Juonipaljastus

Vaikka tänä keväänä elämä onkin ollut hyvin kotisidonnaista ja tapahtumaköyhää, on meille tapahtunut ja tapahtumassa jotain todella mullistavaa. Vatsassani myllertää pieni olento, joka kulkee nimellä Pikkuinen ja omistaa kaksi jalkaa ja kaksi kättä. Käsien ja jalkojen lukumäärä todettiin keskiviikkona rakenneultrassa ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Pieni Halloween-vauvamme oli koko ultrauksen ajan todella aktiivinen ja lempiasento oli selkeästikin joko facepalm tai kaikki raajat ilmassa.

Sukupuoli on selvitetty jo viikolla 12 verikokeen avulla, mutta kirjekuori on edelleenkin avaamatta. Olemme päättäneet odottaa (ainakin) siihen asti, että Phill tulee komennukselta kotiin. Olin aluksi aika varma, että meille tulee tyttö, kunnes näin eräänä yönä unta, että meillä olikin pieni, ihan Philliltä näyttävä, poika. Poikamme oppi myös ryömimään ja puhumaan kahden viikon ikäisenä, joten kyseessä oli selkeästi enneuni.

En siis missään nimessä halua peruuttaa vuotta 2020, sillä tästä on monessakin mielessä alkanut muotoutua tärkeä muutosten vuosi. Kaiken mylleryksen keskellä meidän pienellä perheellä on paljon ihanaa odotettavaa ja hymy herkässä. Odotan Phillin kotiinpaluuta kuin kuuta nousevaa, mutta yritän  myös muistaa nauttia jokaisesta potkusta ja kiristävästä vaatteesta. Nähtäväksi jää yltävätkö Phillin kädet vielä halaukseen siinä vaiheesa kun paatti lipuu satamaan, mutta eiköhän hätä keinot keksi. 

Nyt uskallan jo melkein luvata bloginkin heräävän ainakin hetkeksi eloon, joskin hyvin yksipuolisilla aiheilla. Palataan siis pian kuulumisten pariin!

Eipäs sitten mentykään

New Yorkiin meinaan. Nukahdimme perjantai-iltana sohvalle kahdeksalta (heti joulu #2 jälkeen) ja kömmimme siitä sänkyyn ennen yhdeksää. Aamulla heräsimme ensimmäistä kertaa seitsemältä, mutta jet lag painoi silmät takaisin kiinni. Seuraavan kerran havahduinkin vasta 9:20. Hups!

Phillin isä teki meille aamupalaksi kaneli muffinsseja ja munakokkelia, minkä jälkeen totesimme, että meidän olisi turha enää lähteä Manhattanille hosumaan ennen illan italialaista illallis-extravaganzaa. Pääseehän sinne taas, kun tullaan seuraavan kerran kylään. Phill lähti sitten kalaan isänsä kanssa ja minä jäin "kotiin" seuraamaan Phillin äidin ja 9kk vanhan Little Bits -koiranpennun tottelevaisuus treenejä. Voi koirakuume sentään... Päivä suloistakin suloisemman yellow lab -koiran kanssa ei auttanut tilannetta lainkaan.

Illalla herkuttelimme spaghettilla, lihapullilla ja munakoisotorneilla ja jatkoimme siitä vielä Phillin siskon luo viettämään iltaa. Tänään sitten edessä joulu #3 ja lasagnea Phillin sedän luona. 

Päättymätön joulu alkaa lähestyä loppuaan ja edessä on verkkariviikko - ihan kaikista mahdollisista syistä. Ja ihan kaikista mahdollisista syistä se tuntuu myöskin aika houkuttelevalta ajatukselta.

Clinton, NJ

Tonttumaista menoa

Tämä tonttu pääsi tänään vihdoin ja viimein postiin asti. Puolitoista tuntia myöhemmin postitusurakka oli valmis. Jeps. Mutta ei tullut kyllä yllätyksenä. Edellisten vuosien perusteella tiesin, että tavaroiden paakkaamisessa, oikeiden lippulappusten löytämisessä ja täyttämisessä sekä jonottamisessa saattaa mennä hetki pieni (tai pari).

Saatuani pakkausprojektini valmiiksi, oli aika siirtyä jonon hännille. Mitäpä tekee Veera? No yrittää tietenkin kantaa kaikki paketit kerralla - epäonnistuu ja leväyttää ne tullilappuineen pitkin poikin postin lattiaa. Apuun riensi kaksi herrasmiestä, jotka tarjoutuivat kilpaa auttamaan pakettieni ja viihtymiseni kanssa. Toinen miehistä oli Navy-veteraani, jolla riitti juttua ja tarinaa loputtomiin. Jonotus meni kuin siivillä. Kun kaikki pakettini oli vihdoin syötetty postin systeemiin ja varustettu oikeilla lappusilla, pyyhki postimies hikeä otsaltaan ja huokaisi syvään. Minua lähinnä hymyilytti.

Hyvään joulufiilikseen päästyäni päätin jatkaa samoilla tulilla - kirjaimellisesti. Sytytin kaikki kynttilät ja tunnelmavalot heti kun ulkona alkoi hieman hämärtää. Kun sekään ei vielä riittänyt, päätin tehdä piparitaikinan vol 2 ja aloittaa lahjojen pakkausurakan. Nyt ei puutu muuta kuin joku, jonka kanssa laulaa Tip Tappia kaanonissa... Kaikkea sitä tekeekin mieli tehdä (kun vanhaksi elää).

Piparipolitiikkaa

Suomalaiset piparinystävät voi jakaa kahteen ryhmään: Niihin, joiden pipareiden tulee olla ohuita ja rapsakoita sekä niihin, jotka tykkäävät pipareistaan pulleina ja pehmeinä. (Edellä mainittujen lisäksi on tietenkin se salainen ja valtavan suuri ryhmä, joka nauttii piparinsa mieluiten raakana taikinana. Mutta hys, se on salaisuus...)

Lapsuudenkodissani pipareiden leivonta oli koko perheen projekti. Äiti ja lapset leipoivat, isä paistoi. Taustalla soivat joululaulut - kirkkainpana tähtenä tietenkin Riihimäen musiikkiluokkien joulukasetti vuosimallia yhdeksänkymmentä jotain. Taikinaa sai syödä paljon ja se maistui ihan tajuttoman hyvältä. Vuosi vuodelta leipojat vähenivät, kunnes jäljellä oli vain minä ja vanhempani. Jossain vaiheessa kävi jopa niin, että roolit vaihtuivat: Minusta tuli paistajamestari isäni kaulitessa taikinaa peukalot valkoisina.

Pipareiden leipominen on yksi rakkaimmista jouluperinteistäni, joka on kulkenut mukanani uuteen maahan ja omaan pieneen perheeseeni. Joskus menneinä vuosina pipareiden leivonta meinasi aiheuttaa jopa pienen perheriidan, kun Phill kertoi minulle näkemyksensä siitä, miten pipareistani voisi tulla vieläkin parempia. Monen muun asian suhteen olen hyvin joustava ja avarakatseinen, mutta pipareihini ei kyllä puututa. Sen verran annoin periksi, että osa pipareistani on rapsakoita, osa ihania pullukoita (arvatkaa kumpaan koulukuntaan minä kuulun...).

Tämän vuoden ensimmäiset piparit on nyt leivottu ja hyviksi todettu. Seuraavaksi sitten talon kaavoja piirtämään ja uutta taikinaa väsäämään.

Murphyn laki: Jos kolmesta kantamastasi kauppakassista yksi putoaa, on se taatusti se, joka sisältää kananmunia...

Muinaiset ja tulevat road tripit

Ihan kohta pian on road tripin aika! Google maps:n mukaan etäisyys nykyisen ja tulevan osoitteen välillä on 3093 miles/44 hrs. Mutta eihän me nyt tietenkään suorinta reittiä ajateltu ajaa. Matkalle kun mahtuu yhtä sun toista nähtävää.

Tämän hetkinen suunnitelma kulkee reittiä:

Portsmouth, NH (heippa koti)
Schenectady, NY (?) (ehkä, ystäviä moikkaamaan)
Finger lakes, NY (viinitiloja ihmettelemään)
Chicago, IL (Chicago hei, tarvitseeko tuota selittää?!)
O'Fallon, IL (lounastauko USA:n parhaiden ribsien parissa)
Topeka, Kansas (koska se nyt vain sattuu olemaan matkan varrella ja sopivassa kohtaa)
Rocky Mountains, Colorado (upeita näköaloja)
Arches National Park, Utah (lisää upeita näköaloja)
Lake Powell, Waves, Grand Canyon, Arizona (vähän vielä lisää upeita näköaloja)
Las Vegas (no tietty!)
San Diego (hei uusi koti)

Joissain paikoissa vietetään vain yksi yö, toisissa vähän useampi. Aikataulut ovat vielä pikkuisen epäselviä ja yhä edelleen on olemassa pieni mahdollisuus, että matkaan lähteekin ainoastaan Veera ja Kisu. Jos näin kurjasti käy, saattaa sight seeing jäädä vähemmälle ja ajelenkin sitten pitkiä päiviä maissipeltojen keskellä, San Diegon kiilto silmissäni.

Tällainen reissu siis suunnitteilla. Haastavaa tästä tekee se, että päätimme kuitenkin, aikaa ja rahaa säästääksemme, ottaa Kisun matkalle mukaan. Alunperin meidän oli tarkoitus jättää Kisu ystävillemme hoitoon ja minä olisin sitten lentänyt tänne takaisin, käyttänyt Kisun terveystarkastuksessa ja lentänyt Kisun kanssa San Diegoon. Hoitajaehdokkaita Kisulle oli tarjolla useita, mutta auton vuokraus, lentoliput ja "turha" eläinlääkärissä käynti tulevat aika kalliiksi. Ylimääräisestä vaivasta puhumattakaan.

Jännityksellä siis odotamme, miten Kisu selviää matkasta ja muuton tuomasta stressistä. Matkustusmukavuudesta se ei ainakaan jää kiinni, sillä tilasin juuri Amazonista uuden ja nykyistä tilavamman matkalaukun (siis matkakodin) Kisulle. Uuden kantolaukun saa sijoitettua kätevästi ja turvallisesti takapenkin vöihin ja ilmeisesti siihen kuuluu myös jonkinlainen juomapullosysteemi, josta Kisu voi sitten siemailla sivistyneesti vettä maisemia katsellessaan. Siis sen minkä maukumiseltaan kerkiää...

Onpa kyllä jännää! Minä olen aina rakastanut road trippejä. Kun olin pieni, perheemme reissasi joka kesä ympäri Suomea pienellä punaisella Fiatilla ja myöhemmin sähkön sinisellä Corollalla. Yövyimme leirintäalueiden pienissä mökeissä, joskus rohkeasti jopa teltassa. Päivät seikkailimme tutuissa ja tuntemattomissa kaupungeissa ja metsissä, illat paistoimme makkaraa tai kokkailimme matkakokoisella kaasuhellalla nötköttiä ja makaronia. Ihanaa matkaruokaa (siis ihan ilman ironiaa), jota ei ikinä koskaan milloinkaan olisi syöty kotona.

Kesäreissujen lisäksi ajelimme lähes joka talvi Riihimäeltä Rovaniemelle kummitädin luo kylään. Takapenkillä kolme lasta, joista jokaisella eväänä kolme pikkuaskia karkkia. Matkalla kuuntelimme kasettisoittimella hyvin sekalaista musiikkia. Jokainen perheenjäsen sai vuorollaan valita oman kasettinsa. Siskoni valitsemat kasari-/ysärihevialbumit taisivat kyllä saada hieman vähemmän soittoaikaa.

Suomen huoltoasemien baarit ja leirintäalueet ovat siis tulleet tutuiksi. Nyt odotan innolla USA:n valloitusta. Route 66, here we come!

Veera Raumalla vuonna 80 jotain (huomaa kukkapanta!)

Hieman tuoreempi road trip, Kauai, HI 2010

Ihana Suomi

Hassua ajatella, että vasta viikko sitten istuimme lentokoneessa Atlantin yllä matkalla kotoa kotiin. Siltä se todellakin tuntui! Kun menomatkalla lentokoneen ikkuinoista alkoi pilkahdella pilvien välistä vihreää ja sinistä, tunsin vahvasti olevani kotoa. Viikkoa myöhemmin lentokone kaarteli Bostonin korkeiden rakennusten yllä ja vatsassani kipristeli samainen kotoisa tunne. Kotiutumisprosessini taitaa olla päätepisteessään. Minulla on todellakin kaksi kotimaata!

Suomen viikko oli täydellinen. Yhdessä viikossa kerkisimme näkemään paljon rakkaita ihmisiä ja reissaamaan ympäri Suomea. Yllättäen kerkisimme myös nukkumaan ja rentoutumaan yllin kyllin. Ihan kaikkia ystäviä emme valitettavasti voineet nähdä tällä kertaa, mutta siihenkin olin jo henkisesti valmistautunut.

Vanhempieni luona kahvi- ja teepurkit olivat kaapissa samassa järjestyksessä kuin aina ennenkin ja jääkaappi notkui ihania Suomi-herkkuja. Viikon aikana tuli syötyä ainakin viisi litraa masikoita, pari pakettia ruisleipää ja karjalanpiirakoita, vähän maitorahkaa, paljon pullia sekä muurinpohjalettuja ja töttöröittäin jätskiä. Samat syömingit jatkuivat siskon, veljen ja kavereiden luona. Välissä kierimme kaupungista ja ruokapaikasta toiseen ja nautimme elämästä.

Vaikka hyvästien jättö on aina haikeaa, on ihana huomata kerta toisensa jäljeen, kuinka helppoa on  palata takaisin ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Välissä voi olla tuhansia kilometrejä ja useita kiireisiä kuukausia, mutta hyvät ystävät, ja tietenkin perhe, säilyvät tärkeänä osana elämääni. Ja meilläkin saa ja pitää tulla käymään! Hotel Veera ja Phill on aina auki. (Pidempi markkinointipuhe saatavilla tarvitaessa.)

Vaikka paluulennolla ei tullutkaan paljon nukuttua, olimme kumpainenkin yllättävän hereillä koneen laskeutuessa Bostoniin aikaisin iltapäivällä. Kone laskeutui etuajassa ja maahantulomuodollisuudet sujuivat kuin vettä vain. Ihana, ihana Green Card :). Bussiasemalta suuntasimme suoraan ystäviemme luo Doveriin kertomaan tuoreimmat reissukuulumiset ja  hakemaan Kisun kotiin. Täytyy myöntää, että minulla oli jo ikävä karvaista perheenjäsentämme.

Jossain kummassa tarmonpuuskassa saimme vielä sunnuntain aikana purettua kassit, siivottua, pestyä pari koneellista pyykkiä, ulkoiltua Kisun kanssa sekä kokattua illallista. Puoli kahdeksalta illalla kaaduimmekin sitten sänkyyn aivan kuolleina ja posotimme täysillä aamukuuteen asti. Että se siitä jet lagista.

Maanantaina palattiinkin sitten kertalaakista siihen ihanaan arkeen. Ajatukset olivat vähän vielä matakalla kotiin tai jossain hukassa, mutta kaiken kaikkiaan oli ihan kivaa mennä taas töihin ja nähdä työkavereita. Pikkuhiljaa viikon edetessä ajatuksetkin löysivät perille ja arjen rutiinit loksahtivat tuttuihin uomiinsa. Nyt tuntuu jo, että matkasta on vierähtävyt ihan hirrrveästi aikaa. Tosin, koko kaapin valtaava karkkivarasto paljastaa, että reissusta ei voi olla vielä kovinkaan montaa päivää...