Tuesday, June 30, 2015

Kuka narrasi ja ketä

Perjantaina vaihdoimme Pittsburghin citymaisemat maaseutuun ja siirsimme itsemme sekä vuokrakuplavolkkarimme noin kaksi tuntia itään Spruce Creek:n kauneuteen. Spruce Creekissa meitä odotti "mökki" sekä Phillin vanhemmat. Asettauduimme taloksi ja lähdimme kumpikin omille teillemme: Phill kalastamaan, minä valokuvaamaan. Ja kuvattavaahan tuolla riittikin: Maisemat olivat kuin kuvakirjasta.







Phillin väkertämä viehe


Puskissa hyppiessäni tapasin myös paikan sikarisuisen omistajan, joka intoutui juttusille ja neuvoi minulle muutaman kuvauskohteen, jotka olisivat saattaneet jäädä muuten löytämättä. Niistä suosikkini oli tämä triplakoski, jonka rannalle toin myöhemmin Phillinkin ihastelemaan Pennsylvanian takametsien kauneutta ja pyydystämään tulikärpäsiä.




Yöllä alkoi sade, joka jatkui tauotta koko lauantain - saavista kaataen tietenkin. Sunnuntaiaamuna pikku puro oli muuttunut mutaiseksi velliksi ja tulvinut äyräidensä yli. Kalat eivät viihdy mudassa, joten kalojen narraaminen oli käytännössä mahdotonta, vaikka sade ei vielä yksistään olisikaan pelotellut sisätiloihin. Siinä vaiheessa, kun säätiedotukset lyttäsivät loputkin toiveet sadepilvien kaikkoamisesta ja joen pinta alkoi hipomaan ajotietä, totesimme, että oli aika lähteä hieman aiottua aiemmin Pittsburghiin.




Paikoitellen hyvin rentouttava ajomatka

Vaikka Phill kerkisikin pyydystämään ja vapauttamaan muutaman kalan (catch and release), taisivat kalat vetää tällä kertaa pidemmän korren. Oh well, joskus kesäsää yllättää - paitsi jos asut San Diegossa.

Saturday, June 27, 2015

Vastakohtia Pittsburghissa

Heräsimme yöllä kummaan ääneen. Ensin luulimme, että sadettajat menivät päälle (California kids), mutta muistimme sitten, missä olemme ja totesimme, että veden äänen täytyi kulkeutua korviimme "mökkimme" edessä virtaavasta koskesta. Mökissä oli säkkipimeää - niin pimeää, että huolestuin hetketkeksi näkökykyni puolesta (city kids). Kompuroin kuitenkin sen verran ylös, että löysin valokatkaisijan ja ymmärsin vihdoin, että ulkona satoi kaatamalla.

Sade on jatkunut taukoamattomana koko aamun ja säätiedotuksen mukaan samaa on luvassa myöhäiseen iltaan saakka. Koska eilispäivä oli upean kaunis, ei sade harmita minua pätkääkään. Loistava tekosyy editoida kuvia, lukea, kuunnella country-musiikkia, jutustella, pelailla sekä istuskella katetulla kuistilla ja ihastella luonnon vihreyttä. 

Pennsylvania on täynnä kiehtovia vastakohtia. Ennen maaseudun vihreyteen saapumista vietimme päivän Pittsburghissa, jonka kauneus saattaa jakaa mielipiteitä. Olen käynyt Pittsburghissa kerran aiemmin ja ihastuin jo silloin kaupungin ränsistyneeseen charmiin ja urbaaniin kauneuteen. Pittsburghissa rinnastuvat vanha ja uusi - ränsistynyt ja siloteltu - köyhyys ja trendikkyys. Välillä on vaikea erottaa, milloin kyse on valinnasta ja milloin pakosta. 






Täyden kympin lounas Gaucho Parrilla Argentina -ranvintolassa. Suosittelen! Illallinen Bar Marco ravintolassa oli 10+, vaikka kuvia ei tullutkaan otettua

Paikallinen roundabout brewery

Pehmonallepainajaisia


Paikallista siideriä maisteluravintolassa, joka näytti ulkoapäin tavalliselta kodilta


Point State Park hotellimme edustalla

Torstain auringonlasku strip district -alueelta katsottuna

Päivä Pittsburghissa oli huonosta säästä huolimatta täynnä hyviä valintoja ja onnenkantamoisia. Kävelimme Point State Parkin lähestöllä sijaitsevalta hotellilta art ja strip districtien kautta Butler streetia seuraille 52nd st asti ja lopulta myöskin takaisin. Matkalle mahtui jos mitä ihmeteltävää ja maisteltavaa ja ilmeisesti aika monta mailiakin, sillä sandaalini hajosivat iloisesti napsahtaen noin mailin päässä hotellistamme. Loppumatkan kävelin siis kuin hevonen.

Tapahtumarikas päivä yhdistettynä edellisen yön kolmen tunnin lentokoneuniin takasi sen, että nukahdimme pehmoiseen hotellisänkyyn kesken lauseen - onnellinen hymy huulillamme. Kiitos Pittsburgh - olit juuri niin ihana kuin muistinkin!

P.S. Metsän keskellä on wifi, muttei matkapuhelinverkkoa. Teknologia... ei sitä pääse pakoon.

Wednesday, June 24, 2015

Neljä vuotta, eikä suotta

Neljäs hääpäivämme lähestyy lähestymistään ja samalla lähestyy myös reissu. Olemme sen verran liikkuvaista sorttia, ettemme vietä hääpäivää kahta kertaa samassa paikassa. Naimisiin menimme New Jerseyssa, ensimmäistä hääpäivää vietimme Helsingissä, toista Portsmouthissa, kolmatta Pariisissa ja tämä neljäs juhlitaan Alaskassa.

Neljännen hääpäivän perinteinen teema on kukat ja hedelmät. Jouduin siis jälleen kerran  raapimaan päätäni ja pohtimaan, mitä ihmeen kukikasta ja fiksua oikein hankkisin tuolle miekkoselle. Päädyin sitten Marimekon Puutarhurin Parhaat leikkuulautaan. Eihän se nyt kukikas ole, mutta liippaa kuitenkin tarpeeksi läheltä ja sopii Phillin tyyliin unikkoja paremmin.

Varsinaisen hääpäivän ohjelma on vielä hieman auki, mutta tarkoituksemme on hankkiutua jonnekin Alaskan luonnonkukkien keskelle ihastelemaan luonnon kauneutta. Ei luulisi olevan vaikeaa, jos Alaskan matkailusivujen kuvia on yhtään uskominen. Odotan jo innolla jylhiä maisemia, yötöntä yötä ja keskikesän ikijäätä. Ei niin kovin innokkaasti odotettavien asioiden listalla on toistaiseksi vain yksi asia: hyttyset.

Viime viikonloppuna - melkein lomalla

Mutta ennen Alaskaa suuntaamme kuitenkin Pittsburghiin päivän urbaanilomalle ja sitten Pennsylvanian luontoon kalastamaan. Niin kuin aiemmin vinkkasin, ei metsän keskeltä löydy wifiä, joten  blogi lomailee (tai ainakin hitailee) hetken pienen yhdessä omistajansa kanssa. Blogin Facebook -sivu  ja instagram päivittyvät kuitenkin tiiviimpään, joten kurkkaa ihmeessä sinne, jos tulee ikävä!

5,4,3,2,1 LOMA! Lomadrinksu käteen ja pakkaamaan!

Monday, June 22, 2015

Iloinen pikkukirjasto

Maanantain ruokiskävelyllä, Ocean Beachin kukkuloilla, törmäsin tällaiseen ilahduttavaan näkyyn:


Ihana ajatus! Olen kuullut näistä aiemminkin, mutten koskaan nähnyt livenä. Tämä on siis naapuruston oma pikkukirjasto, joka toimii vain ja ainoastaan ihmisten rehellisyyden varassa.

Tämä voisi toimia Suomessakin!

Saturday, June 20, 2015

Curb appeal

Omaa kotia metsästäessämme sisäistin, kuinka suuri merkitys on sillä, miltä talo ja naapurusto näyttävät kadulta katsoessa. Englanniksi tätä näkymää kutsutaan curb appeal:ksi.

Ostajana pihojen ja ulkosivujen siisteys kertoo minulle naapurustosta. Jos kotia arvostetaan, pidetään siitä myös todennäköisesti hyvää huolta. En kaipaa millilleen saman pituista nurmikkoa tai virheetöntä julkisivua, mutta suotavaa olisi, ettei naapuruston pihoja ole kuorrutettu romulla ja ympäröity piikkilanka-aidalla.

Minua viehättävät kaikkein eniten talot ja naapurustot, jotka ovat hyvinhoidettuja mutta persoonallisia. En pidä cookie cutter -naapurustoista, joissa jokainen talo on toisensa kopio, vaan nautin enemmän hienostuneesta sillisalaatista. San Diego sopii minulle siis kuin nakutettu, sillä täältä löytyy taloja joka lähtöön. Samalla kadunpätkällä saattaa hyvinkin hengailla sulassa espanjanlaishenkisiä taloja punaisine tiilikattoineen, pieni vaaleanpunainen mökki, moderni betonilaatikko ja vanhanajan puu-unelma.




Ocean Beachin talotarjontaa

Kaliforniassa hämmentävän monet ihan tavallisetkin perheet ulkoistavat pihojensa kunnossapidon ja palkkaavat hommaan (useimmiten meksikolaisen) landscaping firman. Meidänkin etupihamme on aina tiptop kunnossa, sillä sen kunnossapito kuuluu vuokraamme. Takapihamme  kuivankäppyrä viidakko onkin sitten ihan oma lukunsa... Ei siis kannata tulla kurkkimaan aidanraosta.

Näin meidän naapurustossa selitellään hekentynyttä curb appealia

Ihkaoman kodin (siis kimppakoti pankin kanssa) toteutuminen alkaa nyt näyttämään aika varmalta. Kuntotarkastuksen perusteella asunnosta ei löytynyt juuri rikkinäistä ovikelloa kummempaa ja markkina-arvokin kilahti kohdilleen myyntihinnan kanssa. Ohjelmassa on siis loppukiri dokumenttien lukemisen ja lippulappusten täyttämisen kanssa, jotta saamme kaiken mahdollisen sumplittua ennen keskiviikkona starttaavaa lomaa. Metsän keskellä ei ole wifiä ja hyvä niin. Docusign on tullut hyvin tutuksi ja due diligence on uusi lempparisanani. Loma tulee enemmän kuin tarpeeseen.

Thursday, June 18, 2015

Haluaisin olla

Preschool -ryhmäni teemana on ollut tällä viikolla mielikuvitus (imagination station). Teemaan liittyen olen kysynyt lapsilta muutamaan otteeseen, kuka haluaisit olla, jos voisit olla ihan kuka tahansa? Tyttövoittoisen lauman vastaukset ovat olleet täynnä prinsessoja, muutamalla prinssillä, rosvolla, noidalla ja hulkilla höystettynä.

Minä en haluaisi olla juuri nyt kukaan muu kuin oma itseni, mutta maisemaa vaihtaisin kyllä oikein mielelläni. Haluaisin olla Suomessa juhannuksen vietossa tai ainakin jossain muualla kuin töissä. Haluaisin pulikoida järvessä, kuunnella tuulen huminaa puissa, herkutella Suomi-herkuilla, halata rakkaita ihmisiä ja rauhoittua kaiken tämän hulinan keskellä. Tiedän, että Suomessa on kylmä ja hyttysiä, mutta ne tuntuvat täältä kaukaa katsottuna aika pieniltä pahoilta - semmoisilta kirpunkokoisilta papanoilta.

Kaikkea ei kuitenkaan saa mitä haluaa... Niin olen tainnut opettaa joskus ryhmäni lapsille (you get what you get and you don't get upset.). Siirränpä siis juhannushaikailuni kaukokaipuulokeroon ja keskityn nykyhetkeen. Ei kai tämä nykyhetkikään nyt niin paha ole. Jäljellä on meinaan viisi työntäyteistä päivää ja sitten mekin suuntaamme metsän keskelle hyttysten syötäväksi. 

Näiden viiden päivän aikana pitäisi kuitenkin vielä täyttää lisää talosoppareita, suunnitella kahden tai kolmen viikon tunnit sijaisen puolesta, juhlistaa amerikkalaisia isukkeja, pakata, suunnitella Alaskan reissua pikkuisen tarkemmin, hankkia vuosipäivälahja sekä etsiä hauskaa ja kepeää lomalukemista. 


Ihanaa juhannusta onnellisille juhlijoille! Juhannus yksillä, melkein viikonloppu melkein kaikilla.

Monday, June 15, 2015

Se oikea

Fraasi life happens on yhtaikaa sekä ärsyttävä että totta. Elämä tapahtuu koko ajan. Joskus hommat menevät suunnitelmien mukaan, toisinaan eivät sinne päinkään. Elämää eletään kuitenkin ihan koko ajan, silloinkin kun keskitytään elämisen sijasta suunnitteluun.

Meidän life happens -hetkemme on nyt johtanut siihen, että teimme viime viikolla dealin omasta kodista, joka löytyi jo toisena asuntojen katselupäivänä. Jos kaikki menee hyvin tämän viikon kunto- ja arvotarkastuksissa, tulee meistä pian asunnon omistajia. 

Kaikki tapahtui loppujen lopuksi nopeasti, joskaan ei ihan mutkattomasti. Kävimme vähän puolihuolimattomasti näytössä, mutta ihastuimmekin niin syvästi, että aloimme jo samantien sisustamaan, nikkaroimaan ja viihtymään sielujemme silmillä. Seuraavana päivänä kävimme vielä muissa näytöissä, mutta ajatuksemme olivat ja pysyivät tässä rakkauskodissa. 

Kodissa on kaikki mitä haluammekin, sijainti on täydellinen ja hinta alle budjetin. Pitäisiköhän tästä tehdä tarjous? Hmmm, kysymys kuuluu lähinnä: Mitä vielä mietimme? Toissa maanantaina vedimme siis syvään henkeä ja teimme elämämme toistaiseksi isoimman (taloudellisen) päätöksen. Tarjoukset lentelivät monin sanankääntein viime tiistaihin asti, jolloin saavutimme yhteisen mukavuusalueemme. Keskiviikkona alkoi escrow prosessi, jonka aikana sopimus viilataan ja hiotaan toivottavasti entistä kiiltävämmäksi.

Meidän tapauksessamme escrow-aika kestää 65 päivää normaalin 30 sijaan, sillä asunto on tällä hetkellä vuokrattu. Tämän viikon loppuun mennessä meidän pitkäisi kuitenkin olla jo paljon fiksumpia sen suhteen, miten tässä hommassa käy. Meillä on ostajina onneksi 17 päivää aikaa perääntyä ilman rahallista menetystä.

Asunnon ostamiseen (Kaliforniassa) ei riitä ihan yksi eikä kaksi allekirjoitusta. Jokaikinen asia sovitaan ja mainitaan erikseen. Luettavia sivuja on monta sataa ja sopimuksia lähes yhtä monta. Kuvassa näkyvät paperit ovat lainapapereita, joita täyttelimme lauantainratoksi.

Peukut pystyyn ettei vastaan tule ikäviä yllätyksiä. Saan enää vaivoin hillittyä sisälläni kuplivan innostuksen ja sisutuskärpäsen. Ikioma koti, aika mainio ajatus!

Sunday, June 14, 2015

Vesihäpäisy

Kalifornian kuivuus on tuonut mukanaan paitsi tiukat veden käyttösäännökset, myös uuden ilmiön nimeltä water shaming/ drought shaming. Käytännössä tämä tarkoittaa säännöksiä rikkovien naapureiden häpäisyä sosiaalisessa mediassa. Naapuri kastelee pihaa väärään aikaan tai sadettajat on asetettu väärin - napataan kuva ja julkaistaan se facebookissa, instagramissa tai naapuruston omalla foorumilla nimen tai osoitteen kera.

Ilmiö on kasvanut niin valtavaksi, että sitä varten on kehitetty jo oma app, jonka avulla veden tuhlaajat voidaan häpäistä entistä laajemman yleisön edessä. Muutamat Kalifornian kaupungit ja läänit ovat lisäksi palkanneet erillisiä "kuivuuspoliiseja", joiden tehtävä on jalkautua eri naapurustoihin ja vahtia, että säädöksiä noudatetaan pilkulleen.

Ruskea on uusi vihreä, sillä mennään. Toiset tyytyvät kohtaloonsa, jotkut vaihtavat nurtsit muovisiksi tai maalaavat rusehtavat käppyrät ruiskumaalilla vihreiksi. Vaikka kuivuuteen suhtaudutaankin yhä vakavammin ja vakavammin, eivät kaikki ole edelleenkään tietoisia (tai kiinnostuneita) uusista säädöksistä, jotka eivät ole pelkkiä suosituksia vaan ihan oikeasti määräyksiä.

Huhtikuussa oli paikoittain vihreää, kuivuudesta huolimatta. Vai onkohan nämäkin maalattu?



San Diegossa on tihutellut ja satanutkin viimeaikoina hiukkasen normaalia enemmän. Valitettavasti tämä on kuin pisara valtameressä ja saattaa pahimmillaan jopa huonontaa tilannetta, sillä ihmiset kuvittelevat sateiden poistavan kuivuuden kuin taikaiskusta. Odottelen mielenkiinnolla, mitä El Nino tuo tullessaan vai käykö tässä todellakin niin, että vain rikkailla on varaa maksaa tähtitieteellisiksi nousevat vesilaskut ja Kalifornia autioituu. Toivottavasti ei - on tämä sen verran mukava paikka asustaa.

Friday, June 12, 2015

Omituisten otusten kerho

Kissat ovat omituisia - siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ja jos niitä löytyy kotoa kaksin kappalein, on hyvin todennäköistä, että kummallisten tapojen määrä ei ainoastaan tuplaannu, vaan kasvaa eksponentiaalisiin lukemiin.

Yksi tykkää löhöillä kenkien päällä, toinen päivystää aina jääkaapin edessä.

Yksi kipuaa kaapin korkeimmalle hyllylle, toinen tunkeutuu sukkalaatikon syövereihin.

Yksi rakastaa juustoa, toinen banaanipannareita (ja sitten oksennetaan)

Yksi tunkee kuononsa vesihanan alle, toinen pelkää veden ääntäkin

Yksi tykkää kun paijataan oikein kovaa, toista pitää helliä pehmoisesti

Yksi on hyvin tarkka milloin ja miten nostellaan, toista voi roikottaa kuin räsynukkea.

Kumpikin tuijottaa sinua kun istut vessanpytyllä

Kumpikin odottaa kärsivällisesti suljetun oven takana niin kauan kun se aukeaa





Meillä kokoontuu omituisten otusten kerho - ihan joka päivä.

Pahoittelut rakeisista kuvista. Parhaat kissakuvat napataan aina pimeään aikaan.


Wednesday, June 10, 2015

Harhailevat ajatukset

Kun kroppa on läsnä, mutta mieli seikkailee jossain pilvissä, tulee hölmöiltyä urakalla.
Saatat vaikka:
  • Avata roskiksen autonavaimella
  • Keittää kahvia ilman kahvinpuruja
  • Kutsua joka toista vastaantulijaa väärällä nimellä
  • Soittaa lapsille päikkäriaikaan joululauluja (koska et muista mihin laitoit päikkäri CD:n)
  • Unohtaa juoksulenkkarit kotiin. Ja mikä vielä pahempaa, unohtaa banaanin kotiin
  • Ajaa vahingossa oikean risteyksen ohi
  • Lukea kirjasta saman rivin yhä uudelleen ja uudelleen ymmärtämättä sanaakaan

Tällaisissa tunnelmissa on menty viimeaikoina. Onneksi lomareissuun on enää kaksi viikkoa. Sopii vain toivoa, että pää tyhjenee ja mieli löytää ruumiin siellä luonnon helmassa lekotellessa...

Monday, June 8, 2015

Sunnuntaiherkku: itävaltalaiset pannarit

Oletteko huomanneet, että pannarit/letut löytyvät aika monen maan herkkulistalta? Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja twistiä, mutta yksi asia näitä kaikkia kuitenkin yhdistää: Ne maistuvat hyviltä.

Lapsena herkuttelin letuilla ja uunipannarilla säännöllisen epäsäännöllisesti, Amsterdamissa asuessani söin makeita ja suolaisia pannareita sekä poffertjessejä ehkä turhankin paljon, crepejä on tullut mussutettua vähän siellä sun täällä ja USA:ssa asuessani olen oivaltanut, että pannarit voivat kuin voivatkin päätyä lautaselleni myös aamulla. Olen kansainvälinen pannarifani, vaikken käykään koskaan IHopissa.

Sunnuntaina tein tuttavuutta lautaselleni ilmestyneen itävaltalaispannarin (nöckerlen) kanssa ja se oli rakkautta ensi puraisulla. Itävaltalaiset pannarit ovat kuohkeita ja ihanan tahmaisia (gooey). Ne muistuttivat tavispannareita enemmän angel food cakea ja olisivat käyneet hyvin vaikka jälkkäristä ja iltapäiväkahvin kaverista.

Näin ne syntyvät:

Vatkaa kulhossa, kunnes paksua ja vaaleaa

2 kpl munankeltuaista
1 rkl sokeria
1/2 tl sitruunankuorta

Vatkaa jäykäksi

3 kpl huoneenlämpöista munanvalkuaista
1/4 cup sokeria (lisää sokeri vähitellen)

Lisää

1/2 tl vanilja extractia

Lisää valkuaisseokseen varovaisesti kääntäen

2 rkl jauhoja

Lisää joukkoon keltuaisseos hyvin hellävaraisesti ja paista samantien

Paista pannulla 1cup -kokoisia kekoja runsaassa voissa n.3 minuuttia keskilämmöllä. Paista loppua matkaa uunissa (samassa pannussa), kunnes kevyen ruskeita ja kohonneita, mutta silti keskeltä pehmeitä, n.10-12 min 350F.


Meillä oli päässyt valkoinen sokeri loppumaan, joten otimme riskin ja käytimme ruskeaa sokeria. Sokerin vaihto vaikutti väriin ja todennököisesti myös koostumukseen tehden siitä astetta tahmeamman. Toimi kuitenkin hyvin ja saatamme hyvinkin käyttää ruskeaa sokeria myös seuraavalla kerralla. Reseptissä käskettiin paistamaan pannarit 2rkl voita, mikä tuntui hätävarjelun liioittelulta. Käytimme yli puolet vähemmän voita ilman ongelmia. Annoimme pannareiden olla uunissa täydet kakstoista minuuttia, mikä oli meidän uunissa  nappiaika.



Nam, nam! Itävaltalaiset ymmärtävät selkeästi herkkujen päälle... Ja niin muuten ymmärrän minäkin.

Sunday, June 7, 2015

Uusiokaverit

Olen oivaltanut tässä vuosien varrella, että laivastoelämän paras ja ikävin puoli kulkevat kauniisti käsikädessä: Ystäviä tulee ja menee tasaiseen tahtiin. Me muutetaan, muut muuttavat - työkuviot sekä elämäntilanteet muuttuvat, vaikkeivat maisemat vaihtuisikaan... Elämä on täynnä hyvästejä ja tutustumisia, mikä on parhaimmillaan antoisaa, tylsimpinä hetkinä todella kuluttavaa.

Mutta kuuluupa tähän elämäntyyliin myöskin bonuskiemura nimeltä uusiokaverit. Ihmisiä Phillin ja meidän laivastomenneisyydestä on putkahdellut takaisin elämäämme hämmentävän tiheään. New Hamshiressa asuessamme ystävystyimme uudelleen parin vanhan kaverin sekä heidän tyttöystäviensä kanssa. San Diegoon muutettuamme meille puolestaan selvisi, että yksi Phillin vanhimmista laivastokavereista oli myöskin muuttamassa tänne vaimonsa kanssa. 

Tapasimme eilen San Diegon uusioystävämme Ballast Point -breweryn panimoravintolassa Little Italyssa. Hyvästä oluesta ja seurasta nautiskellessamme asteli seurueemme luo mies, joka laski kätensä Phillin olkapäälle ja tuijotti Philliä hyvin intensiivisesti silmiin. Puhe pysähtyi, tuijotimme vain ja sitten hitaasti minun päässäni alkoi raksuttamaan. Minä tunnen tuon weirdon jostain... Samaan aikaa Phill oli jo päässyt astetta pidemmälle ja muisti nimen. Kyse ei ollutkaan tuntemattoman arveluttavasta lähestymisyrityksestä, vaan kaverista, jota emme ole nähneet kohta seitsemään vuoteen - Kaverista, jonka emme tienneet asuvat San Diegossa ja joka ei tiennyt meidän asuvan San Diegossa. Tyyppi liittyi vaimonsa kanssa seuraamme ja niinhän siinä kävi, että iltapäivä vaihtui illaksi ja ilta yöksi ja elämässämme oli kaksi uusiokaveria lisää.

Chez Helena -blogia kirjoittava Helena kirjoitti viime viikolla siitä, kuinka uudesta kotimaasta voi olla haastava löytää paikallisia ystäviä. Minun ystävistäni suurin osa on amerikkalaisia, mutta paikallisiin, paljasjalkaisiin naapurin tyttöihin ja poikiin, on paljon vaikeampi tutustua. San Diegon ystäväpiirimme koostuu laivastokavereista, entisistä ja nykyisistä työkavereistani sekä parista ihanasta suomalaisesta. San Diegossa varttuneita tästä porukasta on pari hassua. En tiedä johtuuko tämä siitä, että he eivät tarvitse elämäänsä uusia tyyppejä vai enemmänkin siitä, että me kuvittelemme, että he eivät tarvitse elämäänsä uusia tyyppejä. 

Aikuisena ei ole välttämättä yhtään sen vaikeampaa tutustua uusiin ihmisiin kuin lapsenakaan, mutta ystävystymisprosessi on erilainen. Kaikilla on niin monta rautaa tulessa, että ystäviä kerkiää harvoin tapaamaan päivittäin. Tutustuminen ja ystävystyminen vievät oman aikansa ja sitten voikin jo käydä niin, että joku muuttaa taas.

 Juuri USA:han muutettuani tunsin oloni välillä yksinäiseksi, sillä vaikka elämässäni oli paljon ihmisiä, minulla ei ollut yhtään omaa tosiystävää ja jatkuva tutustuminen turhautti ja uuvutti. Ajanmyötä tilanne on kuitenkin muuttunut: Olen hyväksynyt ulkosuomalaisen ja laivastovaimon elämän ja oppinut ystävystymään - silloinkin kun ei ole takeita, kuinka pitkä tai syvä ystävyyssuhteesta muodostuu. 


Kaikki ystävyys ei ole ikuista, mutta joskus voi käydä niinkin, että jonain kauniina päivänä tiet taas kohtaavat ja vanhasta kaverista tuleekin uusioystävä. 

Friday, June 5, 2015

Mutta missä on aurinko?

Aurinkoinen San Diego ei ole ollut viimeaikoina kovinkaan aurinkoinen. Ilmeisesti luonto on päättänyt ottaa tänä vuonna termit May Gray ja June Gloom hyvin vakavasti. Minua alkaa jo tympimään kun aina on harmaata ja "koleaa".

En valittaisi yhtään, jos ihan oikeasti sataisi, se kun tulisi tarpeeseen. Mutta kun ei, pilvet vain kiusaavat ja möllöttävät taivaan tukkona. Aurinko ja kesä odottavat siellä jossain harmauden takana, mutta sitä on vaikea muistaa. Ei tunnu yhtään kesäkuulta, ei sitten laisinkaan.

Tässä siis pieni vinkki Kalifornian matkaajille: Älkää ajoittako matkaanne touko-/kesäkuulle - ainakaan, jos matkan tarkoitus on paistatella auringossa.



Edit: Kirjoitin tämän eilen tympääntyneenä ja turhautuneena ja kas kun tänään paistoi jo aurinko. Jokohan se kesä kohta alkaisi?

Wednesday, June 3, 2015

Parkkikiemurat

Aina välillä keskiviikkoisin minulle kasvaa pirunsarvet ja viihdytän itseäni katselemalla viikosta toiseen toistuvaa parkkihärdelliä. Ocean Beachin pääkadulla, Newport Avenuella, järjestetään joka keskiviikko farmer's market, minkä vuoksi katu suljetaan klo 14:30 ja jäljelle jääneet autot hinataan parempaan talteen.

Uskokaa pois, kadulta löytyy joka viikko hinattavia autoja ja joka viikko jostain syöksähtää myös mattimyöhäisiä auton omistajia, jotka käyvät hinausmiesten ja poliisien kanssa villejä neuvotteluita autojensa kohtalosta. Viatonta ohikulkijaa tämä naurattaa, mutta jos kyseessä olisi oma autoni, pistäisin minäkin kaikkeni peliin autoni pelastaakseni.

Noin niinkuin yleistäen USA:ssa kannattaa olla tarkkana sen suhteen, mihin autonsa parkkeeraa. Portsmouthissa totuimme parkkipirkkoarmeijaan, joka lätkäisee autoosi sakkolapun sillä sekunnilla, kun mittarista loppuu aika. Kerran parkkeerasimme automme maksulliselle paikalle kaksi minuuttia ennen kun se muuttui ilmaiseksi. Yllätyimme suuresti, kun tuulilasista löytyi palatessamme sakkolappu. Viime viikolla kuulin, että Portsmouthin poliisi on palkannut Miamin tunnetuimman huumepoliisin kaupungin uudeksi parkkipomoksi. Jep, en yhtään ihmettele. Sen verran vakavasti parkkiasiat otetaan yksityisautoilun luvatussa maassa.

Vaikka Portsmouth onkin aivan oma lukunsa, ei täällä San Diegossakaan kannata parkkeerata sääntöjä vastaan. Parkkisakko on meinaan moninkertainen New Hampshiren hintoihin verrattuna ja lähes joka tontilla uhataan hinata sääntöjen uhmaajat jonnekin hornantuuttiin. Välillä sääntöjä on tosin vaikea noudattaa, sillä kielto- ja ohjetaulut kumoavat toisensa hämmentävän tyhjentävästi.


Toistaiseksi olen selvinnyt säännösviidakosta kaksilla parkkisakoilla ja yritys on kova, ettei luku tästä hetkeen kasvaisi. Jokin aika sitten sain tosin tuulilasiini jonkun ärtyneen kanssa parkkeeraajan kirjoittaman lapun, jossa valitettiin, että olin parkkeerannut liian kauaksi edessä olevasta autosta. Muuten hyvä, mutta kadunvarteen parkkeeratessa autot tulevat ja menevät. Silloin kun minä saavuin paikalle, oli edessä oleva auto aivan eri kohdassa. Vieläkin ärsyttää tämä anonyymilta saavani palaute. Totta, olen surkea parkkeeraaja, mutta turhaa kritiikkiä en siltikään niele purematta.