Sukellusvene-elämä ja perhe

 Niinkuin blogiani aikanaan seuranneet tietävät, on meidän elämämme hieman omalaatuista. Kun mies kuuluu sukellusveneen miehistöön, vaikuttaa se väistämättäkin koko perheen elämään. Minulta on kyselty jonkin verran perheen ja sukellusvene-elämän yhteensovittamisesta, joten päätin avata asiaa yhden blogi-kirjoituksen verran.

Niin kuin jo raskausajasta voi päätellä, ei perhe tai perheenlisäys vaikuta millään tavalla siihen, miten kommenukset tai työtehtävät menevät. En osaa edes laskea, kuinka usein olen kuullut lauseen mission comes first. Useimmat tehtävät vaativat sukellusveneeltä ”näkymättömänä” oloa ja lähes kaikki yhteys ulkomaailmaan katkaistaan. Viimeisimmän kuuden kuukauden kommenuksen aikana olimme suurimman osan ajasta ilmaan mitään kommunikointimahdollisuutta. Aina hetkittäin meillä oli mahdollisuus lähettää pelkkää tekstiä sisältäviä sähköposteja (jotka nekin kaikki luetaan ennen vastaanottamista) ja muutaman kerran pystyimme puhumaan puhelimessa ilman isoveljen valvontaa. Käytännössä olimme pisimmillään yli sata päivää putkeen täysin pimennossa, kuulematta toisistamme mitään. Aina välillä sain kuulla virallisten tahojen kautta, että paatilla oli kaikki hyvin ja sekin auttoi jo paljon. Phill tosin sai vain arvailla, miten minä ja vauva pärjäilimme pandemian keskellä.

Mutta ei meitä perheitäkään ihan täysin unohdeta. Silloin kun tehtävä ja sukellusveneen kapteeni sen sallii, pääsee miehistön jäsen kotiin perhesyistä vaikka kesken komennuksen. Jos jollekin Phillin läheiselle sattuisi jotain ikävää paatin poissaollessa, voisin lähettää sukellusveneelle hätäviestin Punaisen Ristin kautta. Viesti menisi ensin kapteenin luettavaksi, minkä jälkeen hän saisi päättää miten ja milloin kertoisi asiasta Philille. Jos vauvan laskettu aika olisi ollut kommenuksen aikana, olisi Phill saattanut päästä kotiin ennen arvioitua synnytystä. Tämäkin riippuu paljon ajoituksesta ja miehitön jäsenen asemasta tehtävän onnistumisen kannalta. Edellisen komennuksen aikana syntyi kahdelle perheelle lapsi. Isistä toinen pääsi paikalle, mutta toinen tapasi lapsensa vasta kotisatamassa. 

Kommenusten lisäksi kuuluu sukellusvene-elämään eri pituisia huoltojaksoja satamassa ja pienempiä paikallisia tehtäviä ja harjoituksia. Aikataulut muuttuvat tiuhaan, päivät ovat usein pitkiä ja suunnitelmien tekeminen on vaikeaa. Meillekin kävi juuri niin, että parin päivän merireissu vaihtui hyvin pienellä varoitusajalla useiden viikkojen pituiseksi tehtäväksi. Kaikeksi onneksi Phill sai jäädä tällä kertaa kotiin siltä varalta, että pieni poitsumme ei maltakaan odottaa laskettuun aikaan asti. Olemme asiasta todella kiitollisena, emmekä missään nimessä ota sitä itsestäänselvyytenä. Ainoa huono puoli tässä on se, että Phill joutuu nyt käyttämään ison kasan säästössä olleista lomapäivistä, joille olisi ollut lapsen synnyttyäkin käyttöä. Laivaston isyysloma kun on huimat 2 viikkoa.

Perheen ja sukellusvene-elämän yhdistäminen ei siis ole helppoa ja meidän kummankin on pitänyt varautua siihen, että Phill ei tule olemaan kotona joka ilta, viikko tai edes joka kuukausi. Meidän kohdalla ajoitus näyttää kuitenkin hyvältä siinä mielessä, että Phill siirtyy ensi keväänä taas maapalvelukseen seuraavaksi kolmeksi vuodeksi ja merireissut vaihtuvat siistiin toimistotyöhön. Tämä kaikki sillä varauksella, ettei Korona sotke näitäkin kuvioita. Laivastoelämässä mikään ei ole varmaa, ennen kuin se on varmaa ja tänä vuonna olemme varmasti kaikki jo oppineet, ettei mikään ole koskaan varmaa.

Mutta jottei tämä maalaamani kuva sukellusvene-elämästä jäisi turhan paljon paljon miinukselle, halauan myös mainita muutamista eduista, joita on vaikea päihittää. Ensinnäkin, laivaston koko perheelle tarjoama terveysvakuutus on ilmainen ja todella kattava. Kaikki lääkäri-, lääke- ja sairaalakulut korvataan kokonaisuudessaan. Vakuutus on meille ilmainen eikä lääkärikäyntien yhteydessä tarvitse koskaan kaivaa kukkaroa esiin edes co-pay –maksujen muodossa. Tämä on USA:ssa todella harvinaista ja aivan mieletön etu. En edes tiedä, mitä raskausaika ja synnyttäminen keskimäärin maksavat USA:ssa, mutta veikkaan summan olevan hyvänkin vakuutuksen kanssa aika kaukana nollasta.

Toinen valtava taloudellinen etu on ilmainen yliopistokoulutus, jonka voi siirtää myös puolisolle tai palveluksen aikana syntyneelle lapselle. Koska minulla on jo maisterin paperit ja Phill on pystynyt suorittamaan yliopistotutkinnon töiden ohessa ilmaiseksi, on meillä mahdollisuus käyttää Post 9-11 GI Billiksi kutsuttu avustus lapsemme koulutukseen. Etu kattaa lukukausimaksujen lisäksi myös asumisen  ja on arvoltaan kymmeniä tuhansia dollareita. Tuntuu aika huikealta tietää jo nyt, ettei lapsemme koulutus jää ainakaan rahasta tai stipendien saannista kiinni.

Kolmas rahaan liittyvä etu on se, että maailman talouden heitellessä, on elantomme ja elintasomme ollut aina vakaa ja turvassa. Viime keväänä n. 36,5 miljoona amerikkalaista menetti työnsä kahden kuukauden aikana, joten tämäkin on asia, jota ei voi sivuuttaa kevyesti. Laivastossa palkka määräytyy osittain asuinalueen elikustannusten mukaan ja tämä osuus palkasta on verovapaata. San Diegossa eläminen on kallista, mutta se ei haittaa, sillä saamme täällä enemmän rahaa elämiseen kuin esimerkiksi New Hampshiressa asuessamme. Jos ei koko asumiseen tarkoitettu raha kulu asumiseen, saa yli jäävän osuuden pitää ja käyttää haluamallaan tavalla.

Haasteiden ja taloudellisten etujen lisäksi sukellusveneet ovat tuoneet elämäämme valtavasti upeita kokemuksia ja elämyksiä sekä tärkeitä ihmisiä, joista on parhaimmillaan muodostunut meille kuin toinen perhe. Vertaistuki on usein parasta tukea eikä tätä elämää kaikkine kiemuroineen voi oikeasti edes ymmärtää ulkopuolelta käsin. Jos ihan totta puhutaan, en minäkään aina ymmärrä, mutta tämän kaiken kanssa on kuitenkin oppinut elämään. Ei minulle pitkiä merireissuja ikävä tule, mutta ilman niitä ei olisi myöskään kotiinpaluita ja meidän tarinamme ei olisi meidän tarina. 

Paljon jäi varmasti kertomatta ja omatkin ajatukset ja kokemukset tulevat varmasti muuttumaan lapsen saannin myötä. Kirjoittelen tästä aiheesta uusiksi jossain vaiheessa laivastoäidin näkäkulmasta, mutta sitä ennen olisi kiva kuulla jos teillä heräsi kysymyksiä tai ihmetyksen aiheita. Omaa elämää ja sen itsestäänselvyyksiä on yllättävän vaikea avata muille.

Toka puolisko

 Raskautta on nyt takana 36 viikkoa ja 3 päivää ja edessä olevien päivien lukumäärää voi vain arvailla. Viimeisen viikon aikana olen alkanut olemaan ensimmäistä kertaa sitä mieltä, etten ehkä haluaisikaan olla loppuelämääni raskaana. Se kun alkaa tuntumaan joka päivä hieman, öh, raskaammalta. Mutta pakko siltikin myöntää, että olen päässyt toistaiseksi todella helpolla ja nauttinut. 

Viikot 20-30 olivat mahtavia. Energiaa riitti loputtomasti sekä töissä että vapaalla, vaikka yöunet olivatkin katkonaisia. Pesimisviettini sai minut siivoamaan koko kodin lattiasta kattoon ja sain vihdoinkin järjestettyä myös jokaisen kodista löytyvän kaapin (koska vauvathan tunnetusti tarkistavat heti ensitöikseen kaappien siisteyden...). Lääkärikäyntejä oli noin kerran kuukaudessa ja vatsa kasvoi enemmän tai vähemmän luotettavien käyrien keskivaiheilla. 

24 viikon masu

Phill tuli komennukselta kotiin kun raskausviikkoja oli täynnä 31 ja sai nähdä mahani ensimmäisen kerran livenä sitten viikon viisi. Ero oli aikamoinen ja ajatus vauvasta muuttui huomattavasti konkreettisemmaksi kuin sähköposteissa kuvailemani hedelmä- ja vihannesverrokit. Koska meillä ei ollut oikeastaan koko kesänä mahdollisuutta kommunikoida (siitä lisää toisessa postauksessa), tuli Phillille iloisena yllätyksenä, kuinka hyvin olin voinut ja mihin kaikkeen vielä pystyin. 

Phillin taiteilema gender reveal

Viikot 30-35 sujuivat vielä aika hyvissä voimissa, vaikka aloinkin jo huomaamaan, että suurimmat supernaisenergiat oli käytetty ja lepokin tuli välillä tarpeeseen. Aloin jälleen nukkumaan enkä ollutkaan enää joka aamu hereillä ennen aurinkoa. Maha jatkoi kasvamistaan käyrien keskivaiheilla, mutta olo alkoi olemaan päivä päivältä pallomaisempi ja kenkien jalkaan laittaminen tuntui urheilusuoritukselta. Tunnepuolella perusvire oli tasaisen onnellinen, vaikka löysinkin itseni yhä useammin itkemästä eläin- tai vauvavidoita katsoessani tai nauramasta ilman pienintäkään itsehillinnän ripettä jollekin aivan mitättömälle vitsille tai sattumukselle. 

Kun viikkoja tuli täyteen 35, päätti Pikkuinen laskeutua alemmaksi ja hengailla pysyvästi virtsarakkoni päällä. Kun tähän lisättiin 35-40 asteen lämpätilat ja sen mukaisesti turvonneet jalat, oli seurauksena hyvin epämukava viikko. Laskin mielessäni päiviä laskettuun aikaan ja totesin niitä olevan liikaa. Kaikeksi onneksi tämä viikko on alkanut taas huomettavasti mukavammissa ja hieman viileämmissä merkeissä. Sain sopeutettua ajatukseni ja odotukseni nykyistä olotilaa vastaaviksi ja annoin itselleni luvan nauttia siitä, että voin itse määrätä kuinka paljon teen ja menen minäkin päivänä. En ole hyvä ottamaan iisisti tai pysymään aloillani, mutta nyt on aika opetella.

Tämän päivän masu, 36 + 3

Täällä on siis kaikki hyvin ja valmiina poitsuamme varten. Vaikka toivonkin, että hän pysyy mahassa kasvamassa vielä muutaman viikon, odotan jo innolla ensitapaamistamme. Jos mahakäyttäytyminen ennustaa mitään tulevasta, on meillä käsissämme pylly pystyssä nukkuva ikiliikkuja ja varmasti maailman suloisin sellainen. En malta odottaa!

Ei huolta, täällä on kaikki hyvin

Hupsis, en edes tiedä mistä aloittaa. Ehkäpä sanoilla kiitos ja anteeksi. Katosin blogimaailmasta yhdellä loikalla enkä tajunnut, että moinen katoamistemppu aika jännittävän elämänvaiheen keskellä saattaa herättää ihmetystä ja huolta. Olen pahoillani aiheuttamastani huolesta ja todella otettu huolenpidosta. En koskaan oikein tajunnutkaan, kuinka ihanan huolehtivia ja välittäviä ihmisiä lukijoideni joukossa onkaan. Kiitos!

Blogin hylkäämiseen ei liity draamaa eikä mitään ikäviä tapahtumia. En tehnyt (enkä ole vieläkään tehnyt) selkeää lopettamispäätöstä ja Instagramin tiliäni seuranneet (veeralampi) tietävät edelleenkin aika tarkasti missä kaikkialla juoksentelen, missä asennossa kissat nukkuvat sohvalla, millä muumimukituulella olen ja mitä aamupalalautaseltani löytyy. 

Yksi suurimpia syitä blogin heitteillejätön taustalla oli se, etten voinut kirjoittaa julkisesti juuri mistään, mitä pääni sisällä oikeasti liikkui. Esimerkiksi siitä, että suunnittelin reissua Philliä tapaamaan, mutten saanut kertoa kenellekään minne olin menossa ja miksi, en edes Philille, perheelleni tai läheisimmille ystävilleni. Töissä sepittelin valkoisia valheita perhereissusta ja läheisilleni en edes kertonut olevani lähdössä mihinkään.

Loppujen lopuksi reissun kanssa kävi vähän niin ja näin. Yhteinen viikko Phillin kanssa Japanissa vaihtui aivan viime metreillä yhteiseen iltaan tukikohdan laiturin pyykkituvassa ja tuonkin illan toteutuminen vaati aikamoista ninjailua ja sumplimista. Suunnitelmat menivät siis mönkään, mutta reissustani tuli silti yksi elämäni parhaimmista seikkailuista ja matkalta löytyi myös uusi ihana ystävä.

Japanin reissun jälkeen tulikin jo pian joululoma ja Suomen reissu ja tammikuun puolivälissä koitti vihdoin kuumeisesti odotettu home coming. Home coming päivänä satoi kaatamalla, mutta kun paatti ilmestyi horisonttiin, loppui sade kuin taikaiskusta. Ah kuinka osuvaa. Vaikka koko puolenvuoden komennus ja erossa olo meni lopulta ihan mutkattomasti, alkoi paluupäivän selvittyä olemaan kärsivällisyys jo koetuksella.

Phillin kotiinpaluun jälkeen vietimme yhdessä kahden viikon loman New Jerseyssa, New Yorkissa ja kotona San Diegossa. Iso kiitos ihanalle työnantajalleni, jolla riitti ymmärrystä. Yhteinen aika ja loma teki nannaa ennen tavalliseen arkeen palaamista. 

Tällä hetkellä elämäämme kuuluu enemmän tai vähemmän pitkiä työpäiviä ja merireissuja ja sen vastapainona jokaisesta yhteisestä hetkestä nauttimista. Heinäkuun alussa olemme lähdössä viikoksi Kanadan Kalliovuorille ja tänä viikonloppuna juhlimme Phillin saamaa ylennystä sekä yhtä monista kotiinpaluista. 

Blogin kohtalon jätän edelleenkin avoimeksi, sillä eihän tällainen puolittainen tuuliviiri voi koskaan tietää, milloin (jos milloinkaan) bloggailuinto iskee taas. Sitä odotellessa halusin kuitenkin hälventää kaikki huolet, sillä minulla ja meillä on kaikki hyvin! 

P.S. Lisää kuvia ja elämää löytyy Instagramista veeralampi nimen takaa!

Minun rantani

Olen ollut lapesesta saakka hyvin päättäväinen eikä päähänpistojani ole aina ihan helppo seurata. Tokalla luokalla päätin haluavani musiikkiluokalle, kolmannella kävelin kotiin trumpetti kädessä, lukiossa päätin juuri ennen kirjoituksia inhoavani matikkaa vaikka olinkin siinä ihan hyvä ja Bostonissa asuessa minusta tuli yhdessä yössä intohimoinen juoksija. Viimeisin päätökseni teki minusta vihdoinkin rantaihmisen.

Keksin alkukesästä alkaa hyödyntämään laivaston lentotukikohdassa sijaitsevaa Breaker's Beachia ja tein sinne itselleni kakkoskodin. Tukikohdan ranta on uskomattoman kaunis ja usein myöskin hämmentävän tyhjä. Toisin kuin muilla San Diegon rannoilla, siellä ei tarvitse taistella koskaan parkkipaikoista eikä levitellä pyyhettä metrin päähän tuntemattomista kanssarantailijoista. Lisäbonuksena rannalla pääsee nauttimaan usein myös suunnittelemattomista lentonäytöksistä ja joskus jopa elokuvan kuvauksista. Muutama viiko sitten satuin rannalle samaan aikaan Tom Cruisen kanssa ja seurailin Top Gunin kuvauksia samalla kuin juoksin omia sprinttejäni. (Okei, en minä Tomia oieasti nähnyt, mutta aika paljon muuta kyllä!)

Viikko sitten San Diegossa käännettiin kellot talviaikaan ja pimeä laskeutuu nyt jo viideltä. Samalla jouduin sanomaan iltaisille rantatreeneille ja kesälle hyvästit. Tai ainakin melkein. Eihän rantaelämä ole San Diegossa "kesästä" kiinni. Kalenterin mukaan nyt on marraskuu ja syksy, mutta hyvinpä siellä rannalla tänäänkin tarkeni lähes kolmenkympin lämpötiloissa. Marraskuussa San Diego on parhaillaan.

Jotkut päätöksistäni ja päähänpistoistani ovat lyhytikäisiä, mutta uskallan jo nyt väittää, että rannat ovat tulleet jäädäkseen. En edelleenkään tiedä kuinka kauan saamme vielä asua Kaliforniassa, mutta kävi miten kävi, San Diegolla tulee ikuisesti olemaan  iso ja lämmin paikka sydämessäni.

Ikävä ihana ikävä

USA:ssa siirryttiin viime yönä talviaikaan, minkä kunniaksi sisäinen herätyskelloni herätti minut jo heti viiden jälkeen. Pakottauduin kuitenkin löhoilemään sängyssä yhdessä seilailevien ajatusteni kanssa ja päädyin pohtimaan ikävää.

Phill lähti komennukselle melkein neljä kuukautta sitten. Neljän kuukauden aikana olen saanut puhua Phillin kanssa puhelimessa muutaman kerran kahden eri satamakäynnin yhteydessä. Inboxiin on kilahtanut kaksitoista sähköpostia ja postiluukusta on löytynyt kolme kirjettä. Viimeiseen reiluun kuukauteen en ole kuullut miehestä pihaustakaan. Tiedän kuitenkin, että kaikki on hyvin ja sen tiedon avulla pärjää jo pitkälle.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut koko tunne-elämän kirjo, mutta valtaosan ajasta minulla on ollut todella rauhallinen ja onnellinen olo. Olemme tehneet suhteemme eteen paljon töitä ja saavuttaneet tilan, jossa olo tuntuu tärkeältä ja rakastetulta silloinkin kun toinen on tosi kaukana, kaikkien kommunikointimahdollisuuksien ulottumattomissa. Kun elämässäni tapahtuu jotain kivaa, jännää tai ikävää, on Phill edelleenkin ensimmäinen kenelle halauan asiasta kertoa. Kirjoitan Phillille päivittäin sähköposteja vaikken uskokaan niiden menevän perille ja käyn pääni sisällä pitkiä monologimaisia keskusteluja, joiden lomaan kuvittelen usein myös miehen vastareaktiot. Ehkä meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys, todennäköisesti ei, mutta hyvä mielikuvitus ja sopivasti hassahtanut positiivinen asenne auttavat jaksamaan vaikeimpinakin hetkinä.

Vankan suhteen lisäksi olen saanut paljon voimaa ja positiivista energiaa ystävistä, hyvän mielen puuhista, aina jaloissa pyörivistä ja ovella odottavista kissoista, töistä ja tiiviistä työyhteisöstä. Olen todella onnellinen siitä, että olemme saaneet asua San Diegossa jo viisi vuotta ja olen uskaltanut juurtua tänne. Minulla on täällä kotikoti, paikka jonne tunnun kuuluvani silloinkin kun elämäni tärkein tuki ja turva on poissa. Vaikka välillä ikävä kirpaiseekin todella syvältä, en ole tuntenut oloania vielä kertaakaan yksinäiseksi. Se on paljon se!

Viimeiset kuukaudet ovat taas muistuttaneet minua siitä, kuinka hyvin minä pärjään haastavissa tilanteissa. Pystyn seisomaan tukevasti omilla jaloillani, mutta yhdessä me olemme entistäkin vahvempia. Edessä on vielä viikkoja ja kuukausia erossa oloa, monenlaisia tunteita ja ehkä haasteitakin, mutta sitten kun tämä kaikki on taas tällä kertaa ohi, haluan muistaa, miltä minusta tuntuu juuri nyt. Kun perusasiat ovat kunnossa, on ikävä onnellista ja kihelmöivää - täynnä mahdollisuuksia, unelmia, välittämistä ja rakkautta.

Sunnuntai 14.10

Mikä ihana päivä! Aamu alkoi herkkupuurolla ja jatkui luontoretkellä. Pakkasin eväät, hain ystäni kyytiin ja suuntasimme auton nokan kohti Palomar Mountainia.

Matkalla kohtasimme sumua ja miljoona ylämäkeen puskevaa pyöräilijää, mutta huipulla paistoi aurinko. Kävelimme kolmella eri reitillä yhteensä kymmenen kilometriä, ihailimme maisemia pilvien yllä, valokuvasimme ja söimme tietenkin myös eväitä.

Luonnon rauhassa oli ihanan helppo hengittää ja antaa mielen levätä. Metsässä on ihmisen hyvä olla!

Palasimme takaisin San Diegoon neljän aikoihin, joten kerkisin vielä hyvin valmistelemaan lounaat koko ensi viikoksi ja katselemaan The Shape of Water -elokuvan. Sovimme ennen Phillin lähtöä viettävämme etänä elokuvatreffejä, eli katselevamme samoja elokuvia ja juttelevamme niistä sitten sähköpostien välityksellä. Homma on toiminut puolittain. Olemme kyllä katsoneet samat elokuvat, mutta keskustelu on ollut aika vähäistä hyvin heikon sähköpostiyhteyden vuoksi. Mutta samapa tuo. Olen nauttinut elokuvista ja siitä ajatuksesta, että jossain tuolla merten syvyyksissä Phill on katsellut samat pätkät ja ajatellut ehkä minua. Toistaiseksi olemme katselleet The Shape of Waterin lisäksi The Greatest Showman, I Kill Giants, Lady Bird, Coco sekä Pitch Perfect 3 elokuvat. Kaikki muut ovat olleet mielestäni loistavia, mutta Pitch Perfect saa arvosanaksi aika odotetustikin vain mjah.

Loppuillan ohjelmassa ei ole mitään tuorepuuron tekoa ja kissojen rapsuttelua kummempaa. Lupasin mennä huomenna töihin jo seitsemäksi, joten nukkumaan olisi parasta päästä suht ajoissa.

Kiitos kaikille viikkoni seuraajille. En edelleekään lupaa mitään elämää suurempaa blogini suhteen, mutta Instagram (veeralampi) pysyy taatusti aktiivisena ja blogikin saattaa päivittyä hieman aiempaa ahkerammin.

Tästä taas kohti uutta viikkoa!

Lauantai 13.10

Tänään ei soi kello, mutta herään silti jo ennen puolta seitsemää ja olo on ihmeen virkeä. Köllin kuitenkin sängyssä hetken aikaa ja rapsuttelen päälläni möyriviä kissoja. Ihanaa kun ei ole kiire minnekään!

Teen aamupalaksi banaanista ja kananmunasta "pannareita" (kaksi munaa, yksi muussattu banaani) ja laitan lautaselle lisäksi kreikkalaista yogurttia, maapähkinävoita, vadelmia ja vaahterasiirappia. Herkkua! Teen sohvalle pesän ja enkä edes mieti vielä päivän muita puuhia.

Yhdekseltä on aika nousta kunnolla ylös ja alkaa hommiin. Siivoan kodin alkulämpäksi ja lähden hieman kymmenen jälkeen salia kohti. Ajelen tällä kertaa Point Lomaan, sillä haluan juosta ennen jalkatreeniä mäkiä ja portaita. Siihen tarkoitukseen on Point Loman tukikohta aivan mainio! Ihailen juostessani tummia pilviä ja kerkiän juuri sateen alta salille. Eilen illalla satoi ja ukosti ihan kunnolla, mutta tämä kuuro on nopeasti ohi. Tuoksu on silti ihanan raikas.

Treenin jälkeen suuntaan kulkuni Liberty Stationille Trader Joe's kauppaan ruokaostoksille ja Libery Marketiin lounasta metsästämään. Suosittelen tsekkaamaan Liberty Stationin, jos ikinä vietätte aikaa San Diegossa! Sieltä löytyy jotakuinkin kaikkea viehättävässä paketissa.

Päädyn ostamaan lounaaksi empanadas "piirakoita" ja teen niiden kylkeen salaatin. Jumitun taas hetkeksi sohvalle ennen kuin saan kumman päähänpiston hyökätä vierashuoneemme kimppuun. Huone on ollut jo pitkään enemmänkin varasto kuin mitään muuta. Ärsyttävää! Olen luvannut itselleni tekeväni asialle jotain sitten syksyllä, kun ulkona sataa ja on synkeää. Tänään taitaa olla se päivä... Kaivan kaikki ostamamme julisteet ja taideteokset esiin ja alan suunnittelemaan, miten laittaisin ne seinälle kaikkein järkevimmin. Siivoan myöskin vaatekaappini ja karsin taas jätesäkin verran vaatekeräykseen lähteviä vaatteita. Urakkani päätteksi huone on vähintäänkin yhtä sekainen kuin aiemminkin, mutta nyt minulla on ainakin jonkinlainen idea siitä, mitä aion siellä tehdä.

Alkuillasta päätän lähteä vielä Mission Valleyn kauppoihin ostamaan kehyksiä. Michael's on lottovoitto ja sieltä löytyy yhtä lukuunottamatta juuri oikeanlaiset. Ja koska Michael's on ihan Targetin vieressä, pitäähän sielläkin piipahta. Targetista ostan tällä kertaa vain ja ainoastaan sitä, mitä lähdin hakemaan: taulunkiinnitystarroja. Kerta se on ensimmäinenkin.

Saavun kotiin kuuden aikoihin ja alan heti samantien ruuanlaittopuuhiin. Teen uunilohta, uuniranskiksia ja niin ikään uunissa kypsennettyä parsakaalia. Nams! Ostan nykyään loheni aina Trader Joe's :ta, sillä sisäpiiritietojeni mukaan heillä on todella tarkat kriteerit kalojensa suhteen. USA:ssa näiden asioiden kanssa kannattaa ihan oikeasti olla tarkkana, sillä kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Ruuan kypsyessä uunissa, laitan ensimmäiset taulut seinälle. Loput saavat odottaa toiseen päivään, sillä kiinnitystarrat loppuvat kesken. Huone näyttää jo nyt kivemmalta, mutta kuvia en aio ottaa ennen kuin huone on vimppaa myöten valmis.

Illallisen jälkeen saan vielä inspiksen leipoa jauhottomia maapähkinävoi suklaa keksejä. Herkuttelen vaniljajätskillä ja uunituoreella keksillä, katselen jälleen kerran hömppää, kirjoittelen blogia ja sähköposteja, juon lasin viiniä ja fiilistelen uutta tauluseinää. Lauantait ovat ihania!

Ennen nukkumaan menoa pitää muistaa vielä laittaa kameran akku lataukseen, sillä huomenna on tiedossa retkipäivä metsään. En malttaisi odottaa!

P.S. Noista kekseistä tuli ihan mielettömän hyviä. Resepti ei ole oma keksimä, mutta jaan sen mielelläni muillekin:

1 cup maapähkinävoita (sellaista, missä ei ole muuta kuin maapähkinöitä ja suolaa)
1/2 cup vaahterasiirappia
1 muna
1/2 tl ruokasoodaa
1 tl vanílja extract

Sekoita sähkövatkaimella sekaisin ja lisää

1/2 cup kaurahiutaleita
1/3 cup tummia suklaahippuja

Paista 350 F noin 13 minuuttia (ohje sanoi kymmenen, mutta minulle se ei riittänyt)
sirottele päälle isorakeista merisuolaa (minä käytin vaniljalla maustettua)

Perjantai 12.10

Aamu alkaa taas kerran kesken unen. Olen unessani matkalla Riihimäen uimahalliin Phillin kanssa. Jep, juuri näin jänniä unia minä näen. Herääminen kestää taas hetken, mutta hommaa helpottaa huomattavasti se, että on vihdoinkin perjantai.

Työparini on tänään poissa ja oletan päivästä tulevan kiireisen. Olen väärässä. Kaikki menee smoothisti kepeän perjantaifiiliksen ansiosta. Olemme taas kerran todella paljon ulkona. Koulumme piha on suunniteltu niin, että siellä voi tehdä lähes kaiken sen minkä sisälläkin. Maalaamme, syömme aamusnackin picnic tyylillä, pesemme leluja, laulamme ja tanssimme, hypimme, juoksemme, kiipeilemme, tasapainoilemme, luemme kirjoja ja kokkailemme mutakeittiössä.

Ruokatauollani käyn taas kävelyllä. Matkalla kohtaan nukkuvan kodittoman miehen, kitarajamit, kaksi keski-ikäistä moottoripotkulaudoilla kiitävää naista sekä vanhan oppilaani isän, joka taittaa matkaa skeittilaudalla vaaleanpunainen polkupyörä sylissään. Tervetuloa North Parkiin!

Teen tänään taas hieman normaalia pidemmän työpäivän ja pääsen lähtemään vasta hieman viiden jälkeen. Suuntaan taas kerran Coronadoon salille. Perjantai-illat ovat aivan parhaita ajankohtia salitreenille. Salilla on juuri sopivan hiljaista ja rento meno. Juoksen ensin kymmenen minsaa vauhdilla ja soudan perään toiset kymmenen niin lujaa kuin lähtee. Tämän päälle teen ylävartalotreenin painoilla. Energiaa riittää ja treeni kulkee hyvin.

Kotiin ajellessa on jo ihan pimeää. San Diegon downtownin valomeri näyttää kauniilta Coronado sillalta katsellessa. Motarille päästyäni huomaan yllätyksekseni, että se lainehtii vedestä. Sillan toisella puolella on ilmeisesti satanut hetki sitten kaatamalla. Sateen tuoksu saa mieleni tekemään punaviiniä, joten päätän poiketa vielä kauppaan ennen kotiin ajamista. Olen kuullut joskus tutkimuksesta, jonka mukaan lasi punaviiniä vastaa tunnin salitreeniä. Jos treenaa ensin tunnin ja nautiskelee sen jälkeen lasin viiniä, elää varmasti ikuisesti.

Kotona huomaan, että hupparini on päällä nurinkurin. Hups. Se selittääkin kaikki ne ruokakaupassa saamani hymyt. Oh well, tämä menköön pimeyden piikkiin. Ruokin kissat, nautiskelen lämpimästä ja rentouttavasta suihkusta ja syön illalliseksi eiliseltä jäänyttä jackfruit pastaa. Kaadan itselleni lasin viiniä ja alan kirjoituspuuhiin.

Loppuillan ohjelmassa on nautiskelua. Suklaata ja viiniä, telkkarista jotain hömppää ja pehmoinen kissa (tai kaksi) sylissä. Aivan mahtava fiilis! Perjantai-illat ovat parhaita!

Torstai 11.10

Herään hieman ennen kuutta siihen, että jalkojeni päällä pyörii tornado. Syy löytyy herätessä.

Ennen tämä oli jokaöistä meininkiä, mutta nykyään Possu tulee enää harvemmin jalkojen päälle leikkimään.Tai ehkäpä en vain enää herää siihen. Sängystä löytyy meinaan lähes joka aamu hiiri. Onneksi meillä ei ole ollut yhtä kertaa lukuunottamatta oikeita.

Tein eilen illalla tuorepuuron jääkääppiin tekeytymään, joten aamupala hoituu helposti. Heitän sekaan valmiiksi pilkkomani mangot sekä mantelivoita ja haudutan kupposen rooibos teetä. Vietän sohvalla taas kerran liian kauan aikaa ja tulee kiire. Lähden töihin viime tipassa ja kiroan, kun huomaan, että kotimme on ympyröity tietöillä. Tie on poikki joka suuntaan, joten ei auta muu kuin pujotella puomien välistä. Onneksi työmiehet eivät ole vielä paikalla.

Saavun töihin pari minuuttia myöhässä, mutta onneksi meillä ole ihan pilkun tarkkaa. Töypäivä menee taas vauhdilla ja huomattavasti pirteämmissä merkeissä kuin eilen. Vietämme ihan koko aamun ulkona ja lounasaikaan kaikilla on nälkä. Omalla tauollani käyn kävelyllä ja lasten nukkuessa teen paperihommia tietokoneella.

Pääsen töistä puoli viideltä ja suuntaan suoraan Coronadon tukikohtaan rannalle. Olen tehnyt nyt "kesällä" lähes joka viikko yhden treenin rannalla. Se on aivan parasta. Juoksen puoli tuntia rantaa edestakaisin vaihtelevilla nopeuksilla ja teen päälle toiminnallisen jalkatreenin. Hyppyjä, kyykkyjä, tasapainoiluja, loikkia, askelkyykkyjä... Kaikkea kivaa. Samalla saan nauttia aaltojen pauhusta ja joka viikkoisesta lentonäytöksestä. Viimeviikolla ihailin jettien harjoituksia, tänään vuorossa ovat helikopterit.

Kotiin ajellessani seuraan auringonlaskun kehittymistä ja kerkiä kotiin sopivasti h-hetkellä. On pakko kävellä vielä korttelin ympäri ja imeä itseeni viimeisetkin aurinkoenergiat.

Kotona ryntään samantien lämpimään suihkuun pesemään hiekat jaloista, sillä treenaan rannalla aina paljain jaloin. Suihkun jälkeen ruokin jaloissa pyörivät kissat ja kokkailen itselleni jackfruitista (en tiedä mitä sen on suomeksi...), pavuista ja kikhernepastasta illallista. Ruuan kypsymistä odotellessa napostelen raakaa kesäkurpitsaa ja selailen Instagramia.

Loppuilta kuluu taas tuttuun tapaan kotona. Pesen pyykkiä, kirjoittelen, selailen nettiä, kuuntelen Bastillea ja leikin kissojen kanssa. Tänään on ohjelmassa vielä skype-treffit äidin ja isän kanssa kunhan Suomessa herätään.

Tämä torstai on ehdottomasti täynnä toivoa. Ihan kohta on viikonloppu!

Keskiviikko 10.10

Olen yleensä todella huono päivämäärien kanssa, mutta 10.10 on taottu niin syvälle selkärankaani, etten unohda sitä varmasti ikinä. Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Aamu alkaa taas kellon soitolla 6:15. Olen vielä syvässä unessa ja herääminen kestää hetken. Saan viereeni kaksi innokasta (ja nälkäistä) kehrääjää. Teen aamupalaksi saman setin kun eilenkin. Itse tehtyä ruisleipää, hummusta, paistettua kananmunaa, avocadoa ja tomaattia. Istahdan sohvalle syömään ja selaamaan nettiä, mutta homma keskeytyy kun sälekaihdinten välistä siivilöityy vaaleanpunaista valoa. On pakko käydä kurkkaamassa.

Kaikki blogiani tai Instagramia seurvaat tietävät jo taatusti, etten voi vastustaa auringon laskuja ja nousuja.

Työpäivä menee väsyneissä merkeissä, vaikkei päivässä mitään vikaa olekaan. Ruokatauolla hengailen koululla ja höpöttelen työkaverini kanssa. Suunnittelemme pian naimisiin menevän työkaverimme "bridal showeria".

Pääsen tänään kotiin jo puoli viideltä, eli siis silloin kun työpäiväni kuuluukin päättyä. Ajelen kaupan kautta kotiin, soitan pari puhelua ja hoidan muutaman asian netissä. Tähän kaikkeen menee yllättävän kauan aikaa ja kello alkaa lähenemään jo kuutta. Aika alkaa kokkailemaan.

Teen illalliseksi quinoa salaattia, johon tulee quinoan ja vihersalaatin lisäksi uunissa kypsennettyä ruusukaalia, porkkanaa ja sipulia sekä pannulla haudutettua papu, paprika, herkkusieni, kesäkurpitsa seosta. Ihan mielettömän hyvää! Olen vähentänyt nyt Phillin poissaollessa lihan syöntiä reilusti. Syön joka viikko jonkin verran vaaleaa lihaa, kalaa ja kananmunia, mutta valtaosa aterioistani on kasviperäisiä. Tämä ruokavalio on tuntunut kaikkein toimivimmalta ratkaisulta juuri nyt.

Illallisen jälkeen on aikaa kirjoitella blogia ja sähköposteja, katsella Parks and Recreation -sarjaa, venytellä ja rullailla. Kroppa tuntui tänään aika väsyneeltä ja tukkoiselta, joten lepopäivä tuli tarpeeseen.

Pian koittaa se hetki, josta olen haaveillut tänään aika moneen otteeseen: Saan rojahtaa sänkyyn ja jatkaa aamulla keskeytyneitä unia. Ihanaa, että huomenna on jo torstai!

Tiistai 9.10

Jos ei muusta vielä tiedäkään, että San Diegoon on tullut syksy, niin pimeyttä ei pääse täälläkään pakoon. Kello 6.15 on vielä aivan pimeää eikä sängystä ole helppo päästä ylös. Yritän pelastaa aamun värikkäällä aamupalalla ja matcha teellä. Luovuin viime talvena kofeiinista, mutta päätös ei ole mitenkään ehdoton. Juon silloin tällöin vihreää teetä ja pari kertaa olen nautiskellut jopa kupposen kahvia.

Tiistaiaamut ovat töissä yleensä kiireisiä, niin tänäänkin. Aamu menee vauhdilla ja pian on jo lounasaika. Syön keittoani lasten kanssa samaan aikaan ja vastaan ainakin kymmenen kertaa kysymykseen WHAT'S THAAAT? Varsinaisella lounastauollani käyn kävelyllä ja naureskelen Halloween-koristeille. Sää on jotakuinkin täydellinen, sunny and seventy, niin kuin San Diegossa kuuluukin olla.

Pääsen töistä viideltä ja ajelen suoraan Coronadon tukikohtaan salille. Matkalla alkaa väsyttämään, mutta väsymys hälvenee heti kun saan juostua itseni vauhtiin. Teen alkulämpän jälkeen noin 45 minuutin mittaisen keskivartalo, selkä ja olkapääpainoitteisen treenin. Treenin jälkeinen olo on niin hyvä, että taidan hymyillä itsekseni. Vastaantulijoitakin hymyilyttää.

Kotiin ajellessa ihailen vaalenpunaisena hohkaavaa kaupunkia Coronado-sillalta ja mietin jälleen kerran, kuinka onnekas olenkaan saadessani nauttia näistä maisemista päivittäin. Eilen tuli tasan viisi vuotta siitä kun muutimme San Diegoon enkä ole saanut kaupungista vieläkään tarpeekseni. En tiedä edelleenkään kauanko saamme täällä asua ja päädymmekö tänne kentien pysyvästi, mutta jos kaikki loksahtaisi kohdilleen, tekisin tänne mielelläni meille forever homen.

Kotona odottaa pimeä koti ja kaksi nälkäistä kissaa, joista toinen luikahtaa ulos ruohoa syömään. Noukin Kisun takaisin sisälle ja painelen suihkuun. Illalliseksi syön samoja tähteitä kuin eilenkin samalla kun katselen jakson Parks and Recreation -sarjaa. Nappaan jälkkäriksi pari taatelia ja viikonloppuna ostamiani lakuja ja päätän keittää kupposen teetä. Kurpitsa roobios höyryää kupissa ja olo on ihanan raukea.

Tämä on päivän paras hetki: Sähköpostin kirjoittelua, hyvää musiikkia, teetä ja karvaisia sohvakavereita. Enää ei tarvitse eikä pidä, saa vain olla ja nauttia.

Maanantai 8.10

Hupsista heijaa, elossa ollaan! En viitsi selitellä enkä lupailla mitään elämää suurempaa, mutta nyt suunnitelmissa on jakaa teidän kanssa taas viikon verran elämää. Ihan jo siitä syystä, että muistan itsekin sitten joskus, millaista arkeni oli Phillin komennuksen aikana. Tästä siis lähtee, seitsemän päivää enemmän tai vähemmän syksyisessä San Diegossa.

Herään paria minuuttia ennen herätyskelloa, hieman kuuden jälkeen. Possu-kissa hyppää kehräämään ja rapsutettavaksi, Kisu tuijottelee lipaston päältä ja alkaa sitten nuolemaan Phillin partavesipulloa. On pakko nousta ylös ja siirtää pullo vessan hyllyyn. Eihän siinä mennytkään kuin kolme kuukautta. 

Ulkona on vielä ihan pimeää ja olo tuntuu maanantaimaiselta. Ruokin kissat ja iseni. Olen onnellinen sunnuntai-illan Veerasta, joka teki aamupalaksi tuorepuuroa ja alkuviikon lounaiksi kurpitsakeittoa ja ruisleipää.

Työpäivä alkaa klo 7:45. Koulu aukeaa seitsemältä ja paikalla on jo muutamia lapsia kolmesta eri ryhmästä. Ohjeistamme aamuopettajan kanssa lapset siivouspuuhiin ja lähdemme ulos. Aloitamme päivät aina ulkoilulla ja vietämme muutenkin päivästä suurimman osan ulkona.

Työpäivä on juuri sopivan kiireinen ja päivä etenee vauhdilla. Meillä on tänään kolmen opettajan vajaus, mikä tuntuu pienessä koulussa jo paljon. Yhteishenki on kuitenkin niin hyvä, että hommat hoituvat saumattomasti. Lupaan tehdä ainakin tänään ja huomenna hieman ylitöitä ja pääsen töistä viideltä.

Viideltä hyppään autoon ja haen ystäväni kyytiin. Jatkamme matkaa Cowles Mountainille iltahaikille. Kaksi ja puoli kilometriä ylämäkeen ja kaksi ja puoli kilometriä alas. Samalla paranee myös maailma. Kerkiämme juuri ja juuri alas ennen kuin on ihan pimeää.

Saavun kotiin puoli kasilta ja ovella odottaa laatikollinen hedelmiä ja vihanneksia Imperfect Producelta. Kyseessä on uudehko palvelu, jonka kautta voi tilata kotiin kuljetettuna sellaisia vihanneksia ja hedelmiä, jotka menisivät muuten hävikkiin. Osa tuotteista ei täytä kauppojen kauneusvaatimuksia ja osaa on tällä hetkellä tarjolla liikaa. Laatikon sisällön ja koon saa päättää itse ja tarjolla on sekä luomu- että tavallisia tuotteita. Olen suuri fani! Pieni ja helppo tapa taistella ruokahävikkiä vastaan.

Mutta nyt on pakko saada ruokaa! Keitän kikhernepastaa ja lämmitän viikonlopulta jääneitä kalkkunapyöryköitä ja tomaattikastiketta. Pastan kypsymistä odotellessa tyhjennän tiskikoneen ja syön seisaaltani lehtikaalisalaattia. Yleensä syön illalliseni mieluiten suihkun raikkaana, mutta tänään en pysty odottamaan. Stinky kid, mutta onneksi kissat eivät välitä.

Loppuilta kuluu sohvalla. Kirjoittelen blogia, kuuntelen Nate Ruessia, selailen Instagramia, katselen kun Possu jahtaa kärpäsiä ja kirjoitan Phillille sähköpostin vaikka tiedänkin ettei yhteys ole pelannut hetkeen. Tavoitteeni on mennä nukkumaan kymmeneltä, mutta katsotaan, miten tässä käy. 

Ei yhtään hullumpi maanantai. Tästä on hyvä aloittaa uusi viikko.

Projekti luokkahuone

Maanantaiaamuna uusi luokkahuoneemme oli kirjaimellisesti tyhjä canvas, mutta kahden pitkän ja tehokkaan päivän jälkeen kaikki on nyt valmista uuden kouluvuoden varalle.

Meidän koulussa on tapana sulkea koko koulu viikoksi juuri ennen uuden kouluvuoden alkua, jotta me opettajat saamme valmistautua rauhassa ja toteuttaa visiomme ja unelmamme ilman iltatöitä tai ylimääräisiä (joskin hyvin innokkaita) apureita. Luokkahuone on tavallaan kolmas opettaja, minkä vuoksi sen toimivuus ja viihtyvyys on todella tärkeää. Meillä opettajilla on täysin vapaat kädet luoda juuri oman näköisemme tila, sillä me tunnemme omat ja lapsiryhmämme tarpeet kaikista parhtaiten. Yritämme käyttää ensisijaisesti jo olemassa olevia materiaaleja ja kierrättää kaiken mahdollisen, mutta jos ja kun tarvitsemme jotain uutta, hoituu se yleensä ongelmitta.

Koulussamme noudatetaan continuing care -periaatetta, eli ryhmä ja opettajat pysyvät samana pikkuisista eskariin, mutta fyysinen luokkahuone vaihtuu joka vuosi elokuun lopussa. Minusta tämä on toimiva ratkaisu, sillä lapset ja perheet tulevat vuosien saatossa todella läheisiksi ja tutuiksi, mutta luokkahuoneen vaihtaminen muistuttaa viimeistään siitä, että nyt ollaan taas vuoden verran isompia ja muutenkin pieni muutos tekee aina hyvää.

Uusi luokkahuoneemme on edellistä isompi ja nyt meillä on taas oma pieni sivupiha isomman jaetun pihan lisäksi. Kahden opettajan voimin voivat halukkaat olla ulkona melkeinpä niin paljon kuin lystää, mikä on todellinen win, win, win tilanne meidän kaikkien näkökulmasta. Varsinkin San Diegossa, missä jokainen päivä on hyvä ulkoilupäivä. Etenkin silloin harvoin kun sataa!

Kun luokkahuone on valmis, saa lopun viikkoa pitää lomaa. Päätimme työparini kanssa olla tehokkaita ja hoitaa koko homman kahdessa päivässä. Ahkeroimme maanantaina kellon ympäri ja tiistaina kymmenen tuntia ja valmista tuli! Vaikka eilen illalla takki olikin aika tyhjä, olin ihan hirmuisen innostunut tulevasta vuodesta ja meidän uudesta viihtyisästä luokasta. Seinät täyttyvät vuoden aikana taatusti valokuvista ja lasten taideteoksista ja lelut ja huoneen järjestys muuttavat paikkaansa useita kertoja, mutta tästä on hyvä aloittaa.

Tämä opettaja on ihan valmis lomailemaan nyt muutaman päivän aloittamaan maanantaina uuden kivan kouluvuoden.