Rentoutumisessa ehkä kaikkein olennaisinta on se, ettei siitä ota stressiä. Kun minulla oli pari viikkoa sitten kolmipäiväinen viikonloppu, olin torstaina täysin järjenvastaisesti kireä kuin viulunkieli. Kolme päivää vapaata, siitä on pakko ottaa kaikki irti. Pakko touhuta, pakko rentoutua, pakko, pakko, pakko. Kunnes perjantaina tajusin, ettei ollut oikeasti pakko ja todellakin rentouduin.
Kun rentoutumisen pakosta pääsee eroon, saattaa jopa huomata, että rentoutuminen on aika helppoa. Rentoutua kun voi niin kovin monella tavalla:
Joskus rentoudun joogaamalla, toisinaan taas aivan tautisen rankalla treenillä. Joskus syön suklaata hitaasti silmät kiinni, toisinaan nautin lasin punaista. Joskus pakenen todellisuutta elokuvaan, toisinaan seikkailen kirjojen maailmassa. Joskus vietän aikaa ystävien kanssa, toisinaan haluan olla ihan yksin. Joskus lähden luonnonhelmaan, toisinaan shoppailen ihmisvilinässä. Joskus ihailen taidetta, toisinaan luon jotain omaa ihan itse. Joskus en tee yhtään mitään, toisinaan touhotan aamusta iltaan.
Melkeinpä mikä tahansa toiminta tai toimettomuus voi rentouttaa, jos se tuo itselle mielihyvää joko siinä hetkessä tai pidemmällä tähtäimellä. Joskus ainoa ja vihonviimeinen keinoa rentoutua saattaa olla jopa työnteko tai hoidettavien asioiden ruksiminen pitkältä listalta. Pitkään lykättyjen velvollisuuksien hoitaminen tuo ainakin minulle suurta mielihyvää. Varsinkin kun useimmiten kyse ei ole oikeasti mistään isoista jutuista.
Mutta siitäkin huolimatta, että rentoutua voi monella eri tavalla, on minulle välillä haastavaa tunnistaa, mitä kehoni tai mieleni tahtoo tai tarvitsee juuri tällä kerralla ja onko tahto ja tarve kenties ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi tänään olin töistä tullessani sekä fyysisesti että henkisesti aika poikki. Olin ajatellut tekeväni rankan treenin, josta myös mieleni oli innoissaan. Kehon kolotukset ja väsymys enteilivät kuitenkin ihan muista tarpeista enkä osannut päättää, mikä olisi kaikkein järkevin vaihtoehto. Olisin luultavasti valahtanut suoraan sohvalle ellei Phill olisi päättänyt treenata kanssani. En viitsinyt tehdä toiselle ohareita, mutta varoittelin kyllä alhaisesta energiatasosta. Hassua kyllä kolotukset ja väsymykset unohtuivat samantien kun treenini pääsi vauhtiin. Tunnin päästä olin täynnä hikeä, hymyä ja energiaa ja tiesin tehneeni summanmutikassa oikean valinnan.
Oman mielen ja kehon kuunteleminen ei ole helppoa, mutta harjoittelu tuottaa kai tässäkin hommassa tulosta. Parasta on, kun löytää tasapainon itseltä vaatimisen ja armollisuuden välillä. Laiskuus ei ole välttämättä aina pahasta, mutta ennen sen nielaisemista kannattaa laiskuutta tökätä sormella ja kuulostella omaa fiilistä. Mikä minut tekee onnelliseksi juuri nyt, viiden minuutin päästä, tunnin päästä, huomenna ja ensi vuonna? Millä asioilla on oikeasti väliä?
Vaikka oma rentoilun taitoni onkin kehittymässä, on minulla vielä pitkä matka kissojen tasolle. Otetaan näistä karvakavereista oppia. Ainakin jotakuinkin ihmisille sopivalla tyylillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti