Muuttoturhautusmus

Eilen alkoi tuntumaan vahvasti siltä, että tämä kodin laittaminen riittää jo. Phill oli koko viikon työmatkalla ja odotukset viikonlopun aikaansaannoksille olivat kovat. Päädyimme kuitenkin tuhlaamaan aikaa salilla, jonoissa, liikenteessä ja pesulassa. Istuimme kotona tietokoneittemme äärellä, suunnittelimme, piirsimme, puhuimme ja sufailimme netissä. Pohdimme ja aloittelimme useampaakin projektia, mutta mitään valmista emme saaneet kuitenkaan aikaiseksi koko päivänä.

Turhautuminenhan siitä seurasi.

Tänään otimme varmanpäälle ja vietimme koko aamun laittamalla taidetta seinille. Pum! Johan tuli näkyvää ja valmista ja olokin parani parilla pykälällä. Taulujen seinälle laittaminen oli tosin melkoinen urakka tuon minun tarkan insinöörimieheni kanssa. Mittasimme taatusti jokaisen talosta löytyvän seinän vähintään kolme kertaa. Mutta en voi kieltää etteivätkö taulut ja kuvat näyttäsi nyt juuri niin hyviltä kuin mahdollista. Olemme joissain asioissa niin kovin erilaisia, mutta sepä saattaa olla ihan hyväkin asia.

Tänään olo on siis hieman luottavaisempi sen suhteen, että joskus tulee valmista. Seuraavina listalla ovat telkan kiinnittäminen takan yläpuolelle, olkkarin matto ,vaatekaappien uudelleen organisoiminen,viihdetietokone, takaoven verhot, kissojen kiipeilyseinä ja hiekkalaatikkosydeemit sekä pikkuisen pihan/pation laittaminen. Heh, ei lopu homma kesken, vaikka tällainen turn key -koti ostettiinkin.

Onneksi ihan kaikella ei ole kuitenkaan mikään hoppu. Aikaa ja rahaa kun ei vieläkään näytä kasvavan puissa - ainakaan täällä kuivassa Kaliforniassa. Nyt ei auta muu kuin hillitä hätäisiä housujani ja keskittyä kodin sijaan vaikka töihin. Viimeistä viedään tällä erää. Aika hurja tunne!

Muuttourakka

Hei, me muutettiin ja selvittiin jopa ihan kunnialla. Tässä pieni risut ja ruusut lista viikonlopun urakasta:

40 asteen helle muuttoviikonloppuna = ei hyvä. Hikoilimme kuin pienet siat sekä sisällä että ulkona. Vanhassa kodissamme ei ollut ilmastointia ja sisälämpötila nousi hetkessä kolmeenkymppiin. Uudessa kodissa puuhastelu on ollut huomattavasti mielekkäämpää, sillä nyt meillä on central air (ja sen mukainen sähkölasku).

Tavaraa oli sittenkin enemmän kuin kuvittelimme. Siis sellaista hölmöä pikkusälää, jota ei osaa pakata eikä purkaa järkevästi. Nimikoin neljä laatikkoa random, figure it out later ja arvatkaa vain kuinka paljon huvittaa edes koskea näihin laatikoihin. Ja arvatkaa vain kuinka monta oikeasti tärkeää tavaraa kaiken turhan sälän sekaan on piilotettu. Nimimerkki, missä on meidän hammasharjat ja Phillin parran ajovehkeet...

Aivan liikaa kahvia ja pikaruokaa

Pesukone ja kuivuri aiheuttivat yli tunnin viivästyksen, sillä ne asettuvat niille varattuun tilaan hiukan liiankin täydellisesti. Ja sitten kun ne oli ähisty melkein paikoilleen, huomasimme virtajohdon olevan väärää mallia. Ei muuta kuin rautakauppaan ja lisää ähinää ja puhinaa myöhemmin. Sitä ennen pyykkivuori kasvaa.

Kisu selvitti muuton kuin vanha tekijä, mutta arkajalka Possu traumatisoitui varmasti loppuelämäkseen. Vieraita miehiä pelkäävä Possu juoksi muuttoapulaisia pakoon lipastolaatikoiden taakse ja pysyi siellä. Emme kuitenkaan voineet muuttaa kissaa lipaston sisällä, joten vapiseva Possu raukka piti kiskoa esiin puoliväkisin. Tyhjä talo ei pelottanut Possua yhtään niin paljoa kuin uusi koti, jota Possu ei uskaltanut tutkia moneen tuntiin. Yöllä Possu lähti vihdoin tutkimusretkelle ja piti meitä hereillä lähes koko yön maukumisellaan. Vitsi kato, täähän on mun sohva ja kiipeilytorni. Tuu nyt kattoon hei!

Kaapeliyhtiöt veivät aivan liikaa kallista muuttoaikaamme. Puolen tunnin puhelinjonotus kun halusimme irtisanoa vanhan sopimuksemme. Puolen tunnin jonotus liikkeessä laitteita palauttaessani. Yli puolen tunnin puhelinurakka, että uusi netti saatiin kytkettyä päälle ja toimimaan. No nyt toimii ja on muuten nopea!

Mutta meni tässä muutossa muutama asia myös ihan putkeen:

Phill hankki meille töistä tehokkaita muuttokavereita ja äijälauma hoiti muuton kantamis- ja asennusosuuden kunnialla. Kukaan ei itkenyt hellettä eikä myöskään pökertynyt kesken urakan.

Emme tapelleet kertaakaan, vaikka muutaman tuskailukohtauksen toki sainkin. Ei muuttaminen kivaa ole, mutta onni oman kodin omistamisesta kasvatti pinnaa ainakin kahdella metrillä. Launtai-illan kotiretkeily pelien ja oluen voimalla oli yksi hauskimmista illoista pitkään aikaan.

Löysimme San Diegosta loistavan kierrätyskeskuksen, minne roudasimme innoissamme kaksi kuormallista tavaraa. Roinasta eroon pääseminen tuntui hyvältä, varsinkin kun tavarat päätyivät kaatiksen sijaan kierrätykseen. Nytpä tiedämme, että Miramarissa voi kierrättää sellaisetkin ravarat, joita tavallinen kotitalouskierrätys ei hyväksy.

Home Depot perjantai-iltana

Uusi koti ei ole vielä lähellekään valmis, mutta purettavia laatikoita on jo huomattavasti vähemmän kuin tyhjiä boxeja. Urakka jatkuu koko viikon iltaisin ja ensi viikonloppuna taas täysipäiväisesti. Tästä tulee hyvä! Meidän oma koti.

Loppuyllärit

Tänään se on virallista: Olemme oman kodin omistajia! Sen kunniaksi poksautimme shampanjat ja siivosimme iltamyöhään kotiamme muuttokuntoon.

Vaikka mitään isompia kommelluksia ei loppumetreihin enää mahtunutkaan, ihan ilman sydämentykytyksiä ei tästäkään selvitty. Kahta päivää ennen kaupan virrallistamista meille selvisi, että moneen kertaan tilatuiksi vakuuteltuja lainadokumentteja ei oltu sittenkään tilattu, sillä title yhtiöltä puuttui lainan käsittelijän nimi.

Kun nimi saatiin selvitettyä, ilmoitettiin minulle kello 3 iltapäivällä, että dokumentit ovat valmiina allekirjoitettaviksi ja ne olisi saatava allerkijoitettua notaarin läsnäollessa vielä saman illan aikana. Minä pääsin tuona päivänä töistä jo neljältä, mutta Phill oli suunnitellut olevansa kotona vasta iltamyöhään. Lopulta sain sumplittua kaikki osapuolet keittiönpöytämme ympärille iltaseitsemältä ja sitten alkoikin viimeinen luku-, ymmärrys- ja allekirjoitus-urakka. Valmista tuli "jo" yhdeksältä. En tiedä kuinka paljon notaarin kotikäynti tuli maksamaan, luultavasti ainakin mansikoita, ehkä jopa lakkoja. Onneksi lasku ei tipahtanut kuitenkaan meidän maksettavaksemme.

Keskiviikkona saimme sitten yllättäen ilmoituksen, että kaupat oli virallistettu ja asunto meidän. Tämä tuli aivan puskista, sillä kaupat piti virallistaa vasta torstaina. Mikä ihmeen hoppu niillä papereilla oli tiista-iltana? Se jäi ikuiseksi mysteeriksi... Mutta siinä vaiheessa kun pankista ilmoitettiin, että aikaistuneen kaupan vuoksi olemme heille 50 taalaa velkaa  (extrakorko), nostimme asiasta metelin. Kukaan ei kysynyt haluammeko omistaa talon päivää aiemmin. Meille vain ilmoitettiin, että paperit on allekirjoitettava tiista-iltana. Loppujen lopuksi Escrow otti ylimääräisen viisikymppisen maksettavakseen ja me lopetimme valittamisen siihen.

Kaikkien normaalien pönötyskuvien joukosta valitsin kuitenkin tämän kuvan. Tällaisia me olemme. Ottakaa tai jättäkää...

Mutta nyt talo on meidän ja edessä on enää "pelkkä" muutto. Sain onneksi sekä perjantain että maanantain vapaaksi, muuten en ehkä pysyisi järjissäni. Sen lisäksi että olen pakannut tavaroita ja allekirjoittanut papereita iltamyöhään, olen paahtanut töissä johtajan sijaisena koko viikon. Vaikka johtajan pestissä on omat hyvätkin puolensa (aka palkka), liittyy siihen myöskin hyvin paljon vastuuta ja ylimääräistä verenpaineen nousua. Uskomatonta, kuinpa paljon yhdessä pienessä koulussa voikaan sattua ja tapahtua sen yhden viikon aikana, kun kaikki huutavat kilpaa minun nimeäni.

Nyt kuitenkin nukkumaan ja aamulla muuttopuuhiin. Blogi jää pienelle muuttotauolle viikonlopun yli, mutta insragramissa ja fb-sivulla saattaa vilahdella muutamia pahvilaatikon täyteisiä kuvia.

Maalari maalasi taloa...

Maalari maalasi, muttei tullut sinistä eikä punaista. Sateenkaaren värien sijaan tuli tylsän harmaa.  Paljon tummempi ja ankeampi kuin edellinen vaalea.

Näin se homma menee, kun talo ei ole oma. Yhtenä päivänä oveen ilmestyi lappu, että talonne maalataan ensi viikolla. Toisena iltana ajoin melkein kodin ohi, kun en meinannut omakseni tunnistaa. Jäljestä päätellen homma hoidettiin mahdollisimman nopeasti. Ja väristä päätellen asialla oli joku naamiointiin erikoistunut taho.

Asumme tällä hetkellä talossa, jonka omistaa Lincoln military housing. Lincoln on nimestään huolimatta yksityinen siviiliyhtiö, jolta laivasto ostaa asuntopalveluita. Saisimme asua tietenkin ihan missä huvittaa, mutta housing diili on oikeastaan aika hyvä vaihtoehto. Talomme vuokra- tai ostohinta olisi siviilimarkkinoilla kaukana budjettimme ulottumattomissa. Pidämme talostamme, isosta pihasta ja Pacific Beachin alueesta todella paljon. Ihana bonus on ollut se, että kaikki apu ja ilmaiset korjaustyöt ovat olleet yhden puhelinsoiton päässä 24/7. Palvelua on tullut testattua niin sunnuntai-illan vesivuodon kuin uudenvuoden tukkeentuneen viemärinkin muodossa.

Viimeaikoina olemme kuitenkin alkaneet miettimään tilannettamme nenäämme pidemmälle ja todenneet, että heitämme tällä hetkellä rahaa hukkaan. Kaikkein järkevintä olisi ostaa oma asunto. Joutuisimme tietenkin tinkimään neliöistä, vastaamaan kaikista korjaustöistä itse ja hoitamaan muuton omakustanteisesti, mutta pitemmällä tähtäimellä oma asunto olisi hyvä sijoitus ja ajatuksena aivan ihana. Oma koti.

Ette arvaatkaan kuinka monta iltaa olen jo istunut koneella ja selaillut eri mahdollisuuksia. Vielä toistaiseksi projekti on aivan alkutekijöissään, mutta unelmilla on ihana leikkiä. Ihan muutaman kerran olen saattanut vahingossa klikata auki myös jonkin miljoonia maksavan rantatalon, mutta noin niin kuin pääpiirteissään olen pitänyt jalat tukevasti maassa ja listannut asuntomme toivelistalle nykyistä isomman keittiön, kaksi makuuhuonetta, pikkiriikkisen pihan (tai ainakin parvekkeen), matottomat lattiat ja hyvät säilytystilat. Ei pitäisi olla mahdotonta, eihän...?

Mielikuvamuuttamista

San Diegon sää on saanut mieleni seikkailemaan tänään Hawaijille. Välillä sataa ja sitten taas paistaa. Tummat pilvet ovat kehystäneet tuulessa huojuvia palmupuita, mutta toiseen suuntaan katsoessa taivas onkin ollut kirkkaan sininen. Auringon tullessa esille, on ollut mukavan lämmin ja ilma on tuoksunut kesäisen raikkaalta - täydellinen sää, ihan kuin Hawaijilla. Kuin taikaiskusta musiikki seurasi säätä ja kuulin tänään radiosta, pitkästä aikaa, Pepperin Stormtrooper -biisin. Ihana Hawaiji ja kultaiset muistot!

Leikittelemme aina välillä ajatuksella, minne haluaisimme muuttaa seuraavaksi. Emmehän me tulevaa tukikohtaamme tietenkään itse päätä, mutta toivomuksia saa toki esittää.

Paluumuutto Hawaijille jakaa mielipiteemme kahtia: Minä voisin asua Oahulla vielä hetken,  mutta Phill sai saaresta seitsemän vuoden aikana jo tarpeekseen. Enkä kyllä yhtään ihmettele. Kaunishan Oahu on kuin mikä, mutta melkoisen eristyksissä manner-USA:sta ja todella kaukana Suomesta. Ilman ruuhkia saaren ajaa ympäri parissa tunnissa, vaikka en minä kyllä ihan heti keksi, milloinka Oahulla ei olisi ruuhkia.

Jos ei sitten Hawaijille, niin minne? Phill haluaisi Connecticutin osavaltioon Grotoniin, sillä läntiset komennukset alkavat jo tympimään. Groton olisi tietenkin huomattavasti lähempänä New Jerseya ja Suomea kuin San Diego tai Hawaiji, mutta kaupunkina Groton teki minuun niin lähtemättömän huonon vaikutuksen etten asettaisi sitä oman listani kärkipäähän.

Georgiaan tai Guamin saarelle emme halua kumpikaan eikä Virginiakaan oikein houkuttele. Seattlen kupeeseen, Washingtonin osavaltioon, voisimme harkita muuttavamme ja tällä hetkellä tuntuu myöskin siltä, että San Diegoon voisi jäädä vielä paljon pidemmäksikin aikaa.

Onneksi kyse on vielä toistaiseksi pelkästä mielikuvamuuttamisesta. Juuri nyt ei meinaan huvittaisi nousta tästä sohvalta ylös, saatikka sitten muuttaa yhtään minnekään.

Kuva perjantailta, jolloin sadepilvet alkoivat hiipimaan horisonttiin.

Muuta ja muutu

Kaverini linkkasi tänään facebookissa uutisvirtaansa artikkelin, jossa kaikkia ihmisiä käskettiin muuttamaan ainakin viisi kertaa elämässään. Artikkelissa kehotettiin haastamaan itseään, etsimään akiivisesti uusia kokemuksia ja välttämään paikoilleen jumittumista - liian mukavaa olotilaa. Elämme uusia kokemuksia varten ja uusien kokemusten varassa. Ilman muutosta elämä kuivuu kasaan ja menettää särmänsä.

                   

Minun on helppo yhtyä artikkelin sanomaan, olenhan aikamoinen ikiliikkuja. Elin lapsuuteni Riihimäellä kahdessa eri asunnossa. Opiskelukaupungissani, Jyväskylässä, minulla oli kolme eri osoitetta. Myöhemmin asuin vielä vuoden Järvenpäässä ja vuoden Helsingissä. Suomen rajojen sisäpuolelta poistuttuani asuin Amsterdamissa puolivuotta. Sitten Bostonissa, Hawaijilla kolmessa eri osoitteessa, Portsmouthissa New Hampshiressa ja nyt täällä Kaliforniassa.

Minulla ei ole aavistustakaan minne me aikanamme asetumme ja vielä vähemmän milloin. Voi olla, että kerkiämme muuttamaan toiseen kaupunkiin, osavaltioon tai jopa maahan vielä kymmenen kertaa tai sitten emme enää kertaakaan. 

Asuinpaikan epätietoisuus ei ahdista minua. Enemmän pelottaa ajatus siitä, etten osaisikaan asettua aloilleni sitten kun sen aika koittaa. Kun kerran lähtee, on lähteminen aina hieman helpompaa ja helpompaa. Kaikki muuttuu väliaikaiseksi ja ajatus pysyvyydestä tuntuu vaikealta. Toisaalta kuulun niin moneen paikkaan, toisaalta en täysin minnekään.  Välillä haluan vain olla ja jäädä, seuraavassa hetkessä havittelen taas uusia kokemuksia.

                   

Muuttaminen tarkoittaa aina ainakin osittain puhtaalta pöydältä aloittamista, niin hyvässä kuin pahassa. Uusi alku tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia ja valtavasti työtä. Vanha ei toimi uudessa ympäristössä - elämää pitää rakentaa ja muokata aktiivisesti. Muutoksen siivellä elämän muokkaaminen on helpompaa, vaikka todellisuudessahan elämää pitäisi rakentaa aina aktiivisesti - silloinkin kun ympäristö pysyy samana. Paljon muuttavatkin voivat jämähtää ja toisaalta koko elämänsä yhdessä osoitteessa asuvat voivat elää hyvin kokemusrikasta elämää. 

Olisi kiva kuulla muidenkin ulkosuomalaisten tai maailmankansalaisten ajatuksia muuttamisesta, uusien kokemusten metsästämisestä ja paikoilleen asettumisesta. Voiko muuttamiseen jäädä koukkuun? Onko paikoilleen asettuminen sittenkin helppoa, kun aika on kypsä? Tarvitseeko minun kiinnittyä fyysiseen paikkaan, jos elämässäni on kuitenkin pysyviä ihmissuhteita ja ryhmiä?

Siinäpä paljon pohdittavaa niin minulle kuin muillekin...

Haikeita hyvästejä

Vietimme iloisen lauantai-illan porukalla, joka koostui läheisimmistä laivastoystävistäni. Lemppari tuplatreffipariskuntamme ei ole oikeasti pariskunta, vaan kaksi ystävystä, jotka ovat hitsautuneet yhteen - kaksikko, jonka kanssa me olemme hitsautuneet yhteen. Nämä ystävät ovat minulle kuin adoptoituja (aikuisia) pikkuveljiä.

Eilinen ilta oli viimeinen tällä kokoonpanolla, sillä ystävistämme toinen muuttaa itärannikolle ensi viikolla, toinen pohjoiseen myöhemmin tänä syksynä. Minun tulee ikävä. Minulla on jo ikävä. Mutta ikävän ja haikeuden rinalla pysyy ilo siitä, että nämä ihmiset ovat tulleet elämääni.

Yksi Phillin laivastoystävä totesi läksiäisjuhlissaan, että sukellusveneyhteisö on kuin valtameri; jos otat siitä ämpärillisen vettä pois, hyökyy ulapalta monta saavillista tilalle ennen kuin huomaatkaan. Töiden kannalta tämä voi pitää paikkansa, mutta ystävyyssuhteet ovat mielestäni ihan oma lukunsa. Ystäviä tulee ja menee, säilyy ja palaa. Jotkut ihmiset jättävät elämäämme isomman aukon, joka täytyy kyllä aikanaan, mutta ei koskaan täysin samalla tavalla.

Tänään muistan taas, kuinka paljon inhoan hyvästejä... Inhoan niitä niin paljon, että jossain vaiheessa lakkasin päästämästä ihmisiä oikeasti lähelleni. Kohta he tai me muuttaisivat kuitenkin pois. Onneksi tulin aika pian järkiini ja oivalsin, että ilman oikeita ystäviä ei voi elää. Ystävät ovat jokaisen haikean hyvästin arvoisia - ystävien jättämä jälki on ikuinen. Laivastoystävien kohdalla ei myöskään koskaan tiedä, milloinka he putkahtavat takaisin jokapäiväiseen elämääsi, sillä ennemmin tai myöhemmin joku meistä muuttaa taas.

Nähdään taas ja jatketaan siitä mihin eilen jäätiin!

Kuvat Torrey Pines State parkista

Ihan kypsä

Jossain vaiheessa muutto- (tai siivous) urakkaa tulee aina sellainen olo, että nyt riittää. Yleensä se tapahtuu siinä vaiheessa, kun alkuinnostus menee ohi, mutta tehtävää on vielä niin paljon, ettei maaliviiva näy edes kaukana horisontissa. Tämä piste on saavutettu än, yy, tee, NYT! Ei kiinnostaisi enää yhtään.

Viimeinen niitti oli äsken seinältä pudonnut kello, joka repi palan maalia mukanaan. Nyt ei ole enää kelloa ja seinän läiskä ärsyttää. Voimme tietenkin haudata sen uudella kellolla ja unohtaa koko asian, mutta nyt jo stressaa se, kuinka paljon seinän uudelleen maalaaminen sitten joskus tulevaisuudessa stressaa kaiken kiireen keskellä. Philliä lähinnä naurattaa. Maailmassa on kuulemma suurempiakin murheita.

Okei myönnetään, minuakin alkaa jo vähän naurattamaan. Ehkä tästä selvitään. Aiomme kuitenkin ottaa muuttopuuhista vapaaillan ja avata Bevmosta ostetun viinipullon. Tai oikeasti niitä pulloja on kaksi, sillä toinen pullo maksoi vain 5 centtiä (buy one get other one for 5 cents). Voi tosin olla, että uni tulee ennen kuin toisen pullon pohja häämöttää. Kisu on osoittanut viime aikoina olevansa ihka aito yökukkuja ja pitänyt meitäkin hereillä aamuöisillä seikkailuillaan. Viime yönä Kisu leikki muovipussilla ja aukoi lipaston laatikoita. Sitä edellisenä yönä Kisu testaili kuinka kova ääni lähtee vietereillä toimivista ovistoppareista, jos niitä läimäyttelee tassuilla ja sälekaihtimista, jos niiden väliin tunkee päänsä. Muiden puuhien lomassa Kisu on myös treenaillut sprinttejä olohuoneesta makuuhuoneeseen ja päättänyt ne täydelliseen pomppuun sängyllä nukkuvien viattomien sivullisten vatsojen päälle. Näin meillä.

Mutta valitus sikseen, kyllä tämä koti alkaa olemaan jo ihan elettävässä kunnossa. Olemme myös alkaneet pikkuhiljaa siirtymään muuttamisen parhaaseen vaiheeseen, eli uudessa kotikaupungissa ja naapurustossa seikkailuun. Kaikkea kivaa on jo löytynyt, mutta niistä lisää joku toinen päivä kuvien kera.

Kisu tekee kaappitarkastusta

Tämä on otettu reissussa... Kyllä se joskus nukkuukin. Yleensä sillon, kun minun pitäisi nousta.

Tämäkin on vanhasta kodista, mutta sama meininki jatkuu.

San Diegossa kaikki on isompaa

Olemme olleet todella tehokkaita. Vierashuoneen perukoilla on enää pari hassua kirjalaatikkoa purkamatta vaikka muuttomiesten lähdöstä on vasta reilu vuorokausi. Täällä alkaa näyttä jo ihan kodilta, vaikka seinillä ei olekaan vielä mitään ja pyykkiä on niin paljon, että se ei mahtuisi edes viiteen pyykkikoriin. Onneksi meillä on jo ennestään pesukone ja kuivuri ja nyt jopa erillinen kodinhoitohuone.

Muuttourakkaa nopeutti huomattavasti uuden kodin koko ja loistavat säilytystilat. Talossamme on kolme makuuhuonetta, joista kahdesta löytyy koko seinän levyinen komero ja kolmannesta minun ihka ensimmäinen "walk in closet", eli tuttavallisesti kutsuttuna vaatehuone. Näiden lisäksi talon käytäviltä löytyy kaksi isoa extra-kaappia ja autotalliinkin mahtuu paljon muutakin kuin auto. Olemme todella tyytyväisiä ratkaisuumme siirtyä vapailta markkinoilta housing-asiakkaiksi. 

Kotimme lisäksi San Diegossa tuntuu kaikki olevan vähän isompaa. Mission Valleyn Targetissa oli yhden kerroksen sijaan kaksi ja ostoskärryille oli omat rullaportaat, Bed Bath and Beyond-kaupasta löytyi viiniä ja SALMIAKKIA ja teissäkin on muutama kaista enemmän kuin kotoisalla I-95 motarilla. Isoissa teissä ja nopeassa liikenteessä ei ole mitään vikaa, jos tietää mihin on menossa ja missä oma exit on. Olemme eksyneet muutaman kerran aika lahjakkaasti, mutta perusreitit alkavat olemaan jo hallussa. Kaliforniassa pitää olla liikenteessä sopivan röyhkeä. Sen olen jo oppinut.

Huomenna vaihdamme laatikoiden purkamisen shoppailuun ja suuntaamme rautakaupan kautta Ikeaan. Pitäisi ostaa isompi ruokapöytä, ruohonleikkuri ja patiokalustesetti. Vähän kyllä hirvittää, kun tavaramäärä vain kasvaa ja kasvaa. Mitenköhän meille käy, jos uuden kodin pitää olla joka kerta hieman isompi ja isompi... Pitäisi vissiin voittaa lotossa tai löytää se amerikkalainen unelma. 

Hassua muuten, että uuden kodin nähtyämme yksi ensimmäisitä ajatuksistamme oli pelko siitä, että täältä pitäisi muuttaa liian pian pois. En tainnutkaan koskaan mainita, että kaksi päivää ennen lähtöämme Grotonista, oli todella lähellä, että Phill olisi vaihtanut yksikköä lennosta ja lähtenyt heti muuttoreissun jälkeen suoraan 6kk komennukselle, jonka jälkeen kotitukikohtamme ei olisikaan ollut San Diego vaan Groton. Muutos jäi (onneksi) toteutumatta, mutta muistutti kyllä siitä, että tämä ilo voi jäädä lyhyeksikin...tai jatkua vuosia. "The one thing you know is that you never know." Mutta nautitaan nyt täysillä niin kauan kuin voidaan! 

Näin paljon paperia "tarvitaan" 8 viinilasin pakkaamiseen 

Perhekuva

Perhekuva 2, I ran away

Ihan kuin kotonaan

Viimeinen rutistus Utahista San Diegoon tuntui kaikista pätkistä pisimmältä. Halusimme jo kotiin, mutta ensimmäistä San Diego-kylttiä ei näkynyt eikä kuulunut. Siis siltä se ainakin tuntui. Teiden varsilla näkyi yhä edelleen vain rutikuivia hiekkakenttiä ja aavikoita. Silloin tällöin kuivuuden keskeltä putkahteli esiin kaupunkeja ja vihreitä länttejä, jotka antoivat hieman toivoa lähestyvästä kodista. Eniten toivoa antoi kuitenkin loistava taco-lounas, jonka kävimme ahmimassa pienessä "hole in the wall"-ravintolassa. Olimme tarkoituksella vältelleet meksikolaista ruokaa koko reissun ajan ja tätä herkkua kannattikin kyllä odottaa! On olemassa "meksikolaista" ruokaa ja meksikolaista ruokaa. Tämä oli sitä ehtaa tavaraa.

Kun vihdoin saavuimme San Diegoon, kurvailimme suorinta tietä housing-toimistoon selvittelemään asuntoasioitamme. Saimme perjantaina kummallisen sähköpostin, jossa lyhyesti ilmoitettiin, että allekirjoittamamme vuokrasopimus oli mitätöity. Soitimme tietenkin toimistolle heti maanantaiaamuna ja meille vakuutettiin, että meillä olisi yhä edelleen koti odottamassa. Mitätöinnin syytä ei kuitenkaan osattu kertoa vielä tuossa vaiheessa. Toimistolla sitten selvisi, että sopimus oli mitätöity, sillä housing-toimisto ei saa periä meiltä vuokraa ennen kuin olemme ottaneet asunnon fyysisesti haltuumme. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että allekirjoitimme muutaman paperin uudelleen ja säästimme kahdeksan päivän vuoran. Ei hullumpi diili! Asiointi housing-toimistossa oli meille kummallekin ensimmäinen ja todella miellyttävä kokemus. Tuntuu, että tässä toimistossa meistä ja meidän asioista oikeasti pidetään huolta.

Toimistolta lähdettyämme suuntasimme muutaman korttelin päähän katsomaan, millaista taloa alkaisimme pian kutsumaan (koti)kodiksi. Hieman jännitti, mutta aivan turhaan. Talo oli isompi, siistimpi, käytänöllisempi ja valoisempi kuin olimme ikinä kuvitelleetkaan. Nyt on tilaa ja etenkin kaappitilaa toteuttaa kaikki ne "kaukaiset" haaveet puutarhasta, työpajasta, harrastehuoneesta, oikeasta vierashuoneesta ja isommista illanistujaisista. Eniten meitä hämmästytti, kuinka virheettömän hyvässä kunnossa kaikki matot, seinät ja sälekaihtimet olivat. Myöhemmin naapurimme kertoi meille, että kaikki edellä mainitsemani oli oikeasti uutta. Edellisten asukkaiden pienet lapset olivat ilmeisesti tehneet pahaa jälkeä.

Nyt kun takana on kaksi ja puoli päivää uudessa kotikaupungissani, voin jo todeta kokemuksen syvällä rintaäänellä, että olen aivan rakastunut San Diegoon ja etenkin tähän Pacific Beachin alueeseen. Rakkauttani ei laimenna edes se tosiasia, että joku varasti tänään autostamme työkalut sen 5min aikana, jonka auto oli pihatiellämme lukitsematta. Isoissa kaupungeissa on isojen kaupunkien ongelmat, vaikka asuisikin kivalla ja turvallisella alueella. Olisihan tuo pitänyt muistaa jo Hawaijin kokemusten pohjalta... Mutta hyvä, että saimme muistutuksemme ennen muuttokuorman saapumista. Olisimme varmaan jättäneet autotallin ovet levälleen muuton ajaksi. Jos jotain on pakko lähteä, ojennan pitkäkyntisille mielummin muutaman kympin työkalut kuin kalliit pyörät ja lumilaudat. Tulevaisuuden kannalta mielenrauhaa lisää myös talostamme löytyvä murtohälyytin, joka saadaan toivottavasti toimimaan maanantaina. Testasimme tänään nappuloita ja totesimme, että meillä on väärä tunnusluku. Hälyytin kyllä toimii (pitkään ja hartaasti, jos sen vaimentamiseen tarvittava tunnusluku puuttuu). Kuulen sen vieläkin korvissani.

Niin kuin näkyy, netti toimii taas ja kirjoitettavaa olisi vaikka kuinka. Takana on kuitenkin pitkä päivä ja edessä monta samanmoista. Oma sänky kutsuu, pitkästä aikaa! Hyvin levänneenä jaksaa sitten taas aukoa pakettaja. Totesimme tänään Phillin kanssa, että tuntuu melkein joululta. Kaikki lahjat ovat tutun oloisia ja kovasti mieleen. Ehkä paras joulu ikinä!

Karavaani liikkeellä

Nyt kun meidän tetrispakatussa autossa on yksi matkustaja ja pari kassia lisää, voidaan todeta, että auto on TÄYNNÄ. Mutta pääasia, että se liikkuu vihdoin. Groton jäi taakse ja sijainti on tällä hetkellä Washington, New Jersey.

Täällä Phillin kotiseuduilla on tietenkin tullut vierailtua jo monen monituista kertaa. Tänne on aina kiva tulla, sillä heti ensimmäisestä vierailusta lähtien, olen ollut Phillin vanhempien luona kuin kotonani. Ja mikä parasta, Phillin vanhemmat (ja sisko ja Phill itse) ovat ihan mielettömiä kokkeja.

Kaupunkina, tai ehkä ennemminkin kyläpahasena, Washington, NJ ei ole kummoinenkaan. Muistan joskus muinoin kuvitelleeni, että New Jersey on New Yorkin lähiö. Pikkuhiljaa minulle selvisi, että New Jersey onkin oma osavaltionsa, jonka sisään mahtuu jos minkä näköistä maisemaa. New Jerseyn lempinimi on Garden State ja suuri osa osavaltiosta on yllätys, yllätys, peltojen ja farmien peittämää. Peltojen lisäksi tänne mahtuu muutamia isoja kaupunkeja, idyllisiä merenrantakaupunkeja (Jersey shore!), pieniä talopahasia, valtavia lukaaleita, Atlantic Cityn casinot ja tietenkin kattava ja toimiva junayhteys New York Cityyn. New Jersey on yksi kalleimmista osavaltioista elää ja asua, tästä kiitos jäätäville veroille.

Nämä kaksi kuvaa ovat vanhoja kuvia Thanks giving reissulta 2007

Lilbits puppy rakastui Phillin rapsutuksiin

Bucky sieti meitä, mutta inhosi Kisua. Kisua pelotti kaikki nelijalkaiset, yllättävää!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Seuraavaksi suuntana Pittsburgh, Pennsylvania (jonka kerran vampyyrin pelossa sekoitin Transylvaniaan. tästä ajatushäröstä saankin sitten kuulla ihan joka kerta Pennsylvaniassa käydessämme).

Sopimuksia

Parin viimepäivän teema on tuntunut olevan erilaisten sopimusten allekirjoittaminen ja purkaminen. Tämä ei tietystikään ole kovinkaan yllättävää näin muuton keskellä.

En tiedä, mihin sillan alle olisimme joutuneet ilman äärettömän joustavaa Portsmouthin asunnon vuokranantajaamme. Muuttoaikataulumme muttuivat päivittäin, mutta tämä ei häntä juurikaan hetkauttanut. Hän tiesi saavansa asuntomme uudelleen vuokralle n. päivän varoitusajalla. Lisäksi hän piti meistä kovasti. Sain häneltä eilen ihanan tekstiviestin, jossa hän kiitteli vielä viimeisen kerran, kuinka siistiä asunnossa oli ja kuinka paljon hän tulee meitä ikävöimään.

Uusi vuokranatajamme onkin sitten yksityisen henkilön sijaan isompi yritys, jolta laivasto ostaa asuntopalveluita. Meillä on yrityksen sisällä nimetty yhteyshenkilö, jonka kanssa ainakin toistaiseksi on ollut helppo hoitaa asioita. Alunperin meidän oli tarkoitus olla San Diegossa viimeistään syyskuun lopussa, mutta toisin kävin. Minä kerkisin jo huolestumaan road tripin toteutumisen puolesta, mutta neuvokas mieheni järjesti asiat niin, että saimme luvan allekirjoittaa vuokrasopimuksen täysin sähköisesti. Tämä olikin sitten aivan uusi kokemus.

Sopimus oli muistaakseni 26 sivua pitkä ja täynnä jos minkä näköistä pikkupränttiä. Minä olisin todennäköisesti allekirjoittanut kaikki kohdat lukematta riviäkään, mutta huomattavasti järkevämpi toinen puoliskoni halusi lukea jokaisen sanan huolella ja harkiten. Ikä ja terveys siinä meni, mutta lopulta sopimus oli allekirjoitettu. Meidän sopimuksen lisäksi, myös Kisulle piti tehdä oma sopimuksensa ja sopimukseen piti myös liittää kuva lemmikistä. Lähetin ihan pokkana heille kuvan, jossa Kisun kieli sojottaa ulkona ja tassut näyttävät olevan privaattipaikkojen suojana. Minuuttia myöhemmin yhteyshenkilö lähetti minulle sähköpostin, jossa luki CUTE!!!

Asumissopimusten lisäksi Phill solmi maanantaina yhden hieman isommankin sopimuksen, eli jatkosopimuksen laivaston kanssa (reenlistment). Tähän kuuluin laiturilla suoritettu lyhyt seremonia, jossa minulla oli tärkeä rooli pitää Phillin kädestä kiinni. Yleensä kaikki pitävät valaa vannoessaan vasemman käden raamatun päällä, mutta Phill halusi olla vähän erilainen nuori ja näyttää myös "tuleville polville", että mikään säädös ei itseasiassa määrää, missä se käden tulisi olla. Mutta nyt se on siis virallista, että meidän laivastoelämä jatkuu hamaan tulevaisuuteen.

Ja nyt alkaa myöskin olemaan selvää, että tämä road trip jatkuu torstaina (siis toivottavasti!). Alkupään suunnitelmat ovat eläneet kovastikin, mutta pääpiirteissään reitti on pysynyt samana. Suuntaamme torstaina Albanyn (up state New York) lähettyville Schenectady nimiseen kaupunkiin moikkaamaan ystäviä. Jatkamme sieltä perjantaina New Jerseyyn pikavisiitille Phillin vanhempien luo ja sunnuntaina määränpää on Pittsburgh, PA. Sieltä Chicagoon pariksi päiväksi. Sitten Kansasin bbq herkuttelujen siivittämänä (oho, tuota sanaa piti tavata hetken...meniköhän oikein?) Coloradoon ja Utahiin luonnonpuistoilemaan. Kunhan nyt päästäisiin vaan liikeelle! Phill odottelee yhtä tärkeää paperia, jonka voi antaa vain tietty ihminen, joka on tietenkin lomalla torstaihin asti.


Ei ole mikään urbaani legenda, että USA:ssa varoitetaan ihan kaikesta mahdollisesta ja ennen jokaista mahdollista aktiviteettiä pitää myös allekirjoittaa vastuuvapautus waiveri. Meidän vuokrasopimukseenkin liittyi valtava määrä varoituksia ja waivereita. Nämä kuvat olen napannut reissuiltamme ja lisää vastaavia kuvia minulla on yhden kansiollisen verran. Hotellihuoneen internet on t.o.d.e.l.l.a. hidas, joten en valitettavasti saa ladattua kuvia yhtään isompina.

Huomaa alin!

Unettomia öitä

Viimeiset pari viikkoa Portsmouthissa menivät aika vähillä yöunilla. Osittain siksi, että oli kiire, osittain siksi, että mieli laukkasi ylikierroksilla. Viimeisenä iltana olin aivan uupunut, mutta en vain saanut nukuttua. Ensin ponkaisin ylös laittamaan puhelimen lataukseen. Sitten muistin, että tietokonekin olisi hyvä ladata. Ai niin, pölynimurimenkin akku taitaa vedellä viimeisiään... Missäköhän sen laturi on? (kyllä, meillä on johdoton, akulla käyvä pölynimuri. Ja hyvä onkin!) Kun kaikki mahdolliset laitteet hyrisivät tyytyväisinä latureissaan, muistin, että olin unohtanut kaivaa esiin Kisun rokotustodistuksen. Olisihan sen tietenkin kerinnyt etsiä vielä aamullakin, mutta kun kerran nyt tuli mieleen...

Aamulla minusta tuntui etten ollut nukkunut silmäystäkään, mutta kaiken stressini keskellä, minua ei väsyttänyt tippaakaan. Olin vain onnellinen, kun kellon viisarit vihdoin näyttivät sen verran paljon, että viitsin lopettaa sängyssä pyörimisen. Eikä väsymys iskenyt myöhemmässäkään vaiheessa. Mennä porskutin koko päivän onnellisena ja pirteänä.

Perjantai-iltana koitti se kauan odotettu hetki, kun pääsin nukkumaan oikeaan sänkyyn Phillin viekkuun. Kuvittelin, että nyt kun kaikki muuttohössäkät ovat ohi ja olemme vihdoin taas yhdessä, stressini helpottaa ja nukun koko yön sikeästi kuin tukki. Varmistelin asian nauttimalla juuri ennen nukkumaan menoa kofeiinittoman Irish Coffeen, maailman parhaan unilääkkeen. Mutta kuinkas kävikään; uni ei vain tullut. Olin liian onnellinen nukkuakseni. Nukuin ja heräilin muutaman tunnin välein ja kolmelta aamuyöllä olisin ollut jo aivan valmis aloittamaan uuden päivän.

Lauantaikin meni vähistä unista huolimatta hyvällä tuulella ja pirteänä, mutta tällä kertaa illalla alkoi jo väsyttää. Phill nukahti suurin piirtein ennen kuin kerkisi ottamaan kengät jalastaan eikä minunkaan tarvinnut kauaa unta odotella. Jossain vaiheessa aamuyöllä heräsin kuitenkin kummaan rapinaan. Kun rapina ei millään loppunut, oli pakko kömpiä ylös katsomaan, mitä oikein tapahtuu. Kisuhan se tietenkin oli. Kisu oli metsästys tuulella ja tähtäimessä olivat sinne tänne piilottamani herkkupussit. Olin unohtanut käsilaukkuni auki ja Kisu oli varastanut sieltä pussillisen rauhoittavia herkkuja, joita olin ostanut automatkojen varalle. Siinä vaiheessa kun sain napattua pussin takaisin, oli se aivan täynnä pieniä hampaanreikiä ja kuolasta valuvan märkä. Jos Kisu pääsikin herkun makuun, ei herkkujen rauhoittava ominaisuus toiminut, päinvastoin. Tästä alkoi hyvin ärsyttävä ja kovaääninen peuhatunti, jonka aikana tuli melkein itkettävän ikävä suljettavaa makuuhuoneen ovea. Jos olisimme olleet kotona, olisi Kisu saanut makuuhuoneesta hyvin lentävän lähdön.

Jossain vaiheessa Kisu rauhoittui ja minä vaivuin levottomien unten maille. Olin unessani Suomessa, vanhempieni kotona Riihimäellä. Äiti ja isä olivat päättäneet aloittaa keittiöremontin ja minä yritin paistaa kanaa keskellä remonttitouhuja. Jossain vaiheessa Kisu juoksi avonaiseen uuniin ja en meinannut millään saada sitä ulos uunista... Tästä rentouttavasta unesta minut herätti ulkona alkanut kaatosade, joka rummutti ikkunoita rytmikkäästi ja kovaäänisesti. Onneksi sateen rytmikkyys vaivutti minut takaisin uneen, josta en herännytkään ennen kuin puoli yhdeksältä (hyvin myöhäinen herätys minulle!).

Uskaltaisin melkein veikata, että ensi yönä kyllä nukuttaa makoisasti. Löysin Kisun ruuille uuden säilytyspaikan vaatekomeron ylähyllyltä. Sinne Kisulla ei ole mitään asiaa (vaikka sillä onkin selkeästi vieterit tassujen tilalla). Tänään on onneksi muutenkin tarkoitus viettää laiska rentoilupäivä sateisen sunnuntain kunniaksi. Hmmm, en edes muista milloin viimeksi olisi ollut päivä, jolloin ei ole pakko tehdä yhtään mitään...

HERÄÄ JO!

Kotona retkellä

Ihan on kyllä retkifiilis. Matkalaukku, ilmapatja, patteriradio, kirja, siivousvälineet ja kissa - siinä minun tämän viikon hyödykkeet ja viihdykkeet.

On tämä kyllä harvinaisen ankeaa, jos ihan rehellisiä ollaan. Päivät menevät kyllä vauhdikkaasti siivotessa ja viimeisiä asioita hoitaessa, mutta illan pimetessä iskee tylsyys. Voi kun olisi telkkari ja internet. Edes se internet... Onneksi tältä retkeltä pääsee halutessaan pakoon ihmisten ilmoille. Eihän tästä muuten tulisi mitään.

Kävin tänään (keskiviikkona) ostamassa itselleni repun. Eihän retkellä voi olla ilman reppua. Macy's:n täti tokaisi, että "Going back to school, huh? Are you excited?" En edes halua arvata, minkä ikäinen hän luuli minun olevan. Sanoin kauniisti, että koulut taitavat olla minun osaltani jo käyty, ellen sitten lue tohtoriksi jonain päivänä. Ja siihen täti tokaisi, että "Oh, so you need a backpack for hiking then?" En ihan, mutta melkein... Valitsemani söpö tähdillä koristeltu kangasreppu taitaa kuitenkin sopia paremmin kotiretkeilyyn kuin vaeltamiseen. Mutta oikeasti, en kai minä voi olla ainoa aikuinen nainen, joka silloin tällöin kokee tarvitsevansa repun?

Kaksi yötä ja puolitoista päivää, sitten koti vaihtuu hotelliin ja pääsen vihdoin Phillin luo. En malta odottaa! Minun selkä ei myöskään jaksa odottaa. Ilmapatja ei ole ystävä... Perjantai vietetään Mystic nimisessä kaupungissa Connecticutissa ja lauantaina ajellaan Providenceen. Varsinaisen road tripin aloituspäivä on vielä hämärän peitossa ja meidän vaikutusvallan ulottumattomissa. Odotellaan, odotellaan...

Tyhjyys

Phill saa pestä vessanpytyt, vaikkei olisikaan kotona

Meille alkaisi Kisun kanssa nyt riittämään tämä tyhjä koti

Erilainen muuttopäivä

Uskaltaisin meilkein väittää, että olen muuttanut tähän astisen elämäni aikana useammin kuin keskivertosuomalainen muuttaa koko elinikänään. Suurin osa muutoista on ollut 'tavarat mökille varastoon' tai 'tavarat varastosta uuteen kotiin' tyyppisiä muuttoja. Iso kiitos vanhemmilleni, jotka jaksoivat tätä ruljanssia joka syksy ja kevät usean vuoden ajan!

Vaikka muuttoja onkin takana useita, on tämä ensimmäinen military-muutto, kun meillä on oikeasti kodin täydeltä tavaraa. Hawaijilta tänne muutettaessamme omaisuuteni mahtui matkalaukkuun ja muutamaan kassiin ja Phillin vähä omaisuus oli komennuksen jäljiltä varastossa. Kahdessa vuodessa olemme kuitenkin kerinneet ostamaan täydet kalustesetit kaikkiin huoneisiin sekä haalineet vaatteita, urheiluvälineitä, kirjoja ja pikkusälää enemmän kuin tarpeeksi.

Military-muutto on sinänsä kiva juttu, sillä laivasto kustantaa ja organisoi meille yksityisen muuttofirman palvelut. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että me tuskailemme ensin laivaston kanssa nettilomakkeet kuntoon (että voikin oikeasti olla vaikeaselkoinen nettisivu!) ja käymme sitten juttelemassa tukikohtamme muuttoviraston setien ja tätien kanssa. Tämän askeleen jälkeen alkaa helpottaa, sillä laivasto tippuu välistä pois ja me saamme viilata aikataulut kuntoon suoraan muuttofirman edustajien kanssa.

Joitain viikkoja ennen muuttopäivää tänne hurautti muuttofirman edustaja tekemään esikatselmuksen, jonka perusteella hän määritteli, kuinka iso rekka, kuinka monta miestä, kuinka monta päivää ja kuinka paljon pakkausmateriaaleja tarvitaan. Emme me ilmeisesti ihan toivottomia hamstereita ole, sillä meidät määriteltiin kolmen miehen ja yhden päivän tapaukseksi. Aika monella kaverilla on mennyt vähintään kaksi tai kolme päivää ihan jo pakkaillessa.

Maanantaina oli sitten se suuri ja odotettu muuttopäivä. Aikaa vievin esivalmistelu oli kaikkien elektroniikkalaitteiden johtojen irroittaminen. Niitä oli PALJON. Siis TOSI paljon. Miten meistä onkin tullut tällaisia hifistelijöitä...? Toinen tarkkuutta vaativa puuha oli sellaisten papereiden, vaatteiden ja muiden tavaroiden pakkaaminen ja merkitseminen, joita en halunnut muuttomiesten vievän mukanaan. Koska Phill ei ole tällä hetkellä kotona, valitsin minä sitten sujuvasti vaatteet sekä itselleni että miehelleni seuraavan kuukauden ajaksi. Pakkailin vaatteet sunnuntai-iltana puolenyön aikoihin ja viimeistelin kassit puoli kuudelta aamulla. Luvassa voi olla pieniä vaateyllätyksiä.

Varsinaisen muuttopakkailun eteen minun ei tarvinnut pistää tikkuakaan ristiin. Tehtäväni oli istua sohvalla ja naureskella hulvattomien muuttomiesten jutuille. Meille sattui varmaan koko USA:n hauskimmat ja nopeimmat muuttajat. Item: Scratching post. Condition: Scratched. Tällä huumorin tasolla ja hyvin väsyneellä mielentilalla tuli naurettua huomattavasti enemmän kuin normaalina muuttopäivänä. Erityisen tyytyväisiä miehet olivat, kun tilasin koko porukalle kulmakunnan parhaat pizzat (AJ's) ja kaivoin esiin meidän pattereilla toimivan katastrofiradion (ostettiin se ennen Sandyn iskemistä ja kertaakaan ei olla käytetty). Muttomiehille kannattaa oikeasti olla kiva, sillä koko omaisuutemme on nyt heidän käsissään.

Kaksi pientä huolenaihetta tähänkin muuttoon kuitenkin liittyi. Ensimmäisenä niistä Kisu-pieni, joka meinasi tulla hulluksi jo siinä vaiheessa, kun aloin ottamaan tauluja seinältä ja kaivoin matkalaukut esille. Koska Kisu tykkää aukinaisista ulko-ovista, en voinut antaa sen juoksennella vapaana. Ajatukseni pistää Kisu päiväksi upouuteen matkakotiinsa osoittautui tuhoon tuomituksi siinä vaiheessa, kun herkut loppuivat ja koko asumus pyörähti 360 astetta ympäri Kisun pomppiessä seiniä vasten. Yritti viissin metsästää lisää raksuja tai kadonnutta vapauttaan.

Tässä vaiheessa miehet olivat sisällä pakkailemassa ja ovet kiinni, joten päästin Kisun vapaaksi ja se juoksi suoraa tietä lempipiilopaikkaansa nukkumaan. Siinä vaiheessa kun ovet taas aukenivat, pistin Kisun kylpyhuoneeseen ja siitä alkoikin sitten tunnin mittainen huutokonsertti. Lopulta Kisu luovutti ja meni suihkunurkkaukseen nukkumaan. Vapauteen päästyään Kisulla oli edessä uusi shokki: tyhjä talo. Mutta siitä selvittiin aika nopeasti, koska minä pysyin kotona ja illallinenkin tuli ajallaan. Nyt Kisu käyttäytyy jo niin kuin mitään kummallista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tyhjässä talossa on ilmeisesti ihan kiva juosta sprinttejä ja päättää ne vauhdikkaisiin pomppuihin ilmapatjalla...

Toinen huoli oli sohvan ja oven välinen suhde. Mahtaako kukaan enää muistaa kuinka monta miestä ja päivää tarvittiin siihen, että sohva mahtui sisälle? (Lisää tästä aiheesta löytyy lokakuun 2011 kirjoituksesta Muuttopuuhia.) Katselin kun miehet käärivät sohvaa paperiin ja pyörittivät vielä muovit ympärille ja tiesin, että tuo paketti ei kyllä tulisi ikinä mahtumaan ovesta kumpaakaan suuntaan. Pysyin kuitenkin hiljaa ja odotin, mitä tuleman pitää. Noh, oikeassa olin - tyssäsi heti alkuunsa. Mutta onneksi muuttomiehet olivat sen verran kivoja, että päättivät ihan omatoimisesti ottaa oven saranoiltaan.

Seuraava ongelma oli jumittavat saranat, jotka eivät liikahtaneet mihinkään. Miehillä ei ollut vasaraa mukana ja meidän vasara oli tietenkin jo pakattu. Mutta eipä mennyt sormi suuhun vielä tässäkään vaiheessa: Yksi miehistä kävi hakemassa pihalta irtonaisen tiilen, jolla hän sitten kolkutteli saranat auki. Ja kun radiosta sattui vielä tulemaan hyvä biisi, pisti hän siinä kolkuttaessaan vähän tanssiksi ja lauluksikin. Missään vaiheessa kukaan ei vihjaissutkaan siihen suuntaan etteikö ovien irrottaminen kuuluisi heidän perustoimenkuvaansa.

Tavarat ovat nyt siis matkalla San Diegoon ja jossain vaiheessa pitäisi meidänkin vissiin lähteä perään. Tähän aiheeseen liittyen löytyy sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset ensin: Minun ei tarvitse lähteä reissuun yksin. Huonot uutiset: Lähtömme lykkääntyy ensi viikolle. Eli edessä vielä viikko siivoilua sekä kotona ja hotellissa leireilyä. Mutta ei se mitään. Sitten meillä onkin ruhtinaalliset kolme viikkoa yhteistä muuttolomaa!

Where everybody knows your name...

Ajelin tänä aamuna tuttuakin tutumpaa reittiä töihin, kun päässäni alkoi soimaan Cheers tv-ohjelman tunnuslaulu:

"Making your way in the world today takes everything you've got. Taking a break of all your worries, sure would help a lot. Wouldn't you like to get away? Sometimes you want to go...
Where everybody knows your name and they're always glad you came. You wanna be where you can see, our troubles are all the same. You wanna be where everybody knows your name. You wanna go where people know, people are all the same. You wanna go where everybody knows your name."

By Gary Portonoy and Judy Hart Angelo

Juuri tuolta minusta aina tuntuu, kun palaan vanhaan tuttuun työpaikkaani. Ihan sama kuinka usein tai harvoin käyn, aina minulle tulee semmoinen olo, että minua on odotettu ja joka kerta lasten uutiset, ne pienet ilot ja surut, saavat minut unohtamaan kaikki omat murheeni. Tämä käynti olikin sitten viimeinen tällä erää ja olo oli yhtä aikaa onnellinen ja haikea. Onhan se ihanaa, että minulla on tällaisia pieniä rakkauden turvasatamia ripoteltuna sinne tänne maailmaa. Silti tulee (ja on jo) ikävä!

Vaikka en koskaan seurannut aktiivisesti Cheers sitcomia, on sillä erityinen paikka sydämessäni. Sinä iltana kun tapasin Phillin (keskellä katua Bostonissa...), istuskelimme myöhemmin Government Centerin Cheers baarissa. Tämä Cheers baari ei ole se aito ja oikea, mutta hyvin sielläkin kippistelyt sujuivat ja kaksi elämää saivat alkusysäyksen uuteen suuntaan. Meidän tapaamiseen liittyy niin monta sattumaa, että on oikeasti pieni ihme, että koskaan tapasimme, saatika tutuistuimme toisiimme. Ehkäpä jollain kohtalolla oli sormensa pelissä. Tai sitten meillä kävi vain aivan tajuton mäihä :).

Cheers ja viikonlopun viettoon! Se onkin sitten viimeinen hetkeen tällä puolen Amerikkaa. Muuttomiehet tulevat kuulemma maanantaiaamuna kolkuttelemaan ovelle jo kahdeksalta ja kaiken pitäisi olla valmiina. Ja jotta ei nyt ihan liikaa aikaa olisi, sunnuntaille saattaa olla tiedossa pieni reissukin.

Kuva on otettu  Cheers baarissa syyskuussa 2007, hetki sen jälkeen, kun olin tavannut tulevan mieheni. Koskaan ei voi tietää, mikä päivä tai ilta muuttaa koko elämän....                                                                                 

Itsensä hemmottelua

Tänään hymyilytti heti herätessä. Oli sellainen tunne, että tästä tulee tehokas päivä. Ja tehokashan siitä tuli: Puoli päivää tehokasta itsensä hellimistä ja puoli päivää tehokasta asioiden hoitamista. Molemmat puolikkaat yhtä tärkeitä.

Itseni hellimiseen kuului kampaajakäynti ja shoppailua. Olen yrittänyt kaksi vuotta etsiä itselleni uutta luottokampaajaa, mutta ei vain ole löytynyt. Jokaisen kampaajakäynnin jälkeen olo on ollut lähinnä "mjäh". En ole joko tykännyt palvelusta tai lopputuloksesta. Eikä asiaa yhtään auttanut se, että piipahdin helmikuussa Suomessa käydessäni Riihimäellä Kauniissa ja Rohkeissa ja pidin sekä palvelusta että lopputuloksesta, ihan niin kuin aina ennenkin.

Kohtalon ivaa tietenkin, että pari päivää ennen muuttoa löysin vihdoin kampaajan, jossa kaikki oli kohdillaan. Palvelu oli loistavaa, lopputulos juuri sellainen kuin pitikin ja hintakaan ei päätä huimannut (hiusten leikkuu ja pesu oli $42+tippi). Mutta hyvä että löytyi edes tässä vaiheessa. Antoihan se toivoa siitä, että etsivä löytää. Toivottavasti löytää sitten San Diegossakin.

Kampaajan jälkeen kävin hyödyntämässä vielä kertaalleen kesävaatteiden mega-extra-alet. Ihan paras löytö oli parin dollarin hintainen musta hamonen Loft-kaupasta ja aika monta toppiakin taisi kassiin päätyä. Niin ja harmaat farkut oli pakko ostaa myös, sillä huhujen mukaan tästä syksystä ei voi selvitä ilman harmaita farkkuja. Niin ne täällä väittävät. Niin kuin olen aiemminkin mainostanut, New Hampshiressa ostosten hintoihin ei lisätä veroja. Täsmälleen samat farkut ovat täällä siis hieman halvemmat kuin Kaliforniassa. Järkevä säästää ja iloitsee siitä, että muuttokuorma ei ole vielä lähtenyt.

Kotiin lähtiessä yllättikin sitten melkoinen ukkosmyrsky. Vettä tuli niin ettei eteen nähnyt, salamat pauhasivat ja tuuli yritti heitellä autoa parhaansa mukaan. Onneksi en kerinnyt vielä parkkipaikkaa pidemmälle. Siinä myrskyn laantumista odotellessa sainkin sitten kätevästi pyöräytettyä käyntiin päivän asiallisemman puolen ja hoidettua suurimman osan to do-listallani odottavista puheluista. Autossa oli ihan kiva ja turvallista retkeillä. Eikös auto ole ukkosmyrskyn yllättäessä yksi turvallisimmista paikoista? Lähinnä minua huolettivat auki unohtuneet kodin ikkunat, sillä vettä tuli sekä pysty- että vaakasuoraan.

Mutta kyllä kannatti uhrata hiukan aikaa itsensä hemmottelulle. Koska olin niin kiva itselleni aamupäivällä, päätin olla kiva itselleni myös iltapäivällä ja hoitaa kaikki aikomani asiat ja pestä kylpyhuoneen seinät vielä kaupan päälle. Kaappien tyhjäksi syöminen on sujunut myös hyvin. Tonnikalat, pavut, kananmunat ja puolet muroista on jo tuhottu. Seuraavaksi vuorossa ovat pakastimesta löytyneet mysteerikeitot. Kannattaisi varmaan päivätä ja nimetä kaikki pakastettavat purnukat. Noh, pitäähän elämässä olla aina vähän jännitystä.

Uusi pari senttiä lyhyempi tukka. Kiharoista ei voi kiittää (tai syyttää) kampaajaa, vaan ulkona riehunutta ukkosmyrskyä. Siis tarkennetaan vielä, että en saanut sähköiskua. Tähän kampaukseen riitti pelkkä korkea ilmankosteusprosentti.

Mukavuudenhaluinen muuttaja

Pesukone ja kuivuri ovat lojuneet nyt viikon käyttökelvottomina keskellä keittiön lattiaa. Pyykkikorin pullistelu vihjailee kovasti siihen suuntaan, että tänään on suunnattava viettämään laatuaikaa kolikkopesulassa. Mutta kun ei yhtään huvita!

Melkein hävettää myöntää kuinka mukavuudenhaluinen minusta on tullut. Ennen pesukoneen omistamista hoidin pyykkini aina taloyhtiöiden pesutuvissa tai kolikkopesuloissa. Portsmouthiin juuri muutettuamme pakkasin pyykit isoon (ja painavaan) kassiin ja KÄVELIN kolikkopesulaan. Ihan ilman ongelmia. Eli potku persuksille ja matkaan. RAV 4:n takakonttiin mahtuu aika paljon pyykkiä ja pesulasta löytyy jopa wifi ja telkkari.

Muuttoviikolla pitää muutenkin vähän hellittää mukavuudenhalustaan. Inhoan ruuan tuhlaamista, mutta en myöskään ajatellut pakata autoamme täyteen vajaita jauho- ja muropaketteja. Ainoa ratkaisu on siis syödä kaapit tyhjäksi. Luvassa on paljon muroja, puuroja ja munakkaita, ehkä jopa muffinseja. Ja loppuviikosta pitää varmaankin siirtyä noutoruokaan. Hyvä syy käydä vielä kerran läpi kaikki parhaat ruokapaikat. Keholtani pyydän anteeksi jo etukäteen. Lupaan tarjota sinulle jotain parempaa ensi viikolla. Kävisikö vaikka bbq?

Tämän viikon ohjelmaan kuuluu järjestelyä ja siivoamista. Yritän siivota etukäteen niin paljon kuin mahdollista, jotta pääsisimme matkaan mahdollisimman nopeasti tavaroiden pakkaamisen jälkeen. Kävin ostamassa eilen kunnon kotitikkaat, joilla tällainen tappikin yltää turvallisesti katonrajaan. Yritin ensin pestä kattotuulettimia baarijakkaralla keikkuen, mutta näin sitten sieluni silmin Phillin kauhistuneen katseen ja lupasin hiljaa mielessäni hankkia vähän turvallisemman vaihtoehdon. Äitikin on varmasti tyytyväinen tätä lukiessaan.

Mutta nyt pesulaan ja sitten roskiksia ja ikkuinoita pesemään. Syksyn vietto jatkuu täällä helleaallon merkeissä. Seuraavat kolme päivää pitäisi olla luvassa yli 30 asteen lämpötiloja. Se niistä kirpsakoista syyspäivistä...

Kiitos! Ilman varoitusta en olisikaan ymmärtänyt pysyä poissa pesukoneesta

Muutosvastarintaa

Tiedättekö sen tunteen, kun tietää pääsevänsä viikon päästä kampaajalle. Yhtäkkiä ei malttaisi odottaa enää yhtään, olisi päästävä NYT HETI. Sitten koittaa kauan odotettu kampaajapäivä ja hiukset käyttäytyvät ja asettautuvat kuin unelma. Alkaa epäilyttää, onko kampaajalle meno sittenkään tarpeen tai edes fiksua. Perjantai-iltapäivänä tuo epäilys iski minuun. Nyt en tosin puhu hiuksista vaan muutosta.

Olen odottanut muuttoamme kuin kuuta nousevaa viimeiset pari viikkoa. Vaikka Portsmouth onkin minulle rakas, olen ollut enemmän kuin valmis lähtemään ja aloittamaan uuden Kalifornia-nimisen luvun elämässäni. Elokuu mateli eteenpäin ja ajatukseni olivat aivan liian usein San Diegossa ja kaikessa siellä odottavassa. Elin koko kuun jonkinlaisessa välitilassa - siellä ja täällä ja lopulta en oikein missään.

Nyt kun tavaroiden pakkauspäivään on aikaa viikko, alkaa muutto tuntua todelliselta. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla nyt aivan täpinöissäni. Innostuksen rinnalle on kuitenkin hiipinyt kuin huomaamatta epävarmuus ja tekisi mieli lyödä jarrut pohjaan. Voitaisiinko kuitenkin jäädä tänne täydelliseen kaupunkiin, missä kaikki on hyvin, kaikki on tuttua ja jokaiseen kadunkulmaan liittyy ihania muistoja? Mitäs jos San Diegossa ei olekaan kivaa?

Vahvimmillaan tuo tunne oli perjentai-iltapäivä. Istuskelin kauniissa ja rauhallisessa Prescott Parkissa, join kookoskahviani ja katselin ihmisiä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ei ollut kylmä eikä kuuma, lokit kirkuivat, veneet puksuttivat ja minun oli täydellisen hyvä olla. Ennen puistoretkeäni kävin salilla, jossa työntekijät tervehtivät minua nimeltä, vaihdoin naapurin kanssa kuulumiset ja avasin oven postimiehelle, joka kävi varta vasten kertomassa, että FedEx oli jättänyt etuovellemme paketin. Postimies tiesi, että emme koskaan käytä etuovea ja häntä huoletti, että emme ehkä huomaisi paketin saapumista. Ihana Portsmouth ja ihanat Portsmouthin asukkaat. Miksi minulla on ollut niin kiire pois?

Kotiin palatessani minua odotti keskellä keittiön lattiaa möllöttävät pesukone ja kuivuri. Makuuhuoneen nurkasta silmiini osui laatikkopino, joka odottaa siellä jo reippaita kantajia. Keskeneräisyys ja kärsimätön odotus palasivat salaman lailla mieleeni. Minun piti oikein pinnistellä muistaakseni sen ihanan raukean onnentunteen, jossa olin kellunut vielä hetki sitten. Voitaisiinko kuitenkin jo lähteä?

Elämän ihana vuoristorata. Yhdessä hetkessä olen niin äärettömän onnellinen, seuraavassa odotan jo kärsimättömästi jotain vielä parempaa. Mutta onneksi tunteiden lisäksi löytyy myös järkeä, joka käskee pysähtymään ja nauttimaan. Huominen tulee odottamattakin. Joskun vielä opin sen...

Meidän kulmakahvilasta saa maailman parhaat latte:t. Jos hyvä tuuri käy, koristeeksi saa oman kuvan.

Täydellinen hetki

Ajatuksilla leikkimistä

Tänä aamuna ei olisi huvittanut nousta ylös ollenkaan. Väsytti aivan vietävästi! Mutta eipä auttanut, oli vain pakko nousta ja viedä Phill töihin kuudeksi. Ja kun kerran olin jo hereillä ja sopivasti shipyardilla, suuntasin siitä sitten kuntosalille. Hyvä treeni (+kaksi kuppia kahvia) herättää kummasti. Kahdeksalta olin jo aivan hereillä.

Viime aikoina ei ole tullut kauheasti nukuttua. Phillin ylennys on tuonut mukanaan jos minkä näköistä tehtävää ja tapahtumaa, jotka ovat rajoittaneet minulle niin tärkeiden kahdeksan tunnin yöunien saamista. Koska toinen autoistamme on jo matkalla kohti San Diegoa, täytyy minun herätä joka aamu samaan aikaa Phillin kanssa. PT(physical training) aamuina se tarkoittaa herätyskellon soimista klo 4:00, muina aamuina saamme nukkua jopa viiteen tai kuuteen. Onneksi olen luonnostani aika aamuvirkku.

Viikonloppuna tuli taas pohdittua tätä meidän elämää ja elämän isoja kysymysmerkkejä. Niin kuin aiemmin totesin, emme tiedä tällä hetkellä täysin varmasti, missä Phill tulee suorittamaan Chief-palveluksensa ensimmäisen osan. Jossainpäin Tennesseen osavaltiota työskentelee Navy detailer, joka siirteelee pieniä sotilasukkoja kartalla. Heti kun hän saa ripoteltua ukot kartalle haluammallaan tavalla, saamme mekin varmasti tietää, mihin tästä suuntaamme.

Ukkojen sijoittaminen parhaalla mahdollisella tavalla vie tietenkin hetkisen, joten kaikella todennäköisyydellä minä, auto ja tavarat olemme jo San Diegossa ennenkuin päätös tulee. Toivomme kovasti, että tämä fakta on eduksemme ja auttaa Philliä saamaan haluamansa paikan San Diegosta. Perheiden muuttaminen ei ole ilmaista ja laivasto on koko USA:n hallinnon tavoin tiukalla säästökuurilla.

Äitini kysyi minulta viikonloppuna jutellessamme, onko epätietoisuudessa eläminen rasittavaa. Onhan se, mutta ei ollenkaan niin pahasti kuin äkkisältään kuvittelisi. Olemme nähneet kovasti vaivaa muuttomme eteen ja ajatus San Diegossa asumisesta on muuttunut konkreettisemmaksi ja konkreettisemmaksi. Olemme suunnitelleet ja haaveilleet ja nähneet itsemme tallailemassa San Diegon katuja. Olemme taatusti pettyneitä, jos joudumme heti tavarat purettuamme suuntaamaan taas uuteen kaupunkiin.

Jos meidät kuitenkin sijoitetaan jonnekin muualle, ei minulla ole epäilystäkään ettemmekö jossain vaiheessa katsoisi taaksepäin ja toteaisi kaiken menneen oikeastaan parhainpäin. Olemme kumpikin äärettömän sopetuvaisia ja useimmiten positiivisia. Kun asiat eivät ole omissa käsissä, on parempi vain hyväksyä faktat ja ottaa uudesta tilanteesta kaikki mahdollinen irti.

Mikä olisi sitten se pahin mahdollinen sijoituspaikka? Hmmm, enpä tiedä. Sukellusvenetukikohtien hyvä puoli on se, että ne sijaitsevat aina veden äärellä. Jos kaupunki on veden äärellä, ei se voi olla läpeensä paha. Tukikohdista isoimmat sijaitsevat lämpimillä, jopa trooppisilla alueilla, mikä on minulle iso plussa.

Jos päädymme itärannikolle, olemme lähempänä New Jerseya ja Suomea. Länsirannikolla saisimme puolestaan nauttia uusista alueista ja erilaisesta luonnosta. Jos asuisimme Guamilla, unelmieni kaukomaat, Australia, Uusi-Seelanti ja Japani, muuttaisivat lähelle. Hawaijille muutto puolestaan tarkoittaisi paluuta kotiin.

Ei tässä taida siis kovin huonosti päästä käymään. Phillin ylennys sinetöi päätöksemme laivastossa pysymisestä eläkeikään asti. Vaikka laivaston eläkeikä on huomattavasti siviilimailmaa matalammalla, on edessä vielä useita vuosia ja useita kaupunkeja, ehkä jopa maita. Voidaan sitten kiikkustuolissa istuessamme valita se kaikista mieleisin.

Hummereita ja shipyardia New England-tyyliin

Auringonnousuja meren rannalla

Ja lämpimiä päiviä paratiisissa... Kaikki kelpaa