Kukkaonnea osa 2

Sunnuntai oli minulle suuri kukkapäivä. Sen lisäksi, että pääsin ihailemaan Anza Borregon villikukkia, löysin kotipatioltamme kauan odottamani näyn: Sitruunapuumme nuput ovat vihdoin auenneet kukkimaan.

Ostimme sitruunapuun loppukesästä ja istutimme sen isompaan ruukkuun. Odotin innoissani pian ilmestyviä nuppuja, mutta kukintojen sijaan puu päättikin pudottaa lehtensä. Olin ilmeisesti kastellut sitä liikaa. Kylläpä harmitti! Tiedostan kyllä, etteivät peukaloni viherrä laisinkaan, mutta tällä kertaa haluni onnistua oli suurempi kuin koskaan.

Sain onneksi pelastettua puuni kuolemalta antamalla luonnon hoitaa tehtävänsä: Talven sateet hoitivat kastelun puolestani ja puu alkoi virkoamaan takaisin henkiin. Joitain viikkoja sitten ilmestyivät ensimmäiset nuput ja pian heiveröiset oksat olivat niitä täynnä.

En ole koskaan seurannut minkään kasvin kehitystä näin tiiviisti. Olen tarkastanut tilanteen joka päivä aamuin illoin ja seurannut, kuinka (tuskastuttavan hitaasti) pienet nuput ovat paisuneet paisumistaan.

Nyt kukkia on jo parisenkymmentä, nuppuja ainakin sata lisää. Vaikka kukat ovatkin kauniita ja tuoksuvat taivaalliselle, odotan jo innolla puun seuraavaa vaihetta. Jännä nähdä, kuinka monesta kukasta lähtee kehittymään sitruuna. Toivottavasti ei ihan kaikista, sillä en pysty millään käsittämään, miten heiveröiset oksat voisivat ikinä kestää niiden painon.

Kohta meillä syödään oman puun sitruunapiirakkaa. Namskis! Sitä ennen pitää kuitenkin jatkaa puun tuijottelua ja hellimistä aamun illoin. Kärsivällisyyteni on jälleen koetuksella.