Ikävä ihana ikävä

USA:ssa siirryttiin viime yönä talviaikaan, minkä kunniaksi sisäinen herätyskelloni herätti minut jo heti viiden jälkeen. Pakottauduin kuitenkin löhoilemään sängyssä yhdessä seilailevien ajatusteni kanssa ja päädyin pohtimaan ikävää.

Phill lähti komennukselle melkein neljä kuukautta sitten. Neljän kuukauden aikana olen saanut puhua Phillin kanssa puhelimessa muutaman kerran kahden eri satamakäynnin yhteydessä. Inboxiin on kilahtanut kaksitoista sähköpostia ja postiluukusta on löytynyt kolme kirjettä. Viimeiseen reiluun kuukauteen en ole kuullut miehestä pihaustakaan. Tiedän kuitenkin, että kaikki on hyvin ja sen tiedon avulla pärjää jo pitkälle.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut koko tunne-elämän kirjo, mutta valtaosan ajasta minulla on ollut todella rauhallinen ja onnellinen olo. Olemme tehneet suhteemme eteen paljon töitä ja saavuttaneet tilan, jossa olo tuntuu tärkeältä ja rakastetulta silloinkin kun toinen on tosi kaukana, kaikkien kommunikointimahdollisuuksien ulottumattomissa. Kun elämässäni tapahtuu jotain kivaa, jännää tai ikävää, on Phill edelleenkin ensimmäinen kenelle halauan asiasta kertoa. Kirjoitan Phillille päivittäin sähköposteja vaikken uskokaan niiden menevän perille ja käyn pääni sisällä pitkiä monologimaisia keskusteluja, joiden lomaan kuvittelen usein myös miehen vastareaktiot. Ehkä meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys, todennäköisesti ei, mutta hyvä mielikuvitus ja sopivasti hassahtanut positiivinen asenne auttavat jaksamaan vaikeimpinakin hetkinä.

Vankan suhteen lisäksi olen saanut paljon voimaa ja positiivista energiaa ystävistä, hyvän mielen puuhista, aina jaloissa pyörivistä ja ovella odottavista kissoista, töistä ja tiiviistä työyhteisöstä. Olen todella onnellinen siitä, että olemme saaneet asua San Diegossa jo viisi vuotta ja olen uskaltanut juurtua tänne. Minulla on täällä kotikoti, paikka jonne tunnun kuuluvani silloinkin kun elämäni tärkein tuki ja turva on poissa. Vaikka välillä ikävä kirpaiseekin todella syvältä, en ole tuntenut oloania vielä kertaakaan yksinäiseksi. Se on paljon se!

Viimeiset kuukaudet ovat taas muistuttaneet minua siitä, kuinka hyvin minä pärjään haastavissa tilanteissa. Pystyn seisomaan tukevasti omilla jaloillani, mutta yhdessä me olemme entistäkin vahvempia. Edessä on vielä viikkoja ja kuukausia erossa oloa, monenlaisia tunteita ja ehkä haasteitakin, mutta sitten kun tämä kaikki on taas tällä kertaa ohi, haluan muistaa, miltä minusta tuntuu juuri nyt. Kun perusasiat ovat kunnossa, on ikävä onnellista ja kihelmöivää - täynnä mahdollisuuksia, unelmia, välittämistä ja rakkautta.