Loppurytinät

Meidän (Phillin) meripalveluksemme alkaa vetelemään tällä erää viimeisiään ja edessä on kolme vuotta huomattavasti säännöllisempää, normaalimpaa ja helpommin ennakoitavaa elämää. En malta odottaa! Viimeiset viikot ovat meinaan todistaneet sen taas, että military-elämässä mikään muu ei ole varmaa, kuin se, että mikään ei ole varmaa.

Toissaviikolla Phill lähti suunnitellusti merille. Näin kuinka vene lipui ulapalle ja puhaltelin sen perään suukkoja. Olin surullinen, mutta toisaalta onnellinen. Tämä olisi viimeinen reissu. Kyllä tästäkin selvittäisiin.

Lauantaiaamuna makoilin sohvalla ja kirjoitin sähköpostia Phillille. Kerroin, kuinka olin aamulla herätessäni ihmetellyt tyhjää sängyn puolikasta ja laskenut sormillani jäljellä olevia öitä. Intoilin tulevasta lomasta ja loputtomista yhteisistä aamuista, öistä ja päivistä. Tätä kirjoittaessani näin ovella tumman varjon ja ennen kuin kerkisin kissaa sanoa, yritti tuo varjo tulla lukitun oven läpi sisään. Pelästyin ja jähmetyin. Istuin sohvalla ja tuijotin ovea (jaa mikä puolustautumisvalmius?) kunnes se avautui. Ovella seisoi Phill. Parin viikon reissu oli muuttunut pariksi päiväksi ja Phill ilmoitti olevansa seuraavat kaksi ja puoli viikkoa lomalla ennen uusiin työkuvioihin siirtymistä. Sydämeni pamppaili rinnasta ulos - ensin kauhusta, sitten riemusta. Tällaisesta aikataulun muutoksesta minäkin tykkään!

Viime viikon Phill oli siis kotona ja lomalla ja minä olin onnellinen. Vaikka kävinkin itse töissä, oli mahtavaa, kun illalla minua odotti valoisa ja siisti koti, herkullisesta illallisesta nyt puhumattakaan. Parina päivänä treffasimme myöskin lounaan merkeissä. Lomafiilis tarttui ja elämä oli ihanaa. Torstai-iltana totesimme olevamme aivan valmiita siirtymään seuraavaan lukuun elämässämme. Olimme irtautuneet henkisesti tästä yksiköstä - valmiina uusiin haasteisiin.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Nuolaisimme liian aikaisin ja tipahdimme ryminällä. Sanoin kis... ja kuviot olivat muuttuneet taas: Viikonloppusuunnitelmat ja Phillin loma vaihtuivat vielä yhdeksi merireissuksi. Itärannikon reissumme pitäisi silti toteutua. Siis pitäisi. Vaikka haluankin hekumoida ajatuksella lomasta, en uskalla intoilla ennen kuin istumme koneessa ja lentokoneen ovi on lukittu. Saatanpa jopa pröystäillä ja tilata lasin skumppaa.

Tässäpä siis tiivistetysti military-elämän nurjin puoli. Erossaolo on helppoa nopeisiin muutoksiin verrattuna. Muutokset on pakko hyväksyä, mutta ei kai niihin voi koskaan täysin tottua. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat joko kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti samassa veneessä ja ymmärtävät, mitä pääni sisällä liikkuu juuri nyt. Ja onneksi meillä on myös nämä upeat auringonlaskut, joita ihaillessa ei voi olla muuta kuin ainakin pikkuisen onnellinen.

Kuvat ovat muuten täysin käsittelemättömiä ja luonnollisissa väreissään. Kaunis ilta!