Kun kukaan ei huomaa

Kävin kesän lopulla silmälääkärissä ja sain kuulla, että näköni oli muuttunut juuri sen verran, että uusien silmälasien hankkiminen olisi suositeltavaa. Otin uutiset vastaan ilolla, sillä olin aivan loputtoman kyllästynyt vanhoihin laseihini, mutta kuitenkin sen verran nuuka, etten edes harkinnut ostavani uusia laseja "turhaan".

Koska käytän piilareita lähes joka päivä, ei minulla ollut uusien lasien kanssa valtavaa kiirettä ja hyvä niin, sillä eihän niitä sopivia kappaleita nyt ihan niin vain löytynytkään. Lähdin silmälasikaupoille asenteella ei hajuakaan millaiset, mutta mahdollisimman erilaiset kuin nykyiset, mikä jätti vaihtoehdoille aika laajan skaalan.

Tuskaisen monen kaupan ja mietintäpäivän (-viikon) jälkeen löysin vihdoin mieleiset lasit. Odottelin laseja reilun viikon enkä olisi malttanut odottaa enää hetkeäkään. Teki pitkästä aikaa mieli jättää piilarit kaappiin ja ruveta rillipiruksi.

Mutta kuinkas niiden tosi erilaisten lasien kanssa sitten kävikään?

Ensimmäisenä iltana petyin karvaasti kun Phill ei edes huomannut, että kasvoillani oli jotain uutta. Kuittasin tämän kuitenkin miehet huokaisulla ja päätin laittaa lasit seuraavana päivänä töihin. Jos työkaverini huomaavat t-paitojeni tekstit, huomaavat he taatusti uudet lasitkin. Paitsi että eivät huomanneet. Ei työkavereista yksikään. Mutta arvatkaapa ketkä huomasivat? No, tarkaavaiset lapset tietenkin. Meidän pienet, joilla ei ole vielä tarpeeksi sanoja havaintojensa ilmaisuun, tuijottivat naamaani tavallista pidempään ja tutkivat lasejani mutaisilla sormillaan.

Okei, eivät nämä lasit nyt ehkä niin erilaiset ole, mutta kyllä minä näistä siltikin tykkään. Nähtäväksi jää kauanko lasi-intoni jatkuu tällä kertaa, mutta ainakin hetken aikaa minut voi taas bongata lasit päästä ihan vapaaehtoisestikin.

P.S Täältä löytyy kuva edellisistä ja ihan samanlaista intoilua siitä, kuinka minusta tuli juuri silmälasi-ihminen

Seikkailijakissa Los Angelesissa

Kun Kalifornia kielsi vuoden alussa höttömuovikassit, sain mahtavan bonus-syyn hankkia elämääni lisää kangaskasseja ja ulkoiluttaa niittää aiempaakin useammin.

Rakastan kangaskasseja, mikä on madollisesti nähtävillä myös kokoelmani helmien kassialmamaisesta kunnosta. Vaikka olisikin ehkä liioittelua sanoa, että kangaskassit sopivat tilanteeseen kuin tilanteeseen, sopivat ne silti aika moneen tilanteeseen ja kaltaiseni rentoilijan päivittäisiin asuihin.

Kokoelmani uusin yksilö lähti mukaani Portlandista ja edustaa rakkauttani seikkailuja ja kissoja kohtaan. Pienet kultaiset yksityiskohdat tuovat kassiin juuri sopivan ripauksen blingblingiä ja tekevät kassista lähes täydellisyyttä hipovan.

Viimeisimmälle seikkailulle kuvan kassi pääsi eilen, kun piipahdin päiväseltään (öh, aamuseltaan) Los Angelesissa passia uusimassa. Heräsin hieman aamuneljän jälkeen ja lähdin liikkeelle jo reilusti ennen viittä. Alkumatka meni vielä sujuvasti, kunnes 405-tien ruuhkat saivat puhelimeni gps:n houkuttelemaan minut lentokentän takaisille pienille sivuteille. Pääsin kuitenkin perille (etu)ajoissa ja koko homma oli hoidettu jo yhdeksältä, jolloin virallinen passinuusiminaikani oli. Välillä on ikävä tällaista suomalaista tehokkuutta.

Olin ajatellut piipahtavani Santa Monicassa tai Huntington Beachillä, mutta väsymys ja pilvinen sää saivat minut suuntaamaan samantien takaisin kohti San Diegoa. Pahimmat ruuhkat olivat jo ohi, joten olin kotona jo reilusti ennen puoltapäivää, yhteensä noin 5 ja puoli rantintakana vietettyä tuntia myöhemin.

Kotiin päästyäni söin ja katselin telkkarista hömppää, kunnes orava aiheutti sähkökatkon 45 000 san diegolais taloudelle, meidät mukaanlukien. Hyvä syy päikkäreille, joiden jälkeen päiväni lähti uuteen nousuun.

Passin uusiminen on ulkosuomalaiselle pahimmillaan aikamoista säätämistä ja rahanmenoa. Minähän olen suhteellisessa mittakaavassa aika onnekas, kun pääsen kuitenkin ihan päiväseltään passin uusimisreissulle ja Suomen hyvin tiukat standardit täyttävän kuvankin sain otettua kymmenen mailin säteellä. Nyt asia on kuitekin taas hoidossa seuraavaksi viideksi vuodeksi ja kissakassikin pääsi mukanani road trippailemaan.

Kaikille San Diegossa asuville passikuvan tarvitsijoille viellä sellainen vinkki, että Solana Beachilla sijaitsevasta Total Photo -valokuvaamosta saa taasti Suomen vaatimukset vastaavan passikuvan ja kaupanpäällisiksi loistavaa palvelua. Suosittelen!

Vaatevenkslaaja

Olen kehittänyt itselleni "uuden" tavan tehdä jo ennestäänkin kiireisistä aamuistani häsellyksen täyteisiä. Minusta on tullut vaatevenkslaaja.

Juttu on tuttu jo lapsuudesta ja teinivuosilta, mutta jossain vaiheessa hankkiuduin tavasta eroon. Mietin usein jo illalla, mitä puen seuraavana aamuna päälleni ja säästin näin aamulla monta minuuttia ja ärräpäätä.

Jossain vaiheessa kävi kuitenkin niin, että mieleni vaihtui kesken yöunien ja iltaiset vaatevalinnat eivät miellyttäneetkään silmää tai kroppaa enää aamulla. Minulle on tärkeää, että vaatteet tuntuvat kivoilta ja luonnollisilta ja että oloni on vaatteissani viehättävä. Viehättävyyden tunne ja tyylitaju eivät välttämättä kulje kohdallani käsi kädessä, mutta vaatteiden on oltava oikeat juuri kyseisen päivän fiilikseen.

Joskus onnistun valitsemaan oikean kokonaisuuden heti ensiyrittämällä, mutta toisinaan hommaan meneen minuutti jos toinenkin (siis vähintäänkin kymmenen). Valintaa ei helpota laisinkaa se, että työpaikallani ei ole käytännössä minkäänlaista pukukoodia. Saamme pitää legginssejä, joogatrikoita, toppeja, hameita, reikäisiä farkkuja, shortseja, sandaaleja ja ihan mitä tahansa, kunhan työnteko sujuu eikä takapuoli vilku lattialla touhutessa. Omalla kohdallani olen huomannut, että vaatteiden rentous korreloi vireystason kanssa. Mitä väsyneempi olo sen rennommat vaatteet eksyvät päälleni. Ja niinä päivinä kun suuntaan suoraan töistä salille, eksyy päälleni usein jotain urheilullista. Jos viettää koko päivän treenivaatteissa ei tee mieli päätyä sohvalle ilman toteutunutta treeniä. Ovelaa mielen manipuloimista tai kauniimmin ilmaistuna motivoimista.

Parhaiten viihdyn urheiluvaatteissa ja tämän kaltaisissa mekoissa tai hameissa, jotka liehuvat tuulessa ja tuntuvat päällä lähes olemattoman kevyiltä. 

Sinänsä ihan kiva, että töissä ja vapaalla voi käyttää samoja ja omalta tuntuvia vaatteita, mutta joskus ohikiitävinä hetkinä mietin, että tiukka pukukoodi tai uniformu voisi tehdä aamuista asteen verran helpompia. Useimmiten tuo hetki päättyy kuitenkin viimeistään töihin saapuessani ja muistan taas olla kiitollinen siitä, että vaatevalinnat ovat vain ja ainoastaan omissa käsissäni. Vaatteet hyvin kaikki hyvin. Vielä kun oppisi päättämään edes pikkuisen nopeammin, miltä minusta tuntuu juuri tänään.

Kalifornian talvityyli

Vuodet ovat tehdeet tehtävänsä ja minusta on tullut virallisesti liioittelevan lämpimästi pukeutuva kalifornialainen. Olen hehkuttanut kaikille kuinka San Diegossa on ollut viime aikoina kylmä, todellinen sweater weather. Kavereiden ja vanhempien reaktioista päätellen 15 astetta ei ole kuitenkaan vielä kylmä. Eikä kuulemma edes öiset 10 celsiuksen hujakoilla pyörivät lämpötilat.

Mutta uskokaa pois, kyllä se tuntuu pitkän kesän jälkeen kylmältä eikä minua hävetä enää laisinkaan vetää villapuseron päälle takkia tai jopa pipoa päähän silloin kun siltä tuntuu. Nilkat saavat toki olla edelleenkin paljaana ja sukkienkin kanssa on vähän niin ja näin, ellen sitten intoudu bootseilemaan.

Kalifornialaisten lasten ja aikuisten talvipukeutuminen on huvittavan kaikenkirjavaa. Osa lapsista kipittää vieläkin koulun pihalla sandaaleissa, toisilla on untuvatakit ja uggsit ja kolmansilla aina yhtä toimiva pipo-shortsit combo. Vanhempien vaatevalinnat noudattavat aivan samaa sekavaa kaavaa eikä kukaan tunnu hämmästelevän kumpaakaan ääripäätä tai niiden sekoituksia. Kaikki on sallittua ja joogapöksyt sopivat jokaiseen lämpötilaan.

Tämän kuvan mukaiset varusteet eksyivät päälleni lauantaisella iltakävelyllä. Tuolta takin alta löytyy villapaita eikä piponkaan mukaan tulo ollut kaukana. Olo oli lämmin ja juuri sopivan hippi. Viikon päästä päällä saattaakin olla vielä pari kerrosta lisää, sillä suuntaamme perjantai-iltana nokkamme kohti New Jerseya. Sormet ja varpaat ristiin, että saataisiin pitkästä aikaa valkoinen joulu! 

Hello Bob!

Hiestyyli, joka on ollut viimeaikoina yhä useamman huulilla, on bob, eli perinteisesti polkkatukka. Bob kun nyt vaan on pop! Minäkin tahdoin omani, mutta jouduin ensin kärvistelemään puoli vuotta kasvatusvaiheen keskellä.

Hiusten kasvatus oli tuskaa. Homma helpottui pikkuisen kesällä, kun huomasin saavani hiukset edes jonkinlaiselle ponnarille ja wannabe leteille. Mutta ponnariinkin kyllästyy äkkiä ja hiusten auki pitäminen oli täysin poissa laskuista. Lopulta en kestänyt enää, vaan päätin,että hiukset saavat nyt luvan olla tarpeeksi pitkät uuden mallin pohjaksi. "Pahimmassa" tapauksessa olin valmis luopumaan jälleen mahdollisuudesta ponnariin.

Jännityskerrointa lisäsi se, ettei minulla ole ollut hetkeen luottokampaajaa.  Edellinen löytyi Ocean Beachilta vanhan kodin ja työpaikan läheltä, mutta kaiken kiireen keskellä toivoin löytäväni uuden hieman lähempää. Kokeilin kepillä jäätä ja varasin ajan tässä lähellä sijaitsevasta salongista aivan randomisti valitulle stylistille ja tällä kertaa taisi tärpätä.

Sain juuri sitä mitä tilasinkin. Hiuksistani lähti pituutta, mutta jotenkin mystisesti hiukseni näyttävät nyt jopa pidemmiltä kuin ennen kampaajan tuoliin istumista. Stylistini selitti minulle yksityiskohtaisesti, miten hän tämän taikatempun toteutti, mutta taisin unohtaa kuunnella, sillä olin liian kiireinen hymyilemään peilikuvalleni. 

Kasvausurakkani saa kuitenkin jatkua vielä jonkun aikaa, sillä tähtäimessäni on long bob. Mutta pahin on jo ohi ja päästäni löytyy raskaan kolmion sijaan taas jotain tolkkua ja tyyliä. Voi näitä elämän pieniä isoja iloja!

Sukkasillaan

Ystäväni kutsui meidät tupareihinsa ja kertoi samaan hengenvetton, että it's going to be a sock party. Vaikka nimen perusteella aavistinkin, mistä oli kyse, oli pakko kysäistä ihan varmuuden vuoksi, että mikä ihme on sukkajuhla. Vastaus oli luonnolisestikin kengättömät bileet. Ystäväni toivoi siis, että vieraat riisuisivat kengät jalastaan ja säästäisivät hänet turhalta siivoamiselta.

No mikä ettei. Meillä ja monilla muillakin kavereillamme riisutaan kengät sisällä, vaikka stereotyyppinen kuvitelma onkin, että kaikki amerikkalaiset hengailevat sisällä kengät jalassa. Ei pidä paikkaansa. Useimmat tuntemani tyypit ottavat kengät sisällä pois, vaikkei se ehkä olekaan ihan samanlainen automaattinen normi kuin esimerkiksi Suomessa. Itse tarkkailen usein isäntien jalkoja ja toimin sen mukaan. Jos en ole ihan varma, otan kengät ronskisti jalasta, sillä se tuntuu itselleni kaikkein luonnollisimmalta.

Ystäväni mies oli kuitenkin sitä mieltä, että vieraiden pakottaminen kengättömyyteen on tylyä, joten kaverini päätti tehdä sukkasillaan olosta astetta mielenkiintoisempaa ja kehitteli juhliin hassun sukkakilpailun: Hassuimmat/keksiliäimmät sukat palkittiin ruhtinaallisesti.

Vaikka kengättömyys ei ollutkaan minulle mikään ongelma, aiheutti sukallisuus pientä asukriiseilyä. En käytä sukkia oikeastaan muuta kuin urheillessa enkä osannut keksiä yhtäkään kivaa tupariasua, johon saisi yhdistettyä sukat, hassuista sukista nyt puhumattakaan. Lopulta päätin kuitenkin heittäytyä täysin hassuksi ja koodata sukkani asun väri(ttömyys) teemaan sopivaksi.

Lopputuloksena oli täysin mustavalkoinen asu, joka oli sukkineen kaikkineen yllättävän tyylikäs tai vähintäänkin tyylikkään typerä -vinossa olevaa kaulakorua myöden...

Dinosaurukset toimivat aina. Voisikohan minusta sittenkin tulla vielä sukkien ystävä?

Ongelmaponi

Noin puolitoista vuotta sitten toteutin pidempiaikaisen haaveeni ja leikkasin hiukseni lyhkäisiksi. Tykästyin kerrostettuun A-malliin kovasti enkä oikeastaan edes kaivannut iänikuista ponnariani, vaikka huonon hiuspäivän sattuessa kohdalle (joka toinen päivä) olinkin aina pienoisessa kriisitilassa.

Viime keväänä iski kuitenkin kyllästys ja perinteinen vihreämmän ruohon syndrooma: Aloin kaipaamaan taas pidempiä hiuksia ja mahdollisuutta saada hiukset halutessani myös kiinni. Siitä alkoi tuskainen kasvatusurakka, jonka aikana olen inhonnut hiuksiani lähes päivittäin. Olin lopulta jopa niin epätoivoinen, että ajattelin palata 90-luvulle puoliponin kyydillä. Lopputulos oli kuitenkin sen verran huvittava, että tynkäinen puoliponi jäi (toistaiseksi) vain kokeiluksi.

Olen siis elänyt tässä jo pidempään hyvin hankalaa hiusvaihetta, kunnes viime viikolla se vihdoin onnistui: Hiukseni olivat viimeinkin tarpeeksi pitkät sivusykeröiseen ranskanlettiin ja perinteisempään pikkuponiin.

Voi sitä onnea! Lisäbonuksena lettikampauksen selkeästi nuorentava vaikutus. Lettipäässä minulta kysytään meinaan aina paperit.

Pikkuponin ja hattujen avulla jaksan sinnitellä vielä hetken, ennen kuin suuntaan kampaajalle hakemaan malliin jotain tolkkua. Se jää tosin nähtäväksi, kuinka pitkään odotusaikaan kärsivällisyyteni riittää. Itseni tuntien ei kovinkaan pitkään.

Hattunaisen paluu

Yleensä kun päätän jotain, päätökseni pitää. Paitsi silloin kun ei pidäkään. Päättäväisyyden lisäksi olen myös helposti innostuvaa tyyppiä. Kun innostun jostain, panostan siihen ketken aikaa täysillä, mutta monien asioiden kohdalla käy niin, että alkuinnostuksen jälkeen intoni lässähtää ja saattaa jopa tyystin unohtua.

Näin kävi muunmuassa hattuinnostukselleni. Pari vuotta sitten vannoin julkisestikin ryhtyväni hattuihmiseksi. Miten sitten kävikään... Kuinka monta kuvaa olette nähneet minusta hattu päässä? Epämääräisiä lippiksiä ja pipoja ei lasketa. Niinpä, ei kovin montaa. Osittain tämä johtuu tietenkin siitä, etten juurikaan postaile itsestäni kuvia ellei kyse ole haikki- tai reissukuvista, mutta ihan totuuden nimissä on pakko myöntää, ettei hattukokoelmani ole kasvanut kahta kaapissa viihtyvää lierihattua suuremmaksi.

Eilen innostus nosti kuitenkin taas päätään käydessäni Marshall's -kaupassa ostamassa shampoota ja joogamaton. Marshall's on kaltaiseni laatuvaatteista pitävän ale-intoilijan unelmakauppa, sillä siellä myydään vain ja ainoastaan ale-tavaraa. Tarjolla on merkkejä ja tyylejä laidasta laitaan ja alennukset ovat ihan oikeasti tuntuvia. Suosittelen lämpimästi kaikille Amerikan matkaajille outlettien lisäksi. Samaten kuin TJMaxx ja Ross -myymälöitäkin.

Mutta niinhän siinä kävi, etten sitten lähtenyt myymälästä pelkästään shampoon ja joogamaton kanssa, sillä jalkani kuljettivan minut puolivahingossa myös hattuhyllylle, josta silmiini osui THE hattu.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä!Tässä hatussa on juuri sopivasti lieriä ilman puutarhajuhlan tuntua. Eikä 13 taalan hintakaan kauhesti kirpaissut. Tekisi mieli vannoa, että tänä kesänä tämä hattu juurtuu päähäni, mutten taida kuitenkaan uskaltaa. Vannomatta paras - niinhän jo vanha kansakin totesi.

P.S. Tuo valkoinen teepparikin on samaisesta kaupasta - Merkkiä, joka saa taatusti jokaisen suomen kieltä taitavan hihittelemään. Kuka arvaa merkin nimen?

Housut pois

Kävimme kaveriporukalla syömässä. Kotiin lähtiessämme yksi huokaisi ääneen totuuden, joka kummitteli omassakin mielessäni:

En malta odottaa, että pääsen kotiin ja saan ottaa housut pois!

Niin se menee! Kun kotiovi kolahtaa, lähtee minulta heti kenkien perään housut. Legginsit, kotihame, lököshortsit - mitä tahansa muuta kuin farkut tai muut kahlitsevat housut.

Kaverini vei ajatuksen vielä astetta pidemmälle kertoessaan kieltäytyneensä kivoista, mutta yllättävistä kutsuista, sillä oli jo kerinnyt ottamaan housut pois. Kuulostaa houkuttelevalta, mutta otin jo housut pois. Tästä lausahduksesta tuli nopeasti legenda.

Itse en ole housujeni suhteen ihan yhtä jyrkkä, sillä saan ne kyllä nopsaan takaisin päällekin. Mutta ymmärrän kyllä, mitä hän tarkoitti: Kun on jo kerinnyt asettautumaan mukavasti kotioloihin, ei välttämättä huvita lähteä enää minnekään. Varsinkin jos on päätynyt jo sohvalle viltin alle. Sieltä vasta onkin vaikea päästä pos!

Housuton on huoleton. Ainakin kotioloissa. Ei sillä ettenkö voisi ihan hyvin kauppaankin lähteä tässä lookissa. Tai vaikka elokuviin. Amerikkalaisessa legginssi- joogapöksyvillityksessä on ehdottomasti puolensa.

Kalifornialaistunut vaatekaappi

Mistään ei huomaa yhtä hyvin vaatekaappinsa kalifornialaistumista kuin siitä, että helmikuisen Suomi-reissun varalle pakatessaan huomaat, että...

• Lähes kaikki housusi ovat nilkkapituisia
• Sukkalaatikosta löytyy vain varrettomia urheilusukkia ja muutama pari villaisia lautailusukkia. Ei taida riittää, vaikka kääntäisikin kertaalleen ympäri?
• Sinulla oli ennen lapaset. Nyt sinulla on lapanen. Jossain...
• Sinulla on vain muutamat laitailuun sopivat pitkät kalsarit, jotka eivät todellakaan mahdu farkkujesi alle
• Et ymmärrä, miten mitkään pöksyt mahtuisivat farkkujesi alle
• Valkoinen piposi on muuttunut vaatekaapin ylähyllyllä kissan sängyksi. Jostain karvojen alta pilkistää pikkuisen valkoista.
• Sinulla ei ole talvikenkiä. Siis oikeita talvikenkiä. Eikä varsinkaan loskakenkiä.

Apua! Vieläkö kerkiää kauppaan?

Matkalaukku on esillä - Possun pahin painajainen

säädytön treenaaja

Ähisin tukikohdan kuntosalilla naama punaisena vatsalihasteni kimpussa, kun mattoani lähestyi salin työntekijä jonkin paperin kanssa. Luulin miekkosen mainostavan jumppatuntia tai jotain muuta palvelua, mutta paperi osoittautuikin pukeutumisohjeiksi. Minulla oli kuulemma jalassa liian lyhyet shortsit! Siis, että mitä?!

Ulkona oli 36 celsiusta kuuma eikä salilla ole ilmastointia. Jalassani oli aivan tavalliset Nike:n juoksushortsit, jotka eivät paljastaneet takapuolta tai olleet mielestäni muutenkaan mitenkään säädyttömät. Mutta olin selkeästi väärässä. Työntekijä selitti minulle, että hänen mielestään minun asussani ei ollut mitään vikaa (you're good, no worries), mutta säännöt ovat tiukentuneet viime aikoina ja jos paikalle osuisi jokin ylemmän tahon tarkastaja, joutuisivat salin työntekijät pulaan turhan paljastavien treeniasujen takia.

No huh, en minä halua kenenkään potkuja ottaa omalletunnolleni, mutta oli minulla silti pikkuisen naurussa pitelemistä. Varsinkin kun työntekijän oli selkeästikin hyvin vaivalloista puhua minulle asiasta. Pidin kuitenkin naurut sisälläni ja kasvot ainakin melkein peruslukemilla. Lupasin olla seuraavalla kerralla kiltimpi ja pistää caprit jalkaan. Kaapistani kun ei taida löytyä yhtään pidempiä urheilushortseja enkä sellaisia aio hankkiakaan.

Kuva on viimekeväinen haikkikuva, mutta shortsit ovat samat kuin tänäänkin

Lähtiessäni myöhemmin suihkun kautta kotiin, näin minua noin kolmekymmentä vuotta vanhemman naishenkilön astelevan salille lyhyissä pyöräilyshortseissa, jotka paljastivat huomattavasti omia shortsejani enemmän. Minua alkoi taas naurattamaan, kun kuvittelin mielessäni, mikä keskustelu tätä naista odottaisi. Vai odottikohan sittenkään? Voi kun olisin saanut olla kärpäsenä katossa.

Päärynän pöksyt ja motivaatiolenkkarit

Löysin aamulla eteisestämme paketin, joka oli jäänyt minulta illalla huomaamatta. Luulin paketissa olevan tilaamani uudet tennarit, mutta ehei, siltä löytyi jotain paljon mehukkaampaa: Uudet NikeID lenkkarini, joiden arvioitu saapumisaika oli vielä reilun parin viikon päässä.

Ihan itse suunnittelin

Hypin lenkkarit kädessä tasajalkaa keskellä keittiön lattiaa. Sitten pistin ne jalkaani ja jatkoin hyppelehtimistä lenkkarit jalassa. Olisin lähtenyt samantien lenkkipolulle, mutta aamupala oli melkein valmis ja meillä oli muutenkin suunnitelmissa suorittaa tänään laivaston Fitness -testi, ihan huvin ja urheilun vuoksi. 

Fitness -testi koostuu istumaannousuista, punnerruksista ja 1,5 mailin juoksusta. Vaadittavat suoritukset riippuvat sekä iästä että sukupuolesta ja erot ovat huimaavia. Muistan ihmetelleeni tätä ennenkin, mutta en vain voi päästä sen yli, että ikäiseni naisen odotetaan jaksavan täydellisimmillään 44 punnerrusta kahden minuutin aikana (välissä ei saa levätä), miehen 80. Istumaannousuissa eroa vaatimusten välillä ei ole (98 istumaannousua kahdessa minuutissa ilman lepoa), mutta juoksusuoritus onkin sitten taas hyvin sukupuoliriippuvainen. Täydellisen nopea nainen pinkaisee 1,5 mailia aikaan 10:46, mies 9:20. Istumaan nousujen ja punnerrusten välissä saa levätä maksimissaan 2 min, punnerrusten ja juoksun välissä 5 min. Nämä suoritukset olivat siis maximum -suorituksia ikäluokassa 30-34. Taulukoista löytyy vaadittavat suoritukset myös outstanding, excellent, good, satisfactory ja failure -arvosanoihin. Voit kurkata ne täältä.

Miten minulle sitten kävi tänään? Yllättäen suurin vahvuuteni, istumaannousut, oli tämänpäiväisen suoritukseni heikoin lenkki. 92 istumaannousua riitti kuitenkin outstanding arvosanaan ja seuraavalla kerralla tiedän aloittaa vauhdikkaammin. Punnerruksia rutistin itsestäni 52 ja juoksuajaksi kellotin 10:10. Olen aivan hitsin ylpeä itsestäni - laivaston standardien mukaan lähes maksimaalisessa kunnossa!

Kick Ass!

Uudet lenkkarit istuivat jalkaan kuin hansikas (öö, siis sukka) ja lisää ilonaihetta sain revittyä vielä uudehkoista pöksyistäkin. Pöksyt eivät siis repeytyneet, vaan pysyivät päällä loistavasti. Kuulostaa ehkä itsestäänselvältä, mutta kun ei ole. Minun on ollut vaikea löytää juoksutrikoita, jotka eivät putoa päältä. Syytän tästä päärynänmallista vartaloani. Jos olet törmännyt samaan ongelmaan, suosittelen kokeilemaan Under Armour -merkin housuja.

Go Veera! Pakko uskoa, kun se kerran lukee lenkkareiden lipassa.

Pyjama vai treffiasu?

Kyttyräpäivän kuva-arvoitus: Näetkö tässä kuvassa pyjamahousut vai täysin hyväksyttävän (ja trendikkään) asun töihin,  kauppaan tai vaikka keskiviikkotreffeille?

Suomalaiset ja ulkosuomalaiset arvostelevat usein amerikkalaisten pyjamahousu- ja yoga pants -villitystä, mutta minä voin kyllä tunnustaa olevani yksi heistä. Mielestäni tyylikkään rento ja sopivan boheemi, mutta asiasta voidaan olla ilmeisesti montaa mieltä.

Phill, joka yleensä pitää tyylistäni ja vaatteistani, ilmoitti näiden housujen kuuluvan selkeästi makuuhuoneeseen. Minä käskin ottaa pöksyistä kuvan, jotta voisin tarkastella itseäni ulkopuolisen silmin, mutta tuosta kuvasta katsoo aikalailla täsmälleen peilikuvani näköinen tyyppi. Ovathan nuo nyt selkeästi rennot pökät, mutta ei niitä minään yöpuvun housuina myyty enkä niitä sellaisina myöskään ostanut.

"I agree to disagree..."  Mutta mitäköhän tuumattaisiin Suomessa, jos lähtisin näissä housuissa ulos?

Luottokampaaja

Luottokampaaja on monelle naiselle kultakimpalettakin arvokkaampi juttu. Ikävä kyllä näitä kultakimpaleita ei kuitenkaan kasva ihan joka oksalla. New Hampshiressa en löytänyt moista koskaan, täällä San Diegossa löysin luottokampaamon noin vuosi sitten, mutta luottostylisti löytyi vasta tänä keväänä.

Kampaamokokemus saa uuden ulottuvuuden, kun tuolissa voi ihan oikeasti rentoutua. Ei tarvitse jännittää lopputulosta eikä vaivaantua tyypin kanssa, joka ei puhu sanaakaan tai utelee aivan liikaa. Luottokampaaja osaa hommansa ja on asiakkaan kanssa samalla aaltopituudella. Luottokampaajaan voi sananmukaisesti luottaa.

Liekö sattumaa vai kohtalon johdatusta, että minun luottokampaajani on entinen preschool opettaja, joka pitää matkustelusta. Siinäpä meillä riittää juteltavaa ja vertailtavaa... Eiköhän tässä aika tutuiksi tulla, sillä lyhyt tukka vaatii kurinalaista trimmailua kerran kuussa.

Elämä lyhythiuksisena on muuten aika kivaa! Miksiköhän odotin näinkin  kauan ennen kuin menin ja pätkäisin? Ainoa huono puoli on se, että bad hair day on todellakin bad hair day. Oh well, löytyyhän maailmasta hattuja...

Kilo vähemmän painoa

Nyt täytyy tuottaa kaikille ihmediettien etsijöille pettymys heti alkuunsa: Tänään lähti kyllä kilo tunnissa, mutta vyötärönseudun sijaan kohteena oli pääni. Toteutin meinaan villeimmän unelmani (surullista?) ja leikkasin hiukseni lyhyiksi. Niin lyhyiksi, että niskavilloista hankkiuduttiin eroon partakoneella.

Ta daa!

Minua on jo pitkään kyllästyttänyt ja ahdistanut kuivan käppyrä hiuskuontaloni, joka on päivästä toiseen kiinni ponnarilla tai keikkuu päälaella sykeröllä. Tarkoitus oli napsaista lyhyemmäksi vain sen verran, että hiukset saisi vielä kiinni, mutta kampaajan tuoliin istuessani päätin vihdoinkin uskaltaa ja kokeilla, miltä lyhythiuksinen elämä tuntuu.

Kampaajan jäljiltä hiukset ovat aivan iiiihanat, mutta totuus taitaa paljastua sitten, kun yritän saada näihin jotain tolkkua viidessä minuutissa treenien ja töiden välissä. Kampaaja kyllä vakuutteli, että nämä näyttäisivät söpöiltä villinä lainenakin. Toivottavasti. Tunnen meinaan itseni ja tiedän, ettei minusta ole joka aamuiseen suoristusoperaatioon.

Tällä hetkellä olo on kuitenkin kevyt ja onnellinen. Uusi minä kiittää ja kuittaa!

Unelmalenkkarit

Olen tainnut tunnustaa aiemminkin, että minussa on pikkuisen välineurheilijan vikaa. Välineurheilijan siinä mielessä, että kiinnitän huomiota siihen, miltä urheiluvälineeni ja -vaatteeni näyttävät. No nyt tällä pintaliitäjäjuoksijalla on varsinaiset onnenpäivät, sillä pääsin suunnittelemaan itse seuraavat juoksulenkkarini. Aikaa touhuun tuhrautui ihan liikaa, mutta vihdoin ja viimein olen ainakin melkein varma, että unelmieni lenkkarit näyttävät tältä:

Pidän Nike:n lenkkareista ja olen tiennyt jo pitkään tästä Nike id:n tarjoamasta palvelusta, jossa voi tehdä lenkkareistaan uniikit ja juuri sellaiset kuin itse haluaa. Jostain syystä en ole kuitenkaan tarttunut tähän mahdollisuuteen ennen kuin jouluinen lahjakortti ja uusien lenkkaireiden kaipuuni johdatti minut jälleen kerran Nike:n nettisivuille eikä täydellisiä lenkkareita löytynyt valmiiden joukosta. 

Nyt pitää vain odotella neljä viikkoa enemmän tai vähemmän kärsivällisesti ennen kuin pääsen testaamaan uusia GO VEERA popojani tositoimissa. Vitsit, näillä jos millä alittuu 20min 5K ensi kesänä.

Luonnonlapsi siistiytyy

Ennen Kaliforniaan muuttamistani pidin Kaliforniaa New Hampshirea pinnallisempana ja ulkonäkökeskeisempänä osavaltiona. En tiedä olinko väärässä vai olenko vain löytänyt ympärilleni oikeita ihmisiä, mutta tämä harhaluuloni on saanut lentää romukoppaan jo kauan sitten.

Mietin kyllä edelleenkin ulkonäköäni yhtä paljon (tai siis vähän) kuin ennenkin, mutta tyylini on muuttunut kuin varkain huomattavasti boheemimmaksi ja luonnollisemmaksi. Vaatekaapissani on tapahtunut mekkovallankumous, hiuksiani en ole värjännyt enää aikoihinkaan ja nyt viimeisen parin kuukauden aikana olen jättänyt meikkaamisenkin lähes kokonaan. Ruskettunut iho ei kaipaa mitään muuta kuin aurinkovoidetta tai hyvin kevyen voiteen, hiukseni ovat nyt luonnostaan täydellisen väriset ja ripsarit valuisivat kuitenkin poskille auringon paahteessa.

Meikkaamisen jättäminen ei ollut tietoinen päätös, vaan tapahtui kesän kuumimpaan aikaan olosuhteiden pakosta. Ensimmäisenä päivänä unohdin meikkipussin kotiin ja siitä se sitten lähti. Illalla oli aina paljon freesimpi ja kauniimpi olo ilman valahtaneita meikkejä ja aamutkin nopeutuivat entisestään. Phill on hokenut minulle jo vuosikausia pitävänsä kaikkein eniten suihkun raikaasta lookistani ja nyt aloin vihdoin uskomaan häntä. 

Lähes kaikki blogissa ja Instagramissa itsestäni julkaisemat kuvat ovat olleet jo pitkään meikittömiä ja samalla linjalla jatkan nyt syksyn viilennyttyäkin. Pidän itsestäni tällaisena. Tottakai minä välillä meikkaankin, mutta juuri nyt viihdyn parhaiten naturellina.

                                         

Mutta hei, katsokaas mikä tuli takaisin. Otsis tietenkin! Kesällä oli niin kuuma, että kaikki ylimääräiset karvat piti nostaa niskasta ja otsalta ylös, mutta nyt on jo sen verran viileämpää, että hiukset saavat jäädä välillä aukikin. Tykkään! Syksystä ja hiuksista.

Shortsi-identiteetti(kriisi)

Ostin viikonlopun aikana kahdet shortsit: Toiset aikuismaiset ja siistit Loftilta, toiset räväkän korallin pinkit teinikauppa American Eagles:lta. Arvatkaapa kummat tuntuvat paljon enemmän omilta ja pääsivät heti käyttöön? No tietenkin ne teinishortsit.

Tämän reilun kolmekymppisen suomalaisen sisällä asuu selkeästi kalifornialainen teini. Kuinka kauan se on ihan ok? Saako pari vuotta lisää armonaikaa, jos asuu sentään Kaliforniassa? Ja saako rannalle pukeutua ikuisesti juuri niin kuin haluaa?

Ja lopuksi se tärkein kysymys: Onko huomenna jo ihan oikeasti taas maanantai? Ken söi kesäviikonlopun?

Rillipiru uudistuu

Sain ensimmäiset silmälasini seiskaluokan keväällä. Aiemminkin olisi ollut tarvetta, mutta olin (jo tuolloin) hyvin itsepäinen ja sinnittelin koko lukuvuoden ystävieni avustuksella. Kiitos kaikille piirtoheittimen ja liitutaulun tekstejä minulle lukeneille. Ilman teitä olisin joutunut istumaan aina etupenkissä. Lasien saamisen jälkeenkin kuvittelin näkeväni ihan hyvin ilmankin. Anteeksi siis kaikki, joille en moikannut vastaantullessa - En yksinkertaisesti nähnyt teitä.

Vaikka valitsinkin silmälasejani pitkään ja hartaasti, en mieltänyt niitä omikseni. Lasit olivat teini-Veeran mielestä nolot ja rumat. Olin mielummin puolisokea kuin rillipiru. Ah, kuinka tyhmä sitä ihminen voikaan olla... Lukion loppupuolella viisastuin vihdoin ja hankin piilolinssit. Elämä kirkastui ja helpottui huomattavasti. Minusta tuli kertarysäyksellä piilaririippuvainen. Joitain vuosia myöhemmin löysin itselleni myös lasit, joita rakastin - ja rakastan vieläkin. Käytin rakkaat silmälasini aivan loppuun.

Vaikka käytänkin pääasiassa piilareita, on välillä hauska muuttaa tyyliä ja pistää lasit päähän. Vanhat lasini kestivät käytössä ja tyylini mukana yli seitsemän vuotta. Mitenköhän mahtaa käydä näille uusille?

Marssin liikkeeseen ja kerroin etsiväni laseja, joissa on ripaus statementtiä. Lasit saavat näkyä ja erottua, luoda kasvoille kehykset. Samalla toivoin lasien olevan kuitenkin tarpeeksi ajattomat, jotta en heti kyllästyisi. En ole aikoihin käyttänyt silmälaseja yhtä usein kuin tällä viikolla. Saapa nähdä, kauanko tämä innostus kestää. Mutta nyt on oikeastaan aika mahtavaa olla rillipiru.

Lenkkarimotivaatiota

Myönnän, olen (pikkuriikkisen) välineurheilija. Treenivaatteideni pitää olla kauniit, istuvat ja täydellisen mukavat. Mikään ei vähennä treeni-intoa yhtä paljon kuin putoavat pöksyt, hiestä läpimärkä paita tai hiertävät lenkkarit.

Viime vikolla illat venähtivät Phillin kotiin paluun innoittamina aivan liian pitkiksi, minkä vuoksi kellon soidessa aamuviideltä ei kauheasti hymyilyttänyt. Paitsi tiistaina. Tiistaina pääsin nimittäin testaamaan uusia lenkkareitani ihan ekaa kertaa. Uni karisi kummasti silmistäni, mustapinkkien Nikejen nauhoja sitoessani. Kumma kuinka paljon motivaatiota ja intoa voi nainen saada uusista kengistä! Pitäisi ehkä hävetä, mutten taida viitsiä.

Testasin lenkkareita ensin hyppy-, pomppu, ketteryys-, sprinttitreenillä ja jatkoin seuraavana aamuna testisarjaani rantahietikossa. Nyt treenejä on takana jo useita erilaisia ja olen aivan vakuuttunut löytäneeni itselleeni uudet jokapaikanhöylälenkkarit. Superkevyet ja melkein sukilta tuntuvat nike trainerini sopivat useimpiin treeneihini kuin nakutettu. Pidemmillä asvalttijuoksuilla suosin kuitenkin perinteisempiä juoksulenkkareita, jotka vaimentavat askeleet näitä läpysköjä paremmin.

             

En tiedä kuinka suuri osa kunniasta kuuluu lenkkareilleni, mutta tänään on se suuri päivä, jolloin saavutin tämän kevään tavoitteeni ja vedin kymmenen leukaa putkeen vastaotteella. Kymmenes vaati kyllä jokaisen tästä kropasta ja mielestä löytyvän tahdonvoiman rippeenkin, mutta voima kuin voima - suomalaista sisua ei kannata koskaan aliarvioida. 

Seuraavalla kierroksella sain vedettyä vielä kuusi ja sitä seuraavalla viisi. Kesän tavoitteeni on 3x10 ja seuraavaksi sama myötäotteella. Siinäpä sitä riittää treenattavaa ja hikoiltavaa pitkäksi aikaa. Pieni askel ihmiskunnalle, suuri puuskuttava suoritus Veeralle.