Minulla on ikävä, aivan valtava ikävä! Erityisen paljon ikävöin rakkaita ystäviäni sekä kotikotikotia kaikkine tärkeine ihmisineen. Voi kuinka paljon antaisinkaan, jos voisin piipahtaa halaamassa teitä kaikkia!
Ikävä-sanalla on ikävä kaiku, mutta ei pidä antaa ensivaikutelman hämätä: Ikävä voi olla joskus aika ihanaakin. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että minä olen todella onnekas! Elämässäni on useita ikävöinnin arvoisia ihmisiä.
Vaikka en tarkoituksella pyrikään pois rakkaitteni luota, on elämäni ollut jo vuosia niin liikkuvaista ettei erossa oloa voi välttää. Jos pelkäisin ikävää, en olisi varmaan koskaan uskaltautunut kotiovea kauemmaksi. Pyörisin vain pienessä ympyrässä suojassa ikävältä. Elämässäni ei olisi ikävää - eikä juuri mitään mutakaan mainitsemisen arvoista.
Joskus on ihana rypeä raastavassa ikävässä ja lietsoa itsensä sellaiseen sentimentaaliseen tilaan, että pikkulinnutkin karkaavat pois tieltä. Mutta paino sanalla JOSKUS. Raastavan ikävän sijaan yritän keskittyä haikeaan, mutta onnelliseen ikävään, joka kutittaa vatsan pohjassa ja nostaa hymyn huulille. Ihanat muistot lämmittävät ja naurattavat ja luovat hyvän pohjan uusille suunnitelmille. Hyvään, tasapainoiseen elämään tarvitaan mennyttä, tulevaa ja tätä hetkeä - kaikkea sopivassa suhteessa.
Vaikka ajattelenkin rakkaitani yhtenään, päätin näin joulun alla pystähtyä ihanasti ikävöimään kaikkia minulle tärkeitä ihmisiä. Jos siis poskiasi joskus kuumottaa ja tuntuu, kuin joku tarkkailisi, se saattaa johtua siitä, että minä ajattelen sinua. Ihanaa joulunaikaa kaikille!
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
tiistai 13. joulukuuta 2011
Kokkikolmoset
Joillain ensimmäisistä treffeistämme Phill kertoi minulle pitävänsä ruuanlaitosta. Olin tästä "tunnustuksesta" iloinen, mutta en ottanut sitä kovinkaan vakavasti. Kun hän sitten tarjoutui tekemään minulle aamupalaa ja kysyi, mitä haluaisin, en tiennyt, mitä vastata. Ensinnäkään en uskonut Phillin kimppakämpän jääkaapin sisältävän kovinkaan kummoisia aineksia ja toisekseen en oikein tiennyt, mitä hän osaisi tehdä. Päätin pyytää Philliltä ehdotuksia ja yllätyksekseni lista oli piiiiitkä kuin nälkävuosi. Täytyy tunnustaa, että en edes tiennyt, mitä kaikki hänen luettelemansa hienoudet olivat. Erityisesti hämmennystä herättivät biscuits (teeleivän ja sämpylän risteytys), joita minä britti-englantiin perustuen luulin kekseiksi. Lopulta lautaselleni päätyi frittata, biscuits ja tuoreilla mansikoilla täytettyjä creppejä. Täytyykö edes sanoa, että tämä tyttö oli myyty?!
Phillin taidonnäytteet eivät jääneet pelkän aamupalan varaan vaan jatkuivat illalla alusta alkaen itsetehdyillä juustotäytteisillä ravioleilla, uunissa kypsennetyillä kasviksilla ja fenkolikanalla. Seuraavana viikonloppuna lautaselta löytyi uusia herkkuja ja sitä seuraavana taas jotain uutta. Syksyn ihanin yllätys oli Phillin leipoma aito ruisleipä, jolla herkuttelimme itsetehdyn glögin kanssa Suomi-koulun parkkipaikalla. Jälkkäriksi oli tietenkin joulupipareita ja homejuustoa. Phill oli selkeästikin kuunnellut vuodatuksiani Suomi-ruokien ihanuudesta.
Aika nopeasti minulle kävi selväksi, että Phill ei vain pidä ruuanlaitosta; Se on hänelle enemmänkin harrastus ja elämäntapa. Ensimmäisenä yhteisenä kesänämme Hawaijilla totesin Phillille, että hänen kanssaan eläminen tarkoittaa hyvää ruokaa joka päivä. Tästä kommentista on jo yli kolme vuotta, mutta kaikeksi onneksi mikään ei ole muuttunut. Yhä edelleen Phill hemmottelee minua yhtenään mitä ihanimmilla herkuilla.
Toki minäkin osaan laittaa ruokaa ja jopa ihan hyvää perusruokaa. Erityisesti nautin leipomisesta ja amerikkalaishenkisten aamupalojen valmistamisesta. Ja mikä parasta, tiskaaminen on ainoa kotityö, josta minä ja aina kylmät sormeni todella pidämme. Useimmiten touhuamme siis keittiössä kaksin, tai viime aikoina kolmisin - Kisu kun on yleensä siellä missä mekin. Kisun kanssa saa tosin olla tarkkana, sillä hänellä on kumma taipumus mennä jääkaappiin, pesukoneeseen ja jopa päällä olevaan uuniin. En halua toteuttaa sanontaa "Curiosity killed the cat"...
Ei meillä kuitenkaan ihan joka arkipäivä kokata - välillä kun illat tuppaavat täyttymään ihan kaikesta muusta. Siksipä olemmekin jatkaneet neljän vuoden takaista sunnuntai-illallisten traditiota. Sunnuntai-illallisia suunnitellaan, valmistellaan ja ennen kaikkea nautitaan pitkään ja hartaasti. Herkullinen ateria asiaan kuuluvine juomineen on ehdottomasti paras tapa päättää viikko ja aloittaa uusi. Sunnuntain tuoksut ovat niin nautinnollisia, että niiden edessä nurkan takana odottava maanantaipeikkokin on voimaton. Maanantai ja arki pysyköön kaukana meidän sunnuntai-illallisilta!
Phillin taidonnäytteet eivät jääneet pelkän aamupalan varaan vaan jatkuivat illalla alusta alkaen itsetehdyillä juustotäytteisillä ravioleilla, uunissa kypsennetyillä kasviksilla ja fenkolikanalla. Seuraavana viikonloppuna lautaselta löytyi uusia herkkuja ja sitä seuraavana taas jotain uutta. Syksyn ihanin yllätys oli Phillin leipoma aito ruisleipä, jolla herkuttelimme itsetehdyn glögin kanssa Suomi-koulun parkkipaikalla. Jälkkäriksi oli tietenkin joulupipareita ja homejuustoa. Phill oli selkeästikin kuunnellut vuodatuksiani Suomi-ruokien ihanuudesta.
Aika nopeasti minulle kävi selväksi, että Phill ei vain pidä ruuanlaitosta; Se on hänelle enemmänkin harrastus ja elämäntapa. Ensimmäisenä yhteisenä kesänämme Hawaijilla totesin Phillille, että hänen kanssaan eläminen tarkoittaa hyvää ruokaa joka päivä. Tästä kommentista on jo yli kolme vuotta, mutta kaikeksi onneksi mikään ei ole muuttunut. Yhä edelleen Phill hemmottelee minua yhtenään mitä ihanimmilla herkuilla.
Toki minäkin osaan laittaa ruokaa ja jopa ihan hyvää perusruokaa. Erityisesti nautin leipomisesta ja amerikkalaishenkisten aamupalojen valmistamisesta. Ja mikä parasta, tiskaaminen on ainoa kotityö, josta minä ja aina kylmät sormeni todella pidämme. Useimmiten touhuamme siis keittiössä kaksin, tai viime aikoina kolmisin - Kisu kun on yleensä siellä missä mekin. Kisun kanssa saa tosin olla tarkkana, sillä hänellä on kumma taipumus mennä jääkaappiin, pesukoneeseen ja jopa päällä olevaan uuniin. En halua toteuttaa sanontaa "Curiosity killed the cat"...
Ei meillä kuitenkaan ihan joka arkipäivä kokata - välillä kun illat tuppaavat täyttymään ihan kaikesta muusta. Siksipä olemmekin jatkaneet neljän vuoden takaista sunnuntai-illallisten traditiota. Sunnuntai-illallisia suunnitellaan, valmistellaan ja ennen kaikkea nautitaan pitkään ja hartaasti. Herkullinen ateria asiaan kuuluvine juomineen on ehdottomasti paras tapa päättää viikko ja aloittaa uusi. Sunnuntain tuoksut ovat niin nautinnollisia, että niiden edessä nurkan takana odottava maanantaipeikkokin on voimaton. Maanantai ja arki pysyköön kaukana meidän sunnuntai-illallisilta!
tiistai 29. marraskuuta 2011
Maagiset sormenjäljet
Niin kuin on varmastikin tullut selväksi, olen odottanut koko syksyn, että Green Card- ja työluparuljanssi pyörähtäisi eteenpäin. Odotin ja odotin, soittelin ja soittelin, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta kyllästyin odottamiseen ja päätin keskittyä nauttimaan tästä hetkestä. Kyllä se Green Card sieltä joskus tulee ja töitäkin kerkiän tekemään koko loppu elämäni.
Ja niinhän siinä kävi, että kun lakkasin odottamasta, asiat alkoivat rullaamaan. Viikko sitten maanantaina postilaatikosta löytyi vihdoin se hartaasti toivottu kutsu biometriseen tapaamiseen. Eilen sitten ajelin lähimpään USCIS:n paikallistoimistoon Manchesteriin valokuvattavaksi ja sormenjälkiä antamaan. Toimistossa oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa ja palvelu oli todella ystävällistä ja nopeaa. Homma oli hoidettu alle kymmenessä minuutissa - matkoihin tosin meni yhteensä kaksi tuntia.
Vaikka kyse oli pienestä askeleesta kohti paperisodan päättymistä, antoi se minulle toivoa, että tämä ruljanssi päättyy vielä jonain päivänä. Ja totta tosiaan, tämä maanantai olikin toivoa ja tuloksia tulvillaan. Illalla sähköpostissa odotti jättiyllätys: USCIS se siellä tiedotti, että työlupahakemukseni on hyväksytty ja työntekoon tarvittavan dokumentin pitäisi saapua minulle 30 päivän sisällä. Mahtavaa! Työpaikan metsästys alkakoon...
Ja niinhän siinä kävi, että kun lakkasin odottamasta, asiat alkoivat rullaamaan. Viikko sitten maanantaina postilaatikosta löytyi vihdoin se hartaasti toivottu kutsu biometriseen tapaamiseen. Eilen sitten ajelin lähimpään USCIS:n paikallistoimistoon Manchesteriin valokuvattavaksi ja sormenjälkiä antamaan. Toimistossa oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa ja palvelu oli todella ystävällistä ja nopeaa. Homma oli hoidettu alle kymmenessä minuutissa - matkoihin tosin meni yhteensä kaksi tuntia.
Vaikka kyse oli pienestä askeleesta kohti paperisodan päättymistä, antoi se minulle toivoa, että tämä ruljanssi päättyy vielä jonain päivänä. Ja totta tosiaan, tämä maanantai olikin toivoa ja tuloksia tulvillaan. Illalla sähköpostissa odotti jättiyllätys: USCIS se siellä tiedotti, että työlupahakemukseni on hyväksytty ja työntekoon tarvittavan dokumentin pitäisi saapua minulle 30 päivän sisällä. Mahtavaa! Työpaikan metsästys alkakoon...
tiistai 22. marraskuuta 2011
Eläinkiemuroita
Kolme vuotta sitten jouluna löysimme Phillin silloisesta asunnosta akvaarion, jonka edelliset asukkaat olivat jättäneet sinne. Päätimme siivota ja kunnostaa akvaarion ja hankkia ensimmäisen (/ensimmäiset) yhteisen lemmikkimme. Ostimme kaksi Oscar-kalaa, jotka nimesimme Leoksi ja Georgeksi. Olimme lukeneet Oscareista sen verran, että tiesimme niiden olevan hyvin reviiritietoisia kaloja. Siksi laitoimme akvaarioon kiviä, kasveja ja tunneleita helpottamaan kalojen yhteiselämää.
Suunnitelma saattoi olla teoriassa ihan hyvä, mutta käytännössä se ei toiminut lainkaan. Isompi George jahtasi ja kiusasi pientä Leo-raukkaa heti ensi hetkistä alkaen. Toivoimme tilanteen helpottavan ajan myötä, mutta hyvin pian meille kävi selväksi, että nämä kaksi kalaa eivät voi elää samassa akvaariossa. Yhtenä aamuna, minun jo palattua Suomeen, Phill sai ikäväkseen huomata, että George oli yön aikana hyökännyt Leon kimppuun pahemmin kuin koskaan ja riekaleinen Leo taisteli hengestään. Phill päätti siirtää Georgen pois akvaariosta, jotta Leo saisi parantua rauhassa. Georgen väliaikainen sijoituskoti oli ämpäri, mutta tämä ei Georgea meillyttänyt. George teki oman valintansa ja hyppäsi vapauteen. Parin päivän kuluttua myös Leo lähti uiskentelemaan autuaammille vesille ja ensimmäinen yhteinen lemmikkitarinamme sai surullisen lopun.
Emme kuinkaan olleet valmiita luovuttamaan. Seuraavana kesänä akvaario sai uudet asukkaat: Lelen, Nalun ja Nelsonin. Tällä kerralla perehdyimme entistä tarkemmin eri kalalajikkeiden yhteensopivuuteen ja homma lähtikin käyntiin huomattavasti edellistä kertaa paremmin. Itseasiassa kaikki meni niin hyvin, että päätimme lisätä akvaarioon pari uutta kasvia ja koristetta. Seurasimme ohjeita hyvin tarkasti, mutta jotain meni pieleen ja akvaarioon pääsi viraita bakteereja, jotka sairastuttivat kalamme ikävään suomuja tuhoavaan tautiin. Lääkityksestä huolimatta kaikki kolme kalaa kuolivat ja me päätimme vihdoin luovuttaa. Viisi menetettyä kalaa vajaassa vuodessa... Meitä ei selkeästikään ole tarkoitettu akvaarion pitäjiksi.
Kalojen kohtalosta huolimatta haaveilimme hieman karvaisemmista lemmikeistä ja päätimme hankkia koiran Portsmouthiin muutettuamme. Asunnon etsiminen oli kuitenkin sen verran kiemuraista Hawaijilta käsin, että lemmikkimyönteisyys ei ollut toivomuslistallamme kärkipäässä. Kaikeksi onneksi kaikki loksahti kohdilleen. Uusi vuokranantajamme osoittautui eläinten ystäväksi ja kertoi sallivansa sekä kissat että koirat, kunhan vain hankimme kotivakuutuksen.
Kun lemmikin hankinta muuttui varovaisesta ajatuksesta konkreettiseksi mahdollisuudeksi, aloimme todella pohtimaan, mitä haluamme ja mihin olemme valmiita. Yllättäen huomasimmekin olevamme täysin yksimielisiä siitä, että hankimmekin koiran sijasta kissan. Ratkaisun tehtyämme en olisi millään malttanut odottaa hetkeäkään. Vietin päiväkausia lukien kaiken mahdollisen kissoista ja yrittäen kartoittaa lähialueen kissatarjontaa. Phill antoi minulle vapaat kädet kissan valinnassa, kunhan emme hankkisi valtavan kokoista Maine Coon-kissaa.
Lopulta valintani oli suloistakin suloisempi suklaanruskea Ragdollin ja amerikkalaisen lyhytkarvaisen kissan risteytys. Juttelin kasvattajan kanssa puhelimessa ja sovimme, että menisimme Phillin kanssa katsomaan pentua seuraavana viikonloppuna. Vierailumme suijui kaikin puolin hyvin. Valitsemamme pentu oli luonnossa vieläkin suloisempi kuin kuvissa emmekä epäröineet hetkeäkään, etteikö hän olisi juuri oikea kissa meille. Pentu oli tuolloin vasta 4 vikkoinen ja aivan liian pieni eroamaan emostaan. Maksoimme kuitenkin kasvattajan pyytämän $100 kuittia vastaaan ja sovimme soittelevamme ja vaihtavamme kuulumisia tulevien neljän viikon aikana.
Kaikki vaikutti menevän hyvin, kunnes hieman ennen kuin pentu alkoi olla luovutusiässä, kasvattaja keroi minulle olevansa hieman huolestunut kissan raskaasta hengityksestä. Hän sanoi vievänsä pennun eläinlääkärille ihan varmuuden vuoksi ja soittavansa minulle sen jälkeen. Kun hänestä ei kuulunut sovittuna päivänä mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, soitin hänen antamaansa "kissanumeroon". Hän ei vastannut, joten jätin viestin, jossa pyysin häntä soittamaan minulle takaisin mahdollisimman pian. Hiljaisuus jatkui kaksi päivää, joten soitin hänen antamaansa varanumeroon. Kasvattajan sijasta puhelimeen vastasi hänen tyttärensä, joka lupasi välittää viestini ja pyytää äitiään soittamaan minulle takaisin. Kun vielä kolmannellakaan kerralla en saanut kasvattajaa kiinni, aloin tulla levottamaksi ja pohtimaan, oliko eläinlääkärillä ollut niin huonoja uutisia, että kasvattaja ei uskalla kertoa niitä minulle. Ihan sama mitenpäin kääntelin kuvioita mielessäni, en yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä on kyse. Aikuiset ihmiset eivät pakene ongelmia hiljaisuuteen. Ei ainakaan minun ajatusmaailmassani.
Soittelu- ja viestirumba jatkui seuraavat kaksi viikkoa. Puhelut menivät yleensä suoraan vastaajaan niitä paria kertaa lukuunottamatta, kun hänen tyttärensä vastasivat. Jätimme lukuisia ystävällisiä viestejä, joissa pyysimme häntä ottamaan yhteyttä. Lopulta eräänä iltana, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo melkein kolme viikkoa, hänen tyttärensä vastasi puhelimeen ja lähti hakemaan äitiään puhelimeen. Äiti ei kuitenkaan koskaan tullut puhelimeen. Sen sijaan Phill kuuli puhelimen kautta, kuinka tämä aikuinen ihminen huusi lapselleen, "miksi ihmeessä menit vastaamaan? Minähän olen sanonut etten halua puhua näiden ihmisten kanssa!". Tässä vaiheessa oli selvääkin selvempää, että hän vältteli meitä. Syystä meillä ei tosin ollut hajuakaan.
Päätin kirjoittaa hänelle asiallisen, mutta hyvin jämäkän sähköpostin, jossa en pyydä, vaan vaadin selitystä. Tämä toimi. Seuraavana aamuna sähköpostissani odotti viesti, jossa hän pyyteli tuhannesti anteeksi, valitteli taloudellisia ongelmiaan ja elämänsä kurjuutta ja samaan hengenvetoon väitti, että hänen entinen poikaystävä varasti meidän kissan. Hän tarjosi tilalle toista kissaa samasta pentueesta ja tarjoutui lähettämään pennusta kuvia, jos olisimme kiinnostuneita.
Tämän jälkeen onkin sitten ollut täysin hiljaista. Hän ei ole vastannut enää mihinkään yhteydenottoihimme ja tuskin tulee vastaamaankaan. Minulla ei ole edelleenkään pienintäkään havaintoa, mitä oikeasti tapahtui ja missä vaiheessa. Voimme toki nostaa häntä vastaan siviilikanteen ja vaatia rahojamme takaisin. Ihan periaatteesta saatamme näin tehdäkin, jos tuntemamme lakimies pitää sitä järkevänä ajatuksena. Onneksi kyse on kuitenkin hyvin pienestä summasta. Rahaa enemmän vaakakupissa painaa kasvattajan aiheuttama mielipaha ja huono tapa hoitaa asioita.
Mielipahakin alkaa tosin jo laimentua, sillä sunnuntaina pieni perheemme sai neljä karvaista jalkaa lisää. Nyt meillä asustaa suloinen pieni kissatyttö nimeltä Kisu. Ja Kisuhan on tietenkin maailman suloisin, fiksuin ja ihanin kissanpentu. Toistaiseksi kaikki on mennyt kuin unelma. Ihan niinkuin kaikki pikkuiset, kisu rakastaa nukkumista (mieluiten sylissä) ja leikkimistä (kaikella mahdollisella), testailee rajoja ja ihmettelee maailmanmenoa . Kaikeksi onneksi kakat ja pissat löytyvät jo nyt ainoastaan Kisun omasta hiekkalaatikosta ja verhoissa roikkuminen ja kokolattiamaton kynsiminenkin unohtuivat heti kun esittelin Kisulle hänen hienon raapimispuunsa, raapimiseen sopivat pahvilaatikot ja lelukokoelman. Tämä kissa rakastaa huomiota ja sitä hän myös saa. Tosin yksi asia meillä on vielä ratkaisematta: Ennen Kisun tuloa, olimme yksimielisiä siitä, että emme päästä häntä öisin sänkyymme. Phill alkoi lepsuilemaan jo ekana iltana. Minä pysyin vielä kovana, mutta saapa nähdä kuinka kauan.
Suunnitelma saattoi olla teoriassa ihan hyvä, mutta käytännössä se ei toiminut lainkaan. Isompi George jahtasi ja kiusasi pientä Leo-raukkaa heti ensi hetkistä alkaen. Toivoimme tilanteen helpottavan ajan myötä, mutta hyvin pian meille kävi selväksi, että nämä kaksi kalaa eivät voi elää samassa akvaariossa. Yhtenä aamuna, minun jo palattua Suomeen, Phill sai ikäväkseen huomata, että George oli yön aikana hyökännyt Leon kimppuun pahemmin kuin koskaan ja riekaleinen Leo taisteli hengestään. Phill päätti siirtää Georgen pois akvaariosta, jotta Leo saisi parantua rauhassa. Georgen väliaikainen sijoituskoti oli ämpäri, mutta tämä ei Georgea meillyttänyt. George teki oman valintansa ja hyppäsi vapauteen. Parin päivän kuluttua myös Leo lähti uiskentelemaan autuaammille vesille ja ensimmäinen yhteinen lemmikkitarinamme sai surullisen lopun.
Emme kuinkaan olleet valmiita luovuttamaan. Seuraavana kesänä akvaario sai uudet asukkaat: Lelen, Nalun ja Nelsonin. Tällä kerralla perehdyimme entistä tarkemmin eri kalalajikkeiden yhteensopivuuteen ja homma lähtikin käyntiin huomattavasti edellistä kertaa paremmin. Itseasiassa kaikki meni niin hyvin, että päätimme lisätä akvaarioon pari uutta kasvia ja koristetta. Seurasimme ohjeita hyvin tarkasti, mutta jotain meni pieleen ja akvaarioon pääsi viraita bakteereja, jotka sairastuttivat kalamme ikävään suomuja tuhoavaan tautiin. Lääkityksestä huolimatta kaikki kolme kalaa kuolivat ja me päätimme vihdoin luovuttaa. Viisi menetettyä kalaa vajaassa vuodessa... Meitä ei selkeästikään ole tarkoitettu akvaarion pitäjiksi.
Kalojen kohtalosta huolimatta haaveilimme hieman karvaisemmista lemmikeistä ja päätimme hankkia koiran Portsmouthiin muutettuamme. Asunnon etsiminen oli kuitenkin sen verran kiemuraista Hawaijilta käsin, että lemmikkimyönteisyys ei ollut toivomuslistallamme kärkipäässä. Kaikeksi onneksi kaikki loksahti kohdilleen. Uusi vuokranantajamme osoittautui eläinten ystäväksi ja kertoi sallivansa sekä kissat että koirat, kunhan vain hankimme kotivakuutuksen.
Kun lemmikin hankinta muuttui varovaisesta ajatuksesta konkreettiseksi mahdollisuudeksi, aloimme todella pohtimaan, mitä haluamme ja mihin olemme valmiita. Yllättäen huomasimmekin olevamme täysin yksimielisiä siitä, että hankimmekin koiran sijasta kissan. Ratkaisun tehtyämme en olisi millään malttanut odottaa hetkeäkään. Vietin päiväkausia lukien kaiken mahdollisen kissoista ja yrittäen kartoittaa lähialueen kissatarjontaa. Phill antoi minulle vapaat kädet kissan valinnassa, kunhan emme hankkisi valtavan kokoista Maine Coon-kissaa.
Lopulta valintani oli suloistakin suloisempi suklaanruskea Ragdollin ja amerikkalaisen lyhytkarvaisen kissan risteytys. Juttelin kasvattajan kanssa puhelimessa ja sovimme, että menisimme Phillin kanssa katsomaan pentua seuraavana viikonloppuna. Vierailumme suijui kaikin puolin hyvin. Valitsemamme pentu oli luonnossa vieläkin suloisempi kuin kuvissa emmekä epäröineet hetkeäkään, etteikö hän olisi juuri oikea kissa meille. Pentu oli tuolloin vasta 4 vikkoinen ja aivan liian pieni eroamaan emostaan. Maksoimme kuitenkin kasvattajan pyytämän $100 kuittia vastaaan ja sovimme soittelevamme ja vaihtavamme kuulumisia tulevien neljän viikon aikana.
Kaikki vaikutti menevän hyvin, kunnes hieman ennen kuin pentu alkoi olla luovutusiässä, kasvattaja keroi minulle olevansa hieman huolestunut kissan raskaasta hengityksestä. Hän sanoi vievänsä pennun eläinlääkärille ihan varmuuden vuoksi ja soittavansa minulle sen jälkeen. Kun hänestä ei kuulunut sovittuna päivänä mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, soitin hänen antamaansa "kissanumeroon". Hän ei vastannut, joten jätin viestin, jossa pyysin häntä soittamaan minulle takaisin mahdollisimman pian. Hiljaisuus jatkui kaksi päivää, joten soitin hänen antamaansa varanumeroon. Kasvattajan sijasta puhelimeen vastasi hänen tyttärensä, joka lupasi välittää viestini ja pyytää äitiään soittamaan minulle takaisin. Kun vielä kolmannellakaan kerralla en saanut kasvattajaa kiinni, aloin tulla levottamaksi ja pohtimaan, oliko eläinlääkärillä ollut niin huonoja uutisia, että kasvattaja ei uskalla kertoa niitä minulle. Ihan sama mitenpäin kääntelin kuvioita mielessäni, en yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä on kyse. Aikuiset ihmiset eivät pakene ongelmia hiljaisuuteen. Ei ainakaan minun ajatusmaailmassani.
Soittelu- ja viestirumba jatkui seuraavat kaksi viikkoa. Puhelut menivät yleensä suoraan vastaajaan niitä paria kertaa lukuunottamatta, kun hänen tyttärensä vastasivat. Jätimme lukuisia ystävällisiä viestejä, joissa pyysimme häntä ottamaan yhteyttä. Lopulta eräänä iltana, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo melkein kolme viikkoa, hänen tyttärensä vastasi puhelimeen ja lähti hakemaan äitiään puhelimeen. Äiti ei kuitenkaan koskaan tullut puhelimeen. Sen sijaan Phill kuuli puhelimen kautta, kuinka tämä aikuinen ihminen huusi lapselleen, "miksi ihmeessä menit vastaamaan? Minähän olen sanonut etten halua puhua näiden ihmisten kanssa!". Tässä vaiheessa oli selvääkin selvempää, että hän vältteli meitä. Syystä meillä ei tosin ollut hajuakaan.
Päätin kirjoittaa hänelle asiallisen, mutta hyvin jämäkän sähköpostin, jossa en pyydä, vaan vaadin selitystä. Tämä toimi. Seuraavana aamuna sähköpostissani odotti viesti, jossa hän pyyteli tuhannesti anteeksi, valitteli taloudellisia ongelmiaan ja elämänsä kurjuutta ja samaan hengenvetoon väitti, että hänen entinen poikaystävä varasti meidän kissan. Hän tarjosi tilalle toista kissaa samasta pentueesta ja tarjoutui lähettämään pennusta kuvia, jos olisimme kiinnostuneita.
Tämän jälkeen onkin sitten ollut täysin hiljaista. Hän ei ole vastannut enää mihinkään yhteydenottoihimme ja tuskin tulee vastaamaankaan. Minulla ei ole edelleenkään pienintäkään havaintoa, mitä oikeasti tapahtui ja missä vaiheessa. Voimme toki nostaa häntä vastaan siviilikanteen ja vaatia rahojamme takaisin. Ihan periaatteesta saatamme näin tehdäkin, jos tuntemamme lakimies pitää sitä järkevänä ajatuksena. Onneksi kyse on kuitenkin hyvin pienestä summasta. Rahaa enemmän vaakakupissa painaa kasvattajan aiheuttama mielipaha ja huono tapa hoitaa asioita.
Mielipahakin alkaa tosin jo laimentua, sillä sunnuntaina pieni perheemme sai neljä karvaista jalkaa lisää. Nyt meillä asustaa suloinen pieni kissatyttö nimeltä Kisu. Ja Kisuhan on tietenkin maailman suloisin, fiksuin ja ihanin kissanpentu. Toistaiseksi kaikki on mennyt kuin unelma. Ihan niinkuin kaikki pikkuiset, kisu rakastaa nukkumista (mieluiten sylissä) ja leikkimistä (kaikella mahdollisella), testailee rajoja ja ihmettelee maailmanmenoa . Kaikeksi onneksi kakat ja pissat löytyvät jo nyt ainoastaan Kisun omasta hiekkalaatikosta ja verhoissa roikkuminen ja kokolattiamaton kynsiminenkin unohtuivat heti kun esittelin Kisulle hänen hienon raapimispuunsa, raapimiseen sopivat pahvilaatikot ja lelukokoelman. Tämä kissa rakastaa huomiota ja sitä hän myös saa. Tosin yksi asia meillä on vielä ratkaisematta: Ennen Kisun tuloa, olimme yksimielisiä siitä, että emme päästä häntä öisin sänkyymme. Phill alkoi lepsuilemaan jo ekana iltana. Minä pysyin vielä kovana, mutta saapa nähdä kuinka kauan.
maanantai 14. marraskuuta 2011
Arkea ja juhlaa
Marraskuu on aina ollut mielestäni vuoden arkisin ja ankein kuukausi. Joka ikinen vuosi olen ollut yhtä yllättynyt siitä, kuinka uskomattoman pimeää ja koleaa marraskuussa voikaan olla. Näillä korkeuksilla kesän ja talven välinen ero ei ole yhtä jyrkkä kuin Suomessa, mutta kyllä se silti tuntuu ja yrittää ankeuttaa.
Kaikeksi onneksi juhlakausi alkaa USA:ssa jo marraskuussa Kiitospäivällä. Oikeaa Kiitospäivää vietetään marraskuun neljäntenä torstaina, mutta mepäs otimmekin ystäviemme kanssa varaslähdön ja nautimme viime lauantaina tämän vuoden ensimmäisen täysimittaisen Kiitospäivän illallisen. Jotta kokkausvastuu ei olisi jäänyt täysin illan isännälle ja emännälle, olimme sopineet etukäteen, kuka valmistaa mitäkin. Lopputuloksena oli valtava, monipuolinen ja herkullinen illallinen, joka koostui kurpitsakeitosta, jättimäisestä kalkkunasta, perunamuussista, perinteistä täytteestä (stuffing), karpalohillosta, erilaisista kasvislisukkeista, sämpylöistä ja tietenkin neljästä jälkiruokapiiraasta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli taatusti riittävästi! Sen viimeisen piiraspalan olisi jopa voinut jättää syömättä. Ehkä...
Aikaa ruokaähkystä toipumiseen on pari viikkoa ennen oikeaa Kiitospäivää, jota lähdemme viettämään New Jerseyyn Phillin perheen luokse. Kokemuksesta tiedän, että tarjolla tulee olemaan jos jonkinlaista herkkua, sillä Phillin perhen kaikki jäsenet ovat älyttömän taitavia kokkeja... Salille siis MARS!
Rehellisesti sanottuna minun elämäni ei ole tällä hetkellä, marraskuusta huolimatta, kovinkaan arkista. Tai oikeammin sanottuna, arkeni on tällä hetkellä hyvin erilaista, kuin useimpina aiempina marraskuina. Kaipuuni töihin ja kiireiseen arkeen alkaa kuitenkin olemaan jo aika kova. Viimeksi tänään soittelin taas USCIS:lle ja selvisi, että edellinen käsittelypyyntöni oli hautautunut jonnekin paperivuoren uumeniin, todennököisesti samaan paikkaan kuin alkuperäinen hakemuksenikin. Tällä kertaa palvelu oli jota kuinkin ystävällistä, mutta tehokkuudesta on paha sanoa mitään. Nyt on vireillä käsittelypyyntö numero 2 ja ohjeena... (arvaako kukaan?!?)... no, tietenkin odottaa. Pitää varmaan ottaa selvää, mikä on kärsivällisen odottamisen maailmanennätys. Olisi aika hienoa sanoa olevansa maailman sinnikkäin odottaja :).
Kaikeksi onneksi juhlakausi alkaa USA:ssa jo marraskuussa Kiitospäivällä. Oikeaa Kiitospäivää vietetään marraskuun neljäntenä torstaina, mutta mepäs otimmekin ystäviemme kanssa varaslähdön ja nautimme viime lauantaina tämän vuoden ensimmäisen täysimittaisen Kiitospäivän illallisen. Jotta kokkausvastuu ei olisi jäänyt täysin illan isännälle ja emännälle, olimme sopineet etukäteen, kuka valmistaa mitäkin. Lopputuloksena oli valtava, monipuolinen ja herkullinen illallinen, joka koostui kurpitsakeitosta, jättimäisestä kalkkunasta, perunamuussista, perinteistä täytteestä (stuffing), karpalohillosta, erilaisista kasvislisukkeista, sämpylöistä ja tietenkin neljästä jälkiruokapiiraasta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli taatusti riittävästi! Sen viimeisen piiraspalan olisi jopa voinut jättää syömättä. Ehkä...
Aikaa ruokaähkystä toipumiseen on pari viikkoa ennen oikeaa Kiitospäivää, jota lähdemme viettämään New Jerseyyn Phillin perheen luokse. Kokemuksesta tiedän, että tarjolla tulee olemaan jos jonkinlaista herkkua, sillä Phillin perhen kaikki jäsenet ovat älyttömän taitavia kokkeja... Salille siis MARS!
Rehellisesti sanottuna minun elämäni ei ole tällä hetkellä, marraskuusta huolimatta, kovinkaan arkista. Tai oikeammin sanottuna, arkeni on tällä hetkellä hyvin erilaista, kuin useimpina aiempina marraskuina. Kaipuuni töihin ja kiireiseen arkeen alkaa kuitenkin olemaan jo aika kova. Viimeksi tänään soittelin taas USCIS:lle ja selvisi, että edellinen käsittelypyyntöni oli hautautunut jonnekin paperivuoren uumeniin, todennököisesti samaan paikkaan kuin alkuperäinen hakemuksenikin. Tällä kertaa palvelu oli jota kuinkin ystävällistä, mutta tehokkuudesta on paha sanoa mitään. Nyt on vireillä käsittelypyyntö numero 2 ja ohjeena... (arvaako kukaan?!?)... no, tietenkin odottaa. Pitää varmaan ottaa selvää, mikä on kärsivällisen odottamisen maailmanennätys. Olisi aika hienoa sanoa olevansa maailman sinnikkäin odottaja :).
torstai 10. marraskuuta 2011
Kummallista postia
Välillä sitä ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä kaikkea sitä voikaan vastaan tulla... Sain eilen kuulla, että minulle oli saapunut kirje Jurylta vanhaan Newtonin osoitteeseeni. Kirje oli delinquency notice, jossa vaadittiin selvitystä, miksi en ollut suorittanut minulle vuonna 2009 suunniteltua jury-palvelusta. Aikaa asian selvittämiseen annettiin 30 päivää kirjeen lähettämisestä. Muussa tapauksessa minua vastaan nostettaisiin syytteet jury-palveluksen laiminlyömisestä ja seurauksena voisi olla $2000 sakot tai yhdyskuntapalvelusta. Että näin!
Jury-palvelusta ei voi suorittaa kukaan muu kuin USA:n kansalainen, ei vaikka kuinka haluaisi. Olen kuullut, että näitä kutsuja on tipahdellut "vahingossa/väärille ihmisille" ennenkin, mutta tämä tapaus oli kyllä todella kummallinen. Minulla ei ole ollut mitään tekemistä Newtonin/Massachusettsin kanssa sitten vuoden 2008 toukokuun ja minulle suunnitellun jury-palveluksen aikoihin, keväällä 2009, asuin Jyväskylässä. Mielellänihän minä olisin lähtenyt Bostoniin, jos kutsu olisi löytänyt minut ja jos oikeuslaitos olisi kustantanut lennot :).
Kaikeksi onneksi tämä muistutuskirje kuitenkin löysi minut. Siitä suuri kiitos Newtonin talon nykyisille (suomalaisille) asukkaille, jotka näkivät vaivaa etsiäkseen minut käsiinsä. Itse asia oli nopeasti hoidettu yhdellä puhelinsoitolla. Pienestä virheestä olisi kuitenkin voinut hoitamattomana koitua minulle suuria ongelmia myöhemmin.
Niin, siitä edellisestä puhelusta USCIS:lle on huomenna kulunut taas kaksi viikkoa. Aika soittaa uudelleen! Jännä nähdä, onko edessä taas kaksi viikkoa odotusta, vai alkaisiko kohta jo tapahtua jotain. Uutta passia ei sen sijaan tarvinnut kauaa odotella. Arvio oli 2-4 viikkoa, mutta sepäs saapuikin viikossa!
Jury-palvelusta ei voi suorittaa kukaan muu kuin USA:n kansalainen, ei vaikka kuinka haluaisi. Olen kuullut, että näitä kutsuja on tipahdellut "vahingossa/väärille ihmisille" ennenkin, mutta tämä tapaus oli kyllä todella kummallinen. Minulla ei ole ollut mitään tekemistä Newtonin/Massachusettsin kanssa sitten vuoden 2008 toukokuun ja minulle suunnitellun jury-palveluksen aikoihin, keväällä 2009, asuin Jyväskylässä. Mielellänihän minä olisin lähtenyt Bostoniin, jos kutsu olisi löytänyt minut ja jos oikeuslaitos olisi kustantanut lennot :).
Kaikeksi onneksi tämä muistutuskirje kuitenkin löysi minut. Siitä suuri kiitos Newtonin talon nykyisille (suomalaisille) asukkaille, jotka näkivät vaivaa etsiäkseen minut käsiinsä. Itse asia oli nopeasti hoidettu yhdellä puhelinsoitolla. Pienestä virheestä olisi kuitenkin voinut hoitamattomana koitua minulle suuria ongelmia myöhemmin.
Niin, siitä edellisestä puhelusta USCIS:lle on huomenna kulunut taas kaksi viikkoa. Aika soittaa uudelleen! Jännä nähdä, onko edessä taas kaksi viikkoa odotusta, vai alkaisiko kohta jo tapahtua jotain. Uutta passia ei sen sijaan tarvinnut kauaa odotella. Arvio oli 2-4 viikkoa, mutta sepäs saapuikin viikossa!
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Paperisotaa vol. ???
Kaikille niille, jotka inhoavat asioiden hoitamista Suomen viranomaisten kanssa: Kokeiltaa hoitaa asioita muiden maiden (maahanmuuttaja)viranomaisten kanssa, niin johan alkavat Suomen Kela, maistraatti ja poliisi tuntua suorastaan ihanilta kumppaneilta.
Jos minun Green Card- ja työlupaprosessini sujuisivat odotetusti, alkaisi odotus olemaan jo aika pitkällä. Työlupahakemuksen keskimääräinen käsittelyaika on 90 päivää ja Green Card -hakemuksen 4kk. Hakemukseni jättämisestä on nyt hieman alle 3kk ja en ole vielä saanut kutsua edes biometriseen tapaamiseen (sormenjäljet ja valokuva), joka yleensä postitetaan kuukauden sisään hakemuksen jättämisestä. Luonnollisestikin olen ottanut yhteyttä asiaa hoitavaan tahoon ja kysynyt, mistä kiikastaa. Ensimmäisellä soittokerralla sain aivan loistavaa palvelua. Mies luurin toisessa päässä myönsi, että aikaa on kulunut huomattavasti keskimääräistä pidempään. Hän laittoi vireille pikakäsittelypyynnön ja sanoi, että kutsu tulee postitse 15 päivän kuluessa puhelusta.
Jokaisena 15 päivänä juoksin postilaatikolle innosta puhkuen ja petyin - Ei kirjeen kirjettäkkään USCIS:ltä. Kun 15 päivää oli kulunut, soitin heti herättyäni USCIS:n palvelunumeroon ja sain kuulla nauhoitteen, jossa minua kehotettiin soittamaan takaisin aamukahdeksan ja iltakuuden välillä. Kello oli jo yli kahdeksan ja nettisivujen mukaan palvelupuhelin noudattaa soittajan paikallista aikaa. Päätin kuitenkin kokeilla uudelleen yhdeksän jälkeen siltä varalta, että palvelupuhelin olisi kuitenkin eri aikavyöhykkeellä. Mutta ei, sama viesti odotti minua yhdeksältä, kymmeneltä ja yhdeltätoista. Tässä vaiheessa olin jo hyvin turhautunut ja päätin lähteä ulos tuulettumaan ja kokeilla vielä kerran kahden jälkeen, siltä varalta, että sattuisinkin olemaan Hawaijilla. Yllätys, yllätys kahden jälkeen tärppäsi! En tiedä oliko se säkää vai luuliko systeemi minun todella soittavan Hawaijilta. Yhtä kaikki, sain vihdoin puhua oikean ihmisen kanssa.
Valitettavasti intoni oli hyvin ennenaikaista. Tällä kertaa palvelu oli töykeää ja koko puhelu hyödytön. Virkailija otti tietoni vastaan tiuskien ja ilmoitti, että pyyntöni on edelleen jonossa. Kun kysyin, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi, hän nauroi minulle pilkallisesti ja sanoi etten voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Jos en kuule mitään 11.11 mennessä voin soittaa uudelleen. Kiva, odottaminenhan on parasta mitä tiedän. Varsinkin kun se johtaa odottamiseen ja taas kerran odottamiseen. Olen jotakuinkin jo luopunut toiveesta saada Green Cardini keskimääräisen ajan sisällä. Ja se on ihan ok, Green Cardiakin enemmän odotan työlupaa. Oman alan töiden saaminen tulee tuskin olemaan helppoa, mutta mitä nopeammin pääsen aloittamaan sen paremmat mahdollisuudet minulla on löytää töitä.
Sitten vastapainoksi niitä Suomen viranomaisia. Ensimmäinen hyvä kokemuseni oli avioliiton ja uuden sukunimen rekisteröimisprosessi. Sain aivan valtavan hyvää ja nopeaa palvelua Helsingin maistraatilta. Samat kokemuset jatkuivat ottaessani yhteyttä Suomen New Yorkin pääkonsulaattiin uuden passin ja ajokortin tiimoilta. Vastaukset kysymyksiini olivat selkeitä ja yksityiskohtaisia ja sekä puheluihin että sähköposteihin vastattiin hyvin nopeasti.
Ainoa miinuspuoli oli, että minun piti jättää hakemukset henkilökohtaisesti New Yorkissa. Onneksi Portsmouthista pääsee New Yorkiin nopeasti ja halutessaan myös edullisesti. Asuessani Bostonissa, käytin New Yorkin reissuihini aina kiinalaisia halpisbussiyhtiöitä, mutta tällä kertaa päätin satsata hieman enemmän ja valitsin suoran bussiyhteyden Portsmouthista Manhattanille. Valinta oli todella onnistunut! Bussissa oli tilavat istuimet, ilmainen wi-fi, ilmaisia juomia ja naposteltavaa sekä elokuvia ja sanomalehtiä viihdykkeeksi. Viisi tuntia meni molempiin suuntiin yllättävän nopeasti. Myös Hotwiren kautta edullisesti sokkona varaamani hotelli osoittautui mahtavaksi. Hotelli sijaitsi 7th ave ja 51st kulmassa, keskellä kaikkea.
Suomen konsulaatti on avoinna arkisin klo 9-12, mutta tarvittaessa sieltä voi varata myös iltapäiväaikoja. Olin varautunut samanlaisiin turvallisuustoimiin, kuin USA:n Helsingin lähetystössä, mutta eipä Suomen konsulaatilla taida olla paljoa pelättävää. Alakerrassa minun piti kirjautua sisään ja näyttää vartijalle henkilöllisyystodistukseni. Konsulaatin lasiovi oli lukossa, mutta siinä kaikki turvatoimet sitten olivatkin. Asiani hoitui nopeasti ja palvelu oli todella ystävällistä ja asiantuntevaa. Tällä kertaa paperin pyörittely oli suorastaan hauskaa. Ja nyt on ainakin yksi asia taas hoidettu. Se on aina hyvä tunne!
Asioiden hoitamisen jälkeen minulle jäi koko iltapäivä ja ilta aikaa tehdä jotain hauskaa. Koska olin matkassa yksin, päätin kerrankin shoppailla oikein kunnolla. Ja siinähän se päivä sitten vierähtikin. Illalla kassit olivat täynnä hyviä löytöjä ja jalat huusivat hoosiannaa. Näillä reissuilla pitäisi ehdottomasti olla askelmittari matkassa!
Keskiviikkoaamuna kävin aamupalalla lemppari bagel-paikassani ja piipahdin vielä muutamassa kaupassa ennen kuin oli aika suunnata bussiasemalle. Bussia odottaessani tutustuin naiseen, joka osoittautui valtavaksi Suomi-faniksi. Erityisen ihastunut hän on Suomalaiseen musiikkiin. Siinä me sitten ylistimme kilpaa Suomea ja saimme ehkä muutaman sivusta kuuntelijankin kiinnostumaan tästä mahtavasta maasta nimeltä Finland.
Reissussa oli kivaa, mutta vielä kivempaa oli palata kotiin. Kuukausien erossa olot sujuivat meiltä vielä hetki sitten mallikkaasti, mutta nyt jo pari päivää tuntuu pitkältä.Vielä ihanampaa kotiin paluusta teki siisti koti, maljakko täynnä kauniita kukkia ja kaiken huipuksi jääkaappi, jonka piti alunperin saapua vasta perjantaina. Eipä siis pidä turhaan valittaa typeristä paperiasioista, kun tämä kaikki on sen arvoista, tai oikeastaan paljon arvokaampaa.
Jos minun Green Card- ja työlupaprosessini sujuisivat odotetusti, alkaisi odotus olemaan jo aika pitkällä. Työlupahakemuksen keskimääräinen käsittelyaika on 90 päivää ja Green Card -hakemuksen 4kk. Hakemukseni jättämisestä on nyt hieman alle 3kk ja en ole vielä saanut kutsua edes biometriseen tapaamiseen (sormenjäljet ja valokuva), joka yleensä postitetaan kuukauden sisään hakemuksen jättämisestä. Luonnollisestikin olen ottanut yhteyttä asiaa hoitavaan tahoon ja kysynyt, mistä kiikastaa. Ensimmäisellä soittokerralla sain aivan loistavaa palvelua. Mies luurin toisessa päässä myönsi, että aikaa on kulunut huomattavasti keskimääräistä pidempään. Hän laittoi vireille pikakäsittelypyynnön ja sanoi, että kutsu tulee postitse 15 päivän kuluessa puhelusta.
Jokaisena 15 päivänä juoksin postilaatikolle innosta puhkuen ja petyin - Ei kirjeen kirjettäkkään USCIS:ltä. Kun 15 päivää oli kulunut, soitin heti herättyäni USCIS:n palvelunumeroon ja sain kuulla nauhoitteen, jossa minua kehotettiin soittamaan takaisin aamukahdeksan ja iltakuuden välillä. Kello oli jo yli kahdeksan ja nettisivujen mukaan palvelupuhelin noudattaa soittajan paikallista aikaa. Päätin kuitenkin kokeilla uudelleen yhdeksän jälkeen siltä varalta, että palvelupuhelin olisi kuitenkin eri aikavyöhykkeellä. Mutta ei, sama viesti odotti minua yhdeksältä, kymmeneltä ja yhdeltätoista. Tässä vaiheessa olin jo hyvin turhautunut ja päätin lähteä ulos tuulettumaan ja kokeilla vielä kerran kahden jälkeen, siltä varalta, että sattuisinkin olemaan Hawaijilla. Yllätys, yllätys kahden jälkeen tärppäsi! En tiedä oliko se säkää vai luuliko systeemi minun todella soittavan Hawaijilta. Yhtä kaikki, sain vihdoin puhua oikean ihmisen kanssa.
Valitettavasti intoni oli hyvin ennenaikaista. Tällä kertaa palvelu oli töykeää ja koko puhelu hyödytön. Virkailija otti tietoni vastaan tiuskien ja ilmoitti, että pyyntöni on edelleen jonossa. Kun kysyin, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi, hän nauroi minulle pilkallisesti ja sanoi etten voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Jos en kuule mitään 11.11 mennessä voin soittaa uudelleen. Kiva, odottaminenhan on parasta mitä tiedän. Varsinkin kun se johtaa odottamiseen ja taas kerran odottamiseen. Olen jotakuinkin jo luopunut toiveesta saada Green Cardini keskimääräisen ajan sisällä. Ja se on ihan ok, Green Cardiakin enemmän odotan työlupaa. Oman alan töiden saaminen tulee tuskin olemaan helppoa, mutta mitä nopeammin pääsen aloittamaan sen paremmat mahdollisuudet minulla on löytää töitä.
Sitten vastapainoksi niitä Suomen viranomaisia. Ensimmäinen hyvä kokemuseni oli avioliiton ja uuden sukunimen rekisteröimisprosessi. Sain aivan valtavan hyvää ja nopeaa palvelua Helsingin maistraatilta. Samat kokemuset jatkuivat ottaessani yhteyttä Suomen New Yorkin pääkonsulaattiin uuden passin ja ajokortin tiimoilta. Vastaukset kysymyksiini olivat selkeitä ja yksityiskohtaisia ja sekä puheluihin että sähköposteihin vastattiin hyvin nopeasti.
Ainoa miinuspuoli oli, että minun piti jättää hakemukset henkilökohtaisesti New Yorkissa. Onneksi Portsmouthista pääsee New Yorkiin nopeasti ja halutessaan myös edullisesti. Asuessani Bostonissa, käytin New Yorkin reissuihini aina kiinalaisia halpisbussiyhtiöitä, mutta tällä kertaa päätin satsata hieman enemmän ja valitsin suoran bussiyhteyden Portsmouthista Manhattanille. Valinta oli todella onnistunut! Bussissa oli tilavat istuimet, ilmainen wi-fi, ilmaisia juomia ja naposteltavaa sekä elokuvia ja sanomalehtiä viihdykkeeksi. Viisi tuntia meni molempiin suuntiin yllättävän nopeasti. Myös Hotwiren kautta edullisesti sokkona varaamani hotelli osoittautui mahtavaksi. Hotelli sijaitsi 7th ave ja 51st kulmassa, keskellä kaikkea.
Suomen konsulaatti on avoinna arkisin klo 9-12, mutta tarvittaessa sieltä voi varata myös iltapäiväaikoja. Olin varautunut samanlaisiin turvallisuustoimiin, kuin USA:n Helsingin lähetystössä, mutta eipä Suomen konsulaatilla taida olla paljoa pelättävää. Alakerrassa minun piti kirjautua sisään ja näyttää vartijalle henkilöllisyystodistukseni. Konsulaatin lasiovi oli lukossa, mutta siinä kaikki turvatoimet sitten olivatkin. Asiani hoitui nopeasti ja palvelu oli todella ystävällistä ja asiantuntevaa. Tällä kertaa paperin pyörittely oli suorastaan hauskaa. Ja nyt on ainakin yksi asia taas hoidettu. Se on aina hyvä tunne!
Asioiden hoitamisen jälkeen minulle jäi koko iltapäivä ja ilta aikaa tehdä jotain hauskaa. Koska olin matkassa yksin, päätin kerrankin shoppailla oikein kunnolla. Ja siinähän se päivä sitten vierähtikin. Illalla kassit olivat täynnä hyviä löytöjä ja jalat huusivat hoosiannaa. Näillä reissuilla pitäisi ehdottomasti olla askelmittari matkassa!
Keskiviikkoaamuna kävin aamupalalla lemppari bagel-paikassani ja piipahdin vielä muutamassa kaupassa ennen kuin oli aika suunnata bussiasemalle. Bussia odottaessani tutustuin naiseen, joka osoittautui valtavaksi Suomi-faniksi. Erityisen ihastunut hän on Suomalaiseen musiikkiin. Siinä me sitten ylistimme kilpaa Suomea ja saimme ehkä muutaman sivusta kuuntelijankin kiinnostumaan tästä mahtavasta maasta nimeltä Finland.
Reissussa oli kivaa, mutta vielä kivempaa oli palata kotiin. Kuukausien erossa olot sujuivat meiltä vielä hetki sitten mallikkaasti, mutta nyt jo pari päivää tuntuu pitkältä.Vielä ihanampaa kotiin paluusta teki siisti koti, maljakko täynnä kauniita kukkia ja kaiken huipuksi jääkaappi, jonka piti alunperin saapua vasta perjantaina. Eipä siis pidä turhaan valittaa typeristä paperiasioista, kun tämä kaikki on sen arvoista, tai oikeastaan paljon arvokaampaa.
perjantai 4. marraskuuta 2011
Talvinen Halloween
Talvi tuli ja kaikeksi onneksi myös meni. Vaikka lumesta pidänkin, en ole vielä valmis pitkään ja lumiseen talveen. Vastahan me pari viikkoa sitten nautiskelimme kesän viimeisistä hellepäivistä. Nytkö muka pitäisi yhtäkkiä kahlata hankien keskellä? Ei, ei, ei... sisäinen vilukissani vastustaa jyrkästi!
Mutta eipä siinä pienen ihmisen vastustelut paljoa auttaneet, kun tiskirättejä alkoi lauantaina iltapäivällä tulla taivaan täydeltä. Tällä alueella sateet ovat useimmiten ihan toista luokkaa kuin Suomessa. Silloin kun sataa, silloin todella sataa. Niin tälläkin kertaa. Koko itärannikko, Mainesta Virginiaan, peittyi äkkiä lumeen ja monet taloudet menettivät sähköt useiksi päiviksi.
Rannikolla sijaitseva Portsmouth säästyi pahimmalta. Täällä lunta kertyi huomattavasti sisämaata vähemmän ja sähköt katkeilivat vain muutaman sekunnin ajaksi. Tosin tämäkin oli liikaa vanhalle jääkaappi parallemme, joka sanoi sopimuksensa irti. Ruuat menivät pilalle, mutta se oli hyvin pientä verrattuna ongelmiin, joita sähköjen menettäminen olisi tuonut mukanaan.
Myräkästä huolimatta päätimme lähteä lauantaina juhlimaan halloweeniä Phillin työkavereiden järkkäämiin pippaloihin vanhalle majoneesitehtaalle. Vietimme melkein koko lauantain asuja shoppaillen. Ideat vaihtuivat ainakin kolme kertaa, kunnes päätimme yksikertaisesti olla douchebags (dorkia, vapaasti käännetynä...). Nauroimme vatsamme kipeiksi oikeita asusteita etsiessämme.
Lopputulos oli juuri niin kamala kuin pitikin. Alunperin olin ajatellut pukea päälleni kilpailevien urheilujoukkueiden fanivaatteita, mutta eihän täältä niin vain löydy muita kuin omien joukkueiden tuotteita. Hyvin lojaalia porukkaa... Lopullinen asuni oli jonkinlainen kunnianosoitus MTV:n Jersey Shore -sarjalle eri värisine leopardiprintteineen ja "little cocks make me giggle" -T-paitoineen. Phill puolestaan yhdisteli asussaan taivasti "vaimon hakkaajaa" ja junttia Britti-turistia. Ja yhdessä me olimme täydellinen pari!
Varsinaista Halloweenia vietettiin maanantaina upeassa keväisessä ilmassa. Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja lumi suli kohisemalla. Olimme varanneet kaapin täyteen karkkia trick or treatereille, mutta ovikellomme ei soinut kertaakaan. Voi hitsi, voi harmi, meidän täytyy selkeästikin syödä karkit ihan itse... Onneksi olimme kaukaa viisaita ja ostimme meidän molempien lempikarkkeja.
Vähän jäi kyllä harmittamaan, että missasimme Portsmouthin Halloween-paraatin, joka on kuulemma todella mahtava. Kaupungin halloween-koristelut tekivät kyllä tehtävänsä ja pelottelivat minut useaan kertaan sydänkohtauksen partaalle. Kaupunki sirotteli katujen varsille liehuvahelmaisia kurpitsapäisiä "variksenpelättimiä", jotka tuulisina, hämärinä iltoina näyttivät hyppäävän auton eteen hetkenä minä hyvänsä.
Nyt halloween on ohi ja joulun odotus alkanut, ainakin monissa kaupoissa ja TV-mainoksissa. Kaupallinen maailma hyppää sujuvasti juhlasta ja sesongista toiseen. Tänä vuonna luontokin seurasi perässä, ainakin hetkellisesti.
Mutta eipä siinä pienen ihmisen vastustelut paljoa auttaneet, kun tiskirättejä alkoi lauantaina iltapäivällä tulla taivaan täydeltä. Tällä alueella sateet ovat useimmiten ihan toista luokkaa kuin Suomessa. Silloin kun sataa, silloin todella sataa. Niin tälläkin kertaa. Koko itärannikko, Mainesta Virginiaan, peittyi äkkiä lumeen ja monet taloudet menettivät sähköt useiksi päiviksi.
Rannikolla sijaitseva Portsmouth säästyi pahimmalta. Täällä lunta kertyi huomattavasti sisämaata vähemmän ja sähköt katkeilivat vain muutaman sekunnin ajaksi. Tosin tämäkin oli liikaa vanhalle jääkaappi parallemme, joka sanoi sopimuksensa irti. Ruuat menivät pilalle, mutta se oli hyvin pientä verrattuna ongelmiin, joita sähköjen menettäminen olisi tuonut mukanaan.
Myräkästä huolimatta päätimme lähteä lauantaina juhlimaan halloweeniä Phillin työkavereiden järkkäämiin pippaloihin vanhalle majoneesitehtaalle. Vietimme melkein koko lauantain asuja shoppaillen. Ideat vaihtuivat ainakin kolme kertaa, kunnes päätimme yksikertaisesti olla douchebags (dorkia, vapaasti käännetynä...). Nauroimme vatsamme kipeiksi oikeita asusteita etsiessämme.
Lopputulos oli juuri niin kamala kuin pitikin. Alunperin olin ajatellut pukea päälleni kilpailevien urheilujoukkueiden fanivaatteita, mutta eihän täältä niin vain löydy muita kuin omien joukkueiden tuotteita. Hyvin lojaalia porukkaa... Lopullinen asuni oli jonkinlainen kunnianosoitus MTV:n Jersey Shore -sarjalle eri värisine leopardiprintteineen ja "little cocks make me giggle" -T-paitoineen. Phill puolestaan yhdisteli asussaan taivasti "vaimon hakkaajaa" ja junttia Britti-turistia. Ja yhdessä me olimme täydellinen pari!
Varsinaista Halloweenia vietettiin maanantaina upeassa keväisessä ilmassa. Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja lumi suli kohisemalla. Olimme varanneet kaapin täyteen karkkia trick or treatereille, mutta ovikellomme ei soinut kertaakaan. Voi hitsi, voi harmi, meidän täytyy selkeästikin syödä karkit ihan itse... Onneksi olimme kaukaa viisaita ja ostimme meidän molempien lempikarkkeja.
Vähän jäi kyllä harmittamaan, että missasimme Portsmouthin Halloween-paraatin, joka on kuulemma todella mahtava. Kaupungin halloween-koristelut tekivät kyllä tehtävänsä ja pelottelivat minut useaan kertaan sydänkohtauksen partaalle. Kaupunki sirotteli katujen varsille liehuvahelmaisia kurpitsapäisiä "variksenpelättimiä", jotka tuulisina, hämärinä iltoina näyttivät hyppäävän auton eteen hetkenä minä hyvänsä.
Nyt halloween on ohi ja joulun odotus alkanut, ainakin monissa kaupoissa ja TV-mainoksissa. Kaupallinen maailma hyppää sujuvasti juhlasta ja sesongista toiseen. Tänä vuonna luontokin seurasi perässä, ainakin hetkellisesti.
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Kohtaamisia
Portsmouth on ihana kaupunki tulvillaan hassuja ja superystavallisia ihmisia. Valilla minusta tuntuu, etta olen hypannyt Gilmoren Tyttojen -maailmaan. Kaupungin keskusta on aina taynna vilinaa ja vilsketta, eika koskaan tieda, mita nurkan takaa tupsahtaa eteen. Eilen nain miehen kulkevan ympariinsa salkusta tehty naamio paassaan ja tanaan (sunnuntaina) tormasimme aamuyhdeksalta kilttiin pukeutuneeseen mieheen, joka esitti vastaantulijoille serenadeja kitaran saestyksella. Portsmouth on kaikin puolin aarettoman sympaattinen kaupunki. Talot ovat varikkaita ja persoonallisia, oravia on miljoonia ja vanhemmat uskaltavat antaa lastensa leikkia kaduilla. Olisi mielenkiintoista nahda kaupungin rikostilastot. Todennakoisesti ne ovat samaa luokkaa kuin aikanaan Newtonissa, jossa viikon suurin rikosuutinen oli satunnainen myymalavarkaus tai auton naarmuuntuminen parkkipaikalla.
Ensimmainen kosketus kaupungin ihmisiin olivat syyskuun vuokranantajamme ja Rock streetin naapurit. Meidan asuntomme lisaksi kirkkaan sinisesta puutalosta loytyi kaksi muuta asuntoa ja vuokranantajamme asianajotoimisto. Ensimmaiseen iltaan mennessa olimme tavanneet kaikki naapurimme ja tiesimme kaiken "tarvittavan" heidan elamastaan ja asumiskuvioistaan. Vaikka asunto ei ollutkaan meille se oikea, olisimme kovin mielellamme pitaneet nama naapurit ja vuokranantajan. He saivat olomme tuntumaan kodikkaalta ja tervetulleelta kaiken leireilymme keskella. He olisivat myos mielellaan pitaneet meidat ja kampanjoivatkin ahkerasti loppuun saakka, jotta muuttaisimme mielemme ja jaisimme asuntoon. Emme kuitenkaan muuttaneet mieltamme, silla loytamamme uusi asunto vastasi toiveitamme taydellisesti. Emmeka ole katuneet hetkeakaan. Lisaksi olemme saaneet huomata, etta voimme ainakin osittain pitaa myos vanhat naapurimme. Vanha kotimme kun sattuu sijaitsemaan jota kuinkin nurkan takana, kauppareitin varrella. Ja niina paivina, kun on kiire tai ei muuten vain huvita jutella, kannattaa ihan varmuuden vuoksi pysytella kadun toisella puolella. En ole viela kertaakaan onnistunut ohittamaan naita ihmisia ihan vain pikaisesti moikaten.
Toinen puhumista rakastava tuttavuus on Ceres streetin viinikaupan omistaja, juuriltaan ruotsalainen David. Davidin puodissa kayminen on kuin vierailu isoisan luona. Hanelta loytyy tarinoita joka lahtoon ja vierailut venahtavat usein vahintaan puolituntisiksi. Erityisen ilahtunut han oli kuullessaan minun olevan suomalainen. Se on kuulemma ihan ok. Jos olisin norjalainen, se olisikin sitten ihan toinen juttu... Vaikka emme ostaisi mitaan, muistaa han aina kiittaa meita vierailusta ja toivoo, etta tulisimme taas pian kylaan. Hih, kylaan todellakin.
Nama pari esimerkkia kuvastavat hyvin Portsmouthin henkea. Taalla on ihmisen hyva olla kotiutua. Kotiutuminen, ja etenkin kodin rakentaminen, onkin ollut viime viikkojen kantava teema. Projekti jatkuu viela, mutta kylla tama kaupunki ja asunto alkavat jo kovasti kodilta tuntumaan. Meidan ensimmainen yhteinen ihan oikea koti :).
Ensimmainen kosketus kaupungin ihmisiin olivat syyskuun vuokranantajamme ja Rock streetin naapurit. Meidan asuntomme lisaksi kirkkaan sinisesta puutalosta loytyi kaksi muuta asuntoa ja vuokranantajamme asianajotoimisto. Ensimmaiseen iltaan mennessa olimme tavanneet kaikki naapurimme ja tiesimme kaiken "tarvittavan" heidan elamastaan ja asumiskuvioistaan. Vaikka asunto ei ollutkaan meille se oikea, olisimme kovin mielellamme pitaneet nama naapurit ja vuokranantajan. He saivat olomme tuntumaan kodikkaalta ja tervetulleelta kaiken leireilymme keskella. He olisivat myos mielellaan pitaneet meidat ja kampanjoivatkin ahkerasti loppuun saakka, jotta muuttaisimme mielemme ja jaisimme asuntoon. Emme kuitenkaan muuttaneet mieltamme, silla loytamamme uusi asunto vastasi toiveitamme taydellisesti. Emmeka ole katuneet hetkeakaan. Lisaksi olemme saaneet huomata, etta voimme ainakin osittain pitaa myos vanhat naapurimme. Vanha kotimme kun sattuu sijaitsemaan jota kuinkin nurkan takana, kauppareitin varrella. Ja niina paivina, kun on kiire tai ei muuten vain huvita jutella, kannattaa ihan varmuuden vuoksi pysytella kadun toisella puolella. En ole viela kertaakaan onnistunut ohittamaan naita ihmisia ihan vain pikaisesti moikaten.
Toinen puhumista rakastava tuttavuus on Ceres streetin viinikaupan omistaja, juuriltaan ruotsalainen David. Davidin puodissa kayminen on kuin vierailu isoisan luona. Hanelta loytyy tarinoita joka lahtoon ja vierailut venahtavat usein vahintaan puolituntisiksi. Erityisen ilahtunut han oli kuullessaan minun olevan suomalainen. Se on kuulemma ihan ok. Jos olisin norjalainen, se olisikin sitten ihan toinen juttu... Vaikka emme ostaisi mitaan, muistaa han aina kiittaa meita vierailusta ja toivoo, etta tulisimme taas pian kylaan. Hih, kylaan todellakin.
Nama pari esimerkkia kuvastavat hyvin Portsmouthin henkea. Taalla on ihmisen hyva olla kotiutua. Kotiutuminen, ja etenkin kodin rakentaminen, onkin ollut viime viikkojen kantava teema. Projekti jatkuu viela, mutta kylla tama kaupunki ja asunto alkavat jo kovasti kodilta tuntumaan. Meidan ensimmainen yhteinen ihan oikea koti :).
torstai 13. lokakuuta 2011
Ratin takana
Minulla on ollut ajokortti kohta 11 vuotta, mutta ajokokemusta on kertynyt todella vahan. En ole viela koskaan omistanut autoa enka ollut kovinkaan motivoitunut ajamaan, kun auto olisi ollut saatavilla. Nautin pyorailysta ja kavelysta ja kannatan julkisenliikenteen kayttoa. En ole yksinkertaisesti koskaan tarvinnut autoa.
Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Vaikka Portsmouthin keskustasta loytyy suhteellisen paljon palveluita ja elamaa ja lahin ruokakauppakin on reilun kilometrin paassa, on auto hyvin tarpeellinen. Kaikki isommat kaupat, ostarit, harrastusmahdollisuudet ja potentiaaliset tyopaikat sijaitsevat isompien teiden varsilla julkisen liikenteen ulottumattomissa.
Toistaiseksi meille on riittanyt hyvin yksi auto. Useimpina aamuina vien Phillin toihin ja saan auton koko paivaksi kayttooni. Phill ei tarvitse autoa toissa ja on itse asiassa hyvin onnellinen valttaessaan joka aamuisen parkkipaikkasodan. Autosta huolimatta yritan edelleen hoitaa mahdollisimman paljon asioita paikallisesti ja kavellen. Mutta taytyy kylla myontaa, etta valilla laiskuus (tai jarki) voittaa ja valitsen mielummin ajamisen, kuin painavien kassien raahaamisen vesisateessa tai helteessa kavellen.
Olen nyt ajellut saannollisesti pari viikkoa ja homma alkaa sujua jo aika hyvin (tiukkoja parkkipaikkatilanteita lukuunottamatta). Viime viikonloppuna olin jo tarpeeksi itsevarma siirtymaan isoille teille. Ajelimme perjantaina New Jerseyyn Phillin vietettya koko edellisen paivan ja yon toissa. Kuskivaihtoehdot ensimmaiselle etapille olivat siis hyvin rajatut. Phill kuorsasi etupenkilla ja mina sukkuloin monikaistaisilla teilla liittymasta toiseen ja maksoin tietulleja kuin vanha tekija. Tunne oli sanoinkuvaamaton! Teki mieli huutaa Titanic tyyliin: "I'm the queen of the world!" Noh, huutamisen sijaan hihkuin kuin lapsi, mika saattoi ehka hieman latistaa uutta coolia ja itsenaista imagonia. Mutta minkas teet, tunteet vain vyoryivat ylitseni. Sunnuntaina paluumatkalla ylitin itseni jalleen kerran ajaessani New Yorkin lapi. Olen nahnyt New Yorkin pilvenpiirtajien kohoavan edessani jo monta kertaa, mutta en viela koskaan ihallut nakya ratiin takaa. Pieni asia ihmiskunnalle, valtava harppaus Veeralle.
Pieni takaisku ajoinnolleni on yllatys, yllatys byrokratia. Ajokorttikaytannot ovat jokaisessa osavaltiossa hieman erilaiset enka ole saanut viela selvitettya kuinka kauan voin ajella New Hampshiressa suomalaisella ajokortillani. Phillin vakuutusyhtio ei ainakaan nikotellut lainkaan, kun lisasimme minut hanen vakuutukseensa. Yritin myos selvittaa mahdollisuuksiani hankkia New Hampshiren ajokortti, mutta talla hetkella se ei nayta olevan mahdollista. Olen vajonnut jonkinlaiseen K-1 viisumilimboon... Maassaololupani on "vanhentunut", mutta minulla ei myoskaan ole viela green cardia. Olen kuitenkin maassa luvallisesti ja minulle on myonnetty sosiaaliturvatunnus. Ilmeisestikin mahdollisuuteni saada paikallinen ajokortti olisi aika pitkalti tuurista/paivasta kiinni. Kukaan ei oikein tieda, miten kaytantoja tulisi soveltaa minun tapauksessani, ohjekirja kun ei sano mitaan ja omien aivojen kaytto ei ole hallituksen tehtavissa sallittua. Mutta ei se mitaan, ei poliisikaan tieda oikeaa vastausta. Niin kauan kuin vakuutusyhtio hyvaksyy korttini, aion ajella hyvilla mielin ja suorittaa New Hampshiren ajokokeen heti kun se vain on mahdollista. Kun on kerran paassyt ajamisen makuun, ei pysahtyminen ole enaa mahdollista.
Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Vaikka Portsmouthin keskustasta loytyy suhteellisen paljon palveluita ja elamaa ja lahin ruokakauppakin on reilun kilometrin paassa, on auto hyvin tarpeellinen. Kaikki isommat kaupat, ostarit, harrastusmahdollisuudet ja potentiaaliset tyopaikat sijaitsevat isompien teiden varsilla julkisen liikenteen ulottumattomissa.
Toistaiseksi meille on riittanyt hyvin yksi auto. Useimpina aamuina vien Phillin toihin ja saan auton koko paivaksi kayttooni. Phill ei tarvitse autoa toissa ja on itse asiassa hyvin onnellinen valttaessaan joka aamuisen parkkipaikkasodan. Autosta huolimatta yritan edelleen hoitaa mahdollisimman paljon asioita paikallisesti ja kavellen. Mutta taytyy kylla myontaa, etta valilla laiskuus (tai jarki) voittaa ja valitsen mielummin ajamisen, kuin painavien kassien raahaamisen vesisateessa tai helteessa kavellen.
Olen nyt ajellut saannollisesti pari viikkoa ja homma alkaa sujua jo aika hyvin (tiukkoja parkkipaikkatilanteita lukuunottamatta). Viime viikonloppuna olin jo tarpeeksi itsevarma siirtymaan isoille teille. Ajelimme perjantaina New Jerseyyn Phillin vietettya koko edellisen paivan ja yon toissa. Kuskivaihtoehdot ensimmaiselle etapille olivat siis hyvin rajatut. Phill kuorsasi etupenkilla ja mina sukkuloin monikaistaisilla teilla liittymasta toiseen ja maksoin tietulleja kuin vanha tekija. Tunne oli sanoinkuvaamaton! Teki mieli huutaa Titanic tyyliin: "I'm the queen of the world!" Noh, huutamisen sijaan hihkuin kuin lapsi, mika saattoi ehka hieman latistaa uutta coolia ja itsenaista imagonia. Mutta minkas teet, tunteet vain vyoryivat ylitseni. Sunnuntaina paluumatkalla ylitin itseni jalleen kerran ajaessani New Yorkin lapi. Olen nahnyt New Yorkin pilvenpiirtajien kohoavan edessani jo monta kertaa, mutta en viela koskaan ihallut nakya ratiin takaa. Pieni asia ihmiskunnalle, valtava harppaus Veeralle.
Pieni takaisku ajoinnolleni on yllatys, yllatys byrokratia. Ajokorttikaytannot ovat jokaisessa osavaltiossa hieman erilaiset enka ole saanut viela selvitettya kuinka kauan voin ajella New Hampshiressa suomalaisella ajokortillani. Phillin vakuutusyhtio ei ainakaan nikotellut lainkaan, kun lisasimme minut hanen vakuutukseensa. Yritin myos selvittaa mahdollisuuksiani hankkia New Hampshiren ajokortti, mutta talla hetkella se ei nayta olevan mahdollista. Olen vajonnut jonkinlaiseen K-1 viisumilimboon... Maassaololupani on "vanhentunut", mutta minulla ei myoskaan ole viela green cardia. Olen kuitenkin maassa luvallisesti ja minulle on myonnetty sosiaaliturvatunnus. Ilmeisestikin mahdollisuuteni saada paikallinen ajokortti olisi aika pitkalti tuurista/paivasta kiinni. Kukaan ei oikein tieda, miten kaytantoja tulisi soveltaa minun tapauksessani, ohjekirja kun ei sano mitaan ja omien aivojen kaytto ei ole hallituksen tehtavissa sallittua. Mutta ei se mitaan, ei poliisikaan tieda oikeaa vastausta. Niin kauan kuin vakuutusyhtio hyvaksyy korttini, aion ajella hyvilla mielin ja suorittaa New Hampshiren ajokokeen heti kun se vain on mahdollista. Kun on kerran paassyt ajamisen makuun, ei pysahtyminen ole enaa mahdollista.
torstai 6. lokakuuta 2011
Muuttopuuhia
Niin uskomatonta kuin se onkin, leirielamamme alkaa vihdoin olemaan ohi. Viime perjantaina siirsimme omaisuutemme, eli nelja kassia seka ilmapatjan, nurkan taakse uuteen kotiin ja asettauduimme taloksi. Hassua kylla asunto tuntui heti kodilta, vaikka se oli aivan yhta tyhja kuin valiaikainen kotimmekin. Mutta niinhan se on, koti on tunne...
Lauantaina Phill joutui valitettavasti olemaan koko paivan ja yon toissa, joten huonekaluostokset saivat odottaa viela hetken. Mutta ei se mitaan, paivani hurahti siivoillessa, mittaillessa ja sisustusta suunnitellessa. Iltaan mennessa minulla oli jo selva visio, milta kotimme tulee jonain kauniina paivana nayttamaan.
Sunnuntaiaamuna huristelin hakemaan Phillin toista ja sitten meita ei enaa pysayttanytkaan mikaan. Ei edes elokuvatyylinen kaatosade ja muutama eksyminen/suljettu kauppa. Iltaan mennessa olimme haalineet auton tayteen tavaraa ja sopineet sohvan, sangyn ja sohvapoydan toimitukset tiistaiksi. Vaikuttava suoritus, etenkin Phillilta, joka oli viettanyt edelliset 24 tuntia toissa.
Sitten se matkan pakollinen mutka... Odotettu tiistai koitti, mutta sohva perkule ei mahtunut ovesta sisaan! Miehet ahkivat ja puhkivat ja puskivat sohvan ihan littanaksi, mutta ei se vain mahtunut. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Naky oli aika huvittava ja pettymys valtaisa. Siina se meidan ihana sohva oli - niin lahella, mutta kuitenkin niin kaukana. Ei auttanut muu kuin pistaa sohva takaisin pakuun ja kartoittaa kaytettavissa olevat vaihtoehdot. Emme halunneet luovuttaa, silla pidamme sohvasta todella paljon. Paatimme siis soittaa vuokraisannallemme ja pyytaa avaimen talon toiseen ja hitusen isompaan oveen. Vuokraisantamme lupautui tulemaan paikalle keskiviikkona ja muutamien ristiin rastiin soitettujen puheluiden jalkeen saimme sumplittua minun, vuokraisannan ja huonekaluliikkeen aikataulut yhteensopiviksi.
Tasmalleen sovittuun aikaan olimme kaikki paikalla ja seisoimme ringissa sohvan ymparilla. Miehet katsoivat vuoroin ovea ja vuoroin sohvaa ja pyorittelivat paitaan. Minua jannitti. Sitten otettiin esiin mittanauhat (jokainen mies tietenkin omansa) ja paat alkoivat pyorimaan entista kovemmin. Minua hikoilutti. Ja sitten tuli tuomio: Sohva saattaa mahtua sisaan, jos poistamme oven. Tassa vaiheessa minua jo nauratti. Kaikeksi onneksi myos vuokraisantaamme nauratti ja han tarjoutui ottamaan oven saranoiltaan. Kun ovi oli poistettu tarttuivat miehet sohvaan ja pieni eteinen tayttyi ahinasta ja puhinasta. Ensin ei nayttanyt lupaavalta, mutta sitten loytyi se juuri oikea kulma, missa sohva saatiin luikerreltua sisaan. Ja siina se nyt on, juuri niin hyvan nakoisena ja mukavan tuntuisena kuin sen oli tarkoituskin olla. Ja hyva puolihan tassa on se, etta jos joku murtautuu kotiimme ja varastaa kaiken, jaa meille ainakin sohva. Sita ei meilta niin vain viedakaan!
Sohvan lisaksi keskiviikkona saapui muuttokuormamme, joten tanaan ohjelmassa on laatikoiden purkua ja yllatyksia. Toistaseksi olen loytanyt jo yllattavan paljon hyodyllisia keittiotarvikkeita, kiinnostavia kirjoja ja valtavasti muistoja tulvillaan olevia paasylippuja, kirjeita, kortteja ja kuvia. Niin, ja nipun lahettamattomia Hollywood-/California-postikortteja (postimerkkeineen) vuodelta 2008. Pahoittelut kaikille kortitta jaaneille! Olette kuitenkin olleet ajatuksissani :).
Muuttopuuhamme jatkuvat viela varmaankin pari viikkoa, silla hankittavien asioiden lista on edelleenkin hyvin pitka. Mutta nyt voin jo hyvilla mielin sanoa, etta tasta tulee paras kotikoti ikina!
Lauantaina Phill joutui valitettavasti olemaan koko paivan ja yon toissa, joten huonekaluostokset saivat odottaa viela hetken. Mutta ei se mitaan, paivani hurahti siivoillessa, mittaillessa ja sisustusta suunnitellessa. Iltaan mennessa minulla oli jo selva visio, milta kotimme tulee jonain kauniina paivana nayttamaan.
Sunnuntaiaamuna huristelin hakemaan Phillin toista ja sitten meita ei enaa pysayttanytkaan mikaan. Ei edes elokuvatyylinen kaatosade ja muutama eksyminen/suljettu kauppa. Iltaan mennessa olimme haalineet auton tayteen tavaraa ja sopineet sohvan, sangyn ja sohvapoydan toimitukset tiistaiksi. Vaikuttava suoritus, etenkin Phillilta, joka oli viettanyt edelliset 24 tuntia toissa.
Sitten se matkan pakollinen mutka... Odotettu tiistai koitti, mutta sohva perkule ei mahtunut ovesta sisaan! Miehet ahkivat ja puhkivat ja puskivat sohvan ihan littanaksi, mutta ei se vain mahtunut. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Naky oli aika huvittava ja pettymys valtaisa. Siina se meidan ihana sohva oli - niin lahella, mutta kuitenkin niin kaukana. Ei auttanut muu kuin pistaa sohva takaisin pakuun ja kartoittaa kaytettavissa olevat vaihtoehdot. Emme halunneet luovuttaa, silla pidamme sohvasta todella paljon. Paatimme siis soittaa vuokraisannallemme ja pyytaa avaimen talon toiseen ja hitusen isompaan oveen. Vuokraisantamme lupautui tulemaan paikalle keskiviikkona ja muutamien ristiin rastiin soitettujen puheluiden jalkeen saimme sumplittua minun, vuokraisannan ja huonekaluliikkeen aikataulut yhteensopiviksi.
Tasmalleen sovittuun aikaan olimme kaikki paikalla ja seisoimme ringissa sohvan ymparilla. Miehet katsoivat vuoroin ovea ja vuoroin sohvaa ja pyorittelivat paitaan. Minua jannitti. Sitten otettiin esiin mittanauhat (jokainen mies tietenkin omansa) ja paat alkoivat pyorimaan entista kovemmin. Minua hikoilutti. Ja sitten tuli tuomio: Sohva saattaa mahtua sisaan, jos poistamme oven. Tassa vaiheessa minua jo nauratti. Kaikeksi onneksi myos vuokraisantaamme nauratti ja han tarjoutui ottamaan oven saranoiltaan. Kun ovi oli poistettu tarttuivat miehet sohvaan ja pieni eteinen tayttyi ahinasta ja puhinasta. Ensin ei nayttanyt lupaavalta, mutta sitten loytyi se juuri oikea kulma, missa sohva saatiin luikerreltua sisaan. Ja siina se nyt on, juuri niin hyvan nakoisena ja mukavan tuntuisena kuin sen oli tarkoituskin olla. Ja hyva puolihan tassa on se, etta jos joku murtautuu kotiimme ja varastaa kaiken, jaa meille ainakin sohva. Sita ei meilta niin vain viedakaan!
Sohvan lisaksi keskiviikkona saapui muuttokuormamme, joten tanaan ohjelmassa on laatikoiden purkua ja yllatyksia. Toistaseksi olen loytanyt jo yllattavan paljon hyodyllisia keittiotarvikkeita, kiinnostavia kirjoja ja valtavasti muistoja tulvillaan olevia paasylippuja, kirjeita, kortteja ja kuvia. Niin, ja nipun lahettamattomia Hollywood-/California-postikortteja (postimerkkeineen) vuodelta 2008. Pahoittelut kaikille kortitta jaaneille! Olette kuitenkin olleet ajatuksissani :).
Muuttopuuhamme jatkuvat viela varmaankin pari viikkoa, silla hankittavien asioiden lista on edelleenkin hyvin pitka. Mutta nyt voin jo hyvilla mielin sanoa, etta tasta tulee paras kotikoti ikina!
lauantai 24. syyskuuta 2011
Moikkailua
Hawaijilla, etenkin Waikikissa, minulla oli aika vaikuttava kokoelma moikkailututtuja. Useimpien kanssa en jutellut koskaan mitään tervehdyksiä kummempaa ja suurinta osaa moikkailijoista en muistanut edes nähneeni aiemmin. Se tosin ei vielä kerro paljoa, sillä minulla on äärimmäisen huono kasvomuisti. Tarkkailen ja havainnoin kyllä ihmisten ulkoista olemusta ja käyttäytymistä, mutta jostain syystä kasvojenpiirteet eivät jää helposti muistiini, etenkin jos kyse on minulle vieraammista etnisistä piirteistä.
Alun hämmenyksestä selvittyäni huomasin nauttivani näistä huomionosoituksista ja moikkailin estottomasti takaisin. Tuntui aika mukavalta, että minulla oli niin paljon "tuttuja". Etenkin, kun välillä koin olevani Hawaijilla aika yksin. Loppukesästä aloin kuitenkin pohtimaan, kuinka moni moikkailijoista oikeasti tunnisti minut ja miksi.
Kun sitten tuli aika vaihtaa Waikikin kadut Portsmouthin katuihin, huomasin, että tuttavajoukkoni muuttikin yllättäen mukanani. Ihan ensimmäisestä päivästä alkaen huomattavan suuri osa vastaantulijoista on hymyillyt ja moikkaillut minulle. Asiaa mietittyäni, olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää miksi: Ensinnäkin, minä hymyilen ja otan katsekontaktin vastaantulijoihin. Jotkut heistä ehkä kuvittelevat, että minä tunnen heidät, toisille hymy ja katse toimivat muuten vain sosiaalisena kutsuna.
Toiseksi, jopa toisilleen vieraat ihmiset muodostavat kadulla erilaisia sosiaalisia ryhmiä, joiden jäsenet moikkailevat toisilleen. Minun selkein ryhmäni on "juoksijat", mikä jo yksinään takaa valtavan määrän moikkauksia. Kaikki haluavat olla (hyvin käyttäytyvien) juoksijoiden kavereita. Juoksijoihin kuuluu luonnolisestikin paljon erilaisia ihmisiä, jotka kuuluvat useisiin muihin ryhmiin. Juoksulenkin ajan he kuitenkin edustavat kanssakulkijoille reippaita ja tervehenkisiä, sosiaalisesti hyväksyttyjä juoksijoita.
Täytyy myöntää, että pidän kovasti tästä moikkailukulttuurista ja olen lähtenyt siihen innolla mukaan. Suomessa olen huomattavasti varautuneempi. Tuntemattomia en moikkaile juuri koskaan ja puolituttujenkin kanssa on vähän niin ja näin. Koen, että Suomessa moikkauksella on suurempi ja syvällisempi merkitys samoin kuin kuulumisten kysymisellä ja juttelulla. Eikä siinä ole mitään väärää. Se on osa suomalaista kulttuuria ja myös osa minun suomalaista identiteettiä.
Suhtaudun sanontaan "maassa maan tavalla" hieman ristiriitaisesti, mutta tässä tapauksessa se toimii minusta hyvin. Se, että pystyn mukautumaan paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin ei tarkoita, että minun pitäisi muuttua täysin ja luopua suomalaisuudestani. Monikulttuurisuudessa on kyse avoimuudesta, joustavuudesta ja sopivan tasapainon löytämisestä.
Olen todella onnekas saadessani tarkastella monikulttuurisuutta sen "molemmilta puolilta". Suomessa työskentelin lastentarhanopettajana maahanmuuttajaperheiden kanssa, täällä tasapainoilen oman monikulttuurisuuteni kanssa. Toivottavasti saan tulevaisuudessa hyödyntää kokemuksiani ja ajatuksiani myös amerikkalaisilla työmarkkinoilla - mitä sitten ikinä päädynkin tekemään.
Alun hämmenyksestä selvittyäni huomasin nauttivani näistä huomionosoituksista ja moikkailin estottomasti takaisin. Tuntui aika mukavalta, että minulla oli niin paljon "tuttuja". Etenkin, kun välillä koin olevani Hawaijilla aika yksin. Loppukesästä aloin kuitenkin pohtimaan, kuinka moni moikkailijoista oikeasti tunnisti minut ja miksi.
Kun sitten tuli aika vaihtaa Waikikin kadut Portsmouthin katuihin, huomasin, että tuttavajoukkoni muuttikin yllättäen mukanani. Ihan ensimmäisestä päivästä alkaen huomattavan suuri osa vastaantulijoista on hymyillyt ja moikkaillut minulle. Asiaa mietittyäni, olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää miksi: Ensinnäkin, minä hymyilen ja otan katsekontaktin vastaantulijoihin. Jotkut heistä ehkä kuvittelevat, että minä tunnen heidät, toisille hymy ja katse toimivat muuten vain sosiaalisena kutsuna.
Toiseksi, jopa toisilleen vieraat ihmiset muodostavat kadulla erilaisia sosiaalisia ryhmiä, joiden jäsenet moikkailevat toisilleen. Minun selkein ryhmäni on "juoksijat", mikä jo yksinään takaa valtavan määrän moikkauksia. Kaikki haluavat olla (hyvin käyttäytyvien) juoksijoiden kavereita. Juoksijoihin kuuluu luonnolisestikin paljon erilaisia ihmisiä, jotka kuuluvat useisiin muihin ryhmiin. Juoksulenkin ajan he kuitenkin edustavat kanssakulkijoille reippaita ja tervehenkisiä, sosiaalisesti hyväksyttyjä juoksijoita.
Täytyy myöntää, että pidän kovasti tästä moikkailukulttuurista ja olen lähtenyt siihen innolla mukaan. Suomessa olen huomattavasti varautuneempi. Tuntemattomia en moikkaile juuri koskaan ja puolituttujenkin kanssa on vähän niin ja näin. Koen, että Suomessa moikkauksella on suurempi ja syvällisempi merkitys samoin kuin kuulumisten kysymisellä ja juttelulla. Eikä siinä ole mitään väärää. Se on osa suomalaista kulttuuria ja myös osa minun suomalaista identiteettiä.
Suhtaudun sanontaan "maassa maan tavalla" hieman ristiriitaisesti, mutta tässä tapauksessa se toimii minusta hyvin. Se, että pystyn mukautumaan paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin ei tarkoita, että minun pitäisi muuttua täysin ja luopua suomalaisuudestani. Monikulttuurisuudessa on kyse avoimuudesta, joustavuudesta ja sopivan tasapainon löytämisestä.
Olen todella onnekas saadessani tarkastella monikulttuurisuutta sen "molemmilta puolilta". Suomessa työskentelin lastentarhanopettajana maahanmuuttajaperheiden kanssa, täällä tasapainoilen oman monikulttuurisuuteni kanssa. Toivottavasti saan tulevaisuudessa hyödyntää kokemuksiani ja ajatuksiani myös amerikkalaisilla työmarkkinoilla - mitä sitten ikinä päädynkin tekemään.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Rouva Rutiini
Kun kesällä lensimme Hawaijille, tuntui minusta, että olen palannut kotiin. Nyt minusta tuntuu, että olen palannut Amerikan juurilleni. Näiltä seuduilta se kaikki alkoi neljä vuotta sitten. Minä olin juuri muuttanut Newtoniin, Bostonin kupeeseen, ja Phill asusteli Doverissa, ihan tässä Portsmouthin naapurissa. Syksy 2007 oli ihanaa ja onnelista aikaa - Jokainen päivä oli täynnä uusia kokemuksia ja minä olin umpirakastunut. Hassua kyllä tilanne näyttää olevan jota kuinkin sama myös syksyllä 2011. Olen edelleenkin umpirakastunut ja jälleen uusien kokemusten ja uudenlaisen elämäntilanteen äärellä.
Rakastuin Portsmouthiin ensisilmäyksellä. Portsmouth on täydellinen iso pieni kaupunki täynnä ravintoloita, kahviloita, baareja, putiikkeja, kujia ja viehättäviä vanhoja rakennuksia. Tapahtumia, elämää ja harrastusmahdollisuuksia tuntuu löytyvän valvasti kaupungin kokoon nähden. En vieläkään voi uskoa, että me todella asumme täällä ainakin seuraavat 1,5 vuotta!
Viimeisten vuosien aikana kotikaupunkini ja -maani on vaihtunut hyvin tiheään. Amsterdam ->Boston -> Kaneohe (O'ahu) -> Jyväskylä -> Honolulu -> Järvenpää -> Honolulu -> Helsinki -> Honolulu -> Portsmouth + sinne tänne sirotellut välilaskut Riihimäelle. Huh, melkein hengästyttää!
Vastapainoksi ainaiselle muuttamiselle, minusta on tullut äärettömän nopea uusien rutiinien kehittäjä. Olen myös huomannut noudattavani tiettyä kaava uuteen kotikaupunkiin tutustuessani.
Ihan ensimmäisenä on löydettävä lähin ruokakauppa ja kahvila, varsinkin jos käytössäni ei ole kahvinkeitintä. Aika korkealle listalla kohoaa myös kolikkopesula, sillä seikkailu edellyttää puhtaita vaatteita. Uuden kaupungin kadut ja kulkureitit opettelen juoksemalla ja kävelemällä. Samalla tulee löydettyä myös joukko tutustumisen arvoisia ravintoloita, baareja ja putiikkeja. Aika pian huomaan löytäneeni itselleni kattavan kokoelman lemppareita ja päivittäisiä rutiineja, jotka tekevät oloni kotoisaksi.
Kun olo on alustavan kotoisa, on aika aloittaa syvällisempi kotiutuminen. Tähän vaiheeseen kuuluu töiden, harrastusten ja sosiaalisen elämän etsiminen. Tosin, kotiutumisen tarve ja kiireellisyys riippuu aika paljon siitä, mihin olen muuttanut, kenen kanssa ja kauanko aion kyseisessä paikassa asua.
Tällä hetkellä minulla on todella valtava ja kiireellinen kotiutumisen tarve. Kaikki mulle nyt heti! Tai ehkäpä kuitenkin vasta parin viikon päästä, kun olemme päässeet muuttamaan uuteen kotiimme... Onhan minulla nyt jo hallussa lempparikauppa, kolme eripituista juoksulenkkiä, pari lempparikahvilaa ja -ravintolaa, muutamia tuttuja ja sokerina pohjalla, vakkaripenkki lempipuistossani. Eiköhän näillä hetken pärjää!
Rakastuin Portsmouthiin ensisilmäyksellä. Portsmouth on täydellinen iso pieni kaupunki täynnä ravintoloita, kahviloita, baareja, putiikkeja, kujia ja viehättäviä vanhoja rakennuksia. Tapahtumia, elämää ja harrastusmahdollisuuksia tuntuu löytyvän valvasti kaupungin kokoon nähden. En vieläkään voi uskoa, että me todella asumme täällä ainakin seuraavat 1,5 vuotta!
Viimeisten vuosien aikana kotikaupunkini ja -maani on vaihtunut hyvin tiheään. Amsterdam ->Boston -> Kaneohe (O'ahu) -> Jyväskylä -> Honolulu -> Järvenpää -> Honolulu -> Helsinki -> Honolulu -> Portsmouth + sinne tänne sirotellut välilaskut Riihimäelle. Huh, melkein hengästyttää!
Vastapainoksi ainaiselle muuttamiselle, minusta on tullut äärettömän nopea uusien rutiinien kehittäjä. Olen myös huomannut noudattavani tiettyä kaava uuteen kotikaupunkiin tutustuessani.
Ihan ensimmäisenä on löydettävä lähin ruokakauppa ja kahvila, varsinkin jos käytössäni ei ole kahvinkeitintä. Aika korkealle listalla kohoaa myös kolikkopesula, sillä seikkailu edellyttää puhtaita vaatteita. Uuden kaupungin kadut ja kulkureitit opettelen juoksemalla ja kävelemällä. Samalla tulee löydettyä myös joukko tutustumisen arvoisia ravintoloita, baareja ja putiikkeja. Aika pian huomaan löytäneeni itselleni kattavan kokoelman lemppareita ja päivittäisiä rutiineja, jotka tekevät oloni kotoisaksi.
Kun olo on alustavan kotoisa, on aika aloittaa syvällisempi kotiutuminen. Tähän vaiheeseen kuuluu töiden, harrastusten ja sosiaalisen elämän etsiminen. Tosin, kotiutumisen tarve ja kiireellisyys riippuu aika paljon siitä, mihin olen muuttanut, kenen kanssa ja kauanko aion kyseisessä paikassa asua.
Tällä hetkellä minulla on todella valtava ja kiireellinen kotiutumisen tarve. Kaikki mulle nyt heti! Tai ehkäpä kuitenkin vasta parin viikon päästä, kun olemme päässeet muuttamaan uuteen kotiimme... Onhan minulla nyt jo hallussa lempparikauppa, kolme eripituista juoksulenkkiä, pari lempparikahvilaa ja -ravintolaa, muutamia tuttuja ja sokerina pohjalla, vakkaripenkki lempipuistossani. Eiköhän näillä hetken pärjää!
maanantai 12. syyskuuta 2011
Suunnitelma B
Äitini on monta kertaa sanonut, että olen sunnuntailapsi. En ole kovin suunnitelmallinen enkä aina edes harkitsevainen, mutta useimmiten asiat vain loksahtavat paikalleen ja vastoinkäymisistä seuraa jotain paljon aiottua parempaa. Näin kävi jälleen kerran...
Muuttaminen ja uuden asunnon etsiminen on tuskin koskaan täysin ongelmatonta, mutta erityisen haastavaa se on, jos välimatka uuden ja vanhan asuinpaikan välillä on tuhansia kilometrejä. Netistä löytyy paljon asuntoilmoituksia, joista osa on luotettavia, osa hyvin kaunisteltuja ja osaa kohteista ei ole olemassakaan. Lisäksi olisi oltava nopea, sillä hyvät vuokra-asunnot menevät Portsmouthissa kuumille kiville. Meidän kodinetsintäurakkaamme helpotti huomattavasti Phillin ystävä, joka asuu Portsmouthissa ja kävi katsomassa asuntoja meidän puolestamme.
Muutaman tuhoon tuomitun yrityksen jälkeen vihdoin tärppäsi. Aikaerosta huolimatta huomasin ilmoituksen heti sen julkaisun jälkeen ja sain organisoitua näytön muutaman tunnin varotusajalla. Phillin ystävän ottamat kuvat näyttivät hyviltä ja vuokranantajan kanssa synkkasi hyvin. Päätimme "varata" asunnon maksamalla takuuvuokran ja ensimmäisen kuun vuokran, mutta allekirjoittaa vuokrasopimuksen vasta nähtyämme asunnon. Onneksi...
Vanha sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" ei ole aina totta. Kuva kertoo paljon rajatusta alueesta ja hetkestä, mutta jättää arvailujen varaan sen, mitä tapahtuu kuvan ulkopuolella. En todellakaan halua sanoa, että meitä olisi johdettu tahallaan harhaan. Ihmiset vain kiinnittävät huomionsa kovin erilaisiin asioihin. Phillin ystävä otti kuvia viehättävistä vanhan talon yksityiskohdista, mutta jätti kuvaamatta vanhan talon ränsistyneisyyden. Saisimme varmasti tehtyä asunnosta itsellemme kivan kodin jos niin päättäisimme, mutta ensin halusimme selvittää, olisiko meillä muita mahdollisuuksia.
Kaikeksi onneksi vuokranantajamme on todella reilu mies. Hän pitää meistä kovasti ja toivoisi, että jäisimme. Hän ei kuitenkaan halua pakottaa meitä mihinkään, sillä vihaiset vuokralaiset eivät ole hyviä vuokralaisia. Sovimme, että asumme tässä syyskuun ajan ja hän etsii uuden vuokralaisen lokakuun alusta alkaen. Vuokranantajamme pitää itsellään säkö-, internet- ja vesilaskut ja veloittaa sopimamme summan maksamastamme takuuvuokrasta. Ja jos muutamme mielemme ja haluamme jäädä, on se täysin mahdollista. Olimme aivan mykistyneitä hänen tarjouksestaan, joka ainakin vaikuttaa olevan täysin vilpitön.
Tämä kaikki tapahtui perjantaina, joten edessä oli kuumeinen asunnonetsintäviikonloppu. Jälleen meitä lykästi ja saimme sovittua yhden näytön jo lauantaiaamulle. Asunto sijaitsee tässä ihan lähellä, kaupungin keskustassa rauhallisella sivukadulla. Nähtyämme asunnon olimme molemmat täysin vakuuttuneita, että tämän me haluamme. Asunto on oikeastaan omakotitalon alakerta. Yläkertaan on oma sisäänkäynti, mutta siellä ei asu kukaan eikä sitä tulla vuokraamaan tulevaisuudessakaan. Asuntoon kuuluu pieni piha, valtavasti parkkitilaa, pieni ulkovarasto, kellari, isohko keittiö ja kylpyhuone, olohuone, iso makuuhuone ja pienempi makuuhuone, josta teemme itsellemme työhuoneen. Vuokra on täsmälleen sama, kuin alkuperäisessä asunnossamme.
Valitettavasti asunto olisi täydellinen myös aika monelle muulle. Vuokranantaja, Greg, oli sopinut lauantaille useita näyttöjä ja kertoi meille tekevänsä päätöksensä iltapäivällä saamiensa hakemusten perusteella. Olimme kuitenkin luottavaisia, sillä jälleen kerran laivasto-Suomi -yhdistelmä tuntui tekevän hyvän vaikutuksen. Ja niinhän siinä kävi, että puhelin soi jo reilusti ennen puoltapäivää. Greg oli pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että me olemme ideaaleja vuokralaisia ja hänen on turha jatkaa näyttöjä. Asunto on meidän, jos haluamme sen. Ja mehän haluamme!
Se siitä, asuntoprojekti sai onnellisen ja nopean lopun. Edellinen vuokralainen muuttaa pois viimeistään 28.9, joten jopa aikataulu loksahti kohdilleen. Matkalaukkuelämä jatkuu vielä pari viikkoa, mutta silti vain hymyilyttää. Perusonnellista mielentilaan on aika vaikea horjuttaa :).
Muuttaminen ja uuden asunnon etsiminen on tuskin koskaan täysin ongelmatonta, mutta erityisen haastavaa se on, jos välimatka uuden ja vanhan asuinpaikan välillä on tuhansia kilometrejä. Netistä löytyy paljon asuntoilmoituksia, joista osa on luotettavia, osa hyvin kaunisteltuja ja osaa kohteista ei ole olemassakaan. Lisäksi olisi oltava nopea, sillä hyvät vuokra-asunnot menevät Portsmouthissa kuumille kiville. Meidän kodinetsintäurakkaamme helpotti huomattavasti Phillin ystävä, joka asuu Portsmouthissa ja kävi katsomassa asuntoja meidän puolestamme.
Muutaman tuhoon tuomitun yrityksen jälkeen vihdoin tärppäsi. Aikaerosta huolimatta huomasin ilmoituksen heti sen julkaisun jälkeen ja sain organisoitua näytön muutaman tunnin varotusajalla. Phillin ystävän ottamat kuvat näyttivät hyviltä ja vuokranantajan kanssa synkkasi hyvin. Päätimme "varata" asunnon maksamalla takuuvuokran ja ensimmäisen kuun vuokran, mutta allekirjoittaa vuokrasopimuksen vasta nähtyämme asunnon. Onneksi...
Vanha sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" ei ole aina totta. Kuva kertoo paljon rajatusta alueesta ja hetkestä, mutta jättää arvailujen varaan sen, mitä tapahtuu kuvan ulkopuolella. En todellakaan halua sanoa, että meitä olisi johdettu tahallaan harhaan. Ihmiset vain kiinnittävät huomionsa kovin erilaisiin asioihin. Phillin ystävä otti kuvia viehättävistä vanhan talon yksityiskohdista, mutta jätti kuvaamatta vanhan talon ränsistyneisyyden. Saisimme varmasti tehtyä asunnosta itsellemme kivan kodin jos niin päättäisimme, mutta ensin halusimme selvittää, olisiko meillä muita mahdollisuuksia.
Kaikeksi onneksi vuokranantajamme on todella reilu mies. Hän pitää meistä kovasti ja toivoisi, että jäisimme. Hän ei kuitenkaan halua pakottaa meitä mihinkään, sillä vihaiset vuokralaiset eivät ole hyviä vuokralaisia. Sovimme, että asumme tässä syyskuun ajan ja hän etsii uuden vuokralaisen lokakuun alusta alkaen. Vuokranantajamme pitää itsellään säkö-, internet- ja vesilaskut ja veloittaa sopimamme summan maksamastamme takuuvuokrasta. Ja jos muutamme mielemme ja haluamme jäädä, on se täysin mahdollista. Olimme aivan mykistyneitä hänen tarjouksestaan, joka ainakin vaikuttaa olevan täysin vilpitön.
Tämä kaikki tapahtui perjantaina, joten edessä oli kuumeinen asunnonetsintäviikonloppu. Jälleen meitä lykästi ja saimme sovittua yhden näytön jo lauantaiaamulle. Asunto sijaitsee tässä ihan lähellä, kaupungin keskustassa rauhallisella sivukadulla. Nähtyämme asunnon olimme molemmat täysin vakuuttuneita, että tämän me haluamme. Asunto on oikeastaan omakotitalon alakerta. Yläkertaan on oma sisäänkäynti, mutta siellä ei asu kukaan eikä sitä tulla vuokraamaan tulevaisuudessakaan. Asuntoon kuuluu pieni piha, valtavasti parkkitilaa, pieni ulkovarasto, kellari, isohko keittiö ja kylpyhuone, olohuone, iso makuuhuone ja pienempi makuuhuone, josta teemme itsellemme työhuoneen. Vuokra on täsmälleen sama, kuin alkuperäisessä asunnossamme.
Valitettavasti asunto olisi täydellinen myös aika monelle muulle. Vuokranantaja, Greg, oli sopinut lauantaille useita näyttöjä ja kertoi meille tekevänsä päätöksensä iltapäivällä saamiensa hakemusten perusteella. Olimme kuitenkin luottavaisia, sillä jälleen kerran laivasto-Suomi -yhdistelmä tuntui tekevän hyvän vaikutuksen. Ja niinhän siinä kävi, että puhelin soi jo reilusti ennen puoltapäivää. Greg oli pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että me olemme ideaaleja vuokralaisia ja hänen on turha jatkaa näyttöjä. Asunto on meidän, jos haluamme sen. Ja mehän haluamme!
Se siitä, asuntoprojekti sai onnellisen ja nopean lopun. Edellinen vuokralainen muuttaa pois viimeistään 28.9, joten jopa aikataulu loksahti kohdilleen. Matkalaukkuelämä jatkuu vielä pari viikkoa, mutta silti vain hymyilyttää. Perusonnellista mielentilaan on aika vaikea horjuttaa :).
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Viimeiset Hawaijit
No niin, nyt on laukut pakattu ja asunto siivottu. Vielä hetki aikaa ennen kuin käyn luovuttamassa avaimet ja hyppään lentokenttäbussin kyytiin. Olin ajatellut mennä kentälle taksilla, mutta sitten tajusin asuvani hotelleja pullollaan olevassa Waikikissa. Googlettamalla löytyi airport shuttle-kyyti kentälle hintaan 9$. Taksi olisi ollut kaksi tai kolme kertaa tuon verran.
Pari viikkoa sitten San Diegoon lentäessäni hyödynsin ensimmäistä kertaa online check in -mahdollisuutta. Olipa ihanan helppoa! Boarding passi löytyi mobiiliversiona kännykästä ja kentälle päästyäni ei tarvinnut tehdä muuta kuin suunnata turvatarkastukseen ja portille. Päätinpä siis tehdä saman uudelleen. Tällä kertaa minulla on kaksi ruumaan menevää laukkua, joten joudun tekemään pienen mutkan tavaroidenluovutuspisteen kautta. Uskon siltikin säästäväni jonkin verran aikaa ja hermoja. Jonottaminen kun ei ole yksi vahvimmista puolistani. Mutta on kyllä aika hassua, että minä ja tavarani olimme valmiita astumaan koneeseen jo paljon ennen kuin olin saanut pakkaamisurakkani päätökseen :).
Viimeinen päiväni Hawaijilla alkoi kävelyllä Diamond Headin ympäri. Siinä kävellessä kävin läpi valtavan määrän viimeisten vuosien aikana kertyneinä Hawaiji-muistoja ja nauroin välillä ääneen. Onpa ollut ihanaa, hetkeäkään en vaihtaisi pois! Mutta nyt olen valmis lähtemään. Viisi kertaa olen nieleskellyt itkua (tai parkunut aivan avoimesti) Honolulun lentokentällä jättäessäni hyvästejä Phillille. Tällä kertaa hymyilen leveästi, sillä lähtö ei tarkoita hyvästejä. Phill on jo itärannikolla odottamassa minua ja edessä on koko loppuelämä yhdessä.
Aloha ja mahalo Hawaii! Nähdään taas jonain päivänä!
Pari viikkoa sitten San Diegoon lentäessäni hyödynsin ensimmäistä kertaa online check in -mahdollisuutta. Olipa ihanan helppoa! Boarding passi löytyi mobiiliversiona kännykästä ja kentälle päästyäni ei tarvinnut tehdä muuta kuin suunnata turvatarkastukseen ja portille. Päätinpä siis tehdä saman uudelleen. Tällä kertaa minulla on kaksi ruumaan menevää laukkua, joten joudun tekemään pienen mutkan tavaroidenluovutuspisteen kautta. Uskon siltikin säästäväni jonkin verran aikaa ja hermoja. Jonottaminen kun ei ole yksi vahvimmista puolistani. Mutta on kyllä aika hassua, että minä ja tavarani olimme valmiita astumaan koneeseen jo paljon ennen kuin olin saanut pakkaamisurakkani päätökseen :).
Viimeinen päiväni Hawaijilla alkoi kävelyllä Diamond Headin ympäri. Siinä kävellessä kävin läpi valtavan määrän viimeisten vuosien aikana kertyneinä Hawaiji-muistoja ja nauroin välillä ääneen. Onpa ollut ihanaa, hetkeäkään en vaihtaisi pois! Mutta nyt olen valmis lähtemään. Viisi kertaa olen nieleskellyt itkua (tai parkunut aivan avoimesti) Honolulun lentokentällä jättäessäni hyvästejä Phillille. Tällä kertaa hymyilen leveästi, sillä lähtö ei tarkoita hyvästejä. Phill on jo itärannikolla odottamassa minua ja edessä on koko loppuelämä yhdessä.
Aloha ja mahalo Hawaii! Nähdään taas jonain päivänä!
maanantai 5. syyskuuta 2011
Salmiakkituholainen
Päivät Hawaijilla alkavat olemaan vähissä ja sehän tarkoittaa tavaroiden pakkaamista - jälleen kerran. Vaikka pakkaaminen kohoaa aika korkealle inhokkilistallani, on siinä se hyvä puoli, että tuleepa ainakin tehtyä invenraario ja löydettyä "kadoksissa olevia" esineitä.
Tällä kertaa suurimpana yllätyksenä tuli kaksi avaamatonta ja kaksi avonaista salmiakkipussia. Uskomatonta, että minulla on vielä salmiakkia jäljellä! Ja vielä uskomattomampaa, että maailman pahin salmiakkinarkki on jättänyt kaksi pussia kesken ja antanut kostean ilmaston pilata sisällön täysin syömäkelvottomaksi. Ihanista turkinpippureista ei ole jäljellä muuta kuin mustaa tahmeaa mössöä, joka näyttää ja maistuu aika ällöttävältä (oli ihan pakko maistaa...). Hävettää tunnustaa, mutta roskiinhan ne lensivät.
Miten on mahdollista, että minun ei tee yhtään mieli salmiakkia? Jotain täytyy olla pahasti vialla. Tai toinen todennäköisempi vaihtoehto on, että olen ahminut paikallisia herkkuja niin kiireellä, että salmiakin himo on mennyt uinumaan ja odottamaan parempia/pahempia aikoja.
Niin tai näin, jäljellä olevat pussit pysyvät visusti suljettuina kunnes aito ja oikea himo iskee. Lupaan, että tämä oli viimeinen kerta, kun tuhosin salmiakkia muulla tavoin kuin syömällä tai juomalla sitä.
P.S. Salmiakkipostit ovat edelleen hyvin tervetulleita...
Tällä kertaa suurimpana yllätyksenä tuli kaksi avaamatonta ja kaksi avonaista salmiakkipussia. Uskomatonta, että minulla on vielä salmiakkia jäljellä! Ja vielä uskomattomampaa, että maailman pahin salmiakkinarkki on jättänyt kaksi pussia kesken ja antanut kostean ilmaston pilata sisällön täysin syömäkelvottomaksi. Ihanista turkinpippureista ei ole jäljellä muuta kuin mustaa tahmeaa mössöä, joka näyttää ja maistuu aika ällöttävältä (oli ihan pakko maistaa...). Hävettää tunnustaa, mutta roskiinhan ne lensivät.
Miten on mahdollista, että minun ei tee yhtään mieli salmiakkia? Jotain täytyy olla pahasti vialla. Tai toinen todennäköisempi vaihtoehto on, että olen ahminut paikallisia herkkuja niin kiireellä, että salmiakin himo on mennyt uinumaan ja odottamaan parempia/pahempia aikoja.
Niin tai näin, jäljellä olevat pussit pysyvät visusti suljettuina kunnes aito ja oikea himo iskee. Lupaan, että tämä oli viimeinen kerta, kun tuhosin salmiakkia muulla tavoin kuin syömällä tai juomalla sitä.
P.S. Salmiakkipostit ovat edelleen hyvin tervetulleita...
lauantai 3. syyskuuta 2011
Kirjahamsteri
Yksi ensimmäisistä asioista, joihin USA:ssa ihastuin, oli kirjakauppakulttuuri. Monista kirjakaupoista löytyy ilmainen wifi, kahvila ja hyllyjen väliin siroteltuja mukavia tuoleja, joissa voi aivan avoimesti istuskella lukemassa kirjoja ja lehtiä. Voin helposti viettää kaupassa tunteja huomaamatta lainkaan ajankulua. Loppujen lopuksi siinä käy kyllä usein niin, että en malta jättää kirjaa kesken, vaan ostan sen omakseni. Sallittu ja "ilmainen" lukuhetki on siis todistetusti loistavaa markkinointia!
Hyvästä myyntikikasta huolimatta perinteisillä kirjakaupoilla ei mene tällä hetkellä kovinkaan hyvin. Koko maan kattava Borders-ketju on sulkemassa useita liikkeitään, joista yksi on meidän vakkarikauppa. Vaikka suurien "loppuunmyynti" -kylttien ja puolityhjien hyllyjen näkeminen kirpaiseekin, tuo 40-70% alennus kummasti lohtua. Voi kunpa alennusmyynti olisi alkanut ennen kuin kaikki meidän tavarat lähtivät rahtina kohti itärannikkoa... Olisin taatusti mennyt aivan sekaisin ja ostanut luettavaa koko loppuelämäksi. Lentoyhtiöiden asettamien hyvin tiukkojen matkatavarasäädösten vuoksi olen yrittänyt kovasti hillitä itseni ja ostaa ihan vain "pari" kirjaa ja löytänyt pari todellista timanttia.
Ensimmäinen niistä on Francine Prosen kirjoittama My New American Life. Nimestään huolimatta kirjan tarina ei mukaile omaani, vaan kertoo ehkä sen tyypillisemmän tarinan paremman elämän etsimisestä. En tiedä onko kirjaa suomennettu, mutta suosittelen sen lukemista täydestä sydämestä. Hauska, nokkela ja todella viihdyttävä!
Toinen kirja, jota ehdotan kaikkien lukulistalle, on Sandra Cisnerosin The House on Mango Street. Kirja koostuu pienistä Esperanza Corderon kertomista tarinoista, jotka kuvastavat latinalaistytön kasvamista ja elämää Chicagossa. Hauska, koskettava ja kaikkea siltä väliltä. Bonuksena lyhyet luvut, jonka ansiosta se on täydellistä bussi-/junaluettavaa.
Edellisten lisäksi mukaan on tarttunut pari etsivädekkaria ja toinen Francine Prosen teos nimeltä A Changed Man, jota yritän sinnikkäästi säästellä ensi viikolle matkalukemiseksi. Matka Hawaijilta New Hampshireen kestää vaihtoineen n.12 tuntia, joten hyvä kirja tulee tarpeeseen. Tai pari kirjaa... Ehkäpä teen kauppaan vielä yhden pikaisen ostosretken ennen kuin ovet sulkeutuvat lopullisesti. Ihanaa kun on kerrankin aikaa lukea!
Hyvästä myyntikikasta huolimatta perinteisillä kirjakaupoilla ei mene tällä hetkellä kovinkaan hyvin. Koko maan kattava Borders-ketju on sulkemassa useita liikkeitään, joista yksi on meidän vakkarikauppa. Vaikka suurien "loppuunmyynti" -kylttien ja puolityhjien hyllyjen näkeminen kirpaiseekin, tuo 40-70% alennus kummasti lohtua. Voi kunpa alennusmyynti olisi alkanut ennen kuin kaikki meidän tavarat lähtivät rahtina kohti itärannikkoa... Olisin taatusti mennyt aivan sekaisin ja ostanut luettavaa koko loppuelämäksi. Lentoyhtiöiden asettamien hyvin tiukkojen matkatavarasäädösten vuoksi olen yrittänyt kovasti hillitä itseni ja ostaa ihan vain "pari" kirjaa ja löytänyt pari todellista timanttia.
Ensimmäinen niistä on Francine Prosen kirjoittama My New American Life. Nimestään huolimatta kirjan tarina ei mukaile omaani, vaan kertoo ehkä sen tyypillisemmän tarinan paremman elämän etsimisestä. En tiedä onko kirjaa suomennettu, mutta suosittelen sen lukemista täydestä sydämestä. Hauska, nokkela ja todella viihdyttävä!
Toinen kirja, jota ehdotan kaikkien lukulistalle, on Sandra Cisnerosin The House on Mango Street. Kirja koostuu pienistä Esperanza Corderon kertomista tarinoista, jotka kuvastavat latinalaistytön kasvamista ja elämää Chicagossa. Hauska, koskettava ja kaikkea siltä väliltä. Bonuksena lyhyet luvut, jonka ansiosta se on täydellistä bussi-/junaluettavaa.
Edellisten lisäksi mukaan on tarttunut pari etsivädekkaria ja toinen Francine Prosen teos nimeltä A Changed Man, jota yritän sinnikkäästi säästellä ensi viikolle matkalukemiseksi. Matka Hawaijilta New Hampshireen kestää vaihtoineen n.12 tuntia, joten hyvä kirja tulee tarpeeseen. Tai pari kirjaa... Ehkäpä teen kauppaan vielä yhden pikaisen ostosretken ennen kuin ovet sulkeutuvat lopullisesti. Ihanaa kun on kerrankin aikaa lukea!
tiistai 30. elokuuta 2011
Tyyli vapaa... Ja sitähän löytyy!
Katselin tänään TLC:n What not to wear -ohjelmaa ja aloin pohtimaan omaa tyyliäni. Eipä sitä tarvinnut kauaa pohtia, sillä viimeisten parin kuukauden aikana olen pukeutunut lähes pelkästään urheilu- ja rantavaatteisiin. Kaikeksi onneksi se on Hawaijilla aivan sallittua ja normaalia, ehkä jopa käytännön sanelemaa. Katukuva on täynnä lyhyitä shortseja ja hameita, pikkuisia toppeja ja bikinejä. Useimmissa hienoissa ravintoloissakaan ei katsota karsaasti sandaaleja ja shortseja. Yleensä ainoa vaatimus on, että asiakkailla on vaatteet päällä.
Tyylini on aina ollut hyvin rento ja huoleton ja liikkuvaan elämäntapaan sopiva. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut pohtia, olisiko jo aika ryhtyä aikuiseksi. Mutta eihän omaa tyyliä voi niin vain muuttaa. Jos työskentelee lastentarhanopettajana ja viettää suuren osan vapaa-ajastaan urheillen, ei tyylikkäille vaatteille tahdo löytyä käyttöä. Välillä unelmoin "jakkupukutyöpaikasta", mutta suurimman osan ajasta olen vain tyytyväinen pukiessani päälleni vanhat farkut ja hupparin, jotka näyttävän ja tuntuvat hyvältä ja kestävät lasten räät, ruuat ja maalisotkut.
Niin, tyylini näyttää omasta mielstäni hyvältä. Tyyliexpertit ovat aivan taatusti toista mieltä. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kauneus piilee hyvässä itsetunnossa ja kauneuden tunteessa. Jos tunnen näyttäväni hyvältä, se hehkuu minusta ulospäin ja saa minut näyttämään hyvältä. Jos taas en tunne oloani hyväksi, on päiväni pilalla, eikä kukaan katsoa minua kahdesti, vaikka päälläni olisi jotain todella upeaa.
Elämäni on tällä hetkellä täynnä muutoksia ja uusia asioita. On jännä nähdä, tuovatko uudet tuulet mukanaan uusia tyyliulottuvuuksia. Mutta vielä hetken aikaa nautin elämästäni pikku, pikku bikineiden luvatussa maassa.
Tyylini on aina ollut hyvin rento ja huoleton ja liikkuvaan elämäntapaan sopiva. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut pohtia, olisiko jo aika ryhtyä aikuiseksi. Mutta eihän omaa tyyliä voi niin vain muuttaa. Jos työskentelee lastentarhanopettajana ja viettää suuren osan vapaa-ajastaan urheillen, ei tyylikkäille vaatteille tahdo löytyä käyttöä. Välillä unelmoin "jakkupukutyöpaikasta", mutta suurimman osan ajasta olen vain tyytyväinen pukiessani päälleni vanhat farkut ja hupparin, jotka näyttävän ja tuntuvat hyvältä ja kestävät lasten räät, ruuat ja maalisotkut.
Niin, tyylini näyttää omasta mielstäni hyvältä. Tyyliexpertit ovat aivan taatusti toista mieltä. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kauneus piilee hyvässä itsetunnossa ja kauneuden tunteessa. Jos tunnen näyttäväni hyvältä, se hehkuu minusta ulospäin ja saa minut näyttämään hyvältä. Jos taas en tunne oloani hyväksi, on päiväni pilalla, eikä kukaan katsoa minua kahdesti, vaikka päälläni olisi jotain todella upeaa.
Elämäni on tällä hetkellä täynnä muutoksia ja uusia asioita. On jännä nähdä, tuovatko uudet tuulet mukanaan uusia tyyliulottuvuuksia. Mutta vielä hetken aikaa nautin elämästäni pikku, pikku bikineiden luvatussa maassa.
sunnuntai 21. elokuuta 2011
The Bus
Niinhän se on, että USA on yksityisautoilun luvattu maa. Uusia, hienoja, isoja autoja valtavilla monikaistaisilla teillä. Savusumua, ruuhkia, drive in -ravintoloita ja kalliita parkkimaksuja. Tämä elokuvista tuttu mielikuva on toki totta, mutta onneksi vain osittain. Yllättäen Jenkkilästä löytyy monia kaupunkeja ja osavaltioita, joissa on oikeasti toimiva julkinen liikenne. Yksi näistä kaupungeista on Honolulu.
O'ahun saaren julkinen liikennesysteemi on nimeltään The Bus. Linjoja on kymmeniä ja vuoroväli on n.10min.-30min. vuorokauden ajasta ja linjasta riippuen. Vaikka The Bus -systeemi on toimiva ja luotettava, on se myös tuskaisen hidas. Pysäkkejä on pahimmillaan 100m välein ja etenkin Waikikin pienillä ja ruuhkaisilla teillä perille pääsee nopeammin kävellen. Olen monta kertaa ajatellut ottaa yhteyttä viisaisiin päättäjiin ja ehdottaa pysäkkivälien pidentämistä. Jos pysäkkejä olisi puolet vähemmän, puolittuisi myös matka-aika. Puolta lyhyempi matka-aika toisi puolet enemmän asiakkaita ja puolet enemmän rahaa. Todella yksinkertaista! Lisäksi olen ajatellut ottaa yhteyttä myös VR:ään saman asian tiimoilta. Täällä matka-aika ilmoitetaan rehellisesti aikatauluissa. Vaikka turhan pitkä matkustusaika turhauttaa ja ärsyttää, kulkevat bussit lähes aina aikataulun mukaan. Suosittelen samaa VR:lle. Rehellinen "ota tai jätä" -meininki.
Kuten voi huomata, minulla ja The Bus:lla on todellinen viha-rakkaus -suhde. Tai ehkä sitä voisi kutsua jopa riippuvuussuhteeksi, sillä minulla ei ole autoa. Kaikkialle muualle jaksan ja voin kyllä kävelläkin, mutta matka Pearl Harboriin kuntosalille on ylivoimainen. Phillin lähdettyä merelle, ajattelin korvata kuntosalin juoksulla ja kotikuntoilulla. Ikävä oikealle kuntosalille iski kuitenkin samantien ja oli niin voimakas, että päätin antaa bussille mahdollisuuden. Matka kesti mennessä (aikaisin aamulla) reilun tunnin ja takaisin tullessa lähemmäs 1,5 tuntia. Tähän lisäksi n.1km matka bussipysäkiltä salille, n. tunnin treeni ja 1km takaisin... Aikaa kului, mutta mitäpä sitten, minulla on aikaa - valtavasti aikaa. Kokeiluni muuttui äkkiä rutiiniksi ja nyt en voi enää edes kuvitella jääväni kotiin.
En tiedä, viitsisinkö Suomessa matkustaa yli tunnin yhteen suuntaan vain päästäkseni kuntosalille. Todennäköisesti en. Mutta kaikki on suhteellista. Bussimatkat menevät yhdessä hujauksessa kirjaa lukien ja ihmisiä tarkkaillen. Käyttämäni linja 42 tarjoaa taattua viihdykettä päivästä toiseen. Bussin reitille mahtuu sekä tärkeimpiä turistikohteita että Honolulun pahimpia slummeja. Yhdellä bussimatkalla näkee usein koko elämän kirjon. Koko maailma yhdessä bussissa. Ja minä siellä muiden mukana.
O'ahun saaren julkinen liikennesysteemi on nimeltään The Bus. Linjoja on kymmeniä ja vuoroväli on n.10min.-30min. vuorokauden ajasta ja linjasta riippuen. Vaikka The Bus -systeemi on toimiva ja luotettava, on se myös tuskaisen hidas. Pysäkkejä on pahimmillaan 100m välein ja etenkin Waikikin pienillä ja ruuhkaisilla teillä perille pääsee nopeammin kävellen. Olen monta kertaa ajatellut ottaa yhteyttä viisaisiin päättäjiin ja ehdottaa pysäkkivälien pidentämistä. Jos pysäkkejä olisi puolet vähemmän, puolittuisi myös matka-aika. Puolta lyhyempi matka-aika toisi puolet enemmän asiakkaita ja puolet enemmän rahaa. Todella yksinkertaista! Lisäksi olen ajatellut ottaa yhteyttä myös VR:ään saman asian tiimoilta. Täällä matka-aika ilmoitetaan rehellisesti aikatauluissa. Vaikka turhan pitkä matkustusaika turhauttaa ja ärsyttää, kulkevat bussit lähes aina aikataulun mukaan. Suosittelen samaa VR:lle. Rehellinen "ota tai jätä" -meininki.
Kuten voi huomata, minulla ja The Bus:lla on todellinen viha-rakkaus -suhde. Tai ehkä sitä voisi kutsua jopa riippuvuussuhteeksi, sillä minulla ei ole autoa. Kaikkialle muualle jaksan ja voin kyllä kävelläkin, mutta matka Pearl Harboriin kuntosalille on ylivoimainen. Phillin lähdettyä merelle, ajattelin korvata kuntosalin juoksulla ja kotikuntoilulla. Ikävä oikealle kuntosalille iski kuitenkin samantien ja oli niin voimakas, että päätin antaa bussille mahdollisuuden. Matka kesti mennessä (aikaisin aamulla) reilun tunnin ja takaisin tullessa lähemmäs 1,5 tuntia. Tähän lisäksi n.1km matka bussipysäkiltä salille, n. tunnin treeni ja 1km takaisin... Aikaa kului, mutta mitäpä sitten, minulla on aikaa - valtavasti aikaa. Kokeiluni muuttui äkkiä rutiiniksi ja nyt en voi enää edes kuvitella jääväni kotiin.
En tiedä, viitsisinkö Suomessa matkustaa yli tunnin yhteen suuntaan vain päästäkseni kuntosalille. Todennäköisesti en. Mutta kaikki on suhteellista. Bussimatkat menevät yhdessä hujauksessa kirjaa lukien ja ihmisiä tarkkaillen. Käyttämäni linja 42 tarjoaa taattua viihdykettä päivästä toiseen. Bussin reitille mahtuu sekä tärkeimpiä turistikohteita että Honolulun pahimpia slummeja. Yhdellä bussimatkalla näkee usein koko elämän kirjon. Koko maailma yhdessä bussissa. Ja minä siellä muiden mukana.
torstai 18. elokuuta 2011
Yllärireissu
Vaikka Phill on ollut laivastossa koko sen ajan, kun me olemme tunteneet toisemme (ja jo paljon ennen sitä), on kaikki nyt hieman erilaista kuin aiemmin. Suurimman osan yhdessä viettämästämme ajasta Phill on suorittanut "maapalvelusta", mikä on käytännössä tarkoittanut lyhyitä työpäiviä ja koulua kuivalla maalla.
Viime joulukuussa tämä ilo kuitenkin loppui ja Phill siirtyi suorittamaan toista kierrostaan meripalveluksessa. Heti alkuun edessä oli komennus läntiselle Tyynelle merelle useaksi kuukaudeksi. Koska Phill on sukellusvenemies, ei minun tarvinnut juurikaan pelätä, että hänelle sattuisi jotain. Mutta totista totta tämäkin komennus varmasti oli. Ja kaukosuhteilun kaukosuhteilua myös meille, sillä nyt Phill ei ollut ainoastaan kaukana, vaan myöskin suurimman osan ajasta täysin tavoittamattomissa. Teoriassa meillä oli mahdollisuus olla yhteydessä toisiimme sähköpostilla, mutta käytännössä yhteys pelasi silloin kuin pelasi ja joku tuntematon herra x luki kaikki viestimme. Tästä kuitenkin selvittiin hienosti ja edessä oli loppu kaukosuhteilulle - ainakin melkein.
Pari viikkoa sitten Phill lähti kohti itärannikkoa ja minä jäin vielä Hawaijille. Ensimmäisenä päivänä tuntui todella hassulta olla täällä yksin, mutta nopeasti siihen(kin) tottui. En ollut kovinkaan yllättynyt huomatessani, että sähköpostiyhteys ei toiminut, varsinkin kun minulla oli Phillille oikeasti tärkeää ja kiirrellistä asiaa. Mutta sitäkin yllättyneempi ja iloisempi olin torstaina, kun Phill lähetti minulle sähköpostia ja ehdotti, että lentäisin San Diegoon viettämään pitkän viikonlopun hänen kanssaan. Eipä tarvinnut kahta kertaa käskeä.
Reissu oli mahtava ja tarjosi mukavan pienen paussin ennen vihon viimeistä eroamme piiiiitkään aikaan. Yheteisen viikonlopun jälkeen Phill jatkoi matkaa kohti itää ja minä lensin vielä takaisin Hawaijille kolmeksi viikoksi. Lentokoneessa vieressäni istui Hawaijilainen lentoemäntä, joka ei ollut käynyt kotona kuuteen kuukauteen. Hawaijilla hänätä odotti mies ja lapset ja kuulemma hyvin sotkuinen koti. Oli mukava kuulla, että emme ole ainoita toimivassa kaukosuhteessa eläviä/eläneitä. Ja erityisen mukavan juttuhetkestämme teki se, että tämä nainen luuli minua 18-vuotiaaksi :). Hah!
Bussimatka lentokentältä kotiin kesti ikuisuuden, niin kuin aina, mutta oli samalla myös täydellinen tervetulotoivotuis KOTIIN. Matkalla autoin neljää turistia löytämään määränpäähänsä ja samalla jaoin vinkkejä, mitä O'ahulla kannattaa tehdä. Tuntui todella hyvältä huomata, kuinka kotonani olen Hawaijilla. Varsinkin nyt, kun olen täällä "yksin". Ja ei varmaan tarvitse edes mainita, kuinka ihanaa oli päästä pitkän matkustuspäivän jälkeen nukkumaan oikeaan, omaan sänkyyn. Nyt hyvin levänneenä olen valmis antamaan ikävälle vain hyvin, hyvin pienen tilan ja sen sijaan keskittymään viimeisistä Hawaiji-viikoista nauttimiseen.
Viime joulukuussa tämä ilo kuitenkin loppui ja Phill siirtyi suorittamaan toista kierrostaan meripalveluksessa. Heti alkuun edessä oli komennus läntiselle Tyynelle merelle useaksi kuukaudeksi. Koska Phill on sukellusvenemies, ei minun tarvinnut juurikaan pelätä, että hänelle sattuisi jotain. Mutta totista totta tämäkin komennus varmasti oli. Ja kaukosuhteilun kaukosuhteilua myös meille, sillä nyt Phill ei ollut ainoastaan kaukana, vaan myöskin suurimman osan ajasta täysin tavoittamattomissa. Teoriassa meillä oli mahdollisuus olla yhteydessä toisiimme sähköpostilla, mutta käytännössä yhteys pelasi silloin kuin pelasi ja joku tuntematon herra x luki kaikki viestimme. Tästä kuitenkin selvittiin hienosti ja edessä oli loppu kaukosuhteilulle - ainakin melkein.
Pari viikkoa sitten Phill lähti kohti itärannikkoa ja minä jäin vielä Hawaijille. Ensimmäisenä päivänä tuntui todella hassulta olla täällä yksin, mutta nopeasti siihen(kin) tottui. En ollut kovinkaan yllättynyt huomatessani, että sähköpostiyhteys ei toiminut, varsinkin kun minulla oli Phillille oikeasti tärkeää ja kiirrellistä asiaa. Mutta sitäkin yllättyneempi ja iloisempi olin torstaina, kun Phill lähetti minulle sähköpostia ja ehdotti, että lentäisin San Diegoon viettämään pitkän viikonlopun hänen kanssaan. Eipä tarvinnut kahta kertaa käskeä.
Reissu oli mahtava ja tarjosi mukavan pienen paussin ennen vihon viimeistä eroamme piiiiitkään aikaan. Yheteisen viikonlopun jälkeen Phill jatkoi matkaa kohti itää ja minä lensin vielä takaisin Hawaijille kolmeksi viikoksi. Lentokoneessa vieressäni istui Hawaijilainen lentoemäntä, joka ei ollut käynyt kotona kuuteen kuukauteen. Hawaijilla hänätä odotti mies ja lapset ja kuulemma hyvin sotkuinen koti. Oli mukava kuulla, että emme ole ainoita toimivassa kaukosuhteessa eläviä/eläneitä. Ja erityisen mukavan juttuhetkestämme teki se, että tämä nainen luuli minua 18-vuotiaaksi :). Hah!
Bussimatka lentokentältä kotiin kesti ikuisuuden, niin kuin aina, mutta oli samalla myös täydellinen tervetulotoivotuis KOTIIN. Matkalla autoin neljää turistia löytämään määränpäähänsä ja samalla jaoin vinkkejä, mitä O'ahulla kannattaa tehdä. Tuntui todella hyvältä huomata, kuinka kotonani olen Hawaijilla. Varsinkin nyt, kun olen täällä "yksin". Ja ei varmaan tarvitse edes mainita, kuinka ihanaa oli päästä pitkän matkustuspäivän jälkeen nukkumaan oikeaan, omaan sänkyyn. Nyt hyvin levänneenä olen valmis antamaan ikävälle vain hyvin, hyvin pienen tilan ja sen sijaan keskittymään viimeisistä Hawaiji-viikoista nauttimiseen.
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Päivän sää
Hawaijilla surffiennusteet ovat monille ihmisille tärkeämpiä kuin sääennusteet. Itse en ole kovinkaan kiinnostunut kummastakaan, sillä en surffaa ja päivän sään tiedän ilman ennusteitakin. O'ahulla sää vaihetelee enemmänkin paikan kuin päivän mukaan. Yksinkertaistetusti pieni O'ahun saari voidaan jakaa kolmeen osaan: windward, leeward ja vuoristo, joka halkoo saaren keskiosaa.
O'ahulla tuulen suunta on tyypillisimmin koillinen. Tuulten mukana tulevat pilvet törmäävät saaren keskivaiheilla vuoristoon ja satavat vetenä windwardin ja vuoriston ylle. Windward onkin saaren tuulisinta, sateisinta ja kylmintä aluetta.
Koska sateet ja pilvet jäävän vuorten tuulisemmalle puolelle, on leeward ilmastoltaan huomattavasti kuumempi ja kuivempi. Waikiki ja Honolulun downtown ovat jotain näiden kahden väliltä. Waikikissa jokainen päivä on puolipilvinen. Joskus sataa, joskus ei ja lämpötilat vaihtelevat tyypillisesti reilun kahden- ja reilun kolmenkympin välillä. Kesällä on yleensä pikkuisen lämpimämpää ja kuivempaa kuin talvella.
Jotta säähän liittyisi edes pikkuisen jännitystä, on Waikikin sadekuuroja aika mahdoton ennustaa. Jos katsoo vuorille päin, näyttää siltä, että ihan kohta sataa, mutta toiseen suuntaan katsoessa ei missään näy pilven pilveä. Välillä olen saanut niskaani sadekuuron, vaikka mielestäni lähietäisyydellä ei ole ollut yhtään potentiaalista sadepilveä. Hawaijin osavaltion lempinimi on sateenkaariosavaltio ja tuo lempinimi sopii tänne kuin nakutettu. Taivasta koristava sateenkaari, tai jopa tupla sateenkaari, on täällä tuttu ja päivittäinen näky.
Vaikka Hawaijin saariryhmä on tuliperäinen ja sijaitsee keskellä Tyyntä valtamerta, ovat suuret maanjäristykset, tsunamit ja maalle iskevät hirmumyrskyt suht' harvinaisia. Olen kokenut eläissäni yhden maanjäristyksen ja yhden pyörremyrskyevakuoinnin, mutta niistä kumpikaan ei sattunut Hawaijilla. Phill on kokenut saarella viettämänsä seitsemän vuoden aikana yhden maanjäristyksen.
Kaiken kaikkiaan Hawaijin sää on mielestäni ihanteellinen. Lämmintä riittää, mutta tuskaisen kuuma täällä on vain silloin tällöin tuulettomina päivinä. Olen viettänyt Hawaijilla neljä kesää, mutta palannut aina syksyn tullen Suomeen. Jos asuisimme täällä pidempään, alkaisin varmasti jossain vaiheessa kaipaamaan kirpsakan kuulaita syys- ja talvi-iltoja. Mutta vielä ei ole sen aika. Tällä hetkellä nautin taatusta auringosta ja lämmöstä täysin siemauksin. Varsinkin, kun kuukauden kuluttua edessä on muutto huomattavasti viilempään New Hampshireen.
O'ahulla tuulen suunta on tyypillisimmin koillinen. Tuulten mukana tulevat pilvet törmäävät saaren keskivaiheilla vuoristoon ja satavat vetenä windwardin ja vuoriston ylle. Windward onkin saaren tuulisinta, sateisinta ja kylmintä aluetta.
Koska sateet ja pilvet jäävän vuorten tuulisemmalle puolelle, on leeward ilmastoltaan huomattavasti kuumempi ja kuivempi. Waikiki ja Honolulun downtown ovat jotain näiden kahden väliltä. Waikikissa jokainen päivä on puolipilvinen. Joskus sataa, joskus ei ja lämpötilat vaihtelevat tyypillisesti reilun kahden- ja reilun kolmenkympin välillä. Kesällä on yleensä pikkuisen lämpimämpää ja kuivempaa kuin talvella.
Jotta säähän liittyisi edes pikkuisen jännitystä, on Waikikin sadekuuroja aika mahdoton ennustaa. Jos katsoo vuorille päin, näyttää siltä, että ihan kohta sataa, mutta toiseen suuntaan katsoessa ei missään näy pilven pilveä. Välillä olen saanut niskaani sadekuuron, vaikka mielestäni lähietäisyydellä ei ole ollut yhtään potentiaalista sadepilveä. Hawaijin osavaltion lempinimi on sateenkaariosavaltio ja tuo lempinimi sopii tänne kuin nakutettu. Taivasta koristava sateenkaari, tai jopa tupla sateenkaari, on täällä tuttu ja päivittäinen näky.
Vaikka Hawaijin saariryhmä on tuliperäinen ja sijaitsee keskellä Tyyntä valtamerta, ovat suuret maanjäristykset, tsunamit ja maalle iskevät hirmumyrskyt suht' harvinaisia. Olen kokenut eläissäni yhden maanjäristyksen ja yhden pyörremyrskyevakuoinnin, mutta niistä kumpikaan ei sattunut Hawaijilla. Phill on kokenut saarella viettämänsä seitsemän vuoden aikana yhden maanjäristyksen.
Kaiken kaikkiaan Hawaijin sää on mielestäni ihanteellinen. Lämmintä riittää, mutta tuskaisen kuuma täällä on vain silloin tällöin tuulettomina päivinä. Olen viettänyt Hawaijilla neljä kesää, mutta palannut aina syksyn tullen Suomeen. Jos asuisimme täällä pidempään, alkaisin varmasti jossain vaiheessa kaipaamaan kirpsakan kuulaita syys- ja talvi-iltoja. Mutta vielä ei ole sen aika. Tällä hetkellä nautin taatusta auringosta ja lämmöstä täysin siemauksin. Varsinkin, kun kuukauden kuluttua edessä on muutto huomattavasti viilempään New Hampshireen.
tiistai 9. elokuuta 2011
Paperin pyörittelyä
Jos joku joskus väittää, että amerikkalaisen naiminen on helppo ja nopea tie pysyvään onneen USA:ssa (=green card), älkää uskoko. Meidän prosessi alkoi n. vuosi sitten, kun palasin Suomeen, vietettyäni jälleen 90 päivää USA:ssa Visa Waiverina.
Ensimmäinen vaihe sisälsi 5kg täytettyjä papereita (tiedän, että tämä on fakta, sillä jouduin tuomaan koko nipun mukanani sinetöidyssä kirjekuoressa ja kassi oli PAINAVA), 8kk odottamista ja hermoilua, n.1000€ erinäisiä kuluja, täydellisen lääkärintarkastuksen keuhkokuvineen ja verikokeineen (ei ole kuppaa eikä tubia) ja hyvin lyhyen haastattelun lähestystössä. Kaiken tämän tuloksena sain K-1 Viisumin, jonka turvin minusta tuli laillien Ailien Fiancée.
Nyt kun olemme naimisissa, on aika jatkaa prosessia kohti työlupaa ja green cardia. Tälläkin kertaa paketti sisälsi valtavan nipun täytettäviä papereita, hankittavia dokumentteja ja yli 1000$ hakemusmaksun. Papereiden täyttäminen oli nyt kyllä huomattavasti helpompaa, sillä edes maahanmuuttoviranomaiset eivät voi keksiä loputtomasti uusia kysymyksiä. Kun kolmatta kertaa listaa asuin- ja työpaikkansa viimeisten 5/10 vuoden ajalta, alkaa se pikku hiljaa mennä rutiinilla (tai kopioimalla).
Eilen, vihdoin ja viimein, kävin läpi kaikki paperit vielä viimeisen kerran, huokaisin syvään ja marssin UPS-liikeeseen lähettämään ne USCIS:n Chicagon toimistoon. Luovutettuani paperit, olo oli yhtä aikaa hermostunut ja onnellinen. Nyt sitten taas odotellaan ja jännitetään, mitä kaikkea prosessi tuo tulleessaan. Työluvan saamisessa pitäisi mennä n.90 päivää maksimissaan, green cardin saamissa luultavasti hyvin paljon pidempään.
Vaikka paperisota on vasta aluillaan, olen jo saavuttanut yhden tärkeä välietapin: Minulle on myönnetty amerikkalainen sosiaaliturvatunnus. Alun perin minulle ilmoitettiin, etten voi saada sosiaaliturvatunnusta ennen kuin saan työluvan. Sitkeänä suomalaisena en kuitenkaan jättänyt asiaa siihen, sillä ilman sosiaaliturvatunnusta olen aika ulkona yhteiskunnasta.
Tällä kertaa apu löytyi Visa Journey-sivustolta. Sivustolla kerrottiin, että sosiaaliturvatoimiston silmissä K-1 Viisumin haltija on laillinen työkelpoinen maahanmuuttaja ja oikeutettu saamaan sosiaaliturvatunnuksen, mutta kaikki toimiston työntekijät eivät ole tästä tietoisia. Sivustolla neuvottiin menemmään toimistoon kaikkien tarvittavien dokumenttien kanssa ja printtaamaan mukaan USCIS:n virallinen tiedonanto asiasta.
Näin tein. Edessä oli jälleen pientä jonottamista, mutta aika kului nopeasti erään brittiläisen "kohtalotoverin" kanssa jutellessani. Tällä kertaa minulla oli tuuria matkassa, sillä kohdalleni osunut työntekijä oli tietoinen oikeudestani sosiaaliturvatunnukseen. Viittä minuuttia ja yhtä täytettyä paperia myöhemmin minulla oli kädessäni kuitti myönnetystä sosiaaliturvatunnuksesta. Itse kortin ja numeron saamiseen menee pari viikkoa.
Tätä suurta askeltani kohti "amerikkalaisuutta" juhlin luonnolisestikin bagelin ja latten voimin keskellä kiireisintä business Honolulua (iPhonea räpläten). Hassua kuinka suuri (henkinen) merkitys yhdellä pienellä numerosarjalla voikaan olla. Siinä Bishop-aukiolla istuessani minut valtasi voimakas tunne, että olen jo melkein yksi "näistä" - minä kuulun joukkoon!
Ensimmäinen vaihe sisälsi 5kg täytettyjä papereita (tiedän, että tämä on fakta, sillä jouduin tuomaan koko nipun mukanani sinetöidyssä kirjekuoressa ja kassi oli PAINAVA), 8kk odottamista ja hermoilua, n.1000€ erinäisiä kuluja, täydellisen lääkärintarkastuksen keuhkokuvineen ja verikokeineen (ei ole kuppaa eikä tubia) ja hyvin lyhyen haastattelun lähestystössä. Kaiken tämän tuloksena sain K-1 Viisumin, jonka turvin minusta tuli laillien Ailien Fiancée.
Nyt kun olemme naimisissa, on aika jatkaa prosessia kohti työlupaa ja green cardia. Tälläkin kertaa paketti sisälsi valtavan nipun täytettäviä papereita, hankittavia dokumentteja ja yli 1000$ hakemusmaksun. Papereiden täyttäminen oli nyt kyllä huomattavasti helpompaa, sillä edes maahanmuuttoviranomaiset eivät voi keksiä loputtomasti uusia kysymyksiä. Kun kolmatta kertaa listaa asuin- ja työpaikkansa viimeisten 5/10 vuoden ajalta, alkaa se pikku hiljaa mennä rutiinilla (tai kopioimalla).
Eilen, vihdoin ja viimein, kävin läpi kaikki paperit vielä viimeisen kerran, huokaisin syvään ja marssin UPS-liikeeseen lähettämään ne USCIS:n Chicagon toimistoon. Luovutettuani paperit, olo oli yhtä aikaa hermostunut ja onnellinen. Nyt sitten taas odotellaan ja jännitetään, mitä kaikkea prosessi tuo tulleessaan. Työluvan saamisessa pitäisi mennä n.90 päivää maksimissaan, green cardin saamissa luultavasti hyvin paljon pidempään.
Vaikka paperisota on vasta aluillaan, olen jo saavuttanut yhden tärkeä välietapin: Minulle on myönnetty amerikkalainen sosiaaliturvatunnus. Alun perin minulle ilmoitettiin, etten voi saada sosiaaliturvatunnusta ennen kuin saan työluvan. Sitkeänä suomalaisena en kuitenkaan jättänyt asiaa siihen, sillä ilman sosiaaliturvatunnusta olen aika ulkona yhteiskunnasta.
Tällä kertaa apu löytyi Visa Journey-sivustolta. Sivustolla kerrottiin, että sosiaaliturvatoimiston silmissä K-1 Viisumin haltija on laillinen työkelpoinen maahanmuuttaja ja oikeutettu saamaan sosiaaliturvatunnuksen, mutta kaikki toimiston työntekijät eivät ole tästä tietoisia. Sivustolla neuvottiin menemmään toimistoon kaikkien tarvittavien dokumenttien kanssa ja printtaamaan mukaan USCIS:n virallinen tiedonanto asiasta.
Näin tein. Edessä oli jälleen pientä jonottamista, mutta aika kului nopeasti erään brittiläisen "kohtalotoverin" kanssa jutellessani. Tällä kertaa minulla oli tuuria matkassa, sillä kohdalleni osunut työntekijä oli tietoinen oikeudestani sosiaaliturvatunnukseen. Viittä minuuttia ja yhtä täytettyä paperia myöhemmin minulla oli kädessäni kuitti myönnetystä sosiaaliturvatunnuksesta. Itse kortin ja numeron saamiseen menee pari viikkoa.
Tätä suurta askeltani kohti "amerikkalaisuutta" juhlin luonnolisestikin bagelin ja latten voimin keskellä kiireisintä business Honolulua (iPhonea räpläten). Hassua kuinka suuri (henkinen) merkitys yhdellä pienellä numerosarjalla voikaan olla. Siinä Bishop-aukiolla istuessani minut valtasi voimakas tunne, että olen jo melkein yksi "näistä" - minä kuulun joukkoon!
perjantai 5. elokuuta 2011
Mitäs sitten syötäisiin?
Vaikka tarkoitus ei olekaan kirjoittaa ruokablogia, ei ruoka-aiheilta voi millään välttyä. Syöminen on kivaa ja hyvä ja terveellinen ruoka on sekä minulle että Phillille tärkeä asia.
Epäterveellinen syöminen on Hawaijilla (ja Amerikassa ylipäänsä) todella helppoa ja halpaa. Annokset ovat useimmissa ravintoloissa ISOJA ja pikaruokaketjut tarjoavat höttöhamppareita ja tacoja dollarilla. Aamupala on helppo korvata donitseilla ja muffinsseilla, ellei sitten halua ahtaa itseensa valtavaa annosta Loco mocoa (perinteinen hawaijilainen aamupala, johon sisältyy riisiä, sämpylöitä, ruskeaa voikastiketta, paistettu muna ja lisänä mahdollisesti pekonia, makkaraa, kalaa tai kinkkua). Ja kaikkihan tietenkin huuhdellaan alas valtavan isolla kermalla kuorrutetulla frappuccinolla.
Mutta eihän se tietenkään ihan noin yksioikoista ole. Jos rahapussissa on hieman enemmän rahaa, on Hawaiji varsinainen taivas hedelmien, kalan ja kasvisten ystävälle. Hyvää ruokaa hyvällä omallatunnolla. Veeran ruokataivas! Vihreää teetä, sushia, kalaa kaikissa muodoissa, avocadoja, tomaatteja, salaatteja, papuja, pähkinöitä, marjoja, kreikkalaista jugurttia ja valtavasti hedelmiä. Siinä ruokavalioni perusruoka-aineet.
Toisaalta, jos viitenä päivänä viikosta syö terveellisesti, voi sekaan sujauttaa muutamia ruokailoitteluiltoja aina silloin tällöin.
Loistava paikka herkutteluun ja ylensyömiseen on uusi ihastuksemme nimeltä Cafe 8 1/2. Nimi on hieman harhaanjohtava, sillä kyse ei ole perinteisestä kahvilasta. Cafe 8 1/2 on maanantaista perjantaihin italialaishenkinen lounaspaikka, jonka listalta löytyy käsin valmistettuja pastoja ja focaccia-leipiä. Lauantai-iltaísin tarjolla on kokin valitsema 4 ruokalajin yllätysillallinen, joka maksaa aina 30$. Ravintola on hyvin, hyvin pieni, epäravintolamainen, lämminhenkinen ja "taiteellinen". Aivan kuin olisi vierailulla hyvän ystävän kotona. Asiakkaat saavat jopa nauttia omia alkoholijuomiaan ilman erillistä maksua.
Ravintolan keittiössä häärää ainoastaan yksi kokki (omistaja) ja kaikki on täysin käsinvalmistettua alusta alkaen. Kokki jopa kaulitsee pastan käsin ilman pastakoneen apua. Menu on erilainen joka viikko ja kokki käy henkilökohtaisesti esittelemässä annokset ja juttelemassa kaikkien vieraiden kanssa. Kahden lauantai-illallisen jälkeen olemme aivan myytyjä. En tiedä toista paikkaa, jossa hinta-laatu -suhde olisi yhtä täydellinen, ravintolan ilmapiiristä puhumattakaan. Hienoa ruokaa ilman turhaa hienostelua.
Toinen uusi löytömme on kotiamme vastapäätä sijaitseva sushi-ravintoja nimeltä Morio's. Taatusti tuoretta ja autenttista sushia halpaan hintaan hyvän palvelun kera. Myös Morio's on hyvin pieni ja epämuodollinen paikka. Ravintolalla ei ole alkoholilisenssiä, mutta omien juomien nauttiminen on täälläkin mahdollista ja ilmaista. Ja hyvällä tuurilla kokki saattaa jopa tarjota oluet tiskin alta, kuten ensimmäistä kertaa ravintolassa vieraillessamme. Kikka toimi ja meistä tuli vakiasiakkaita :).
Niin paljon hyvää ruokaa ja niin pieni maha. Yksi elämän perusongelmista... Tosin ruuan suhteen laatu korvaa aina määrän. Hyvä ruoka, parempi mieli. Niin totta! Ja nyt tuon lauseen osaa myös Phill selvällä suomenkielellä.
Epäterveellinen syöminen on Hawaijilla (ja Amerikassa ylipäänsä) todella helppoa ja halpaa. Annokset ovat useimmissa ravintoloissa ISOJA ja pikaruokaketjut tarjoavat höttöhamppareita ja tacoja dollarilla. Aamupala on helppo korvata donitseilla ja muffinsseilla, ellei sitten halua ahtaa itseensa valtavaa annosta Loco mocoa (perinteinen hawaijilainen aamupala, johon sisältyy riisiä, sämpylöitä, ruskeaa voikastiketta, paistettu muna ja lisänä mahdollisesti pekonia, makkaraa, kalaa tai kinkkua). Ja kaikkihan tietenkin huuhdellaan alas valtavan isolla kermalla kuorrutetulla frappuccinolla.
Mutta eihän se tietenkään ihan noin yksioikoista ole. Jos rahapussissa on hieman enemmän rahaa, on Hawaiji varsinainen taivas hedelmien, kalan ja kasvisten ystävälle. Hyvää ruokaa hyvällä omallatunnolla. Veeran ruokataivas! Vihreää teetä, sushia, kalaa kaikissa muodoissa, avocadoja, tomaatteja, salaatteja, papuja, pähkinöitä, marjoja, kreikkalaista jugurttia ja valtavasti hedelmiä. Siinä ruokavalioni perusruoka-aineet.
Toisaalta, jos viitenä päivänä viikosta syö terveellisesti, voi sekaan sujauttaa muutamia ruokailoitteluiltoja aina silloin tällöin.
Loistava paikka herkutteluun ja ylensyömiseen on uusi ihastuksemme nimeltä Cafe 8 1/2. Nimi on hieman harhaanjohtava, sillä kyse ei ole perinteisestä kahvilasta. Cafe 8 1/2 on maanantaista perjantaihin italialaishenkinen lounaspaikka, jonka listalta löytyy käsin valmistettuja pastoja ja focaccia-leipiä. Lauantai-iltaísin tarjolla on kokin valitsema 4 ruokalajin yllätysillallinen, joka maksaa aina 30$. Ravintola on hyvin, hyvin pieni, epäravintolamainen, lämminhenkinen ja "taiteellinen". Aivan kuin olisi vierailulla hyvän ystävän kotona. Asiakkaat saavat jopa nauttia omia alkoholijuomiaan ilman erillistä maksua.
Ravintolan keittiössä häärää ainoastaan yksi kokki (omistaja) ja kaikki on täysin käsinvalmistettua alusta alkaen. Kokki jopa kaulitsee pastan käsin ilman pastakoneen apua. Menu on erilainen joka viikko ja kokki käy henkilökohtaisesti esittelemässä annokset ja juttelemassa kaikkien vieraiden kanssa. Kahden lauantai-illallisen jälkeen olemme aivan myytyjä. En tiedä toista paikkaa, jossa hinta-laatu -suhde olisi yhtä täydellinen, ravintolan ilmapiiristä puhumattakaan. Hienoa ruokaa ilman turhaa hienostelua.
Toinen uusi löytömme on kotiamme vastapäätä sijaitseva sushi-ravintoja nimeltä Morio's. Taatusti tuoretta ja autenttista sushia halpaan hintaan hyvän palvelun kera. Myös Morio's on hyvin pieni ja epämuodollinen paikka. Ravintolalla ei ole alkoholilisenssiä, mutta omien juomien nauttiminen on täälläkin mahdollista ja ilmaista. Ja hyvällä tuurilla kokki saattaa jopa tarjota oluet tiskin alta, kuten ensimmäistä kertaa ravintolassa vieraillessamme. Kikka toimi ja meistä tuli vakiasiakkaita :).
Niin paljon hyvää ruokaa ja niin pieni maha. Yksi elämän perusongelmista... Tosin ruuan suhteen laatu korvaa aina määrän. Hyvä ruoka, parempi mieli. Niin totta! Ja nyt tuon lauseen osaa myös Phill selvällä suomenkielellä.
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Tyhmyydesta sakotetaan
Aina ei kaikki mene putkeen. Kaksi paivaa ja kaksi kalliiksi koitunutta virhetta...
Toissapaivana sahkoposteja selaillessani huomasin, etta Saunalahdelta oli tullut jo useita paivia aikaisemmin lasku. Viesti oli "hukkunut" inboxiini, silla en odottanut minkaanlaista viestia Saunalahdelta - olinhan irtisanonut mobiilinettiliittymani jo hyvissa ajoin ennen Suomesta lahtoani. Ensin kuvittelin, etta asiakaspalvelu oli tyrinyt ja liittymaani ei oltukaan suljettu. Mutta sitten katsoin hieman tarkemmin ja huomasin, etta summa ei ollut todellakaan se tuttu 13,90 vaan huimat 1585,17 euroa. Siina nuo numerot olivat ja pysyivat. Ei auttanut, vaikka kuinka hieroin silmiani.
Tarkistin tietoni Oma Saunalahti nettipalvelusta ja kauhukseni sama lasku loytyi myos sielta. Erittelya tarkastellessani minulle selvisi, etta lasku muodostui internetin kaytosta. Kayttokertoja oli kahden paivan aikana kolme n.7 minuutin patkaa ja summat olivat huimia. Tassa vaiheessa en ymmartanyt yhtaan, mista oli kysymys.
Ensimmainen reaktioni oli laittaa isalle viestia ja pyytaa hanta soittamaan puolestani Saunalahden asiakaspalveluun ja tiedustelemaan, mista laskussa oikein on kyse. Isa soitti, mutta asiakaspalvelu ei suostunut antamaan hanelle mitaan tietoja, silla liittyma oli minun nimissani. Sen verran he kuitenkin suostuivat valaisemaan asiaa, etta kyseessa saattoi olla internetin selaaminen matkapuhelimella, jossa ei ole datapakettia.
Hitaasti rattaat paani sisalla alkoivat liikkua ja tajusin tehneeni suurtakin suuremman emamokan. Irtisanoin mobiilinettiliittyman 20.6. Liittyma irtisanottiin heti, ei laskutuskauden loppuun, kuten olin kuvitellut. Irtisanottuani liittyman huomasin, etta nettini kuitenkin toimi viela ja tasta ilostuneena hoidin viela pari asiaa omalla koneellani. Tietamattomana idioottina en ymmartanyt, etta entinen mobiilinettiliittymani oli nyt aivan tavallinen matkapuhelinliittyma ja jokainen netissa viettamani minuutti maksoi hunajaa.
Meinasi itku paasta, kun tajusin kuinka kalliiksi holmoyteni minulle koitui.
Mutta jalleen kerran isan neuvot pelastivat. Isa kehotti minua ottamaan yhteytta asiakaspalveluun, selittamaan tilanteeni ja pyytamaan laskun kohtuullistamista. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Pari puhelua ja useita kauniita sanoja myohemmin laskuni oli kutistettu 50 euroon. Taytyy sanoa, etta en ole koskaan elamassani ollut nain onnellinen turhasta 50 euron laskusta! Kiitos isa ja kiitos Saunalahti! Opin taatusti laksyni.
Valilla minusta tuntuu, etta olemme Phillin kanssa vanhan turhankin hyva tiimi. Hommaa toimii niin hyvassa kuin pahassa. Eilen vuorossa oli se nurjempi puoli: Kun yksi tyrii, niin toinen tyrii perassa. Phillin asemapaikka vaihtuu syyskuussa Hawaijilta New Hampshireen. Muuttaminen Tyynen meren saarilta Itarannikolle ei valitettavasti onnistu muutamalla perakarryajelulla. Navy huolehtii onneksi rahtikuluista, mutta kaytannon jarjestelyt jaivat meille itselle. Tavarat lahtivat muuttofirman mukana jo viime viikolla ja eilen oli vuorossa auton rahtaaminen.
Koska auton rahtauspaikka sijaitsee teollisuussatamassa keskella ei mitaan, paatimme, etta Phill ajaa sinne vuokra-autolla ja mina seuraan perassa hanen autollaan. Talla tavalla meidan ei tarvitse miettia, milla paasemme sielta pois ja milla Phill kulkee toihin niiden muutaman paivan aikana, jotka han viela viettaa saarella ennen uppeluksiin menoa.
Perille paastyamme ymmarsimme, etta edessa on muutaman tunnin jonotus. Emme olleetkaan ainoita, jotka olivat paattaneet viettaa kauniin tiistaipaivan auton rahtaamisen merkeissa. Onneksi meilla oli mukana viihdyketta ja tietenkin seuraa toisistamme. Reilun tunnin odotus meni yllattavan kivuttomasto.
Luukulla Phill ojensi kaikki vaadittavat paperit virkailijalle, joka ilmoitti kauniisti hymyillen, etta auton rekisterointi on vanhentunut heinakuun lopussa, kaksi paivaa aikaisemmin. Eipa ollut tullut mieleenkaan, etta elamme jo elokuuta. Meidan oli tarkoitus hoitaa auton rahtaaminen jo viime viikolla, mutta Phillin tyopaivat venahtivat niin pitkiksi, etta emme olisi millaan kerinneet satamaan ennen sulkemisaikaa. Tiistaina Phill sai vihdoin otettua vapaata asioiden hoitamista varten, mutta tassa valissa kuukausi oli jo kerinnyt vaihtua. Ja koko rekisterointiasia unohtua.
Eipa siis auttanut muu kuin lahtea kiireesti jonottamaan lahimpaan rekisterointivirastoon. Normaalisti Phill saa hoidettua rekisteroinnin ilmaiseksi, silla han on laivastossa. Rekisterointivirasto vaatii kuitenkin todistuksen, jonka voi antaa vain yksi Phillin pomoista, joka on jo siirtnyt New Hampshireen. Koska aika oli kaymassa vahiin, paatti Phill niella tappion ja maksaa rekisteroinnista veloitettavan siivilimaksun, joka on hieman paalle 200 dollaria.
Jalleen jonotimme kiltisti, talla kertaa n. 30min. Luukulle paastyamme "palvelualtis" tati ilmoitti meille, etta he eivat voi veloittaa Phillilta siviilimaksua, ellei han toimita heille kirjetta, jossa todetaan, etta Phill ei ole enaa laivaston palveluksessa. Tama on luonnollisestikin mahdotonta, silla Phill ON yha laivaston palveluksessa. Mutta ilmaiseksikaan he eivat voi autoa rekisteroida ilman puuttuvaa todistusta, jota emme talla hetkella voi saada. Uskomatonta byrokratiaa!
Taas vaadittiin paljon, paljon puhetta ja selvittelya ja useamman ihmisen konsultointia. Joku ratkaisu oli pakko loytya! Tarvittava porsaanreika loytyi viimein Phillin siirtomaarayksesta. Koska Phill ei pian ole millaan tavalla sidoksissa Hawaijin laivastoyksikkoon, suostuivat tadit merkitsemaan Phillin siviiliksi ja veloittamaan siviilimaksun. Halvaksi ei tamakaan tullut, mutta silti huomattavasti halvemmaksi kuin auton hylkaaminen Hawaijille.
Kun tarvittava rekisterointilipuke oli vihdoin hallussamme, oli aika palata satamaan jonottamaan ja hoitamaan homma loppuun. En halua edes laskea, kuinka monta tuntia prosessiin meni, mutta vihdoin ja viimein auto oli rahdattu ja matkalla New Hampshireen. Illalla pizzan ja valkkarin aarella alkoi jo jopa hieman hymyilyttamaan. Tastakin selvittiin! Go team!
Toissapaivana sahkoposteja selaillessani huomasin, etta Saunalahdelta oli tullut jo useita paivia aikaisemmin lasku. Viesti oli "hukkunut" inboxiini, silla en odottanut minkaanlaista viestia Saunalahdelta - olinhan irtisanonut mobiilinettiliittymani jo hyvissa ajoin ennen Suomesta lahtoani. Ensin kuvittelin, etta asiakaspalvelu oli tyrinyt ja liittymaani ei oltukaan suljettu. Mutta sitten katsoin hieman tarkemmin ja huomasin, etta summa ei ollut todellakaan se tuttu 13,90 vaan huimat 1585,17 euroa. Siina nuo numerot olivat ja pysyivat. Ei auttanut, vaikka kuinka hieroin silmiani.
Tarkistin tietoni Oma Saunalahti nettipalvelusta ja kauhukseni sama lasku loytyi myos sielta. Erittelya tarkastellessani minulle selvisi, etta lasku muodostui internetin kaytosta. Kayttokertoja oli kahden paivan aikana kolme n.7 minuutin patkaa ja summat olivat huimia. Tassa vaiheessa en ymmartanyt yhtaan, mista oli kysymys.
Ensimmainen reaktioni oli laittaa isalle viestia ja pyytaa hanta soittamaan puolestani Saunalahden asiakaspalveluun ja tiedustelemaan, mista laskussa oikein on kyse. Isa soitti, mutta asiakaspalvelu ei suostunut antamaan hanelle mitaan tietoja, silla liittyma oli minun nimissani. Sen verran he kuitenkin suostuivat valaisemaan asiaa, etta kyseessa saattoi olla internetin selaaminen matkapuhelimella, jossa ei ole datapakettia.
Hitaasti rattaat paani sisalla alkoivat liikkua ja tajusin tehneeni suurtakin suuremman emamokan. Irtisanoin mobiilinettiliittyman 20.6. Liittyma irtisanottiin heti, ei laskutuskauden loppuun, kuten olin kuvitellut. Irtisanottuani liittyman huomasin, etta nettini kuitenkin toimi viela ja tasta ilostuneena hoidin viela pari asiaa omalla koneellani. Tietamattomana idioottina en ymmartanyt, etta entinen mobiilinettiliittymani oli nyt aivan tavallinen matkapuhelinliittyma ja jokainen netissa viettamani minuutti maksoi hunajaa.
Meinasi itku paasta, kun tajusin kuinka kalliiksi holmoyteni minulle koitui.
Mutta jalleen kerran isan neuvot pelastivat. Isa kehotti minua ottamaan yhteytta asiakaspalveluun, selittamaan tilanteeni ja pyytamaan laskun kohtuullistamista. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Pari puhelua ja useita kauniita sanoja myohemmin laskuni oli kutistettu 50 euroon. Taytyy sanoa, etta en ole koskaan elamassani ollut nain onnellinen turhasta 50 euron laskusta! Kiitos isa ja kiitos Saunalahti! Opin taatusti laksyni.
Valilla minusta tuntuu, etta olemme Phillin kanssa vanhan turhankin hyva tiimi. Hommaa toimii niin hyvassa kuin pahassa. Eilen vuorossa oli se nurjempi puoli: Kun yksi tyrii, niin toinen tyrii perassa. Phillin asemapaikka vaihtuu syyskuussa Hawaijilta New Hampshireen. Muuttaminen Tyynen meren saarilta Itarannikolle ei valitettavasti onnistu muutamalla perakarryajelulla. Navy huolehtii onneksi rahtikuluista, mutta kaytannon jarjestelyt jaivat meille itselle. Tavarat lahtivat muuttofirman mukana jo viime viikolla ja eilen oli vuorossa auton rahtaaminen.
Koska auton rahtauspaikka sijaitsee teollisuussatamassa keskella ei mitaan, paatimme, etta Phill ajaa sinne vuokra-autolla ja mina seuraan perassa hanen autollaan. Talla tavalla meidan ei tarvitse miettia, milla paasemme sielta pois ja milla Phill kulkee toihin niiden muutaman paivan aikana, jotka han viela viettaa saarella ennen uppeluksiin menoa.
Perille paastyamme ymmarsimme, etta edessa on muutaman tunnin jonotus. Emme olleetkaan ainoita, jotka olivat paattaneet viettaa kauniin tiistaipaivan auton rahtaamisen merkeissa. Onneksi meilla oli mukana viihdyketta ja tietenkin seuraa toisistamme. Reilun tunnin odotus meni yllattavan kivuttomasto.
Luukulla Phill ojensi kaikki vaadittavat paperit virkailijalle, joka ilmoitti kauniisti hymyillen, etta auton rekisterointi on vanhentunut heinakuun lopussa, kaksi paivaa aikaisemmin. Eipa ollut tullut mieleenkaan, etta elamme jo elokuuta. Meidan oli tarkoitus hoitaa auton rahtaaminen jo viime viikolla, mutta Phillin tyopaivat venahtivat niin pitkiksi, etta emme olisi millaan kerinneet satamaan ennen sulkemisaikaa. Tiistaina Phill sai vihdoin otettua vapaata asioiden hoitamista varten, mutta tassa valissa kuukausi oli jo kerinnyt vaihtua. Ja koko rekisterointiasia unohtua.
Eipa siis auttanut muu kuin lahtea kiireesti jonottamaan lahimpaan rekisterointivirastoon. Normaalisti Phill saa hoidettua rekisteroinnin ilmaiseksi, silla han on laivastossa. Rekisterointivirasto vaatii kuitenkin todistuksen, jonka voi antaa vain yksi Phillin pomoista, joka on jo siirtnyt New Hampshireen. Koska aika oli kaymassa vahiin, paatti Phill niella tappion ja maksaa rekisteroinnista veloitettavan siivilimaksun, joka on hieman paalle 200 dollaria.
Jalleen jonotimme kiltisti, talla kertaa n. 30min. Luukulle paastyamme "palvelualtis" tati ilmoitti meille, etta he eivat voi veloittaa Phillilta siviilimaksua, ellei han toimita heille kirjetta, jossa todetaan, etta Phill ei ole enaa laivaston palveluksessa. Tama on luonnollisestikin mahdotonta, silla Phill ON yha laivaston palveluksessa. Mutta ilmaiseksikaan he eivat voi autoa rekisteroida ilman puuttuvaa todistusta, jota emme talla hetkella voi saada. Uskomatonta byrokratiaa!
Taas vaadittiin paljon, paljon puhetta ja selvittelya ja useamman ihmisen konsultointia. Joku ratkaisu oli pakko loytya! Tarvittava porsaanreika loytyi viimein Phillin siirtomaarayksesta. Koska Phill ei pian ole millaan tavalla sidoksissa Hawaijin laivastoyksikkoon, suostuivat tadit merkitsemaan Phillin siviiliksi ja veloittamaan siviilimaksun. Halvaksi ei tamakaan tullut, mutta silti huomattavasti halvemmaksi kuin auton hylkaaminen Hawaijille.
Kun tarvittava rekisterointilipuke oli vihdoin hallussamme, oli aika palata satamaan jonottamaan ja hoitamaan homma loppuun. En halua edes laskea, kuinka monta tuntia prosessiin meni, mutta vihdoin ja viimein auto oli rahdattu ja matkalla New Hampshireen. Illalla pizzan ja valkkarin aarella alkoi jo jopa hieman hymyilyttamaan. Tastakin selvittiin! Go team!
maanantai 1. elokuuta 2011
Taydellinen lauantai
Viime lauantai oli Phillin syntymapaiva ja juuri sellainen paiva, joita kaipasin kaikkein eniten Suomessa ollessani. Yksinkertaisesti taydellinen paiva Hawaijilla!
Aamu alkoi kavelylla leipomoon ostamaan vastaleivottua haupia-bataatti -kakkua synttariyllatykseksi Phillille. Kotiin palattuani Phill alkoi sopivasti herailemaan ja paatimme lahtea kuntosalille Pearl Harboriin.
Hyvan treenin jalkeen oli vuorossa hyvaa ruokaa ja rantakivaa Waimanalo Beachilla. Waimanalo Beach on yksi O'ahun kivoimmista rannoista ja nakymat matkalla maailman kauneimpia. Vaikka ollaan ajettu sama reitti jo kymmenia tai satoja kertoja, on se aina yhta vaikuttava. Tie mutkittelee rantakallioilla ja alhaalla vaahtoaa turkoosi meri. Jylhaa ja kaunista!
Muutama tunti wiffleballia (baseballin rantaversio), makoilua ja aalloissa hyppimista ja taas oli nalka. Kotiin saavuttuamme valmistin meille pienen synttarivalipalan tuoreista mansikoista, ananaksesta, manteleista, kakusta ja tietenkin skumpasta.
Herkuttelun lomassa kokosimme listan O'ahun TOP7 baareista ja paatimme jatkaa iltaa vierailemalla niissa kaikissa. Ensimmaisena vuorossa oli Kaimukin alue ja siella ravintola nimelta Town. Townin drinksut ovat huipputasoa ja naukkailun lomassa voi herkutella paikallisilla alkupaloilla. Talla kertaa olimme hyvin seikkailuhenkisia ja tilasimme lautasellinen hawaijilaisia "tapaksia", joiden nimista tunnistimme ainoastaan muutaman. Kannatti, oli hyvaa! Yritimme kylla kysya tarjoilijalta, mita mikin oli, mutta vastaukset olivat hieman epamaaraisia: "Se muistuttaa vahan parsaa, mutta ei ole sita ja tama taas on melkein kuin poi, mutta kuitenkin ihan eri juttu."
Seuraavaksi vuorossa oli 12th Ave Grill, jossa yleensa vierailemme arkisin halvan Draft bar -tunnin aikana. Normaalisti 12th Ave Grill on enemman ruokaravintola kuin baari. Ehdoton must on Ahi bruschetta, joka vie kielen mennessaan. Talla kertaa bruschetta jai kuitenkin saamatta, silla baari oli taysi ja poytia ei ollut yhtaan vapaana. Saali!
Tassa vaiheessa seuraamme liitty Phillin ystava Dan ja matka jatkui bussilla China Towniin, josta lahes kaikki listaamamme baarit loytyvat. Ensimmainen pysahdys oli Bar35, jossa on kattava lista oluita ympari maailman, perusdrinkkeja seka piiiitka ja mielikuvituksellinen lista erilaisia martineja. Juomien lisaksi tarjolla on rapsakkaa pizzaa. Pizzaa minun makuuni!
Bar35 jalkeen suuntasimme lempparipaikkaamme Murphy's:iin. Murphy's on laadukas Irkku-baari, jonka ehdoton vetonaula on ilmainen ja hyvassa kunnossa oleva shuffleboard. Murphy's:iin liittyy myos valtavasti muistoja matkan varrelta. Useammin kuin kerran olemme menneet sinne suoraan lentokentalta tai sitten suoraan Murphy's:sta lentokentalle. Ja tietenkin monia kertoa siina valissa.
Niinhan siina tallakin kertaa kavi, etta jumituimme koko loppuillaksi Murphy's:iin. Mihinkas sita parasta vaihtamaan?! Eli, TOP7 kutistui lopulta kolmeen, mutta hauskaa oli ainakin seitseman paikan edesta. Hyva alku Phillin viimeiselle vuodelle kahdenkympin alueella :p.
Sunnuntaiaamuna saattoi ehka pikkuisen sarkea paata, mutta siltikin hymyilytti. Jalleen yksi ihana, taydellinen paiva!
Aamu alkoi kavelylla leipomoon ostamaan vastaleivottua haupia-bataatti -kakkua synttariyllatykseksi Phillille. Kotiin palattuani Phill alkoi sopivasti herailemaan ja paatimme lahtea kuntosalille Pearl Harboriin.
Hyvan treenin jalkeen oli vuorossa hyvaa ruokaa ja rantakivaa Waimanalo Beachilla. Waimanalo Beach on yksi O'ahun kivoimmista rannoista ja nakymat matkalla maailman kauneimpia. Vaikka ollaan ajettu sama reitti jo kymmenia tai satoja kertoja, on se aina yhta vaikuttava. Tie mutkittelee rantakallioilla ja alhaalla vaahtoaa turkoosi meri. Jylhaa ja kaunista!
Muutama tunti wiffleballia (baseballin rantaversio), makoilua ja aalloissa hyppimista ja taas oli nalka. Kotiin saavuttuamme valmistin meille pienen synttarivalipalan tuoreista mansikoista, ananaksesta, manteleista, kakusta ja tietenkin skumpasta.
Herkuttelun lomassa kokosimme listan O'ahun TOP7 baareista ja paatimme jatkaa iltaa vierailemalla niissa kaikissa. Ensimmaisena vuorossa oli Kaimukin alue ja siella ravintola nimelta Town. Townin drinksut ovat huipputasoa ja naukkailun lomassa voi herkutella paikallisilla alkupaloilla. Talla kertaa olimme hyvin seikkailuhenkisia ja tilasimme lautasellinen hawaijilaisia "tapaksia", joiden nimista tunnistimme ainoastaan muutaman. Kannatti, oli hyvaa! Yritimme kylla kysya tarjoilijalta, mita mikin oli, mutta vastaukset olivat hieman epamaaraisia: "Se muistuttaa vahan parsaa, mutta ei ole sita ja tama taas on melkein kuin poi, mutta kuitenkin ihan eri juttu."
Seuraavaksi vuorossa oli 12th Ave Grill, jossa yleensa vierailemme arkisin halvan Draft bar -tunnin aikana. Normaalisti 12th Ave Grill on enemman ruokaravintola kuin baari. Ehdoton must on Ahi bruschetta, joka vie kielen mennessaan. Talla kertaa bruschetta jai kuitenkin saamatta, silla baari oli taysi ja poytia ei ollut yhtaan vapaana. Saali!
Tassa vaiheessa seuraamme liitty Phillin ystava Dan ja matka jatkui bussilla China Towniin, josta lahes kaikki listaamamme baarit loytyvat. Ensimmainen pysahdys oli Bar35, jossa on kattava lista oluita ympari maailman, perusdrinkkeja seka piiiitka ja mielikuvituksellinen lista erilaisia martineja. Juomien lisaksi tarjolla on rapsakkaa pizzaa. Pizzaa minun makuuni!
Bar35 jalkeen suuntasimme lempparipaikkaamme Murphy's:iin. Murphy's on laadukas Irkku-baari, jonka ehdoton vetonaula on ilmainen ja hyvassa kunnossa oleva shuffleboard. Murphy's:iin liittyy myos valtavasti muistoja matkan varrelta. Useammin kuin kerran olemme menneet sinne suoraan lentokentalta tai sitten suoraan Murphy's:sta lentokentalle. Ja tietenkin monia kertoa siina valissa.
Niinhan siina tallakin kertaa kavi, etta jumituimme koko loppuillaksi Murphy's:iin. Mihinkas sita parasta vaihtamaan?! Eli, TOP7 kutistui lopulta kolmeen, mutta hauskaa oli ainakin seitseman paikan edesta. Hyva alku Phillin viimeiselle vuodelle kahdenkympin alueella :p.
Sunnuntaiaamuna saattoi ehka pikkuisen sarkea paata, mutta siltikin hymyilytti. Jalleen yksi ihana, taydellinen paiva!
torstai 28. heinäkuuta 2011
Taysin vakuutettu
Yksi ensimmaisista ajatuksistani kodin loydyttya oli ruokakauppa ja erityisesti ruokakaupan hedelmaosasto. Siella ne kaikki ihanat tuoreet mangot, ananakset, papayat, persikat ja kirsikat odottivat minua - ihan kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Matkalla kauppaan mainitsin Phillille, kuinka mahtavaa on omistaa taas veisi ja leikkuulauta. Ja mitapa mahtoi ihana mieheni vastata? " Meidan taytyy heti huomenna laittaa vakuutusasiat kuntoon silta varalta, etta sinulle sattuu jotain." Mitenkohan tuon nyt ottaisi... Rakastavaa huolehtimista vai pieni vihje, etta Veera ja veitsi ei ole hyva yhdistelma? No, niin tai nain, seuraavana paivana suuntana oli Pearl Harborin henkilokorttiosasto ja laakarikeskus.
Navy ID:n hankkiminen ei vaatinut juuri muuta kuin avioliittotodistuksen, passin ja ajokortin, hyvat istumalihakset ja karsivallisyytta odottaa. Prosessin haastavin osuus oli oman painon ja pituuden ilmoittaminen hassuilla amerikkalaisilla mittayksikoilla ja hakemuksen allekirjoittaminen uudella nimella. Hakemus piti allekirjoittaa kahteen kertaan. Toisessa kohdassa lukee ikuisesti vanha ja toisessa uusi nimi. Tiskin takana oleva tati ei tosin tainnut edes huomata moista muotoseikkaa.
Tuo pieni kortti on avaimeni taysin kattavaan ja ilmaiseen sairaus- ja tapaturmavakuutuksen, halvempaan shoppailuun Navy Exchange liikkeissa, halvempaan bensaan, ilmaiseen kuntosalitreenaamiseen seka vapaahkoon liikkumiseen useimmissa USA:n sotilastukikohdissa (huom! Läheskään kaikkialle minulle ei ole pääsyä eikä tarvettakaan mennä). Ja ennen kaikkea se on minun ihka ensimmainen henkilokortti uudella nimella!
Vakuutuksen saamisessa on kuitenkin yksi pieni pimea puoli. Taalla O'ahun saarella on korkealla vuoristossa kulkeva patikkapolku nimelta Stairways to Heaven. Polku on upea, vaarallinen ja laiton. Phill on joskus ehdottanut, etta kiivettaisiin ylos asti, mutta olen aina kieltaytynyt vakuutuksen puutteeseen vedoten. Nyt kun vakuutusasiat ovat kunnossa, meita ei esta mikaan (muu kuin laki ja pari korkeaa aitaa). Kiehtovaa ja vahan pelottavaa. Nahtavaksi jaa, mahtuuko vaellus meidan pitkaakin pidemalle toteutettavien asioiden listalle.
Navy ID:n hankkiminen ei vaatinut juuri muuta kuin avioliittotodistuksen, passin ja ajokortin, hyvat istumalihakset ja karsivallisyytta odottaa. Prosessin haastavin osuus oli oman painon ja pituuden ilmoittaminen hassuilla amerikkalaisilla mittayksikoilla ja hakemuksen allekirjoittaminen uudella nimella. Hakemus piti allekirjoittaa kahteen kertaan. Toisessa kohdassa lukee ikuisesti vanha ja toisessa uusi nimi. Tiskin takana oleva tati ei tosin tainnut edes huomata moista muotoseikkaa.
Tuo pieni kortti on avaimeni taysin kattavaan ja ilmaiseen sairaus- ja tapaturmavakuutuksen, halvempaan shoppailuun Navy Exchange liikkeissa, halvempaan bensaan, ilmaiseen kuntosalitreenaamiseen seka vapaahkoon liikkumiseen useimmissa USA:n sotilastukikohdissa (huom! Läheskään kaikkialle minulle ei ole pääsyä eikä tarvettakaan mennä). Ja ennen kaikkea se on minun ihka ensimmainen henkilokortti uudella nimella!
Vakuutuksen saamisessa on kuitenkin yksi pieni pimea puoli. Taalla O'ahun saarella on korkealla vuoristossa kulkeva patikkapolku nimelta Stairways to Heaven. Polku on upea, vaarallinen ja laiton. Phill on joskus ehdottanut, etta kiivettaisiin ylos asti, mutta olen aina kieltaytynyt vakuutuksen puutteeseen vedoten. Nyt kun vakuutusasiat ovat kunnossa, meita ei esta mikaan (muu kuin laki ja pari korkeaa aitaa). Kiehtovaa ja vahan pelottavaa. Nahtavaksi jaa, mahtuuko vaellus meidan pitkaakin pidemalle toteutettavien asioiden listalle.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
Naimisissa ja Koditon
Joku saattaa vaittaa, etta sunnuntaina 3.7.2011 New Jerseyn Florham Parkissa satoi vetta. Noh, saattaa olla totta teoriassa, mutta kaytannossa paiva oli taynna onnea ja auringonpaistetta. Tuona sunnuntaina team Veera ja Phill sanoitavat I Do/Tahdon ja aloittivat yhteisen elaman pitkan odotuksen jalkeen.
Ja koska kyse on meista, niin mikaanhan ei mene perinteisen kaavan mukaan. Toiset avioparit lahtevat haitten jalkeen honeymoonille, me lahdimme kotiin Hawaijille. Tosin matkassa oli se pieni mutka, etta teknisesti ottaen meilla ei ollut kotia. Phill oli koko kevaan laivaston komennuksella lantisella Tyynella merella ja irtisanoi sita ennen asuntonsa. Tarkotuksena oli, etta Phill etsii meille uuden asunnon palattuaan kotiin hyvissa ajoin ennen haita. Mutta yllatys, yllatys toisin kavi... Laivastossa kun mikaan muu ei ole varmaa, kuin se, etta mikaan ei ole varmaa. Aikataulut venyi ja paukkui ja lopulta Phill palasi Hawaijille muutamaa tuntia ennen New Jerseyn koneen lahtoa.
Koditon Hawaijilla... Kai sita pahempaakin voisi olla. Varsinkin kun meidan "suojapaikka" oli luksushotelli Waikikin satamassa. Nakoala meidan ikkunasta oli aivan uskomaton, samoin sijainti. Pieni pala honeymoonia, vaikka varsinaiseen lomailuun ei ollut aluksi kauheasti aikaa. Phill joutui heti takaisin toihin ja minun tehtavaksi jai asunnon metsastaminen seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Muutaman tietokoneella vietetyn tunnin ja useiden puheluiden jalkeen meilla oli sovittuna nelja nayttoa seuraavalle paivalle. Yhdistelma laivasto - Suomi vetosi vuokranantajiin kuin haka! Illalla juhlittiin ja nautittiin elamasta. Jossain vaiheessa Phill kysyi, harmittaako minua, kun honeymoon jai valiin/ siirtyi myohemmaksi. Oli pakko nauraa aaneen! Maha oli taynna huippuluokan sushia ja kadessa oli kaikkien taiteen saantojen mukaan tehty mojito-drinksu. Kodin virkaa toimitti luksushotelli ja toiveet kotikodin loytymisesta olivat korkealla. Ei, ei voi sanoa, etta silla hetkella harmitti kovinkaan paljoa :).
Seuraavan paivan ohjelma koostui asuntonaytoista. Kolmen ensimmaisen asunnon jalkeen meilla oli kolme ihan hyvaa vaihtoehtoa, mutta talla kertaa se olikin neljas kerta, joka sanoi toden. 30s. sisalla asunnossa ja me olimme myytyja. Kaiken huipuksi asunto oli vapaa heti ja vuokrasopimuksen pituus on meista kiinni. Loistavaa!
Meidan uusi koti sijaitsee tornitalon kuudennessa kerroksessa keskella Waikikia, n. 100m paassa maailman kuulusta Waikiki Beach:sta. Meilla on makuuhuone, iso kylpyhuone, keittio/olohuone-yhdistelma ja isohko parveke, josta on suora nakyma meidan talon uima-altaalle ja merelle. Talo on turvallinen ja hyvalla alueella. Meilla on oma parkkipaikka ja talosta loytyy iso pyykkitupa. Asunto on taysin varusteltu ja hyvalla Hawaijille sopivalla maulla sisustettu. Ei voitaisi toivoa juurikaan enempaa. Tuntuu ihan kodilta!
Siispa edelleenkin onnellinen ja naimisissa, mutta ei todellakaan koditon. Yhdessa hujauksessa meilla on yhteinen kotikoti!
Ja koska kyse on meista, niin mikaanhan ei mene perinteisen kaavan mukaan. Toiset avioparit lahtevat haitten jalkeen honeymoonille, me lahdimme kotiin Hawaijille. Tosin matkassa oli se pieni mutka, etta teknisesti ottaen meilla ei ollut kotia. Phill oli koko kevaan laivaston komennuksella lantisella Tyynella merella ja irtisanoi sita ennen asuntonsa. Tarkotuksena oli, etta Phill etsii meille uuden asunnon palattuaan kotiin hyvissa ajoin ennen haita. Mutta yllatys, yllatys toisin kavi... Laivastossa kun mikaan muu ei ole varmaa, kuin se, etta mikaan ei ole varmaa. Aikataulut venyi ja paukkui ja lopulta Phill palasi Hawaijille muutamaa tuntia ennen New Jerseyn koneen lahtoa.
Koditon Hawaijilla... Kai sita pahempaakin voisi olla. Varsinkin kun meidan "suojapaikka" oli luksushotelli Waikikin satamassa. Nakoala meidan ikkunasta oli aivan uskomaton, samoin sijainti. Pieni pala honeymoonia, vaikka varsinaiseen lomailuun ei ollut aluksi kauheasti aikaa. Phill joutui heti takaisin toihin ja minun tehtavaksi jai asunnon metsastaminen seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Muutaman tietokoneella vietetyn tunnin ja useiden puheluiden jalkeen meilla oli sovittuna nelja nayttoa seuraavalle paivalle. Yhdistelma laivasto - Suomi vetosi vuokranantajiin kuin haka! Illalla juhlittiin ja nautittiin elamasta. Jossain vaiheessa Phill kysyi, harmittaako minua, kun honeymoon jai valiin/ siirtyi myohemmaksi. Oli pakko nauraa aaneen! Maha oli taynna huippuluokan sushia ja kadessa oli kaikkien taiteen saantojen mukaan tehty mojito-drinksu. Kodin virkaa toimitti luksushotelli ja toiveet kotikodin loytymisesta olivat korkealla. Ei, ei voi sanoa, etta silla hetkella harmitti kovinkaan paljoa :).
Seuraavan paivan ohjelma koostui asuntonaytoista. Kolmen ensimmaisen asunnon jalkeen meilla oli kolme ihan hyvaa vaihtoehtoa, mutta talla kertaa se olikin neljas kerta, joka sanoi toden. 30s. sisalla asunnossa ja me olimme myytyja. Kaiken huipuksi asunto oli vapaa heti ja vuokrasopimuksen pituus on meista kiinni. Loistavaa!
Meidan uusi koti sijaitsee tornitalon kuudennessa kerroksessa keskella Waikikia, n. 100m paassa maailman kuulusta Waikiki Beach:sta. Meilla on makuuhuone, iso kylpyhuone, keittio/olohuone-yhdistelma ja isohko parveke, josta on suora nakyma meidan talon uima-altaalle ja merelle. Talo on turvallinen ja hyvalla alueella. Meilla on oma parkkipaikka ja talosta loytyy iso pyykkitupa. Asunto on taysin varusteltu ja hyvalla Hawaijille sopivalla maulla sisustettu. Ei voitaisi toivoa juurikaan enempaa. Tuntuu ihan kodilta!
Siispa edelleenkin onnellinen ja naimisissa, mutta ei todellakaan koditon. Yhdessa hujauksessa meilla on yhteinen kotikoti!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)