Ikävä ihana ikävä

USA:ssa siirryttiin viime yönä talviaikaan, minkä kunniaksi sisäinen herätyskelloni herätti minut jo heti viiden jälkeen. Pakottauduin kuitenkin löhoilemään sängyssä yhdessä seilailevien ajatusteni kanssa ja päädyin pohtimaan ikävää.

Phill lähti komennukselle melkein neljä kuukautta sitten. Neljän kuukauden aikana olen saanut puhua Phillin kanssa puhelimessa muutaman kerran kahden eri satamakäynnin yhteydessä. Inboxiin on kilahtanut kaksitoista sähköpostia ja postiluukusta on löytynyt kolme kirjettä. Viimeiseen reiluun kuukauteen en ole kuullut miehestä pihaustakaan. Tiedän kuitenkin, että kaikki on hyvin ja sen tiedon avulla pärjää jo pitkälle.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut koko tunne-elämän kirjo, mutta valtaosan ajasta minulla on ollut todella rauhallinen ja onnellinen olo. Olemme tehneet suhteemme eteen paljon töitä ja saavuttaneet tilan, jossa olo tuntuu tärkeältä ja rakastetulta silloinkin kun toinen on tosi kaukana, kaikkien kommunikointimahdollisuuksien ulottumattomissa. Kun elämässäni tapahtuu jotain kivaa, jännää tai ikävää, on Phill edelleenkin ensimmäinen kenelle halauan asiasta kertoa. Kirjoitan Phillille päivittäin sähköposteja vaikken uskokaan niiden menevän perille ja käyn pääni sisällä pitkiä monologimaisia keskusteluja, joiden lomaan kuvittelen usein myös miehen vastareaktiot. Ehkä meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys, todennäköisesti ei, mutta hyvä mielikuvitus ja sopivasti hassahtanut positiivinen asenne auttavat jaksamaan vaikeimpinakin hetkinä.

Vankan suhteen lisäksi olen saanut paljon voimaa ja positiivista energiaa ystävistä, hyvän mielen puuhista, aina jaloissa pyörivistä ja ovella odottavista kissoista, töistä ja tiiviistä työyhteisöstä. Olen todella onnellinen siitä, että olemme saaneet asua San Diegossa jo viisi vuotta ja olen uskaltanut juurtua tänne. Minulla on täällä kotikoti, paikka jonne tunnun kuuluvani silloinkin kun elämäni tärkein tuki ja turva on poissa. Vaikka välillä ikävä kirpaiseekin todella syvältä, en ole tuntenut oloania vielä kertaakaan yksinäiseksi. Se on paljon se!

Viimeiset kuukaudet ovat taas muistuttaneet minua siitä, kuinka hyvin minä pärjään haastavissa tilanteissa. Pystyn seisomaan tukevasti omilla jaloillani, mutta yhdessä me olemme entistäkin vahvempia. Edessä on vielä viikkoja ja kuukausia erossa oloa, monenlaisia tunteita ja ehkä haasteitakin, mutta sitten kun tämä kaikki on taas tällä kertaa ohi, haluan muistaa, miltä minusta tuntuu juuri nyt. Kun perusasiat ovat kunnossa, on ikävä onnellista ja kihelmöivää - täynnä mahdollisuuksia, unelmia, välittämistä ja rakkautta.

Miksi?

Miksi viileä ilma tuoksuu paremmalta kuin lämmin?

Miksi joinain aamuina vain tietää, että päivästä tulee hyvä?

Miksi poliisiauton läsnäolo sotkee koko liikenteen?

Miksi ostan joka vuosi halloweeniksi karkkia vaikka tiedän, ettei kukaan tule kuitenkaan lukkojen takana sijaitsevalle ovellemme?

Miksi Phill luulee, etten pidä snickerseistä?

Miksi Possu pitää tulisista paprikoista?

Miksi pumpkin spicella ei ole oikeastaan mitään tekemistä kurpitsan kanssa?

Miksi odotan jo ihan hirveällä innolla työpaikan secret santa -viikkoa?

Miksi  upeat auringonlaskut motivoivat minua juoksulenkille paremmin kuin mikään muu?

Miksi minun punaiset hai-saappaat ovat lasten mielestä paras "lelu" ikinä?

Miksi kaikki huostaani annetut kasvit kuolevat?

Miksi silti haaveilen puutarhasta?

Miksi kissat kuorsaavat?

Elämän onnellisinta aikaa

Muistelimme ystäväparinkuntamme kanssa heidän muutaman vuoden takaista kotiaan ja he totesivat lähes yhteen ääneen eläneensä siellä elämänsä onnellisinta aikaa. Tuo toteamus oli ehkä osittain vitsi, mutta sai minut silti pohtimaan omaa elämääni.

Milloin olen ollut onnellisimmillani vai onko se kenties vielä edessä?

Olen aika perusonnellinen tyyppi. Jokaiseen elämänvaiheeseen ja vuoteen on kuulunut paljon positiivista ja luonnollisesti myöskin ikäviä ja vaikeita asioita. Aika harvoin elämässäni on sellaisia pitkiä ajanjaksoja, jolloin elämän jokaikinen osa-alue olisi täydellisesti kunnossa. Onneksi vastapainoksi löytyy monia täydellisiä hetkiä, jolloin koen olevani täydellisen onnellinen ja huoleton.

Elämä ja onni on aika paljon itsestä ja asenteeta kiinni. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta kun perusasiat ovat kunnossa, on pieniä vastoinkäymisiä huomattavasti helpompi sulattaa ja niiden avulla pystyy jopa ponnistelemaan eteenpäin kohti uusia tavoitteita ja haaveita. Ajatus täydellisestä onnesta on oikeastaan jopa pelottava. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kauanko tämä kestää? Mitä, jos en olekaan enää koskaan näin onnellinen?

Uskon ja toivon, että onneni on ripoteltu elämääni epämääräisiksi hippusiksi, joita löytyy sekä maanantai-illoista sohvalla että suurista seikkailuista tuntemattomilla vesillä. Juuri tällä hetkellä taidan körötellä siellä vuoristoradan huipulla tietäen, että kohta mennään johonkin suuntaan, mutta epävarmana siitä, kirpaiseeko se vatsanpohjalta mukavasti vai ikävästi. Valehtelisin, jos väittäisin odottavani tulevia töistä johtuvia elämänmuutoksia innolla, mutta olen jotakuinkin päättänyt sopeutua ja ottaa pienistäkin murusista kaiken ilon irti. Onnea ja onnenlähteitä on onneksi monia erilaisia.

Rentoutumisen taito, tiede ja taide

Rentoutuminen on nyky-yhteiskunnassa aika olennainen taito. Sen luulisi olevan helppoa, mutta välillä kiireen ja stressin iskiessä se on yllättävän vaikeaa. Nykyinen mottoni on work hard, relax hard, jonka toteuttamisessa olen onnistunut viime aikoina vaihtelevan tasokkaasti.

Rentoutumisessa ehkä kaikkein olennaisinta on se, ettei siitä ota stressiä. Kun minulla oli pari viikkoa sitten kolmipäiväinen viikonloppu, olin torstaina täysin järjenvastaisesti kireä kuin viulunkieli. Kolme päivää vapaata, siitä on pakko ottaa kaikki irti. Pakko touhuta, pakko rentoutua, pakko, pakko, pakko. Kunnes perjantaina tajusin, ettei ollut oikeasti pakko ja todellakin rentouduin.

Kun rentoutumisen pakosta pääsee eroon, saattaa jopa huomata, että rentoutuminen on aika helppoa. Rentoutua kun voi niin kovin monella tavalla:

Joskus rentoudun joogaamalla, toisinaan taas aivan tautisen rankalla treenillä. Joskus syön suklaata hitaasti silmät kiinni, toisinaan nautin lasin punaista. Joskus pakenen todellisuutta elokuvaan, toisinaan seikkailen kirjojen maailmassa. Joskus vietän aikaa ystävien kanssa, toisinaan haluan olla ihan yksin. Joskus lähden luonnonhelmaan, toisinaan shoppailen ihmisvilinässä. Joskus ihailen taidetta, toisinaan luon jotain omaa ihan itse. Joskus en tee yhtään mitään, toisinaan touhotan aamusta iltaan.

Melkeinpä mikä tahansa toiminta tai toimettomuus voi rentouttaa, jos se tuo itselle mielihyvää joko siinä hetkessä tai pidemmällä tähtäimellä. Joskus ainoa ja vihonviimeinen keinoa rentoutua saattaa olla jopa työnteko tai hoidettavien asioiden ruksiminen pitkältä listalta. Pitkään lykättyjen velvollisuuksien hoitaminen tuo ainakin minulle suurta mielihyvää. Varsinkin kun useimmiten kyse ei ole oikeasti mistään isoista jutuista.

Mutta siitäkin huolimatta, että rentoutua voi monella eri tavalla, on minulle välillä haastavaa tunnistaa, mitä kehoni tai mieleni tahtoo tai tarvitsee juuri tällä kerralla ja onko tahto ja tarve kenties ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi tänään olin töistä tullessani sekä fyysisesti että henkisesti aika poikki. Olin ajatellut tekeväni rankan treenin, josta myös mieleni oli innoissaan.  Kehon kolotukset ja väsymys enteilivät kuitenkin ihan muista tarpeista enkä osannut päättää, mikä olisi kaikkein järkevin vaihtoehto. Olisin luultavasti valahtanut suoraan sohvalle ellei Phill olisi päättänyt treenata kanssani. En viitsinyt tehdä toiselle ohareita, mutta varoittelin kyllä alhaisesta energiatasosta. Hassua kyllä kolotukset ja väsymykset unohtuivat samantien kun treenini pääsi vauhtiin. Tunnin päästä olin täynnä hikeä, hymyä ja energiaa ja tiesin tehneeni summanmutikassa oikean valinnan.

Oman mielen ja kehon kuunteleminen ei ole helppoa, mutta harjoittelu tuottaa kai tässäkin hommassa tulosta. Parasta on, kun löytää tasapainon itseltä vaatimisen ja armollisuuden välillä. Laiskuus ei ole välttämättä aina pahasta, mutta ennen sen nielaisemista kannattaa laiskuutta tökätä sormella ja kuulostella omaa fiilistä. Mikä minut tekee onnelliseksi juuri nyt, viiden minuutin päästä, tunnin päästä, huomenna ja ensi vuonna? Millä asioilla on oikeasti väliä?

Vaikka oma rentoilun taitoni onkin kehittymässä, on minulla vielä pitkä matka kissojen tasolle. Otetaan näistä karvakavereista oppia. Ainakin jotakuinkin ihmisille sopivalla tyylillä.

Parasta ulkosuomalaisuudessa - Vapauttava kaavattomuus

Minun ei ollut koskaan tarkoitus muuttaa pysyvästi ulkomaille ja ryhtyä ulkosuomalaiseksi, mutta elämä päätti toisin.

Tarkoitukseni oli lähteä vain puoleksi vuodeksi vaihtoon Amsterdamiin ja palata sen jälkeen hieman fiksumpana ja avarakatseisempana tuttuihin kuvioihin. Puolivuotta maailmalla teki kuitenkin tehtävänsä ja paluu Suomeen alkoi tuntumaan liian pikaiselta. Mitähän muuta maailmalla olisi minulle tarjota?

Lähdin Bostoniin au-pairiksi, rakastuin ja erinäisten välivaiheiden jälkeen huomasin olevani ulkosuomalainen. En suunnitellut itselleni tällaista elämää enkä tiennyt vielä naimisiin mennesäkään ihan täysin, millaista elämämme tulisi olemaan. Mutta sepä juuri taitaakin olla omassa ulkosuomalaisuuskokemuksessani parasta: kaavattomuus.

Suomessa asuessani minulla oli selkeä käsitys mihin elämäni oli matkalla. Opinnot loppuun, töihin, naimisiin, omakotitalo ja perhe. Aika perusjuttuja, joiden kuvittelin riittävän onnellisuuteen. Olin järkevä suorittaja enkä oikein osannut edes haaveilla tutun kaavan ulkopuolelle.

Olisin minä saattanut tämän Suomessakin ymmärtää ajan kanssa, mutta ulkomaille muuton myötä se tuli eteen väistämättä: Elämän voi rakentaa monella eri tavalla. Ulkosuomalaisena minulta puuttui valmiit kaavat ja homma alkoi alusta. Kaavattomuus on ollut välillä rankkaakin, mutta ennen kaikkea vapauttavaa. Repäisin itseni täysin irti yksi ainoa oikea tapa ajattelusta, ja pysähdyin miettimään, mikä minusta tuntuu hyvältä ja parhaalta. Tämä on minun elämäni ja minä olen vastuussa omasta onnellisuudestani.

Eteläisen Kalifornian (teko)järvimaisemia

Minulla on tukevat juuret Suomessa ja elämä täällä. Olen onnellinen, vaikkei elämä ulkomailla olekaan yhtään sen enemmän ruusuilla tanssimisita kuin Suomessakaan. Olen kuitenkin oivaltanut sen mistä myöskin Aloe Blacc lauloi korvaani tänään juoksulenkillä: It's aint what happens to you, it's what you do about it... Elämän rakentaminen päättyy vasta sitten kun elämäkin eikä koskaan ole liian myöhäistä repäistä ja olla onnellinen.

London and Beyond -blogin Lena haastoi ulkosuomalaiset bloggaajat kirjoittamaan aiheesta parasta ulkosuomalaisuudessa. Lenan kirjoitus sekä linkit kaikkien muiden osallistujien kirjoituksiin löytyvät täältä. Jätin muiden osallistujien kirjoitukset tarkoituksella lukematta ennen omani kirjoittamista, enkä malta odottaa, että kerkiän lukemaan kaikkien kanssabloggaajieni tekstit.

Luonnollinen kauneus

Oivalsin juuri jotain sellaista, jonka olen oivaltanut ennenkin, sitten unohtanut, oivaltanut uudestaan ja taas kerran unohtanut: Kauneus on ennenkaikkea tunne ja niin paljon enemmän kuin pelkkä ulkomuoto.

Kauneus kulkee mukana hetkessä ja paikassa. Se on kokonaisvaltaista hyvää oloa ja fiilistä. Sitä voi vahvistaa ulkoisilla asioilla ja palautteella, mutta loppujen lopuksi sen täytyy lähteä omasta olosta ja tunnetilasta. Voin tuntea oloni kauniiksi täydessä meikissä, ilman meikkiä, hikisenä treenin jäljiltä tai ripsarit poskille valuneena. Päällänikin voi olla mitä vain, kunhan vaatteet tuntuvat omilta.

Kauneutta on monenlaista ja sitä myös tavoitellaan monilla erilaisilla keinoilla. Tärkeintä on ulkaltaa kuunnella itseään ja olla sellainen kuin itselle tuntuu luonnolliselta.

Mutta vaikka oma olo onkin kaikkein keskeisintä, on ihminen sen verran sosiaalinen olento, että ympäristön palautteellakin on merkitystä. Tuntuu hyvältä, kun puoliso keskeyttää puuhansa vain kertoakseen, että näytät kauniilta. Tai kun tuntematon ohikulkija kehuu kauniita silmiäsi tai kivoja kenkiäsi. Jos joku sanoo ulkonäöstäsi toistuvasti jotain negatiivista, jää sekin mieleen kummittelemaan ja ikävimmässä tapauksessa muokkaa tapaa, jolla näet itsesi.

USA:ssa ulkoisia asioita kommentoidaan herkemmin kuin Suomessa, enkä näe sitä pahana asiana, kunhan kommentit ovat positiivisia ja muistamme, että olemme niin paljon enemmän kuin kiva paita, tietyn väriset silmät tai tietyn mallinen vartalo. USA:ssa ei kommentoida pelkästään ulkonäköä, vaan kehutaan ylipäänsä enemmän, sekä itseä että muita.

Opettajan roolissa olen pohtinut erityisen paljon, pitäisikö lasten ulkonäköä kommentoida laisinkaan, vaan pitäytyä vain ja ainoastaan lasten teoissa ja taidoissa, yrityksissä ja onnistumisissa. Olen kuitenkin päätynyt siihen, että kauneuden tunne on kiinteä osa minäkuvaa ja ihmisenä olemista. Kauniiksi kutsuminen ei tarkoita sitä, ettenkö voisi olla myös fiksu, pystyvä ja taitava. Oleellisinta on, että jokaisella lapsella ja aikuisella on mahdollisuus tuntea itsensä kauniiksi ja ymmärrys siitä, että kauneus on vain pieni osa sitä, mitä me olemme.

Ihanteellista olisi, että kauneuden ja pystyvyyden tunne olisi lopulta niin vahva, ettei se riippuisi enää ulkoisesta palautteesta tai normeista, jotka eivät ole absoluuttisia totuuksia tai tunnu välttämättä itselle luonnollisilta. Minä olen minä ja kaunis juuri tällaisena, aivan niinkuin sinäkin.

Ilman musiikkia

Safari Parkissa vieraillessamme pääsimme kylään lemurien kotiin. Ennen tiluksille astumista piti jokaisen vierailijan desinfioida kätensä ja kuunnella nopeat ohjeet, miten vierailulla tulisi käyttäytyä. Olin innoissani, sillä lemurit ovat aika veikeitä otuksia. Päässäni kaikui jo Morgan Freemanin ääni ja Imagine Dragonsin Top of the World -kipale, samalla kun sieluni silmissä vilisti loikkivia lemureita.

Todellisuus oli tietenkin ihan toinen. Ensinnäkään lemureiden häkki ei ollut sieltä isoimmasta ja mukavimmasta päästä. Mitään kovin suuria tanssibileitä siellä ei olisi siis voinut järjestää. Toisekseen lemurit olivat päiväunilla ja kolmannekseen mistään ei titenkään kaikunut musiikkia. Katselimme uinuvia lemureita ja harkitsimme hetken aikaa jopa Top of the Worldin laulamista, mutta päätimme sitten kuitenkin kunnioittaa toisten kotirauhaa ja uniaikaa. Jätimme lemurit nukkumaan ja lähdimme moikkaamaan päiväeläimiä.

Yksi syy miksi elämä ei ole kuin elokuvaa, on se, että elämästä puuttuu soundtrack. Päässäni soi kyllä musiikki jotakuinkin koko ajan, mutta ei se ole sama kuin elokuvien tarkkaan valitut sävelmät. Musiikki menee minulla suoraan tunteisiin ja saattaa helposti muuttaa jopa mielialani äärilaidasta toiseen. Pidän lähes kaikenlaisesta musiikista, mutten läheskään jokaisena hetkenä. 

Olin ennen vielä suurempi muusikin tarvitsija kuin nykyään. En osannut tehdä juuri mitään ilman musiikkia ja kuulokkeet meinasivat jo juurtua korviini. Kuuntelin muusiikkia kävellessä, pyöräillessä, bussissa, junassa, kotona, urheillessa, siivotessa - ihan koko ajan. Jossain vaiheessa opettelin kävelemään ja pyöräilemään (tarvittaessa) ilman musiikkia, hieman myöhemmin matkustamaan ja nyt ihan viimeisimpänä olen oppinut myös mahdottoman: Osaan urheilla ja jopa juosta ilman musiikkia. Uskomatonta kyllä, nykyään ei ole täysi katastrofi, jos huomaan iPodin akun olevan lopussa vasta siinä vaiheessa kun lenkkarit ovat jo jalassa. Hyvä niin, sillä jostain syystä iPodin lataaminen tuntuu olevan useimmiten ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Vaikka elämä sujuukin nykyään myös ilman musiikkia, on musiikki minulle edelleenkin tärkeää. Olen miettinyt monesti, kuinka hassua olisi, jos elämän taustalla pyörisi ihan oikeasti soundtrack. Kuinka erilaiselta kaikki mahtaisikaan tuntua ja kuka valitsisi kappaleet...? Kiehtova, mutta myös hieman pelottava ajatus.

Yritin miettiä, mikä biisi taustallani soisi juuri nyt, mutta siitä ei tullut mitään, koska pääni on vallannut sitkeästi jo moneksi tunniksi Time After Time. Oma vika, mitäs menin laulamaan, kun Phill pudotti vahingosta kädestään timjamin eli thymen. Karma... Sen kanssa ei kannata leikkiä!

Kun suusta pääsee mitä vaan

Brysselin tiistaiset terrori-iskut surettavat ja pelottavat. Tiedän, että maailmalla tapahtuu hirveitä asioita päivittäin, mutta terrorismin hivuttautuessa yhä lähemmäs ja lähemmäs tuttuja alueita - maita ja kaupunkeja joissa asuu ystäviä ja tuttuja ja joista minulla on omiakin kokemuksia -  koskettaa se läheisemmin kuin tapahtuvat maissa, jotka ovat itselle tuttuja vain uutisten välityksellä.

Koska murehtiminen ja uutisten pakonomainen seuraaminen ei auta ketään, kaikkein vähiten omaa oloani, päätin seurata uutisia vain sen verran, että pysyisin kärryillä tärkeimmistä lisätiedoista. Aktiivisena sosiaalisen median käyttäjänä en voinut kuitenkaan varjella itseäni muutamien suomalaisten ja amerikkalaisten poliitikkojen kommenteilta, jotka saivat vereni kiehumaan. Suvakkien ilkkumista, rajojen sulkemisen ehdottamista, kaikkien muslimien vartioimista, kidutuksen sallimista... Siinä ei näytä olevan mitään rajaa, mitä poliitikot päästävät suustaan.

Kyllähän poliitikoilla saa ja pitääkin olla mielipiteitä, mutta mielipiteiden lisäksi pitäisi löytyä myös tietoa ja taitoa esittää mielipiteet muita loukkaamatta. Syrjiminen, pilkkaaminen ja rasismi eivät ole missään olosuhteissa oikein eikä poliitikonkaan mielipide ole läheskään aina faktoihin perustuvaa tietoa.

Olen tällä hetkellä erityisen altis ärsyyntymään poliitikkojen puheista. Tästä on suurimmaksi osaksi kiittäminen Trumpia ja herran hyvin näkyvää vaalikampanjaa. Aluksi pidin miestä huonona vitsinä, mutta enää ei ole hetkeen naurattanut tippaakaan. Trumpin suosio on vähintään yhtä pelottavaa kuin miehen kommentitkin. Tuntuu hurjalta asua maassa, jossa Trumpin latelemilla valheilla ja raisistisilla kommenteilla saatetaan ihan oikeasti voittaa vaalit. Se on minulle silti pieni mysteeri, missä Trump-fanit luuraavat, sillä en ole vielä toistaiseksi tavannut yhtä ainuttakaan kannattajaa kasvotusten. Onneksi. Kertoo ehkä jotain niistä piireistä, joissa itse liikun.

Välttelen nykyään Trumpia koskevien artikkeleiden lukemista, sillä en tarvitse tämän miehen teoista ja mielipiteistä enää yhtään lisää tietoa. Viime viikolla silmiini osui kuitenkin Humans of  New Yorkin perustajan, Brandon Stantonin, avoin kirje Donald Trumpille. Yllätyin, sillä HONY pysyttelee yleensä erossa politiikasta, mutta kirjeen luettuani ymmärsin ja yhdyn Brandonin ajatukseen täydestä sydämestäni: Trumpin vastustamisessa ei ole kyse enää poliittisesta, vaan moraalisesta valinnasta. Facebook -linkki Humans of New Yorkin kirjoitukseen löytyy tästä.

Minulla ei ole vielä äänioikeutta, joten esivaaleissa en saa ääntäni kuuluviin. Olen kuitenkin harkinnut vakavasti kansalaisuushakemuksen täyttämistä, jotta pääsisin vaikuttamaan varsinaisissa vaaleissa edes yhden äänen verran. Jännittää ja jopa vähän pelottaa, miten tässä oikein käy.

Osanottoni kaikille, joita Brysselin ja Turkin terroristi-iskut ovat koskettaneet läheisesti.

Minä ja kaikki muut

Tuntuuko teistä koskaan kummalta tehdä jotain itselle harvinaista ja huomata, että sadat tai tuhannet muutkin ovat juuri samalla hetkellä samoissa puuhissa?

Istuskelet aamuvarhaisella rannalla ja meri on mustanaan aamuvirkkuja surffareita. Eikö kukaan enää nukukkaan aamuisin pitkää?

Menet sunnuntaiaamuna klo 10 elokuviin ja elokuvasali pursuilee liitoksistaan. Onko aamuelokuvissa käynti kaikille muille ihan normijuttu?

Ajelet ennen aamuviittä lentokentälle. Tiet ovat hiljaisia, mutta lähtöhallissa tuntuu, että vähintään puoli kaupunkia onkin saapunut lenkokentälle seuraksesi. Minne kaikki ovat matkalla? Miksi juuri tänään, juuri nyt?

Menet tiistai-iltana teatteriin. Teatterin ovet imevät juhlapukuista teatterikansaa kuin musta-aukko konsanaan. Loppuun myydyn näytöksen jälkeen astut ihmisvirran mukana kadulle, mutta parin korttelin päässä on jo ihan hiljaista. Teatterissa oli lauantaitunnelma, kaduilla ihan tavallinen tiistai. Seuraavana aamuna mietit, miten tiistai-illan kulttuuriväki selviää keskiviikoista kunnialla.

Ajelet Utahissa keskellä aavikkoa. Tie kiemurtelee korkealle kalliolle, josta näkee pitkälle kaikkiin suuntiin. Näet vain kaksi muuta autoa. Jatkat matkaa määränpäähäsi, kanjonin näköalapaikalle, jonka ihmispaljous hämmentää. Mistä ihmeestä nämä kaikki ihmiset tulivat, kun tiellä ei näkynyt ketään? Ja miten ihmeessä kaikki nämä ihmiset löysivät tänne, kun itse kuulin paikasta vasta eilen?

Lista jatkuu loputtomiin...

Tämä oman elämänsä erityinen onkin suuremmassa mittakaavassa aika tavallinen. 

Tarinoita

Olen suuri Facebookin ystävä, mutta viimeaikoina uutisvirtani on saanut minut usein surulliseksi ja jopa vihaiseksi. Silmieni eteen levittäytyy joka päivä sellaista sontaa, että oksat pois. Uutisten (jotka eivät tässä(kään) maassa ole puolueettomia) lisäksi jokaisella tuntuu olevan jotain sanottavaa, vaikka tietoa ja ymmärrystä olisikin pyöreä nolla. 

USA:ssa kohistaan tällä hetkellä lähestyvistä presidentinvaaleista ja erityisesti siitä yhdestä surullisen kuuluisasta ehdokkaasta, jonka kommentit tuntuvat kaikessa typeryydessään saavan kaikkein eniten palstatilaa. Presidenttiehdokkaiden lisäksi keskustellaan terrorismista, muslimeista, pakolaistilanteesta, massasurmista, aselaista ja vähemmistöjen asemasta. 

Mieleni kuohuu ja olen viettänyt monta iltaa puhisten joko yksikseni tietokoneelle tai sitten yhdessä Phillin tai ystäviemme kanssa. Sosiaalisessa mediassa olen kuitenkin ollut mielipiteistäni aika hiljaa. Ei siksi, etteikö minua kiinnostaisi, vaan siksi, että minulle tämä blogi on kaikessa arkisuudessaan höppänän kevyt henkireikä, jossa politiikka ja mielessä möyrivät maailmanluokan asiat pääsevät esille vain silloin tällöin.

Mitään suurta saarnaa tai mielipidetulvaa en aio tälläkään kertaa kirjoittaa, vaan kehoitain teitä ihan kaikkia vierailemaan Humans of New York -sivulla ja lukemaan ainakin yhden tarinan. Tällä hetkellä sivustolta voi lukea syyrialais-perheiden tarinoita. Nämä perheet ovat menettäneet jotaikuinkin kaiken, odottaneet vuosia väliaikaisessa limbossa, käyneet läpi laajoja arviointeja ja nyt vihdoin saaneet kuulla muuttavansa pian USA:han. Heidän tarinansa ovat aitoja ja puolueettomia - heidän ikiomiaan.

Oikeiden ihmisten tarinat eivät ole aina mieltä ylentäviä, mutta toivottavasti kuitenkin mieltä avartavia. Kohdataan toisemme ihmisinä ja yritetään olla ihmisiksi.

Kummallinen kiire

Olen miettinyt viime aikoina jonkin verran arkista ystäväämme kiirettä ja tullut siihen tulokseen, että se on aika kumma juttu. Kiireestä aina valitetaan, mutta toisaalta se on myös normi, jopa ihannoitava asia.

Olen järjestänyt itseni tänä syksynä tilanteeseen, jossa saan määritellä ainakin osittain itse, kuinka kiireisiä päiväni ovat. Päivinä ja viikkoina, jolloin työskentelen täysipäiväisenä sijaisena muistan, millaista normaalin elämän kuuluu olla oravanpyörässä. Muistan, miltä tuntuu olla liikkeessä aamusta iltamyöhään, jumittaa liikenteessä kaikkien muiden kanssa ja kuinka vähän aikaa jää kaikelle sille, mikä ei kuulu "pitäisi" -listaan. Hyppään pyörän kyytiin vanhasta tottumuksesta eikä iltaisin tarvitse unta juuri odottaa. Kiireisinä viikkoina olen uupunut ja suoritan, mutta toisaalta olen myös helpottunut. Minulla on normaali olo. 

Niinä viikkoina tai päivinä kun vietän suurimman osan ajasta koneella ja aikataulutan päiväni oman mieleni mukaan, sujautan työn joukkoon pieniä kivoja juttuja tai sitten niitä työn ulkopuolisia velvollisuuksia, jotka muuten tekisin illalla tai viikonloppuna. Syrjähypyt vievät kyllä pikkuisen aikaa, mutta myös rytmittävät päivää kivasti ja jopa lisäävät työtehoa. Omat aikatauluni toimivat, mutta samalla minua vaivaa huono omatunto. En selkeästikään tee kaikkea mahdollista, koska takaraivossani ei jyskytä jatkuva kiire.

Elämän kiireisyyteen ei voi tietenkään vaikuttaa aina itse: Joskus on vain pakko ja asiat kasautuvat. Mutta olen myöskin huomannut määritteleväni itseäni kiireen kautta aivan liikaa. Todellisuudessa kiire ei kuitenkaan tee minua onnelliseksi eikä korreloi menestyksen kanssa. Kiire voi olla hallittua ja mielekästä, mutta usein ainakin pitkällä juoksulla kuluttavaa ja stressaavaa, joskus jopa turhaa ja itseaiheutettua.

En osaa edelleenkään sanoa, mikä on elämän perimmäinen tarkoitus, mutta ei se ainakaan kiire ole. Päinvastoin, en halua juosta oravanpyörässä ja julistaa jokapäiväistä kiirettäni, jotta voisin sitten joskus nauttia ansaitusta vapaudesta. Haluan järjestää elämäni niin, että vapaus, vastuu ja velvollisuudet muodostavat mielekkään ja tasapainoisen kokonaisuuden jo nyt. 

Aina ei saa mitä haluaa ja joskus vain pitää, mutta jokaiseen päivään olisi hyvä sujauttaa jotain, mikä teki tästäkin päivästä elämisen arvoisen juuri nyt, eikä vasta viikon, vuoden tai kolmenkymmenen vuoden päästä. Taito pysähtyä ja lupa nauttia ovat aika suuria palasia onnellisemman elämän palapelissä.

Myrsky kahvikupissa

Kaikesta mahdollisesta saa kohun aikaiseksi, jos tahtoa löytyy riittävästi. Niin kuin esimerkiksi siitä, että Starbucksin joulukupit ovat tänä vuonna neutraaleja holiday kuppeja. Ja arvatkaa vain, kuinka monen amerikkalaisen joulu on nyt ihan pilalla, tuhottu ja varastettu. Starbucks kun selkeästikin vihaa sekä joulua että kristittyjä.

Hassua. Kävin eilen pitkästä aikaa Starbucksissa ja punaiset kupit nähtyäni, totesin Starbucksin aloittaneen joulukauden. Illalla uutisia selaillessani vasta huomasin, että kupit eivät olleetkaan joulukuppeja. Hupsis! Punaiset, liukuvärjätyt, kupit tuovat mieleeni joulun, ihan samalla tavalla kuin edellisvuosien tähti-, lumiukko- ja hiutaleteemaiset kupitkin. Pelkkä punainen väri riitti minulle jouluisten mielikuvien herättelyyn, mikä taisi olla Starbucksin tarkoituskin. Miksi kahvi pitäisi sitoa rautalangalla tiettyyn uskontoon tai kulttuuriin?

Kaikesta tästä herää kysymys, onko todellinen neutraalisuus edes mahdollista? Ja mikä tärkeämpää, onko se oikeasti tarpeen? Jos mieli pahoittuu siitä, ettei kansainvälisen kahvijätin kupissa luekaan hyvää joulua, on luultavasti aika katsoa peiliin, laskea kymmeneen ja ottaa seuraavalle kahvinhakureissulle vaikka oma kuppi tai tussi mukaan. Nopeastihan siihen kuppiin pari joulukoristetta tai enkeliä riipustaa.

Minulle on aivan se ja sama, ovatko kupit joulu-, holiday- Hanukkah-, Kwanzaa- vai talviteemaisia. Ne ovat kuppeja, joista juodaan kahvia, eivät mitään sen enempää tai vähempää. Luulen, että maailmasta, ja jopa Starbacksista, löytyy isompiakin ongelmia, kuin joulun sanomaa uhkaavat kahvikupit, mutta toivottavasti olen väärässä. Sepä jos mikä olisi todellinen Christmas Miracle, jos ihmiskunnan ja hyvän tahdon välissä ei ole enää mitään muuta kuin punainen Starbucks -kuppi.

Tässä hetkessä tulevaisuudessa

Tänään on se suuri päivä, kun tulevaisuus kohtaa nykyajan. Back to the Future -elokuvassa matkustettiin vuodesta 1985 kolmenkymmenen vuoden päähän, eli täsmälleen tähän päivään. Facebook -sivuni on ollut jo viikon verran tulvillaan videoita ja vertailuita siitä, mitkä asiat elokuvassa ennustettiin oikein. Ja paljonhan niitä olikin. Joissain asioissa olemme tosin menneet jo astetta pidemmälle, toiset odottavat vielä tarvittavaa teknologiaa ja kolmansien kohdalla on todettu, että saatamme tulla ilmankin toimeen.

Vuonna 1985 olin kaksivuotias eikä minulla ollut vielä suurempia suunnitelmia vuoden 2015 varalle. Tuskinpa olisin osannut ennustaa, että asustelen nykyään Kaliforniassa, kirjoittelen blogia läppärillä ja napsin kuvia älypuhelimella samalla kun video-chattailen Suomeen. Vuonna 85 meillä oli televisio, jonka kanavat vaihdettiin kävelemällä television luo ja lankapuhelin, joka saattoi vielä hyvinkin olla kieritettävää mallia. Tämä riitti hyvin, kun emme osanneet muutakaan kaivata.

Mutta toisin on nykyään. Teknologia on edistynyt aivan mielettömiä harppauksia, eikä menneisyyteen ole enää paluuta. Vaikka minusta meillä onkin jo kaikki tarvittava (paitsi teleportaatiolaite), en epäile hetkeäkään, etteikö nykyinen varustetaso tuntuisi taas 30 vuoden päästä aivan yhtä olemattomalta kuin tämän hetkinen tyylitajummekin.

Arvostan suuresti kaikkia innovatiivisia unelmoijia ja toteuttajia. Minä en olisi osannut edes nähdä unta tekstarista, wifistä nyt puhumattakaan. Minulla ei ole hajuakaan, miltä maailma näyttää kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua, mutta otan kyllä ilolla vastaan uusia keksintöjä, jotka helpottavat elämääni.

Keksijäksi tai tiedenaiseksi minusta ei siis ole, mutta yhden asian olen kyllä tässä viikon aikana oivaltanut. Jos haluat tahkota elokuvallasi rahaa vielä tulevaisuudessakin, sijoita osa elokuvan tapahtumista kirjaimellisesti tulevaisuuteen. Mielellään täsmälleen siihen vuoteen/päivään, jolloin luulet tarvitsevasi hieman lisätuloja.

Autot eivät lennä, mutta joutsenellakin pääsee

Ja kyllä, mekin katsoimme tänä iltana Back to the Future- elokuvan kakkososan. Luojan kiitos vaate-ennusteet eivät pitäneet paikkaansa!

Uusiokaverit

Olen oivaltanut tässä vuosien varrella, että laivastoelämän paras ja ikävin puoli kulkevat kauniisti käsikädessä: Ystäviä tulee ja menee tasaiseen tahtiin. Me muutetaan, muut muuttavat - työkuviot sekä elämäntilanteet muuttuvat, vaikkeivat maisemat vaihtuisikaan... Elämä on täynnä hyvästejä ja tutustumisia, mikä on parhaimmillaan antoisaa, tylsimpinä hetkinä todella kuluttavaa.

Mutta kuuluupa tähän elämäntyyliin myöskin bonuskiemura nimeltä uusiokaverit. Ihmisiä Phillin ja meidän laivastomenneisyydestä on putkahdellut takaisin elämäämme hämmentävän tiheään. New Hamshiressa asuessamme ystävystyimme uudelleen parin vanhan kaverin sekä heidän tyttöystäviensä kanssa. San Diegoon muutettuamme meille puolestaan selvisi, että yksi Phillin vanhimmista laivastokavereista oli myöskin muuttamassa tänne vaimonsa kanssa. 

Tapasimme eilen San Diegon uusioystävämme Ballast Point -breweryn panimoravintolassa Little Italyssa. Hyvästä oluesta ja seurasta nautiskellessamme asteli seurueemme luo mies, joka laski kätensä Phillin olkapäälle ja tuijotti Philliä hyvin intensiivisesti silmiin. Puhe pysähtyi, tuijotimme vain ja sitten hitaasti minun päässäni alkoi raksuttamaan. Minä tunnen tuon weirdon jostain... Samaan aikaa Phill oli jo päässyt astetta pidemmälle ja muisti nimen. Kyse ei ollutkaan tuntemattoman arveluttavasta lähestymisyrityksestä, vaan kaverista, jota emme ole nähneet kohta seitsemään vuoteen - Kaverista, jonka emme tienneet asuvat San Diegossa ja joka ei tiennyt meidän asuvan San Diegossa. Tyyppi liittyi vaimonsa kanssa seuraamme ja niinhän siinä kävi, että iltapäivä vaihtui illaksi ja ilta yöksi ja elämässämme oli kaksi uusiokaveria lisää.

Chez Helena -blogia kirjoittava Helena kirjoitti viime viikolla siitä, kuinka uudesta kotimaasta voi olla haastava löytää paikallisia ystäviä. Minun ystävistäni suurin osa on amerikkalaisia, mutta paikallisiin, paljasjalkaisiin naapurin tyttöihin ja poikiin, on paljon vaikeampi tutustua. San Diegon ystäväpiirimme koostuu laivastokavereista, entisistä ja nykyisistä työkavereistani sekä parista ihanasta suomalaisesta. San Diegossa varttuneita tästä porukasta on pari hassua. En tiedä johtuuko tämä siitä, että he eivät tarvitse elämäänsä uusia tyyppejä vai enemmänkin siitä, että me kuvittelemme, että he eivät tarvitse elämäänsä uusia tyyppejä. 

Aikuisena ei ole välttämättä yhtään sen vaikeampaa tutustua uusiin ihmisiin kuin lapsenakaan, mutta ystävystymisprosessi on erilainen. Kaikilla on niin monta rautaa tulessa, että ystäviä kerkiää harvoin tapaamaan päivittäin. Tutustuminen ja ystävystyminen vievät oman aikansa ja sitten voikin jo käydä niin, että joku muuttaa taas.

 Juuri USA:han muutettuani tunsin oloni välillä yksinäiseksi, sillä vaikka elämässäni oli paljon ihmisiä, minulla ei ollut yhtään omaa tosiystävää ja jatkuva tutustuminen turhautti ja uuvutti. Ajanmyötä tilanne on kuitenkin muuttunut: Olen hyväksynyt ulkosuomalaisen ja laivastovaimon elämän ja oppinut ystävystymään - silloinkin kun ei ole takeita, kuinka pitkä tai syvä ystävyyssuhteesta muodostuu. 

Kaikki ystävyys ei ole ikuista, mutta joskus voi käydä niinkin, että jonain kauniina päivänä tiet taas kohtaavat ja vanhasta kaverista tuleekin uusioystävä. 

Pikkiriikkinen

Uusi työkaverini kutsui minua pikkiriikkiseksi. Kyse oli kai kohteliaisuudesta vaikkei se ihan siltä tuntunutkaan. "It doesn't matter what you wear. You look cute because you're so tiny." Tiny? 

Ensinnäkään, en ole mitenkään pieni. Toisekseen en edes tahdo olla pieni.

Ymmärrän kyllä, että pieni mielletään usein kohteliaisuudeksi, hoikan synonyymiksi, mutta ei se ole ihan niin yksioikoista.

Haluan näyttää pienen sijaan vahvalta, nopealta, ketterältä ja terveeltä. En tavoittele salilla täydellistä vartaloa, sillä sellaista ei ole olemassakaan. Minun täydellinen ei ole sinun täydellinen. Minun mahdollinen ei ole sinun mahdollinen. Kuppikokoni ei kasva D:ksi vaikka nostaisin rautaa penkistä oman painoni verran eivätkä reiteni ja takapuoleni kapene pikkiriikkisiksi vaikka noudattaisin tiukkaa diettiä ja treeniohjelmaa. Mutta silloin kun jaossa oli hoikka vyötärö ja helposti timmiytyvä ylävartalo, osuin selkeästikin oikeaan jonoon. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Minä koen olevani kauneimmillani silloin kun olen vahvimmillani. Entä sinä? Mitä sinä tavoittelet?

Aamuvirkut, iltavirkut ja keskipäivän torkut

Saan usein kuulla olevani onnekas (tai ärsyttävä), koska olen aamuvirkku - yhteiskunta kun ei ole kovin armelias aamu-unisia kohtaan. Ja tottahan se on. Työt ja koulut alkavat aamulla - monien mielestä liian aikaisin aamulla.

Aamuvirkku on aamulla tehokkaimmillaan. Heräämme helposti ja valmiina uuteen päivään. Ennen töitä saatamme hyvinkin keritä lenkille, aamupalalle ja siivouspuuhiin. Siinä vaiheessa kun saavumme töihin, olemme aivan totaalisen hereillä.

Iltapäivällä lounaan jälkeen aamuvirkun energiavarat alkavat kuitenkin hiipumaan. Monilla työpaikoilla vallitsee jonkilainen alkuiltapäivän kollektiivinen kooma, jonka aikana kukaan ei oikein jaksaisi eikä viitsisi. Aamuvirkut nuupahtavat ja iltavirkut eivät ole ihan vielä hereillä. Etelä-Eurooppalaiset ovat ymmärtäneet jutun juonen ja luoneet siestan. USA:ssa ja Suomessa taitaa olla turha haaveillakaan aikuisten päikkäreistä.

Illalla vaakakupit sitten keikahtavat ja iltavirkut alkavat kukoistamaan. Kun iltavirkku kiskoo lenkkareita jalkaan, on aamuvirkku sitä mieltä, että päivä on jo pulkassa. Erityisen hankalaksi aamuvirkun elämä muuttuu viikonloppuiltoina, kun muiden mielestä ilta on vielä nuori, mutta aamuintoilija tahtoisi jo nukkumaan. Ja jos ja kun ilta sitten venähtää, herättää sisäinen herätyskello aamuvirkun seuraavana aamuna aivan liian aikaisin ja koko päivä kuluu enemmän tai vähemmän koomassa.


Kyllä se on varmasti ihan totta, että USA:n ja Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa on lottovoitto syntyä aamuvirkuksi. Mutta onko sen pakko olla niin? Ymmärrän kyllä, että maatalousyhteiskunnat pyörivät aikoinaan päivänvalon ympärillä, mutta niistä ajoista on jo aika kauan.  Olisikohan mahdollista löytää moderni rytmi, joka sopii mahdollisimman monille tai mahdollisesti tarjota vaihtoehtoisia työaikoja? Vai pysyttäisiinkö kuitenkin vain tässä vanhassa mallissa, kun aina on tehty näin.

Kisu ja Possu ovat ainakin siestan kannalla. Ja tähän sohvalle minäkin sitten jäin, kun poiskaan en päässyt. Ihana laiska sunnuntai-iltapäivä.

#ReilutBlogit

Matkalla Jonnekin -blogin Emmi haastoi minut mukaan #ReilutBlogit -kampanjaan. Kampanja sai alkunsa Tjäreborgin julkaisemasta Instagram -kuvasta, jossa yksi heidän oppaistaan poseraa uneliaan ja selkeästi huumatun tiikerin kanssa. 

Useat matkanjärjestäjät tarjoavat retkiä ja elämyksiä, jotka eivät tue kestävää ja eettistä kehitystä ja matkustamista. #ReilutBlogit -kampanjan tarkoituksena on pysähtyä pohtimaan omia eettisiä periaatteitaan sekä itseään reiluna matkaajana.

1. Kerro minkälainen rooli kestävällä ja eettisellä toiminnalla on sinun elämässäsi.

Monia vuosia kestänyt liikkuvainen elämäntyyli on opettanut minut luopumaan turhasta tavarasta. En haali materiaa materian vuoksi ja yritän tehdä järkeviä ja laadukkaita valintoja. 

Kierrätän kaiken mahdollisen. Meillä on pihalla kolme roskista (landfill, recycling, garden waste), minkä lisäksi kiikutamme muovipussit ja sähkölaitteet isompiin keräyspisteisiin. Yritän kuljettaa mukanani omaa kauppakassia, mutta välillä se unohtuu kotiin. Jos ostan kaupasta pari tavaraa, kannan ne kädessäni enkä ikinä koskaan milloinkaan tupla tai tripla pakkaa ostoksiani.

Käytän vettä ja sähköä vain sen verran kuin oikeasti tarvitsen. Pesen vain täyden koneellisen astioita ja pyykkiä.

Kohtelen ihmisiä ja eläimiä oikeudenmukaisesti

Opetan preschool -ryhmälleni kierrätyksen alkeita ja muistutan heitä jatkuvasti siitä, että käsipyyhkeitä ja paperisia juomakippoja ei tuhlata suotta. Ihoan lasten napostelulounaita, jotka koostuvat miljoonasta erillispakatusta pussukasta. Unelmoin omasta koulusta, jossa niin monet asiat olisivat toisin...

Suosin lähiruokaa sekä pieniä paikallisia yrityksiä. Kalifornian farmers marketit ovat aivan parhaita! Pyrin syömään ruokaa, jonka ainesosat eivät täytä pienellä präntättynäkin puolta pussia.

Olen pyhästi päättänyt vähentää autoilua ja lisätä pyöräilyä. Homma on vielä aika alkutekijöissään, mutta päivien pidetessä aion ryhtyä aikeista tekoihin.

2. Kerro jokin mukava kokemus mikä sinulla on ollut kestävästä matkailusta

Inhoan ryhmäkierroksia ja keinotekoisia turistikohteita. Rakastan aitoja luonto- ja makuelämyksiä ja pyrin näkemään kohteen paikallisten silmin. Kuljen usein julkisilla tai kävellen (jos mahdollista) ja syön mielelläni paikallisten suosimissa ravintoloissa. Harrastamme matkoillamme myös picnic -aterioita. Esimerkiksi San Franciscossa pyhitimme koko päivän täydellisen picnic -aterian kokoamiselle. Kävelimme ympäri mäkistä kaupunkia ja poimimme kassiimme paikallisia, sesongissa olevia, herkkuja. Tuloksena oli yksi parhaista picnic -illallisista ikinä. Siinä sivussa myös kaupungin kadut tulivat tutuiksi.

Eläintarhojen suhteen minulla on hieman ristiriitaisia ajatuksia. Eläintarhat tekevät tärkeää tutkimustyötä ja niissä käydessä voi oppia itsekin paljon. Valitettavasti kaikki eläintarhat eivät ole kuitenkaan puitteiltaan riittäviä. Delifinaariot ja Sea Worldit jätän nykyään suosiolla väliin. Black Fish -dokumentti vei loputkin halut käydä Sea Worldissa. 

Hanauma Bay, Oahu

Havaijilla asuessamme kävimme aina välillä snorklailemassa, mikä oli tietenkin paljon vaikuttavampaa kuin kalojen tiiraileminen lasiseinän lävitse. Näimme veneemme laidalla uivia delfiinejä, kilpikonnia ja toinen toistaan hassumman ja upeamman näköisiä kaloja. Yösnorklaus Hawaiin -saaren edustalla oli yksi vaikuttavimmista elämyksistä ikinä. Kalojen ja koralliriuttojen seassa uidessa pitää kuintenkin muistaa olevansa vieras merenelävien kotona ja käyttäytyä sen mukaisesti.  Hanauma Bay:lla kaikki snorklailijat katsovat tämän videon ennen veteen pääsyä. 

Kailua, Oahu

3.Haasta mukaan vähintään kolme muuta blogia. Sinun ei tarvitse olla matkabloggaaja tätä varten, vaan voit kirjoittaa myös muista kestävään kehitykseen liittyvistä asioista.

Haastan mukaan Marian, Annin ja Anskun ja ihan kaikki muutkin asiasta innostuvat!

Lisää aiheesta löytyy myös näistä linkeistä:

http://www.reilumatkailu.fi/elaimet-viihdyttavat-mutta-milla-hinnalla/

http://tarinoitamaailmalta.com/kestava-matkailu-kenen-vastuu/

http://www.matkakuume.net/2015/02/ole-hyva-ihminen-myos-matkalla.html?spref=fb

Olemisen vaikeus

Tänään olen huomannut taas kerran, kuinka vaikeaa minulle on "vain" olla. Kerrankin saisi viettää koko päivän lukien kirjoja ja blogeja tai katsellen elokuvia - mutta kun ei huvita. Mieli harhailee ja on vaikea keskittyä. Tekisi mieli siivota, ulkoilla tai olla vaikka töissä.

Tämä ei taida olla mitenkään harvinainen ongelma. Kiireen keskellä ajatus laiskasta päivästä on ihana, mutta sen viehätys katoaa sillä sekunilla kun lepääminen muuttuu välttämättömyydeksi. Sisäinen tarpeeni tehdä jotain hyödyllistä on niin vahva, että siinä meinaa jäädä järkikin kakkoseksi. 

Tämän päivän suurin haaste on siis ollut kipeän jalan sijaan levoton mieleni sekä täysin järjenvastainen huono omatuntoni. Voin kuitenkin kertoa nyt ylpeänä, että vaiensin kaikki sisäiset mölyt ja vietin ihan koko päivän löhöasennossa sohvalla. Koska jalan nopea tervehtyminen on minulle töiden ja vapaa-ajanharrastusten takia todella tärkeää, päätin pysyä kotona vielä huomisenkin. Saapa nähdä olenko huomenna entistäkin höperömpi vai uskaltaisinko antaa itseni nauttia tästä yllättävästä extra-ajasta.

Lojaali seuraneitini

Isäni esitti minulle tänään skypessä huolensa siitä, että Possun tultua taloon, Kisu ei ole enää saanut huomiota entiseen tahtiin. Ei huolta! Kisu on ihan yhtä suloinen ja tärkeä kuin aina ennenkin. 

Tunteita

Kysyn joka aamu ryhmäni lapsilta, millä mielellä he ovat tulleet sinä aamuna kouluun (how are you feeling today). Lapset näyttävät fiilikset tunnekartalta ja kertovat halutessaan/osatessaan miksi. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Joskus lapset kertovat minulle hymyillen olevansa surullisia tai valitsevat kolmekin erilaista tunnetta. Yksi poika kertoi minulle kaksi viikkoa putkeen pelkäävänsä hämähäkkejä ja yksi tyttö valitsee joka ikinen päivä happy tai loved.

Maanantaina yksi lapsista valitsi tunnekartalta vihaisen. Kun kysyin miksi, riitti vastaukseksi yksi sana: Seahawks.  Niinpä, futis herättää tässä maassa vähintään yhtä paljon tunteita kuin MM- lätkä Suomessa. Saattaapa olla, että lapsen perheessä oli joltain päässyt pari ärräpäätä siinä vaiheessa, kun peli ratkesi. Eikä siinä mitään, saahan sitä olla vihainen, kunhan muistaa, että lapset oppivat aikuisilta, miten tunteita kontrolloidaan ja käsitellään turvallisesti ja sosiaalisesti suotuisasti.

Itse pelin lisäksi,  myös mainokset olivat (tai yrittivät olla) tänä vuonna varsin tunteikkaita. Coca Cola:n mainoksessa sokerilitkun kaatuminen piuhojen päälle muutti kaikki internetin ilkeät viestit siirappisen ihaniksi, Budweiserin Puppy Love -mainoksen jatko-osaan oli ympätty kaikki mahdolliset söpöyselementit ja Mc Donald's päätti aloittaa kampanjan, jonka aikana randomisti valitut asiakkaat voivat maksaa ostoksensa rahan sijaan rakkaudella.

Olen ehkä tylsä ja kyyninen, mutta nämä väkisin syötetyt tunteet eivät herättäneet minussa mitään muuta vastakaikua kuin ärsytystä, koirakuumetta ja halua välttää Mc Donaldsia tavallistakin enemmän. Ei siis mennyt ihan putkeen nämä mainoskampanjat ainakaan minun osaltani.

Kaiken tämän tunteellisuuden innostamana päätin kuitenkin kysäistä preschoolilaisilta, mitkä asiat tekevät heidät iloisiksi ja surullisiksi. Iloisten asioiden listalta löytyi mm. äiti, isä, kaverit, tietyt lelut, veljeltä saatu lahja, puhelimessa puhuminen, koulu ja auringonlaskut. Erityismaininnan sai myös se, kun vanhemmista erotessa ei itkettänyt yhtään. Surulliseksi lapset tekee pelottavat asiat (esim. leijonat, jättiläiset, hirviöt, hämähäkit ja ilkeät muurahaiset), kiusaavat sisarukset, se, kun isä ei kerkiä tuomaan kouluun, autossa istuminen sekä se, kun äiti tai isä huutaa.

Ihanat listat, jotka kertovat paljon lasten ajatusmaailmasta! Eikä tee muuten yhtään huonoa pysähtyä miettimään itsekin, mikä sai minut tänään hymyilemään ja mikä jäi harmittamaan. Tänään onnea oli söpösti päälläni nukkunut kissa, joka herätti minut kehräyksellään. Ikävää puolestaan se, että kerkisin illalla kotiin vasta hieman ennen kahdeksaa. Mistä niitä tunteja saikaan ostaa? 

Entäs sinä, mikä sai sinut tänään iloiseksi ja surulliseksi?

Kaksikulttuurinen ulkosuomalainen

Kuulun Facebookissa useampaankin ulkosuomalaisten ryhmään, joissa kaikissa on jaettu tällä viikolla ahkerasti Helsingin Sanomien artikkelia, joka käsittelee kaksikulttuurisuuden tutkija Sirpa Tuomaisen ajatuksi ulkosuomalaisten naisten monista eri rooleista ja identiteetin muutoksesta.

Artikkelissa oli monta kohtaa,  jotka kolahtivat. Erityisesti mieleeni jäi tämä lause: ”En ole amerikkalainen, koska en ole kasvanut täällä, mutta en sovi enää Suomeenkaan, koska olen kokenut jotain uutta, mitä suomalaiset läheiseni eivät ole kokeneet. Sitä ei tunne kuuluvansa täysin minnekään.”

Pohjimmiltani olen yhä se sama Veera, joka lähti 2007 keväällä maailmalle. Mutta olen minä muuttunutkin. Uudet kokemukset, ympäristöt, uusi kotikieli ja -kulttuuri... Olisi suoranainen ihme, jos identiteettini olisi pysynyt täysin muuttumattomana. Minusta ei ole tullut amerikkalaista enkä ole kadottanut suomalaisuuttanikaan. Minusta on tullut kaksikulttuurinen ulkosuomalainen.

Silloin tällöin pohdin kuumeisesti paikkaani maailmassa, enkä tunne kuuluvani oikein minnekään. Mutta tunne on aina ohimenevä ja nykyään yhä harvinaisempi ja harvinaisempi. Omaa olemassaoloni ihmettelyä on helpottanut suuresti yhteydenpito ja yhteenkuuluvuuden tunne muiden ulkosuomalaisten kanssa sekä sen oivaltaminen, ettei minun tarvitsekaan olla vain ja ainoastaan suomalainen tai muuttua täysin amerikkalaiseksi. Jos minun on välttämätöntä valita itselleni lokero, voi se aivan vallan mainiosti olla maailman kansalainen, ulkosuomalainen tai vielä tarkemmin Amerikassa asuva ulkosuomalainen. Meitä on täällä aika paljon, ja vaikka olemmekin toki hyvin kirjava joukko, on meillä paljon yhteistäkin kokemuspohjaa. Meistä jokainen ymmärtää suomalaisessa kahvilassa nautittujen korvapuustien merkityksen.

Ulkosuomalaiset pitävät maailmalla ihanasti yhtä. Apua löytyy melkein ongelmaan kuin ongelmaan ja Facebook on täynnä erilaisia ryhmiä, joista voi valita itselleen sopivimmat oman asuinpaikkansa, elämäntilanteensa tai vaikka harrastustensa perusteella. Välillä ryhmissä eksytään myös turhan draaman poluille, mutta onneksi minulla on aika hyvä draamasuodatin ja liian vähän aikaa jokaisen foorumin jokaisen tekstin lukemiseen.

Yhdyn täysin Tuomaisen näkemykseen siitä, että ulkosuomalaisen elämä on aina jonkinlaista nuorallatanssia eri identiteettien ja kulttuurien välillä. Mutta onneksi meidän ei tarvitse tanssia yksin. Jos nuora alkaa heilumaan liikaa, löytyy jostain aina joku, joka auttaa tasoittamaan matkaa. Yhteisöllisyys on meidän ulkosuomalaisten kantava voima.