sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kesän alku

Kävimme eilen Ikeassa hakemassa kangasta patioprojektiamme varten ja kysäisimme myyjältä samalla, sattuisiko heillä olemaan valikoimassaan ulkotyynyjä. Myyjä kertoi meille pahoitellen, ettei ulkotyynyjä ole enää jäljellä kuin pari hassua hajakappaletta. Lisäsi vielä naurahtaen, että Ikeassa myydään ulkokalusteita ja muuta pihatilpehööriä ainoastaan keväällä.

Ainoastaan keväällä? Mikäs nyt sitten on jos ei kevät?

Kesän alku on USA:ssa aika monipiippuinen juttu. Kalenterin mukaan kesä alkaa tänä vuonna 21.6, eli juhannuksen aikoihin. Epävirallisesti kesä alkaa Memorial Day -viikonlopusta ja käytännössä kesä alkaa San Diegossa juuri silloin kun siltä tuntuu. Edellisvuosina kesä on alkanut kesäkuun loppupuolella, kun sininen taivas on paljastunut May Grayn ja June Gloomin alta, mutta tänä vuonna aurinko on jaksanut paistaa täällä sisämaassa ihan kiitettävän tiheästi läpi toukokuun.

Vaikka eilen kuvittelimmekin elävämme vielä keväässä, tuntui tänään jo aivan kesältä seikkaillessamme noin tunnin ajomatkan päässä Laguna Beachilla.



Aurinko paistoi ja vesi kimmelsi turkoosina. Vedin keuhkot täyteen meri-ilmaa ja nautin.



Ajatus huomisesta vapaapäivästä hymyilytti. Ajatus tulevasta kesästä hymyilytti. Varpaissa kutittava hiekka hymyilytti. Ja poskilla hehkuva lämpö se vasta hymyilyttikin.





Minulle on oikeastaan aivan se ja sama, onko nyt muiden tai kalenterin mielestä kevät tai kesä. Ajattelin vain päättää, että kesä alkaa huomisesta. Juuri tällä hetkellä koko kesä on siis vielä edessäpäin. Ah, miten kutkuttava ajatus!

torstai 25. toukokuuta 2017

Kymmenen vuotta omaa naamaa

Olen huono osallistumaan blogihaasteisiin, mutta tämä kymmenen vuoden profiilikuvahaaste  osui ja upposi niin syvälle, ettei minulle jäänyt oikeastaan edes vaihtoehtoja. Haaste on lähtöisin Mamma rimpuilee -blogista.

Liityin Facebookiin keväällä 2007, eli himppusen yli kymmenen vuotta sitten ollessani vaihdossa Amsterdamissa. Profiilikuvia löysin arkistoista komeat 87 kappaletta, mutta älkää pelätkö, valitsin joukosta 18 kurkistusta minun Facebook-minäkuvani historiaan.


Tämä kuva oli profiilikuvistani toinen, mutta oikeasti otettu aiemmin kuin se kaikkien aikojen ensimmäinen naamakirjan kuva. Kuvassa on tuore vaihtari, joka on tossujen pois potkimista vaille valmis Cafe Uilensteden opiskelijapippaloihin. Taustalla näkyy meidän hyvin askeettinen huoneemme, joka muuttui pian kuvan ottamisen jälkeen Ikean, Heman ja lahjoitusten avulla aika paljon viihtyisämmäksi (ainakin kullatuissa muistoissani).


Pari kuukautta myöhemmin olin ystäväni kanssa interraililla Ranskan Rivieralla. Tämä kuva taitaa olla Cannesista. Tuolla reissulla näin ensimmäistä kertaa palmuja ja sain parantumattoman reissukärpäsen pureman.


Seuraavana syksynä olinkin jo Amerikan mantereella au-pairina. Tässä kuvassa tarkalleen sanottuna New Yorkissa, vaikka koti löytyikin Bostonista.


Ensimmäinen profiilikuva Phillin kanssa. Kuva on otettu Hawaijilla vuoden 2007 toiseksiviimeisenä päivänä. Seuraavana päivänä päättyi vuosi ja alkoi meidän ensimmäinen erämme kaukosuhteilua.


Kesällä 2008 palasin taas Hawaijille ja Phillin kainaloon. Vaikka suurin osa kesästä kuluikin Oahulla, reissasimme heinäkuussa myöskin Los Angelesiin ja Albanyyn. Tässä kuvassa vertailen käsiäni jonkun isokätisen julkkiksen laattaan Hollywoodissa. Ei pienintäkään muistikuvaa kenen...


Talven 2008-2009 vietin Jyväskylässä opiskeluja viimeistellen ja Red Sox hattua ulkoiluttaen.


Kunnes kesällä 2009 palasin taas kerran Hawaijille. Kuvassa tosin reissussa San Franciscossa. Päällä Phillin lempparipaita (siis omani).


Tässä on hypätty jo kesään 2010 ja Suomessa vietetyn talven jälkeen Hawaijille. Taisimme mennä kihloihin pari päivää tämän kuvan ottamisen jälkeen.


Ja sitten ollaan taas New Yorkissa, pari päivää ennen meidän häitä kesällä 2011.


Keväällä 2012 perheemme oli kasvanut Kisulla ja koti vaihtunut Hawaijilta New Hampshireen. Taustalla näkyy myöskin hyvin tyypillinen amerikkalainen (vanhemman talon) sähkömittari.


Tämä suudelma annettiin Pasadenassa 1.1.2013 Ruusuparaatin alkua odotellessa. Yksi huimimmista päivistä ikinä!



Muuttomatkalla/ road tripilla USA:n halki tuli otettua parikin profiilikuvaa. Ylempi on Chicagosta, alempi jostainpäin Utahia. Syksy 2013. Minä olen aina tykännyt noista Phillin lomaparroista...


Talvella 2013 lautailtiin Kalifornian tyyliin Big Bearilla.


Ja seikkailtiin perunalastuvuorella.


Tämä vuori löytyi puolestaan Alaskasta kesällä 2015 ja on edelleenkin yksi lempparikuviani.


Keväällä 2016 nauratti Anza Borregossa. Näitä luonto- ja haikkikuvia on muuten profiilikuvien joukossa ihan pari...


Mutta on minulla joskus ihan oikeatkin vaatteet päällä. Tämä kuva on yksi tuoreimmista ja löytyy täältä blogistakin. New Yorkissa jälleen kerran. Enpä olisi silloin 2007 syksyllä vielä arvannut, kuinka usein siellä tulee vierailtua.

Jummi mitä muistoja. Lähes kaikki ihan eilen otettuja... Montakohan kertaa sitä vielä kerkiääkään vaihtamaan profiilikuvansa.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kohti parempaa loppuviikkoa

Työkaverini huikkasi tänään kotiin lähtiessään hyvät viikonloput. Kyse oli rankan päivän jälkeisestä vitsistä, mutta minulla meni useampikin tunti ennen kuin tajusin ettei tänään todellakaan ole perjantai. Viikko on vasta tiistaissa, mutta tuntuu kuin se olisi kestänyt vähintäänkin nälkävuoden verran.

Mikä siis mättää?

Kiire ja keväthulabaloo, parin lapsen päättymätön täiden kierrätys, kesällä edessä olevat isot muutokset elämän rytmissä sekä ylitöistä aiheutuneet suunnitelmien vaihdokset sekä eilen että tänään.

En malttanut odottaa kotiin pääsemistä ja juoksulenkkiä, mutta parkkeeraaminen omalle autopaikallemme osoittautui astetta haastavammaksi. Meillä on talon takaisella kujalla etelä-Kaliforniamaisen tyypillisesti sekä autotalli että sen edustalla autopaikka. Näin jo kaukaa, että kujalla oli auto poikittain, mutta oletin sen olevan naapurimme auto ja jäin odottelemaan kapean kujan vapautumista. Auto ei kuitenkaan liikahtanut yhtään mihinkään ja lopulta päätin parkkeerata tienvarteen ja katsastaa tilanteen hieman lähempää.

Auto oli käynnissä ja jarruvalot päällä. Kuskin paikalla oli mies, joka oli joko tajuton, kuollut tai nukkui. Koska auto oli parkkeerattu aivan talomme kohdalle, päätin soittaa Phillin paikalle ennen miehen herättelyä. Phill huhuili miehen hereille, mutta herätessään mies hellitti jalkansa jarrupolkimelta, jolloin auto lähti liikkeelle kohti upouutta aitaamme. Kaikeksi onneksi Phill reagoi nopeasti ja sai huudollaan unenpöpperöisen miehenkin toimimaan ennen aidan kanssa kolarointia. Kun Phill tiedusteli, oliko miehellä kaikki hyvin, kertoi hän varjostavansa varasta ja nukahtaneensa kesken ajojahdin. Hieman kumma ja ontuva selitys. On meillä täällä San Diegossa poliisejakin...

Lopulta tämä oman elämänsä herra etsivä päätti siirtyä jonnekin muualle jatkamaan vakoiluaan tai uniaan ja minä pääsin vihdoinkin kotiin.


Tästä eteenpäin iltani olikin noususuhdanteinen, joskin aivan liian lyhyt. Jos ei juoksulenkki, lasi punaviiniä ja Possun kustannuksella nauraminen auta, niin sitten on jo kyse jostain astetta vakavammasta. Ihana Possu - maailman kärsivällisin kissa.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Vaatevenkslaaja

Olen kehittänyt itselleni "uuden" tavan tehdä jo ennestäänkin kiireisistä aamuistani häsellyksen täyteisiä. Minusta on tullut vaatevenkslaaja.

Juttu on tuttu jo lapsuudesta ja teinivuosilta, mutta jossain vaiheessa hankkiuduin tavasta eroon. Mietin usein jo illalla, mitä puen seuraavana aamuna päälleni ja säästin näin aamulla monta minuuttia ja ärräpäätä.

Jossain vaiheessa kävi kuitenkin niin, että mieleni vaihtui kesken yöunien ja iltaiset vaatevalinnat eivät miellyttäneetkään silmää tai kroppaa enää aamulla. Minulle on tärkeää, että vaatteet tuntuvat kivoilta ja luonnollisilta ja että oloni on vaatteissani viehättävä. Viehättävyyden tunne ja tyylitaju eivät välttämättä kulje kohdallani käsi kädessä, mutta vaatteiden on oltava oikeat juuri kyseisen päivän fiilikseen.

Joskus onnistun valitsemaan oikean kokonaisuuden heti ensiyrittämällä, mutta toisinaan hommaan meneen minuutti jos toinenkin (siis vähintäänkin kymmenen). Valintaa ei helpota laisinkaa se, että työpaikallani ei ole käytännössä minkäänlaista pukukoodia. Saamme pitää legginssejä, joogatrikoita, toppeja, hameita, reikäisiä farkkuja, shortseja, sandaaleja ja ihan mitä tahansa, kunhan työnteko sujuu eikä takapuoli vilku lattialla touhutessa. Omalla kohdallani olen huomannut, että vaatteiden rentous korreloi vireystason kanssa. Mitä väsyneempi olo sen rennommat vaatteet eksyvät päälleni. Ja niinä päivinä kun suuntaan suoraan töistä salille, eksyy päälleni usein jotain urheilullista. Jos viettää koko päivän treenivaatteissa ei tee mieli päätyä sohvalle ilman toteutunutta treeniä. Ovelaa mielen manipuloimista tai kauniimmin ilmaistuna motivoimista.

Parhaiten viihdyn urheiluvaatteissa ja tämän kaltaisissa mekoissa tai hameissa, jotka liehuvat tuulessa ja tuntuvat päällä lähes olemattoman kevyiltä. 

Sinänsä ihan kiva, että töissä ja vapaalla voi käyttää samoja ja omalta tuntuvia vaatteita, mutta joskus ohikiitävinä hetkinä mietin, että tiukka pukukoodi tai uniformu voisi tehdä aamuista asteen verran helpompia. Useimmiten tuo hetki päättyy kuitenkin viimeistään töihin saapuessani ja muistan taas olla kiitollinen siitä, että vaatevalinnat ovat vain ja ainoastaan omissa käsissäni. Vaatteet hyvin kaikki hyvin. Vielä kun oppisi päättämään edes pikkuisen nopeammin, miltä minusta tuntuu juuri tänään.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Kolme lempparia yhdessä paketissa

Eat. Drink. Read. Kolme sydäntäni lähellä olevaa asiaa. Kun eteemme osui kaikki kolme yhdistävä tapahtuma, ei sitä voinut jättää väliin. Ei siinäkään tapauksessa, että se järjestettiin torstai-iltana puoli kuudelta, keskellä hyvin kiireistä viikkoa.

Tapahtuman takana oli San Diego Council on Literacy. Ruokapuolen hoitivat paikalliset huippukokit ja juomat tulivat paikallisilta viinitiloilta, panimoilta ja distilleryista. Sen lisäksi, että tapahtuman tuotto meni kirjallisuuden ja lukutaidon tukemiseen, löytyi kirjateema myöskin juomista ja ruuista. Jokaisen ruuan ja drinksun pohjalta löytyi sen tekijän lempikirjaan perustuva inspiraatio tai teema.


Söimme muunmuassa savory vaahtokarkkeja, voileipäkukkasia ja ylösalaisin olevaan teekuppiin valmistettua jälkiruokaa Liisa Ihmemaassa teeman mukaisesti. Nautimme Where the Wild Things are drinksuja, söimme sateenkaari tortillaan valmistettuja tacoja Have You Filled a Bucket Today -kirjan innoittamana ja herkuttelimme mansikkapaistoksella The Big Hungry Bear -tarinan tahtiin.


Tapahtuma maksoi 75 taalaa, mutta ruokaa ja juomaa sai nauttia juuri niin paljon kun napa veti. Ja kyllähän se aika hyvin vetikin. Tapahtuman lopuksi päätimme kävellä(kieriä) osan matkaa kotiin ennen Uberin tilaamista.


Pieni irtiotto teki hyvää. Tapahtuma nousi aika korkealle lempparitapahtumieni listalla. Ensivuonna on päästävä ehdottomasti uudelleen!

maanantai 15. toukokuuta 2017

Oregon-unelmia

Istuimme eilen hyvän tovin nenät tietokoneissamme kiinni ja suunnittelimme hääpäiväreissua Oregoniin. Lähdemme heinäkuun ekana heti kun pääsen töistä ja palaamme perjantaina yömyöhään, jotta kerkiän taas lauantaiaamuksi töihin. Aikaa seikkailuun meillä on siis lauantai-ilta sekä viisi kokonaista ja yksi puolikas päivä.

Emme ole yleensä ikinä näin ajoissa suunnitelmiemme kanssa, mutta siltikin meinasi tehdä jo tiukkaa löytää järkeviä majoitusvaihtoehtoja Crater Laken hujakoilta 4th of July viikoksi. Nyt voi onneksi taas hengittää, sillä meillä on lennot, auto sekä kaikki hotellit varattuna ja jäljellä on ainoastaan yksityiskohtien hiominen.

Tällä hetkellä sunnitelmamme menee jotakuinkin näin:

Saavumme Portlandiin lauantaina alkuillasta ja vietämme illan oluen ja ruuan parissa. Sunnuntaina lähdemme liikkeelle heti aamusta ja ajelemme osittain rannikkoa pitkin kohti Crater Laken luonnonpuistoa. Rannikkomutkan kanssa matkaan menee todennäköisesti koko päivä, mutta maisemien pitäisi olla kohdillaan. Maanantain ja tiistain vietämme Crater Lakella haikkaillen ja keskiviikkona ajelemme takaisin Portlandiin ihmettelemään lähiseudun luontoa ja vesiputouksia sekä hipster-kaupungin elämää.

Suunnitelmia tehdessämme totesimme heti alkuun, että Oregonissa on aivan liian paljon nähtävää yhteen viikkoon ahdettavaksi, mutta onneksi sinne pääsee varmasti halutessaan vielä uudelleenkin. Inhoamme kiirettä ja tiukkoja aikatauluja emmekä halua viettää koko lomaa myöskään autossa. Teimme siis kompromisseja ja olemme jo nyt aivan satavarmoja, että reissusta tulee ihan huippu.

Lomaan on kuitenkin vielä aikaa viikko jos toinenkin, joten ihan vielä en viitsi alkaa laskemaan päiviä. Matkakuume jyllää tosin jo siihen malliin, että taitaa olla parasta suunnitella ensiavuksi ainakin pari päiväreissua tai luontoseikkailua.


 Hullua ajatella, että olemme olleet jo melkein kuusi vuotta naimisissa ja kymmenen yhdessä. Aika, aika, mihin sinä oikein juokset? Ja voisitko kiltti pieni hidastaa, kun ei tässä juuri nyt olisi oikeastaan yhtään minnekään kiire.

torstai 11. toukokuuta 2017

Sivutyöni community collegen opettajana

Alkuvuodesta kerroin aloittaaneni uudessa sivutyössä community collegen -opettajana. Lupasin kertoa työstäni pian lisää, mutta nähtävästi tuo pian on hyvin suhteellinen käsite. Pidän työstäni hurjasti, mutta siltikin siitä kirjoittaminen on tuntunut, heh, työläältä. Nyt päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kertoa, mistä oikeastaan on kyse.

USA:ssa yleiset community colleget ovat jotain avoimen yliopiston ja työväenopiston väliltä. Suoraa suomalaista vastinetta en niille keksi. Community colleget sisältävät yleensä useita eri kampuksia, joista osa tarjoaa college-kursseja ja osa continuing education -kursseja. Kaikista toimipisteistä muodostuu yhdessä kaupungin oma community college district.

Community collegessa pystyy halutessaan suorittamaan jopa associates tasoisen tutkinnon tai eri alojen pätevyyksiä (certificate). Toinen vaihtoehto on suorittaa yksittäisiä kursseja oman mielenkiinnon mukaan. College -tason kurssit ovat yleensä maksullisia, mutta continuing education tarjoaa joitain ilmaisiakin kursseja.

Oma alani on parent education, joka kuuluu continuing educationin alaisuuteen. Kurssimme ovat ilmaisia ja kaikille avoimia. Kursseja löytyy useita erilaisia ja uusia kehitetään jatkuvasti mielenkiinnon ja saatavilla olevan rahoituksen mukaan.

Opetan tällä hetkellä kurssia, jonka oppilaat ovat 2-3 -vuotiaiden lasten vanhempia. Vanhemmat tulevat tunnille lapsensa kanssa ja aamupäivä tasapainottelee lasten kanssa yhdessä puuhaamisen ja vanhempien kanssa keskustelun välillä. Olen kehittänyt kurssin tuntisuunnitelmat ja syllabuksen itse sen mukaan, mitä aiheita pidän tärkeinä. Tunneilla onkin käsitelty muunmuassa lasten tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen kehitystä, vanhempien stressin käsittelytaitoja, rajojen ja rutiinien sekä leikin tärkeyttä, erilaisia vanhemmuustyylejä ja positiivista kanssakäymistä (parenting styles and positive discipline), 2- vuotiaan kehityksen merkkipaaluja, kaksikielisyyttä sekä monikulttuuristen perheiden haasteita ja etuja. Tulevilla tunneilla perehdymme vielä muunmuassa terves- ja turvallisuus asioihin, terveelliseen ruokavalioon, kielen kehitykseen, lasten kirjallisuuteen sekä mediakasvatukseen. Jokaisella tunnilla käsittelemme myös aiheita ja kysymyksiä, jotka ovat oppilailleni ajankohtaisia juuri sillä hetkellä.

Oppilaiden joukossa on useita kaksikulttuurisia perheitä sekä maahanmuuttajia, joten omasta taustastani on ollut paljon hyötyä. Äitien lisäksi tunnilla käy paljon isiä, mikä on aivan mahtavaa. Tunnille tullaan viettämään aikaa yhdessä lapsensa kanssa, tutustumaan muihin vanhempiin, vertailemaan kokemuksiaan sekä oppimaan uutta. Kurssi on avoin myöskin varhaiskasvatuksen opiskelijoille ja sisällön pitäisi vastata myös heidän tarpeitaan. Oma tavoitteeni on luoda luokkahuoneeseen yhteisöllinen ja toisia tukeva ilmapiiri, jossa kaikki uskaltavat osallistua keskusteluun, kysyä, ihmetellä ja auttaa. Tässä olen onnistunut mielestäni yli odotusten. Vahvoista ryhmänhallintataidoista sekä pedagogisesta pohjasta on ollut hyötyä myös aikuisten kanssa.

Vaikka kuusipäiväinen työviikko tuntuukin ajoittain raskaalta, menee lauantai aamupäivä aina yhdessä hujauksessa. Nautin opettamisesta ja tunnen olevani siinä hyvä. En edes yritä uskotella, että minulla olisi joka ongelmaan tyhjentävää vastausta, mutta yhdessä ihmettelemällä ja kokemuksia vaihtamalla pääsemme jo pitkälle. Tulevaisuudessa olisi mahtavaa siirtyä community collegen puolelle täysipäiväisesti, jos uusia tunteja tulee tarjolle. Olen myöskin lupautunut urasuunnittelulautakunnan jäseneksi, sillä sinne kaivataan kuulemma kipeästi preschool-opettajien kokemusta ja kentän tuntemusta.

Kevätlukukautta on jäljellä enää muutama hassu viikko, mutta näillä näkymin kurssi jatkuu myöskin kesällä ja syksyä ajatellen olen jo ilmoittanut kiinnostuksestani muitakin kursseja kohtaan. Paljon on tullut opittua ja todettua, että tämä on ihan minun juttuni. Community college tarjoaa aivan erilaisia uramahdollisuuksia kuin preschool opettajan työ, vaikka onhan sekin toki tärkeää ja tällä hetkellä myös todella mielekästä työtä.

Minä en (neulo), mutta ihailen käsistään taitavia ihmisiä

Katsotaan, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Yritys on ainakin kova ja sillä on päästy jo näin pitkälle. Monta vuotta kestänyt miellekkään työpaikan metsästys on tällä hetkellä pisteessä, jossa minulla on kaksi hyvin mielekästä työtä.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Suomi-kytköksiä

Aina välillä tuntuu, että tietyt asiat putkahtelevat tajuntaani yhtäkkiä rypäleittäin. Siis aivan randomit asiat.

Tänään Phill kiiruhti aamulla hammaslääkäriin. Töissä yksi lapsista ampaisi kesken ruokailun tutkimaan peilin kautta hampaitaan, sillä siellä on kuulemma reikä. Toinen lapsi kertoi tarinaa eilisestä hammaslääkärireissusta ja kolmas esitteli show and tell -vuorollaan hammaslääkäriltä saamaansa hampaidenhoitosettiä. Illalla homma kruunautui 30 Rock -jaksolla, joka liikkui osittain hammaslääkäripuuhien ympärillä. Ehkäpä universumi yrittää kertoa minulle, että minunkin olisi aika painua kiltisti hammaslääkäriin. En edes uskalla laskea saatika tunnustaa, kuinka kauan edellisestä käynnistä on.

Hammaslääkärin lisäksi olen yllättynyt viime aikoina vähän väliä siitä, mitkä Suomeen liittyvät asiat leviävät somessa ja kuinka monilla tutuillani tai hyvänpäivän tutuillani on kytköksiä Suomeen. Keppihevosvillitys, äitiyspakkaukset, kouluaineista luopuminen sekä 1000 tölkin päkit ylittivät täälläkin "uutis"kynnyksen. Hyväntahtoisen hullunkurista porukkaa...

Mutta ei tuossa vielä mitään, paljon kummempia ovat nämä tuttavieni Suomi-kytkökset. Yksi community collegen oppilaistani oli tehnyt geenitestin ja saanut selville olevansa osittain suomalaista syntyperää. Toinen oppilaistani pelaa videopelejä netissä jonkun suomalaisen kanssa ja kolmas on käynyt Helsingissä. Eilen tutustuin kaverin kaveriin, jonka veli opiskelee Helsingissä. Samassa kaupungissa opiskelee stipendin turvin myöskin columbialaisen kaverini serkku, joka on ollut jo pitkään totaalinen Suomi-fani. Toinen kaverin kaveri käy säännöllisesti työmatkoilla Suomessa ja viikonloppuna small talkasin sub ballissa pariskunnan kanssa, joilla on ystäviä Porvoossa. Tai Turussa. Nimen ääntäminen oli jotain noiden kahden väliltä. Kyseinen pariskunta on käynyt Suomessa jo kahdesti ja seikkailut Lappia myöten ympäri ämpäri kesäistä Suomea.

Kaikki nämä hassut Suomi-kytkökset saivat tänään kirsikan huipullensa, kun lähdin töistä kotiin neljän suomalaisen dekkarin kanssa. Kerroin jo aiemmin tutustuneeni töissä erään lapsen äitiin, joka vietti aikanaan lukuvuoden Suomessa vaihtarina. Tuolta reissulta naisen matkaan oli tarttunut myöskin kirjoja, jotka saivat nyt minun hyllystäni uuden kodin.

Eilisen iltakävelyn urbaanin rosoista kauneutta

Suomi on edelleenkin aika mystinen maa, muttei ehkä enää aivan tuntematon. Jos eivät kaikki olekaan käyneet vielä Suomessa, tuntevat he jonkun, joka on. Tai vähintäänkin jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka on käynyt Suomessa. Tästä se lähtee.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Submarine ball

Vuotuinen Submarine Birthday Ball juhlittiin San Diegossa lauantaina classisen fancyissa ja myöhemmin illalla sopivan riehakkaissa tunnelmissa. Ilta alkoi parin tunnin cocktail-tilaisuudella ja jatkui virallisella osuudella puheineen ja rituaaleineen.

Tyylikkäät me

Virallinen osuus alkaa aina tietenkin color guardin saapumisella ja USA:n kansallislaululla. Siitä homma jatkuu sodissa kadonneiden ja kaatuneiden sekä menetettyjen sukellusveneiden muistamisella. 

Sodissa kadonneiden muistoksi katetaan pyöreä pöytä yhdelle. Pöytä, sekä jokainen pöydällä oleva asia symboloivat jotain katoamiseen liittyvää seikkaa. Suola kyyneliä läheisten silmissä, pyöreä pöytä huolen jatkumista ikuisesti, keltainen nauha ja kynttilä toivoa kotiin paluusta jne. Menetettyjen sukellusveneiden muistoksi soitetaan kelloja, jokaiselle veneelle erikseen. Yhteensä kellot soivat 66 kertaa. Se on aika paljon, 10 % kaikista laivaston sukellusveneistä. Suurin osa veneistä menetettiin toisen maailmansodan aikana, mutta seremonia vetää minut silti joka kerta hiljaiseksi. Kun sukellusvene uppoaa, menee sen mukana lähes väistämättä koko miehistö. 

Juhlaan kuuluu myöskin useampiakin puheita, jotka ovat yleensä vaihtelevan mielenkiintoisia. Illan pääpuhuja oli tänä vuonna taitava tarinankertoja, joka piti homman interaktiivisena pienten välihuutojen ja -huudattamisten avulla. Opimme myöskin sen, mitä talot maksoivat San Diegossa 80-luvulla ja 90-luvun alussa. Onnekkaita ovat ne, jotka ostivat silloin ja onnistuivat pitämään kotinsa lamavuosien läpi. Talojen hinnat ovat nyt jotakuinkin nelin- viisinkertaiset.

Virallinen osuus päättyy ruokailuun ja kakun leikkaamiseen. Kakkukunnian jakavat tuorein ja vanhin sukellusvenemies. Kun sailori pätevöityy palvelemaan sukellusveneessä, saa hän rinnalleen delfiinimerkin. Tuorein sukellusvenemies sai tuon merkin itselleen eilen, vanhin paikalla olija vuonna 1943. Tämä noin yhdeksänkymppinen mies oli vielä loistavassa kunnossa ja kipusi ketterästi lavalle kakkua leikkaamaan. Aika mieletöntä! 

Ilta päätteeksi tanssitaan, seurustellaan, otetaan enemmän tai vähemmän classyja kuvia ja jatkoillaan mahdollisesti joko jonkun hotellihuoneessa tai downtownin clubeilla. En ole ollut koskaan muissa kuin laivaston kekkereissä, mutta käsitykseni mukaan meininki on kaikissa military balleissa aika samanmoinen.

Loppuillasta ihan vaan me

Ensi vuonna sitten taas, pitkästä aikaa osana sukellusveneen miehistöä. Muutos on jälleen lähellä ja uudet ordersit kädessä. Kotisatama tulee kaikeksi onneksi löytymään San Diegosta, mutta ihanan tasainen maapalvelus vaihtuu taas täysin erilaiseen meripalvelukseen. Ei kuitenkaan onneksi vielä tänään eikä edes huomenna. Vielä on hetki aikaa hengähtää ennen vanhaa tuttua ja ihanan kamalaa sukellusvene-elämää.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Viikon liikuntatauko

Viime viikolla minuun iski jokin totaalinen uupumus. Olo oli hieman puolikuntoinen eikä energiaa tuntunut riittävän täysillä tehoilla oikein mihinkään. Aamulla herätyskellon soidessa väsytti, vaikka unitunteja olikin takana kahdeksan, jopa yhdeksän. Rämmin töitten läpi miten kuten kärttyisenä ja työpäivän jälkeen vasta väsyttikin. Olisin aivan hyvin voinut mennä nukkumaan vaikka kahdeksalta ja posottaa tyytyväisenä aamuun asti.

Koska oloni oli kuitenkin puolikuntoinen eikä aivan totaalisen kipeä (lasi puoliksi täynnä), jahkailin alkuviikosta joka ilta liikkumisen kanssa. Menisinkö lenkille, joogaisinko, tekisinkö koti- vai salitreenin ja vai olisiko sittenkin parempi levätä. Lopulta kyllästyin jahkaamiseen ja tein heti kättelyssä itseni kanssa sopimuksen: Ottaisin viikon lomaa treeneistä enkä kuluttaisi energiaa edes sen pohtimiseen, pitäisikö kuitenkin treenata.

Päätös meni nappiin ja nautin viikon liikuntalomastani sen minkä väsymykseltäni pystyin. Viikonloppuna alkoi tehdä jo mieli liikkumaan ja maanantaina en meinannut pöksyissäni pysyä, kun tiesin pääseväni töitten jälkeen juoksemaan.

Viikon totaalikieltäytyminen vei mukanaan alkavan flunssan ja palautti vastalahjaksi liikkumisen ilon. Tänä aamuna pääsin sängystä ylös jo kuudelta ja ampaisin saman tien sumuisille kaduille juoksemaan. Aamu oli lämmin ja kostea ja lenkin jälkeen tunsin olevani ekan kerran pitkään aikaan ihan kunnolla hereillä.

Aamun juoksumaisemat

Tiedätte varmasti sen vanhan totuuden, että joitain asioita arvostaa vastaa sitten kun ne menettää. Nähtävästi sama periaate toimii myös itseasetettujen kieltojen kohdalla. Tulipa testattua ja todettua, että liikunta on edelleenkin tärkeä ja mielekäs osa elämääni. Silloinkin kun ei ihan kauheasti huvittaisi.