Tuuliluolia

Opin lauantaina, että aavikolla tuulee. Niin kovasti, että tuuli saattaa ajan kuluessa voittaa jopa kiven ja muodostaa tuuliluolia. Niitä piti päästä tietenkin katsomaan.

Anza Borregon visitor centerista saimme mukaamme hyvin summittaisen kartan, mutta huomasimme iloksemme, että aavikolta löytyi myös kännykkäkenttä ja google mapsista luolien sijainti. Paperikartasta selvisi, että reitin viimeiset mailit pitäisi ajella hiekkatietä, mutta koska missään ei listattu erityisvaatimuksista kulkupeliä kohtaan, emme epäröineet hetkeäkään etteikö uskollinen automme selviäisi matkasta kunnialla. USA:han on tunnetusti varoituksien luvattu maa.

Lähdimme matkaan ja aluksi tie oli mukavaa suoraviivaista aavikkotietä.

Hyvän matkaa köröteltyämme aloin tähystelemään, mistä hiekkatie alkaa, mutta meinasin siltikin vetäistä ohi. Opin samalla, ettei puolinukuksissa ollut matkakumppanini arvostanut äkkijarrutusta ja oh shit! -kiljaisua. Oli kuulemma hieman liian karu ja dramaattinen herätys...

Uukkarin jälkeen alkoi sitten retkemme seikkailuosuus, sillä kartan lupaama hiekkatie oli jotain aivan muuta kuin hiekkaa ja tietä. Kyse oli lähinnä kivistä ja kuopista sekä satunnaisista urista, joiden syvyys oli hiukan siinä ja siinä automme pohjakorkeuteen verrattuna. Vastaan tulevat autot olivat kaikki huomattavasti omaa autoamme korkeampia Jeeppejä ja korotettuja lava-autoja, mutta emmehän me tietenkään ympärikään kääntyneet kun tänne asti oli jo tultu. Vaihdoimme kuitenkin jossain välissä kuskia, sillä minulla alkoi usko loppumaan. Philillä ei onneksi loppunut usko eikä taidot, joten todistetusti perille pääsee myös tavallisen korkuisella neliveto SUV:lla. Emme joutuneet edes renkaanvaihtohommiin.

Kuvien ottaminen tiestä unohtui. Tässä vaiheessa mentiin vielä suht. hyvissä olosuhteissa

Ihan perille asti ei kuutenkaan pääse autolla, joten jos haluaa nähdä ne kaikista hienoimmat tuuliluolat, kannattaa varautua lopuksi pieneen ylämäki kävelyyn. Polun alku ja itse polku oli merkattu selkeästi eikä matka ollut kovin pitkä.

Maisemat olivat tietenkin kaiken vaivan arvoisia:

 

Taivaalla loisti kuu, vaikka maisemien perusteella olisimme voineet hyvinkin olla itsekin kuussa.

Kannattava reissu ja lämpötilojenkin puolesta vielä tähän aikaa vuodesta suhteellisen siedettävät aavikko-olosuhteet. Lämmintä ja auringonpaahdetta riitti, mutta ulkona jaksoi vielä kiipeillä ja touhuta hyvin ilman sulamisvaaraa.

Joku kerta lähdetään tuonne uudestaan teltan kanssa tähtitaivasta ihailemaan. Anza Borrego on ehdottomasti käyntinsä (jos toisenkin) ansainnut!