardoituihin testeihin eikä opettajien palkka määräydy koulun tai luokan menestyksen perusteella. Opettajiin luotetaan, rehtorit tuntevat koulun arjen myös opettajan näkökulmasta ja tarvittaessa kouluissa tehdään myös moniammatillista yhteistyötä. Opettajaksi ei myöskään pääse kuka tahansa, sillä opettajankoulutuslaitos on haluttu opiskelupaikka ja kaikilta opettajilta löytyy maisterin paperit.

Tämä kaikki taitaa olla jo moneen kertaan sanottua, mutta artikkelista löytyi myös selityksenpoikanen sille, miksi USA ei ota oppia Suomesta. Hyvin yksinkertaistetusti syynä on raha. USA:ssa valloilla oleva Global Education Reform Movement ajaa omaa agendaansa, jonka mukaan menestysen ja rikkauden avain on yksityistäminen, standardoidut testit sekä opettajien kouluttaminen nopeammin ja halvemmalla. 

Käytännössä GERM näkee koululaitoksen aivan kuin se olisi kansainvälinen jättiyhtiö. Globaali maailma tarvitsee tehokkaan, tuottavan, yhdenmukaisen ja maailmanlaajuisen koulusysteemin, jossa yksilön tarpeet ja ihmisyys hukkuvat maailmantalouden jalkoihin. Maailma muuttuu, koulujen on muututtava perässä. GERM:n näkökulmasta Suomi ja suomalaisen koululaitoksen menestyminen on uhka, josta on päästävä eroon. Aseenaan GERM käyttää hidasta, mutta varmaa luottamuksen murtamista. Budjettien kanssa painiskelevat poliitikot pohtivat taatusti mallimme tuottavuutta sekä kustannustehokkuutta: Maailma muuttuu ja kilpailu kovenee - Käytämmeko rahamme oikein? Onko meidän todellakin välttämätöntä käyttää NÄIN paljon rahaa opettajankoulutukseen ja opetuksen yksilöistämiseen?

Opettajan ja ihmisen näkökulmasta toivon, ettei Suomi tuhoa vuosikymmenten työtä ja menestyksemme avainta - oikeasti toimivaa koulusysteemiä. Tiedän toki ettei Suomi ole koulutaivas eikä opettajan työ ole (Suomessakaan) aina niin kovin auvoista, mutta olen valmis seisomaan selkä suorana koulujemme takana. En ole ainoastaan opettaja - olen ylpeä suomalainen opettaja.

Hyvä päivä

Kun mies on lomalla, on se melkein yhtä hienoa, kuin jos olisin itse lomalla. Minut on hemmoteltu pian aivan piloille, mutta antaa mennä vain. Siisti koti, herkullisia illallisia, miljoona kohtaa ruksittu to do-listalta.. Omakin oloni on vielä loman jäljiltä energinen ja rentoutunut. Loma teki todella hyvää ja seuraavakin on jo ihan nurkan takana.

Palasin töihin viime torstaina ja vastaanotto oli ihana: hymyjä, halauksia, kauniita sanoja. Opettaja on näille pienille valtavan tärkeä. Onko olemassa toista ammattia, jossa saa kuulla päivittäin olevansa hauska, kaunis, viisas, ikävöity ja jopa rakas. "But miss Veera said..."  Opettajan sanalla on mahtava voima (kun olet kolme).

Yksi pieni poika keräilee minulle perhosten kuvia ja kiikuttaa niitä taskuuni joka päivä. Toinen pieni oli piirtänyt minulle anteeksipyyntökortin, koska ei totellut minua ulkona. Kolmas, neljäs ja viides kutsuivat minut kotiinsa leikkimään ja kuudes kysyy minulta joka päivä aidosti kiinnostuneena, mitä minulla on lounaaksi.

Vaikka yhteiskunta ei aina muistakaan arvostaa meitä pienten opettajia, olemme me taatusti tärkeitä. Meitä tapittaa joka päivä monen monituista silmäparia, jotka imevät itseensä kaiken mitä suustamme päästämme. Ei tämä ole ollenkaan hullumpi ammatti, vaikka välillä lehmänhermoja koetellaankin.

Kuvissa lounastauon meininkejä ja maininkeja

Kun minä olin lapsi

Oletteko koskaan pysähtyneet ajattelemaan, kuinka aikaan ja paikkaan sidottu lapsuus on? Lueskelin juuri listaa asioista, jotka ovat osa minun lapsuuttani: Kokisjojot, lankapuhelimet (sotkussa olevine johtoineen), kiiltokuvat, musiikin päälle puhuvat radiojuontajat, tarrakorvikset, TaoTao ja irtokarkkikiskat. Näistä lapsuuskokemuksistani osa on jaettavissa Phillin kanssa, osa kuuluu kiinteästi Suomeen.

Monet asiat ovat nukyään huomattavasti globaalimpia kuin kultaisella kasikytluvulla, mutta siitäkin huolimatta suomalainen ja kalifornialainen lapsuus poikkeavat toisistaan valtavasti. Ihan jo säänkin vuoksi... Suomalaislapsi leikkii marraskuussa Reiman kurahousut jalassa vesi- tai lumileikkejä, kalifornialaislapsen jalasta löytyy Roxyn uikkarit ja lätäköt ovat pikkuisen isompia. Valtameren aallot eivät ole juttu eikä mikään, mutta taivaalta tulevat vesipisarat sekoittavat koko osavaltion. Näytin preschool ryhmälleni kuvaa lumisesta Suomesta ja lasten silmät kasvoivat lautasten kokoisiksi: "Wau!!!" kuului huokailuna useammastakin suusta. Niinpä, lumi ei kuulu näiden lasten arkeen, osa ei edes tiedä, miltä se tuntuu.

Mutta löytyy meiltä kasikytluvun suomalaisilta ja kaksituhatluvun kalifornialaislapsilta jotain yhteistäkin: Pieni osa lastenkulttuuria on globaalia ja ikiaikaista. Frozen Annaa ja Elsaa ei tietenkään ollut vielä minun lapsuudessani, mutta Kaunotar ja Hirviö, Prinsessa Ruusunen, Lumikki ja jopa Teinikilpparit tuovat mieleeni muistoja Riihimäeltä parinkymmenenvuoden takaa. Disney ja Marvel hyödyntävät vanhoja tarinoita ja tekevät niistä uusia versioita sekä oheistuotteita yhä uudelleen ja uudelleen. Myös jotkut kirjat ja laulut ovat ja pysyvät, maasta ja vuosikymmenestä riippumatta.

Kuva lainattu Pinterest -sivustolta

Maailma muuttuu ja sen myötä muuttuu myöskin lapsuus ja lasten kokemukset. Sitä vastaan on ihan turha taistella - eikä siihen ole tarvettakaan. Meidän aikuisten ei auta muu kuin yrittää pysyä perässä ja vaalia uusia yhteisiä kokemuksia. Ja sitten kun nostalgian kaipuu iskee, voi netistä kaivaa esimerkiksi tämän listan ja huokailla haikeana yhdessä (facebook) kavereiden kanssa, kuinka kaikki oli silloin ennen niin paljon paremmin.

Erävoitto

Vessajutut aka potty words/ bathroom talk - jokaisen preschool-opettajan (ja vanhemman) ärsyttävämpääkin ärsyttävämpi ikuisuusongelma. Kaikkien ryhmäni lasten suista livahtelee pee pee ja poo poo head -hokemia aina sillointällöin, mutta yhden lapsen kohdalla vessasanat korvaavat tällä hetkellä vähintään jokatoisen normisanan. Opettaja repii hiuksiaan ja peliverkkareitaan, kun mikään ei tunnu auttavan.

Vessapuheiden suosio piilee tietenkin huumorissa. Itseä naurattaa ja muita naurattaa - miksi ihmeessä lopettaisin? Niinpä, sanopas se! Kaikkihan haluavat olla hauskoja ja kavereiden keskuudessa suosittuja. Opettajan näkökulmasta olisi kuitenkin ihan kiva, jos lapsukaiset löytäisivät vessanpöntön sisältöä fiksumpia sanoja muiden hauskuuttamiseen.

Ja siinäpä se sitten olikin, jos ei nyt ratkaisu, niin ainakin keino hillitä lasten vessapuheita: Opeta lapsille hauskuuttamisen jaloa taitoa tai vähintäänkin joku hölmö laulu. Enpä olisi vielä tänä aamuna uskonut, millainen hitti Apples and Bananas -laulusta tulee ryhmäni lasten keskuudessa. Laulun opettelun jälkeen ryhmän "pahin" potty-poika hauskuutti kavereitaan vessasanojen sijaan laululla ja kaikilla oli, ah, niin mukavaa.

Välillä se on niin pienestä kiinni... Saapa nähdä, kauanko tämä ratkaisu pitää vessasanat loitolla, mutta jokainen väliin jäänyt pissa on minulle (ja hermoparoilleni) kultaakin kalliimpi. Live and learn - Olen taas yhtä elämän oppituntia viisaampi.

Yritys hyvä (riittävä?)

Rakastan lastenkirjoja ja ostan niitä välillä omilla rahoillanikin lasten kanssa luettaviksi. Pidän kirjoista, joissa on huumoria ja jotka on kirjoitettu lapsille, lapsia kuitenkaan aliarvioimatta.

Kirja jonka luemme luokassani yhä uudelleen ja uudelleen on Pete The Cat and His Four Groovy Buttons (by Eric Litwin). Kirjaan liittyy myös laulu, jonka olen muokannut paremmin omaan suuhuni sopivaksi. Tarina on hyvin simppeli, mutta opettaa lapsille kuin huomaamatta matikkaa sekä sen, että tavaraa tulee ja menee," But do we cry? Goodness NO!"

Tästä kirjasta innostuneena ostin itselleni myös pari muuta Pete the Cat -kirjaa, joissa yhdessä valmistetaan jättivoikkari ja jaetaan se yhdessä kavereiden kanssa ("sharing is cool"), toisessa kerätään rohkeutta kokeilla uusia juttuja, vaikka ensin hieman pelottaisikin ("It's ok to be afraid but it's more fun to surf") ja kolmannessa pelataan pesäpalloa ja ollaan siinä surkeita ("But it's ok, at least you tried").

kisu the cat loves to look at herself in the mirror...

Niin paljon kuin Pete the Cat -kirjoista pidänkin, ärsyttää tuon viimeksi mainitun kirjan sanoma minua suunnattomasti. Kaikessa ei tietenkään tarvitse olla hyvä ja on hienoa jos nauttii niistäkin asioista, joissa muut ovat parempia, mutta missään vaiheessa tarinaa lapsia ei kehoiteta harjoittelemaan tai edes pyrkimään mihinkään parempaan. Pete epäonnistui pahasti, mutta kohautti vain hartioitaan. Peteä ei harmittanut eikä hän turhautunut. Pyh, sanon minä! Kyllä kerta toisensa jälkeen epäonnistuminen ärsyttää ja lannistaa kenet tahansa.

Kaikessa ei tarvitse tietenkään olla pro tai ottaa vakavasti, mutta lapsia on hyvä valmistella myös siihen, että monia asioita pitää harjoitella ennen kuin ne onnistuvat. Välillä pitää olla sinnikäs ja yrittää samaa asiaa monta kertaa. Mutta vitsit että se tuntuu hyvältä, kun jokin juttu, johon on uhrannut aikaa ja vaivaa, onnistuu vihdoin ja viimein. Olkoon se sitten kenkien jalkaan laittaminen tai ensimmäisen kunnarin saaminen. Minun tapauksessani surfaaaminen (jota olen vieläkin liian pelokas kokeilemaan).

Kisu the cat is proud of her bunny ears... 

Being different is cool!

Että tällainen avautuminen tänään. Koskahan löytäisin ajan ja energian omien lastenkirjojeni kirjoittamiseen...? Silloin kun en työskentele lasten kanssa, minulta puuttuu inspis ja silloin kun työskentelen lasten kanssa, minulta puuttuu aika. Heh, pitäisi vissiin yrittää vähän kovemmin.