Viimeiset vuodet olemme eläneet ihanaa maapalvelusaikaa, jonka tiimellyksessä Phill on pysytellyt (Pohjoisnapaa lukuunottamatta) suurimmaksi osaksi kotosalla, vapaata on saanut aina kuin siltä on tuntunut, viikonloput ovat olleet vapaita ja työpäivätkin suhteellisen lyhyitä. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja nyt on taas meripalveluksen vuoro.
Sen jälkeen kun Phill siirtyi heinäkuussa meripalvelukseen, on meripäiviä ollut pyöreä nolla, mutta kuivan maan korjaustöitä sitten senkin edestä. Viimeiset viikot mies on paahtanut vähintään 14 tuntisia työpäiviä seitsemän päivää viikossa. Kotona on käyty syömässä ja nukkumassa, kunnes kello on soinut taas aamulla ennen viittä. Saan aamuisin otsalleni suudelman ennen kuin ovi käy. Sitten nukahdan vielä hetkeksi, ennenkuin oma kelloni soi arkisin kuudelta. Iltaisin Phill soittaa minulle aina kävellessään veneltä autolle ja juttelemme koko kotimatkan ajan. Yhteistä aikaa on niin vähän, että sitä ei tee mieli hukata minuuttiakaan.
Kun korjaushommat saadaan hoidettua, alkaa elämässämme jälleen eripituisten merimatkojen vaihe. Joskus reissut kestävät pari päivää, toisinaan pari viikkoa tai kuukautta ja varsinaiset komennukset jotain kuudesta kuukaudesta kahdeksaan tai yhdeksään. Joskus suunnitelmat vaihtuvat nopeammin kuin sukat ja toisinaan merimatkat venähtävät aiettua pidemmiksi. Merimatkojen aikana olemme yhteydessä sähköpostilla aina silloin kun se vain toimii, mutta varaudumme henkisesti siihen, että toisesta ei kuulu päiviin tai viikkoihin mitään.
Meille tämä on jo vanhaa tuttua, vaikkakin hetken unohduksissa ollutta elämää. Yhteisestä ajasta nautitaa aina täysin siemauksin silloin kun sitä on saatavilla ja välissä yritämme hoitaa hommat niin, ettei toisen tarvitse murehtia mistään ylimääräisestä. Minun kohdallani tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että olen ottanut Phillin harteilla olleen kokkausvastuun itselleni ja Phill puolestaan yrittää pitää minut ajantassa siitä, kuinka myöhään töissä minäkin päivänä menee.
Yhteinen aika on tällä hetkellä todellakin aivan minimissä, mutta kaikeksi onneksi Phill nauttii uusista haasteista ja minulla riittää seuraa ja vipinää töiden ja kavereiden ansiosta. Olen äärettömän tyytyväinen, että saimme jäädä San Diegoon, jonne Amerikan juureni ovat alkaneet uhkaavasti jumittua. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja San Diegosta on tullut minulle kodeista tärkein. Juuri nyt näin on hyvä, vaikka jossain vaiheessa voikin tehdä kipeää, jos ja kun joudumme vielä muuttamaan ennen kuin koko maailma on meille avoin.
Laivastoelämää ja etenkin sen suunnittelemattomuutta on vaikea selittää, mutta ei tämä läpeensä pahaa ole. Ehdottomana plussapuolena on ihan oikeasti se, että osaamme nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä. Jummi kuinka mahtavalta tuntuikaan käydä eilen illalla lempparibaarissamme oluella, kun Phill pääsikin lähtemään sunnuntain kunniaksi töistä jo kolmelta. Otimme iltapäivästä ja illasta kaiken irti ja nyt jaksaa taas. Ainakin minä, rentouttavan kolmen päivän Labor Day viikonlopun jälkeen. Vielä toistaiseksi myös Phill on jaksanut hurjaa työtahtia rautaisella kokemuksella ja sen ajatkusen voimin, ettei tämä kestä loputtomiin. Normaalielämä: Kyllä me vielä taas joskus kohdataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti