Monday, September 30, 2013

Tienpäällä tähän mennessä opittua

...Maissipellot ovat tylsiä
...USA:ssa kasvatetaan paljon maissia
...Jos valitat tylsyyttä, universumi järjestää kohdallesi kaatosateen, tietöitä tai kiilaavia rekkoja 
...Pennsylvanian läpi ajaminen Turnpikea pitkin on kallista (tullimaksut!)
...Jos huoltsikalta ostettu ruoka-annos näyttää ällöltä, se todennäköisesti myös on ällöttävä (ja saattaa aiheuttaa ruokamyrkytyksen)
...Iso kahvi ja smoothie ei ole järkevä aamupala road tripillä (nimim. Ohion ja Indianan huoltsikat tulivat tutuiksi)
...Joskus kannattaa poiketa reitiltä ja etsiä Petco. Etenkin jos kissan herkut ovat lopussa
...Hotelleissa oletetaan, että lemmikkisi on koira (kukaan järkevä ei matkusta kissan kanssa)
...Kisu tykkää koirankekseistä ja hotelleista, joiden sänkyjen alla on kissan mentävä rako
...Kisu EI tykkää autossa matkustelusta (alkumatkan helpot päivät olivat huijausta)

Mitäköhän kaikkea kerkiämmekään vielä oppia ennen kuin California toivottaa meidän tervetulleiksi?



Mutkitellen Chicagossa

Saavuimme eilen Chicagoon ja minä olin onnellinen kuin amppari. Tänne minä olen  halunnut jo pitkään! Jälleen kerran nappasimme hyvän viimetipan hotellidiilin ja saimme huoneen Kimpton hotellista aivan keskustan ytimestä. Näkymä ikkunastamme on Chicagoa parhaimmillaan.


Ja mikä parasta, valtavalla ikkunalaudalla on mukava hengailla ja katsella ihmisiä.


Olen kyllä sisimmältäni ehta city girl (vaikka Riihimäki Cityssa vartuinkin).Tykkään tööttäilevistä takseista, ihmispaljoudesta, korkeista rakennuksista, joka kadun kulmassa odottavista yllätyksistä ja silmiä hivelevästä tyylien sekamelskasta. Keskellä suurkaupunkia tunnen eläväni joka solullani.

Mutta ei sellaista reissua etteikö jotain pientä mutkaa tupsahtaisi eteen... Phill sai eilen illalla ruokamyrkytyksen ja on tällä hetkellä poissa pelistä. Toivottavasti olo kohenee päivän mittaan. Minä jätän Phillin hetkeksi nukkumaan ja lähden  tuijottelemaan niska kenossa arkkitehtuurin ihmettä, magnificent mile:a. Sen jälkeen yksin tai yhdessä taidemuseoon ja millennium parkiin.

Voi Chicago! Kyllä minä sinusta yksinkin tykkään, mutta kaksin olisi varmasti vieläkin kauniimpaa...


Saturday, September 28, 2013

Strip trip Pittsburghiin


Pittsburghissa on kivaa! Täällä voisi syödä ja juoda vaikka viikon. Koska aikaa oli kuitenkin vain puolikas päivä, tehoilimme itsemme ähkyiksi ja jalat rakoille. Onneksi yksi meidän paljasjalkainen Pittsburghilais-ystävä antoi meille tehokkaan ja lyhyen must do-listan.

Strip district, ihan must! Kauppaa, baaria, kahvilaa ja kojua löytyi ihan joka lähtöön. 



Lounaan söimme kuuluisassa Primanti Bros ravintolassa, joka on kaukana tämän tytön mukavuusalueelta (ranskalaisia jokaisen voikkarin välissä, siis mitä?!?), mutta avomielisyys kannatti. Hyvää oli! 

Lounaan jälkeen ruokimme sielumme pop-taidemuseossa 


Keskellä meidän kuva, josta tuli osa ylempää kuvaa

Myöhemmin illalla suuntasimme Church Brew-ravintolaan, jonka olut- ja ruokavalikoima ylitti kaikki odotukset. Ravintola sijaitsee vanhassa kirkossa ja oli jo itsessään aikamoinen nähtävyys. Suosittelen lämpimästi!

"On the  eight day man created beer.."

Mahtava päivä vaikka ajomatka New Jerseysta Pittsburghiin ei mennytkään ihan putkeen. Kisu oli TODELLA onneton ja "itki" kuusi tuntia putkeen. Yritettiin pitää jopa pieni pet pit stop, mutta ei tehonnut.Yritä siinä nyt miellyttää sitten... Onneksi Kisu ei ole pitkävihainen ja tuntui unohtavan ajomatkan kärsimykset heti vapauteen päästyään.


Toivottavasti huomenna sujuu paremmin. Muuten edessä on pitkääkin pidempi ajomatka Chicagoon. Onneksi maisemat hellivät (ainakin tänään) silmiä.


Mutta nyt nukkumaan. Saimme loistavan viimetipan diilin keskustassa sijaitsevasta fancysta Westin-hotellista. Kyllä meidän nyt kelpaa!

Friday, September 27, 2013

Karavaani liikkeellä

Nyt kun meidän tetrispakatussa autossa on yksi matkustaja ja pari kassia lisää, voidaan todeta, että auto on TÄYNNÄ. Mutta pääasia, että se liikkuu vihdoin. Groton jäi taakse ja sijainti on tällä hetkellä Washington, New Jersey.

Täällä Phillin kotiseuduilla on tietenkin tullut vierailtua jo monen monituista kertaa. Tänne on aina kiva tulla, sillä heti ensimmäisestä vierailusta lähtien, olen ollut Phillin vanhempien luona kuin kotonani. Ja mikä parasta, Phillin vanhemmat (ja sisko ja Phill itse) ovat ihan mielettömiä kokkeja.

Kaupunkina, tai ehkä ennemminkin kyläpahasena, Washington, NJ ei ole kummoinenkaan. Muistan joskus muinoin kuvitelleeni, että New Jersey on New Yorkin lähiö. Pikkuhiljaa minulle selvisi, että New Jersey onkin oma osavaltionsa, jonka sisään mahtuu jos minkä näköistä maisemaa. New Jerseyn lempinimi on Garden State ja suuri osa osavaltiosta on yllätys, yllätys, peltojen ja farmien peittämää. Peltojen lisäksi tänne mahtuu muutamia isoja kaupunkeja, idyllisiä merenrantakaupunkeja (Jersey shore!), pieniä talopahasia, valtavia lukaaleita, Atlantic Cityn casinot ja tietenkin kattava ja toimiva junayhteys New York Cityyn. New Jersey on yksi kalleimmista osavaltioista elää ja asua, tästä kiitos jäätäville veroille.


Nämä kaksi kuvaa ovat vanhoja kuvia Thanks giving reissulta 2007

Lilbits puppy rakastui Phillin rapsutuksiin

Bucky sieti meitä, mutta inhosi Kisua. Kisua pelotti kaikki nelijalkaiset, yllättävää!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Seuraavaksi suuntana Pittsburgh, Pennsylvania (jonka kerran vampyyrin pelossa sekoitin Transylvaniaan. tästä ajatushäröstä saankin sitten kuulla ihan joka kerta Pennsylvaniassa käydessämme).

Matkustaminen on teniikkalaji

Minulla on ollut älypuhelin vasta hiemän päälle kaksi vuotta, mutta nyt jo alkaa ihmetyttämään, miten matkustaminen oikein sujui ilman nettiä ja karttapalveluita. Ajatus paperikartan sujauttamisesta kassiin tuntuu muinaiselta ja naurattaa. Mutta vasta hetki sittenhän minä sompailin pitkin Eurooppaa ja USA:ta joko arpapelillä tai iso taitettava kartta kädessäni. Ja olenhan minä oikeasti niinkin vanha, että kännykkä saapui jokapäiväiseen elämääni vasta viisitoista vuotta täytettyäni (perheelläni oli tosin tätä aiemmin valtavan kokoinen motorolan NMT) ja aktiivinen sähköposteilu ja netissä hengaaminen tuli kuvioihin vieläkin myöhemmin.

Meillä ei ole autossa GPS-laitetta, mutta molempien puhelimesta löytyvät Googlen karttapalvelut. Niiden avulla tuntuu turvalliselta seikkailla maan halki. Tunnustan muutenkin olevani Google mapsin suurkuluttaja. Reittiohjeiden lisäksi olen tutustunut Googlen avulla tulevaan naapuristooni, etsinyt kahviloita ja ravintoiloita ja esim. viimeksi tänään etsin itselleni kivalta vaikuttavan juoksulenkin täällä Grotonissa. Tienäkymän avulla sain jopa varmistettua, että lenkkini varrelta löytyivät turvalliset jalkakäytävät ja suojatiet, tämä kun tuntuu olevan aika autoilupainoitteista aluetta. Sitä kartta ei tosin näyttänyt, että lenkkini varrella oli pelkästään ylä- ja alamäkiä. Jaloissa tuntuu...

Kännykän ja internetin lisäksi minulla on toinen, hieman tuoreempi, tekninen matkakaveri: Kindle Fire. Sain Kindle:n joululahjaksi Phillin vanhemmilta ja olen aivan myyty. Olin pitkään sähköisiä lukulaitteita vastaan, mutta ensimmäinen ilta kindle:n kanssa mullisti maailmani ja käänsi uppiniskaisen pääni. Se on niin kätevä! Etenkin matkustaessa on kiva, kun monta kirjaa kulkee pienessä paketissa. Halutessaan siihen voi ladata myös pelejä (ja mitä ties appseja) ja jos käytössä on langaton netti, sillä voi surfailla netissä ja katsella TV-ohjelmia tai elokuvia. Hankin itselleni Amazon Prime jäsenyyden, jolla saan aika kattavan kirjaston videoita ja kirjoja joko ihan ilmaiseksi tai pientä maksua vastaan.

Luin hetki sitten Elle-lehdestä, että johonkin kyselyyn vastanneista amerikkalaisista 20% ilmoitti käyttäneensä älypuhelintaan seksin aikana. En ole ihan varma haluanko edes tietää, miten tämä on mahdollista. Vieläkin useampi ilmoitti käyttäneensä nettiä/puhelinta autoa ajaessaan. USA:ssa tapahtuu valtavasti onnettomuuksia, joiden syynä on kännykän räplääminen. Se on minusta aivan turhaa ja surullista. En ole ikinä eläissäni lähettänyt tekstiviestiä ajaessani. Olen tosin soittanut puheluita tai vastannut puhelimeen, jos on ollut pakko. Uudessa autossa on onneksi bluetooth, jonka käyttäminen ei eroa juurikaan vieruskaverin kanssa juttelemisesta. Tekstiviestit ja facebook saavat edelleenkin odottaa perille pääsyä.

Käytän paljon nettiä ja sosiaalista mediaa, mutta asetan oikeat ihmiskontaktit kuitenkin aina ykköseksi. Käytän kännykkää mielelläni hyvän baarin tai ravintolan etsimiseen ja saatan jopa jakaa hyvän löydön facebookin check in-palvelun avulla. Tämän jälkeen kännykkä sujahtaa kuitenkin kassiin ja tulee esille ainoastaan siinä tapauksessa, että jään yksin. Tästäkin tavasta voisi tosin opetella eroon. Voisihan sitä kännykän sijaan katsella hetken vaikka ympärilleen. People watching on kuitenkin yhä edelleen yksi lempiharrastuksistani.

Tekniikka on kivaa ja hyödyllistä, joissain tapauksissa jopa välttämätöntä. Pidän tekniikka ystävänä, jota ei kuitenkaan saa päästää niskan päälle. Jos Google mapsit pettävät, kurvataan huoltsikalle ja ostetaan paperinen kartta. Ja jos netti ei toimi, pidetään pieni tauko sosiaalisesta mediasta ja informaatiotulvasta (tai etsitään nettikahvila). Ilman kännykkää on orpo olo, mutta kertaakaan se ei vielä ole estänyt päivän etenemistä. Ja Phill on kännykkänsä kanssa sellainen hulttio, etten huolestu enää yhtään, jos en saa häntä heti kiinni. Sillä on kuitenkin akku loppu... En minä kaikista teknisistä vempaimistani kuitenkaan vapaaehtoisesti luopuisi. Ne ovat osa elämääni ja tätä aikaa. Ja voin luvata, että tämä on vasta alkusoittoa. Tulevaisuudessa meille 2010-luvun ihmisille  hihitellään uusien kiiltävien laitteiden keskellä.

Suomalaista tekniikkaa?

Kummalista, että tässä Mission Viejo:n kyltissä mainitaan seinille piirtely, muttei kännykkää

Thursday, September 26, 2013

Blondi ei kuulu joukkoon

Olen ollut täällä Grotonin alueella nyt päivää vajaan viikon. Koska meillä on luonnollisestikin vain yksi auto käytössä, vien ja haen Phillin päivittäin töistä. Tukikohtaan ajetaan  vartioidun portin läpi. Normaalioloissa jollain autossa olijalla on oltava military-henkilökortti. Tällä hetkellä varotoimet ovat kuitenkin pykälää korkeammalla eikä tukikohtaan ole mitään asiaa ilman henkilöllisyystodistusta. Vielä muutama kuukausi sitten sisään pääsi vain autolla, jossa oli military-tarrat, jotka sai rekisteröimällä auton missä tahansa tukikohdassa. Tarroista luovuttiin heinäkuussa turvallisuussyistä. Palvelusmiehiä ja naisia ei haluttu asettaa silmätikuiksi tukikohdan ulkopuolella.

Tukikohtaan ajaa päivittäin sisään satoja tai tuhansia autoja ja portilla työskentelee ympärivuorokautisesti kymmeniä ihmisiä (sori, faktat eivät ole hallussa). Siksi olikin todella pysäyttävää, kun tiistai-iltapäivänä minua tervehdittiin portilla näin: "Hello again, welcome back. How are you doing now?" Miksi vartija muisti minut? En ollut mielestäni töirttöillyt enkä muutenkaan herättänyt huomiota aiemmilla käynneilläni. Myös Portmouthissa yksi vartijoista oppi tuntemaan minut. Kun näytin hänelle henkilökorttini, hän aina huikkasi, että " I know who you are, have a great day." Pelottavaa!

Minulle on käynyt aika selväksi, että naamani jää helposti mieleen. Kun olen ihmetellyt asiaa ääneen, olen saanut kuulla, että erotun katukuvassa scandinaavisten piirteideni vuoksi. Näytän kuulemma erilaiselta kuin perusamerikkalainen. Mutta siitäpä herää kysymys, miltä näyttää perusamerikkalainen? Tässä maassa on ihmisiä aivan joka lähtöön. Miten niistä valitaan se perusamerikkalaisen näköinen? Eihän semmoista edes ole olemassa!

En ole vieläkään tottunut ajatukseen, että olisin jotenkin eri näköinen kuin muut. Suomessa olen  tusinatavallinen, USA:ssa erityinen. Hassua! Kun siihen vielä lisätään se, että täällä scandinaavisia piirteitä ihannoidaan ja ulkonäköä muutenkin kommentoidaan avoimemmin kuin Suomessa, olen välillä aivan häkeltynyt saamastani huomiosta. Joskus siitä on hyötyä, mutta välillä haluaisin olla hieman näkymättömämpi. Tiedän, että aksenttini paljastaa minut ulkomaalaiseksi, mutta saisinko olla ihan perusamerikkalainen ainakin siihen asti, kun avaan suuni? Haluaisin jo pikku hiljaa kuulua joukkoon.

Tämä mies erottui katukuvasta San Franciscossa muutama vuosi sitten :)

Wednesday, September 25, 2013

Sopimuksia

Parin viimepäivän teema on tuntunut olevan erilaisten sopimusten allekirjoittaminen ja purkaminen. Tämä ei tietystikään ole kovinkaan yllättävää näin muuton keskellä.

En tiedä, mihin sillan alle olisimme joutuneet ilman äärettömän joustavaa Portsmouthin asunnon vuokranantajaamme. Muuttoaikataulumme muttuivat päivittäin, mutta tämä ei häntä juurikaan hetkauttanut. Hän tiesi saavansa asuntomme uudelleen vuokralle n. päivän varoitusajalla. Lisäksi hän piti meistä kovasti. Sain häneltä eilen ihanan tekstiviestin, jossa hän kiitteli vielä viimeisen kerran, kuinka siistiä asunnossa oli ja kuinka paljon hän tulee meitä ikävöimään.

Uusi vuokranatajamme onkin sitten yksityisen henkilön sijaan isompi yritys, jolta laivasto ostaa asuntopalveluita. Meillä on yrityksen sisällä nimetty yhteyshenkilö, jonka kanssa ainakin toistaiseksi on ollut helppo hoitaa asioita. Alunperin meidän oli tarkoitus olla San Diegossa viimeistään syyskuun lopussa, mutta toisin kävin. Minä kerkisin jo huolestumaan road tripin toteutumisen puolesta, mutta neuvokas mieheni järjesti asiat niin, että saimme luvan allekirjoittaa vuokrasopimuksen täysin sähköisesti. Tämä olikin sitten aivan uusi kokemus.

Sopimus oli muistaakseni 26 sivua pitkä ja täynnä jos minkä näköistä pikkupränttiä. Minä olisin todennäköisesti allekirjoittanut kaikki kohdat lukematta riviäkään, mutta huomattavasti järkevämpi toinen puoliskoni halusi lukea jokaisen sanan huolella ja harkiten. Ikä ja terveys siinä meni, mutta lopulta sopimus oli allekirjoitettu. Meidän sopimuksen lisäksi, myös Kisulle piti tehdä oma sopimuksensa ja sopimukseen piti myös liittää kuva lemmikistä. Lähetin ihan pokkana heille kuvan, jossa Kisun kieli sojottaa ulkona ja tassut näyttävät olevan privaattipaikkojen suojana. Minuuttia myöhemmin yhteyshenkilö lähetti minulle sähköpostin, jossa luki CUTE!!!

Asumissopimusten lisäksi Phill solmi maanantaina yhden hieman isommankin sopimuksen, eli jatkosopimuksen laivaston kanssa (reenlistment). Tähän kuuluin laiturilla suoritettu lyhyt seremonia, jossa minulla oli tärkeä rooli pitää Phillin kädestä kiinni. Yleensä kaikki pitävät valaa vannoessaan vasemman käden raamatun päällä, mutta Phill halusi olla vähän erilainen nuori ja näyttää myös "tuleville polville", että mikään säädös ei itseasiassa määrää, missä se käden tulisi olla. Mutta nyt se on siis virallista, että meidän laivastoelämä jatkuu hamaan tulevaisuuteen.

Ja nyt alkaa myöskin olemaan selvää, että tämä road trip jatkuu torstaina (siis toivottavasti!). Alkupään suunnitelmat ovat eläneet kovastikin, mutta pääpiirteissään reitti on pysynyt samana. Suuntaamme torstaina Albanyn (up state New York) lähettyville Schenectady nimiseen kaupunkiin moikkaamaan ystäviä. Jatkamme sieltä perjantaina New Jerseyyn pikavisiitille Phillin vanhempien luo ja sunnuntaina määränpää on Pittsburgh, PA. Sieltä Chicagoon pariksi päiväksi. Sitten Kansasin bbq herkuttelujen siivittämänä (oho, tuota sanaa piti tavata hetken...meniköhän oikein?) Coloradoon ja Utahiin luonnonpuistoilemaan. Kunhan nyt päästäisiin vaan liikeelle! Phill odottelee yhtä tärkeää paperia, jonka voi antaa vain tietty ihminen, joka on tietenkin lomalla torstaihin asti.


Ei ole mikään urbaani legenda, että USA:ssa varoitetaan ihan kaikesta mahdollisesta ja ennen jokaista mahdollista aktiviteettiä pitää myös allekirjoittaa vastuuvapautus waiveri. Meidän vuokrasopimukseenkin liittyi valtava määrä varoituksia ja waivereita. Nämä kuvat olen napannut reissuiltamme ja lisää vastaavia kuvia minulla on yhden kansiollisen verran. Hotellihuoneen internet on t.o.d.e.l.l.a. hidas, joten en valitettavasti saa ladattua kuvia yhtään isompina.




Huomaa alin!


Tuesday, September 24, 2013

Hotellielämää lemmikin kanssa

Nuorempana haaveilin työstä, jossa saisi matkustaa vaikka viikoittain. Ajatukseni uusista kaupungeista, maista ja matkalaukkuelämästä oli hyvin romanttinen ja tyylikäs. Viime vuosien kokemukseni lukuisista hotelleista, lentokentistä, vuokra-autoista ja juna-asemista ovat muokanneet kuvitelmiani hieman realistisempaan suuntaan. Rakastan edelleenkin matkustamista ja hotellielämässäkin on puolensa, mutta enää en haluaisi säännöllistä matkustamista vaativaa työtä.

Kaksi hotellielämän lemppariani ovat kuntosalit ja hotelliaamiaiset. Kuntosalien taso vaihtelee hyvin paljon hotelleittain. Olen yöpynyt hotelleissa, joiden valtavien kuntosalien ovet ovat auki hotelliasiakkaiden lisäksi paikallisille jäsenille. Nämä kuntosalit sijaitsevat yleensä ylemmissä kerroksissa ja näköalat ovat henkeäsalpaavat. Useimmiten hotellien kuntosalit ovat kuitenkin pikkiriikkisiä kopperoita, joissa kaksi ihmistä treenaa mukavasti, kolme on jo ryysis. Mutta ei se mitään, tunnelma korvaa sen mikä koosta puuttuu. Eilinen treenikaverini oli n. seitsemänkymppinen mies, joka oli pukeutunut suoriin housuihin, keltaiseen kauluspaitaan ja nahkakenkiin. Pappa potkaisi kengät jalastaan ja "hyppäsi" juoksumatolle ja sitten häntä ei pidätellytkään enää mikään.

Hotelliaamiainen, etenkin ilmainen sellainen, ei ole USA:ssa mikään itsestäänselvyys. Edellisessä Hampton Inn -ketjuun kuuluvassa hotellissamme oli tarjolla ilmainen buffet-aamiainen joka aamu klo 6-10. Vaihtoehtoja oli riittävästi ja jokaiseen makuun sopien. Jos minut haluaa tehdä aamuisin onnelliseksi, se ei vaadi juurikaan muuta kuin kahvia, terveellisen ja tukevan aamupalan ja sanomalehden. Kaikki pointsit siis Hampton Inn:lle.

Nykyinen hotellimme Navy Lodge ei saa minulta toistaiseksi kovinkaan suuria pointseja oikein missään kategoriassa. Navy Lodge-hotellissa yöpymiseen tarvitsee Military ID:n, sillä huoneiden hinnat ovat hieman kesvivertoa edullisemmat. Huone on tilava ja siisti ja meillä on jopa pieni keittiö, mutta minulle tärkeimmät asiat puuttuvat: Palvelu on vähän niin ja näin, valmiiksi tehdyn aamupalapussin minijogurtti ja mustikkamuffinssi eivät pitäneet minun aamuahnetta vatsaani täytenä tuntia pidempää eikä täällä myöskään ole kuntosalia.

Voi tosin olla, että katselen Navy Lodgea ukkospilven muotoisten silmälasien läpi siitäkin syystä, että jouduin eilen istumaan Kisun kanssa hotellin ulkopuolella ja aulassa neljä tuntia, ennen kuin pääsin kirjautumaan sisälle. Ensin minulle sanottiin, että huoneet eivät ole vielä valmiina, mutta myöhemmin minulle selvisi, että todellisuudessa heillä oli ongelmia luottokorttilaitteen kanssa (mikä ei sitten lopulta kuitenkaan estänyt kirjautumista). Kun vihdoin pääsin huoneeseeni, sain kuulla, että minun täytyy pitää Kisu matkakodissaan aina silloin kun en ole itse huoneessa. As if! Kissaraukka istui jo puoli päivää kopissaan ja käyttäytyi hämmästyttävän hyvin. Vähintä mitä voin tehdä, on antaa Kisun rymytä nyt vapaana ja nukkua pehmoisella sängyllä, mikä myöskin on sääntöjä vastaan. Olen siis varsinainen bad ass!

Hampton Inn 1-0 Navy Lodge.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun matkustamme eläimen kanssa. USA:ssa on yllättävän helppoa löytää lemmikkimyönteisiä hotelleja. Sain ystävältäni kattavan listan lemmikkiystävällisistä ketjuista, mutta kannattaa aina soittaa ja varmistaa, että kaikki yksiköt varmasti toivottavat lemmikit tervetulleiksi. Osa hotelleista vaatii rokotustodistuksen, osa ei. Joissain hotelleissa pitää myös maksaa erillinen lemmikkimaksu tai joissain tapauksissa lemmikkitakuu. Löysin myös nettisivun http://www.petswelcome.com/ jonka avulla voi etsiä lemmikkiystävällisiä hotelleja sijainnin mukaan. Kirjoittelen lisää vinkkejä ja kokemuksia matkan edetessä. Toistaiseksi Kisu on ylittänyt kaikki odotukseni ja osoittautunut todella urheaksi matkakissaksi.


Sunday, September 22, 2013

Tikkaita ja mielihaluja

Pääsin tänään vierailemaan ihan oikeassa sukellusveneessä. Se oli aika jännää! Teki hyvää nähdä millaisissa olosuhteissa mieheni viettää päivänsä. Vastaus: hyvin ahtaissa, meluisissa ja öljyn tuoksuisissa. Tikkailla kiipeileminen vaatii muuten aikamoista ketteryyttä ja keskittymistä tällaiselta noviisilta. Varsinkin kun en aina oikein tiennyt, mihin oli turvallista tarttua. Selvisin ja uskalsin jopa kiivetä ihan "huipulle" asti. Sieltä oli aika komeaa ihailla hehkuvaa auringonlaskua. Oli ehkä eksoottisin paikka, missä olen koskaan saanut pusun! Toinen vierailuni huippukohdista oli periskooppiin tarttuminen. Tuli ihan James Bond -olo, kun mietin, millaista olisi oikeasti olla uppeluksissa ja tiirailla näkymiä periskoopin kautta.

Sukellusvenekierroksen jälkeen oli illallisen vuoro. Tänään vuorossa oli Sea View Snack barin Lobster Roll. Hyvältä maistui kauniissa rantamaisemassa. Kojun vieressä oli toinen kioski, jossa myytiin pehmiksiä. En edes muista koska olisin viimeksi syönyt pehmiksen. Siis ennen tätä iltaa. Suklaa vanilja-raitainen pehmis toi ihan mieleen Suomen jäätelöt. Ja siitä alkoikin sitten randomien Suomi-mielihalujen virtaaminen päähäni:

  • paahdetut ruispalat juustolla ja kurkulla (tai maksamakkaralla ja kurkulla)
  • maustamaton rahka hunajan, banaanin ja mustaherukoiden kanssa
  • vispipuuro
  • riisi- ja perunapiirakat
  • äidin tekemä puolukkapiirakka
  • raparperikiisseli
Siinä pieni jäävuoren huippu mielessäni myllertävistä mieliteoista. Sitten kun meillä on taas keittiö ja keittiötarvikkeet käden ulottuvilla leivon kyllä jotain Suomiherkkua ja teen vispipuuroa. Ja Phill saa tehdä minulle ruisleipää, kun se käy häneltä niin kätevästi. Siihen asti pitää vain unelmoida tai keskittyä paikallisiin herkkuihin. Meidät tuntien seuraavat viikot tulevat olemaan aikamoista cross country -ruokailoittelua.


Phill kokeili toissa kesänä urheasti mustaamakkaraa

Näitä osaan tehdä itsekin

Toissa kesänä Helsingin kauppatorilla

Unettomia öitä

Viimeiset pari viikkoa Portsmouthissa menivät aika vähillä yöunilla. Osittain siksi, että oli kiire, osittain siksi, että mieli laukkasi ylikierroksilla. Viimeisenä iltana olin aivan uupunut, mutta en vain saanut nukuttua. Ensin ponkaisin ylös laittamaan puhelimen lataukseen. Sitten muistin, että tietokonekin olisi hyvä ladata. Ai niin, pölynimurimenkin akku taitaa vedellä viimeisiään... Missäköhän sen laturi on? (kyllä, meillä on johdoton, akulla käyvä pölynimuri. Ja hyvä onkin!) Kun kaikki mahdolliset laitteet hyrisivät tyytyväisinä latureissaan, muistin, että olin unohtanut kaivaa esiin Kisun rokotustodistuksen. Olisihan sen tietenkin kerinnyt etsiä vielä aamullakin, mutta kun kerran nyt tuli mieleen...

Aamulla minusta tuntui etten ollut nukkunut silmäystäkään, mutta kaiken stressini keskellä, minua ei väsyttänyt tippaakaan. Olin vain onnellinen, kun kellon viisarit vihdoin näyttivät sen verran paljon, että viitsin lopettaa sängyssä pyörimisen. Eikä väsymys iskenyt myöhemmässäkään vaiheessa. Mennä porskutin koko päivän onnellisena ja pirteänä.

Perjantai-iltana koitti se kauan odotettu hetki, kun pääsin nukkumaan oikeaan sänkyyn Phillin viekkuun. Kuvittelin, että nyt kun kaikki muuttohössäkät ovat ohi ja olemme vihdoin taas yhdessä, stressini helpottaa ja nukun koko yön sikeästi kuin tukki. Varmistelin asian nauttimalla juuri ennen nukkumaan menoa kofeiinittoman Irish Coffeen, maailman parhaan unilääkkeen. Mutta kuinkas kävikään; uni ei vain tullut. Olin liian onnellinen nukkuakseni. Nukuin ja heräilin muutaman tunnin välein ja kolmelta aamuyöllä olisin ollut jo aivan valmis aloittamaan uuden päivän.

Lauantaikin meni vähistä unista huolimatta hyvällä tuulella ja pirteänä, mutta tällä kertaa illalla alkoi jo väsyttää. Phill nukahti suurin piirtein ennen kuin kerkisi ottamaan kengät jalastaan eikä minunkaan tarvinnut kauaa unta odotella. Jossain vaiheessa aamuyöllä heräsin kuitenkin kummaan rapinaan. Kun rapina ei millään loppunut, oli pakko kömpiä ylös katsomaan, mitä oikein tapahtuu. Kisuhan se tietenkin oli. Kisu oli metsästys tuulella ja tähtäimessä olivat sinne tänne piilottamani herkkupussit. Olin unohtanut käsilaukkuni auki ja Kisu oli varastanut sieltä pussillisen rauhoittavia herkkuja, joita olin ostanut automatkojen varalle. Siinä vaiheessa kun sain napattua pussin takaisin, oli se aivan täynnä pieniä hampaanreikiä ja kuolasta valuvan märkä. Jos Kisu pääsikin herkun makuun, ei herkkujen rauhoittava ominaisuus toiminut, päinvastoin. Tästä alkoi hyvin ärsyttävä ja kovaääninen peuhatunti, jonka aikana tuli melkein itkettävän ikävä suljettavaa makuuhuoneen ovea. Jos olisimme olleet kotona, olisi Kisu saanut makuuhuoneesta hyvin lentävän lähdön.

Jossain vaiheessa Kisu rauhoittui ja minä vaivuin levottomien unten maille. Olin unessani Suomessa, vanhempieni kotona Riihimäellä. Äiti ja isä olivat päättäneet aloittaa keittiöremontin ja minä yritin paistaa kanaa keskellä remonttitouhuja. Jossain vaiheessa Kisu juoksi avonaiseen uuniin ja en meinannut millään saada sitä ulos uunista... Tästä rentouttavasta unesta minut herätti ulkona alkanut kaatosade, joka rummutti ikkunoita rytmikkäästi ja kovaäänisesti. Onneksi sateen rytmikkyys vaivutti minut takaisin uneen, josta en herännytkään ennen kuin puoli yhdeksältä (hyvin myöhäinen herätys minulle!).

Uskaltaisin melkein veikata, että ensi yönä kyllä nukuttaa makoisasti. Löysin Kisun ruuille uuden säilytyspaikan vaatekomeron ylähyllyltä. Sinne Kisulla ei ole mitään asiaa (vaikka sillä onkin selkeästi vieterit tassujen tilalla). Tänään on onneksi muutenkin tarkoitus viettää laiska rentoilupäivä sateisen sunnuntain kunniaksi. Hmmm, en edes muista milloin viimeksi olisi ollut päivä, jolloin ei ole pakko tehdä yhtään mitään...


HERÄÄ JO!




Saturday, September 21, 2013

Mystinen Mystic

Ilmapatjan jakaminen kissan kanssa on nyt vaihtunut hotellisängyn jakamiseen mieheni (ja kissan) kanssa. Muutos huomattavasti parempaan! Viimeistelin eilen siivoukset ja pakkasin auton tetristyylillä aivan täyteen (tuli isää ikävä). Sitten olikin aika suunnatta kohti etelää ja Connecticutia.

Ensimmäinen kokemus road tripista kissan kanssa oli yllättävän miellyttävä. Kisu maukui non-stoppina siihen asti, että pääsin motarille, mutta nukahti pian tasaiseen auton hurinaan ja pysyi aivan hiljaa ja rauhallisena perille asti. Hotellihuoneessa Kisu luimisteli ensi alkuun vieraille tuoksuille, mutta otti sitten paikan haltuun ja päätti, että kai tämä on parempi kuin se tyhjä koti. 

Kun Phill pääsi töistä, kävelimme söpöisän Mysticin keskustaan. Kaunis pieni kaupunki ja kaunis syyskesäinen ilta. Oli ihan lomafiilis! Ja lomafiiliksen kruunasi hyvä ruoka ja kurpitsaolut, meidän joka syksyinen lemppari. 

Tuntuu hassulta, että kurpitsat ja syyskukat ovat ilmestyneet joka toiseen ovenpieleen, kun itse elelen vielä ihan kesässä. Mutta hitsi, syksyhän nyt taitaa tosiaankin jo olla. Hyvällä säkällä saamme nauttia kauniista ruskasta ajellessamme Coloradon halki.

Kylttien kuvaaminen jatku...

Ja jatkuu...





Friday, September 20, 2013

Kotona retkellä

Ihan on kyllä retkifiilis. Matkalaukku, ilmapatja, patteriradio, kirja, siivousvälineet ja kissa - siinä minun tämän viikon hyödykkeet ja viihdykkeet.

On tämä kyllä harvinaisen ankeaa, jos ihan rehellisiä ollaan. Päivät menevät kyllä vauhdikkaasti siivotessa ja viimeisiä asioita hoitaessa, mutta illan pimetessä iskee tylsyys. Voi kun olisi telkkari ja internet. Edes se internet... Onneksi tältä retkeltä pääsee halutessaan pakoon ihmisten ilmoille. Eihän tästä muuten tulisi mitään.

Kävin tänään (keskiviikkona) ostamassa itselleni repun. Eihän retkellä voi olla ilman reppua. Macy's:n täti tokaisi, että "Going back to school, huh? Are you excited?" En edes halua arvata, minkä ikäinen hän luuli minun olevan. Sanoin kauniisti, että koulut taitavat olla minun osaltani jo käyty, ellen sitten lue tohtoriksi jonain päivänä. Ja siihen täti tokaisi, että "Oh, so you need a backpack for hiking then?" En ihan, mutta melkein... Valitsemani söpö tähdillä koristeltu kangasreppu taitaa kuitenkin sopia paremmin kotiretkeilyyn kuin vaeltamiseen. Mutta oikeasti, en kai minä voi olla ainoa aikuinen nainen, joka silloin tällöin kokee tarvitsevansa repun?

Kaksi yötä ja puolitoista päivää, sitten koti vaihtuu hotelliin ja pääsen vihdoin Phillin luo. En malta odottaa! Minun selkä ei myöskään jaksa odottaa. Ilmapatja ei ole ystävä... Perjantai vietetään Mystic nimisessä kaupungissa Connecticutissa ja lauantaina ajellaan Providenceen. Varsinaisen road tripin aloituspäivä on vielä hämärän peitossa ja meidän vaikutusvallan ulottumattomissa. Odotellaan, odotellaan...


Tyhjyys

Phill saa pestä vessanpytyt, vaikkei olisikaan kotona

Meille alkaisi Kisun kanssa nyt riittämään tämä tyhjä koti

Thursday, September 19, 2013

Ylennysseremonia

Niin kuin aiemmin hieman vihjailin, muuttoa edeltävä sunnuntai kului suurimmaksi osaksi aivan muissa kuin muuttopuuhissa. Sunnuntai oli se muuttoakin tärkeämpi päivä, jolloin Phillistä tuli virallisesti Chief. Seremonia pidettiin Grotonin tukikohdassa, n. kolmen tunnin ajomatkan päässä Portsmouthista.

Ajomatka Connecticutiin meni leppoisasti. Portsmouthista Grotoniin päästäkseen tarvitsee vain pysytellä I-95 motarilla. Helppo, mutta puuduttava reitti. Perillä minua odotta Phill ja Phillin entistäkin komeammat viikset. En meinannut ensin edes tunnistaa autoani kohti suunnannutta kummaa hyypiötä. Tämä ei tosin johtunut pelkistä viiksistä. Myös univormu oli nyt ihan uusi ja erilainen.

Seremonia alkoi tietenkin USA:n kansallislaululla ja jatkuin hyvin viralliseen sävyyn COB:n (chief of the boat), CO:n (commander officer, eli tässä tapauksessa kapteeni) ja senior chief:n puheilla. Puheiden jälkeen minut kutsuttiin eteen kiinnittämään Phillin univormuun Chief-ankkurit, jotka Phill sai perintönä ensimmäiseltä Chiefiltään. Ankkureitten jälkeen COB asetti hatun Phillin päähän ja sitten koko Chief-paketti olikin valmis. Ja komea paketti se olikin, viiksistä viis.

Tässä vaiheessa hymyilimme kauniisti kameroille. Kerkisin jo melkein hipsiä takaisin istumaan, kun kävikin käsky tulla takaisin eteen (muistio juhlallisuuksien kulusta ei koskaan tavoittanut minua). Phillin kapteeni ojensi minulle allekirjoittamansa kirjeen, jossa minua kiitettiin miehelleni antamastani tuesta ja kaikista niistä uhrauksista, joita olen tehnyt Phillin laivastouran eteen. Olipa kyllä hieno ele! Ja kopio kirjeestä menee tietenkin osaksi green card-pakettia. Minähän olen suorastaan korvaamaton tälle maalle!

Pidän kovasti Phillin nykyisestä kapteenista. Tapasimme viimeksi joitain viikkoja sitten piknikillä, jossa juttelimme iloisesti niitä näitä muuttopuuhista ja San Diegosta. Rupatteluhetken jälkeen kysyin Philliltä, kuka tuo mukava mies oikein oli ja vastauksen saatuani meinasin vetäistä kakkupalani väärään kurkkuun. No, joskus voi olla parempi ettei tiedä kenen kanssa juttelee. Ei ainakaan tule sitten turhaan jäykisteltyä.

Virallisten tapahtumien jälkeen suuntasimme syömään Hibachi-ravintolaan tulevien naapureidemme kanssa. Sain siis vihdoinkin tavata J:n vaimon ja niinhän siinä kävi, että meillä synkkasi heti. Ilta oli kiva, joskin minun tunnelmiani latisti hieman edessä oleva yksinäinen kolmen tunnin ajomatka takaisin kotiin. Olisi tehnyt mieli jäädä Grotoniin ja kieriä lähimpään hotelliin nukkumaan.

Kotiin oli kuitenkin lähdettävä ja ajomatka menikin yllättävän kivuttomasti ja hereillä. Sunnuntai-illan liikenne oli sopivan vilkasta enkä päässyt vaipumaan salakavalaan tiekoomaan. Kotona minua odotti nälkäinen kissa ja hirveä määrä tekemättömiä hommia. Jossain vaiheessa yötä pääsin nukkumaan muutamaksi tunniksi ja aamulla olin pystyssä jo viideltä, pirteänä kuin (stressi)peipponen. Kaikesta huolimatta koti ja minä olimme  valmiina ennen kuin muuttorekka kurvasi pihaan.

Nyt Phill on siis virallisesti Chief ja matkalla kohti uusia haasteita. Phill on lähtöömme asti töissä Grotonissa ja sinne minäkin suuntaan perjantaina jos ja kun koti on luovutuskunnossa. Minulla ei ole enää kotona nettiä, joten blogin päivittyminen on suorassa suhteessa siihen, kuinka usein käyn kahvilla kahviloissa, joissa on wifi. Todennäköisesti aika usein. Eihän tästä kotileirielämästä voi ilman kahvia selvitä!

Tuesday, September 17, 2013

Erilainen muuttopäivä

Uskaltaisin meilkein väittää, että olen muuttanut tähän astisen elämäni aikana useammin kuin keskivertosuomalainen muuttaa koko elinikänään. Suurin osa muutoista on ollut 'tavarat mökille varastoon' tai 'tavarat varastosta uuteen kotiin' tyyppisiä muuttoja. Iso kiitos vanhemmilleni, jotka jaksoivat tätä ruljanssia joka syksy ja kevät usean vuoden ajan!

Vaikka muuttoja onkin takana useita, on tämä ensimmäinen military-muutto, kun meillä on oikeasti kodin täydeltä tavaraa. Hawaijilta tänne muutettaessamme omaisuuteni mahtui matkalaukkuun ja muutamaan kassiin ja Phillin vähä omaisuus oli komennuksen jäljiltä varastossa. Kahdessa vuodessa olemme kuitenkin kerinneet ostamaan täydet kalustesetit kaikkiin huoneisiin sekä haalineet vaatteita, urheiluvälineitä, kirjoja ja pikkusälää enemmän kuin tarpeeksi.

Military-muutto on sinänsä kiva juttu, sillä laivasto kustantaa ja organisoi meille yksityisen muuttofirman palvelut. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että me tuskailemme ensin laivaston kanssa nettilomakkeet kuntoon (että voikin oikeasti olla vaikeaselkoinen nettisivu!) ja käymme sitten juttelemassa tukikohtamme muuttoviraston setien ja tätien kanssa. Tämän askeleen jälkeen alkaa helpottaa, sillä laivasto tippuu välistä pois ja me saamme viilata aikataulut kuntoon suoraan muuttofirman edustajien kanssa.

Joitain viikkoja ennen muuttopäivää tänne hurautti muuttofirman edustaja tekemään esikatselmuksen, jonka perusteella hän määritteli, kuinka iso rekka, kuinka monta miestä, kuinka monta päivää ja kuinka paljon pakkausmateriaaleja tarvitaan. Emme me ilmeisesti ihan toivottomia hamstereita ole, sillä meidät määriteltiin kolmen miehen ja yhden päivän tapaukseksi. Aika monella kaverilla on mennyt vähintään kaksi tai kolme päivää ihan jo pakkaillessa.

Maanantaina oli sitten se suuri ja odotettu muuttopäivä. Aikaa vievin esivalmistelu oli kaikkien elektroniikkalaitteiden johtojen irroittaminen. Niitä oli PALJON. Siis TOSI paljon. Miten meistä onkin tullut tällaisia hifistelijöitä...? Toinen tarkkuutta vaativa puuha oli sellaisten papereiden, vaatteiden ja muiden tavaroiden pakkaaminen ja merkitseminen, joita en halunnut muuttomiesten vievän mukanaan. Koska Phill ei ole tällä hetkellä kotona, valitsin minä sitten sujuvasti vaatteet sekä itselleni että miehelleni seuraavan kuukauden ajaksi. Pakkailin vaatteet sunnuntai-iltana puolenyön aikoihin ja viimeistelin kassit puoli kuudelta aamulla. Luvassa voi olla pieniä vaateyllätyksiä.

Varsinaisen muuttopakkailun eteen minun ei tarvinnut pistää tikkuakaan ristiin. Tehtäväni oli istua sohvalla ja naureskella hulvattomien muuttomiesten jutuille. Meille sattui varmaan koko USA:n hauskimmat ja nopeimmat muuttajat. Item: Scratching post. Condition: Scratched. Tällä huumorin tasolla ja hyvin väsyneellä mielentilalla tuli naurettua huomattavasti enemmän kuin normaalina muuttopäivänä. Erityisen tyytyväisiä miehet olivat, kun tilasin koko porukalle kulmakunnan parhaat pizzat (AJ's) ja kaivoin esiin meidän pattereilla toimivan katastrofiradion (ostettiin se ennen Sandyn iskemistä ja kertaakaan ei olla käytetty). Muttomiehille kannattaa oikeasti olla kiva, sillä koko omaisuutemme on nyt heidän käsissään.

Kaksi pientä huolenaihetta tähänkin muuttoon kuitenkin liittyi. Ensimmäisenä niistä Kisu-pieni, joka meinasi tulla hulluksi jo siinä vaiheessa, kun aloin ottamaan tauluja seinältä ja kaivoin matkalaukut esille. Koska Kisu tykkää aukinaisista ulko-ovista, en voinut antaa sen juoksennella vapaana. Ajatukseni pistää Kisu päiväksi upouuteen matkakotiinsa osoittautui tuhoon tuomituksi siinä vaiheessa, kun herkut loppuivat ja koko asumus pyörähti 360 astetta ympäri Kisun pomppiessä seiniä vasten. Yritti viissin metsästää lisää raksuja tai kadonnutta vapauttaan.

Tässä vaiheessa miehet olivat sisällä pakkailemassa ja ovet kiinni, joten päästin Kisun vapaaksi ja se juoksi suoraa tietä lempipiilopaikkaansa nukkumaan. Siinä vaiheessa kun ovet taas aukenivat, pistin Kisun kylpyhuoneeseen ja siitä alkoikin sitten tunnin mittainen huutokonsertti. Lopulta Kisu luovutti ja meni suihkunurkkaukseen nukkumaan. Vapauteen päästyään Kisulla oli edessä uusi shokki: tyhjä talo. Mutta siitä selvittiin aika nopeasti, koska minä pysyin kotona ja illallinenkin tuli ajallaan. Nyt Kisu käyttäytyy jo niin kuin mitään kummallista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tyhjässä talossa on ilmeisesti ihan kiva juosta sprinttejä ja päättää ne vauhdikkaisiin pomppuihin ilmapatjalla...

Toinen huoli oli sohvan ja oven välinen suhde. Mahtaako kukaan enää muistaa kuinka monta miestä ja päivää tarvittiin siihen, että sohva mahtui sisälle? (Lisää tästä aiheesta löytyy lokakuun 2011 kirjoituksesta Muuttopuuhia.) Katselin kun miehet käärivät sohvaa paperiin ja pyörittivät vielä muovit ympärille ja tiesin, että tuo paketti ei kyllä tulisi ikinä mahtumaan ovesta kumpaakaan suuntaan. Pysyin kuitenkin hiljaa ja odotin, mitä tuleman pitää. Noh, oikeassa olin - tyssäsi heti alkuunsa. Mutta onneksi muuttomiehet olivat sen verran kivoja, että päättivät ihan omatoimisesti ottaa oven saranoiltaan.

Seuraava ongelma oli jumittavat saranat, jotka eivät liikahtaneet mihinkään. Miehillä ei ollut vasaraa mukana ja meidän vasara oli tietenkin jo pakattu. Mutta eipä mennyt sormi suuhun vielä tässäkään vaiheessa: Yksi miehistä kävi hakemassa pihalta irtonaisen tiilen, jolla hän sitten kolkutteli saranat auki. Ja kun radiosta sattui vielä tulemaan hyvä biisi, pisti hän siinä kolkuttaessaan vähän tanssiksi ja lauluksikin. Missään vaiheessa kukaan ei vihjaissutkaan siihen suuntaan etteikö ovien irrottaminen kuuluisi heidän perustoimenkuvaansa.

Tavarat ovat nyt siis matkalla San Diegoon ja jossain vaiheessa pitäisi meidänkin vissiin lähteä perään. Tähän aiheeseen liittyen löytyy sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset ensin: Minun ei tarvitse lähteä reissuun yksin. Huonot uutiset: Lähtömme lykkääntyy ensi viikolle. Eli edessä vielä viikko siivoilua sekä kotona ja hotellissa leireilyä. Mutta ei se mitään. Sitten meillä onkin ruhtinaalliset kolme viikkoa yhteistä muuttolomaa!






Saturday, September 14, 2013

Viimeinen ilta

Viimeinen yhteinen ilta ensimmäisessä ihan oikeassa kotikodissamme. Takana oli kiireinen ja aika tunteikaskin päivä, edessä lisää kiireisiä ja tunteikkaita päiviä. Mutta maltoimme pysähtyä hetkeksi.
Katselimme vihreää taloa, josta on näiden kahden vuoden aikana muodostunut niin paljon enemmän kuin talo tai asumus. Auton konepellillä istuessamme muistot tulvahtivat mieleen...

Muistimme, kuinka ensimmäinen vuokranantajamme vei meidät kahville Caffe Kilimiin, vaikka olimme juuri kertoneet hänelle haluavamme perua vuokrasopimuksemme. Muistelimme ensimmäistä syksyisen kirpeää sunnuntaiaamua, jolloin kävelimme ristiin rastiin syksyn värein koristeltua Portsmouthia ja tunsimme olevamme kotona. Muistimme kuinka eksyimme pimeillä teillä etsiessämme Targetia ja kuinka poliisi pysäytti meidät, sillä autossamme oli vielä Hawaijin rekisterikilvet. Muistimme lukuisat kävelyretkemme ystäviemme luokse Mayo Houseen iltaa viettämään. Muistimme grillibileet ja peli-illat sekä hauskat illat kaupungilla. Muistimme Sandyn ja viime talvisen lumimyrskyn, jonka jälkeen ulko-ovi ei auennutkaan. Muistimme oman puun persikat ja päärynät sekä ne lukuisat kerrat, kun Kisu kiipesi oravien perässä puuhun. Muistimme, kuinka "kidnappasimme" vahingossa kissan. Muistimme arkiset illat ja aamut, joita emme vaihtaisi mihinkään.

Olemme olleet täällä todella onnellisia. Onneksi muistoja ja kotia ei tarvitse lukita taloon. Ne kulkevat aina mukanamme ja saavat seurakseen lukuisia uusia kotikoteja ja muistoja.


Viimeisestä yhteisestä illasta on vierähtänyt jo hetki pieni. Tällä välin minä olen luonut lisää muistoja ja pakkaillut vanhoja muistoja. Tässä yksi lappunen, jota lukiessa nauroin ääneen:

Phillin kirjoittama joulupäivän ulkoilmapiknikin menu vuodelta 2011


Friday, September 13, 2013

Where everybody knows your name...

Ajelin tänä aamuna tuttuakin tutumpaa reittiä töihin, kun päässäni alkoi soimaan Cheers tv-ohjelman tunnuslaulu:

"Making your way in the world today takes everything you've got. Taking a break of all your worries, sure would help a lot. Wouldn't you like to get away? Sometimes you want to go...
Where everybody knows your name and they're always glad you came. You wanna be where you can see, our troubles are all the same. You wanna be where everybody knows your name. You wanna go where people know, people are all the same. You wanna go where everybody knows your name."

By Gary Portonoy and Judy Hart Angelo

Juuri tuolta minusta aina tuntuu, kun palaan vanhaan tuttuun työpaikkaani. Ihan sama kuinka usein tai harvoin käyn, aina minulle tulee semmoinen olo, että minua on odotettu ja joka kerta lasten uutiset, ne pienet ilot ja surut, saavat minut unohtamaan kaikki omat murheeni. Tämä käynti olikin sitten viimeinen tällä erää ja olo oli yhtä aikaa onnellinen ja haikea. Onhan se ihanaa, että minulla on tällaisia pieniä rakkauden turvasatamia ripoteltuna sinne tänne maailmaa. Silti tulee (ja on jo) ikävä!

Vaikka en koskaan seurannut aktiivisesti Cheers sitcomia, on sillä erityinen paikka sydämessäni. Sinä iltana kun tapasin Phillin (keskellä katua Bostonissa...), istuskelimme myöhemmin Government Centerin Cheers baarissa. Tämä Cheers baari ei ole se aito ja oikea, mutta hyvin sielläkin kippistelyt sujuivat ja kaksi elämää saivat alkusysäyksen uuteen suuntaan. Meidän tapaamiseen liittyy niin monta sattumaa, että on oikeasti pieni ihme, että koskaan tapasimme, saatika tutuistuimme toisiimme. Ehkäpä jollain kohtalolla oli sormensa pelissä. Tai sitten meillä kävi vain aivan tajuton mäihä :).

Cheers ja viikonlopun viettoon! Se onkin sitten viimeinen hetkeen tällä puolen Amerikkaa. Muuttomiehet tulevat kuulemma maanantaiaamuna kolkuttelemaan ovelle jo kahdeksalta ja kaiken pitäisi olla valmiina. Ja jotta ei nyt ihan liikaa aikaa olisi, sunnuntaille saattaa olla tiedossa pieni reissukin.

Kuva on otettu  Cheers baarissa syyskuussa 2007, hetki sen jälkeen, kun olin tavannut tulevan mieheni. Koskaan ei voi tietää, mikä päivä tai ilta muuttaa koko elämän....                                                                                 




Thursday, September 12, 2013

Itsensä hemmottelua

Tänään hymyilytti heti herätessä. Oli sellainen tunne, että tästä tulee tehokas päivä. Ja tehokashan siitä tuli: Puoli päivää tehokasta itsensä hellimistä ja puoli päivää tehokasta asioiden hoitamista. Molemmat puolikkaat yhtä tärkeitä.

Itseni hellimiseen kuului kampaajakäynti ja shoppailua. Olen yrittänyt kaksi vuotta etsiä itselleni uutta luottokampaajaa, mutta ei vain ole löytynyt. Jokaisen kampaajakäynnin jälkeen olo on ollut lähinnä "mjäh". En ole joko tykännyt palvelusta tai lopputuloksesta. Eikä asiaa yhtään auttanut se, että piipahdin helmikuussa Suomessa käydessäni Riihimäellä Kauniissa ja Rohkeissa ja pidin sekä palvelusta että lopputuloksesta, ihan niin kuin aina ennenkin.

Kohtalon ivaa tietenkin, että pari päivää ennen muuttoa löysin vihdoin kampaajan, jossa kaikki oli kohdillaan. Palvelu oli loistavaa, lopputulos juuri sellainen kuin pitikin ja hintakaan ei päätä huimannut (hiusten leikkuu ja pesu oli $42+tippi). Mutta hyvä että löytyi edes tässä vaiheessa. Antoihan se toivoa siitä, että etsivä löytää. Toivottavasti löytää sitten San Diegossakin.

Kampaajan jälkeen kävin hyödyntämässä vielä kertaalleen kesävaatteiden mega-extra-alet. Ihan paras löytö oli parin dollarin hintainen musta hamonen Loft-kaupasta ja aika monta toppiakin taisi kassiin päätyä. Niin ja harmaat farkut oli pakko ostaa myös, sillä huhujen mukaan tästä syksystä ei voi selvitä ilman harmaita farkkuja. Niin ne täällä väittävät. Niin kuin olen aiemminkin mainostanut, New Hampshiressa ostosten hintoihin ei lisätä veroja. Täsmälleen samat farkut ovat täällä siis hieman halvemmat kuin Kaliforniassa. Järkevä säästää ja iloitsee siitä, että muuttokuorma ei ole vielä lähtenyt.

Kotiin lähtiessä yllättikin sitten melkoinen ukkosmyrsky. Vettä tuli niin ettei eteen nähnyt, salamat pauhasivat ja tuuli yritti heitellä autoa parhaansa mukaan. Onneksi en kerinnyt vielä parkkipaikkaa pidemmälle. Siinä myrskyn laantumista odotellessa sainkin sitten kätevästi pyöräytettyä käyntiin päivän asiallisemman puolen ja hoidettua suurimman osan to do-listallani odottavista puheluista. Autossa oli ihan kiva ja turvallista retkeillä. Eikös auto ole ukkosmyrskyn yllättäessä yksi turvallisimmista paikoista? Lähinnä minua huolettivat auki unohtuneet kodin ikkunat, sillä vettä tuli sekä pysty- että vaakasuoraan.

Mutta kyllä kannatti uhrata hiukan aikaa itsensä hemmottelulle. Koska olin niin kiva itselleni aamupäivällä, päätin olla kiva itselleni myös iltapäivällä ja hoitaa kaikki aikomani asiat ja pestä kylpyhuoneen seinät vielä kaupan päälle. Kaappien tyhjäksi syöminen on sujunut myös hyvin. Tonnikalat, pavut, kananmunat ja puolet muroista on jo tuhottu. Seuraavaksi vuorossa ovat pakastimesta löytyneet mysteerikeitot. Kannattaisi varmaan päivätä ja nimetä kaikki pakastettavat purnukat. Noh, pitäähän elämässä olla aina vähän jännitystä.


Uusi pari senttiä lyhyempi tukka. Kiharoista ei voi kiittää (tai syyttää) kampaajaa, vaan ulkona riehunutta ukkosmyrskyä. Siis tarkennetaan vielä, että en saanut sähköiskua. Tähän kampaukseen riitti pelkkä korkea ilmankosteusprosentti.


Wednesday, September 11, 2013

Kuntosalilla

Mietin tänään salilla treenaillessani, että tätä tulee ikävä! Salille toki pääsen San Diegossakin, mutta shipyardin kuntosali ei olekaan mikä tahansa kuntosali. Shipyardin kuntosalilla treenavat sulassa sovussa laivasto, rannikkovartiosto sekä shipyardin siviilityöntekijät perheineen. Sinne mahtuu koko elämän kirjo.

Shipayardin kuntosali ei ole uusi eikä hieno, ainakaan tällä hetkellä kun salia rempataan (uudeksi ja hienoksi). Siellä on kuitenkin kaikki mitä tarvitsen. Lemppari salilämmittelyni on soutaminen ja kalapeli tekee siitä extrahauskaa. Välillä pyöräilen mäkitreeniä ja talviaikaan tai tuskaisen kuumina päivinä juoksen sprinttejä juoksumatolla. Minulla on voimakas viha-rakkaussuhde pelkällä lihasvoimalla toimivaan Curv-juoksumattoon. Suosittelen kokeilemaan. Lihaskuntolaitteita en tarvitse monia erilaisia. Pääasia, että salilta löytyy hyvä valikoima vapaita painoja, kahvakuulia, medicine balleja ja tasapainoilupuolipalloja (miksi niitä nyt ikinä kutsutaankaan). Savatea harrastaessani opin monia hyviä lihaskuntoliikkeitä, joihin käytetään vain ja ainoastaan omaa kehoa ja vapaita painoja. Niillä pärjää pitkälle.

Varsinaista fyysistä tilaa minulla ei siis tule ikävä. Ihmiset tekevät tästä salista erikoisen. Salilla on aina rento ja ystävällinen tunnelma. Yksi työntekijä hankki kesällä koiranpennun ja toi sen usein mukanaan töihin, jotta pennun ei tarvitsisi olla yksin kotona. Kukaan ei koskaan valittanut tai pahoittanut tästä mieltään. Koira toi iloa kaikille salilla kävijöille ja omistaja piti huolen, ettei se häirinnyt kenenkään treenejä. Paitsi ehkä pari kertaa, kun Rex innostui vähän liikaa :).

Olen myös saanut valtavasti uusia treeni-ideoita huippukuntoisia "sotilaita" katsellessani. Ja mikä parasta, olen pari kertaa saanut opettaa muille omia liikkeitäni. Kaikkein eniten inspiroidun kuitenkin jo kypsään ikään ehtineistä huippukuntoisista veteraaneista. Siinä minulle yksi elämän tavoite: Haluan olla itsekin yhtä teräksisessä kunnossa kuusikymppisenä! Vanhimmat salilla kävijät ovat luultavasti yli kahdeksankymppisiä. Aivan mahtavaa!

Mutta nyt jatkuvat kotityötreenit. Aloin eilen pesemään sälekaihtimia - Kolmet pesty, kuudet jäljellä. Huoh! Toivottavasti uudessa kodissa odottavat puhtaat sälekaihtimet...

Se aito ja oikea



Tuesday, September 10, 2013

Mukavuudenhaluinen muuttaja

Pesukone ja kuivuri ovat lojuneet nyt viikon käyttökelvottomina keskellä keittiön lattiaa. Pyykkikorin pullistelu vihjailee kovasti siihen suuntaan, että tänään on suunnattava viettämään laatuaikaa kolikkopesulassa. Mutta kun ei yhtään huvita!

Melkein hävettää myöntää kuinka mukavuudenhaluinen minusta on tullut. Ennen pesukoneen omistamista hoidin pyykkini aina taloyhtiöiden pesutuvissa tai kolikkopesuloissa. Portsmouthiin juuri muutettuamme pakkasin pyykit isoon (ja painavaan) kassiin ja KÄVELIN kolikkopesulaan. Ihan ilman ongelmia. Eli potku persuksille ja matkaan. RAV 4:n takakonttiin mahtuu aika paljon pyykkiä ja pesulasta löytyy jopa wifi ja telkkari.

Muuttoviikolla pitää muutenkin vähän hellittää mukavuudenhalustaan. Inhoan ruuan tuhlaamista, mutta en myöskään ajatellut pakata autoamme täyteen vajaita jauho- ja muropaketteja. Ainoa ratkaisu on siis syödä kaapit tyhjäksi. Luvassa on paljon muroja, puuroja ja munakkaita, ehkä jopa muffinseja. Ja loppuviikosta pitää varmaankin siirtyä noutoruokaan. Hyvä syy käydä vielä kerran läpi kaikki parhaat ruokapaikat. Keholtani pyydän anteeksi jo etukäteen. Lupaan tarjota sinulle jotain parempaa ensi viikolla. Kävisikö vaikka bbq?

Tämän viikon ohjelmaan kuuluu järjestelyä ja siivoamista. Yritän siivota etukäteen niin paljon kuin mahdollista, jotta pääsisimme matkaan mahdollisimman nopeasti tavaroiden pakkaamisen jälkeen. Kävin ostamassa eilen kunnon kotitikkaat, joilla tällainen tappikin yltää turvallisesti katonrajaan. Yritin ensin pestä kattotuulettimia baarijakkaralla keikkuen, mutta näin sitten sieluni silmin Phillin kauhistuneen katseen ja lupasin hiljaa mielessäni hankkia vähän turvallisemman vaihtoehdon. Äitikin on varmasti tyytyväinen tätä lukiessaan.

Mutta nyt pesulaan ja sitten roskiksia ja ikkuinoita pesemään. Syksyn vietto jatkuu täällä helleaallon merkeissä. Seuraavat kolme päivää pitäisi olla luvassa yli 30 asteen lämpötiloja. Se niistä kirpsakoista syyspäivistä...

Kiitos! Ilman varoitusta en olisikaan ymmärtänyt pysyä poissa pesukoneesta

Monday, September 9, 2013

Karvanaamakavereita

O-ou, Phill on kasvattanut viikset! Jostain ihmeellisestä syystä laivasto sallii viikset muttei partaa. Kukaan ei tiedä miksi ja minä taidan olla ainoa, jota syy edes kiinnostaa. Nyt Phillin yksikössä sitten riehuu viiksivillitys.

Viikset ovat tietenkin aivan kamalat. Siis voivatko viikset olla mitään muuta kuin aivan kamalat? Täytyy tosin antaa Phillille propsit taitavasta viiksien kantamisesta. Hänellä on ihmeellinen kyky saada aivan idioottimaiset asiat näyttämään luonnolliselta. Muistan kuinka joskus vuosia sitten Phill nappasi Walmartin hyllyltä selkäänsä Hannah Montana-repun. Siellä me sitten viiletimme pitkin Walmartin käytäviä, Phill pinkki reppu selässään. Eikä se näyttänyt edes pahalta. Oikeastaan se oli aika makea yksityiskohta. Loppupeleissä reppu jäi tosin kauppaan...

Kodissamme asustaa Phillin lisäksi myös toinen karvanaama - siis tietenkin Kisu. Kisu on aivan mainio kissa, joka kaikkien kavereidemme mielestä muistuttaa välillä enemmän koiraa kuin kissaa. Kisu vartioi kotiamme ja murisee liian lähellä hengaileville tuntemattomille ihmisille. Kisu juoksee ovelle tervehtimään vieraita eikä poistu huoneesta ennen kuin IHAN kaikki ovat rapsuttaneet häntä vähintäänkin kahdesti. Kisu osaa (ja rakastaa) ulkoilla valjaissa ja Kisu osaa istua komennosta.

Näyttäisi myös siltä, että Kisu pitää koirista huomattavasti enemmän kuin toisista kissoista. Siis näyttää ainakin tällaisen koirakuumeisen yksilön silmin katsottuna. Olen viettänyt viime aikoina aivan luvattoman monta tuntia San Diegon löytöeläinkotien (shelter) nettisivuja selaillen. Yhtenä iltana esittelin Phillille lempikoirieni kuvat ja hän väitti, että kaikki valitsemani koirat hymyilivät. Sain ohjeen hillitä hymyilevien koirien kuvien katselua toistaiseksi.

Phill haluaa koiran ihan yhtä paljon kuin minäkin, mutta hänen käytännöllisen ajattelun murtamiseen tarvitaan vähän enemmän kuin yksi hymyilevä karvakuono. Olemme ajatelleet odottaa koiran hankinnan kanssa siihen asti, että asettaudumme jonnekin aloillemme vähän pidemmäksi aikaa kuin vuodeksi. Tulevassa kodissamme on aidattu piha ja kaksi lemmikkiä on ihan ok, mutta kyllähän me sen jo tiedämme, että ei tämä tule olemaan meidän for ever home.

Järkevä minä siis yhtyy Phillin mielipiteeseen ja yrittää hillitä itsensä, ainakin hetkeksi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, milloin se emotionaalinen huithapeli minä taas karkaa nettiin surffailemaan. Ainahan on mahdollista, että hymyilevä karvanaama ja hymyilevä vaimo yhdistävät viehätysvoimansa ja saavat Phillin järjen järkkymään.

Sitä odotellessa, onneksi meillä on maailman paras kissa.






Ja onneksi Phillilä on komea viikset...

Kuvan ottamisesta on jo yli viikko... Viikset eivät ole enää näin pienet ja sievät.