Sunday, July 15, 2012

Ihana Suomi

Hassua ajatella, että vasta viikko sitten istuimme lentokoneessa Atlantin yllä matkalla kotoa kotiin. Siltä se todellakin tuntui! Kun menomatkalla lentokoneen ikkuinoista alkoi pilkahdella pilvien välistä vihreää ja sinistä, tunsin vahvasti olevani kotoa. Viikkoa myöhemmin lentokone kaarteli Bostonin korkeiden rakennusten yllä ja vatsassani kipristeli samainen kotoisa tunne. Kotiutumisprosessini taitaa olla päätepisteessään. Minulla on todellakin kaksi kotimaata!

Suomen viikko oli täydellinen. Yhdessä viikossa kerkisimme näkemään paljon rakkaita ihmisiä ja reissaamaan ympäri Suomea. Yllättäen kerkisimme myös nukkumaan ja rentoutumaan yllin kyllin. Ihan kaikkia ystäviä emme valitettavasti voineet nähdä tällä kertaa, mutta siihenkin olin jo henkisesti valmistautunut.

Vanhempieni luona kahvi- ja teepurkit olivat kaapissa samassa järjestyksessä kuin aina ennenkin ja jääkaappi notkui ihania Suomi-herkkuja. Viikon aikana tuli syötyä ainakin viisi litraa masikoita, pari pakettia ruisleipää ja karjalanpiirakoita, vähän maitorahkaa, paljon pullia sekä muurinpohjalettuja ja töttöröittäin jätskiä. Samat syömingit jatkuivat siskon, veljen ja kavereiden luona. Välissä kierimme kaupungista ja ruokapaikasta toiseen ja nautimme elämästä.

Vaikka hyvästien jättö on aina haikeaa, on ihana huomata kerta toisensa jäljeen, kuinka helppoa on  palata takaisin ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Välissä voi olla tuhansia kilometrejä ja useita kiireisiä kuukausia, mutta hyvät ystävät, ja tietenkin perhe, säilyvät tärkeänä osana elämääni. Ja meilläkin saa ja pitää tulla käymään! Hotel Veera ja Phill on aina auki. (Pidempi markkinointipuhe saatavilla tarvitaessa.)

Vaikka paluulennolla ei tullutkaan paljon nukuttua, olimme kumpainenkin yllättävän hereillä koneen laskeutuessa Bostoniin aikaisin iltapäivällä. Kone laskeutui etuajassa ja maahantulomuodollisuudet sujuivat kuin vettä vain. Ihana, ihana Green Card :). Bussiasemalta suuntasimme suoraan ystäviemme luo Doveriin kertomaan tuoreimmat reissukuulumiset ja  hakemaan Kisun kotiin. Täytyy myöntää, että minulla oli jo ikävä karvaista perheenjäsentämme.

Jossain kummassa tarmonpuuskassa saimme vielä sunnuntain aikana purettua kassit, siivottua, pestyä pari koneellista pyykkiä, ulkoiltua Kisun kanssa sekä kokattua illallista. Puoli kahdeksalta illalla kaaduimmekin sitten sänkyyn aivan kuolleina ja posotimme täysillä aamukuuteen asti. Että se siitä jet lagista.

Maanantaina palattiinkin sitten kertalaakista siihen ihanaan arkeen. Ajatukset olivat vähän vielä matakalla kotiin tai jossain hukassa, mutta kaiken kaikkiaan oli ihan kivaa mennä taas töihin ja nähdä työkavereita. Pikkuhiljaa viikon edetessä ajatuksetkin löysivät perille ja arjen rutiinit loksahtivat tuttuihin uomiinsa. Nyt tuntuu jo, että matkasta on vierähtävyt ihan hirrrveästi aikaa. Tosin, koko kaapin valtaava karkkivarasto paljastaa, että reissusta ei voi olla vielä kovinkaan montaa päivää...


Saturday, June 16, 2012

Rutiinien Päivittelyä

Huhtikuussa lupailemani ryhtiliike taisi jäädä vain lupailuksi... Nyt onkin sitten päivitettävää ja päiviteltävää melkein kahden kuukauden ajalta. Mutta ei se mitään, ensimmäisen hääpäivän kynnyksellä onkin ihan hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan tätä hetkeä ja kulunutta vuotta.

Ensimmäinen vuosi naimisissa on ollut täynnä onnea, muutoksia, byrokratiaa, uusia kokemuksia ja itsensä ylittämistä.  Ihana arki ja arjen rutiinit ovat loksahtaneet kohdilleen, mutta henkinen honeymoon senkun jatkuu. Jos vuosi pitäisi tiivistää yhteen sanaan, olisi valintani ilman pienintäkään epäilystä `onnellinen´.

Huushollimme arki on luultavasti ihan yhtä arkista kuin muillakin, mutta tällaiselle rutiinien rakastajalle arkinen ei ole synonyymi tylsälle. Kukaan ei estä tekemästä arjen rutiineista miellyttäviä ja jättämästä pikkuisen tilaa spontaaneille ideoille ja yllätyksille.

Aamumme alkavat aikaisin. Viikolla olemme/olen salilla jo 5.30 tai viimeistään 6.15. Tunnin treenin jälkeen jää meille hetki aikaa yhteiselle aamupalalle ennen kuin on aika suunnata töihin. Teemme kumpikin tällä hetkellä pitkiä työpäiviä. Minun työaikani on 8.15-17 ja Phillin 7:55-niin kauan kuin töitä riittää, tai oikemminkin, kunnes Phill saa töistä tarpeekseen. Useimpina päivinä Phill on kotona himan aiemmin kuin minä.

Kotona meitä odottaa rakastava ja hyvin energinen kissa, joka ei malta odottaa päivittäistä ulkoilua. Kyllä, meidän kissa ulkoilee hihnassa päivittäin satoi tai paistoi. Ainoastaan ukkonen on Kisulle liikaa. Ukkosella on parempi olla sängyn alla kuin ulkona metsästämässä kärpäsiä. Kissan kävelyttämisen (ja naapurien naurattamisen) jälkeen on aika joko kokata illallista tai laiskoina/myöhäisinä päivinä hakea ruokaa jostain vakkaripaikastamme. Sitten vähän telkan katselua, lukemista, siivoilua, pyykkiä jne ja siinähän se ilta hurahtikin.

Suurin osa päivän tunneista hurahtaa siis töissä. Työrintamalla on kaikki entistäkin paremmin. Työskentelen edelleen samassa päiväkodissa, mutta nykyinen tittelini on lead pre-school teacher.  Ryhmässäni on kahdeksa lasta ja ikähaitairi venyy ja paukkuu. Nuorin lapsi on vilkas, mutta hurmaava 2,5-vuotias poika, vanhimmat tytöt ovat jo koululaisia. Haastetta siis riittää ja hyvä niin.

Vaikka arki onkin mukavaa, ovat viikonloput aina yhtä odotettuja. Lumilautailukauden loputtua olemme tehneet pieniä päiväreissuja sinne tänne lähikaupunkeihin ja rannalle. Memorial day viikonloppuna kävimme New Jerseyssa ja viime viikonloppuna juhlimme ystävämme valmistujaisia Albanyssa, New Yorkin osavaltiossa. Portsmouthissa pysyessämme vietämme paljon aikaa kavereiden kanssa, urheilemme, hoidamme asioita, kokkailemme kotona tai käymme ulkona syömässä/drinksuilla. Viikonloppujen vapaus on loistavaa vastapainoa arjen suunnitelmallisuudelle ja aikatauluille.

Parin viikon kuluttua (14 yötä! ) sekoitamme pakan oikein kunnolla ja suuntaamme lomalle Suomeen. Edessä on ihana ja kiireinen viikko täynnä rakkaita ihmisiä, paikkoja ja päättymättömiä kesäöitä. Tilauksessa on aurinkoa lämpöä ja vähän itikoita :). " Hei, hei kuule Suomi" - Pian nähdään!





Sunday, April 22, 2012

Päiväkotielämää

Työelämä on vienyt mukanaan ja blogi jäänyt heitteille. Mutta nyt alkaa ryhtiliike! On niin paljon kerrottavaa, etten oikein edes tiedä, mistä alkaa... "Onneksi" tänään on pitkästä aikaa hieman harmaampi päivä ja kerrankin aikaa istua alas ja kirjoittaa.

New Englannin talvi oli kummallinen ja jotakuinkin olematon alusta loppuun. Valkoisia päiviä oli n.4, joista viimeisin ja valkoisin maaliskuun alussa. Lumityöt tehtyäni, alkoi sää lämpiämään ja viikon kuluttua keikuttiinkin jo parissakymmenessä asteessa. Maaliskuun puolessavälissä koettiin "kesän" eka helleaalto, jonka jälkeen paluu normaaleihin kevätlukemiin tuntui hyvin karulta. Viime viikolla päästiin taas nauttimaan lämpimistä/kuumista keleistä ja nyt on sitten sateen vuoro. "Jos et pidä New Englannin säästä, odota hetki ja se on jotain ihan muuta." Totuus löytyy vanhoista sanonnoista.

Maaliskuun alussa alkoivat myös työt lastentarhanopettajana 1-2 -vuotiaiden ryhmässä. Olen lead toddler teacher pienessä kolmen ryhmän päiväkodissa. Päiväkoti on rekisteröity 17:lle lapselle ja opettajia meillä on kolme+yksi tauottaja lounasaikaan. Minun ryhmässä on kerrallaan viisi lasta, joista kolme tarvitsee hoitoa viitenä päivänä viikossa ja loput kaksi vain 1-3 päivänä viikossa. Lapsiryhmä on siis joka päivä hieman erilainen, mikä tuo työhön sekä haasteita että kivaa vaihtelua. Hyvä oppitunti ryhmädynamiikasta!

Haasteita ja hyviä puolia löytyy myös pienestä ryhmästä, joka minun täytyy hallita yksin aamusta iltaan. Viisi 1-2 -vuotiasta kuulostaa mukavan pieneltä ryhmältä, mutta kyllä minulla on usein toista opettajaa ikävä siirtyessämme sisään ja ulos jyrkkiä portaita, vaihtaessani vaippoja ja etenkin päiväuniaikaan. Iltaisin tietää kyllä tehneensä töitä :). Hyvä puoli pienessä ryhmässä on sen hallittavuus lasten näkökulmasta. Pienen lapsen on vaikea hahmottaa ja hallita isoa ryhmää, vaikka aikuisia olisikin enemmän. Lisäksi nautin suunnittelun vapaudesta. Ainoana opettajana minulla kaikki vastuu ja vapaus tehdä päivistä toimivia ja mielekkäitä. Ruoka-ajat ja päiväunet ovat kelloon sidotut, mutta muuten olen saanut vapaasti muokata rytmiä ja rutiineja konsultoimatta muita opettajia. Onneksi minulla on taskussa koulutusta ja jonkun verran jo kokemustakin. Jos tämä olisi ensimmäinen työpaikkani lastentarhanopettajana, voisin olla aika hukassa.

Lämmin kevät ja ihana piha ovat myös helpottaneet työtäni valtavasti. Kunnon ulkoilu rauhoittaa, rentouttaa ja saa lapset nukahtamaan huomattavasti helpommin. Sateisina ja "kylminä" päivinä täällä ei mennä ulos, sillä lapsilla ei todellakaan ole kunnon sade- ja ulkoiluvaatteita. Tätä on suomalaisen vaikea käsittää... Miksi oi miksi!?! Sisäpäivät ovat piiiiitkiä ja lapset hyppivät seinille!

Toinen käsittämätön asia (suomalaisesta näkökulmasta) on ruuan laatu. Päivästä toiseen valkoista leipää tai sokerimuroja aamupalaksi, pizzaa, nuggetteja, mac and cheesea yms. lounaaksi ja suolaisia tai makeita keksejä välipalalla. Vihannekset ja hedelmät tulevat tölkeistä ja jäävät useimmiten lautaselle. Yöks! En ikinä syöttäisi tuota moskaa omalle lapselleni. Ravintoarvot ja vaihtelevuus ovat aika nollassa.   

Noh, ainahan töistä voi valittaa ja harva työpaikka on täydellinen. Tällä hetkellä minulle on tärkeintä se, että jalka on Amerikan työmarkkinoiden oven välissä ja minulla on töitä omalta alalta. Tulevaisuudelle riittää uusia suunnitelmia ja pilvilinna haaveita - tästä on hyvä ponnistaa eteenpäin.

Saturday, March 17, 2012

Kaikki-mulle-nyt-heti:check

Eilen illalla se iski tajuntaani: Minulla on kaikki hyvin. Eikä vain hyvin - loistavasti! Minulla on täydellinen aviomies, jota voisin helposti ylistää yhden blogin verran, kiva työ omalta alalta, green card, New Hampshiren ajokortti sekä kavereita ja harrastuksia. Lisäksi meillä on todella ihana, yhteisen maun mukaan sisustettu ja siisti (huom, SIISTI!), koti sekä hassu ja suloinen Kisu kissanpentu. Minulla on täällä kotikoti!

Paperisodan selättämisen jälkeen kovin paikka oli töiden löytäminen. En ole mikään uraihminen, mutta useita kuukausia kestänyt "pakkoloma" sai minut ymmärtämään, kuinka suuri osa identiteettiäni työskentely on. Ilman töitä tunsin oloni orvoksi ja puutteelliseksi. Vaikka kehittelinkin sitä sun tätä pitääkseni itseni kiireisenä ja pidin kiinni normaaleista arjen rutiineista, ei se tuntunut samalta kuin oikeissa aikuisten töissä käyminen.

Oman alan töiden löytyminen ei ollut aivan yhtä vaivatonta kuin Suomessa, jossa huutava pula pätevistä lastentarhanopettajista on taannut minulle töitä aina niitä halutessani. Vietin päiväkausia ansioluetteloani viilaten ja työpaikkailmoituksia selaillen. Kävin kahdessa haastattelussakin, joissa kummassakin sain hyvää palautetta sekä ansiluettelostani että vastauksistani. Töitä ei kuitenkaan herunut.

Lopulta yritteliäisyys ja kova tahto saada töitä palkittiin. Pari viikkoa sitten kävin haastattelussa pienessä päiväkodissa ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo täydessä työntouhussa. Ja kyllä työt maistuvatkin! Koko olemukseni huutaa: I'm back! Ope on ope vaikka voissa paistaisi tai maa vaihtuisi. Lapset ja lasten tarpeet (+perheet ja perheiden tarpeet) ovat loppupeleissä aika samanlaisia täällä ja Suomessa - ainakin tällä alueella.

Ja arvatkaas millä tämä perinpohjainen tyytyväisyys on kuorrutettu? No tietenkin keväällä! Viime viikolla päästiin parina päivänä nauttimaan ihanista reilun 20 C asteen keleistä ja samaa on tiedossa huomiselle ja ensi viikollekin. Kyllä kevät on ihanaa aikaa, vaikka kunnon talvea ei olisikaan!

Sunday, February 12, 2012

Sanat hukassa

Eilen illalla makoilin sohvalla ja ratkoin äidin lähettämää suomalaista krypto-ristikkoa. Samalla katselin puolella silmällä elokuvaa ja juttelin niitä näitä Phillin kanssa. Kimurantin ristikon ratkottuani jäin pohtimaan, mitä aivoissani oikein tapahtui tuolla hetkellä. Kahden kielen ja ainakin kolmen erilaisen kognitiivisen tehtävän yhdistäminen vaatii piuhaa jos jonkinnäköistä. Pienet aivorukkani tekivät huomaamattani valtavan urakan!

Todellisuudessa kieliasiat eivät suju aina näin mallikkaasti. Yhtenä päivänä laskettelen englantia sujuvasti kuin vanha tekijä, seuraavana päivänä ovat kaikki sanat ja rakenteet hukassa ja aksenttini kuulostaa hassulta jopa omaan korvaani. Olen aivan vakuuttunut, että näin todella on, eikä kyse ole vain korvien välisestä tunteesta. Tyhjentävää selitystä en tosin ole vielä keksinyt.

Ala-asteella englanti oli (käsitöiden lisäksi) ainoa kouluaine, joka vaati minulta ihan tosissaan töitä. Kolmannen luokan ensimmäisessä kuullun ymmärtämisessä luulin "ticket" -sanan tarkoittavan tikkejä ja hieman myöhemmin pohdin käsi poskella, mikä ihmeen logiikkaa "do" ja "does" -sanojen takana piilee. Kilttinä ja tunnollisena tyttönä opiskelin sanat ja kieliopin rutiininomaisesti, mutta todellinen kielen ymmärrys oli aika heikkoa.

Yläasteella, kun koulu-englannin rinnalle tulivat MTV, elokuvat sekä Sugar- ja Seventeen -lehdet, alkoivat palaset vihdoin loksahdella kohdilleen. Kielestä tuli minulle merkityksellinen ja motivaationi oppia oli aivan toista luokkaa kuin pari vuotta aiemmin.

Yläasteella ja lukiossa luin ja kuuntelin englantia sujuvasti, mutta puhuminen tuli kuvioihin vasta Amsterdamissa vaihdossa ollessani. Amsterdamissa minulla oli ystäviä lukuisista maista ja yhteinen kielemme oli luonnolisestikin englanti. Englannin puhuminen ei-natiivien kanssa oli vapauttavaa. Ääntäminen ja kielioppi olivat usemmilla meistä vähän jotain sinnepäin, mutta viesti meni perille. Englannin kielen taitoni tuskin kohentui, mutta uskallusta puhua ja yrittää tuli roppakaupalla.

Sitä uskallusta kyllä tarvittiinkin Bostoniin muuttaessani. Amsterdamissa kaikilla oli aksentti, USA:ssa ensimmäinen kysymys oli/on useimmiten, "mistä olet kotoisin, kun sinulla on niin hauska/ihana/outo aksentti". Välillä se ärsyttää, mutta useimmiten huvittaa. Small talk -aiheina aksentti ja suomalaisuus ovat ehdottomia lemppareitani.

Nykyään englanti on luonnolisestikin päivittäinen käyttökieleni ja usein myös ajattelukieleni. Vaikka tiedänkin jo osaavani paljon ja oppivani koko ajan jotain uutta, on minun välillä vaikea sietää oman kielitaitoni puutteellisuutta. Että osaa sanavalmista ihmistä turhauttaa, kun ei saa ilmaistua asioita juuri oikealla tavalla ja tahdilla. Onneksi minulla on hyvä ja kärsivällinen tutori, joka ymmärtää minua puolestakin sanasta ja korjaa sanomisiani huomaavaisesti ja tarkkaan harkiten.

Silloin kun minulla ei ole suomalaisia kryptoja saatavilla, huvitan itseäni erilaisilla englanninkielisillä "seek-a-word"-tehtävillä. On oikeastaa aika ironista, että viihdytän itseäni etsimällä sanoja, vaikka kamppailen hukassa olevien sanojen kanssa päivittäin. Mutta niinhän se on sekä elämässä että ristikoissa - välillä sanat ovat hukassa ja yhtä sotkuista massaa, mutta tarpeeksi kauan kuin yrittää, löytyy sotkun seasta järjestys ja logiikka. Ja saattaahan siinä etsiskellessään oppia uusiakin sanoja - tai ainakin kilometrin pituisia kiertoilmauksia.

Monday, January 30, 2012

Kissanpäivät

Pari viimeistä kuukautta ovat osoittaneet aavistukseni todeksi: Kissat ovat kiehtovia otuksia. Siihen tuntimäärään nähden, jonka Kisu viettää nukkuen, hänelle kerkiää sattumaan ja tapahtumaan uskomattoman paljon. Useimmiten kommellukset ovat lähinnä hassuja, mutta välillä meidän lehmänhermoja koetellaan ihan todella. Siksipä omistankin tämän kirjoituksen Kisun ihanille ja vähän vähemmän ihanille tavoille ja sattumuksille.

Kaiken lukemani ja kuulemani perusteella luulin, että kissoille on tärkeää hoitaa vessa-asiat rauhassa ja yksityisesti. Koska asunnossamme on kokolattiamatot kaikkialla muualla paitsi keittiössä ja kylpyhuoneessa, päätimme sijoittaa Kisun hiekkalaatikon oman vessanpönttömme viereen.

Kaikeksi onneksi Kisun vessa-asiat ovat sujuneet (ripulipäivää lukuunottamatta) täysin ongelmitta. Yksityisyyttä tämä kissa ei kuitenkaan tunnu liiemmin tarvitsevan eikä myöskään antavan. Jostain syystä Kisu tulee tarpeilleen yleensä aina silloin, kun joku muukin on vessassa. Ja välillä Kisu hengailee vessassa ihan huvikseenkin. Hänestä on äärimmäisen kiehtovaa katsella, mitä me siellä oikein touhuamme. Rutiini alkaa olemaan hänelle jo tuttu, mutta siltikin ah, niin mielenkiintoinen. En ole kovinkaan yllättynyt, jos hän jonain kauniina päivänä tekee tarpeensa pönttöön, pyyhkii takamuksensa ja vetää vessan.

Kisu inhoaa suljettuja ovia. Suljettu vessan ovi (kun haluamme sitä yksityisyyttä), nenän edestä sulkeutuva ulko-ovi, jääkaapin ovi ja komeron ovi sekä aina suljettuna oleva työhuoneen ovi... Siinä pienelle kissalle tragediaa kerrakseen. Etenkin ulos Kisulla on aivan valtava hinku. Olemme joutuneet kehittämään omat konstit päästäksemme sujuvasti sisään ja ulos. Siitäkin huolimatta Kisu on jo pari kertaa juossut ovesta pihalle. Onneksi vauhti on pysähtynyt samantien Kisun huomatessa olevansa oikeasti ulkona. "Eihän tässä näin pitänyt käydä!"

Koska hinku ulos on niin kova, olemme ottaneet Kisun pari kertaa sylissä pihalle katsomaan maisemia ilman välissä olevaa ikkunalasia. Phill osti Kisulle myös valjaat, mutta niiden päälle saaminen on niin kovan työn takana, että olemme lykänneet treenejä vähän keväämmäksi. Olemme myös miettineet, voisiko Kisun ulkoiluhaluja hillitä päästämällä hänet ulos kaameimmalla koiranilmalla. Valitettavasti en kyllä usko sen tehoavan, sillä Kisun inho vettä kohtaan on hyvin valikoiva. Pakotettu kylpy on ehkä karmeinta maailmassa, mutta vessanpöntössä on kyllä ihan kiva uida ja tiskialtaassakin voi seikkailla, vaikka siinä sivussa saattaakin pikkaisen kastua.

Kisu rakastaa likaisia sukkia ja kenkiä. Mitä hikisemmät sen parempi. Muita mielenkiintoisia suosikkeja ovat suihkusta tippuvien vesipisaroiden pyydystäminen, salaatinlehdillä herkuttelu, oman hännän jahtaaminen, meidän olkapäillä matkustaminen sekä käynnissä olevan pesukoneen tuijottaminen.

Leikkiminen ei tietenkään rajoitu vain oman hännän metsästämiseen, vaan leikkikaluksi kelpaa ihan mikä tahansa kissoille tarkoitetuista leluista kyniin, henkareihin ja paperinpaloihin. Hätätilassa myös väärään paikkaan jääneet silmälasit ja avaimet sekä käytetty hammaslankakin kelpaavat. Kun Kisu on oikein leikkisällä tuulella, kaikki liikkuva voi joutua hyökkäyksen kohteeksi. Tähän kategoriaan kuuluvat tietenkin myös meidän jalat ja kädet, jotka näyttävät välillä aika katu-uskottavilta.

Vaikka leikkiminen onkin Kisulle äärettömän tärkeää, keskeytyy leikki saman tien, jos joku avaa ulko-oven/suunnittelee ulko-oven avaamista, ottaa esiin Kisun ruokapurkin, menee vessaan tai koskee Kisun hiekkalaatikkoon. Myös pakottava tarve puhdistautua voittaa leikkimisen mennen tullen. Edellä luetellut "häiritsevät" tekijät myös herättävät Kisun syvimmästäkin unesta.

Monien kissojen tapaan Kisu nukkuu ihan kaikkialla muualla paitsi omassa sändyssään. Silloin kun Phill ja minä emme ole kotona, Kisu nukkuu yleensä joko sohvalla "oman" (siis minun...) peittonsa päällä, avonaisen komeron ylähyllyllä tai meidän sängyn alla. Kisun sänky oli alunperin sänkymme vieressä, josta siirsin sen hetki sitten sänkymme alle, kun Kisu kerran tuntuu viihtyvän siellä. Eipä auttanut sekään; tänään viimeksi löysin tyytyväisen Kisun nukkumasta sänkynsä vierestä lattialta.

Kaikkein mieluiten Kisu kuitenkin nukkuu minun tai Phillin sylissä sohvalla tai sängyssä meidän kanssa peiton alla. Hänellä tuntuu olevan jonkinlainen kuudes aisti, jonka avulla hän tietää, milloin olemme juuri aikeissa nousta ylös. Silloin on Kisun näkökulmasta paras hetki näyttää vastustamattoman suloiselta ja tehdä olo mukavaksi. Sama koskee myös öitä/aamuja: Viimeksi tänään heräsimme joskus neljän/viiden aikaan hirveään möykkään, kun Kisu jahtasi vinkuvaa (lelu)rottaa ympäri makkaria ja olkkaria. Hetken aikaa vikinää kuunneltuamme, Phill luovutti ja kävi vaihtamassa rotan hiljaisempaan malliin. Vinkuna kyllä lakkasi, mutta Kisu luuli saaneensa leikkikaverin ja innostui leikkimään entistä vauhdikkaammin. Hetken kuluttua hän oli onnistunut kaivamaan esiin toisen, kauan kadoksissa olleen, vinkulelun, jota hän tuli ylpeänä esittelemään korviemme juureen. Kisun leikit jatkuivat, kunnes herätyskello pärähti soimaan. Koska olimme rättiväsyneitä, sallimme itsellemme yhden torkutuksen. Ja niinhän siinä kävi, että Kisu päätti vihdoin rauhoittua ja kömpiä väliimme nukkumaan - Sopivasti paria minuuttia ennen, kuin meidän täytyi nousta ylös.

Mutta kukapa voisi olla pahalla tuulella, kun pieni harmaa karvapallo tapittaa silmiin, puskee otsaa otsaa vasten ja kehrää kuin luksusjahdin moottori. Hölmöilyillään ja suloisuudellaan Kisu tarjoaa meille taatut päivittäiset naurut ja pidentää odotettavissa olevaa elinikäämme himpun verran joka päivä. On se vaan niin ihana.

Tuesday, January 17, 2012

Kylmää kyytiä

Vietettyäni yhden talven Bostonissa, kuvittelin tietäväni, millainen on New Englandin talvi. Hah, kuinka väärässä olinkaan! Talvi 2007 oli TALVI. Bostonissa oli kunnolla pakkasta ja paljon lunta. Lumi"myrskyjen" jälkeiset lumipäivät olivat au-pairin näkökulmasta ihania. Ei ollut kiire minnekään ja sai viettää koko pitkän päivän lasten kanssa lumessa peuhaten.

Tänä talvena lumi ei ole vielä tullut Portsmouthiin jäädäkseen ja lämpötilatkin ovat olleet kaikkea -15 ja + 15 c asteen väliltä. Yhtenä päivänä on ihan talvi ja seuraavana ollaankin jo keväässä. Tällä hetkellä tämä sopii minulle kuin nakutettu. Vaihtelu virkistää! Niin kauan kuin laskettelukeskuksien rinteet pysyvät jollain konstilla valkoisina, ei minulla ole mitään valittamista.

Leuto talvi on meille mieluisa myös lämmitysbudjettimme kannalta. Asumme vanhassa ja hyvin vetoisessa talossa, jonka ainoa lämmönlähde on öljy. Näillä öljyn hinnoilla ei tee juurikaan mieli läträtä. Olemme yrittäneet tiivistää taloa sen minkä pystymme ja totutella hieman viileämpään asumiseen. Säästötoimista ja lämpimistä ilmoista huolimatta öljyä kuluu reippaalla tahdilla.

Viime sunnuntaina ulkolämpötila laski reiluun kymmeneen pakkasasteeseen. Myös sisällä oli viileää ja lämmityslaite kävi taukoamatta. Niin kauan kun pysytteli sohvalla peiton alla, Phillin kainalossa ja nukkuva kissa sylissä, oli kaikki hyvin. Sohvalla ei voinut kuitenkaan pysytellä koko päivää. Philillä oli ohjelmassa opiskelua ja minä päätin lähteä salille.

Salilta palatessani tuntui kylmyys tavallistakin pahemmalta. Myös Phill sanoi palelevansa sen verran paljon, että aikoi kääntää termostaatin hieman lämpimämmälle. Suureksi yllätyksemme tuttua lämmityslaitteen hurinaa ei kuitenkaan alkanut kuulua ja patterit tuntuivat kylmiltä. Sisälämpämittari ilmoitti asteiksi 56 F, eli n. 13 C. Ei ihmekään, että paleli.

Tiesimme öljyn olevan vähissä ja olimme sopineet tankin täytön maanantaille. Edellisen kerran tarkistaessamme oli jäljellä kuitenkin ollut vielä n.1/4 tankkia, joten emme kuvitelleet, että öljy voisi ihan oikeasti loppua. Toisin kävi. Öljy oli kuin olikin loppu, tai ainakin lähes loppu, ja talo kylmeni kylmenemistään.

Eipä auttanut muu kuin lisätä vaatetta ja miettiä, mitä tehdään. Kisun takia emme halunneet lähteä yökylään kenenkään luokse, ellei olisi ihan pakko. Meillä ei ollut mitään käsitystä kuinka nopesti ja kuinka alas lämpötila laskisi, mutta päätimme ainakin yrittää selvitä kotona yön yli.

Ensitöiksemme ajelimme Walmartiin ostamaan pienen sähkölämmittimen sekä glögin valmistustarpeet. Kotiin tultuamme valmistimme keittoa ja terästettyä glögiä ja lukitsimme itsemme makuuhuoneeseen, jossa lämpötila pysyi sähkölämmittimen ansiosta 59F/15C asteeseen. Untuvapeiton alla oli lämmintä ja kotoisaa. Katselimme koko illan elokuvia läppäriltä ja nukuimme palelematta aamuun asti.

Aamun ensimmäinen vessaretki palautti nopeasti maanpinnalle. Yön aikana sisälämpötila muualla talossa oli tippunut 38F/3C asteeseen ja ulkona oli hyytävän kylmää. Maanantai oli Martin Luther King Jr.:n päivä, joten Phillillä oli töistä vapaata. Soitimme heti aamukahdeksalta öljyfirmaan ja kerroimme olevamme täysin ilman öljyä. He lupasivat aikaistaa iltapäiväksi sovittua öljyntoimitusta ja tulla niin pian kuin mahdollista.

Tuntia myöhemmin olimme $800 köyhempiä, mutta tankki oli täynnä ja lämmityslaitteet hurisivat kotoisasti. Päätimme jättää talon lämpiämään ja lähteä kahvilaan aamupalalle. Kun palasimme kotiin, oli sisälämpötila noussut jo normaaliin 65 F/18 C asteeseen. Se mikä oli ennen tuntunut viileältä, tuntui nyt taivaallisen lämpimältä. Oli ihanaa touhuta kotona normaalissa sisävaatteissa ilman, että nenänpäästä roikkui jääpuikkoja ja hengitys huurusi.

Vaikka sunnuntai-illasta muotoutuikin loppupeleissä aika romanttinen ja ihana, päätimme tulevaisuudessa pitää öljytankin pintaa entistä tiiviimmin silmällä. "Elokuvia peiton alla" -illan voimme sitten järjestää ihan huvikseen, jos siltä tuntuu :).

Wednesday, January 11, 2012

Perinteitä etsimässä

Onpas tullut juhlittua! Joulu venyi, paukkui ja jatkui vain, kunnes tilalle tuli reissu New Jerseyyn, uusi vuosi, green card ja synttärit. Nyt alkaa tuntua siltä, että on jo aikakin palailla arkeen.

Vaikka tämä oli jo viides yhteinen joulumme, oli se ensimmäinen, jonka vietimme omassa yhteisessä kodissamme. Meillä on kummallakin muutamia rakkaita jouluperinteitä, joita haluamme pitää yllä. Lisäksi olemme vuosien saatossa luoneet jo pari yhteistäkin perinnettä. Tänä jouluna valitsimme parhaat päältä ja aloimme rakentamaan yhdessä meidän ikiomaa joulua.

Joulumme alkoi aattona pipareiden ja glögin valmistamisella. Piparit leivottiin tietenkin perheeni reseptillä joululaulujen ja enkelikellon säestyksellä. Kun piparit saatiin paistettua (sekä maistettua) ja glögi pullotettua, oli aika koristella pieni kuusemme ja aloittaa jouluaterian valmistelu.

En ole koskaan ollut suomalaisten jouluruokien ystävä, joten laatikot ja perinteinen kinkku saivat jäädä väliin. Haimme kuitenkin inspiraatiomme perinteisistä jouluruuista ja päädyimme valmistamaan uunissa kypsennettyjä kasviksia, perunamuussia sekä hunajalla ja neilikalla kuorrutettua possua. Lisäksi herkuttelimme aidolla suomalaisella matjes-sillillä (jota yllättäen löytyi paikallisesta marketista), kylmäsavulohella, juustoilla sekä tietenkin pipareilla homejuuston kera. Namskis!

Lahjat päätimme avata amerikkalaisten perinteiden mukaisesti vasta joulupäivän aamuna Phillille tärkeän muffinssi-aamiaisen jälkeen. Olimme myös hankkineet joulusukat, jotka ripustimme roikkumaan keittiön komeron oveen. Ilmeisestikin olimme olleet hyvin kilttejä, sillä yöllä kuusen alle ilmestyi aikamoinen keko paketteja. Osansa lahjoista (varsinkin lahjapapereista) sai myös Kisu, joka kilttinä kissana kaatoi kuusen vain yhden kerran.

Yksi rakkaimmista yhteisistä jouluperinteistämme on hassua kyllä picnic. Perinne alkoi täysin vahingossa vuonna 2007 Hawaijilla, jossa jouluaaton yösnorklailuretkeltä palattuamme saimme huomata kaikkien lähiravintoloiden jo sulkeneen ovensa. Kaksi nälästä kiljuvaa snorkailijaa pelasti 24/7 ruokakauppa, josta kahmimme juustoja, leipää, leikkeleitä ja hedelmiä joulupöytämme täytteeksi. Kokemus oli sen verran maukas ja muutenkin mainio, että perinne jäi elämään.

Tänä vuonna päätimme kylmästä säästä huolimatta picniccailla ulkoilmassa Piscataqua joen rannalla. Phill yllätti minut tuoreella, lämpimällä ja tietenkin itsetehdyllä ruisleivällä sekä kuumalla kalakeitolla. Lisäksi picnic-kassistamme löytyi teräksistä glögiä, pipareita, juustoja, silliä ja bonuksena tuoreita mansikoita. Kirpsakasta säästä huolimatta tunnelma oli hyvin lämmin. Nenät saattoivat hieman punoittaa, mutta sepäs ei tahtia haitannut.

Joulupäivän ilta kului universaalien perinteiden mukaisesti pelaillen, uusia kirjoja lukien, rentoutuen ja herkkuja syöden. Valtakunnassa oli siis kaikki hyvin ja raukea meininki... Ihan niin kuin jouluna kuuluukin.