Spring break!

Tullessani eilen töistä kotiin, potkaisin kengät jalasta ja huusin: Spring Break! Sitten söin pullaa ja join kupin kahvia.

Opettajuuden iloja... Oikeastihan minä menen vielä maanantainakin töihin suunnittelemaan ja kokoustamaan, mutta sitä ei lasketa, sillä työpäivä ilman lapsia ei ole oikea työpäivä laisinkaan.

Niin kuin aiemmin jo hehkutin, olemme lähdössä reissuun. Ajelemme maanantaina iltapäivästä Vegasiin ja sieltä keskiviikkoaamuna Zionin kansallispuistoon. Onneksi olemme lähdössä liikkeelle autolla, sillä kohteiden väliset lämpötila- ja aktiviteettierot ovat aika jyrkät. Pelkkä ajatuskin pakkaamisesta hirvittää, sillä tiedän jo etukäteen pakkaavani aivan liikaa kaikkea turhaa ja aivan liian vähän kaikkea tarpeellista. Ainoa ratkaisu ongelmaan on pakata mukaan kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä.

Vaikka pidänkin kummastakin työstäni valtavasti, tulee tämä loma ja reissu tarpeeseen. Tottuminen kuuden työpäivän viikkoon on vaatinut sopeutumista ja sumplimista, mutta nyt rutiinit ja rytmit ovat alkaneet loksahtamaan kohdilleen. Uusi työ ei enää stressaa, vaan nautin siitä täysin siemauksin. Olen oppinut multitaskaamaan ja käyttämään kaikki pienet aikarakoset hyväkseni.  Iso kiitos arjen sujumisesta kuuluu myöskin Phillille, joka hoitaa suuren osan kotitöistä pyytämättä ja mutisematta.

Ajatus kokonaisesta viikosta vapaalla tuntuu kuplina vatsassa ja hymynä huulilla. Tätä on odotettu! Tiedossa on rentoilua, luontoelämyksiä, hyvää ruokaa, haikkailua, drinksuja, valokuvausta ja ennen kaikkea laatuaikaa yhdessä.

Blogi hiljenee siis hetkeksi, mutta Instagram pysyy (todennäköisesti) reaaliajassa ja virkeänä. Katsastakaa siis @veeralampi, jos haluatte ihmetellä Vegasia ja Zionin luonnonihmeitä kanssani.

Kuvat napsin lauantaina Torrey Pinesista, La Jollasta. Jummi miten vihreää!

CATS!

Yksi monista kissoihin liittyvistä ihanuuksista on se, että niitä voi syyttää kaikesta. Kun hommat menevät pieleen, huudetaan meillä yleensä CATS!

Sotkuinen koti: CATS! Tunkkainen haju: CATS! Karvakasoja lattialla: CATS! Kierrätysroskat pitkin keittiötä: CATS! Kummallisia yöllisiä ääniä: CATS! Jalkojen alle jääviä kissoja: CATS! Nukkujan varpailla leikkiviä kissoja: CATS! Dinosaurusta muistuttavaa töminää: CATS!

Jotkut syytöksistä saattaisivat ehkä osoittautua tarkemman tarkastelun alaisina turhiksi, mutta ei sentään ihan kaikki.

Kisun erikoisalaa on kuulokkeiden tuhoaminen. En osaa edes sanoa, kuinka monien nappikuulokkeiden johdon Kisu on jyystänyt poikki. Possu puolestaan tykkää aiheuttaa vesivahinkoja tiputtelemalla leluja vesikulhoon, onkimalla niitä ylös, hukuttamalla ne uudelleen ja kaatamalla lopuksi koko vesikulhon puulattialle.

Vaikka hiekkalaatikon käyttäminen onkin sujunut kummaltakin kissalta aina ongelmitta, ei oksentaminen suju aivan yhtä huolettomasti. Ensinnäkin kissat oksentavat AINA yöllä eikä se ole todellakaan mitään hiljaista puuhaa. Toisekseen, oksennukset löytyvät aina valkoiselta matolta, viimeisin sohvalta sohvatyynyn takaa. Olisi saattanut jäädä huomaamatta, ellen olisi iskenyt siihen (aamupalaa syödessäni) kättäni. Hyvää ruokahalua...

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, kissamme ovat alkaneet muistuttamaan houdinia. Nukumme yleensä aina makkarin ovi auki ja yllättävän usein jopa sulassa sovussa kellon soittoon asti. Kun kello soi, juoksee Possu korvan juureen kehräämään ja Kisu yöpöydälle tuijottamaan. Aina silloin tällöin mekkala alkaa kuitenkin jo ennen kellon soittoa, mikä saattaa johtaa kissojen sulkemiseen makuuhuoneen ulkopuolelle. Valitettavasti tämä ei toimi enää kovinkaan hyvin, sillä jompikumpi tai kumpikin on keksinyt, että oven saa avattua kahvan päälle hyppimällä (toisen kissan maukuessa kannustusmaukuja).

CATS! Nuo ihanan kamalat otukset, jotka tekevät elämästä 3 X vaikeampaa ja 10 X ihanampaa.

Ero maanantain ja keskiviikon välillä

Maanantaiaamu oli tahmainen eikä mikään pysynyt käsissä. Sotkin kissan ruuat pitkin lattioita, läikytin puoli kuppia kahvia sohvalle ja löysin olohuoneesta ruokakatastrofin, jota en ole antanut itselleni vieläkään anteeksi.

Tiistaina kaikki sujui ilman ylimääräisiä ongelmia, mutta keskiviikkona tahma palasi.

Keskiviikkona heräsin uupuneena ja torkutin. Puoliseiskalta pääsin kuitenkin ylös ja intouduin tabata-treenistä. Nopsa, mutta tehokas treeni vei unen ja toi mukanaan energian sekä hyvän mielen.

Aamupalan jälkeen tyhjensin astianpesukonetta ja aiheutin astiavyöryn. Sain kuitenkin kopin eikä mitään mennyt rikki.

Kasvovoidetta kurotellessani tönäisin puolet hyllyn purnukoista maahan. Yksikään niistä ei pudonnut roskikseen tai avonaiseen vessanpyttyyn.

Töissä yhdeltä lapselta löytyi täitä. Oma pääni oli kuitenkin (vainoharhaisesta kutinasta huolimatta) ötökätön. Sain tähän illalla vielä tuplavarmistuksen käydessäni kampaajalla... Hieman kyllä kylmäsi eikä kampaajakokemus ollut tällä kertaa kovinkaan rentouttava.

Illalla olin kotona vasta myöhään, mutta kotona odotti valmis ruoka, kylmä olut ja pehmoinen sänky.

Vaikeuksien kautta voittoon! Kyttyrä on ylitetty ja loma hyvin lähellä.

California roll

Minun on pitänyt laskea jo monta kertaa, montako STOP-merkkiä työmatkalleni osuu. En ole päässyt vielä kertaakaan kymmentä pidemmälle ennen kuin jokin muu asia on vienyt huomioni. Useimmiten muut (törtöt) autoilijat ja California roll.

California roll on toki mainio ja herkullinen asia, jos kyse on sushista, mutta kun kyse on liikenteestä, saa se minut puistelemaan päätäni harvasen päivä. California roll tarkoittaa stop -merkin huomiotta jättämistä, eli sen yli rullaamista. Valitettavasti tämä on näillä kulmilla niin yleistä, että sille on kehitetty oma käsitteensä.

USA:ssa rakastetaan stop -merkkejä vähintään yhtä paljon kuin Euroopassa liikenneympyröitä. Liikenneympyrät on korvattu täällä usein all way/ four way -risteyksillä, eli risteyksillä, jossa kaikki risteykseen saapujat tulevat stop -merkin takaa. Ajovuoro määräytyy sen mukaan, kuka saapui risteykseen ensimmäisenä. Yleensä all way -risteykset ovat sujuvia ja mukavia, sillä kenenkään ei tarvitse odottaa vuoroaan kovin pitkään. Joskus homma kuitenkin tökkii, jos joku ei menekään vuorollaan tai rullaa törkeästi suoraan risteyksen yli kanssa-autoilijoista piittaamatta.

Niin houkuttelevaa kuin rullaaminen saattaa joskus hyvällä näkyvyydellä, kiireessä tai tyhjällä tiellä ollakin, yritän muistaa oman ärsytykseni sekä sen, että poliiseille nämä risteykset ovat myös oivia sakkoapajia. Tuttuni sai juuri usemman sadan dollarin sakot, mikä ei tietty paljoa naurattanut. Eikä kyllä naurattaisi sekään, jos joku rullaisi ylitseni juoksu- tai pyörälenkillä.

Meidän naapurustossa stop -merkkejä on melkein joka risteyksessä ja vajaan viiden kilometrin työmatkalleni niitä osuu taatusti ainakin parikymmentä. Joissain risteyksissä ne ovat ihan aiheellisia, mutta toisinaan mietin logiikkaa merkkien takana. Ehkä niitä teetettiin joskus vuosia sitten vahingossa liikaa ja siroteltiin randomisti ympäri kaupunkia. Tai sitten joku päättävä taho vain pitää niistä. Enpäs tiedä... Mutta sen tiedän, että niitä ja niiden yli rullaavia autoja on hämmentävän paljon.

Vihreää

Tänään on riittänyt jännää... Luokkahuoneesta löytyi aamulla pikkiriikkisiä vihreitä jalanjälkiä ja kultakolikot olivat kadonneet aarrearkusta. Jäljellä oli vain ryppyinen viesti tuohtuneelta leprechaunilta, joka ei ollut kovin otettu siitä, että olimme yrittäneet piilottaa kultamme. Leprechaunia ei niin vain höynäytetä...

Mitähän leprechaun tekee varastamallaan kullalla? Mitä sinä tekisit, jos saisit padallisen kultaa?

Minä matkustaisin maailman ympäri ja työparini matkustaisi Euroopan autobahnoille road trippailemaan. Lapsista useampikin keskittyi pohtimaan, miten kullan saisi pidettyä turvassa leprechaunilta ja muutama suunniteli jopa kullan käyttämistä ovelana syöttinä, jonka avulla he nappaisivat leprechaunilta lisää kultaa. Yksi lapsista mietti kultapadan halailua ja toinen haaveili kauppareissusta. Kolmas suunnitteli kullan pesemistä sateessa ja neljäs avulias ehdotti, että pesun jälkeen sen voisi levittää aurinkoiselle pihalle kuivumaan.

Kukaan ryhmämme lapsista ei ole edes etäisesti irlantilainen, mutta nyt pieni pala (amerikkalais)irlantilaista kulttuuria tuli heillekin tutuksi ja jatkaa lasten mukana myöskin tulevina kouluvuosina.

USA:ssa St. Patrick's Day:sta on tullut koko kansan juhla, josta eniten nauttivat lapset ja bilekansa. Omaan elämääni tämä juhla kuuluu lähinnä töitten ja illallisen kautta. Päälläni oli vihreää ja käteni saattoivat myös vihertää leprechaunin avustamisen jäljiltä. Illalla lautaseltani löytyi corned beef asianmukaisine lisukkeineen, vaikka olenkin hyvin tietoinen siitä, että corned beef kuuluu Pyhän Patrickin päivään lähinnä USA:ssa (nykyään ilmeisesti myös Irlannissa, jotta amerikkalais-turistit pysyvät tyytyväisinä).

Mutta arvatkaapa mitä meillä syödään huomenna? No, pyttipannua tietenkin. Kulttuureiden ja perinteiden sekottaminen on kivaa ja herkullista.

Kukkaonnea osa 2

Sunnuntai oli minulle suuri kukkapäivä. Sen lisäksi, että pääsin ihailemaan Anza Borregon villikukkia, löysin kotipatioltamme kauan odottamani näyn: Sitruunapuumme nuput ovat vihdoin auenneet kukkimaan.

Ostimme sitruunapuun loppukesästä ja istutimme sen isompaan ruukkuun. Odotin innoissani pian ilmestyviä nuppuja, mutta kukintojen sijaan puu päättikin pudottaa lehtensä. Olin ilmeisesti kastellut sitä liikaa. Kylläpä harmitti! Tiedostan kyllä, etteivät peukaloni viherrä laisinkaan, mutta tällä kertaa haluni onnistua oli suurempi kuin koskaan.

Sain onneksi pelastettua puuni kuolemalta antamalla luonnon hoitaa tehtävänsä: Talven sateet hoitivat kastelun puolestani ja puu alkoi virkoamaan takaisin henkiin. Joitain viikkoja sitten ilmestyivät ensimmäiset nuput ja pian heiveröiset oksat olivat niitä täynnä.

En ole koskaan seurannut minkään kasvin kehitystä näin tiiviisti. Olen tarkastanut tilanteen joka päivä aamuin illoin ja seurannut, kuinka (tuskastuttavan hitaasti) pienet nuput ovat paisuneet paisumistaan.

Nyt kukkia on jo parisenkymmentä, nuppuja ainakin sata lisää. Vaikka kukat ovatkin kauniita ja tuoksuvat taivaalliselle, odotan jo innolla puun seuraavaa vaihetta. Jännä nähdä, kuinka monesta kukasta lähtee kehittymään sitruuna. Toivottavasti ei ihan kaikista, sillä en pysty millään käsittämään, miten heiveröiset oksat voisivat ikinä kestää niiden painon.

Kohta meillä syödään oman puun sitruunapiirakkaa. Namskis! Sitä ennen pitää kuitenkin jatkaa puun tuijottelua ja hellimistä aamun illoin. Kärsivällisyyteni on jälleen koetuksella.

Kukkaräjähdys

Talven sateet ja viimepäivien helteet ovat räjäyttäneet vihdoinkin eteläisessä Kaliforniassa kyteneen kukkapommin. Aavikot ja luonnonniityt ovat valtoimenaan kukkia ja ennen niin ruskeat maisemat hehkuvat nyt vihreän eri sävyissä ja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Olen vahdannut Anza Borregon kukkatiedotteita tiiviimmin kuin säätiedotusta ja odottanut täydellistä sunnuntaita kukkaketoretkellemme. Kärsivällisyyteni (jaa mikä...) palkittiin tänään kun löysin itseni hihkumasta ja hikoilemasta hyvin erinäköisellä aavikolla kuin noin vuosi sitten. Tämä näky ei katoa ihan hetkeen verkkokalvoiltani.

Anza Borregon aavikkopuisto sijaitsee San Diegon läänin "maaseudulla", Julianin, Ramonan ja San Ysabelin kainalossa. Sinne ajelee normioloissa meiltä reilut puolitoista tuntia, toinen toistaan kauniimpia tienpätkiä pitkin. Aamulla matkaan ei mennytkään juuri totuttua kauempaa, mutta iltapäivällä juutuimme ihan totaalisen seisoskeluruuhkaan, joka venytti kotimatkan noin kolmetuntiseksi. Onneksi masemat ja fiilis olivat kohdillaan. 

Ainoa mikä jäi ruuhkan takia harmittamaan, oli Ramonan kamelinmaitotilan (camel dairy farm) avoimien ovien päivän missaaminen. Pääsehän sinne toki joku toinenkin kerta, mutta vauvakamelit taitavat keritä kasvamaan tässä välissä jo huimasti. Näimme kuitenkin vilauksen kameleista tilan ohi ajallessa.  

Jos haluat ihastella Anza Borregon kukkia vielä tänä vuonna, kannattaa matkaan lähteä mahdollisimman pian. Kukinta on ns. rolling bloom, eli edellisten kuihtuessa alkaa jossain muualla taas kukkimaan. Loputtomasti tämä ei kuitenkaan kestä, sillä aavikon paahtava aurinko on jo kesäisen (tuskaisen) kuuma ja toukillakin on näin kevään kunniaksi nälkä. Visitor Centeristä, ja ainakin tänään myös Borrego Springsin keskustasta, sai ilmaisia vinkkejä ja karttoja tämän hetkisistä parhaista paikoista. Anza Borrego on muutenkin täysin ilmainen, sillä sitä ei ole rajattu porteilla eikä parkeeramisestakaan peritä maksua. 

Bonusvinkkinä mainittakoon, että en suosittele laittamaan jalkaan lempparikenkiä. Omien, onneksi jo entuudestaan rönttöisten, kenkieni kohtalo oli tämä:

Kylläpä teki hyvää taas luontoilla ja tuoksutella kukkia. Näiden luontoelämysten avulla jaksaa vielä pari viikkoa ennen kuin suuntaamme uusien ihmeiden pariin Zionin kansallispuistoon.

P.S. Kurkatkaapa vertailun vuoksi kuvia viime vuodelta täältä ja täältä . Oli meinaan aika paljon ruskeampaa...

Perjantaikuulumiset

perjantaisista blogipäivityksistä on tullut puolivahingossa tällaisia Heippa, mitä kuuluu? -postauksia. Eikä siinä kai ole mitään vikaa, joten jatketaan samaan malliin.

Tänään on ollut hymy herkässä. Töissä oli mukavan letkeä päivä ja sääkin oli ihanan kesäinen. Tässäpä siis viikon parhaat:

Tänään töistä palatessani minua odotti siisti koti. Phill oli tosin järkännyt muumimukikokoelmani uuteen uskoon:

Lasten suustakin on tullut taas kuultua yhtä sun toista. Tässä yksi show and tell koko komeudessaan ja kirjaimellisesti:

E: "This is Marie, she's from a movie. She's white and kinda dirty."
Miss Veera: "What movie is this white and dirty Marie from?"
E: "She's not white and dirty. Please don't call her that."
Miss Veera: "Oh, I'm terribly sorry. I crossed a line there." 

Jep, kuuluu kai kategoriaan, minä saan kutsua veljeäni/siskoani/kissaani/koiraani tyhmäksi, mutta kukaan muu ei.

Yhteinä päivänä käytiin myöskin tällainen keskustelu:

L: "Quick, call 911 doctor, my baby is sick."
J: "Yes, your baby is very hot. Does her bellybutton hurt?"
E: "We should probably measure how much she coughs. Ok, she coughs 85 dollars."

Yksi hauska elokuvakin tuli katsottua meidän paikallisessa indie-teatterissa, Kensington Cinemassa: My Life as a Zucchini. Vakava aihe, mutta toteutuksensa (ja ranskan kielen) vuoksi todellinen feel good -elokuva. Suosittelen!

Huomenna aamusta vielä töihin community collegelle ja sitten pääsen minäkin viikonlopun viettoon. Tänä viikonloppuna olisi tarkoitus suunnata viimeinkin Anza Borregon aavikolle luonnonkukkia ihailemaan. Talven sateet ja tämän hetkiset helteet ovat saaneet aikaiseksi kukkaräjähdyksen, joka ohitti tänään jopa Trumpin toilailut ja päätyi (kuulemma, en tarkistanut) Washington Postin etusivulle. Siellä saattaa siis olla pari muutakin ihmistä. Onneksi aavikolla on myös paljon aavaa tilaa.

Hauskaa viikonloppua!

Luottokorttivaras

Sain eilen tekstiviestin pankiltani. Viestissä petososasto tiedusteli, olinko kenties aikeissa ostaa jotain hieman kyseenalaiselta walesilais yritykseltä. Noup, en ollut. Olin itseasiassa töissä enkä ollut koskaan edes kuullutkaan kyseisestä firmasta, jos sitä on edes oikeasti olemassa.

Nopea soitto pankkiin ja homma oli sillä selvä. Luottokorttini suljettiin ja veloitus hyvitettiin. Koko hommaan ei mennyt juuri viittä minuuttia kauempaa, mutta siltikin harmitti. Ajatus siitä, että joku oli saanut ongittua käsiinsä korttini tiedot puistattaa ja ärsyttää. Kehtaavatkin tulla tökkimään kuplaani, jossa on niin kovin mukava asustaa.

Mystinen veloitus ei ollut kuin vajaa 40 taalaa. Juuri sen verran pieni, että se olisi saattanyt jäädä hyvinkin huomaamatta ilman pankin tarkkaavaista valvontaa. Tästä eteenpäin tsekkaan kyllä korttini veloitukset joka kuukausi hyvin tarkasti ja jätän ehkä jopa mutisematta, jos pankin toiminta tuntuu silloin tällöin hieman liiankin holhoavalta.

En edelleenkään tiedä miten, milloin ja miksi korttini tiedot päätyivät vääriin käsiin, sillä käytän vain turvattuja ja tunnettuja sivustoja sekä nettikauppoja. En siis voi varsinaisesti oppia tästä tapauksesta mitään, mutta extra-tarkkaavainen osaan ehkä olla tästä eteenpäin. Samaa suosittelen kaikille muillekin. Luihuja luottokorttivarkaita on nähtävästi kaikkialla.

Rentoutumisen taito, tiede ja taide

Rentoutuminen on nyky-yhteiskunnassa aika olennainen taito. Sen luulisi olevan helppoa, mutta välillä kiireen ja stressin iskiessä se on yllättävän vaikeaa. Nykyinen mottoni on work hard, relax hard, jonka toteuttamisessa olen onnistunut viime aikoina vaihtelevan tasokkaasti.

Rentoutumisessa ehkä kaikkein olennaisinta on se, ettei siitä ota stressiä. Kun minulla oli pari viikkoa sitten kolmipäiväinen viikonloppu, olin torstaina täysin järjenvastaisesti kireä kuin viulunkieli. Kolme päivää vapaata, siitä on pakko ottaa kaikki irti. Pakko touhuta, pakko rentoutua, pakko, pakko, pakko. Kunnes perjantaina tajusin, ettei ollut oikeasti pakko ja todellakin rentouduin.

Kun rentoutumisen pakosta pääsee eroon, saattaa jopa huomata, että rentoutuminen on aika helppoa. Rentoutua kun voi niin kovin monella tavalla:

Joskus rentoudun joogaamalla, toisinaan taas aivan tautisen rankalla treenillä. Joskus syön suklaata hitaasti silmät kiinni, toisinaan nautin lasin punaista. Joskus pakenen todellisuutta elokuvaan, toisinaan seikkailen kirjojen maailmassa. Joskus vietän aikaa ystävien kanssa, toisinaan haluan olla ihan yksin. Joskus lähden luonnonhelmaan, toisinaan shoppailen ihmisvilinässä. Joskus ihailen taidetta, toisinaan luon jotain omaa ihan itse. Joskus en tee yhtään mitään, toisinaan touhotan aamusta iltaan.

Melkeinpä mikä tahansa toiminta tai toimettomuus voi rentouttaa, jos se tuo itselle mielihyvää joko siinä hetkessä tai pidemmällä tähtäimellä. Joskus ainoa ja vihonviimeinen keinoa rentoutua saattaa olla jopa työnteko tai hoidettavien asioiden ruksiminen pitkältä listalta. Pitkään lykättyjen velvollisuuksien hoitaminen tuo ainakin minulle suurta mielihyvää. Varsinkin kun useimmiten kyse ei ole oikeasti mistään isoista jutuista.

Mutta siitäkin huolimatta, että rentoutua voi monella eri tavalla, on minulle välillä haastavaa tunnistaa, mitä kehoni tai mieleni tahtoo tai tarvitsee juuri tällä kerralla ja onko tahto ja tarve kenties ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi tänään olin töistä tullessani sekä fyysisesti että henkisesti aika poikki. Olin ajatellut tekeväni rankan treenin, josta myös mieleni oli innoissaan.  Kehon kolotukset ja väsymys enteilivät kuitenkin ihan muista tarpeista enkä osannut päättää, mikä olisi kaikkein järkevin vaihtoehto. Olisin luultavasti valahtanut suoraan sohvalle ellei Phill olisi päättänyt treenata kanssani. En viitsinyt tehdä toiselle ohareita, mutta varoittelin kyllä alhaisesta energiatasosta. Hassua kyllä kolotukset ja väsymykset unohtuivat samantien kun treenini pääsi vauhtiin. Tunnin päästä olin täynnä hikeä, hymyä ja energiaa ja tiesin tehneeni summanmutikassa oikean valinnan.

Oman mielen ja kehon kuunteleminen ei ole helppoa, mutta harjoittelu tuottaa kai tässäkin hommassa tulosta. Parasta on, kun löytää tasapainon itseltä vaatimisen ja armollisuuden välillä. Laiskuus ei ole välttämättä aina pahasta, mutta ennen sen nielaisemista kannattaa laiskuutta tökätä sormella ja kuulostella omaa fiilistä. Mikä minut tekee onnelliseksi juuri nyt, viiden minuutin päästä, tunnin päästä, huomenna ja ensi vuonna? Millä asioilla on oikeasti väliä?

Vaikka oma rentoilun taitoni onkin kehittymässä, on minulla vielä pitkä matka kissojen tasolle. Otetaan näistä karvakavereista oppia. Ainakin jotakuinkin ihmisille sopivalla tyylillä.

Onnellinen tunti

Maanantaisen myrskyn jälkeen oli taivas koko loppuviikon kauniin sininen ja päivälämpötilat parinkympin paremmalla puolella. Kaikkialla vihertää, viheltää ja sirittää: Tuntuu ihan keväältä. Meille san diegolaisille on tainnut tehdä hyvää kokea oikea "talvi", tai jos ei nyt talvi, niin ainakin pidempijaksoinen huonon sään jakso. Eilisellä ruokataukokävelylläni päädyin jutustelemaan kolmen randomin vastaantulijan kanssa säästä ja kauniista päivästä. Olimme kaikki yhtä hymyä.

Kauniiden päivien kunniaksi kävelin töihin kahtena päivänä viime viikolla. Keskiviikkona olin reipas ja juoksin illalla kotiin, eilen sovin treffit Phillin kanssa ja kävelimme yhdessä North Parkista Normal Heightsiin. Vajaan viiden kilometrin matkalle mahtui tosin aika monta pysähdystä piipahdellessamme muutamassa baarissa happy hour -drinksuilla. Loppujen lopuksi hommassa kävi niin, että iloinen kotimatkamme kesti neljä tuntia.

Asuessamme vuosia sitten Hawaijilla oli happy houring yksi vakkariharrastuksistamme. Välillä aloitimme jo iltapäivästä Waikikin rantabaareissa notkuen, mutta Waikikiakin enemmän nautimme China Townin martini "tunneista". En tiedä onko tilanne muuttunut vuosien saatossa, mutta aikanaan Honolulussa pystyi viettämään vaikka kokonaisen illan happy hour tarjousten perässä hyppelehtien. Osasimme listat ja reitit ulkoa ja nautiskelimme taivaallisista martineista sekä herkullisesta ruuasta pilkkahintaan. Illan (tai yön) tullen köröttelimme kotiin the Bussin kyydissä.

Nykyisin happy houring on meille ehkä hieman harvinaisempi harrastus. Ei siksi etteikö San Diegosta löytyisi hyviä tarjouksia, vaan lähinnä siksi, että elämä vie ja tuo mukanaan kaiken maailman kummallisia velvollisuuksia. Eilisen innoittamina päätimme kuitenkin harrastaa after work -iloja aiempaa useammin. Ei välttämättä joka kerta ihan neljän tunnin verran, mutta aiempaa säännöllisemmin kuitenkin.

Jos joku sattuu kaipaamaan hyvää happy hour listaa San Diegoon, tästä San Diego Readerin listasta on hyvä aloittaa. Samanlaisia listoja löytyy varmasti myös muihin kaupunkeihin.

(Pulla)kontrollifriikki

Laskiaissunnuntai tuli ja meni ja pullat jäivät tekemättä. Maanantai-iltana sain kuitenkin päähäni, että tiistaina olisi pakko saada pullaa. Laskiainen ja kaikkea...

Tiistaina näytti kuitenkin uhkaavasti siltä, että työpäivä venyisi odotettua pidemmäksi. Meinasin jo heittää hyvästit pullalle, kunnes Phill ehdotti, että hän voisi tehdä taikinan valmiiksi - jos siis olisin valmis luovuttamaan pullavastuun hänelle. Hengitin syvään ja annoin (pulla)kontrollifriikkeyden väistyä himojen tieltä.

Kun tulin kotiin kuuden aikoihin, oli Phill juuri alkamassa taikinantekopuuhiin. Hän oli menettänyt ajantajun vertaillessaan erilaisia pullareseptejä ja kehitellessään parasta mahdollista ohjetta. Huokaisin taas syvään ja aloin katumaan pullavastuun luovuttamista miehelleni. Pulla on minun juttuni ja perinteeni. Yksi niistä harvoista asioista, joita Phill ei koskaan tee. Ja miten ihmeessä pullareseptien tutkiskeluun voi mennä koko iltapäivä?

Nielin kuitenkin huokailuni ainakin puolittain ja siirryin olohuoneeseen joogaamaan.

Joogan jälkeen jo hävetti. Ensinnäkin, olen äärettömän onnekas, sillä mieheni ei ole ainoastaan innokas maistamaan perinneherkkujani vaan haluaa ja viitsii myös opetella niiden valmistuksen. Toisekseen, Phill vertaili pullareseptejä, koska halusi tehdä minulle parasta mahdollista pullaa, ensimmäistä kertaa elämässään.

En ole muuten kovin kontrollifriikki tyyppi, mutta näiden perinteisten suomalaisten herkkujen suhteen olen välillä aivan urpo. Samaa henkistä vääntöä olen käynyt myös joulupipareiden ja parin muun perinteen suhteen. Miksi? En ole ihan varma. Äkkiseltään ajattelen, että kyse on kontrollista ja mustasukkaisuudesta, eli ei yhtään mistään järkevästä. Hassua, kuinka nämä ulkosuomalaisen tunnemyrskyt yllättävät toisinaan vielä vuosien jälkeenkin...

Pullista tuli tietenkin herkullisia ja älysin jopa onneksi kiittää huomaavaista miestäni.  Pienin askelin kohti fiksumpaa minää ja kahden pullaleipurin taloutta.