Asioita, joista tiedät olevasi jo yli kolmekymppinen

Useimmiten en koe oloani kovinkaan vanhaksi enkä anna ikänumeron estää kivoja puuhia, mutta välillä on pakko myöntää olevansa jo selkeästi yli kolmikymppinen.

Iän kertymisen huomaa muunmuassa elokuvissa käydessään. Käsi ylös, kuka muistaa ysikytluvun alun Viidakkokirja piirretyn ja katseli upouutta versiota sisäisesti (tai avoimesti) innosta hihkuen. Uskomatonta, kuinka pitkän matkan animaatiotekniikka onkaan kulkenut. Ja hitsit kuinka monta eri Spidermania elinvuosiini onkaan mahtunut...

Vanhenemisen huomaa myös esimerkiksi siitä, että papereita ei kysytä enää läheskään aina. Ei edes USA:ssa, jossa katselin kerran vierestä, kun selkeästi yli kuusikymppiselle miehelle ei myyty olutta, kun ajokortti oli unohtunut kotiin.

Ja huomaahan sen toki siitäkin, että kavereiden pikkusiskot ja -veljet ovat jo ihan aikuisia, omat hoitolapsetkin saaattavat mennä pituudessa ohi eivätkä kasikutoset olekaan enää ihan älyttömän nuoria.

Tai siitä, että joku ihan äsken tapahtunut juttu tapahtuikin oikeasti jo kymmenen vuotta sitten ja omista ylppärijuhlistakin on jo 14 vuotta.

Aika kuluu nopsempaa, unta tarvitsee enemmän ja peili näyttää pienimmätkin laiminlyönnit aivan samantien.

Onneksi ei olla kuitenkaan liian vanhoja leikkimään. Tänään askartelimme mm. rautalankakoiria taidemuseossa. 

Mutta kaikesta tästä huolimatta on juuri tämän ikäisenä edelleenkin ihan kivaa. Muisteltavaa ja perspektiiviä alkaa löytymään jo ihan kivasti - joka päivä pikkuisen enemmän.

Aikuinen nainen (mä oon)

Minulla on paha tapa mennä vanhenemaan joka vuosi heti tammikuun alussa. Aiemmin olen ohittanut kasvavat numerosarjat olan kohautuksella, mutta tänä vuonna peilistä tuijottavat tuplakolmoset saivat minut huokaisemaan: Härregud, minähän olen jo ihan aikuinen!

Onneksi aikuinenkin voi olla niin monella tavalla. Päätin olla todella aktiivinen aikuinen ja juhlistaa vanhentumista muun muassa kipuamalla jälleen kerran rautaisen vuoren (Iron Mountain) huipulle.

Jättiläisen varpailla istuskellessani tunsin itseni hyvin pieneksi ja alkavan ikäkriisini täysin järjettömäksi. En minä nyt niin vanha vielä ole. Ja vaikka olisinkin, voi vanhakin koira oppia vielä uusia temppuja.

Sama viesti oli luettavissa Phillin lahjoistakin: Lahjapaketista löytyi uusia urheiluvaatteita ja henkisestä lupauspaketista idea käydä kokeilemassa seinäkiipeilyä ja ilmoittautua aikuisten voimistelutunnille. Luvassa on siis uusia kokemuksia ja pienoista mukavuusalueen ulkopuolelle heittäytymistä. Illalla Smoking Goat -ravintolassa herkutellessamme innostuimme kehittelemään vielä lisää hauskoja ideoita, joten luvassa taitaa olla erityisen hauska ja aktiivinen vuosi.

Enpä taida siis vielä tänäkään vuonna ikäkriiseillä. Olen meinaan sen verran monimutkainen tapaus, ettei minua yhdellä numerolla määritellä.

3+1=Tyytyväinen

Molemmat jalat ovat nyt tukevasti kolmenkympin tuolla puolen. Kriiseilyyn ei ole eikä tule tarvetta, sillä tämä tuntuu olevan minulle juuri oikea ikä tällä hetkellä. Nappiajoitus suorastaan!

Ala-asteikäisenä himoharrastajana oli kivaa - silloin. Riksulaisena perusteininä oli kivaa - silloin. Kaksikymppisenä opiskelijana oli kivaa - silloin. Mutta huh heijaa, jos vieläkin pitäisi juosta soittotunnilta orkkatreeneihin tai notkua Puhaltajalla ja Vuorisen aulassa tai polkea keskiviikkona pakkasella baariin ja istua seuraavana aamuna kahdeksalta luennolla. Ihania muistoja, mutta muistoina ne saavat pysyäkin. Kaikki eletty on johtanut tähän hetkeen ja muokannut minusta minut.

Olen tyytyväinen siihen mitä minulla on ja mitä minusta on tullut. En olisi osannut suunnitella itselleni tätä elämää - Enkä osaisi kuvitella toisenlaista elämää... Olen onnellinen ja hyvissä väleissä itseni kanssa. Elämäni näyttää ja tuntuu omalta. Mitä muuta 31-vuotias voisi edes pyytää?

Kisu herätti minut eilen työntämällä kielen korvaani. Tänä aamuna kosto oli suloinen... Mietippä tätä Kisuseni, ennen kuin taas herätät minut epälyttävillä keinoilla.

Ikäkysymyksiä

Viime tammikuussa pamahti kolmekymppiä rikki. Suuren rajapyykkisyntymäpäivän kunniaksi pohdiskelin elämääni ja totesin, ettei suurempaan kriisiin ole vielä tarvetta. Miksi antaisin yhteiskunnan, kulttuurin tai viisitoistavuotiaan Veeran määritellä, missä minun kuuluisi olla kolmekymppisenä? Tärkeintä on, että olen onnellinen ja tyytyväinen nyt. Ovet ovat auki joka suuntaan ja mikään ei ole vielä liian myöhäistä.

Vaikka yritänkin pysytellä erossa liian tiukoista kaavoista, välillä en voi olla tiedostamatta ikääni ja ikään liittyviä odotuksia. Minulla on pari hyvää töiden kautta tullutta kaveria, jotka ovat huomattavasti minua nuorempia. Töissä olemme kaikki ammattilaisia, työroolissamme, eikä ikäero näy niin selkeästi. Heti kun vaihdamme vapaalle, muuttuu ikäro selkeämmäksi.

Samalla tavalla kuin kulttuurierot, näen ikäeron lähinnä rikkautena. Nuoremmat kaverit tuovat elämääni ihanaa huolettomuutta ja lisämausteita. Usein he myös muistuttavat minua siitä, että on oikeastaan mukava olla jo kolmekymppinen. Kaksikymppisen elämä oli mahtavaa silloin kymmenen vuotta sitten  ja välillä on ihana piipahtaa menneessä. Täysipäiväinen parikymppisen elämä alkaisi kuitenkin käymään jo työstä.

Myös Phillin kavereista monet ovat meitä nuorempia ja heistä muutama tuntuu pitävän meitä jonkinlaisina roolimalleina. Meiltä tullaan kysymään ihmissuhdeneuvoja, ravintolasuosituksia, kokkausohjeita jne. Ja mielellänihän minä lainaisosiskona aina silloin tällöin toimin. Perheen nuorimmainen kun olen.

Parasta moni-ikäisessä ystäväporukassa on monipuolisuus. Kaikki saavat ja antavat ja jokainen saa mahdollisuuden kokeilla jotain uutta tai unohdettua vanhaa. Ja useimmiten unohdamme tyystin kuinka vanha kukakin on ja miten meidän tulisi iän mukaan käyttäytyä. Antaa mennä vaan, jos hyvältä tuntuu!