Suomi vs. Meksiko

Elämä on yllätyksiä ja mahdollisuuksia täynnä! En olisi koskaan kuvitellut, että seuraisin elämäni ensimmäistä maajoukkuetason futispeliä (soccer) livenä San Diegossa. Eilen pelattiin Qualcomm stadionilla Suomi-Meksiko ystävyyspeli ja kaikkien kymmenien tuhansien (?) vihreä, puna, valkoasuisten keskellä loisti yksi sinivalkoinen blondi, joka hurrasi meksikolaiset suohon (jep, jep).

Peliseurana minulla oli meksikolainen ystäväni, joka oli heti messissä pelistä kuullessaan. Emme kumpikaan seuraa socceria aktiivisesti, mutta live-peli on aina live-peli. Eikä tätä peliä oltu hinnalla pilattu. Ostimme halvimmat mahdolliset liput ($25), mutta paikkamme olivat aivan loistavat! Meidän takana istui joukko meksikolaisia pikkupoikia, joiden mielestä oli aivan huippua istua niin lähellä Suomi-fania. Suomi pelasi paremmin kuin olin kuvitellut ja pääsin hurraamaan aivan fiiliksissä KAHDELLE Suomi-maalille. Uudet meksikolaiset ystäväni hurrasivat sille, että minä hurrasin. Tunnelma oli siis hieman lämminhenkisempi kuin Suomi-Ruotsi lätkäottelussa... Kun osallistuin muiden mukana aaltoon, kommentoi joku takanani, että se oli meksikolaisten aalto. Ennen kuin kerkisin edes avata suutani, puolusti joku toinen siitä vierestä, että "She can do what ever she wants. She's the only Finland(ia) fan here, she can make the rules." Nih, ettäs tiedätte. En minä tosin ihan ainoa ollut. Näin illan aikana ainakin viisi muutakin suomalaista.

Meksiko teki maalin. Huomaa ihanat pikkupojat taustalla!

Tänään olisi sitten Halloweenin vuoro. Kaapit ovat täynnä karkkia, mutta kuistin valo simahti. Kuistilla palava valo on yleensä merkki siitä, että trick-or-treattaajat ovat tervetulleita. Jos valoa ei saada kuntoon iltaan mennessä, voi ovella olla tänä iltana aika hiljaista. Siinä tapauksessa meidän ei tarvitsekaan ostaa karkkia seuraavaan pariin vuoteen... (Huom, tämä tarina on tosi. Kuistin valo meni rikki ihan ilman avustusta!)

Halloween-fiilikseni on muutenkin vähän hukassa, eikä minulla ole vielä edes asua hankittuna. Aikuinen nainen voi olla Halloweenina ihan mitä tahansa, kunhan sen eteen liittää sanan "sexy". Kaupat ovat pullollaan toinen toistaan paljastavampia ja pornahtavampia asuja. Minua ei kuitenkaan sytytä lähteä takapuoli paljaana baariin... Jos siis menen, on päälläni jotain huomattavasti tylsempää kuin sexy nurse tai sexy police officer -asu. Huomattavasti todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin kotisohvalle jämähtäminen. Eilinen peli-ilta tuntuu silmissä ja huomisellekin on luvassa navy-vaimojen naistenilta vanhan kaupungin Dia de los muertos-meiningeissä.

Rouva tohelo

Tämä on ollut taas niitä päiviä... Aamulla lensi mansikat syliin, kun lusikka ei löytänyt suuta (tai vaihtoehtoisesti leuassa oli reikä?). Ryntäsin vessaan huuhtomaan paitaani ja löysin sieltä kolme samanlaista tapausta kuivumasta edellisten hätähuuhteluiden jäljiltä. Ei siis ollut ensimmäinen kerta, ei lähimainkaan. Taisin olla jo parinkympin paremmalla puolella, kun joulupukki toi äitini avustamana minulle ruokalapun. Pidin sitä vitsinä, mutta olisi ehkä kannattanut ottaa tosissaan.

Ennen lounasta lähdin juoksemaan. Olin jo lenkkini paremmalla puolella, kun huomasin olevani hallitsemattomasti ilmassa. Jalkani oli töksähtänyt epätasaisen laatan reunaan ja nyt se samainen laatta lähestyi naamaani uhkaavasti. Uskomatonta kuinka monta ajatusta kerkiää tulemaan mieleen parin seukunnin aikana. Onnettomuuden hetkellä liike hidastuu ja ajatukset kiihtyvät. Jotain järkeäkin ajatuksiini mahtui ja sain korjattua asentoani sen verran, että pahemmilta vammoilta vältyttiin. Kännykän suojakuori meni rikki ja kädet ja jalat (itsetunto) naarmuille, mutta matka jatkui juosten kotiin haavojani huolemaan. Kisu yritti ottaa haavojen nuolemisen hieman turhan kirjaimellisesti... Pieni kissan pää pysyi uskollisesti vierelläni ja puski lenkkareitani naarmuja puhdistaessani.

Mutta nyt on tämän päivän toheloinnit toheloitu. Seuraavaksi suuntana on Qualcomm Stadium ja Suomi Meksiko jalkapallopeli. Toivottavasti Suomen maajoukkueelta sujuu juoksu hieman ketterämmin kuin minulta.

Ihka aito selfie :)

Reaaliajassa

Minäpäs vietinkin tämän aamun Tampereella! Siis ainakin melkein. Koska kukaan ei ole vieläkään kehittänyt toimivaa teleportaatiosysteemiä, täytyy matkustelu hoitaa skypen videopuheluiden avulla. Mutta onhan sekin jo jotain, jos illan-, tai minun tapauksessani aamunvietto Tampere-San Diego akselilla onnistuu reaaliajassa, ilmeet ja eleet mukaanlukien. Ihanaa oli! Tämä uusi kymmenen tunnin aikaero on niin paljon helpompi kuin se vanha inhottava seitsemän.

Skypettelyn jälkeen suuntasin tietokoneeni kanssa kahvilaan nimeltä Cafe 976. Löysimme paikan yhdessä Phillin kanssa ja siitä tuli välittömästi uusi suosikkimme. Siksipä päätinkin nauttia lounaani Phill seuranani. Siis ainakin melkein. Kirjoitin Phillille sähköpostiviestin syömisen ohessa ja otsikoin sen "Lunch with Veera". Klikattuani lähetä, huomasin, että inboxiin oli ilmestynyt sähköposti Philliltä. Tämän lähemmäksi reaaliaikaista kommunikointia emme ole hetkeen päässeetkään! Täytyy tosin tarkentaa, että Phill kommentoi viestissään minun sunnuntaista sähköpostiani... Tämän päiväinen lounasviesti menee perille sitten joskus.

Päivän ainoa negatiivinen tekniikkakommentti lähtee työnhakusivustoille. Miksi, oi miksi haluatte minulta ansioluettelon ja saatekirjeen lisäksi sähköisen hakemuksen, jossa joudun toistamaan kaikki ne tiedot, jotka olen jo kertaalleen kirjannut ansioluettelooni? Turhauttavaa ja aikaavievää!

Rinnakkaistodellisuus tai mikä lie (Chicago)

Paperit, kiitos!

Terveisiä dmv:ltä, taas. Enhän minä sitten malttanutkaan pysyä poissa, siellä kun on niin mukavaa. Postimies oli viime viikolla ahkera ja toi mukanaan jos minkä näköistä hämmentävää postia. Useamman kuin kerran tuli postia availlessa extra-ikävä Philliä. Onhan minulla toki kolme erilaista POA:ta (power of attorney), mutta se ei paljon auta, jos en tiedä mitä kaikille lippulappusille pitäisi tehdä. Apua saa tietenkin, kun sitä pyytää, joten kaikki asiat selvisivät. Siltikin vielä naurattaa USAA:n kotivakuutuslasku, jonka kolmesta eri loppusummasta minun käskettiin valita se oikea. Jonkinlainen kiero monivalintatesti tai mikä lie...

Mutta toipa postimies minullekin nipun tärkeitä kirjeitä. USCIS ilmoitti, että papereideni käsittely on alkanut ja green cardiani on jatkettu toistaiseksi vuodella. Tämä oli tärkeä ja hyvä uutinen. Vielä miellyttävämpi yllätys oli torstaina saapunut kutsu biometriseen tapaamiseen (sormenjäljet ja kuva). Aikani on jo ensi viikolla! Prosessi etenee siis huomattavasti joutuisammin kuin pari vuotta sitten New Hampshiressa, jolloin soittelin kyseisen kutsun perään aivan liian monta kertaa.

Perjantaina saapui yllättävän nopeasti myös uutuuttaan kimalteleva Kalifornian ajokortti. Suustani pääsi "Jesh!!!" kunnes huomasin kortin vanhentuvan 06/01/2014. Mietin pitkään, miksi, kunnes tajusin, että samaisena päivänä olisi umpeutunut myös green cardini ilman juuri myönnettyä jatkoaikaa. Kukaan ei sitten viitsinyt kertoa tätä minulle dmv:llä jonotellessani. Minulle ei tullut mieleenkään, että osavaltioiden käytännöt voivat olla erilaisia tässäkin suhteessa. New Hampshiressa olisin saanut ajella ilman ongelmia vuoteen 2017 saakka.

Perjantai-iltana en voinut asialle yhtään mitään, joten tyydyin katsomaan, milloin dmv:ltä löytyisi seuraava vapaa aika. Yllättäen sain ajan jo täksi maanantaiaamuksi. Tänään sitten pakkasin kassiini kaikki mahdolliset dokumentit USCIS:n jatkoaikakirjeellä höystettynä ja marssin toimistolle tahtoa täynnä. Tavoitteenani oli selvitä toimistosta ulos nopeasti ilman uusia maksuja ja testejä.

Tällä kertaa jonotus ja odotus meni paljon sukkelampaa ja oma vuoronumeroni putkahti taululle ennen varaamaani aikaa. Virkailija kuunteli sepostukseni keskeyttämättä, kohotteli hieman kulmakarvojaan kirjeelleni (se kun ei ole virallinen hyväksymisilmoitus), kirjoitti kuitit/väliaikaisen todistuksen, nappasi valokuvan ja ilmoitti uuden kortin tulevan postitse neljän viikon sisällä. Menipäs kivuttomasti! Vähän kyllä jännittää, mikä päivämäärä uudesta kortista mahtaa löytyä. Toinen harmittava asia on ajokortin kuva. Ensimmäisen kortin kuva oli oikeasti hyvä. Tällä kertaa kuvaaja sai minut nauramaan, mutta käski heti perään ottaa vakavamman ilmeen ja hiukset pois silmiltä. Minulla on vahva tunne, että näytän kuvassa aivan mielipuolelta.

Ensi viikolla sitten USCIS:lle vierailemaan. Meksikon rajan tuntumasta löytyvässä Chula Vistan toimistossa voi olla hieman enemmän vipinää kuin Manchesterin (NH) huopatossutehtaalla. Mutta pääasia, että saan senkin asian pois päiväjärjestyksestä. Nettisivujen mukaan keskimääräinen käsittelyaika on tällä hetkellä 5kk. Toivottavasti pitää tällä kertaa paikkansa minunkin kohdallani.

DMV-papereita löytyy muutama :)

Juoksupolullakin osaan käyttäytyä, kun löytyy näin hyvät ohjeet

P.S. Phill esitteli minulle joskus hyvin neuvostohenkisen tietokonepelin nimeltä Papers, please. Ideana oli leikkiä maahantulovirkailijaa ja päättää, kenen paperit oikeuttivat maahan tuloon. Kuulemma hyvin koukuttava peli. Omien paperisotieni keskellä teen kuitenkin vapaa-ajallani mielummin jotain ihan muuta, kuin tarkastan kuvitteellisten hahmojen passeja ja viisumeja.

Kotijuttuja

Tiistaina tulee täyteen kolme viikkoa uudessa kodissa. Toisaalta aika tuntuu paljon pidemmältä, toisaalta monet kotiutumisjutut ovat vieläkin ihan kesken. Päätimme odottaa loppujen hankintojen ja sisustamisen kanssa siihen asti, että Phill on taas kotona. Ensin minua ahdisti seinien tyhjyys (vaikka aika minimalisti olenkin), mutta kaikkeen tottuu. Kodin täytyy olla yhteinen ja tuntua meidän kodilta.

Havaintoja uudesta kodista:

• Meinasin itkeä onnesta, kun keittiöstä löytyi tiskikone. Yksin kokkailessa tiskikone on kuitenkin loppupeleissä aika turha. Kone täyttyy pari kertaa viikossa, mikä tarkoittaa sitä, että lempiastiani ovat aina niitä tarvitessani likaiset. Sitä paitsi, koneen pesuteho on vähintäänkin kyseenalainen ja kuivausominaisuus olematon. Samassa ajassa näpsäkkä pesee tiskinsä käsin moneen kertaan.

• Tiskialtaasta löytyvä jätemylly on korvaamaton. Meillä oli sellainen Hawaijilla, mutta Portsmouthin kodista se puuttui. Jälleennäkeminen oli onnellinen. 

• Kaasuhella ja -uuni vaativat taas hieman totuttelua pitkän tauon jälkeen (nimim.palaneet lihapullat). Mutta kun kaasun hienosäätämisen oppii, on kaasuhella kyllä aika kätevä kaveri. Uunista en oikein tiedä...

• Kodista löytyy edelleenkin monta tyhjää kaappia. Uskomatonta!

• Muurahaisia ei ole näkynyt sen ensimmäisen yllätyshyökkäyksen jälkeen. Missäköhän ne piileskelevät?

• Muurahaisten lisäksi myös naapurimme ovat näkymättömiä. Kaikilla on lapsia ja isot pihat, mutta en ole vielä kertaakaan nähnyt ainuttakaan lasta ulkona leikkimässä. 

• Aamujooga ja aamupala ulkona on arjen luksusta parhaimmillaan! Minä leikin pihalla naapureidenkin puolesta.

• Unelma Veeran lukunurkkauksesta on toteutumaisillaan! Maakuhuoneen ikkunalauta on niin leveä ja matala, että siinä mahtuu loikolemaan sekä Kisu että Veera. Sopivan kokoisten tyynyjen ja pehmusteiden etsiminen on vielä kesken, mutta toiveet ovat korkealla.

• Meillä on aivan liian monta huonetta. Kun Phill ei ole kotona, käytössä on keittiö ja olohuone, makuuhuoneessa käyn lähinnä nukkumassa. Työhuoneessa olen käynyt kaksi kertaa ja vierashuone on vielä ihan tyhjillään. Silloin kun Phill oli kotona, jouduimme välillä etsimään toisiamme Marco Poloa huhuillen.

• Kisun uusi piilopaikka on kakkosvessan kylpyamme. Olen pelästynyt pari kertaa aika totaalisesti, kun suihkuverho alkoi yllättäen liikkua. Hirviö kylpyammeessa.

• Tuuhea ja pehmoinen kokolattiamatto kerää järkyttävän määrän pölyä ja kissankarvoja yhdessä päivässä. New Hampshiren vetoisassa talossa aloin ymmärtää kokolattiamaton hyötyjen päälle, mutta lämpöisässä San Diegossa en kyllä mattointoilua ymmärrä. Omaan haaveidemme taloon tulee ehdottomasti puulattiat.

• Meillä on aika kattava kokoelma "pihalemmikkejä". Lintuja, oravia, myyriä, hämähäkkejä, etanoita ja ties mitä mölliäisiä. Mitenköhän meidän puutarhan mahtaa käydä...

• Koti on siellä missä sydänkin. San Diego ja tämä koti ovat varastaneet sydämeni!

En ole vieläkään saanut otettua kuvaa talon etupuolelta, mutta tässä pieni kurkistuskuva takapihalta

Muumimukit kauniisti esillä ja rivissä. Tästä on sitten helppo valita aamun tunnetilaa vastaava muki.

Rajaton lauantai

Lauantai, jolla ei ollut mitään ennalta aseteltuja rajoja - Ei aikatauluja, ei herätyskelloa, ei suuria murheita, ei "tänään pitää..."-listaa. Tänään mentiin fiilispohjalta, aamua ja päähänpistoja haistellen.

Rajattomaan lauantaihin kuului aamuhaleja ja -rakkautta Kisulta, aikainen juoksulenkki pilvisellä rannalla surffareiden seassa, paleopannukakkuja ja aamukahvia Pikku Myy-mukista, käsilaukku- ja huiviostoksia huimien alennusten innoittamana, pohjattomia Mimosa-drinksuja ja maailman parannusta ystävän kanssa, hyvää meksikoilaista ruokaa sekä halloween-kauppoja.

Rajaton lauantai todisti sen jälleen kerran: Täydellinen päivä koostuu yksinkertaisista ja pienistä asioista, ei suurista suunnitelmista.

Ihana Colorado, Osa 2

Ethän lainaa kuvia kysymättä, kiitos!

Elämäni soundtrack

Mitäköhän elämästäni tulisi ilman musiikkia? Vielä pari vuotta sitten kuljin ihan kaikkialle kuulokkeet korvilla. Nykyään kaipaan joskus hiljaisuutta, mutta yhä edelleenkin kuuntelen musiikkia usein sekä kotona että autossa ja urheillessa AINA. Ilman musiikkia treenistäni ei tule yhtään mitään.

Phill osti minulle viime vuonna joululahjaksi Sonos-äänisysteemin, joka on osoittanut olevansa jokaisen dollarin arvoinen. Sonoksen avulla voimme kuunnella musiikkia radiosta, nettiradiosta, tietokoneelta, puhelimesta tai sitten esim. Spotifyn tai Pandoran kautta. Jokaisessa huoneessa voi soida eri musiikki ja musiikin säätäminen onnistuu kätevästi esim. kännykällä.

Autossa kuuntelen mielelläni radiota tai sitten musiikkia puhelimeni muistista bluetoothin kautta. Portsmouthin surkean radioasematarjonnan jälkeen olen aivan rakastunut San Diegon radiotarjontaan. Lempiasemani on tällä hetkellä 91X (FM 91.1), joka soittaa itsenäisesti alternativea vähäisillä mainoksilla. Hyvä musiikki tekee eksymisestä tai parkkipaikan metsästyksestä paljon mielekkäämpää.

Road tripin kannalta oli loistojuttu, että Phillillä ja minulla on aika samanlainen ja hyvin laaja musiikkimaku. Yritimme kuunnella matkan aikana mahdollisimman paljon paikallisia radioasemia, mutta välillä annoimme korviemme levätä ja vaihdoimme kantrit, meksikolaishumpat ja särisevät radiot omaan musiikkiimme. Oli aika hassu fiilis kuunnella Sublimen letkeää meininkiä keskellä Kansasin preeriaa ja Suomi-mixiä keskellä Utahin aavikoita. Denveriä ohittaessamme juutuimme aivan tajuttomaan ruuhkaan ja käänsimme radion päälle. Ette ikivä arvaa mitä sieltä sattui juuri sillä hetkellä tulemaan?! Sielläpä haastateltiin Hartwall-Areenan tapahtumapäällikköä! Miksi? Ei hajuakaan, sillä haastattelun alku meni ohi, mutta todella hassu sattuma kuitenkin.

Minulla on mieleni syövereissä alati kasvava lista kappaleista, jotka muistuttavat minua tietyistä henkilöistä, paikoista, muistoista tai tunnetiloista. Tässä liitteenä kaksi kappaletta, jotka tulevat ikuisesti viemään minut takaisin muuttomatkalle New Hampshiresta San Diegoon:

http://www.youtube.com/watch?v=cmSbXsFE3l8 (Anna Kendrick-Cups)

http://www.youtube.com/watch?v=nlcIKh6sBtc (Lorde-Royals)

Uskomattoman kaunis Colorado, Aspen

Colorado-kuvia oli niin paljon, että jaoin ne kahtia. Tässä osa 1, eli Aspen.                                                                                                                           

Ethän lainaa kuvia kysymättä, kiitos!

Pilvilinnoja

Kävin eilen illalla syömässä navy-vaimoystäväni luona. Meitä oli koolla neljä vaimoa/tyttöystävää samasta yksiköstä. Vaikka meillä olikin todella kivaa ja juttua riitti, oli pöydällä myös neljä puhelinta ja jokainen päivitti sähköpostinsa inbox-laatikon vähintään kolme kertaa illan aikana. Hetken jo unohduksissa olleesta sähköpostista on tullut taas paras ystävä. Ja kyllä sitten hymyilyttääkin, kun se odotettu viesti viimein putkahtaa inboxiin. Ihan sama kuinka lyhyt tai pitkä, aina yhtä tärkeä.

Sähköpostin viehätysvoimaa lisää entisestään oikeasti alkanut töiden metsästys. Tänään lähti eteenpäin neljä tarkkaan viilattua ansioluetteloa saatekirjeineen. Vastaukset tai haastattelukutsut (ainakaan myönteiset sellaiset) tuskin putkahtavat sähköpostiin, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Työpaikkasivustojen selailun perusteella preschool-opettajien paikkoja on täälläkin auki pilvin pimein. Haluan kuitenkin jotain muuta, jotain oikeasti koulutustani vastaavaa työtä. Aion pitää tavoitteet korkealla ja kurotella pilvilinnoihin. Jos pilvilinnat pysyvät niin korkealla, ettei niihin yletä edes varpaillaan seisomalla, siirrän katseeni  takaisin realistisempiin työmahdollisuuksiin ja jatkan rauhallista tien raivaamista uusia haasteita kohti. Mitään ei kuitenkaan saa, jos ei yritä ja pyydä.

Mistäköhän Kisu haaveilee?

Sukka-asiaa ja muuta ihmettelyä

Tänään mieltäni hämmentää niinkin tärkeä maailmanpoliittinen seikka kuin sukat. Ei voi ymmärtää...

Miten voi olla mahdollista, että lähes kaikki sukkani hävisivät jonnekin New Hampshiren ja Kalifornian välille? Ja ne vähät jotka selvisivät tänne saakka, hukkuvat nyt yksi kerrallaan jonnekin pesukoneen ja kuivurin uumeniin. Lisäksi mietityttää, miksi puhdas pyykki on täynnä Phillin sukkia vaikkei hän ole ollut kotona yli viikkoon? Kaiveleekohan hän nyt siellä jossain vihreästä duffel-kassistaan läjäkaupalla minun sukkiani?

Toinen kummallinen sukkajuttu on urheilusukkien koko. Miten on mahdollista, että Phillin ja minun urheilusukat näyttävät pyykkiä lajitellessani täsmälleen samalta, vaikka Phillin kengät ovat puoli valtakuntaa minun kenkiäni isommat? Miksi urheilusukat myydään ainakin viiden koon haitarilla? Ja miten on mahdollista, että ne ovat silti aina ihan sopivan kokoiset?

Viimeiseksi vielä hassu juttu tämän päiväiseltä kauppareissulta: Olin jo suuntaamassa kassajonoon, kun kaupan taustamusiikki lakkasi ja kaittumista kuului: "Did you remember milk?" Hitsi, meinasi oikeasti maito unohtua! Onneksi muistuttivat. Ulkona sitten muistin, että kivennäisvesi jäi kuitenkin ostamatta. Olisivat nyt kuuluttaneet senkin. Pitääkö tässä maassa muistaa ja oivaltaa kaikki ihan itse :p?

Löydettiin yksi kadonnut sukka San Franciscosta! Onkohan ne kaikki tuolla?

Kaunis kohteliaisuus

Viimepäivinä kauniit tavat ja kohteliaisuus ovat nousseet puheeksi useassa eri yhteydessä. Olen pohdiskellut käytöskulttuurin eroja muiden Amerikassa  asuvien suomalaisten sekä uuden meksikolaisen ystäväni kanssa.

Älkää nyt suomalaiset pahastuko, mutta Amerikassa ollaan aika paljon kohteliaampia kuin Suomessa. Sanat please ja excuse me ovat täällä kovassa käytössä eikä asiaan mennä koskaan suoraan töksäyttämällä vaan pehmeästi hymistellen.

Olen asunut USA:ssa nyt jo sen verran pitkään, että kohtelias puhetapa on alkanut tulla luonnolliseksi osaksi omaa olemistani ja elämistäni. Paikallisella mittapuulla olen silti edelleen aika töksähtelevä enkä edelleenkään muista aina sanoa excuse me ohittaessani kanssaihmisiä kadulla tai kaupassa parin metrin säteellä. Arvostan kauniita tapoja, aivan niin kuin arvostan suoruuttakin. 

Ulkomailla asumisen paras puoli on uusille näkökulmille altistuminen. Se jää sitten jokaisen päätettäväksi, miten uusia näkökulmia ja kokemuksia hyödyntää ja ottaa osaksi omaa minäänsä. Hassua kyllä, suomalaisuus on minulle täällä ulkomailla tärkeämpää kuin koskaan, sillä vahva kulttuuri-identiteetin pohja on kaiken a ja o. Sen varaan on helppo rakentaa avomielisesti uutta ja entistä eheämpää minää. Uudet kulttuurivaikutteet eivät ole uhka vaan rikkaus. Tavoitteeni on höystää suomalaisuuttani kauniilla amerikkalaisuudella ja kehittyä ihmisenä, kulttuurista viis.

Tänään minulla oli ensimmäiset Suomi-treffit pitkään aikaan. Kun kaksi suomalaista kohtaa maailmalla, tuntuu kuin olisi tunnettu jo pitkään. Suomalaisuus yhdistää niin monella tavalla! Ihanaa kun on taas mahdollisuus puhua omaa kieltäni kasvotusten muiden suomalaisten kanssa. Uusia Suomi-treffejä odotellessa!

Lounasmaisema La Jollassa

Chicago kuvina