Mieheni uniformussa

USA:ssa vietettiin perjantaina veteraanien päivää, joka oli sekä minulle että Phillille myös ylimääräinen vapaapäivä. Tai ainakin melkein. Phill osallistui aamusta työkavereidensa kanssa San Diegon keskustassa järjestettyyn kulkueeseen ja päätyi viettämään lähes koko päivän juhlauniformussaan.

Päivä uniformussa toi mukanaan tilanteita ja sattumuksia, jotka kuvaavat hyvin useimpien amerikkalaisten suhtautumista militaryyn:

Paraatin jälkeen joukkomme pysäytettiin. Kaksi meksikolaista turistia pyysivät kauniisti, josko olisi mahdollista päästä kuvaan uniformupukuisten miesten kanssa. Minä otin kuvat ja koko komea joukko hymyili leveästi.

Lounaalla Barleymash -ravintolassa tarjoilija ilmoitti, että joku halusi tarjota meille juomat. Kippis ja kiitos! Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, mutta tuntuu silti aina yhtä hyvältä.

Lounaan perään menimme elokuviin ja pääsimme sisään military-hinnalla.

Elokuvan jälkeen kävimme Cafe 21 -ravintolassa nauttimassa happy hour sangriat. Terassilla istuskellessamme viisi ihmistä kiitti Philliä hänen työstään (thank you for your service).

Samoja kiitoksia sateli myös kadulla kävellessämme. Muutama ihminen pysäytti meidät kätelläkseen Philliä ja kertoakseen, että hekin olivat palvelleet aikanaan laivastossa, armyssa, merijalkaväessä, lennostossa tai missä tahansa.

Päivän päätteksi kävimme hakemassa burritot kotimme lähellä sijaitsevasta meksikolais-ravintolasta. Phillin burrito oli ilmainen.

Vaikka sodista ja USA:n ulkopolitiikasta voidaan olla montaa mieltä, on hyvä muistaa, että tavalliset sailorit, sotilaat, merijalkaväen sotilaat ja kumppanit eivät ole isojen päätösten takana vaan tekevät tärkeää työtä, kuka mistäkin syystä. Siitä iso kiitos ja kunnia heille ja myös tuolle omalle komealle uniformu-pukuiselle miehelleni.

Sinisiä Enkeleitä ja palanen Suomea

Kun asuu kaukana Suomesta, nousevat kaikki pienimmätkin Suomi-kytkökset arvoon arvaamattomaan. Tämä ulkosuomalainen tuijotteli lauantaina taivasta silmät melkein kyynelissä, kun ranskalainen Breitling Jet tiimi esitti "ilmabalettiaan" Nightwishin tahtiin. Sepäs jos mikä oli kaunista katsottavaa.

San Diegossa järjestettiin tänä viikonloppuna vuosittainen Miramarin Air Show, jossa sekä siviili- että military-lentäjät antavat parastaan. Tapahtuma on ilmainen ja mukanaan saa tuoda vaikka oman kylmälaukun ja tuolin, mutta halukkaille löytyy myös maksullisia katsomoita ja kymmenittäin erilaisia ruokavaihtoehtoja.

Viime vuonna ihailimme koneita vain kaukaa alueen ulkopuolelta, mutta tänä vuonna päätimme uhmata kuumaa auringonpaahdetta sekä ihmismassoja ja lähteä ihan paikanpäälle. Viisas päätös! Miramarin show oli maineensa veroinen. Olen nähnyt laivaston upean Blue Angels -shown kerran aiemminkin eivätkä Breitlingit jääneet laisinkaan huonommiksi. Alueelle pääsy vei oman aikansa, mutta katsojille oli varattu sen verran reilusti tilaa, että kaikkien egot, kamerat ja kyynärpäät mahtuivat mukaan ongelmitta.

Merijalkaväen demo

Yllä olevat kuvat ovat Breitling Jet Teamin taidonnäytteitä

Elävä legenda: Sean D. Tucker

Maailman nopein rekka,Shockwave Jet Truck, viiletti yli 300mph

Robosaurus

Faaaaaaaaaaaat Albert! Selostajat tekivät showsta entistäkin paremman

Laivaston ylpeys: U.S. Navy Blue Angels

Päivän arvoitus: Kuinka monta konetta näet ja kuinka monta niistä on ylösalaisin?

Jos koskaan, ikinä, milloinkaan saat mahdollisuuden nähdä Blue Angelsien, Breitlingien tai minkä tahansa vastaavan porukan esityksen, suosittelen lämpimästi. Nämä pilotit tuntevat koneensa kuin omat taskunsa ja sen kyllä huomaa! Vaikuttava show!

Valmiiksi vartissa

Eilen oli taas aika juhlia sukellusveneitä submarine birthday ball:ssa. Viimevuonna valmistauduin juhlaan huolella: Ostin uuden iltapuvun, kävin laitattamassa kynnet ja hiukset sekä meikkasin pitkään ja hartaasti. Tänävuonna valitsin toisen lähestymistavan ja laittauduin iltaa varten noin viidessätoista minuutissa.

Viimevuotinen mekkoni istui edelleenkin hyvin ja miellytti silmää, samaten kengät ja laukku. Hiukset sattuivat taittumaan kivasti laineille aamutreenin jälkeen, joten hiustenlaitoksi riitti tällä kertaa kuivashampoo. Varpaiden lakka oli vielä ihan hyvässä kunnossa ja sormien kynnet osaan lakata jotenkuten itsekin. Meikkiä käytän arkena hyvin kevyellä kädellä, joten eipä sen juhlameikinkään tekoon ihan hirveän kauaa mennyt. Käytännössä minua siis laiskotti ja taisipa siinä jonkinlainen saituuskin iskeä.

Vaikka en käyttänytkään tällä kerralla paljoa aikaa tai rahaa ulkonäköni eteen, tunsin oloni kauniiksi ja juhlavaksi. Tulipa taas todistettua, että 90% kauneudesta lähtee hyvästä olosta. Ehkä jopa enemmänkin.

Ja nuo juhlaunivormut, ah... Ne vievät jalat altani joka vuosi. Joka vuosi hieman edellistä pahemmin. Mikä ihme siinä onkaan?

Ilta oli mukava ja noudatteli täsmälleen samaa kaavaa kuin viimevuona. Aluksi oltiin virallisia, muisteltiin menetettyjä sukellusveneitä ja lähetettiin tsempit tällä hetkellä kommenuksella oleville yksiköille. Mukana juhlahumussa oli myös vuonna 1944 delfiininsä (sukellusvene pätevöityminen) ansainnut herrasmies.

Illallisen jälkeen oli aika rentoutua ja vaihtaa univormu vaikka kirahvipukuun... 

Photo boothit ovat aina taattu hitti! Takinkin olisi voinut riisua, jos ei Phill olisi unohtanut vyötä sohvalle lähtökiireen iskiessä. Hupsis vaan. Putoavien housujen aiheuttamalta draamalta vältyimme kuitenkin syömällä. Illalliseksi tarjoiltu surf and turf oli ihan jees, mutta aika tuhtia tavaraa.

Näissä tunnelmissa mentiin loppuilta. Ensi vuonna sitten uudelleen. Nähtäväksi jää pääseekö mekko päälle vielä silloinkin.

Loppurytinät

Meidän (Phillin) meripalveluksemme alkaa vetelemään tällä erää viimeisiään ja edessä on kolme vuotta huomattavasti säännöllisempää, normaalimpaa ja helpommin ennakoitavaa elämää. En malta odottaa! Viimeiset viikot ovat meinaan todistaneet sen taas, että military-elämässä mikään muu ei ole varmaa, kuin se, että mikään ei ole varmaa.

Toissaviikolla Phill lähti suunnitellusti merille. Näin kuinka vene lipui ulapalle ja puhaltelin sen perään suukkoja. Olin surullinen, mutta toisaalta onnellinen. Tämä olisi viimeinen reissu. Kyllä tästäkin selvittäisiin.

Lauantaiaamuna makoilin sohvalla ja kirjoitin sähköpostia Phillille. Kerroin, kuinka olin aamulla herätessäni ihmetellyt tyhjää sängyn puolikasta ja laskenut sormillani jäljellä olevia öitä. Intoilin tulevasta lomasta ja loputtomista yhteisistä aamuista, öistä ja päivistä. Tätä kirjoittaessani näin ovella tumman varjon ja ennen kuin kerkisin kissaa sanoa, yritti tuo varjo tulla lukitun oven läpi sisään. Pelästyin ja jähmetyin. Istuin sohvalla ja tuijotin ovea (jaa mikä puolustautumisvalmius?) kunnes se avautui. Ovella seisoi Phill. Parin viikon reissu oli muuttunut pariksi päiväksi ja Phill ilmoitti olevansa seuraavat kaksi ja puoli viikkoa lomalla ennen uusiin työkuvioihin siirtymistä. Sydämeni pamppaili rinnasta ulos - ensin kauhusta, sitten riemusta. Tällaisesta aikataulun muutoksesta minäkin tykkään!

Viime viikon Phill oli siis kotona ja lomalla ja minä olin onnellinen. Vaikka kävinkin itse töissä, oli mahtavaa, kun illalla minua odotti valoisa ja siisti koti, herkullisesta illallisesta nyt puhumattakaan. Parina päivänä treffasimme myöskin lounaan merkeissä. Lomafiilis tarttui ja elämä oli ihanaa. Torstai-iltana totesimme olevamme aivan valmiita siirtymään seuraavaan lukuun elämässämme. Olimme irtautuneet henkisesti tästä yksiköstä - valmiina uusiin haasteisiin.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Nuolaisimme liian aikaisin ja tipahdimme ryminällä. Sanoin kis... ja kuviot olivat muuttuneet taas: Viikonloppusuunnitelmat ja Phillin loma vaihtuivat vielä yhdeksi merireissuksi. Itärannikon reissumme pitäisi silti toteutua. Siis pitäisi. Vaikka haluankin hekumoida ajatuksella lomasta, en uskalla intoilla ennen kuin istumme koneessa ja lentokoneen ovi on lukittu. Saatanpa jopa pröystäillä ja tilata lasin skumppaa.

Tässäpä siis tiivistetysti military-elämän nurjin puoli. Erossaolo on helppoa nopeisiin muutoksiin verrattuna. Muutokset on pakko hyväksyä, mutta ei kai niihin voi koskaan täysin tottua. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat joko kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti samassa veneessä ja ymmärtävät, mitä pääni sisällä liikkuu juuri nyt. Ja onneksi meillä on myös nämä upeat auringonlaskut, joita ihaillessa ei voi olla muuta kuin ainakin pikkuisen onnellinen.

Kuvat ovat muuten täysin käsittelemättömiä ja luonnollisissa väreissään. Kaunis ilta!

Valmistautumista ei haluttuun

Joskus elämässä tulee eteen asioita, jotka haluaisi mieluiten työntää mielen syvimpiin perukoihin, mutta joihin pitäisi silti jollain tavalla valimistella itseään. Pitäisi löytää tasapaino valmistautumisen ja turhan murehtimisen välillä, keskittyä tähän hetkeen ja muistaa tuleva... Hieno ajatus, mutta miten se oikein toteutetaan?

Phill on lähdössä pian taas merille. Tällä kertaa hieman pidemmäksi aikaa kuin päiväksi pariksi. Meitä on hemmoteltu melkein koko kesän kestäneellä yhdessä ololla ja tulevaisuudessa häämöttää jo kolmen vuoden maapalvelus. Se on niin lähellä, että sitä voisi melkein koskettaa, mutta siltin niin monen yksinäisen illan päässä.

Tiedän, että erossa oloon tottuu kyllä taas, mutta juuri nyt en haluaisi ajatella sitä laisinkaan. Opin kuitenkin viime kevään vahingosta ja tiedän, että minun täytyy käsitellä tulevaa erossa oloa aktiivisesti ja omalla tavallani.

Puhumme asiasta päivittäin, selvittelemme käytännön asioita, listaamme asioita, joita minun pitää hoitaa Phillin poissa ollessa ja vietämme huolettomia iltoja yhdessä. Olemme vielä kaukana täydellisyydestä, mutta opimme joka kerta jotain uutta.

Niin kuin olen jo monta kertaa todennut, ei tähän elämään voi koskaan täysin tottua, mutta sen kanssa oppii elämään. Elämä ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta onhan se kuitenkin meidän elämäämme. "Elämää, ei sen vähempää..."

Vauhdilla kyttyrän yli

Tämän päiväisen instagram haasteen aiheena (pichaaste/veeralampi) oli aamu kello 8 Helppo valinta! Joka ikinen keskiviikkoaamu kello kahdeksan hyppään auton rattiin ja suuntaan töihin. Joka ikinen keskiviikkoaamu, paitsi tänään. Tänäänkin tartuin jo ennen kasia rattiin, mutta töiden sijaan auton nokka sojoittikin San Diegon laivastotukikohdan suuntaan.

Tukikohdassa juostiin tänään POW/MIA (prisoners of war/missing in action) 5K ja tokihan minunkin piti päästä  mukaan. Sain töistä vapaata ihan luvan kanssa (ei siis iskenyt yllättävä mahatauti) ja otin tietenkin samantien vapaaksi koko päivän, sillä randomit arkivapaat ovat nykyään hyvin harvinaista herkkua.

Lieväksi pettymyksekseni juoksua ei kellotettu tarkasti. Maaliin tullessani kellossa oli lukemat 23, mutta sitä en sitten tiedäkään, kuinka monta minuuttia ensimmäisten juoksijoiden lähdöstä kerkisi kulua ennen kuin pääsin liikkeelle. Osallistujia oli meinaan paikalla satoja, ellei jopa tuhansia. Veikkaisin, että aikani oli jälleen 21 minuutin hujakoilla. Juoksu sujui alkuun jouhevasti, mutta 30 C asteen helle, suoraan päänpäällä porottava aurinko ja tukikohdan kuumimmissa kolkissa poukkoillut rata vaativat veronsa. Maaliin tullessani minulla oli aika kaikkeni antanut olo. Ja vettä kului. Ennen juoksua ja myöskin sen jälkeen.

Mutta nyt on kyllä pistettävä hakuun sopiva 5K, jonka otan sitten ihan aikuisten tosissani. Ajattelin hankkia sitä varten jopa juoksukellon, jonka avulla saan varmistettua, että vauhti on oikea. Annoin pikkusormen, se voi koko käden...

Sukellusvenevaimon lista

Internet on täynnä listoja ja enemmän tai vähemmän vakavia testejä. Mikä väri olet; Missä maassa sinun oikeasti kuuluisi asua; 20 asiaa, jotka vain kotiäiti voi ymmärtää; 20 asiaa, jotka vain ulkosuomalainen voi ymmärtää jne...

Koska facebook -ystävieni joukossa on valtava määrä military/navy -vaimoja, olen törmännyt kymmeniin erilaisiin listoihin asioista, jotka kuuluvat military-/navy-/tai submarine -vaimon elämään. Jokaisessa listassa on jotain tuttua, mutta täydellisesti niistä ei ole kolahtanut vielä yksikään. Siksipä ajattelin koota oman sukellusvenevaimon listani:

1. Minne tahansa muutatkin, on uusi kotikaupunkisi meren rannalla
2. Base housing ei tarkota kirjaimellisesti tukikohdassa asumista
3. Kun jotain sattuu tai hajoaa, tapahtuu se silloin kun miehesi on merillä
4. Pankkisi on Navy Federal
5. Sinusta on aivan luonnollista, että lääkärisi on pukeutunut samaan univormuun kuin miehesikin
6. Rekisterikilpesi on vain satunnaisesti siitä osavaltiosta, missä asut juuri sillä hetkellä
7. Tukikohdassa liikkuessani yrität varmistaa, ettet ole matkalla minnekään hieman ennen aamu- tai iltakahdeksaa, sillä kansallislaulun ja iltasoiton aikana pitää pysähtyä juuri siihen, missä sattuu sillä hetkellä olemaan
8. Pyykkikori haisee aina sukellusveneeltä (öljyn ja miehen sekoitukselta)
9. Duty-päivän jälkeiset sukat (24+h bootseissa) ovat aivan oma juttunsa (ja kissat rakastavat niitä..)
10. Miehen poissaollessa tarkistat sähköpostit ainakin kymmenen kertaa päivässä, mutta puhelimen vahtiminen unohtuu
11. Et suunnittele tulevaa kovin pitkälle, sillä suunnitelmat ja aikataulut muuttuvat kuitenkin
12. Syöt hämmentävän usein illallisesi sukellusveneessä ja tiedät, että Chief quarters tarkoittaa oikeasti pienenpientä pöytää
13. Sinusta on täysin luonnollista treenata salilla erikoisjoukkojen kanssa. Toisaalta olet myös oivaltanut, että kaikki military -tyypit eivät ole rautaisessa kunnossa
14. Komennukset eivät kestä aina kuukausia, mutta pienemmistä tehtävistä kertyy helposti erossaolopäiviä pitkän komennuksen verran
15. Miehen kotiinpaluupäivä tuntuu aina perjantailta
16. Monista agronyymeistä on tullut normaaleina pitämiäsi sanoja, mutta miehesi puheita kuunnellessa olet siltikin vähän pihalla
17. Unohdat säännöllisesti, että miehesi on ammattitaitoinen sähköinsinööri (tai mikä tahansa hänen erikoisalansa onkaan)
18. Olet ainoa, joka kutsuu miehesi kavereita etunimillä 
19. Miehesi nukahtaa sekunnissa ja herää puolessa
20. Voit aina luottaa siihen, että sukellusveneperheet pitävät yhtä - on paljon asioita, joita kukaan muu ei ymmärrä

Näillä mennään tällä hetkellä. Katsotaan, miltä lista näyttää vuoden kuluttua.

Maanantai bluesista maanantai tangoon

Elämä on täynnä yllätyksiä, jos olet naimisissa sukellusvenemiehen kanssa. Tahmainen aamu ja järjetön ikävä vaihtuivat maanantaina lounastauolla saatuun kunnon karhunsyleilyyn ja suudelmaan. Töiden jälkeen sain nähdä vielä Phillin toistamiseen hieman pidemmän kaavan kautta. Kotiin hän ei päässyt yöksi, mutta hei, ei ole varaa nirsoilla - kaikki kelpaa.

Tämä piipahdus tuli minulle ihan täytenä yllätyksenä, mutta kaikeksi onneksi asiat järjestyivät niin, että kerkesimme viettämään ikimuistoisia hetkiä yhdessä. Pesimme pyykkiä tukikohdan pesulassa, söimme salaattia puistonpenkillä, kävelimme käsikädessä rannalla ja kerkesimme jopa piipahtamaan kotona rapsuttamassa onnesta sekoavaa Kisua. Täydellinen ilta!

Hyvästely on aina vaikeaa ja haikeaa, mutta huikeat yhteiset hetket ovat niiden arvoisia. Kaikki military-puolisot eivät ole tässä asiassa kanssani samaa mieltä. Monien mielestä pitkät komennukset ovat loppujen lopuksi helpompia kuin toistuvat lyhyemmät tehtävät. Lähinnä siksi, että tottuminen vie aina aikaa ja hyvästely saattaa joskus tuntua vaikeammalta kuin itse erossaolo. Tiedän myös pariskuntia, jotka eivät kommunikoi toistensa kanssa lainkaan puolison poissaollessa. He kokevat sähköpostit tai todella harvinaiset puhelut vaikeiksi, sillä yhteydenotot muistuttavat heitä siitä, että toinen on poissa. 

Minun on ainakin toistaiseksi ollut kohtuullisen helppo sopeutua sekä yhdessä- että erossaoloon. Myös jokaikinen sähköposti, puhelu tai tekstiviesti on tullut enemmän kuin tarpeeseen. Ilman sähköposteja minun olisi paljon vaikeampi käsitellä ikävääni. Puhelut ovat niin harvinaisia, että niiden saaminen on silkkaa hunajaa. Tottakai mahdollinen puhelun missaaminen sattuu, mutta mitään ei saa jos ei yritä. 

Kaikki on tietenkin suhteellista. Joskus viikko erossa tuntuu kymmenen kertaa raskaammalta kuin kokonainen kuukausi. Viime viikko oli minulle todella vaikea, sillä olin työntänyt Phillin lähdön mielestäni kokonaan ja lähtö tuli aivan liian yllättäen. Kuvittelin olevani enemmän konkari kuin olinkaan... Mutta virhe on nyt korjattu ja siitä opittu. Seuraavalla kerralla varaan itselleni taas enemmän aikaa lähdön käsittelemiseen.

Parhaat uutiset ovat kotoisin San Diegon North Parkista

Edit: Kirjoitin tämän kirjoituksen ruokatunnilla ja sen jälkeen päiväni mullistui taas. Missasin tänään puhelun vieraasta numerosta enkä vaivautunut kuuntelemaan viestiä heti. Kotiin tultuani aloin valmistelemaan illallista, jonka valmistuttua otin puhelimen vihdoin esiin. Viestissä kaikuikin Phillin ääni. Suunnitelmat muuttuivat taas ja hän on tulossa yöksi kotiin. Kompaan siis eilistä: Elämä on täynnä yllätyksiä, jos olet naimisissa sukellusvenemiehen kanssa.

Tanssiaiset

Lauantai-iltana tanssahtelimme Submarine Ball -tanssiaisissa. Tanssiaiset pidettiin San Diegossa, Harbor Islandin Sheraton hotellissa.

Tanssiaiset alkoivat Social hour -cocktail-hetkellä. Suunnittelimme alunperin nauttivamme cocktailimme ns. khaki-baarissa, johon olivat tervetulleita ainoastaan chiefit ja officerit. Jakautuneisuus eri "kerroksiin" kuuluu military-elämään ja on joissain tilanteissa ymmärrettävää ja jopa välttämätöntä. Ihan aina (ja kaikissa tilanteissa) en kuitenkaan ymmärrä miksi. Siksipä päätimmekin antaa muiden khakeilla meidänkin puolesta ja vietimme omat etkomme kaikenkarvaisella ystäväporukallamme kaverimme hotellihuoneessa. Loistava valinta - juhlatunnelmaa ei tarvinnut kauaa etsiä.

Varsinainen tapahtuma alkoi klo 18 kansallislaululla, puheilla ja menetettyjen sukellusveneiden muistamisella. Jokaiselle tuhoutuneelle sukellusveneelle soitettiin kelloja. Kellonsoittojen suuri määrä sai minut miettimään ja hiljentymään. Suurinosa tuhoutuneista sukellusveneistä menetettiin viholliselle toisessa maailmansodassa, mutta onnettomuuksia on tapahtanut suurten sotien jälkeenkin. Tuorein koko sukellusveneen tuhonnut merellä sattunut onnettomuus tapahtui 1963, kun Portsmouthin telakalta lähtenyt Thresher upposi syväsukellustestien aikana Bostonin edustalla. Vastaavaa onnettomuutta pääsisi tuskin tapahtumaan enää nykypäivänä ja nykytekniikalla, mutta pakko kuitenkin myöntää, että Thresher kummitteli usein mielessäni viime syksynä telakalta lähtiessämme.

Virallisen osuuden jälkeen syötiin, juotiin ja seurusteltiin. Kun vatsat olivat sopivan täynnä ja mieli iloinen, oli aika rentoutua, riisua univormujen takit ja siirtyä tanssilattialle fiilistelemään. Tässä vaiheessa sai unohtaa viimeisetkin jäykkyyden rippeet ja vertailla parhaita tanssimooveja ihan kenen tahansa kanssa - arvonimikkeestä riippumatta. Vaikka tapahtumasta puhutaankin tanssiaisina, oli illan muusikkitarjonta hyvin kaukana fiinistä tanssiaistunnelmasta. Soittolista olisi voinut olla mistä tahansa tusinahäistä tai onnettomasta yökerhosta.

Joitain tunteja tanssittuamme ja seurusteltuamme siirryimme vielä pienille jatkoille ystäviemme kanssa. Monet kauempana asuvat jäivät yöksi hotelliin, mutta meidän kohdalla taksimatka kotiin tuli huomattavasti hotelliyötä halvemmaksi. Phill taisi torkahtaa ensimmäisen kerran jo taksiin eikä minullakaan ollut kaukana. Pitkä ja hauska ilta vaati veronsa.

Ensi vuonna sitten uudelleen - ehkäpä. Ja välissä pitaa keksia mekolle muita käyttötarkoituksia. Välillä on vaan niin mukavaa laittautua ihan vimpanpäälle. 

Koko päivä kauneudelle

Hemmottelulauantai - tulipa tarpeeseen! Silmälasiostoksia, mani- ja pedikyyri hierontoineen, kampaaja, Ocean Beachin vaatekaupoissa pyörimistä ja uusi Starbucks- nimi:Viva.

Iltapäivällä paketti oli kasassa illan tanssiaisia varten - eikä yhtään liian aikaisin. Phill kriiseili kunniamerkkien onnettoman kiinnitysmekanismin kanssa loppumetreille asti, mutta lopulta mitalit asettautuivat kauniiseen riviin oikeille paikoilleen.

Ilta oli onnistunut ja ansaitsee ihan oman postauksensa. Tässä kuitenkin muutama kännykkäkuva -sneak peek juhlaeleganssistamme. Onneksi kukaan ei saanut ikuistettua tanssimoovejamme kuviin tai videolle...

Tämä päivä onkin kulunut täysin toipuessa. Kävelimme aamulla Mission Beachille ja jatkoimme aamupalan jälkeen unia lämpimällä rantahiekalla. Iltapäivällä keräilimme itsemme hiekalta ja kävelimme Which Switchin kautta kotiin. Iltasella ryhdistäydyimme sentään sen verran, että pinkaisemme itsemme hiekkajuoksulenkille ja siivosimme totaalikaaoksen valtaaman kotimme.

Nyt on kyllä vähän sellainen olo, että tarvitsisin ainakin yhden vapaapäivän viikonlopusta toipumiseen. Huokaus... Extravapaan sijaan minua taitaa kuitenkin odottaa todella kiireinen ja tavallista pidempi työviikko. Ensi lauantaikin kuluu nimittäin työntouhussa. Jaksaa, jaksaa - reilu kuukausi Suomen-lomaan!

Täydellisen iltapuvun metsästys

Asenteeni military-elämää kohtaan on muuttunut jonkin verran viimeisen vuoden aikana - Laivastosta on tullut paljon isompi osa jokapäiväistä elämääni. Olen ystävystynyt monien Navy-vaimojen kanssa, edustanut aktiivisemmin sekä opetellut käyttämään hyväkseni tarjolla olevia resursseja. Suurimpia syitä asennemuutokselleni ovat olleet Pasadenan edustusreissu, Phillin eteneminen urallaan sekä lisääntynyt merillä olo. Ei ole järkevää kääntää selkäänsä yhteisölle, josta löytyy apua, tukea ja turvaa, silloin kun sitä tarvitsee.

Vaikka arjesta ja military-elämästä on usein hohdokkuus kaukana, osataan militaryssa myös juhlia. Tästä paras esimerkki on jokavuotiset tanssiaiset, joita sukellusvenemaailmassa kutsutaan Submarine Birthday Ball:ksi. Tanssiaiset alkavat hyvin viralliseen sävyyn, mutta loppuillasta (jatkoilla) meno muuttuu yleensä aika rennoksi. Alkoholin nauttiminen on sallittua juhlaunivormu päällä - hyvän maun rajoissa.

Tanssiaiset järjestetään toukokuussa ja liput on jo hankittu. Phillin tarvitsee valita vain kahden hieman erilaisen juhlaunivormun väliltä:

               

                                    CPO Service Dress Blue               CPO Dinner Dress Blue

Pasadenan ruusuparaatissa Phill ei ollut vielä Chief ja hänen univormunsa oli aika erilainen (kuvia täältä ). Hienohan sekin oli, mutta kyllä tämä Chief univormu saa sydämeni sykähtelemään vieläkin kovempaa.

Minun pukukoodini on formal dress. Iltapuvun ei ole pakko olla kokopitkä tai täysin seksitön, mutta ihon myötäisessä minissä en lähtisi military-tanssiaisiin osallistumaan. Visioni täydellisestä iltapuvusta on selkeä: musta, istuva, koko pitkä, ajaton, elegantti ja yksinkertainen. Lista voi tarkoittaa vaikka ja mitä, mutta kuva pääni sisällä on hyvin selkeä. Niin selkeä, että täydellisen mekon metsästys on alkanut jo melkein ahdistaa. Onneksi vain melkein! Tänä aamuna aavukahvia hörppiessäni löysin juuri sen, mitä etsin. Saanko esitellä The Dress:
 

                         Lauren Ralph Lauren Sleeveless Illusion Neckline Lace Bodice Gown

Ainoa ongelma on, että mekkoa ei löydy muualta kuin netistä. Täytyy siis toivoa, että mekko näyttää luonnossa yhtä hyvältä kuin kuvassakin ja istuu kuin hansikas. Jos ei, lähtee mekko paluupostissa takaisin ja pääni saa yhden harmaan hiuksen lisää. Onneksi olen blondi ja harmaat eivät näy.

Seuraavaksi listalla on täydellisen kampausidean (ja sen tekijän) metsästys...

Kuvat täältä ja täältä

Onnellisesti erossa

Se lupaamani kakkososa, eli juttua siitä, miltä toistuva erossa olo tuntuu ja miten siitä selviää:

Kaikeksi onneksi saimme harjoitella erossa olemista ihan "tavallisen" kaukosuhteen aikana. Okei, en ole ihan varma, voiko Suomi Hawaiji välimatkaa kutsua ihan tavalliseksi... Mutta tavallisen ainakin siinä mielessä, että pystyimme olemaan yhteyksissä aika vapaasti, sen verran minkä 12 tunnin aikaero antoi periksi.

Noina vuosina opimme olemaan yhdessä olematta yhdessä. Erossa olojen välissä reissasimme paljon ja vietimme jokaisen kesän hyvin tiiviisti yhdessä Hawaijilla. Opimme tuntemaan toisemme reissussa, kotona, arjessa, juhlassa, lähellä ja kaukana. Vaikka emme kiirehtineetkään heti naimisiin, olimme täysin sitoutuneita sekä toisiimme että suhteeseemme .

Erossa olon onnistuminen on hyvin paljon kiinni asenteesta ja luottamuksesta. Emme osaisi kuvitella toisenlaista elämää tai elämää kenenkään muun kanssa. Kun löytää sen täyden kympin kumppanin, on suhteen eteen valmis puskemaan vaikka vuoretkin kumoon. Luottamuksemme itseemme, toisiimme ja meihin on saumaton. Jos parisuhde voi hyvin, tekee erossa oleminen siitä entistäkin vahvemman. Toista ja jokaista yhteistä hetkeä arvostaa ihan eri tavalla, kun yhteinen aika ei ole itsestäänselvää.

Raijalle kiitos kuvasta!

Kun Phill on merillä, voimme pitää toisiimme yhteyttä ainoastaan sähköpostilla. Sähköposteissa ei saa keskutella aluksen liikkeistä tai aikatauluista, mutta muuten sana on aika vapaa. Jos jollekin Phillin läheiselle sattuisi jotain ikävää, kerrottaisiin uutiset Phillille henkilökohtaisesti. Kapteeni ja cob (chief of the boat) tekevät yleensä ratkaisun siitä, miten missäkin tilanteessa menetellään.

Kirjoitamme toisillemme sähköposteja päivittäin. Joskus sähköpostit menevät perille parin päivän viiveellä, minkä vuoksi kysymykset ja vastaukset sukkuloivat välillämme ristiin rastiin lomittain. Phillin viestit saavat minut nauramaan ääneen - niistä kuuluu Phillin "ääni". Huumori on meille tärkeä ja yhteinen selviytymiskeino. Vaikka kerrommekin viesteissä kuulumisiamme rehellisesti, on niiden ensisijainen tavoite tuoda toiselle hyvää mieltä. Meille on tärkeää tietää, että toinen voi hyvin ja on onnellinen.

Tottakai mekin riitelemme, aivan niin kuin kaikki parit. Emme kuitenkaan ole koskaan riidelleet silloin, kun Phill on poissa kotoa. Pidämme tarkasti huolen siitä, että kaikki pienimmätkin asiat selvitetään heti silloin, kun ne ovat vielä pieniä ja paljon ennen kuin Phill lähtee merille. Tässä olemme kehittyneet viime aikoina hyvin paljon. Olemme kumpikin enemmän mököttäjiä kuin huutajia, mutta mökötysaika on lyhentynyt ainakin puoleen. Puhumme paljon ja avoimesti. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Ei ole reilua olla toiselle vihainen asiasta, joka ei ole hänen käsissään.

Kun Phill on poissa, vietämme paljon aikaa suunnittellen, mitä kaikkea kivaa teemme sitten kun saamme olla taas yhdessä. Jokainen yhteinen minuutti, päivä tai viikko ovat meille tärkeitä. Ajoin eilen ruokatauollani tukikohtaan saadaksemme viettää 20 minuuttia yhdessä. Emme olleet nähneet toisiamme reiluun viikkoon ja nyt edessä on taas useampikin viikko erossa. Ei se määrä, vaan se laatu... Eilinen parikymmenminuuttinen oli täydellisen onnellinen - niitä hetkiä, mun muu maailma katoaa ja menettää merkityksensä. En vaihtaisi tuota hetkeä mihinkään, en edes kokonaiseen päivään. Sen muisteleminen hymyilyttää ja saa perhoset lepattamaan vatsassani. Tuntuu ihan samalta kuin silloin seitsemän vuotta sitten, kun tapasin Phillin. Rakastamisen lisäksi saamme rakastua toisiimme yhä uudelleen ja uudelleen.

Joinain hetkinä ikävä tuntuu pahalta ja valtavan suurelta. Useimpina päivinä se on kuitenkin onnellista ja hallittavissa olevaa. Tiedän ettei Phill halua lähteä pois luotani - se on osa hänen työtään. Ja Phill tietää, että minun on tärkeä seistä omilla jaloillani ja vaalia omaa arkeani. Vaikka odotammekin jälleennäkemistä kuin kuuta nousevaa, emme odota sitä paikoilleen jämähtäneinä. Elämä tapahtuu tässä ja nyt, yhdessä ja erikseen.

Onnelliseen ihmissuhteeseen tarvitaan tahtoa, onnellisia ihmisiä ja syvää luottamusta. Ei tämä aina ole helppoa, mutta ehdottomasti kaiken vaivannäön arvoista.

Sukellusvene-elämää

Kun elää omaa elämäänsä joka päivä, on vaikea välillä muistaa, ettei kaikkien muiden elämä olekaan välttämättä ihan samanlaista. Uusien työkavereideni ihmettelyihin ja kysymyksiin vastaillessani olen saanut jälleen kerran pohtia itsekin oman elämäni erikoisuuksia. Suomi ja New Hampshire... Kuinka erilaista elämä oli noissa kaukaisissa paikoissa? Mitä, olet asunut Hawaijillakin? Mitkä asiat olivat paremmin siellä, mistä pidät täällä? Miltä tuntuu aina muuttaa? Millaista on sukellusvene-elämä?

Näissä kysymyksissä riittää vastattavaa ja pohdittavaa varmasti loppu elämäksi. Nyt ajattelin kuitenkin raapaista hieman pintaa siitä, millaista tämä meidän sukellusvene-elämämme on.

Sukellusvenemiesten palvelus jakautuu meri- ja rantapalvelukseen. Meripalvelus kestää usein neljä vuotta, rantapalvelus kolme. Meripalveluksen aikana Phillin yksikkö on Los Angeles -luokan ydinsukellusvene. Sukellusveneiden komennukset ovat yleensä 6kk pitkiä. Tuona aikana sukellusvene ei palaa kotisatamaan, mutta piipahtelee muiden maiden satamissa. Pisin aika, minkä Phill on ollut merillä palaamatta kertaakaan satamaan oli n.3kk. Tuo aika oli poikkeuksellisen pitkä. Yleensä satamakäyntejä on muutamien viikkojen välein.

Pitkien komennusten lisäksi sukellusveneet saavat lyhyempiä tehtäviä, joiden kesto voi vaihdella muutamasta päivästä pariin kuukauteen. Nämä lyhyemmät ja enemmän tai vähemmän tiheät tehtävät kuuluvat tällä hetkellä meidän arkeemme. Phill tulee ja menee säännöllisen epäsäännöllisesti. Minä tiedän aina suunnilleen milloin Phill tulee kotiin ja milloin taas lähtee, mutta pieniä muutoksia tulee aina.

Kotona ollessaan Phill tekee normaalia päivätyötä maanantaista perjantaihin, paitsi silloin kun hänellä on duty-päivä. Duty-päivä kestää 24h (aamusta aamuun), jonka aikana Phill ei saa poistua veneestä laituria pidemmälle. Yöllä hän saa yleensä nukkua joitain tunteja, jos hommat ovat menneet niin kuin pitääkin. Jos duty-päivä osuu keskelle viikkoa, jatkuu Phillin työpäivä seuraavan päivän iltapäivään. Viikonloppuisin Phill päsee kotiin seuraavan päivän aamuna.

Uppeluksissa ollessaan miehistö työskentelee vuoroissa kellon ympäri. Vapaa-ajalla heillä on mahdollisuus nukkua ruumisarkkua muistuttavissa kerrossängyissä, urheilla (hyvin rajoitetuissa tiloissa), lukea, katsella elokuvia, pelata pelejä ja viihdyttää itseään mitä kummallisimmilla tavoilla. Huono huumori kukoistaa! Viihtyminen vaatii asennetta ja luonnetta, sillä miehet ovat jumissa pienessä meluisassa peltipurkissa samojen naamojen kanssa ilman vilaustakaan päivänvaloa. Itse en ymmärtänyt kuinka pienistä tiloista oli kyse ennen kuin pääsin vierailemaan Phillin paatilla. Kaikki on todella kompaktia, karua ja öljyn tuoksuista. Heh, kaikki muu paitsi ruokailutilasta löytyvä valtava televisio.

Minulla on ollut mahdollisuus vierailla Phillin paatilla nyt jo neljä kertaa. Viime viikolla Phillille sattui duty-päivä juuri ennen lähtöä merille, joten hän pyysi minua tulemaan kanssaan illalliselle ja tuomaan mukanani jotain hyvää ruokaa. Tikkaiden kiipeäminen alkoi sujua jo rutiinilla ja chief quartersin "sohvanurkkaus" (launausmerkit huutomerkeillä!!!) tuntui jo melkein kotoisalta. Nytpä tiedän ihan oikeasti, millaisissa oloissa mieheni työskentelee ja elää poissa ollessaan.

Tämä oli todellakin vain pieni pintaraapaisu niistä perusraameista, joiden varaan me rakennamme arkeamme ja elämäämme tällä hetkellä. Niin kuin sanottu, minulle tämä on "vain" elämää enkä oikein tiedä, mikä muita kiinnostaa tai ihmetyttää. Heittäkää siis ihmeessä kysymyksillä, jos sellaisia on! Vastaan kyllä mielelläni kaikkeen, mihin osaan ja voin turvallisesti vastata.

Ei mistään - kaikkialta kotoisin

Ulkonäköni ja aksenttini houkuttelevat usein ventovieraita kysymään minulta, mistä olen kotoisin. "Suomesta", riittää useimmille vastaukseksi. "Oh, cool!" Ja keskustelu oli siinä. Osa tietää, missä Suomi on, ainakin noin suurinpiirtein, ja kaikkein valistuineimmat kysyvät minulta naama loistaen, satunko olemaan Helsingistä. Kun sitten kerron ärrä pärähtäen olevani Riihimäeltä, n. tunti Helsingistä pohjoiseen, saan vastaukseksi yleensä: "Oh, cool!". Ja keskustelu oli siinä.

Mutta entäs sitten, kun amerikkalaiselta kysytään, mistä hän on kotoisin? Siihen listaan tarvitaankin sitten jo maa, osavaltio ja kaupunki. Eikä sekään ihan riitä. Jos kysymys laajennetaan koskemaan perheen juuria, löytyy lähes jokaisen taustalta melkoinen sekoitus eri kansalaisuuksia ja etnisiä ryhmiä.

Otetaanpa esimerkiksi Phill: Phill on kotoisin Washingtonin kaupungista New Jerseyn osavaltiosta. Hän on 1/4 italiailainen, 1/4 ruotsalainen, 1/4 ranskalainen ja 1/4 skotlantilainen. Melkein eurooppalainen, mutta silti 100% amerikkalainen ja ehta New Jerseyn kasvatti.

Jos tuo cocktail ei vielä tee vaikutusta, niin sekoitetaanpa soppaan muutamat military-elämän tuomat sattumat: Phill on siis kotoisin New Jerseysta, juuret ovat Italiassa, Ranskassa, Ruotsissa ja Skotlannissa, hänen puhelinnumerossaan on Hawaijin suuntanumero, ajokortti ja auton rekisterikilvet ovat New Hampshiresta, kotiosoite löytyy Kaliforniasta ja vaimo on tietenkin Suomesta. Komea lista, eikö vain!

Minultakin löytyy jo kaksi kotimaata, Hawaijilainen puhelinnumero, New Hampshireen rekisteröity auto ja Kalifornian ajokortti. Ensi vuonna näihin aikoinin minun on mahdollista virallistaa kahden kotimaan statukseni ja hakea USA:n kansalaisuutta. Luultavasti sen teenkin.

Vaikka elämämme kuulostaakin sekametelisopalta, on meille kummallekin hyvin selkeää, mistä me tulemme ja keitä me olemme. Aina emme tiedä, minne me seuraavaksi menemme ja kauanko siellä pysymme, mutta sellaista tämä military-elämä on. Olemme aikuisia ja valinneet itsellemme tämän elämäntyylin. MUTTA entäs meidän (vielä täysin olemattomat) lapsemme? Ripaus tätä, hippunen tuota ja murunen tätä, tuota ja tuota. Voiko olla kotoisin kaikkialta vai käykö siinä helpommin niin, ettei olekaan lopulta mistään kotoisin?

Kuvat ovat vanhoja juhannuskuvia Hawaijilta. Juhannusta on vaikea juhlia muualla kuin Suomessa, mutta jotain kivaa voi (ja pitää) aina kehitellä. Hawaijin juhannuksiin kuului Kailuassa sijaitseva Pillbox hike aamun sarastaessa. Ei tietenkään lainkaan sama asia kuin yötön yö ja kesämökki, mutta yritys hyvä kymmenen.

P.S. Tänään satoi ainakin viisi pisaraa vettä! Sen innoittamana sain vihdoinkin lisättyä kaikkiin vanhoihin teksteihin tunnisteet (labelit). Jesh!

Jatkoaika

Yksi Phillin parhaista ystävistä jatkoi tänään sopimustaan kuudella vuodella laivastossa. Minulla ei ole pienintäkään havaintoa, miten tämä hoidetaan muissa militaryn haaroissa, mutta laivastossa tyyli on hyvin vapaa. Yksi Phillin "sivutöistä" oli useiden vuosien ajan uraneuvojana (career counselor) toimiminen, minkä vuoksi minäkin olen nähnyt yhden jos toisenkin reenlistment-seremonian. Tämänpäiväinen seremonia toimitettiin täpötäydessä olutravintolassa.

Virallisen valan ja epämuodollisen ympäristön sekoittaminen on minusta ihanan kiehtovaa. Reenlistment on iso päätös, mutta varsinainen päätös ei ole (toivottavasti/tuskin) syntynyt baarissa, vaan vakavan pohdinnan tuloksena. Siksi päätöstä pitääkin juhlistaa juuri niin kuin kukakin parhaaksi näkee. Parhaimmillaan seremonia on ikimuistoinen ja "kantajansa" näköinen.

Tänään koolla oli iso porukka minulle todella tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Muistelimme vanhoja, naureskelimme tälle hetkelle ja suunnittelimme tulevaa. Edessä on holiday season (täällä thanksgiving, joulu ja uusivuosi), mutta vain harvoilla meistä on mahdollisuus matkustaa kotikotikotiin perheen luo. Siksipä meidän laivastoperhe nouseekin arvoon arvaamattomaan. Vaikka minulla onkin ikävä perhettä ja ystäviä Suomessa (ja maailmalla), on ihanaa tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon täälläkin. Innolla jo odotan, mitä ensi viikon thanksgiving tuo tullessaan. On muuten ensimmäinen thanksgiving jossain muualla kuin Phillin perheen luona New Jerseyssa! Toivottavasti uunista pyörähtää ulos täydellinen kalkkuna.

Vanha kuva Portsmouthin ajoilta

Joulu 2007 Hawaijilla... Samoilla meiningeillä taitaa mennä myös tänä vuonna