Friday, May 30, 2014

Etanapäivä

Perjantai-iltapäivä oli vähintään yhtä pitkä kuin koko muu viikko yhteensä. Se ei loppunut ikinä - ennen kuin sitten kuitenkin loppui. Töiden lisäksi myös liikenne eteni tänään tahmaisesti. Jokaikinen liikennevalo päätti vaihtua nenäni edessä punaiseksi ja jokainen eteeni osunut autoilija oli jonkinsortin taivaanrannan maalari, jolla ei ollut kiire minnekään. Kyllä taas lehmänhermoja koeteltiin! Onneksi radiosta tuli tämä uusi lempparibiisini: Vance Joy, Riptide 


Nyt olen hengitellyt kotisohvalla muutaman tunnin syvään, rapsutellut Kisua, syönyt herkkuja (aka todella tuoreita, kirjaimellisesti suuhun sulavia, taateleita) ja suunnitellut viikonlopun aktiviteetteja. Ah, elämä voittaa! 


Huomenna palaan kahdeksaksi tunniksi koulunpenkille kertailemaan (miljoonatta kertaa) ensiavun ja elvytyksen saloja. Kaikeksi onneksi työnantajani maksaa kurssin ja hyvittää "menetetyn" lauantain palkallisella vapaapäivällä. Edellisestä kurssistani on nyt maagiset kaksi vuotta, eli korttini umpeutui juuri. USA:ssa kaikilla preschool -opettajilla pitää olla voimassaoleva ensiapukortti. Jostain kumman syystä kurssille meneminen ei tunnu edes yhtään vastenmieliseltä. Olisikohan tämä jotain yleistä kouluikävää, vai mitä...?


Kurssin lisäksi viikonlopulle on suunnitteilla viini-iltaa ja vuoren valloitusta. Ei siis yhtään hullumpaa tämä elämä näin perjantai-iltana. 

Kuvista jälleen iso kiitos Raijalle! Tuona hetkenä olisi aika saanut vaikka pysähtyäkin...

Thursday, May 29, 2014

Matka mielessäin

Ulkosuomalaisen yksi perusongelmista on matkustaminen. Asumme kaukana kummankin perheistä ja monista ystävistämme, mutta New Jerseyn ja Suomen lisäksi maailmassa olisi vielä paljon muutakin nähtävää. Koska rahaa ja lomapäiviä ei edelleenkään kasva puussa, on pakko valita ja tehdä kompromissejä.

Tällä kertaa yritämme olla nerokkaita ja yhdistämme hyvin aikataulutettuun Suomen-lomaamme muutaman päivän Pariisissa ja Brysselissä. Olen käynyt kerran kummassakin kaupungissa, mutta Philille Euroopasta on tullut toistaiseksi tutuiksi ainoastaan Etelä- ja Keski-Suomi sekä Tukholma. Olemme suunnitelleet jo monta vuotta suurta Euro trippiä, mutta nyt näyttää uhkaavasti siltä, että joudumme odottamaan vielä aika monta vuotta ennen kuin saamme lohkaistua vapaaksi kolme tai neljä yhteistä viikkoa ilman muita velvotteita.

Matkasuunnitelmat ovat Suomea lukuunottamatta vielä aivan kesken. Hotellit (keskeltä kylää) varasimme kuitenkin jo noin kuukausi sitten ja tänään varasin meille myös junaliput Pariisista Brysseliin. Lennämme San Diegosta Helsinkiin, Helsingistä Pariisiin ja Brysselistä takaisin San Diegoon. Ja sitten menemme tietenkin heti seuraavana aamuna kiltisti töihin... Jep, jep. Teen saman "virheen" ihan joka kerta. Mutta hei, kuka niitä harvoja lomapäiviä haluaa lepäilyyn käyttää? Kyllä sitä yhden viikon jaksaa painaa, vaikka tällä "lomalla" ei juuri jääkään aikaan lomailuun.

Kuvat ovat seitsemän vuoden takaiselta interrail-reissultani Ranskaan ja Benelux-maihin. Voi muistoja... Asuin tuolloin Amsterdamissa ja Eurooppa makasi kirjaimellisesti jalkojenijuuressa.

Jos lukijoiden joukossa on kokeneita Pariisin tai Brysselin matkaajia, kuulisin mielelläni ravintola-/ baarisuosituksia sekä muita suurelta yleisöltä vielä salassa olevia vinkkejä. Vajaa kuukausi lähtöön! Kuume alkaa nousemaan...

Wednesday, May 28, 2014

Vihanneshimo

Ravasimme sunnuntaina ympäriämpäri San Diegoa tuoreiden vihannesten kiilto silmissämme. Koska puutarhamme on vieläkin suunnittelunasteella, piipahdimme aluksi Hillcrestin Farmers Marketilla. Hillcrestin Farmers Market järjestetään joka sunnuntai ja on melkein yhtä iso ja komea kuin lauantainen Little Italyn Market. Ostimme pussikaupalla toinen toistaan herkullisempia marjoja ja vihanneksia, joista kokkailimme sunnuntaina ja maanantaina kaikkea hyvää.



Huomaa asianmukainen paita :)...

Vaikka Farmers Marketit ovatkin mahtava keksintö, on pidemmän tähtäimen tavoitteemme olla huomattavasti omavaraisempia kasvistemme suhteen. Päätimme jo ajat sitten juhlistavamme mahdollisia jatko-orderseja hedelmäpuulla. Nyt kun jatkomme San Diegossa on varmistunut, on aika valkata kaikkien mahdollisuuksien joukosta meille oikea puu. Kävimme sunnuntaina City Farmers nurseryssä ja kuolasimme lime-, avocado-, appelsiini-, sitruuna- ja mandariinipuut ihan märiksi. Onko pakko valita vain yksi...?






City Farmers oli hauska paikka - keidas keskellä pahinta ghettoa. Nursery on ollut olemassa jo paljon ennen kuin naapurusto muuttui arveluttavaksi ja porskuttaa edelleenkin täysissä voimissaan. Kasvien lisäksi City Farmers myy pieniä maatilan eläimiä (kanoja ja kalkkunoita), sieminiä sekä puutarhavälineitä ja löytyypä tilalta myöskin baari/kahvila, jonka menu näytti tutustumisen arvoiselta. Palaamme siis taatusti asiaan pidemmän kaavan mukaan, kunhan saamme ensin päätettyä, minkä puun valitsemme. Avocado vai sitruuna, siinä vasta pulma...

Tuesday, May 27, 2014

Sanakirjaesimerkki ja muuta rönsyilyä

Eilisen päivän ohjelmamme voisi löytyä sanakirjasta Memorial Day:n kohdalta. Sen verran perusmeiningillä mentiin: Ostoksia, ulkoilua ja hampurilaisten grillailua ystäviemme kanssa.

Aloitimme aamumme Pinterestissä puutarhaideoita ja -inspistä etsien. Olimme ravanneet koko sunnuntain patiokaluste- ja puutarhakaupoissa ja nyt oli aika päättää, mitkä kalusteet päätyisivät ostoslistallemme. Päätöksen tehtyämme hurautimme Searsiin ja huusimme hurraata kuultuamme, että saisimme valitsemamme setin samantien mukaamme - jos se vain mahtuisi autoon. Pientä tetristelyä se vaati, mutta lopulta laatikot saatiin autoon sisälle ja ovetkin kiinni.

Onnistuneen ostosretken jälkeen suuntasimme lipuin koristeltuun Point Loman tukikohtaan. Memorial Day:n syvällisempi merkitys on kaikkien niiden muistaminen, jotka ovat menettäneet henkensä maataan palvellessaan. Phill piipahti töissä hoitamassa pari paperiasiaa ja minä suuntasin puutarhakauppaan kukkaostoksille.

Loppupäivä kuluikin ulkona ystäviemme kanssa grillaillen ja kalustesettiä kooten. Illan pimennyttyä suuntasimme sisälle pelailemaan lautapelejä ja valvoimme tietenkin kesäfiiliksissämme aivan liian myöhään. Aamulla meinasi päästä itku, kun kello soi (ensimmäisen kerran) viideltä ja tajuntaani iskeytyi se sitkeästi syrjään työntämäni tosiasia, että Phill oli lähdössä taas useaksi viikoksi merille. Vaikka erossa olo sujuukin alkukankeuden jälkeen jo ihan mallikkaasti, ei hyvästeihin totu koskaan. Vietin tänään puoli päivää omenan kokoinen möhkäle kurkussani ja yritin selvitä jotenkin iltaan. Arki yllätti takavasemmalta...



Koti tuntuu hiljaiselta, mutta kyllä tästäkin selvitään. Edessä on niin paljon työkiireitä, kivoja suunnitelmia ja odotettavaa, ettei mököttämiselle jää paljoa aikaa. Kaikeksi onneksi Phill pysyy suurimman osan kesästä kuivalla maalla ja näillä näkymin elämässämme alkaa lokakuussa jälleen uusi luku. Phill sai haluamansa shore duty -paikan täältä San Diegosta, joten tiedossa on ainakin reilu kolme vuotta elämää Kaliforniassa ja mikä parasta - yhdessä ilman pitkiä erossa oloja.

Tänään menen kyllä aikaisin nukkumaan. Tai yritän ainakin. On nähtävästi ihan sama millä leveyspiireillä asustelen - kesä vaikuttaa minuun aina piristysruiskeen tavoin ja unen tarve vähenee minimiin. Mutta en minä siltikään montaa yötä putkeen pärjää viidellä tunnilla enää nykyään. Joistain asioista sen jo huomaa, että ikää on enemmän kuin kaksikymmentä...

Monday, May 26, 2014

Take me out to the ballgame...

Muistan ikuisesti ensimmäisen baseball -pelini. Toisilla treffeillämme, syksyllä 2007, Phill vei minut katsomaan Red Soxien play off peliä. Peli oli tietenkin loppuunmyyty, mutta Phill oli skalpannut meille huippupaikat läheltä kenttää. En tiennyt baseballista yhtään mitään, mutta stadionin tunnelma vei samantien mukanaan. Red Soxit voittivat pelin ja myöhemmin samana syksynä koko sarjan. Tuona iltana Phill taisi voittaa myös sydämeni. No big deal.




Pelin jälkeen kävelimme kohti keskustaa ja satuimme törmäämään Commonwealth Avenuella "My best friend's girl" - elokuvan kuvauksiin. Jäimme seuraamaan, kuinka Dane Cook ja Kate Hudson suutelivat silmiemme edessä. Elämäni tuntui olevan elokuvaa - liian hyvää ollakseen totta...



Nyt, lähes seitsemän vuotta myöhemmin, olen käynyt katsomassa useita eri baseball -otteluita monissa eri kaupungeissa. Suosikkijoukkueeni on edelleenkin Red Sox, mutta kakkossijaa on pitänyt jo pitkään San Diegon oma Padres. Olen käynyt Petco Parkissa jo kaksi kertaa aiemminkin San Diegossa vieraillessani, mutta onhan sen tietenkin eri asia hurrata Padresille nyt, kun kyse on kotijoukkueesta.



Kävimme katsomassa lauantaina, kuinka Padres hävisi tapahtumaköyhässä ottelussa Chicagolle. Oh well... Aina ei voi voittaa. Onneksi ystäviemme hyvä seura, ylihintaiset hot dogit ja stadionin tunnelma pitivät huolen siitä ettei tylsyys päässyt iskemään. En katso baseballia oikeastaan koskaan televisiosta, mutta peleihin lähden aina enemmän kuin mielelläni.

Kausi on vasta alussa ja edessä varmasti lisää iltoja Petco Parkissa. Padres vs. Red Sox peliä tullaan tuskin näkemään, joten valintani on selkeä: Tällä kaudella olen henkeen ja vereen Padres -tyttö. Go Padres!

Sunday, May 25, 2014

Onnellisen päivän aamu

Harva päivä on alusta loppuun täydellinen. Mutta jos aamu alkaa yhteisellä juoksulenkillä ja itse tehdyllä Mimosa-brunssilla, on olemassa suuri mahdollisuus, että olet kohdannut täydellisyyttä hipovan yksilön. Eilen elämä oli aika ihanaa...





Mimosat syntyivät Prosecco -kuoharista ja itsepuristetusta greippi- ja appelsiinimehusta. Mimosoiden kanssa söimme savulohipiirakkaa, hedelmiä ja jogurttia. 

Ajatus astetta juhlavammasta brunssista syntyi spontaanisti juoksulenkillä - sen jälkeen kun olin keräillyt itseni kadulta. Kaaduin taas - hävettää. Eläydyin hieman liikaa kertomaani tarinaan enkä huomannut kohollaan törröttävää viemärin luukkua. Potutti aika rankasti, kun molemmat polvet sekä oikea kämmen olivat totaalisen auki ja vasen kämmen alkoi mustumaan uhkaavasti. Päätin jatkaa lenkin loppuun, vaikka haavoja kirvelikin aika suolaisesti. Phill tuntee minut sen verran hyvin, että tajusi pysyä hiljaa ensimmäiset viisi minuuttia ja alkoi sen jälkeen suunnittelemaan brunssia. "Why not...!" Edessä oli kolmen päivän yhteinen vapaa ja rentoakin rennompi päivä.

Brunssin jälkeen päivä jatkui North Parkissa ja illalla suuntasimme Petco Parkiin huutaman Padresin, noh, häviöön... Mutta yritys oli kova! Samalla tuli todistettua, että San Diegossa pärjää ihan hyvin julkisen liikenteen varassa, jos ei ole kiire minnekään. 

Sellainen päivä eilen, tänään aika paljon arkisempi. Onneksi huomennakin on vielä vapaa!

Saturday, May 24, 2014

Rillipiru uudistuu

Sain ensimmäiset silmälasini seiskaluokan keväällä. Aiemminkin olisi ollut tarvetta, mutta olin (jo tuolloin) hyvin itsepäinen ja sinnittelin koko lukuvuoden ystävieni avustuksella. Kiitos kaikille piirtoheittimen ja liitutaulun tekstejä minulle lukeneille. Ilman teitä olisin joutunut istumaan aina etupenkissä. Lasien saamisen jälkeenkin kuvittelin näkeväni ihan hyvin ilmankin. Anteeksi siis kaikki, joille en moikannut vastaantullessa - En yksinkertaisesti nähnyt teitä.

Vaikka valitsinkin silmälasejani pitkään ja hartaasti, en mieltänyt niitä omikseni. Lasit olivat teini-Veeran mielestä nolot ja rumat. Olin mielummin puolisokea kuin rillipiru. Ah, kuinka tyhmä sitä ihminen voikaan olla... Lukion loppupuolella viisastuin vihdoin ja hankin piilolinssit. Elämä kirkastui ja helpottui huomattavasti. Minusta tuli kertarysäyksellä piilaririippuvainen. Joitain vuosia myöhemmin löysin itselleni myös lasit, joita rakastin - ja rakastan vieläkin. Käytin rakkaat silmälasini aivan loppuun.

Vaikka käytänkin pääasiassa piilareita, on välillä hauska muuttaa tyyliä ja pistää lasit päähän. Vanhat lasini kestivät käytössä ja tyylini mukana yli seitsemän vuotta. Mitenköhän mahtaa käydä näille uusille?


Marssin liikkeeseen ja kerroin etsiväni laseja, joissa on ripaus statementtiä. Lasit saavat näkyä ja erottua, luoda kasvoille kehykset. Samalla toivoin lasien olevan kuitenkin tarpeeksi ajattomat, jotta en heti kyllästyisi. En ole aikoihin käyttänyt silmälaseja yhtä usein kuin tällä viikolla. Saapa nähdä, kauanko tämä innostus kestää. Mutta nyt on oikeastaan aika mahtavaa olla rillipiru.

Thursday, May 22, 2014

Ostetaan lisää järjestelmällisyyttä

Vuorokauden lisätuntien lisäksi voisin ostaa jostain lisää järjestelmällisyyttä. Samalla voisin ostaa sitä myös Phillille, jos jollain olisi tarjolla paljousalennus. Monien asioiden kohdalla on mahtavaa, että olemme niin samanlaisia, mutta onko meidän kummankin ihan pakko olla näin epäjärjestelmällisiä? Säästymme varmasti useilta riidoilta, kun toisen sukkia poimiessa voi ennen ärsyyntymistä irvistää omalle peilikuvalleen, mutta joskus olisi kiva, jos meistä edes toinen pääsisi ajatusta pidemmälle asioiden ja tavaroiden järjestelyssä.


En oikeastaan hukkaa koskaan mitään, mutta laatikoissani ja kaapeissani vallitsee ikuinen kaaos. Kaikki tärkeät paperini ovat sikinsokin isoissa kansioissa - Odottavat edelleenkin sitä sateista ja tylsää päivää, kun minulla on aikaa järjestää ne. Phillin kaapit ja kansiot ovat ihan samassa jamassa ja tavaratkin usein hukassa. Onneksi olen perinyt äidiltäni uskomattoman kyvyn löytää kadoksissa olevat esineet.

Yhtenä iltana Phill etsi jotain kadonnutta kuittia ja kävi kurkkaamassa myös meidän kummankin autoihin. Takaisin sisään tullessaan hän nauroi katketakseen, sillä kumpikin auto haisi banaaneilta. Olimme kumpikin syöneet banaanin kotiin ajellessamme ja jättäneet kuoret autoon - siis siitäkin huolimatta, että parkkeeraamme aivan roskiksen viereen...


En usko, että tulemme koskaan muuttumaan ja parantamaan tapojamme - valitettavasti. Sotkemme paljon ja siivoamme usein. Koska perjantaina siivoaminen on minusta paholaisen keksintö, siivoan useimmiten torstaisin ja sunnuntaisin. Olemme viikolla niin vähän kotona, ettemme yksinkertaisesti kerkiä sotkea murto-osaakaan siitä, mitä saamme viikonloppuisin aikaiseksi. Eipä siis muuta kuin sohvalta ylös ja pyykkejä viikkaamaan. Huokaus... Onneksi huomenna on tosiaankin jo perjantai ja edessä piiiiitkä kolmen päivän viikonloppu. Iso hurraa-huuto Memorial Day -weekendille!

Wednesday, May 21, 2014

Kuvilla leikkimistä

Pääsin tänään töistä jo neljältä ja päätin sen kunniaksi aloittaa uuden harrastuksen: Kuvien editoimisen. Kriiseilin koko viime viikon kun aika ei enää riitä kaikkeen, mitä haluaisin tehdä. Nopeasti taisi sekin kriisi unohtua. Olen ollut viime aikoina totaalisen tuulellakäyvä. Joinain viikkoina riittää virtaa kuin pienessä kylässä, toisina ei jaksaisi töitten jälkeen muuta kuin nuokkua sohvalla ameebana. Nyt on selkeästi menossa taas energiaviikko. Katsotaan kestääkö tätä perjantaihin asti...

Tähän mennessä editointivälineeni ja -taitoni ovat rajoittuneet Windowsin karvalakkimalliin (rajaus, kontrasti, värien syvyys), mutta nälkä kasvaa syödessä. Kivasti onnistuineista kuvista olisi hauska muokata vielä paljon hienompia. Innostun aina kaikesta uudesta nopeasti ja täysillä, mutta unohdan 90% intoiluni kohteista yhtä nopeasti. Siksipä en viitsikään pistää rahojani vielä tässä vaiheessa photoshoppiin vaan harjoittelen ensin ilmaisilla, netistä löytyvillä, ohjelmilla. Tänään kokeilussa oli fotor.com.


Kävimme Raijan kanssa sunnuntaina iltakävelyllä pilvisellä La Jolla -rannalla. Kotiintuomisina kameran muistikortilta löytyi taas kymmeniä hauskoja kuvia. Materiaalia kuvaleikkeihin siis löytyy. Nyt tarvittaisiin enää kolmisen ylimääräistä tuntia päiviin... Lisää kuvia siis tulossa, kunhan ensin löydän jostain sen lisätunteja myyvän kaupan. Vinkkejä otetaan vastaan!

Tuesday, May 20, 2014

Keväthuumaa

Kaikista San Diegossa tähän mennessä kokemistani vuodenajoista kevät on tuntunut kaikkein eniten siltä miltä pitääkin. Vaikka talvi olikin hieman tavallista lämpimämpi ja kuivempi, yllätti kevät vihreydellään ja kukikkuudellaan.




Suurimpia kevättunnelman luojia olivat kuitenkin koulumme äitienpäiväjuhla sekä  viimelauantainen kevät picnic ja konsertti. Koulu tarjosi hampparit ja hot dogit, perheet toivat pientä naposteltavaa ja jälkkärit. Puistoon pystytettiin kaksi pomppulinnaa ja lisäksi tarjolla oli kasvomaalausta.

Picnicin loppupuolella lapset esittivät muutaman laulun, joista yksi oli tietenkin Frozenista tuttu "Let it go". Matikkapääni ei riitä laskemaan kuinka monta kertaa (liikaa) tuota laulua on laulettu tänä keväänä. Jokohan se voitaisiin unohtaa...? Olisi hauska tietää, miksi siitä on tullut ainakin tässä maassa aivan valtava hitti. Jokainen lapsi tuntuu osaavan sanat ulkoa ja eläytyvän lauluun koko sydämestään. 

Tapahtuma oli luonteeltaan äärettömän rento. Vaikka small talk ei edelleenkään kuulu suurimpiin vahvuuksiini, oli vanhempien kanssa mukava jutella välillä koulun seinien ulkopuolellakin. Samalla myös perheet saivat mahdollisuuden tutustua toisiinsa ja yhdistää kasvot lasten puheissa vilahteleville nimille.




Nyt ei muuta kuin kesää kohti. Koulumme pysyy auki vuoden ympäri, mutta kesällä päivärytmi muuttuu hieman rennommiksi. Säiden puolesta on jännä nähdä, noudatteleeko kesäkuu San Diegolle tyypillistä June Gloom (kesäkuun sumut) -kaavaa vai jatkuuko kuiva ja kuuma sää pitkälle syksyyn asti. Maastopalokauden kannalta toivon taivaan täydeltä sumua ja sadetta. Viime viikon palot ovat nyt jotakuinkin hallinnassa, mutta kyseessä oli vasta alkusoitto sille, mitä seuraa, jos ei kohta sada. Vaikka ikuinen auringonpaiste onkin toisaalta ihan kiva juttu, ymmärrän nyt myös sateen tärkeyden. Ei siis muuta kuin sadetanssit pystyyn. Sovitaanko vaikka niin, että puhallatte kaikki sadepilvet sieltä Suomesta tänne Kaliforniaan? Win, win, (win).


Monday, May 19, 2014

Aamuinen dilemma

Muistatteko kun kirjoittelin aikanaan aiheesta turvaton juoksija? Tuon kirjoituksen jälkeen olen ollut hyvin kuuliainen ja pysytellyt poissa puskista. Perjantaiaamun juoksulenkillä aihe palasi kuitenkin taas mieleeni ja aiheutti pienen moraalisen dilemman.

Lähdin liikkeelle aamukuudelta, jolloin ulkona alkoi olemaan jo täysin valoisaa. Juoksin tutuilla kaduilla ja kaikki oli niin kuin normaalistikin. Kun olin jo lenkkini loppusuoralla, näin ajotien ja jalkakäytävän väliin jäävällä ruohokaistaleella makaavan miehen. Mies oli ehkä suunnilleen ikäiseni ja siistin oloinen. Miehen vieressä maassa oli auki oleva lompakko ja kännykkä. Mitä tekisit tässä tilanteessa?

Tökkäisin miestä kevyesti hartiaan ja kysyin, onko kaikki kunnossa. Suureksi helpotuksekseni mies reagoi heti ja vastasi ystävällisesti, mutta hieman tokkuraisesti: "Ei, kaikki ei ole kunnossa - olisi päästävä kotiin." Juttelin miehen kanssa hetken ja totesin, että kyse ei ollut sairauskohtauksesta vaan rehellisestä sammahtamisesta. Selvitin, mihin mies oli matkalla ja soitin hänelle taksin. Juttutuokiomme lopuksi mies oli jo niin selvä, että sai kerättyä omaisuutensa kasaan ja noustua seisomaan. En voinut jäädä odottamaan taksin saapumista, mutta olen aika luottavainen, että mies pääsi kotiin asti.


Kerrottuani aamuisesta kohtaamisesta työkavereilleni, pidettiin toimintaani toistaalta oikeana toisaalta aivan liian vaarallisena. Itse en kokenut tilannetta missään vaiheessa uhkaavaksi enkä olisi taatusti saanut mielenrauhaa koko päivänä, jos olisin jättänyt miehen oman onnensa nojaan. Kyseessä olisi voinut olla sairauskohtaus ja mies olisi voinut olla Phill, veljeni, ystäväni tai minä (ei sillä että heistä/meistä kukaan sammahtelisi kadulle). Seuraava ohikulkija olisi voinut varastaa lompakon ja kännykän. Pahimmassa tapauksessa mies olisi voinut jäädä auton alle. Tapahtumapaikka ei ollut syrjäinen metsikönreuna vaan tavallinen omakotitaloalueen katu. Jos mies olisi käyttäytynyt aggressiivisesti, olisin pinkaissut pakoon tai herättänyt koko kulmakunnan kiljaisullani. Tiedän meinaan kokemuksesta, että asuinalueemme talojen seinät ovat kuin paperia.


Ihan liian usein kuule tarinoita, joissa kukaan ei ole pysähtynyt auttamaan. Mutta entä jos auttaminen on oikeasti riski omalle turvallisuudelle - onko silloinkin velvollisuus keksiä keino auttaa? Jos mies olisi maannut metsikössä tai hiljaisella sivukadulla, olisi kynnys auttamiseen ollut paljon suurempi. Olisin todennäköisesti soittanut poliisille, vaikka se tuntuukin hieman liioittelulta, jos en edes yrittäisi hoitaa tilannetta itse. Tällä kertaa näin - jossain toisessa tilanteessa toisin. Jälleen kerran luotan aika vahvasti maalaisjärkeeni ja tilannetajuuni.

Kuvat eivät liity tapaukseen mitenkään, vaan ovat sunnuntaiselta iltakävelyltä La Jollasta. Rankan viikon kaunis lopetus...

Sunday, May 18, 2014

Margaritoja ja mitaleita

Pari viikkoa sitten Grouponkia selaillessamme Phill bongasi Mission Beachilla juostavan Margarita 5K-juoksukilpailun ja houkutteli minut (margaritan voimalla) osallistumaan. Vaikka urheilemme ja juoksemmekin säännöllisesti, emme ole koskaan osallistuneet juoksutapahtumiin. Minulle juokseminen on mieluinen tapa treenata ja ennen kaikkea rentoutua, enkä ole halunnut sen lipsahtavan suorittamisen puolelle. Minulla kun on paha(?) tapa innostua kilpailuista hieman liikaa...

Mutta nytpä osallistuttiin - Aika kylmiltään. 5 kilometriä ei ole tietenkään matka eikä mikään, mutta jos sen juoksee tosissaan, astuu mukaan taktiikka ja tässä tapauksessa myös hiekka-alusta. Margarita 5K juostiin meinaan kokonaisuudessaan hiekalla eikä meillä ollut vielä tähän aamuun mennessä aavistustakaan siitä, olisiko hiekka kovaa vai upottavan pehmeää. Siksipä kävimme muutaman kerran treenailemassa upottavalla rantahiekalla ja olimme jopa hieman pettyneitä, kun vastassa olikin aamuaaltojen kovittama alusta.

Lähdimme siis juoksemaan fiilispohjalta - Ilman tavoiteaikoja ja juoksukelloja. Tapahtuma alkoi klo 7 sunnuntaiaamuna. Miksi?!? Heräämisen ja alkulämmittelyn jälkeen juoksu sujui hyvin ja kevyesti, vaikka teinkin matkalla muutaman aloittelijan (tai blondin) virheen: Ensinnäkin soittolistani oli jäänyt vahingossa repeatille, minkä vuosi kuuntelin koko viisi kilometriä samaa Aloe Blacc:n Chasing -laulua. Onneksi oli edes hyvä kipale :D. Tulen taatusti muistamaan tämän päivän joka ikinen kerta laulun kuullessani. Toinen virhe liittyi matkan arvioimiseen. Puolivälissä ollessani kuvittelin lähestyväni jo maalia ja yllytin itseni aikamoiseen loppuraviin kaikki mitä lähtee -tyylillä. Pettymykseni oli melkoinen tajutessani, että tämä olikin vasta puoliväli. Onneksi olen treenaillut paljon sprinttejä ja toivuin kiristä suhteellisen nopeasti. Kolmas ja ratkaisevin virhe littyi maaliin tuloon. En ylittänyt ajanottomaaliviivaa oikeasta kohdasta ja virheen korjaamisen aikana menetin n. 10-20 arvokasta sekuntia. Okei, ei sillä ehkä pitäisi olla väliä, mutta siltikin ärsyttää. Tai ärsytti. Enää ei viitsi.


Virallinen aikani oli 21:07, joten ilman maaliviivasotkua se olisi ollut karvan alle 21. Ei hullumpi aika 5K-aloittelijalta. Tulin omassa ikäluokassani toiseksi ja sain jopa mitalin. Saman teki myös Phill. Woot! Olemme virallisesti ärsyttävä juoksijapariskunta.


             

Lupaava ensimmäinen kisa teki minusta hurjan nälkäisen. Pakko päästä juoksemaan uudelleenkin ja nipistää aikaa entisestään. Tämä ei siis todellakaan jää tähän. Kaikista eri juoksumatkoista 5K on todennäköisesti se Veeramaisin matka, eli ei muuta kuin treenailemaan. Uskaltaisikohan sitä asettaa tavoitteeksi 20:30 ennen syksyä...?

Friday, May 16, 2014

Neljännen päivän aamu

San Diego heräsi tänään punaisen taivaan siivittävämänä tulimyrskyn neljänteen päivään. Tilanne ei ole vielä ohi eikä hallinnassa. Öiseen aikaan palot aina rauhoittuvat hieman, mutta leimahtavat päivän kuumetessa uudelleen liekkeihin. Myös uusia paloja syttyy päivittäin. Nyt on jo myönnetty, että ainakin osa paloista on tahallaan sytytettyjä. Tuntuu todella pahalta ajatella, että joku voi olla niin julma. Maastopalot ovat tuhonneet jo useita kymmeniä koteja ja vaatineet muutaman ihmishengenkin. Viime yönä yksi evakkohotelleista oli jouduttu evakuoimaan tupakantumpin aiheuttaman tulipalon vuoksi...

Omalla kohdallani tulipalot näkyvät edelleenkin "vain" kirvelevinä silminä ja suurena huolena ystävieni ja tuttavieni puolesta. Pacific Beachillä ja Ocean Beachillä eletään ihan normaalia elämää. Paloja ei huomaa muusta kuin taivaanrannassa kohoavasta savupilvestä ja heikentyneestä ilmanlaadusta. Meidän preschool pysyi eilen auki, vaikka julkiseen koulusysteemiin kuuluvat koulut olivatkin kiinni.

Maastopalot kuuluvat eteläisen Kalifornian kesään, mutta nyt eletään vasta toukokuuta. Tämän vuoden palokaudesta ennustetaan tavallista pahempaa pitkään jatkuneen kuivuuden vuoksi. Pieni sadetanssi ja lämpötilojen viilentyminen voisi olla paikallaan... Sormet ja varpaat ristissä, että tämän päivän jälkeen helpottaa vihdoin!

                    

Edit: En kerinnytkään julkaisemaan tätä vielä aamulla, joten päivitetäänpä vielä illankin tilanne. Suurinosa vanhoista paloista on saatu hallintaan, mutta tilalle syttyy koko ajan uusia. Tiistaista lähtien San diegon alueella on riehunut jo yhteensä 11 erillistä paloa ja yli 20 000eekkeriä (acres) on palanut maantasalle.

Kuvassa torstainen savupilvi Ocean Beachiltä nähtynä. Tänään pilvi oli entistä tummempi ja suurempi.

Wednesday, May 14, 2014

Luonnonvoimaa

San Diegon taivaanrannassa näkyy tummia pilviä, vaikka sääkartalla porottaa aurinko. Päiviä jatkuneet lähes neljänkymmenen asteen helteet, kovat tuulet ja ihmisten huolimattomuus (tahallisuus?) ovat aiheuttaneet useita laajoja ja nopeasti leviäviä maastopaloja.

Palot alkoivat jo eilen ja tilanne pahenee jatkuvasti. Nyt jo 20 000 kotia on jouduttu evakuoimaan ja huomenna kaikki San Diegon koulut pysyvät suljettuina. Myös monet valtatiet ovat kokonaan tai osittain poikki, mikä tekee liikkumisesta entistäkin hankalampaa. Aika hurja ja pelottava tilanne. Toistaiseksi palo on tuhonnut jo yli kaksikymmentä kotia.

Meillä ja asuinalueemme välittömässä läheisyydessä on kaikki kuitenkin hyvin. Tällä hetkellä lähin palo on vielä noin 18 mailin päässä Pacific Beachistä. Seurailemme tilannetta tiiviisti ja keskitymme toivomaan koko tahdonvoimallamme, että palot saadaan pian hallintaan.


Tsemppiä kaikille palojen läheisyydessä oleville! Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta ja olkaa lähtövalmiudessa.

Tuesday, May 13, 2014

Lenkkarimotivaatiota

Myönnän, olen (pikkuriikkisenvälineurheilija. Treenivaatteideni pitää olla kauniit, istuvat ja täydellisen mukavat. Mikään ei vähennä treeni-intoa yhtä paljon kuin putoavat pöksyt, hiestä läpimärkä paita tai hiertävät lenkkarit.

Viime vikolla illat venähtivät Phillin kotiin paluun innoittamina aivan liian pitkiksi, minkä vuoksi kellon soidessa aamuviideltä ei kauheasti hymyilyttänyt. Paitsi tiistaina. Tiistaina pääsin nimittäin testaamaan uusia lenkkareitani ihan ekaa kertaa. Uni karisi kummasti silmistäni, mustapinkkien Nikejen nauhoja sitoessani. Kumma kuinka paljon motivaatiota ja intoa voi nainen saada uusista kengistä! Pitäisi ehkä hävetä, mutten taida viitsiä.

Testasin lenkkareita ensin hyppy-, pomppu, ketteryys-, sprinttitreenillä ja jatkoin seuraavana aamuna testisarjaani rantahietikossa. Nyt treenejä on takana jo useita erilaisia ja olen aivan vakuuttunut löytäneeni itselleeni uudet jokapaikanhöylälenkkarit. Superkevyet ja melkein sukilta tuntuvat nike trainerini sopivat useimpiin treeneihini kuin nakutettu. Pidemmillä asvalttijuoksuilla suosin kuitenkin perinteisempiä juoksulenkkareita, jotka vaimentavat askeleet näitä läpysköjä paremmin.

             

En tiedä kuinka suuri osa kunniasta kuuluu lenkkareilleni, mutta tänään on se suuri päivä, jolloin saavutin tämän kevään tavoitteeni ja vedin kymmenen leukaa putkeen vastaotteella. Kymmenes vaati kyllä jokaisen tästä kropasta ja mielestä löytyvän tahdonvoiman rippeenkin, mutta voima kuin voima - suomalaista sisua ei kannata koskaan aliarvioida. 

Seuraavalla kierroksella sain vedettyä vielä kuusi ja sitä seuraavalla viisi. Kesän tavoitteeni on 3x10 ja seuraavaksi sama myötäotteella. Siinäpä sitä riittää treenattavaa ja hikoiltavaa pitkäksi aikaa. Pieni askel ihmiskunnalle, suuri puuskuttava suoritus Veeralle.

Monday, May 12, 2014

Tanssiaiset

Lauantai-iltana tanssahtelimme Submarine Ball -tanssiaisissa. Tanssiaiset pidettiin San Diegossa, Harbor Islandin Sheraton hotellissa.

Tanssiaiset alkoivat Social hour -cocktail-hetkellä. Suunnittelimme alunperin nauttivamme cocktailimme ns. khaki-baarissa, johon olivat tervetulleita ainoastaan chiefit ja officerit. Jakautuneisuus eri "kerroksiin" kuuluu military-elämään ja on joissain tilanteissa ymmärrettävää ja jopa välttämätöntä. Ihan aina (ja kaikissa tilanteissa) en kuitenkaan ymmärrä miksi. Siksipä päätimmekin antaa muiden khakeilla meidänkin puolesta ja vietimme omat etkomme kaikenkarvaisella ystäväporukallamme kaverimme hotellihuoneessa. Loistava valinta - juhlatunnelmaa ei tarvinnut kauaa etsiä.

Varsinainen tapahtuma alkoi klo 18 kansallislaululla, puheilla ja menetettyjen sukellusveneiden muistamisella. Jokaiselle tuhoutuneelle sukellusveneelle soitettiin kelloja. Kellonsoittojen suuri määrä sai minut miettimään ja hiljentymään. Suurinosa tuhoutuneista sukellusveneistä menetettiin viholliselle toisessa maailmansodassa, mutta onnettomuuksia on tapahtanut suurten sotien jälkeenkin. Tuorein koko sukellusveneen tuhonnut merellä sattunut onnettomuus tapahtui 1963, kun Portsmouthin telakalta lähtenyt Thresher upposi syväsukellustestien aikana Bostonin edustalla. Vastaavaa onnettomuutta pääsisi tuskin tapahtumaan enää nykypäivänä ja nykytekniikalla, mutta pakko kuitenkin myöntää, että Thresher kummitteli usein mielessäni viime syksynä telakalta lähtiessämme.

Virallisen osuuden jälkeen syötiin, juotiin ja seurusteltiin. Kun vatsat olivat sopivan täynnä ja mieli iloinen, oli aika rentoutua, riisua univormujen takit ja siirtyä tanssilattialle fiilistelemään. Tässä vaiheessa sai unohtaa viimeisetkin jäykkyyden rippeet ja vertailla parhaita tanssimooveja ihan kenen tahansa kanssa - arvonimikkeestä riippumatta. Vaikka tapahtumasta puhutaankin tanssiaisina, oli illan muusikkitarjonta hyvin kaukana fiinistä tanssiaistunnelmasta. Soittolista olisi voinut olla mistä tahansa tusinahäistä tai onnettomasta yökerhosta.

Joitain tunteja tanssittuamme ja seurusteltuamme siirryimme vielä pienille jatkoille ystäviemme kanssa. Monet kauempana asuvat jäivät yöksi hotelliin, mutta meidän kohdalla taksimatka kotiin tuli huomattavasti hotelliyötä halvemmaksi. Phill taisi torkahtaa ensimmäisen kerran jo taksiin eikä minullakaan ollut kaukana. Pitkä ja hauska ilta vaati veronsa.


Ensi vuonna sitten uudelleen - ehkäpä. Ja välissä pitaa keksia mekolle muita käyttötarkoituksia. Välillä on vaan niin mukavaa laittautua ihan vimpanpäälle. 

Sunday, May 11, 2014

Koko päivä kauneudelle

Hemmottelulauantai - tulipa tarpeeseen! Silmälasiostoksia, mani- ja pedikyyri hierontoineen, kampaaja, Ocean Beachin vaatekaupoissa pyörimistä ja uusi Starbucks- nimi:Viva.

Iltapäivällä paketti oli kasassa illan tanssiaisia varten - eikä yhtään liian aikaisin. Phill kriiseili kunniamerkkien onnettoman kiinnitysmekanismin kanssa loppumetreille asti, mutta lopulta mitalit asettautuivat kauniiseen riviin oikeille paikoilleen.

Ilta oli onnistunut ja ansaitsee ihan oman postauksensa. Tässä kuitenkin muutama kännykkäkuva -sneak peek juhlaeleganssistamme. Onneksi kukaan ei saanut ikuistettua tanssimoovejamme kuviin tai videolle...





Tämä päivä onkin kulunut täysin toipuessa. Kävelimme aamulla Mission Beachille ja jatkoimme aamupalan jälkeen unia lämpimällä rantahiekalla. Iltapäivällä keräilimme itsemme hiekalta ja kävelimme Which Switchin kautta kotiin. Iltasella ryhdistäydyimme sentään sen verran, että pinkaisemme itsemme hiekkajuoksulenkille ja siivosimme totaalikaaoksen valtaaman kotimme.

Nyt on kyllä vähän sellainen olo, että tarvitsisin ainakin yhden vapaapäivän viikonlopusta toipumiseen. Huokaus... Extravapaan sijaan minua taitaa kuitenkin odottaa todella kiireinen ja tavallista pidempi työviikko. Ensi lauantaikin kuluu nimittäin työntouhussa. Jaksaa, jaksaa - reilu kuukausi Suomen-lomaan!

Thursday, May 8, 2014

Opettajien arvostusta

Tällä viikolla USA:ssa on vietetty opettajien viikkoa (teacher appreciation week). Olen kantanut kotiin päivittäin kukkia, herkkuja, kortteja ja muita pieniä lahjoja. Tänään koulumme johtaja päätti myös tarjota kaikille opettajille lounasleivät.

Lämmittäväthän muistamiset aina mieltä, mutta vieläkin mukavampaa olisi, jos opettajien arvostaminen näkyisi esim. suuremman palkkashekin tai parempien resurssien muodossa. Kalifornian suhdeluvut ovat aika jäätäviä: yksi opettaja kahtatoista 2-5 -vuotiasta kohden. En enää muista Suomen suhdelukuja, mutta New Hampshiressa vastaava luku oli 8 yli 3-vuotiasta. Palkka on täällä aivan yhtä naurettavan huono kuin Suomessakin ja edut usein aika mitättömiä.

Välillä mietin, miten ihmeessä päädyin opetusalalle ja jaksan tätä työtä. Sitten heittäydyn laulamaan tutkimaan, leikkimään, askartelemaan sekä keskustelemaan lasten kanssa ja muistan taas. Itse työn ja lasten lisäksi työkavereiden tuki ja ystävyys sekä vanhempien kiitolliset kommentit lisäävät työssä jaksamista ratkaisevasti. Tätä työtä tehdään koko persoonalla - muiden ihmisten kanssa, mikä on parhaimmillaan mahtavaa, pahimmillaan hyvin kuluttavaa. Kaikkien vanhempien, lasten ja työkavereiden kanssa ei synkkaa samalla tavalla, mutta se on ihan ok, kunhan sen tiedostaa ja siihen osaa suhtautua aikuismaisesti ja ammattimaisesti.



Olkaapa siis kiltit ihania ja muistakaa kiittää elämänne opettajia aina silloin tällöin - vaikka kerran viikossa. Jokainen heistä on taatusti kiitoksensa ansainnut.