Santa Ana -tuulet

San Diegossa on kuuma - aivan läkähdyttävän kuuma. Vaikka totuinkin Hawaijilla ja New Hampahiressä kuumuuteen, on tämä jotain aivan muuta. San Diegon helle on aavikkomaisen kuivaa, suorastaan polttavaa.

                      

Sen lisäksi, että ilma on kuivaa ja kuumaa, "hellittään" meitä lämpimillä ja todella voimakkailla Santa Ana -tuulilla. Tuntuu, kuin joku puhaltaisi jättiläismäisellä hiustenkuivaajalla kuumaa ilmaa päälleni -tauotta. Ja arvaatkaapa, mitä tällä hölmöllä oli päällään? No tietenkin lyhyehkö ja liehuvahelmainen kesämekko... Lasten kanssa oli todella kätevä puuhailla pihalla, kun toisella kädellä sai pidellä mekkoa paikallaan. Emme me tosin voineet pitkiä aikoja edes ulkoilla.

                     

Kovat tuulet sekä kuumuus ja kuivuus ovat aiheuttaneet myös nopeasti leviäviä maastopaloja ja sähkökatkoja koko San Diegon alueella. Meidänkin uunin kello vilkutti kotiin tullessani sen näköisesti, että sähköt olivat olleet jonkin aikaa poikki. Muilta tuulituhoilta olemme kuitenkin välttyneet ainakin toistaiseksi.

                     

Illan tullen tuulet tyyntyivät hetkeksi, mutta niin ne tyyntyivät viime yönäkin. Tuulinen saunominen jatkuu siis ainakin vielä huomenna ja perjantaina, ehkä jopa viikonlopun yli. Mutta arvatkaapa mikä on aika ihana juttu? Kotimme pysyi mukavan viileänä ilman ilmastointiakin. Naapureidemme puheet ilmastointilaitteiden välttämättömyydestä taitavat olla yhtä tuulesta temmattuja kuin panikointi rikki olevista lämmityslaitteistakin. Toistaiseksi täällä on pärjännyt ihan hyvin ja täydellisen mukavasti. Varaan kuitenkin oikeuden mieleni muuttamiseen elo- syyskuussa, jolloinka San Diego on kuulemma kuumimmillaan. 

Onnellisesti eksyksissä

Viime sunnuntaina kiipeiltiin taas korkealle. Tarkoituksemme oli valloittaa Mission Trails Regional Parkissa sijaitseva South Fortuna Mountain. Koska Mission Trails parkissa risteilee mailikaupalla erilaisia polkuja ja teitä, päätimme pelata varmanpäälle ja hakea visitor centeristä kartan mukaan. Noh, kartta oli hienosti kädessä koko matkan, mutta sen lukemiseen olisi voinut ehkä keskittyä hieman enemmänkin. Lähdimme nimittäin heti kättelyssä aivan väärälle reitille.

Mutta ei se mitään - eksyminen kannatti. Löysimme hukkapolkumme päästä vanhan Mission padon (old Mission dam) ja South Fortunaakin korkeamman ja jyrkemmän mäennyppylän, Kwaay Paay Peakin (eikä ole edes itse keksitty nimi).

Kivuttavaa ja maisemia riitti silmän kantamattomiin. Upea päivä ja upea reitti! Eksynyt löysi jotain, mitä ei osannut etsiäkään... Hallittu eksyminen kannattaa aina silloin tällöin - Suosittelen lämpimästi. Mutta jonain päivänä etsimme kyllä käsiimme sen oikean South Fortuna Mountaininkin. Nytpä meinaan tiedämme, miten sinnekin pääsee.

Tekniset itsestäänselvyydet

Tajusin tänä iltana lihapullia lämmittäessäni, että meillä ei ole ollut mikroaaltouunia yli vuoteen enkä ole kaivannut sitä vielä kertaakaan. Kun halpa mikromme poksahti ja kärähti ajattelimme tietenkin rientää heti kauppaan uutta ostamaan. Rakastuimme kuitenkin hyvin nopeasti ylimääräiseen tasotilaan ja päätimme lykätä mikron ostamista, kunnes muuttaisimme ja saisimme isomman keittiön. Nyt meillä on hieman isompi keittiö, mutta ei edelleenkään mikroa. Emme tarvitse sitä enää. Ruuan tähteiden lämmittäminen onnistuu uunissa, kattilassa tai pannulla, pakasteiden sulattaminen jääkaapissa tai vesihauteessa ja valmiita mikroaterioita emme osta ikinä.

Tänään sattui myös toinen hassu tekninen juttu, kun tajusin töissä, että eräs kolmevuotias tyttö ei ollut koskaan ennen nähdyt CD-soitinta. Ei meilläkään ole CD-soitinta kotona. Kuuntelen kaiken musiikin joko puhelimen, tietokoneen tai Sonos-systeemin kautta. En kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että CD-soitin voisi olla lapsille jo ihan vieras juttu. Ei siis ehkä ihmekään, että pari päivää sitten kaksivuotias poika pyysi minulta pienen liitutaulun leikkeihinsä, mutta kieltäytyi kuitenkin liiduista. Liitutaulu oli kuulemma iPad. Siellä se istui pitkään liitutaulu sylissään ja "pelasi" iPadillaan. Mielikuvitusta riitti kuitenkin selkeästi...

Tällaiset jutut saavat minut tuntemaan iteseni yhtäaikaa vanhaksi ja ymmärtämään, kuinka paljon maailma on muuttunut minunkin elinaikanani. Vanhaan olisi vaikea palata (paitsi sen mikron suhteen), mutta eipä siihen taida olla tarvettakaan. Ei auta muu kuin yrittää pysyä perässä ja hehkuttaa välillä kultaista kasikytlukua.

                                                                       Retroauto Ocean Beachillä

Kalliolle kukkulalle

Minulla on selkeästikin jokin sisään rakennettu ominaisuus pyrkiä aina ylöspäin - jonnekin korkealle. Jos lähistölläni näkyy mäki, on sille vain kiivettävä, sillä koskaan ei voi tietää kuinka upeat maisemat nyppylän päältä avautuvat.

Mäen päällä maailma tuntuu yhtäaikaa valtavalta, avoimelta ja hallittavissa olevalta. Se levittäytyy jalkojen eteen ja näyttää hyvin erilaiselta kuin samalta tasolta katsottaessa. Etäisyyksiä ja yksityiskohtia on vaikea nähdä tarkasti, mutta ennen niin irralliset osat löytävät paikkansa isossa kokonaisuudessa.

Korkealla tunnen itseni sekä pieneksi että voimakkaaksi. Olen osa maisemaa, mutta tarkastelen sitä juuri tällä hetkellä etäältä. Näen mistä tulin ja minne olen menossa. Mutkien ja pienempien nyppylöiden katveeseen jää pieniä yllätyksiä ja kysymysmerkkejä, jotka tuovat matkaan mausteita. Edessäni oleva maisema ei ole hallittavissani, mutta voin päättää itse, mitä reittejä kuljen ja millä tavalla - miten teen matkasta omani. Joskus on hyvä juosta, toisinaan kävellä ja välillä keskitän kaiken huomioni kukkapenkin pienimmän kukan terälehteen.

Kuvien kukkulat löytyvät Ocean Beachiltä ja ovat osa arkeni maisemaa. Tänään kävin kiipeämässä myös sunnuntaikukkuloille Mission Trails Parkissa. Retkemme oli 100% nannaa sekä jaloille että mielelle.  Siitä lisää heti kunhan kuvat löytävät tiensä kamerasta ulos. Hih, siis ne sadat ja taas sadat kuvat. Onneksi emme elä enää filmikameroiden aikaa. Sunnuntaikävelymme saattaisivat tulla hieman liian kalliiksi.

Pikkinikki ja muita onnistumisia

Pari viikkoa sitten tuli vuodatettua täällä blogissakin kahden päivän edestä vastoinkäymisiä. Joskus ei vain onnistu. Mutta, onneksi toisinaan kuitenkin onnistuu ja koko päivä menee smoothisti putkeen. Hassua kyllä noista päivistä ei tule koskaan kirjoitettua, sillä niistä on paljon vaikeampi repiä huumoria. Tänään ajattelin kuitenkin (tylsyydenkin uhalla) kertoa, kuinka vaivattoman onnistunut päivä tästä lauantaista mudostui.

Herätessäni pohdin hetken, kuka idiootti keksi varata silmälääkärin kello kahdeksaksi lauantai aamuna. Katsellessani ympärilleni en nähnyt muuta kuin peilin... Ei auttanut muu kuin uhrata laiska aamu ja lähteä liikkeelle. Silmälääkärini sijaitsee tässä ihan lähellä, joten jätin auton kotiin ja kävelin. Loistava ratkaisu! Yöllä oli satanut (kuulemma kaatamalla...minä en kuullut mitään) ja ilma oli todella raikas. Perille päästessäni olin jo ihan hereillä. Silmälääkärissä silmäni todettiin kaikin puolin terveiksi, mutta näköni oli muuttunut juuri sen verran, että sain hyvän syyn hankkia uudet lasit. Jee! Hieman yhdeksän jälkeen olin jo kotona silmät tutkittuina ja puolet viikonlopun ruokaostoksista hoidettuina. Tehokas alku päivän to do -listan tuhoamiseen!

Seuraavaksi listallani oli kaappien siivousta. Siivotessani löysin vanhat sandaalit, jotka olin jo unohtanut ja jotka olivat ihan täydelliset uuden iltapukuni kanssa. Testasin pukua sandaleiden kanssa ja totesin, että se kaipaisi pientä lyhennystä ja vyötäröltäkin voisi ottaa pikkuisen sisään, jotta se istuisi ihan täydellisesti. Löysin Yelpistä räätälin tästä läheltä ja hurautin sinne mekkoni kanssa. Räätäli osoittautui hauskaksi aasialaiseksi naiseksi, joka lupasi hoitaa mekkoni kuntoon ajoissa ja neljällä kympillä. Loistava diili! Heiluessani räätälin liikkeessä mekko päällä, joku minulle ventovieras nainen astui sisään vain kehuakseen, kuinka kaunis se on. Tuli hyvä fiilis!

Räätälin jälkeen suuntasin kotiin viimeistelemään vaatekaapin siivouksen ja valmistautumaan vappu picnicille. Pääsin kuokkimaan ja tapasin paljon uusia suomalaisia. En ole ollut aikoihin saman päydän ympärillä yhtä monen suomalaisen kanssa. Hassua ja hauskaa! Tarjolla oli mm. karjalanpiirakoita munavoilla, makkaroita, perunasalaattia, pikkuperunoita, hedelmiä, marjoja, cocktailtikkuja (öh, siis ei pelkkiä tikkuja), pastasalaattia, marenkeja, grillilihaa, pekonisienijuustokääröjä, ruissipsejä jne. Ruoka ja tuulisen viileä sää olivat aivan kuin Suomessa vappuna (tai juhannuksena). Vieressämme oli myös markkinat, joista puuttui vain metrilaku. Hyvitykseksi ja viihdykkeeksi meille tarjottiin tosin polynesialaista tanssia...

Picnicin jälkeen riensin kotiin jatkamaan siivoilua ja sain kuin sainkin hommat hoidettua. Tällä kertaa tauko ja tehtävälistasta lipsuminen kannattivat selvästi. Illalla minulla oli vielä aikaa lähteä ystäväni kanssa Whole Foodsiin ja illalliselle. Whole Foodsista löytyi uusi lauantaiherkku - freeze dried cantaloupe melonit. Ainesosaluettelossa oli tasan yksi ainesosa: cantaloupe.

Siinä se - jota kuinkin täydellinen lauantai. Lisää näitä, kiitos!

Tässä minun (1/5 tyngäksi jäävä) panostukseni 5 arkipäivää/ 5 kuvaa -haasteeseen. Siltähän ei ole voinut kukaan facebookissa viihtyvä välttyä. Anni laajensi haasteen blogien puolelle ja täytyy myöntää, että toisten arkea on kyllä kiva kurkkia. Vaikka minä olenkin hieman laiska ja jätän arkeni kuvailun (tämän haasteen muodossa) vain yhteen päivään, olkaa te muut ahkerampia. Minä jatkan mielelläni arjen tirkistelyä.

P.S. En suunnitellut tätä ennakkoon, enkä tietenkään ottanut päivän aikana kuvia. Lupaan kuitenkin pyhästi, että valmiista mekosta ja kengistä sekä uusista (vielä olemattomista) silmälaseista näkyy kuvia myöhemmin.

Tavallisen torstain kauneutta ja pelkoja

Minulta kysytään aina välillä pelottaako minua, että Phillille sattuu jotain hänen työnsä vuoksi. Kaikeksi onneksi saan vastata, että ei pelota - Ei sen enempää kuin, jos Phill olisi sähkömies (tai mikä tahansa mies) siviilissä. Ainahan jotain voi sattua, töissä tai vapaa-ajalla, mutta ei sitä kannata paljoa jäädä miettimään.

Tänään sain kuitenkin pienen muistutuksen elämän arvaamattomuudesta. Ruokatauolla facebookia selatessani törmäsin pelottavaan uutiseen: Point Loman tukikohdassa oli käynnissä poikkeustila, sillä siellä oli nähty asemies ja kuultu laukauksia. Tapaus oli tässä vaiheessa niin tuore, ettei tietoa ollut vielä paljoa tarjolla. Kyllä kylmäsi, kun mietin, että kyseessä oli paikka, jossa käyn itse lähes päivittäin ja jossa Phill on töissä. Olin kerrankin todella kiitollinen siitä, että Phill on merillä. Olin silti hieman huolissani muista paikalla olevista tutuistani.

Aika pian sain kuulla, että paikalta oli otettu kiinni kaksi miestä ja tilanne oli rauhoittunut. Myöhemmin iltapäivällä sain helpottavan tiedon, että kyseessä olikin ollut vain todella typerä ja nuori sailori, joka oli keksinyt  heilutella oikean näköistä muovikuulaasetta huoneensa ikkunasta ja ampua sillä parkkihallin peilejä. Ei jestas, mikä tahvo! Taisi poika hieman yllättyä, kun hänet haettiin  huostaan NCIS:n ja FBI:n Swat teamin voimin. Onneksi nämä asiat otetaan täällä hyvin vakavasti, sillä koskaan ei voi tietää, milloin kyseessä onkin oikea ase.

Näitä tilanteita myöskin treenataan tukikohdassa säännöllisesti. Olin kerran itse tukikohdan ulkosalilla, kun kaiuttimista kuulutettiin, että pian alkaa harjoitus, älkää hätääntykö "kuolonuhreista". Jatkoin hieman hämmentyneenä treeniäni, kun yhtäkkiä vieressäni alkoi kaaos. Kaksi miestä "kuoli" ja kuviteltua asemiestä etsittiin ja jahdattiin ympäri ämpäri tukikohtaa. Kaiken keskellä, minä jatkoin vatsalihasliikkeiden tekemistä, kun en oikein muutakaan osannut. Oli aika pysäyttävä ja uniikki kokemus.

Tässä tarinassa oli siis hyvin onnellinen ja jopa koominen loppu. Aina on hyvä olla varuillaan, mutta liikaa ei saa pelätä ja miettiä. Pelottavien asioiden vastapainoksi lisäilin leippoisia kuvia aamuiselta juoksulenkiltä. Maailma on kuitenkin aika kaunis paikka...

Tässä vielä linkki uutisartikkeliin.

Suomalainen ope

Minulta on kysytty muutaman kerran, miten oppilaiden vanhemmat suhtautuvat siihen, että opettaja onkin suomalainen. Hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi voisin sanoa, että joko ihanasti tai eivät mitenkään. Korviini ei ole vielä kertaakaan kantautunut yhtään epäilyn sanaa tai negatiivistä kommenttia. Joitain vanhempia ei selkeästi kiinnosta pätkääkään, mistä opettaja on kotoisin, kunhan kommunikointi sujuu ja opettaja on pätevä ja hyvä tyyppi. Jotkut vanhemmat ovat kiinnostuneita ja uteliaita - kuka mistäkin syystä, toistaiseksi vain yksi vanhempi on ollut tietoinen Suomen menestyksestä PISA-testeissä ja suurinosa vanhemmista iloitsee mukanani tuomasta "kulttuurilisästä".

Nykyisessä työpaikassani on perheitä useista eri maista ja monikulttuurisuuden ylistäminen on yksi koulun tärkeimmistä peruspilareista. Koulun johtaja on asunut itse jonkin aikaa Ruotsissa ja on naimisissa Ranskalaisen miehen kanssa. Hänen juurensa ovat Meksikossa, samoin erään toisen opettajan suku.

Minulle on tärkeää, että suomalaisuuteni saa näkyä ja että mukanani tuomat suomalaisen kulttuurin palaset otetaan ilolla vastaan. Olen kääntänyt valtavan määrän suomalaisia lastenlauluja, kertonut lapsille tarinoita Suomesta, ostanut kasan englanninkielisiä Muumikirjoja, joita lapset rakastavat, tuonut mukanani Muumin, joka kiersi kaikkien preschoolilaisteni kotona seikkailemassa ja opettanut nyt jo kahdelle koululliselle lapsia "entten, tentten" -lorun. Jos siis satutte kuulemaan amerikkalaisten lasten hokevan entten tentten teelika mentten, niin (ylpeä) syypää löytyy täältä. 

En usko, että kaikissa kouluissa ollaan näin avomielisiä ulkomaisille opettajille ja erilaisille kulttuureille, mutta hei, siksipä minä työskentelenkin juuri tässä koulussa. Hyvää kannatti hetki odottaa. Ette uskokaan kuinka monta kertaa olen miettinyt, että tämäkin asia meni juuri niin kuin pitikin...

Nips, naps - kukasta kukkaan

Otsikseni on ollut jo useamman viikon (kaunis) muisto vaan. Piti päästä taas vähän napsaisemaan. Ja napsaisijaksi halusin valita taas kerran uuden kampaaja. Syitä oli tällä kertaa kaksi (hyvää): tanssiaiskampaus ja pitkät työtunnit. Kampaamo, jossa viimeksi kävin, ei tee ollenkaan kampauksia enkä halunnut valita kampauksen tekijää ihan kylmiltään. Kampauksen tekijän lisäksi toiveissani oli löytää iltaisin auki oleva vakkarikampaaja työhoodeiltani, Ocean Beachiltä.

Tällä kertaa en luottanutkaan Yelppiin, vaan näppituntumaan. Vietin pari lounastaukoa kampaamojen ikkunoista sisään kurkkien ja valitsin voittajaksi räväkkään oloisen Electric Chairin. Kampaamon hinnat ovat siedettävät (leikkaus $45+tippi), sijainti muutaman korttelin päässä töistä loistava ja myöhäiset aukioloajat korvaamattomat.

Kampaamo oli ihan minun tyyliseni. Astuessani ovesta sisään, minut ympäröi musiikki, joka sai oloni tuntumaan kotoisalta. Ehkäpä siksi, että samantyylinen musiikki soi minulla myös kotona. Eheh. Kampaamo toimii samalla myös galleriana ja seiniltä löytyi vaikka mitä mielenkiintoista. Cooli lisä kampaamokokemukseen.

Kampaajani oli myös hauska ja värikäs tyyppi, jolla oli hyvin persoonallinen oma tyyli. Työnjäljessä näkyi kuitenkin ainoastaan taito ja omat toivomukseni. Rankan työpäivän jälkeen arvostin myös sitä, että kampaaja ei ylläpitänyt vaivaannuttavaa small talkia, vaan keskittyi laulamaan kovaa ja epävireisesti musiikin mukana.

                             

                      Epätarkka todistusaineisto. Selfieitä ei vaan voi ottaa muulla kuin kännykällä...

Kaikista kokeilemistani paikoista tämä tuntui kaikkein eniten omaltani. En vieläkään uskalla luvata jämähtäväni ihan täydellisesti, mutta kampausajan kuitenkin jo varasin tanssiaispäivälle. Mekkokin muuten saapui jo viime viikolla ja näyttää juuri siltä kuin pitääkin. Jee! Nyt pitää vain enää löytää kengät ja saada mies ajoissa kotiin.

Rautaisen vuoren huipulla

Iron Mountain - voimakas nimi! Mutta eihän tuon nimistä nyppylää voi vastustaa. Se suorastaan karjuu kutsuhuutoja. Sinnepä siis suuntasi kahden ystävyksen tie pääsiäissunnuntaina.

Iron Mountain sijaitsee Powayssa, Potato Chip Rockin ja vesiputouksen kainalossa. Sinne oli helppo ajella sekä meiltä että Mira Mesassa asuvan ystäväni luota. Parkkipaikkakin löytyi helposti - ainakin sille miniautolle, jolla me olimme sunnuntaina liikkeellä.

Reitti vuorelle oli vaihtelevan jyrkkä ja kivikkoinen. Mennessä n.3,5 mailia nousua, takaisin tullessa samat mailit luonnollisesti alaspäin. Maisemat olivat jylhät ja hulppeat, rautaiset suorastaan. Vastaantulijat varoittelivat meitä polulla loikoilevasta kalkkarokäärmeperheestä, mutta meiltä käärmeet jäivät tälläkin kertaa näkemättä. Voi harmi.

Huipulla tuuli ihanasti. Kavutessa tuli meinaan aika lämmin porottavan auringon alla. Vettä kannattaa varata paljon mukaan, vaikka amerikkalaisten vakkari 2 gallonaa tuntuukin hieman hätävarjelun liioittelulta.

En ole tainut aiemmin syödä ruisleipää ja rahkapiirakkaa yhtä eksoottisissa maisemissa. Maistuivat kuitenkin kumpainenkin aivan tajuttoman hyviltä ja ansaituilta. Kyllä vain kannatti leipoa!

Alaspäin kulkiessa onnistuin liukastumaan hiekkapölyn peittämällä kivellä ja raapaisin selkääni kivan vekin. Hip hei, yksi arpi lisää. Mutta ei kai rautaiselta vuorelta ilhan vammoitta kuulukaan kotiin selvitä.

Ettei vain olisi ollut liikaa vauhtia...?

Maailman huipulla on hyvä olla, varsinkin kun siellä ei ole yksin. Mikäköhän vuori me seuraavaksi valloitettaisiin?

Raijalle iso kiitos kaikista niistä kuvista, joissa olen minä :). Etenkin tuo viimeinen on yksi lempikuvistani ikinä!

Aamujen aamut

Kerroin aakkospostauksessa rakastavani aamuja. Minulla ei ole kuitenkaan yhtä ja ainoaa reseptiä onnistuneeseen aamuun. Kaikkein parasta on se, kun saa mennä ihan fiiliksen mukaan. Viikolla ei tietenkään saa, on "pakko" olla aktiivinen. En minä koskaan kadu ratkaisuani lähteä salille, mutta viikonloppuaamut ovat siltikin niistä parhaimmista parhaimpia.

Tähän extrapitkään viikonloppuun mahtui kolme täydellistä aamua, kaikki hieman erilaisia:

Perjantaiaamuna sisäinen herätyskelloni herätti minut jo paljon ennen kuutta. Tunnustelin olotilaani ja muistelin myöhäiseksi venähtänyttä torstai-iltaa. Lopputuloksena päätin pakottaa itseni takaisin sänkyyn. Heräsin uudelleen 7:40. Nyt olo oli ihan huippu. Joogaa, tuoretta ananasta, kahvia, jogurttisörselliä, asioiden hoitamista ja lopulta ennen lounasta treeni. Sain perjantaina aikaiseksi enemmän kuin normaalina viikonloppuna yhteensä. Ratkaisuni venyttää unia oli paras mahdollinen.

Lauantaiaamuna olin lötkö kuin makaroni. Rapsutin mahani päällä makaavaa Kisua, venyin ja vanuin sohvan pohjalla, luin ja fiilistelin hyvää musiikkia. Mutta kymmeneltä riitti - laiskuus vaihtui energiaksi. Sitten en enää pysähtynytkään ennen kuin illalla.

Sunnuntaina kroppani oli sitä mieltä, että olikin jo maanantai. Oli päästävä liikkeelle - heti. Lähdin juoksemaan hiljaisille kaduille ja päädyin rannalle. Aamu oli kaunis, mutta sumuinen. Kuulokkeistani kaikuva Aloe Blacc sopi tunnelmaani täydellisesti. Oloni oli yhtä aikaa rauhallinen ja energisen kupliva. Kotiin palattuani venyttelin pitkään takapihan kuistilla (Kisun tuijottaessa), söin tukevan aamupalan ja aloin valmistautumaan haikille.

Kolmen päivän vapaa teki hyvää! Ajatuksen tasolla 3/4 suhde tuntuisi aika täydelliseltä... Kolmessa päivässä kerkiää nollaamaan ja rauhoittumaan sekä saamaan aikaiseksi ja touhuamaan. Mutta en tiedä, ehkä pitkää viikonloppua ei osaisi hyödyntää ja arvostaa jos siitä tulisi vakiokamaa. Samahan se oli seitsemän päivän vapaidenkin kanssa. En ole vielä unohtanut, kuinka paljon ikävöin töihin... Ja mielelläni minä sinne huomennakin menen. Mitäköhän kivaa lasten ja työkavereiden pääsiäiseen kuului?

Netin sivupolut

Kävin äsken kävelyllä ystäväni kanssa, joka väittää olevansa maailman pahin asioiden lykkääjä ja sivupoluille eksyjä. Hän suorittaa tällä hetkellä opintoja netissä, eli opiskelu tapahtuu kotoakäsin ja suurimmaksi osaksi itsenäisesti aikatauluttaen. Heh, ei kuulosta kovinkaan hyvältä yhtälöltä. Hän kertoi viettävänsä päivittäin uskomattoman paljon aikaa YouTuben eläinvideoiden katselemiseen ja Buzzfeedin typerien (siis hauskojen) testien tekemiseen.

Eräänä päivänä hän päätti googlettaa, mitä netistä löytyy aiheesta. Noh, löytyihän sieltä sivukaupalla tutkimuksia, blogeja, artikkeleita ja mainoksia. Ilmeisesti aika moni muukin oli vältellyt tehtäviään kirjoittamalla siitä, miten niitä välttelee. Lopulta hän päätyi viettämään koko päivän aiheesta lukien... Ja illalla itseensä ärsyyntyneenä hankkimaan tablettiinsa appsin, jolla saa estettyä muut ohjelmat silloin, kun on aika työskennellä. Sitä tarina ei vielä kertonut auttoiko tämä, mutta ehkäpä se selviää sitten ensi viikolla lenkkeillessämme.

Kuulostaa tämä tutulta omalla kohdallanikin. Työni on sen luontoista, että siinä ei paljoa eksytä sivupoluille, mutta aina tietokoneella ollessani minulla on ainakin kymmenen ikkunaa auki. Kesken blogin kirjoittamisen saatan kirjoittaakin sähköpostia, selailla facebookia, alkaa editoimaan kuvia tai etsiä uusia juoksulenkkareita. Aika harvassa ovat ne kerrat, että saisin jonkun nettijutun hoidettua alusta loppuun, ilman keskeytyksiä tai sivupolkuja. Kaikki mahdollisuudet ovat vain yhden klikkauksen päässä...

Mutta missä menee se raja, kun tästä pitäisi huolestua? Miksi on niin vaikeaa hoitaa yksi asia alusta loppuun, ilman että sörkkii väliin kymmenen muuta juttua ja päätyy käyttämään yksinkertaiseen tehtävään aivan liian paljon aikaa? Onko tämä yleinen ongelma? Onko ikäluokkien välillä eroja? Onko kyse ihmistyyppieroista? Miten tästä voisi päästä tai opetella eroon?

Siinäpä paljon kysymyksiä pohdittaviksi. Google osaisi varmaan auttaa, mutta taidankin valita toisen reitin ja sulkea tietokoneen muutamaksi tunniksi kokonaan. Leffa päälle ja ruisleipää nassuun. Jeps, leivoin tänäänkin itselleni Suomi-herkkuja. Taitaa olla aika kova ikävä sinne Pohjolaan...

P.S. Kuvat ovat Coloradosta viime syksyltä ja edustavat niitä kuuluisia sivupolkuja. Nämä sivupolut olivat tosin vierailun arvoisia. Tästä voimme siis päätellä, että kaikki sivupolut eivät ehkä olekaan läpeensä pahoja.