Sukellusvene-elämä ja perhe

 Niinkuin blogiani aikanaan seuranneet tietävät, on meidän elämämme hieman omalaatuista. Kun mies kuuluu sukellusveneen miehistöön, vaikuttaa se väistämättäkin koko perheen elämään. Minulta on kyselty jonkin verran perheen ja sukellusvene-elämän yhteensovittamisesta, joten päätin avata asiaa yhden blogi-kirjoituksen verran.

Niin kuin jo raskausajasta voi päätellä, ei perhe tai perheenlisäys vaikuta millään tavalla siihen, miten kommenukset tai työtehtävät menevät. En osaa edes laskea, kuinka usein olen kuullut lauseen mission comes first. Useimmat tehtävät vaativat sukellusveneeltä ”näkymättömänä” oloa ja lähes kaikki yhteys ulkomaailmaan katkaistaan. Viimeisimmän kuuden kuukauden kommenuksen aikana olimme suurimman osan ajasta ilmaan mitään kommunikointimahdollisuutta. Aina hetkittäin meillä oli mahdollisuus lähettää pelkkää tekstiä sisältäviä sähköposteja (jotka nekin kaikki luetaan ennen vastaanottamista) ja muutaman kerran pystyimme puhumaan puhelimessa ilman isoveljen valvontaa. Käytännössä olimme pisimmillään yli sata päivää putkeen täysin pimennossa, kuulematta toisistamme mitään. Aina välillä sain kuulla virallisten tahojen kautta, että paatilla oli kaikki hyvin ja sekin auttoi jo paljon. Phill tosin sai vain arvailla, miten minä ja vauva pärjäilimme pandemian keskellä.

Mutta ei meitä perheitäkään ihan täysin unohdeta. Silloin kun tehtävä ja sukellusveneen kapteeni sen sallii, pääsee miehistön jäsen kotiin perhesyistä vaikka kesken komennuksen. Jos jollekin Phillin läheiselle sattuisi jotain ikävää paatin poissaollessa, voisin lähettää sukellusveneelle hätäviestin Punaisen Ristin kautta. Viesti menisi ensin kapteenin luettavaksi, minkä jälkeen hän saisi päättää miten ja milloin kertoisi asiasta Philille. Jos vauvan laskettu aika olisi ollut kommenuksen aikana, olisi Phill saattanut päästä kotiin ennen arvioitua synnytystä. Tämäkin riippuu paljon ajoituksesta ja miehitön jäsenen asemasta tehtävän onnistumisen kannalta. Edellisen komennuksen aikana syntyi kahdelle perheelle lapsi. Isistä toinen pääsi paikalle, mutta toinen tapasi lapsensa vasta kotisatamassa. 

Kommenusten lisäksi kuuluu sukellusvene-elämään eri pituisia huoltojaksoja satamassa ja pienempiä paikallisia tehtäviä ja harjoituksia. Aikataulut muuttuvat tiuhaan, päivät ovat usein pitkiä ja suunnitelmien tekeminen on vaikeaa. Meillekin kävi juuri niin, että parin päivän merireissu vaihtui hyvin pienellä varoitusajalla useiden viikkojen pituiseksi tehtäväksi. Kaikeksi onneksi Phill sai jäädä tällä kertaa kotiin siltä varalta, että pieni poitsumme ei maltakaan odottaa laskettuun aikaan asti. Olemme asiasta todella kiitollisena, emmekä missään nimessä ota sitä itsestäänselvyytenä. Ainoa huono puoli tässä on se, että Phill joutuu nyt käyttämään ison kasan säästössä olleista lomapäivistä, joille olisi ollut lapsen synnyttyäkin käyttöä. Laivaston isyysloma kun on huimat 2 viikkoa.

Perheen ja sukellusvene-elämän yhdistäminen ei siis ole helppoa ja meidän kummankin on pitänyt varautua siihen, että Phill ei tule olemaan kotona joka ilta, viikko tai edes joka kuukausi. Meidän kohdalla ajoitus näyttää kuitenkin hyvältä siinä mielessä, että Phill siirtyy ensi keväänä taas maapalvelukseen seuraavaksi kolmeksi vuodeksi ja merireissut vaihtuvat siistiin toimistotyöhön. Tämä kaikki sillä varauksella, ettei Korona sotke näitäkin kuvioita. Laivastoelämässä mikään ei ole varmaa, ennen kuin se on varmaa ja tänä vuonna olemme varmasti kaikki jo oppineet, ettei mikään ole koskaan varmaa.

Mutta jottei tämä maalaamani kuva sukellusvene-elämästä jäisi turhan paljon paljon miinukselle, halauan myös mainita muutamista eduista, joita on vaikea päihittää. Ensinnäkin, laivaston koko perheelle tarjoama terveysvakuutus on ilmainen ja todella kattava. Kaikki lääkäri-, lääke- ja sairaalakulut korvataan kokonaisuudessaan. Vakuutus on meille ilmainen eikä lääkärikäyntien yhteydessä tarvitse koskaan kaivaa kukkaroa esiin edes co-pay –maksujen muodossa. Tämä on USA:ssa todella harvinaista ja aivan mieletön etu. En edes tiedä, mitä raskausaika ja synnyttäminen keskimäärin maksavat USA:ssa, mutta veikkaan summan olevan hyvänkin vakuutuksen kanssa aika kaukana nollasta.

Toinen valtava taloudellinen etu on ilmainen yliopistokoulutus, jonka voi siirtää myös puolisolle tai palveluksen aikana syntyneelle lapselle. Koska minulla on jo maisterin paperit ja Phill on pystynyt suorittamaan yliopistotutkinnon töiden ohessa ilmaiseksi, on meillä mahdollisuus käyttää Post 9-11 GI Billiksi kutsuttu avustus lapsemme koulutukseen. Etu kattaa lukukausimaksujen lisäksi myös asumisen  ja on arvoltaan kymmeniä tuhansia dollareita. Tuntuu aika huikealta tietää jo nyt, ettei lapsemme koulutus jää ainakaan rahasta tai stipendien saannista kiinni.

Kolmas rahaan liittyvä etu on se, että maailman talouden heitellessä, on elantomme ja elintasomme ollut aina vakaa ja turvassa. Viime keväänä n. 36,5 miljoona amerikkalaista menetti työnsä kahden kuukauden aikana, joten tämäkin on asia, jota ei voi sivuuttaa kevyesti. Laivastossa palkka määräytyy osittain asuinalueen elikustannusten mukaan ja tämä osuus palkasta on verovapaata. San Diegossa eläminen on kallista, mutta se ei haittaa, sillä saamme täällä enemmän rahaa elämiseen kuin esimerkiksi New Hampshiressa asuessamme. Jos ei koko asumiseen tarkoitettu raha kulu asumiseen, saa yli jäävän osuuden pitää ja käyttää haluamallaan tavalla.

Haasteiden ja taloudellisten etujen lisäksi sukellusveneet ovat tuoneet elämäämme valtavasti upeita kokemuksia ja elämyksiä sekä tärkeitä ihmisiä, joista on parhaimmillaan muodostunut meille kuin toinen perhe. Vertaistuki on usein parasta tukea eikä tätä elämää kaikkine kiemuroineen voi oikeasti edes ymmärtää ulkopuolelta käsin. Jos ihan totta puhutaan, en minäkään aina ymmärrä, mutta tämän kaiken kanssa on kuitenkin oppinut elämään. Ei minulle pitkiä merireissuja ikävä tule, mutta ilman niitä ei olisi myöskään kotiinpaluita ja meidän tarinamme ei olisi meidän tarina. 

Paljon jäi varmasti kertomatta ja omatkin ajatukset ja kokemukset tulevat varmasti muuttumaan lapsen saannin myötä. Kirjoittelen tästä aiheesta uusiksi jossain vaiheessa laivastoäidin näkäkulmasta, mutta sitä ennen olisi kiva kuulla jos teillä heräsi kysymyksiä tai ihmetyksen aiheita. Omaa elämää ja sen itsestäänselvyyksiä on yllättävän vaikea avata muille.

Juonipaljastus

Vaikka tänä keväänä elämä onkin ollut hyvin kotisidonnaista ja tapahtumaköyhää, on meille tapahtunut ja tapahtumassa jotain todella mullistavaa. Vatsassani myllertää pieni olento, joka kulkee nimellä Pikkuinen ja omistaa kaksi jalkaa ja kaksi kättä. Käsien ja jalkojen lukumäärä todettiin keskiviikkona rakenneultrassa ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Pieni Halloween-vauvamme oli koko ultrauksen ajan todella aktiivinen ja lempiasento oli selkeästikin joko facepalm tai kaikki raajat ilmassa.

Sukupuoli on selvitetty jo viikolla 12 verikokeen avulla, mutta kirjekuori on edelleenkin avaamatta. Olemme päättäneet odottaa (ainakin) siihen asti, että Phill tulee komennukselta kotiin. Olin aluksi aika varma, että meille tulee tyttö, kunnes näin eräänä yönä unta, että meillä olikin pieni, ihan Philliltä näyttävä, poika. Poikamme oppi myös ryömimään ja puhumaan kahden viikon ikäisenä, joten kyseessä oli selkeästi enneuni.

En siis missään nimessä halua peruuttaa vuotta 2020, sillä tästä on monessakin mielessä alkanut muotoutua tärkeä muutosten vuosi. Kaiken mylleryksen keskellä meidän pienellä perheellä on paljon ihanaa odotettavaa ja hymy herkässä. Odotan Phillin kotiinpaluuta kuin kuuta nousevaa, mutta yritän  myös muistaa nauttia jokaisesta potkusta ja kiristävästä vaatteesta. Nähtäväksi jää yltävätkö Phillin kädet vielä halaukseen siinä vaiheesa kun paatti lipuu satamaan, mutta eiköhän hätä keinot keksi. 

Nyt uskallan jo melkein luvata bloginkin heräävän ainakin hetkeksi eloon, joskin hyvin yksipuolisilla aiheilla. Palataan siis pian kuulumisten pariin!

Ikävä ihana ikävä

USA:ssa siirryttiin viime yönä talviaikaan, minkä kunniaksi sisäinen herätyskelloni herätti minut jo heti viiden jälkeen. Pakottauduin kuitenkin löhoilemään sängyssä yhdessä seilailevien ajatusteni kanssa ja päädyin pohtimaan ikävää.

Phill lähti komennukselle melkein neljä kuukautta sitten. Neljän kuukauden aikana olen saanut puhua Phillin kanssa puhelimessa muutaman kerran kahden eri satamakäynnin yhteydessä. Inboxiin on kilahtanut kaksitoista sähköpostia ja postiluukusta on löytynyt kolme kirjettä. Viimeiseen reiluun kuukauteen en ole kuullut miehestä pihaustakaan. Tiedän kuitenkin, että kaikki on hyvin ja sen tiedon avulla pärjää jo pitkälle.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut koko tunne-elämän kirjo, mutta valtaosan ajasta minulla on ollut todella rauhallinen ja onnellinen olo. Olemme tehneet suhteemme eteen paljon töitä ja saavuttaneet tilan, jossa olo tuntuu tärkeältä ja rakastetulta silloinkin kun toinen on tosi kaukana, kaikkien kommunikointimahdollisuuksien ulottumattomissa. Kun elämässäni tapahtuu jotain kivaa, jännää tai ikävää, on Phill edelleenkin ensimmäinen kenelle halauan asiasta kertoa. Kirjoitan Phillille päivittäin sähköposteja vaikken uskokaan niiden menevän perille ja käyn pääni sisällä pitkiä monologimaisia keskusteluja, joiden lomaan kuvittelen usein myös miehen vastareaktiot. Ehkä meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys, todennäköisesti ei, mutta hyvä mielikuvitus ja sopivasti hassahtanut positiivinen asenne auttavat jaksamaan vaikeimpinakin hetkinä.

Vankan suhteen lisäksi olen saanut paljon voimaa ja positiivista energiaa ystävistä, hyvän mielen puuhista, aina jaloissa pyörivistä ja ovella odottavista kissoista, töistä ja tiiviistä työyhteisöstä. Olen todella onnellinen siitä, että olemme saaneet asua San Diegossa jo viisi vuotta ja olen uskaltanut juurtua tänne. Minulla on täällä kotikoti, paikka jonne tunnun kuuluvani silloinkin kun elämäni tärkein tuki ja turva on poissa. Vaikka välillä ikävä kirpaiseekin todella syvältä, en ole tuntenut oloania vielä kertaakaan yksinäiseksi. Se on paljon se!

Viimeiset kuukaudet ovat taas muistuttaneet minua siitä, kuinka hyvin minä pärjään haastavissa tilanteissa. Pystyn seisomaan tukevasti omilla jaloillani, mutta yhdessä me olemme entistäkin vahvempia. Edessä on vielä viikkoja ja kuukausia erossa oloa, monenlaisia tunteita ja ehkä haasteitakin, mutta sitten kun tämä kaikki on taas tällä kertaa ohi, haluan muistaa, miltä minusta tuntuu juuri nyt. Kun perusasiat ovat kunnossa, on ikävä onnellista ja kihelmöivää - täynnä mahdollisuuksia, unelmia, välittämistä ja rakkautta.

Seitsemän

Minulla oli tänään ensimmäinen virallinen lomapäivä. Siis ensimmäinen viidestä. Ajelin tukikohtaan, Point Loman kärkeen, istuin kiviaidalle, kuuntelin aaltojen kuohua ja hengitin lämmintä meri-ilmaa. Lokit kirkuivat ja merileijonakin kävi moikkaamassa. Katseeni siivilöi horisonttia ja löysi vihdoin etsimänsä. Sukellusvene lipui hiljalleen kohti kotisatamaa; Phill oli tulossa kotiin.

Teki mieli hurrata, mutta hurrasin kuitenkin vain pääni sisällä, jottei merileijonakaverini olisi pelästynyt turhaan. Vatsassani lepatteli perhosia ja hymyilytti. Kyllä tätä hetkeä on taas odotettukin ja välillä vähän jännättykin, miten meidän lomasuunnitelmille käy. Sukellusveneen aikatauluista kun ei koskaan oikein tiedä ennen kuin paatti on ihan oikeasti satamassa.

Juhlimme huomenna seitsemättä hääpäiväämme kupari- (ja villa-) teemalla. Luvassa on siis ainakin Moscow Mule drinksuja, haikkausta, snorklausta ja rantaelämää Catalina saarella. Villasukille ei toivottavasti tule tarvetta, vaikka puolipilvistä on luvattukin. Vietämme Catalina saarella kolme päivää ja suuntaamme sen jälkeen takaisin San Diegoon jatkamaan lomaamme staycation tyylillä.

Seitsemäs avioliittovuotemme on ollut taas kerran vuosi, jonka aikana olemme olleet erossa huomattavasti enemmän kuin yhdessä. Olosuhteet ovat olleet välillä haastavat, mutta meillä on mennyt hyvin. Elämä on ollut seesteistä, sillä pikkuasioista ei ole viitsinyt kiistellä ja isommat asiat on selvitetty jo tässä vuosien varrella. Olemme keskittyneet voimaan hyvin yksin ja yhdessä ja nauttimaan yhteisestä ajasta täysillä.

Tuloja ja menoja on ollut viime aikoina niin paljon, että olen lisännyt tervetulokylttiin vain again aina tarpeen mukaan. Laiska? Ehkä. Mutta ihan yhtä odotettu ja toivottu on kotiinpaluu ollut joka kerta.

Loma, loma, loma! Kylpyhuoneen katossa on edelleenkin reikä, mutta muuten koti kiiltelee puhtaana ja to-do lista on tyhjä. Sängyssä kuorsaa väsynyt merimies ja kaikki on juuri nyt niin valtavan hyvin.

Murphyn laki

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kuuntelin palohälyttimen patterin loppumisesta johtuvaa piippailua ja mietin, miksi patteri loppuu aina yöllä. Hälytin piippasi noin minuuntin välein ja herätti minut ihanasta unestani. En löytänyt uutta patteria pimeässä ja puolinukuksissa, joten päätin ottaa riskin ja poistaa patterin hälyttimestä kokonaan. Mutta tämäpä ei auttanut mitään: Hälytin on kytketty patterin lisäksi myös verkkovirtaan. Piippailu jatkui ja uhkasi mielenterveyttäni. Viimeisenä oljenkortena päätin kokeilla edellisessä kodissa tepsinyttä kikkaa ja painoin hälyttimen testinappulaa. Painoin hieman liian pitkään ja herätin samalla ainakin Phillin ja todennäköisesti myös naapurit. Hälytin ujelsi hetken ja jatkoi sitten epäsäännöllisen säännöllistä piippailuaan. Minulta meinasi päästä itku, mutta Phill otti tilanteen haltuun. Miehellä oli laatikossa salainen patterikokoelma ja ongelma oli sillä korjattu.

Mutta tuo kaikki oli hyvin pientä. Kävi meinaan niin, että eräänä kauniina aamuna heräsimme puoli viideltä sanomaan taas kerran hyvästejä Phillin lähtiessä merille. En saanut enää unen päästä kiinni, joten päätin vetää kello viiden aamutreenin. Treenin jälkeen minulla oli hyvin aikaa vielä rauhalliseen suihkuun ja aamupuuhasteluun, kunnes tietoisuuteni valtasi vessasta kuuluva tip, tip, tip.

Tarkistin suihkun ja hanat hölmistyneenä ja ihmettelin märkää lattiaa. Kun nostin katseeni kattoa kohti, näin kolme tiputtelevaa vesikuplaa. Apua! Siis ihan oikeastiko meillä on vesivahinko ja siis ihan oikeastiko noin tunti sen jälkeen kun Phill lähti ja noin kymmenenminuuttia ennen kuin minun olisi lähdettävä? No tietenkin, silloinhan kaikki katastrofit aina tapahtuvat.

Soitin yläkerran naapurille, joka on myös HOA:n puheenjohtaja, mutta puhelu meni vastaajaan. Seuraavaksi juoksin ulos sulkemaan veden koko talolta (ja ansaitsin taas vuoden naapuri pisteitä), lähetin pahoittelevan sähköpostin naapureille ja soitin Phillin paatille, jonka tiesin olevan vielä maissa. En soita ikinä Phillille töihin, joten Phill tiesi samantien, että nyt on jotain pielessä. Kaikeksi onneksi Phill pystyi soittamaan puolestani putkimiehelle, sillä minun oli pakko mennä pariksi tunniksi töihin ja olin jo reippaasti myöhässä.

Pääsin lähtemään töistä puoli kymmeneltä ja siirryin kotiin odottelemaan putkimiestä. Sain myös yhteyden naapuriini ja HOA:n puheenjohtajaan, joka päätti tehdä etäpäivän ja pysyä kuulolla. Onnea on ihana naapuri!

Putkimies saapui aikanaan ja teki kylpyhuonen kattoon jäätävän kokoisen reiän. Vuoto löytyi ja korjattiin ja työ laskutettiin suoraan HOA:lta. Tässä vaiheessa ei ollut vielä kuitenkaan syytä juhlaan, sillä katossa oli iso ja märkä reikä, joka piti saada kuivaksi niin nopeasti kuin mahdollista. Naapurini auttoi minua etsimään firman, joka voisi tulla avuksi vielä samana iltana ja lähettää laskun suoraan HOA:lle. lllalla olin aivan totaalisen uupunut ja nukahdin samantien kuivauslaitteen seesteiseen pauhuun.

Seuraavana päivänä sain taas vieraita, sillä ennen isompia purkutöitä piti testata, onko meillä asbestosta. Ei onneksi ollut ja kuvittelin, että lauantaina pääsisin jo eroon kuivurista sekä kodin saunamaisesta ilmapiiristä ja voisimme aloittaa purkutyöt.

Noh, eipä mennyt lauantaikaan ihan putkeen. Minulta hajosi meinaan auto. Se ei käynnisty, ei sitten millään. Virrat menevät kyllä päälle, joten kyse on tuskin akusta, mutta itse mottori ei anna edes pientä lupausta käynnistymisestä. Meinasi päästä taas itku kun autosta ei kuulunut pihaustakaan ja minun piti olla puolentunnin päästä pitämässä kesälukukauden ensimmäistä oppituntia. Onneksi on Uber ja taito kerätä itseni tiukanpaikan tullen.

Lauantaina selvisi myös, että drywall tyyppi ei kerkeä paikalle ennen kuin maanantaina ja minä en puolestani voi olla maanantaina poissa töistä. Joten kuivuri on yhä edelleen päällä ja kylpyhuoneen katon purku- ja korjaustyöt pääsevät alkamaan aikaisintaan tiistaina. Sama pätee myös autoon.

Huokaus. Syvä huokaus. Jos ja kun kaikki on taas joskus kunnossa, voitaisiinko sopia, että ei hetkeen sattuisi yhtään mitään. Ainakaan ennen kuin Phill tulee taas kotiin.

Sukellusvenetreffit

Phill tuli perjantai-iltana kotiin noin kolmen viikon merireissun rydyttämänä. Jälleennäkeminen oli iloinen, mutta uhkasi jäädä lyhyeksi: Lauantaiksi napsahti heti duty-nakki, eli vuorokauden kestävä työvuoro, jonka aikana ei saa poistua laituria pidemmäksi. Yhteinen aika on tällä hetkellä niin rajallista, että siitä ei hukata hetkeäkään. Päätimme siis vetää hihasta kauan unohduksissa olleen ässän ja viettää treffi-illan sukellusveneellä.

Sukellusvenetreffeihimme kuuluu yleensä illallinen ja elokuva pikkiriikkisessä huoneessa, epämukavalla "sohvalla" aivan liian lähellä olevaa ruutua tuijottaen. Sukellusveneessä kaikki on hyvin kompahtia ja jossain vaiheessa iltaa totesinkin olosuhteiden muistuttavan lähinnä lentokoneen turistiluokkaa.

Mukanani tuoma ruoka oli kuitenkin hyvää, Ghostbusters sopivaa hömppää ja seura juuri sitä, mistä kolmen viikon ajan olin vain haaveillut.

Phill esitteli minulle onnellisena oman valtakuntansa, eli ruumisarkkua muistuttavan sänkynsä. Pitkällä miehellä on välillä vaikeuksia mahtua kolmessa kerroksessa oleviin minisänkyihin, mutta tällä kertaa kävi flaksi ja jalat mahtuvat sänkyyn ihan kokonaan. Testasin itsekin, miten yläsänkyyn kivutaan heilauttamalla jalat putkesta kiinni pitäen ja totesin sen olevan yllättäen helpompaa kuin sukellusveneen miljoonien tikkaiden kipuaminen. Edellisestä sukellusvenevierailusta on jo muutama vuosi aikaa ja sen kyllä huomasi. Olin aivan totaalisen ruosteessa ja jouduin vipeltämään kuin viimeistä päivää, jotten jäisi Phillistä jälkeen ja eksyisi sukellusvenlabyrinttiin.

Illan päätteeksi Phill saattoi minut pimeää laituria pitkin portille. Ilmassa tuoksui öinen meri, San Diegon downtownin pilvenpiirtäjien valot täplittivät vastarantaa ja merileijonat lauloivat meille serenadiaan. Ei tämä sukellusvene-elämä aina ideaalia ole, mutta kyllä dieselintuoksusta ja rautaputkista saa jotain romanttista aikaisiksi jos oikein yrittää.

Erityisen ihana Sub Ball

Viikko sitten lauantaina oli aika heittää leggarit kaappiin, sutia naamaan muutakin kuin ripsaria ja istahtaa kampaajan penkkiin päivittämään ponnari hieman juhlavampaan lookkiin. Juhlimme jokaivuotiseen tapaan USA:n laivaston sukellusveneitä Submarine Birthday Ball -tapahtumassa. Kerran vuodessa on ihana tälläytyä pitkän kaavan mukaan, mutta tänä vuonna tapahtumalla oli meille syvempikin merkitys, mikä teki siitä erityisen ihanan.

Mekko on pysynyt samana jo neljä vuotta, sillä miksipä sitä hyvää vaihtamaan. Olen oikeastaan aika ylepä siitä, että mekko istuu edelleenkin täydellisesti.

Edelliset kolme Sub Ballia juhlimme maapalveluksen aikana. Vaikka Phill oli tuonakin aikana laivastossa ja sukellusvenemies, oli elämämme hyvin erilaista (aka normaalia) nykyiseen verrattuna. Phill on ollut kohta vuoden verran taas meripalveluksessa ja elämämme on muuttunut hyvin sukellusvenepainotteiseksi. Työpäivät ovat pitkiä, meripäiviä kertyy tihenevissä määrin, suunnitelmat vaihtuvat useammin kuin sukat ja sukat haisevat sukellusveneeltä.

Siinä vaiheessa kun meille selvisi, että Phillin paatti palaa maihin viikonlopun ajaksi vain ja ainoastaan Sub Ballia varten, oli meille selvää, että tästä tapahtumasta otettaisiin kaikki ilo irti. Ja näin tehtiin!

Perjantai-iltana olo oli iloisen kupliva ja vatsassa kutitteli sata perhosta. Vaikka olemme olleet yhdessä kohta yksitoista vuotta ja naimisissa seitsemän, aiheuttaa toisen näkeminen erossaolon jälkeen meissä aina vastarakastunut-efektin. Tällä kertaa olimme olleet erossa vain viisi päivää, mutta jummi, että nuo viisi päivääkin tuntuivat pitkiltä kun toisesta ei ollut kuullut pihaustakaan. Viikon pituutta saattoi lisätä myös se, että nämä viisi päivää olivat vasta alkusoittoa hyvin tiheille merireissuille ja tulevaisuudessa häämöttävälle pidemmälle komennukselle.

Lauantai-ilta kuului niiden harvinaisten ja täydellisten hetkien joukkoon, kun maailmassa ei ollut mennyttä eikä tulevaa. Oli vain me ja täydellinen onni. Sunnuntaina oli aika sanoa taas heipat ja vaikka se toki kirpaisikin (ja päätäkin saattoi hieman särkeä), kareili huulilla vielä hymy ja sydän oli täysi ihanan lauantain jäljiltä. Yhtä tällaista iltaa kohti jaksaa taas monta erossa vietettyä iltaa, viikkoa ja kuukautta.

Koska laivastoelämää vastaan ei voi taistella, kannattaa sitä juhlistaa.

Parisuhteen kolme hoota

Viime kesänä elämämme muuttui lähes yhdessä yössä. Phill siirtyi maapalveluksesta meripalvelukseen (shore duty vs. sea duty) ja uinuksissa ollut laivastoelämä kaappasi arkemme karhumaiseen syleilyyn.

Luulin olevani asiassa jo täysi ekspertti, mutta laivastoelämä osaa yllättää joka kerta. Tällä kertaa meripäiviä on ollut toistaiseksi hyvin vähän, mutta työtunteja sitten sitäkin enemmän. Phill on paahtanut viime kesästä asti 12-14 tuntisia työpäiviä 5-7 päivää viikossa. Kun tähän lisätään se, että minunkin työmääräni on ollut viimeisen vuoden ajan tavallista suurempi, on yhteinen hereillä vietetty aika ollut kortilla.

Tähän on ollut vaikea tottua, mutta toisaalta parisuhteessemme on aina pätenyt vanha suomalainen lausahdus: Se mikä ei tapa se vahvistaa. Parisuhteemme on meille kummallekin tärkein onnen ja jaksamisen lähde ja sen eteen on tehty sen mukaisesti myöskin töitä. 

Juuri tällä hetkellä parisuhteemme liima koostuu kolmesta isosta hoosta: hellyys, huomaavaisuus ja huumori.Vaikka olisi kuinka kiire ja vaikka olisi kuinka kaukana, pääsee noilla kolmella hoolla jo pitkälle.

Suukko ja halaus ennen töihin lähtöä ja illalla heti ovella on minimi, mutta väliin yritämme mahduttaa monta muutakin kosketusta. Saatan Phillin ovelle asti joka aamu, vaikka minulla olisi kuinka kiire ja illalla kotiin tullessa saan heti ensimmäiseksi sukellusveneeltä tuoksuvan halauksen.

Huomavaisuus on myöskin helppoa eikä tarvitse kovin paljoa aikaa tai elämää suurempia eleitä. Lataan joka ilta kahvinkeittimen valmiiksi aamuja varten, vaikken itse edes joisikaan sinä aamuna kahvia. Phill poikkeaa valittamatta kauppaan hakemaan unohtamani maidon tai banaanit. Minä kokkaan illalliset (vaikka inhoankin edelleenkin kokkaamista) ja Phill sunnuntaiaamujen aamupalat. Päivän kuulumisista jutellessa katsomme toisiamme silmiin ja pistämme kännykät ja tietokoneet sivuun. Yritämme yhtyä toisen työturhautumisiin, vaikkemme ihan oikeasti ymmärtäisikään kuin puolet asiasta.

Viimeisenä, muttei laisinkaan vähäisempänä tulee ydistävä ja kantava huumori. Vaikeat asiat muuttuvat käsittelyn jälkeen usein huumoriksi ja samanlainen huumorintaju luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Se ei vaadi paljoa, joskus pelkästään pienen palan post it-paperia ja tussin. 

Eräänä kauniina yönä työkirjani otsikko oli saanut uuden merkityksen

Paluu laivastoelämään ei ole ollut helppoa tai nautinnollista, mutta pikkuhiljaa olemme taas alkaneet oivaltamaan, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Huomattavasti parempi vaihtoehto on hyväksyä raamit ja muokata niitä mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman mielekkäiksi.

Laivastoelämän paluu

Tiedättekin ehkä, että Phill on ollut USA:n laivastossa ihan koko sen ajan kun olemme toisemme tunteneet sekä useamman vuoden siihen päälle. Matkaamme on mahtunut monenmoista suunnitelmien muutosta sekä satoja hyvästejä jälleennäkemiseen. Meidät on uitettu monessa liemessä, tai vähintäänkin merivedessä, ja kaikesta on selvitty kunnialla.

Viimeiset vuodet olemme eläneet ihanaa maapalvelusaikaa, jonka tiimellyksessä Phill on pysytellyt (Pohjoisnapaa lukuunottamatta) suurimmaksi osaksi kotosalla, vapaata on saanut aina kuin siltä on tuntunut, viikonloput ovat olleet vapaita ja työpäivätkin suhteellisen lyhyitä. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja nyt on taas meripalveluksen vuoro.

Sen jälkeen kun Phill siirtyi heinäkuussa meripalvelukseen, on meripäiviä ollut pyöreä nolla, mutta kuivan maan korjaustöitä sitten senkin edestä. Viimeiset viikot mies on paahtanut vähintään 14 tuntisia työpäiviä seitsemän päivää viikossa. Kotona on käyty syömässä ja nukkumassa, kunnes kello on soinut taas aamulla ennen viittä. Saan aamuisin otsalleni suudelman ennen kuin ovi käy. Sitten nukahdan vielä hetkeksi, ennenkuin oma kelloni soi arkisin kuudelta. Iltaisin Phill soittaa minulle aina kävellessään veneltä autolle ja juttelemme koko kotimatkan ajan. Yhteistä aikaa on niin vähän, että sitä ei tee mieli hukata minuuttiakaan.

Kun korjaushommat saadaan hoidettua, alkaa elämässämme jälleen eripituisten merimatkojen vaihe. Joskus reissut kestävät pari päivää, toisinaan pari viikkoa tai kuukautta ja varsinaiset komennukset jotain kuudesta kuukaudesta kahdeksaan tai yhdeksään. Joskus suunnitelmat vaihtuvat nopeammin kuin sukat ja toisinaan merimatkat venähtävät aiettua pidemmiksi. Merimatkojen aikana olemme yhteydessä sähköpostilla aina silloin kun se vain toimii, mutta varaudumme henkisesti siihen, että toisesta ei kuulu päiviin tai viikkoihin mitään.

Meille tämä on jo vanhaa tuttua, vaikkakin hetken unohduksissa ollutta elämää. Yhteisestä ajasta nautitaa aina täysin siemauksin silloin kun sitä on saatavilla ja välissä yritämme hoitaa hommat niin, ettei toisen tarvitse murehtia mistään ylimääräisestä. Minun kohdallani tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että olen ottanut Phillin harteilla olleen kokkausvastuun itselleni ja Phill puolestaan yrittää pitää minut ajantassa siitä, kuinka myöhään töissä minäkin päivänä menee.

Yhteinen aika on tällä hetkellä todellakin aivan minimissä, mutta kaikeksi onneksi Phill nauttii uusista haasteista ja minulla riittää seuraa ja vipinää töiden ja kavereiden ansiosta. Olen äärettömän tyytyväinen, että saimme jäädä San Diegoon, jonne Amerikan juureni ovat alkaneet uhkaavasti jumittua. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja San Diegosta on tullut minulle kodeista tärkein. Juuri nyt näin on hyvä, vaikka jossain vaiheessa voikin tehdä kipeää, jos ja kun joudumme vielä muuttamaan ennen kuin koko maailma on meille avoin.

Laivastoelämää ja etenkin sen suunnittelemattomuutta on vaikea selittää, mutta  ei tämä läpeensä pahaa ole. Ehdottomana plussapuolena on ihan oikeasti se, että osaamme nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä. Jummi kuinka mahtavalta tuntuikaan käydä eilen illalla lempparibaarissamme oluella, kun Phill pääsikin lähtemään sunnuntain kunniaksi töistä jo kolmelta. Otimme iltapäivästä ja illasta kaiken irti ja nyt jaksaa taas. Ainakin minä, rentouttavan kolmen päivän Labor Day viikonlopun jälkeen. Vielä toistaiseksi myös Phill on jaksanut hurjaa työtahtia rautaisella kokemuksella ja sen ajatkusen voimin, ettei tämä kestä loputtomiin. Normaalielämä: Kyllä me vielä taas joskus kohdataan.

Submarine ball

Vuotuinen Submarine Birthday Ball juhlittiin San Diegossa lauantaina classisen fancyissa ja myöhemmin illalla sopivan riehakkaissa tunnelmissa. Ilta alkoi parin tunnin cocktail-tilaisuudella ja jatkui virallisella osuudella puheineen ja rituaaleineen.

Tyylikkäät me

Virallinen osuus alkaa aina tietenkin color guardin saapumisella ja USA:n kansallislaululla. Siitä homma jatkuu sodissa kadonneiden ja kaatuneiden sekä menetettyjen sukellusveneiden muistamisella. 

Sodissa kadonneiden muistoksi katetaan pyöreä pöytä yhdelle. Pöytä, sekä jokainen pöydällä oleva asia symboloivat jotain katoamiseen liittyvää seikkaa. Suola kyyneliä läheisten silmissä, pyöreä pöytä huolen jatkumista ikuisesti, keltainen nauha ja kynttilä toivoa kotiin paluusta jne. Menetettyjen sukellusveneiden muistoksi soitetaan kelloja, jokaiselle veneelle erikseen. Yhteensä kellot soivat 66 kertaa. Se on aika paljon, 10 % kaikista laivaston sukellusveneistä. Suurin osa veneistä menetettiin toisen maailmansodan aikana, mutta seremonia vetää minut silti joka kerta hiljaiseksi. Kun sukellusvene uppoaa, menee sen mukana lähes väistämättä koko miehistö. 

Juhlaan kuuluu myöskin useampiakin puheita, jotka ovat yleensä vaihtelevan mielenkiintoisia. Illan pääpuhuja oli tänä vuonna taitava tarinankertoja, joka piti homman interaktiivisena pienten välihuutojen ja -huudattamisten avulla. Opimme myöskin sen, mitä talot maksoivat San Diegossa 80-luvulla ja 90-luvun alussa. Onnekkaita ovat ne, jotka ostivat silloin ja onnistuivat pitämään kotinsa lamavuosien läpi. Talojen hinnat ovat nyt jotakuinkin nelin- viisinkertaiset.

Virallinen osuus päättyy ruokailuun ja kakun leikkaamiseen. Kakkukunnian jakavat tuorein ja vanhin sukellusvenemies. Kun sailori pätevöityy palvelemaan sukellusveneessä, saa hän rinnalleen delfiinimerkin. Tuorein sukellusvenemies sai tuon merkin itselleen eilen, vanhin paikalla olija vuonna 1943. Tämä noin yhdeksänkymppinen mies oli vielä loistavassa kunnossa ja kipusi ketterästi lavalle kakkua leikkaamaan. Aika mieletöntä! 

Ilta päätteeksi tanssitaan, seurustellaan, otetaan enemmän tai vähemmän classyja kuvia ja jatkoillaan mahdollisesti joko jonkun hotellihuoneessa tai downtownin clubeilla. En ole ollut koskaan muissa kuin laivaston kekkereissä, mutta käsitykseni mukaan meininki on kaikissa military balleissa aika samanmoinen.

Loppuillasta ihan vaan me

Ensi vuonna sitten taas, pitkästä aikaa osana sukellusveneen miehistöä. Muutos on jälleen lähellä ja uudet ordersit kädessä. Kotisatama tulee kaikeksi onneksi löytymään San Diegosta, mutta ihanan tasainen maapalvelus vaihtuu taas täysin erilaiseen meripalvelukseen. Ei kuitenkaan onneksi vielä tänään eikä edes huomenna. Vielä on hetki aikaa hengähtää ennen vanhaa tuttua ja ihanan kamalaa sukellusvene-elämää.

Mieheni uniformussa

USA:ssa vietettiin perjantaina veteraanien päivää, joka oli sekä minulle että Phillille myös ylimääräinen vapaapäivä. Tai ainakin melkein. Phill osallistui aamusta työkavereidensa kanssa San Diegon keskustassa järjestettyyn kulkueeseen ja päätyi viettämään lähes koko päivän juhlauniformussaan.

Päivä uniformussa toi mukanaan tilanteita ja sattumuksia, jotka kuvaavat hyvin useimpien amerikkalaisten suhtautumista militaryyn:

Paraatin jälkeen joukkomme pysäytettiin. Kaksi meksikolaista turistia pyysivät kauniisti, josko olisi mahdollista päästä kuvaan uniformupukuisten miesten kanssa. Minä otin kuvat ja koko komea joukko hymyili leveästi.

Lounaalla Barleymash -ravintolassa tarjoilija ilmoitti, että joku halusi tarjota meille juomat. Kippis ja kiitos! Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, mutta tuntuu silti aina yhtä hyvältä.

Lounaan perään menimme elokuviin ja pääsimme sisään military-hinnalla.

Elokuvan jälkeen kävimme Cafe 21 -ravintolassa nauttimassa happy hour sangriat. Terassilla istuskellessamme viisi ihmistä kiitti Philliä hänen työstään (thank you for your service).

Samoja kiitoksia sateli myös kadulla kävellessämme. Muutama ihminen pysäytti meidät kätelläkseen Philliä ja kertoakseen, että hekin olivat palvelleet aikanaan laivastossa, armyssa, merijalkaväessä, lennostossa tai missä tahansa.

Päivän päätteksi kävimme hakemassa burritot kotimme lähellä sijaitsevasta meksikolais-ravintolasta. Phillin burrito oli ilmainen.

Vaikka sodista ja USA:n ulkopolitiikasta voidaan olla montaa mieltä, on hyvä muistaa, että tavalliset sailorit, sotilaat, merijalkaväen sotilaat ja kumppanit eivät ole isojen päätösten takana vaan tekevät tärkeää työtä, kuka mistäkin syystä. Siitä iso kiitos ja kunnia heille ja myös tuolle omalle komealle uniformu-pukuiselle miehelleni.

Laivastoystävyys

Vietimme eilen iltaa ystäväperheemme luona. Maistelimme oluita, söimme pizzaa, pelasimme pelejä ja vaihdoimme kuulumisia. Olimme kuin kotonamme niin kuin satoja kertoja aiemminkin.

Olemme tunteneet tämän perheen lähes viisi vuotta, New Hampshiren ajoilta lähtien. Historiaamme mahtuu yhteisiä Superbowleja, Kiitospäiviä, Halloweeneja, jouluaattoja, laivaston tapahtumia ja aivan tavallisia iltoja. Olemme oikeastaan enemmän kuin ystäviä - olemme osa toistemme laivastoperhettä.

Tuntuu aivan hassulta, haikealta ja jopa surulliselta ajatella, että muutaman viikon päästä nämä ystävät eivät olekaan enää ajomatkan päässä meiltä. Laivasto kuljettaa heidät itärannikolle Virginiaan ja me olemme hyvin todennäköisesti jäämässä tänne.

Vaikka elämääni onkin mahtunut jo lukuisia hyvästejä, nämä hyvästit kolahtavat kovempaa kuin yhdetkään laivastohyvästit tähän mennessä. Kyllähän me taatusti vielä näemme ja luomme uusia muistoja yhdessä, mutta siltikin tuntuu kuin olisin jälleen kerran joutumassa eroon perheestäni.

Läheiset ystävyyssuhteet ovat laivastoelämän suola ja sokeri. Ne maustavat elämää ja tekevät siitä herkullisempaa. Koska meidän kaikkien biologiset perheet ovat kaukana, haetaan tukea, turvaa ja läheisyyttä samassa veneessä (tai "samassa veneessä") olevista. Taustalla on kuitenkin tieto siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku muuttaa muualle. Eron hetkellä kirvelee, mutta siltikin on vain uskallettava päästää toinen lähelle.

Kaiken haikeuden keskellä olen kiitollinen näistä tyypeistä ja myöskin kaikista niistä uusista ihmisistä, joita elämäämme on putkahtanut viime aikoina. Pienenä bonuksena myös se, että meillä on jälleen kerran yksi reissukohde ja kyläpaikka lisää.

Melkein oma ranta

Sunnuntaiaamuna tarkoituksemme oli lähteä salin kautta rannalle, mutta ulkona satoi vettä ja taivas oli yhtä harmaa kuin Kisukin. Emme kuitenkaan antaneet moisen sivuseikan haitata, sillä pilvisestä päivästä huolimatta ulkona oli lämmin ja sadekin loppui heti kymmenen minuutin jälkeen.

Pitäydyimme siis suunnitelmassamme ja suuntasimme Coronadoon North Islandin tukikohtaan. Sieltä löytyy meidän lempparisali ja nykyään myös lempparirantamme. Vaikka olemmekin yleensä aika aktiivisia uusien paikkojen etsijiä, kesti meiltä yllättävän kauan hoksata, että näinkin läheltä löytyy military only -ranta. Koska ranta sijaitsee tukikohdan sisällä, pääsee siitä nauttimaan ainoastaan military ID:n avulla. Tämä puolestaan tarkoittaa useimmiten rauhaa ja siisteyttä.

Eipä tarvinnut pettyä! Selkä- ja vatsatreenin jälkeen olimme valmiita totaalisen rentoiluun aaltojen pauhua kuunnellen ja saimme mitä halusimme. Aurinko kutitteli pilvien lomasta eikä valtavan suurella rannalla ollut juuri kymmentä ihmistä enempää.

Näköalastakaan ei päässyt valittamaan, sillä oikealla pylvästeli Point Loman niemen kärki, vasemmalla kuuluisa Hotel Del Coronado ja suoraan edessä kimalteli Tyyni Valtameri parilla Meksikon puolella sijaitsevalla saarella höystettynä.

Vaikka laivastoelämä iskeekin aina välillä haasteita kehiin, on siinä omat hyvätkin puolensa. Taidan tietää jo nyt ensi kesän lempparirutiinini. Treeni + biitsi tai treeni ja biitsi. Ei paha yhtälö laisinkaan.

Minne seuraavaksi

Olemme eläneet nyt melkein kaksi vuotta laivastoelämän seesteisintä aikaa, eli shore dutya. Shore Duty on tarkoittanut meidän kohdalla hyvin vähäistä erossaoloa, helposti suunniteltavia aikatauluja ja Phillille usein aika lyhyitäkin työpäiviä. Väliin mahtui tietty yksi parin kuukauden mittainen Pohjoisnapa-keikka, mutta sekin tiedettiin jo pitkään etukäteen ja oli reissu, joka Phill valittiin tekemään halukkaiden joukosta.

Jossain vaiheessa Shore Dutyn ihanuus aina kuitenkin päättyy ja tulee aika siirtyä taikisin sukellusveneelle Sea Dutyyn. Palvelustyypin muuttuessa vaihtuu mahdollisesti myös kotisatama ja sen myötä myös meidän kotikaupunki. Kotisataman valintaan on mahdollista vaikuttaa toiveiden kautta, mutta lopulliset ordersit määräytyvät sen mukaan, mitä on tarjolla ja missä kutakin sailoria kipeimmin tarvitaan.

Shore Dutyamme on (tai piti olla) jäljellä vielä puolitoista vuotta, emmekä olleet vielä edes alkaneet ihan tosissaan miettimään, minne haluaisimme suunnata seuraavaksi. Olemmehan me toki asiasta puhuneet, mutta se on ollut sellaista kevyttä sitten joskus -ajattelua, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta, muttei kuitenkaan vielä todelliselta.

Minua on alkanut viehättämään yhä enemmän ajatus San Diegoon jäämisestä, sillä meillä on täällä oma koti, minulla työasiat kunnossa ja kattava ystävien verkosto. Sea Duty tarkoittaa taas pitkiä erossa oloja ja ajatus elämän uudelleen rakentamisesta pelottaa. San Diegoon on kuitenkin vaikea vain jäädä, sillä tämä on suosittu paikka ja sukellusveneiden näkökulmasta sen verran pieni tukikohta, ettei paikkoja ole avoinna kuin harvakseltaan. Lisäksi tiesin Phillin haikailevan itärannikolle lähemmäksi New Jerseya (ja Suomea) ja ylipäänsä lähemmäksi niitä alueita, joille todennäköisesti asetumme sitten kun laivasto on meille taakse jäänyttä elämää.

Kaikki tämä pohdinta oli vielä täysin mutu-tasolla, kunnes pari viikkoa sitten perjantaina siitä tulikin yhdessä rysäyksessä totista totta. Ylemmiltä tahoilta tuli viesti, että Phillin koulutustaustan omaavia miehiä tarvitaan nyt kipeästi takaisin paateille. Jos Phill olisi valmis palaamaan merille huomattavasti ennen helmikuuta 2018, olisi tarjolla nyt oikeastaan mitä tahansa. Houkuttelevaa sinänsä, mutta voiko mikään korvata shore dutyn tuomaa onnea ja helppoutta? Ja toisaalta, olisimmeko valmiita riskeeraamaan kaiken ja päätymään mahdollisesti vaikka Guamille (Marianien saaristoon, keskelle ei mitään).

Mielialat vaihtelivat innostuksen kautta ahdistukseen. Emme olleet kuvitelleet San Diegoon jäämisen olevan edes mahdollista, mutta nyt sitä heilutettiinkin porkkanana kepin päässä, jos olisimme valmiita ilmoittamaan suostumuksemme jotakuinkin heti ja siirtymään sea dutyyn jo ensi kesänä seuraavan vuoden helmikuun sijaan.

Toisena mielekkäänä vaihtoehtona silmissämme kimalteli Bostonin ja New Yorkin välimaastossa sijaitseva Groton, CT. Sijainti olisi meille ideaali, mutta itse kaupunkina Groton on mielestäni aivan kamala. Vietin siellä viikon verran ennen road trippimme alkua enkä lämmennyt laisinkaan. Jos tukikohtamme löytyisi Grotonista, asuisimme todennäköisesti kuitenkin jossain muualla, mikä puolestaan tarkoittaisi pitkiä työmatkoja ainakin Phillille ja entistä vähemmän yhteistä aikaa. Tämän lisäksi joutuisimme etsimään tähän San Diegon kotiimme vuokralaiset ja minulla olisi edessä jälleen kerran kivan työpaikan metsästys ja ero ystävistäni.

Pyöriteltyämme erilaisia vaihtoehtoja mielessämme totesimme, että juuri nyt meille olisi mielekkäintä jäädä San Diegoon, joka tuntuu aivan kodilta ja missä meidän kummankin on todella hyvä olla. Mikään ei ole vielä 100% varmaa, mutta näillä mennään toistaiseksi.

Olo on toisaalta huojentunut, toisaalta haikea, sillä vajaan vuoden päästä on edessä totuttelua vanhaan tuttuun, mutta kuitenkin aina niin vaikeasti ennakoitavaan merielämään. Murehtiminen ennakkoon on kuitenkin turhaksi havaittu, joten pyhä aikomukseni ja päätökseni on keskittyä yhteisestä ajasta nauttimiseen ja monen monituisesta San Diego -vuodesta ilakoimiseen.

Paluu Pohjoisnavalle

"It is cold out here. I thought I knew how cold it would be. I thought my days in Jersey walking around underdressed in the cold, my few trips to Finland in the winter, and my general tolerance of colder temperatures would make me seem like a natural up here. As if I was born on the ice and people would look at me and say damn that guy sure can handle the cold.  But, nope. It is just too cold. Like I wrote earlier, it is colder than I ever could have imagined or expected. You do get used to managing it though. I can now shift through face layers and between glove liners and gloves as I feel myself getting colder without interruption. I’m used to my eyelashes freezing, although no amount of “used to” will make it any less annoying."

"I mined ice today. Its pretty much like splitting wood. Only with a pickaxe. So its good hard work but it doesn’t really take long. It’s not what I expected though, because we mine the ice that has pushed up in ridges. We aren’t pulling it out of the “ground” So the ridges of ice that have pushed up are about knee to shoulder high and you chop ice off of that. It took us about 15 minutes to fill our two big boxes with ice. I’ve found three other qualities for good ice to mine. It will sound hollow, like striking a large drum, when you hit it with the axe. The ice will cleave off relatively cleanly around the angle it is struck. And, most importantly, it will have many small holes in it when you look at it (very obvious in the light). Those holes are where the salt has leeched out and the reason for the hollow sound."

"It is beautiful out here. I love the color spectrum at the horizon. It is a definite, quick progression of color. I’m sure part of it is how far north we are and the angle at which light is reaching us. The frozen snow and ice dust has smoothed almost everything out but in some of the ridges in the older ice you can see large blocks of old ice not covered by snow or dust that catch the sun and are very clearly blue. Each sunrise and sunset is spectacularly colored in a cool light of bluish pinks, purples, and oranges. At night all the stars are clearly visible and very bright. You can see the milky way and several constellations. Orion looks as if it is standing on the ground. It’s the lowest I’ve ever seen it and its position makes it look more like a person than when it’s higher up. I’ve seen the northern lights almost each night among the bright stars."

Kaikki kuvat Phillin ottamia ja editoimattomia

Muistatteko vielä Phillin Pohjoisnapareissun viime keväältä? Nuo ylläolevat pätkät ovat otteita Phillin minulle lähettämistä sähköposteista.

Sähköpostien, kuvien ja kertomusten lisäksi pääsin kurkkaamaan Pohjoisnavan meininkiin myöskin telkkarin kautta. CBS:n 60 Minutes -ajankohtaisohjelma vieraili Phillin ja kumppaneiden leirissä ja teki aiheesta pienen dokumenttipätkän. Tuo pätkä löytyy nyt ilmaiseksi myöskin netistä, CBS:n virallisilta nettisivuilta tästä linkistä.

Kannattaa kurkata jos aihe kiinnostaa enemmän. Videolla näkyy myöskin tuttuja. Taskulampun kanssa yövartiossa pyörivä miekkonen löytyy tällä hetkellä sohvalta, ihan tuosta vierestä.

Onnellisia perhosia

Olemme olleet Phillin kanssa yhdessä jo reilusti yli kahdeksan vuotta, joista kohta viisi naimisissa. Suhteeseemme on kuulunut lukuisia hyvästejä ja jälleennäkemisiä, mutta siltikin vatsani on ollut täynnä onnellisia perhosia siitä hetkestä alkaen, kun miehen kotiinpaluupäivä varmistui.

Se alkaa aina joitain päiviä ennen H-hetkeä, huipentuu ensimmäisen syleilyn tuomaan ylitsepursuavaan onnellisuuteen ja häilyy taustalla tasaisena onnellisuutena vielä päiviä, ehkä jopa viikkoja paluun jälkeenkin.

Erossa olossa on parasta luonnollisestikin sen päättyminen, mutta ilman ikävää ei voisi kokea näitä huipputunteita, jotka muistuttavat kovasti niitä hetkiä, kun suhde oli ihan tuore ja olimme juuri hoksanneet löytäneemme jotain kultaakin kalliimpaa. Saamme tavallaan kokea rakastumisen tunteen yhä uudelleen ja uudelleen.

Kun toinen on poissa, on vaikea muistaa tai ymmärtää, että joskus toisen naama voisi muka ärsyttää. Toisessa huokailua aiheuttavat piirteet tuntuvat yhtäkkiä naurettavan pieniltä ja niitä saattaa olla jopa ikävä. Ja mekö muka riitelisimme jostain turhanpäiväisistä arkisuuksista? Ehei, ei enää ikinä!

Tuossa tuo nyt on, kosketusetäisyydellä ja yhtenä kappaleena, innoissaan kaikesta kokemastaan, mutta onnellinen myös siitä, että on taas kotona. Tämä ei ollut erossaoloistamme lähimainkaan pisin, mutta kaikin puolin erilainen kuin edeltäjänsä. Jäälautalla leireily ei ole ihan riskitöntä ja luonto osoittikin mahtinsa monella tavalla kuluneen kuuden viikon aikana. Onneksi kaikki olivat kuitenkin tehtäviensä tasalla ja hommat saatiin menestyksekkäästi päätökseen. Niin ja se yksi nähty jääkarhuperhe... Se keskittyi onneksi syömään lentokonetta eikä huomannut moottorikelkalla lähestyvää Philliä. Jotkut asiat on parempi tietää vasta jälkikäteen.

Tällä viikolla saamme viettää runsaasti aikaa yhdessä, ennen kuin palailemme taas kahden ihmisen perusarkeen, jota on ollutkin jo ikävä. Tuntuu ihan lauantailta, sellaiselta kuplivan onnelliselta lauantailta.

Postia pohjoisnavalta

Kun amerikkalaiset lapset kirjoittavat kirjeitään joulupukille, raapustetaan osoitekenttään Korvatunturin sijaan Pohjoisnapa. Minä tiedän suomalaisen varmuudella, että he ovat väärässä, mutta pysyttelen hiljaa ja toivon, että Postin uudelleenohjauspalvelu pelittää ja lasten toiveet menevät perille.

Tällä hetkellä jouluun on vielä sen verran aikaa, ettei joulupukin kanssa viestitellä kuulumisia kummempaa, mutta Pohjoisnapa häilyy silti mielessäni joka toisen minuutin kohdalla. Olen miettinyt ja pohtinut, millaista siellä ihan oikeasti on ja miten siellä mahtaa mennä. Onkohan leiri jo valmis vai asuvatko he edelleenkin lämmitetyssä teltassa? Onko Phill nähnyt jo revontulet ja jääkarhun? Miten hanskat kädessä rakennetaan? Onko siellä kylmä vai KYLMÄ? Miltä ikijäästä sulatettu juomavesi mahtaa maistua? Hakataanko jäätä (ice mining) todellakin Frozen tyylillä, vai muistuttaako se sittenkin enemmän puun hakkuuta?

Viime viikolla sain noihin ja aika moneen muuhunkin kysymykseen vastaukset, kun sähköpostit alkoivat vihdoin kulkemaan puolin ja toisin. Lisäksi olen nähnyt virallisten tahojen kautta pari valokuvaa, jotka ovat auttaneet hahmottamaan Phillin kuvailemia maisemia ja puuhia.

Pohjoisnavalla on kuulemma KYLMÄ, varsinkin kun työskentelee koko päivän ulkona. Mutta kaikkeen tottuu ja varusteet ovat hyvät. Silmät ovat jäätyneet pari kertaa kiinni ja parrasta roikkuu jääpuikkoja, mutta eihän se vielä tahtia haittaa. Sisällä leirin asumuksissa on kasvojen korkeudella parikymmentä astetta ja lattianrajassa lähes pakkasta. Ruoka on hyvää ja maisemat huikeita. Revontulet ovat valaisseet kirkasta taivasta joka yö, vaikka näkyvätkin kuulemma vain kauempana horisontissa, hieman etelämpänä. En tiennytkään, että tarpeeksi pohjoiseen mentäessä revontulia ei voi enää nähdä suoraan pään yläpuolella. Työ on odotetusti fyysisesti rankkaa, mutta kokemus niin mieletön, ettei sitä vaihtaisi mistään hinnasta pois. Niin ja ne jääkarhut, niitä ei ole (onneksi) vielä näkynyt - eikä olisi niin väliksikään, ainakaan kovin lähellä leiriä.

Yleensä Phillin töihin liittyvistä sijainneista ja tekemisistä ei tule juuri puhuttua, mutta tämä kerta on kaikin puolin hyvin erilainen. Kyse ei ole suurista salaisuuksista, vaan harjoituksista ja tutkimuksista, joihon osallistuu USA:n laivaston lisäksi muitakin maita ja yhteistyötahoja sekä yliopistojen ymäristöntutkimuseksperttejä.

Mies on siis todellakin Pohjoisnavalla, tai jossain sillä suunnalla. Tarkka sijainti riippuu kai tuulista ja jäälautan liikkeistä. Luin jostain, että lautta jolle leiri on rakennettu, liikkuu päivittäin tuulen vaikutuksesta n.9 mailia, mutta Phillin mukaan liike on niin hidasta, ettei hän ainakaan sitä tunne.

Tämä kuva on tosin ihan "vaan" Alaskan jäätiköiltä viime kesältä

Huimaa mitä kaikkea sitä voikaan päästä kokemaan. Minä elän tätä kokemusta sähköpostien kautta, joita odotan enemmän kuin joulupukkia ikinä. Jälleen kerran on pakko todeta, että onneksi meistä kumpikin tykkää kirjoittaa. Yhdellä pienellä sähköpostilla voi olla aika iso merkitys, niistä viiden sivun mittaisista kertomuksista nyt puhumattakaan.

Taas mennään, mutta miten?

Onneksi on tämä blogi. Vanhojen kirjoitusten joukosta kun voi joutua etsimään itselleekin joskus neuvoja. Ja nyt sitä apua toden totta kaivataan! Miten ihmeessä se onnellinen erossaolo oikein sujuikaan? Se sellainen iloisen onnellinen ikävä?

Viimisen reilun vuoden aikana olemme olleet vain yksittäisiä päiviä ja muutaman kokonaisen viikon toisistamme erossa. Ja vitsit, että se on ollut kivaa ja helppoa!

Sekin on ollut koko ajan kuitenkin tiedossa, että ennemmin tai myöhemmin elämämme muuttuu taas. Tarkoitus oli tähdätä siihen myöhempään, mutta muutimmekin sitten yhdessä silmänräpäyksessä mielemme. Joskus kun käy niin, että eteen tupsahtaa (kovan työn tuloksena) mahdollisuuksia, joille ei saa sanoa ei, vaikka se veisikin meistä toisen hetkeksi pois kotoa.

Päällimmäisin tunteeni on innostus, mutta on minulla tietenkin myös jäätävä ikävä. Annoin itselleni luvan rypeä ikävässä yhden päivän, mutta jaksoin lopulta vain pari tuntia. Ei siinä ole mitään järkeä. Juoksulenkistä tulee paljon parempi mieli. En ole kuitenkaan raaskinut siivota vielä Phillin pakkaussotkuja, sillä sinne tänne ripotellut kengät, sukat ja univormun osaset saavat kodin tuntumaan asteen verran lämpimämmältä. Sängyn toinen puolikin on jo hautautunut parissa illassa tavaroiden alle. Ehkä sekin saa minut jotenkin alitajuisesti kuvittelemaan, että siinä vieressä nukkuu joku. Tai sitten (todennäköisemmin) olen vaan sotkevaa tyyppiä.

Kun Phill ei ole näkemässä...

Eiköhän tämä taas tästä. On tähän ennenkin totuttu ja omalla kummallisella tavallaan jopa hyväksi havaittu. Osaanpa sitten taas arvostaa hetken aikaa jokaista yhteistä hetkeä entistäkin tarmokkaammin.

Sinisiä Enkeleitä ja palanen Suomea

Kun asuu kaukana Suomesta, nousevat kaikki pienimmätkin Suomi-kytkökset arvoon arvaamattomaan. Tämä ulkosuomalainen tuijotteli lauantaina taivasta silmät melkein kyynelissä, kun ranskalainen Breitling Jet tiimi esitti "ilmabalettiaan" Nightwishin tahtiin. Sepäs jos mikä oli kaunista katsottavaa.

San Diegossa järjestettiin tänä viikonloppuna vuosittainen Miramarin Air Show, jossa sekä siviili- että military-lentäjät antavat parastaan. Tapahtuma on ilmainen ja mukanaan saa tuoda vaikka oman kylmälaukun ja tuolin, mutta halukkaille löytyy myös maksullisia katsomoita ja kymmenittäin erilaisia ruokavaihtoehtoja.

Viime vuonna ihailimme koneita vain kaukaa alueen ulkopuolelta, mutta tänä vuonna päätimme uhmata kuumaa auringonpaahdetta sekä ihmismassoja ja lähteä ihan paikanpäälle. Viisas päätös! Miramarin show oli maineensa veroinen. Olen nähnyt laivaston upean Blue Angels -shown kerran aiemminkin eivätkä Breitlingit jääneet laisinkaan huonommiksi. Alueelle pääsy vei oman aikansa, mutta katsojille oli varattu sen verran reilusti tilaa, että kaikkien egot, kamerat ja kyynärpäät mahtuivat mukaan ongelmitta.

Merijalkaväen demo

Yllä olevat kuvat ovat Breitling Jet Teamin taidonnäytteitä

Elävä legenda: Sean D. Tucker

Maailman nopein rekka,Shockwave Jet Truck, viiletti yli 300mph

Robosaurus

Faaaaaaaaaaaat Albert! Selostajat tekivät showsta entistäkin paremman

Laivaston ylpeys: U.S. Navy Blue Angels

Päivän arvoitus: Kuinka monta konetta näet ja kuinka monta niistä on ylösalaisin?

Jos koskaan, ikinä, milloinkaan saat mahdollisuuden nähdä Blue Angelsien, Breitlingien tai minkä tahansa vastaavan porukan esityksen, suosittelen lämpimästi. Nämä pilotit tuntevat koneensa kuin omat taskunsa ja sen kyllä huomaa! Vaikuttava show!