Tuesday, August 15, 2017

I can't even...

I can't even... Niin yksi ryhmämme pienistä pojista sanoo aina kun yrittäminen ei tuota tulosta ja turhautuminen puskee pintaan. Juuri nyt olen valmis itsekin huokaisemaan I can't even, vaikka turhautumisen sijaan taitaakin olla kyse hetkittäisestä kiireestä ja asioiden päällekkäisyydestä.

Tämä viikko on suuri hyvästien ja muutosten viikko. Huomenna joudun sanomaan hyvästit rakkaalle työkaverilleni ja perjantaina lapsille. Pelkkä ajatuskin itkettää, sillä meillä on ollut yhdessä aivan mahtava vuosi. Viime lauantaina sanoin myöskin heipat osalle community collegen oppilaistani kesälukukauden tultua päätökseensä. Juhlistimme viikkaa tapaamista nyt jo perinteisten (toinen kerta!) nyyttäreiden voimin. Aidolla kiinalaisella ja intialaisella ruualla herkutellessani ja oppilaiden kanssa jutustellessan, tunsin suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Jummi miten hienoa, että saan tutustua töitteni puolesta näin ihanaan ja kaiken kirjavaan porukkaan.

Oppilaideni jatkaessa elämäänsä kohti uusia seikkailuja, olen koittanut kääntää katseeni kohti uusia lapsia perheineen. Olen sumplinut kotikäyntejä, suunnitellut tulevaa vuotta ja osallistunut uuden työparini etsintään. Sopiva löytyi ja alan olla haikeuteni keskellä myös varovaisen innostunut tulevasta vuodesta. Eiköhän tästäkin tule hyvä ja uusien kokemusten täyteinen vuosi. Normityöni ohella jatkan myöskin community collegella lauantaisin ja mahdollisesti myöskin tiistai-iltaisin. Hullu kun olen... 


Vipinää  riittää sekä minulla että takaisin sukellusveneen palvelukseen siirtyneellä toisella puoliskollani. Yhteistä aikaa on rajoitetusti, mutta laatu korvaa määrän. Kaikista parasta tässä onkin se, että juuri nyt tunnen ihan tosissani kuuluvani joukkoon ja eläväni ihan oman näköistä elämääni täällä rapakon läntisellä puolella. Asia, mikä ei ole (ainakaan tälle) ulkosuomalaiselle mikään itsestään selvyys.

Thursday, August 10, 2017

Rakkauden tekoja

Englanniksi lausuttu I love you tuntuu suussa helpolta ja huomattavasti kevyemmältä kuin ainakin sata kiloa painava Minä rakastan sinua. I love you pujahtaa suusta helposti silloinkin kun kyse ei ole vuosisadan rakkaustarinasta vaan esimerkiksi "rakkautensa tunnustaneesta" puolitutusta lapsesta tai uusista kengistä.

Mutta ei love turha tai tunteeton sana ole. Joissain tilanteissa siihen sisältyy aivan samaa tunteen paloa ja painokkuutta kuin särähtävään rakkauteenkin. Esimerkiksi Philliä rakastan englanniksi ja muistan sanoakin sen usein ja tarkoituksella. Ja mikä tärkeintä, muistan myöskin näyttää sen. Yläasteen musiikkitunneilta tuttua laulua mukaillen uskon, että rakkaus on enemmän kuin sanoja ja näkyy parhaiten pienissä arkipäivän eleissä ja teoissa.

Rakkautta on...

kun kotiin tullessa halataan, pussataan ja kysytään, miten päivä meni. 

kun toinen antaa hyvänyön pusun vaikka kesken keskittymistä ja nopeutta vaativan videopelin.

kun aiemmin kotiin tullut osapuoli tekee kotitöitä pyytämättä ja valittamatta, jotta yhteistä (vapaa)aikaa jäisi enemmän.

kun kotitöiden tekeminen ei jää huomaamatta ja arvostamatta. Kiitos tuntuu aina hyvältä.

kun toinen noukkii lattialle unohtuneet sukat pyykkikoriin mainitsematta siitä toiselle.

kun toinen tuo vettä pyytämättä.

kun toinen tuo vettä vaikka kesken riidan.

kun tyhjänpäiväisen kinastelun jälkeen sovitaan, nauretaan ja kumpikin tajuaa olleensa hölmö.

kun toisen vitsit naurattavat.

kun sisäpiirin juttuja löytyy joka tilanteeseen.

kun nimen sijaan käytetään hellittelynimiä.

kun välillä ollaan vain yhdessä hiljaa ja se tuntuu hyvältä ja luontevalta.

kun toinen odottaa, että kuva on otettu ennen kuin aletaan syömään.



Meillä jokainen puhelu ei lopu sanoihin love you, mutta rakkauden teot ovat läsnä jokaisessa päivässä. Ja joka päivä yritän muistaa olla siitä myöskin kiitollinen.

Sunday, August 6, 2017

Lasten juttuja työsyhde-etuna

Töissä on edessä muutosten tuulet, kun lapsirymämme lapsista suurin osa lähtee parin viikon päästä joko kindergarteniin tai TK:hen (transitional kindergarten). Hyvästien ajatteleminen on haikeaa, sillä minun tulee taatusti joka ikistä Ocelottia ikävä. Mikä mainio porukka tämä on ollutkaan!

Tässä taas viime viikon parhaita kommentteja:

Kaksi lasta syö välipalaa ja juttelee eläimistä

F: Did you know that I have two cats and two chickens at home?
E: I have two cats too! But no chickens. Are they your pets or your food?

Torstaina lounaalla lapset päätyivät puhumaan ihmisistä jotka ovat menehtyneet.

E: My mom's father passed away. He was my grandpa.
D: Did you know that when I was a baby I had Opa and I loved him a lot. But he doesn't live anymore. He lived a long time ago, like when the dinosaurs were here.

Viikon kunkkuna erään lapsen äiti kertoi meille kotona käydystä keskustelusta.

E: Mom, how old do you have to be to drink beer?
M: Mmm, 21. Why? Would you like to drink beer?
E: Yeah, I already did!
M: Really? Who gave you beer?
E: Miss Veera!
M: Are you sure? You know, grown ups are not allowed to give beer to 4 year olds.
E: But she did!
M: You know, she could get into a lot of trouble for that. So are you really sure? Maybe we should talk to her about that tomorrow.
E: Mom, I'm only kidding. I can't drink beer yet.

Onneksi sattui olemaan vanhempi, jolla riittää järkeä ja huumorintajua ja joka tuntee muutenkin lapsensa tarinat. Sama lapsi kun oli jo aiemmin kertonut lähteneensä kesken koulupäivän ystävänsä kanssa Targettiin (kauppa) ostamaan pastaa ja parsakaalia. Takaisin tullessa tytöt olivat eksyneet, mutta heitä ei pelottanut, sillä he vain huusivat tosi kovaa. Niin kovaa, että Ms. Veera kuuli ja tuli hakemaan heidät takaisin kouluun.


Lasten jutut ovat kyllä mukava työsuhde-etu. Pitäisi vain muistaa kirjata niitä useamminkin ylös.

Thursday, August 3, 2017

Muuttuneet rytmit

Olen pitänyt itseäni aina aamuihmisenä. Herään mielelläni aikaisin, treenaan tehokkaasti aamuisin, rakastan aamupalaa ja saan hyvällä säkällä siivottua ainakin puolet kodista ennen töihin lähtöä.

Viime keväänä jotain kuitenkin napsahti päässäni ja rytmini muuttui. Tehokkain treeniajankohta vaihtui aamusta iltaan, olin vielä seitsemältäkin syvässä unessa ja sunnuntaisin, viikon ainoana vapaana aamuna, nukuin usein yhdeksään. Aamut olivat yhtä tahmaa ja suorittamista: Niistä katosi nautinto.

Joitain viikkoja sitten tilanne kuitenkin muuttui taas kun Phillin työrytmi muuttui. Nyt meillä soi ensimmäinen kello viimeistään kuudelta, joinain aamuina viideltä. Kun toinen nousee aikaisin, on itsekin helpompi päästä taas ylös. Varsinkin, kun uni on ensiheräämisen jälkeen kuitekin niin katkonaista, ettei olo ole vielä tunninkaan päästä yhtään sen virkeämpi.

Aamutreenien tehokkuus ei ole palautunut vielä täysin entiselle tasolleen, mutta energiaa niistä kyllä saa valtavasti. Vaikka yöt ovatkin jääneet välillä aiempaa lyhyemmiksi, olen ollut koko päivän paremmin hereillä. Aamu- ja iltatreenejä yhdistelemällä toivon löytäväni keholleni ja elämäntilanteelleni parhaimman mahdollisen combon. Ainakin siihen asti, kun tilanne muuttuu taas uuden lukukauden alkaessa. Töissä on tapahtumassa paljon muutoksia, joista yksi on uudet työtunnit puoli kahdeksasta neljään. Tiedossa on siis aikaisia aamuja siinäkin tapauksessa, että treenit jäävät iltaan.

Yhtenä aamuna viikossa on silti ihana köllötellä sängyssä pitkään. Ennen se tuntui minusta ajanhukalta, mutta juuri tällä hetkellä laiskan uniset sunnuntaiaamut ovat parasta kotiluksusta mitä tiedän. Toiseksi parasta luksusta on arkiaamuihinkin panostaminen. Pienillä jutuilla, kuten kauniilla ja mieluisalla (ja ehdottomasti istualtaan nautitulla) aamupalalla on suuri vaikutus päivän kulkuun.

Tavallisen torstain aamupala

Ehkä minusta tulee kuitenkin vielä uudelleenkin aamuihminen. Ainakin talven pimeisiin aamuihin asti.

Sunday, July 30, 2017

Kalifornian joutsenet

Ennen viime viikkoa en tiennyt, että San Marcosista, noin tunti San Diegosta pohjoiseen, löytyy järvi. Ja ennen eilistä en tiennyt, että järvestä löytyy joutsenia. Senkin olin unohtanut, että joutsenet kuulostavat parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vappupilleiltä ja ovat lähietäisyydeltä tarkasteltuna aika isoja.


Phill täytti tänään vuosia ja viikonlopun ohjelmaa miettiessäni, tuli mieleeni ensimmäiseksi syvä rentoutuminen. Kun viime viikolla vihdoin selvisi, että tällä hetkellä pitkää päivää tekevä mies saa koko viikonlopun taatusti vapaaksi, päätin järjestää meille pienen viikonloppuloman jonnekin lähirannoista. Hotellivalikoimaa tutkiessani löysin Lake San Marcosin ja sen rannalla sijaitsevan Lakehouse hotellin ja resortin.


Huoneeseemme kuului ihan rannassa sijaitseva kuisti, jossa kelpasi rentoilla viinilasi kädessä. Ennen viinipullon korkkaamista kävimme kuitenkin suppailemassa, Phill ensimmäistä kertaa elämässään. Järvi oli yllättävän tuulinen ja välillä saimme tehdä ihan tosissamme töitä. Lisäjännistystä hommaan toi Phillin laudan takana tapahtunut joutsentappelu tai mahdollisesti pariutuminen. Kukapa noista joutsenista tietää... Hommaan sisältyi kovia ääniä, siipien heiluttelua ja mitä mielikuvituksellisempaa tanssahtelua. Koska välikohtaus tapahtui Phillin takana, luuli hän (ja minäkin) ensin joutuneensa joutsenhyökkäyksen kohteeksi. Phill meloi minkä pystyi, mutta tuuli puski häntä kohti joutsenia. Onneksi joutsenet olivat kiinnostuneita vain ja ainoastaan toisistaan ja Phillillä ei ollut oikeasti mitään hätää. Minä katselin meininkiä turvallisen välimatkan päästä ja nauroin niin etten meinannut laudallani pysyä. Ei ehkä kovin rentouttava suppailukokemus, mutta ehdottomasti ikimuistoinen.


Rentoilun ja suppailun lisäksi kävimme hotellin alueella sijaitsevassa Decoy -ravintolassa illallisella. Illallinen oli ihan jees, mutta illan parasta antia oli ehdottomasti suihkulähteeseen heijastettu valoshow, joka muistutti minua Disneylandin Fantasmic showsta. Hotelli tarjosi meille myöskin S'mores -pakkauksen, jonka sai halutessaan valmistaa nuotiopaikalla.



Mukavan rentouttava päivä ja aamu. Phillin vielä nukkuessa univelkojaan pois, istuskelin aamuauringossa kuistilla ja nautin. Joutsenet lipuivat hiljaisella järvellä eikä kukaan muu ollut vielä hereillä. Jonain päivänä olisi ihana asua vedenäärellä tai omistaa vaikka mökki. Jonain päivänä...

Wednesday, July 26, 2017

Seikkailijakissa Los Angelesissa

Kun Kalifornia kielsi vuoden alussa höttömuovikassit, sain mahtavan bonus-syyn hankkia elämääni lisää kangaskasseja ja ulkoiluttaa niittää aiempaakin useammin.

Rakastan kangaskasseja, mikä on madollisesti nähtävillä myös kokoelmani helmien kassialmamaisesta kunnosta. Vaikka olisikin ehkä liioittelua sanoa, että kangaskassit sopivat tilanteeseen kuin tilanteeseen, sopivat ne silti aika moneen tilanteeseen ja kaltaiseni rentoilijan päivittäisiin asuihin.

Kokoelmani uusin yksilö lähti mukaani Portlandista ja edustaa rakkauttani seikkailuja ja kissoja kohtaan. Pienet kultaiset yksityiskohdat tuovat kassiin juuri sopivan ripauksen blingblingiä ja tekevät kassista lähes täydellisyyttä hipovan.


Viimeisimmälle seikkailulle kuvan kassi pääsi eilen, kun piipahdin päiväseltään (öh, aamuseltaan) Los Angelesissa passia uusimassa. Heräsin hieman aamuneljän jälkeen ja lähdin liikkeelle jo reilusti ennen viittä. Alkumatka meni vielä sujuvasti, kunnes 405-tien ruuhkat saivat puhelimeni gps:n houkuttelemaan minut lentokentän takaisille pienille sivuteille. Pääsin kuitenkin perille (etu)ajoissa ja koko homma oli hoidettu jo yhdeksältä, jolloin virallinen passinuusiminaikani oli. Välillä on ikävä tällaista suomalaista tehokkuutta.

Olin ajatellut piipahtavani Santa Monicassa tai Huntington Beachillä, mutta väsymys ja pilvinen sää saivat minut suuntaamaan samantien takaisin kohti San Diegoa. Pahimmat ruuhkat olivat jo ohi, joten olin kotona jo reilusti ennen puoltapäivää, yhteensä noin 5 ja puoli rantintakana vietettyä tuntia myöhemin.

Kotiin päästyäni söin ja katselin telkkarista hömppää, kunnes orava aiheutti sähkökatkon 45 000 san diegolais taloudelle, meidät mukaanlukien. Hyvä syy päikkäreille, joiden jälkeen päiväni lähti uuteen nousuun.

Passin uusiminen on ulkosuomalaiselle pahimmillaan aikamoista säätämistä ja rahanmenoa. Minähän olen suhteellisessa mittakaavassa aika onnekas, kun pääsen kuitenkin ihan päiväseltään passin uusimisreissulle ja Suomen hyvin tiukat standardit täyttävän kuvankin sain otettua kymmenen mailin säteellä. Nyt asia on kuitekin taas hoidossa seuraavaksi viideksi vuodeksi ja kissakassikin pääsi mukanani road trippailemaan.

Kaikille San Diegossa asuville passikuvan tarvitsijoille viellä sellainen vinkki, että Solana Beachilla sijaitsevasta Total Photo -valokuvaamosta saa taasti Suomen vaatimukset vastaavan passikuvan ja kaupanpäällisiksi loistavaa palvelua. Suosittelen!

Monday, July 24, 2017

Sunnuntai-fiiliksen karkotusta

Heräsimme sunnuntaiaamuna aivan liian aikaisin siihen, kun Possu päästeli välissämme hyvin kummallisia ääniä. Hetken aikaa kuulosti siltä, että Possu oli tukehtumaisillaan, mutta ilmeisesti kyseessä oli kuitenkin vain ihan perinteinen karvapallo, joka yritti tehdä viimeistä matkaansa Possun elimistöstä matolle, tai tässä tapauksessa tyynylle. Nukahdimme vielä uudelleen jonkinlaiseen koiranuneen, mutta olo ei ollut kovin levännyt.

Väsyneenä ajatukset kääntyivät tulevaan kiireiseen viikkoon  ja sieltä se sitten iski heti aamupalan jälkeen: perinteinen sunnuntai-fiilis. Ja paha (tupla) sellainen.

Sunnuntai-fiilis ei ole vaivannut minua hetkeen eikä ole ollut yhtään ikävä. Tiedätte varmasti, mistä puhun? Sunnuntai-fiilis on se ahdistava tunne, joka iskee joskus ennen uutta viikkoa, kun ei jostain syystä huvita eikä jaksa. Sunnuntai-fiilis varastaa mukanaan vapaapäivän nautinnon ja antaa tilalle kiikkustuolimaista murehtimista, joka ei vie lopulta yhtään minnekään.

Taistelimme hetken aikaa sunnuntai-fiilistä vastaan sohvalla laiskotellen, kunnes päätimme, että kunnon salitreeni saattaisi olla sittenkin parempi vaihtoehto. No olihan se hetken pienen, ennen kuin päädyimme commissaryyn miettimään viikon ruokia ja etenkin töihin mukaan otettavia lounaita. Blaah. Ajatukset siirtyivät taas tulevaan viikkoon ja etenkin niihin viikon osasiin, joita emme odottaneet laisinkaan innolla.

Palasimme kotiin söimme lounasta ja hioimme sotasuunnitelmaa sunnuntai-fiiliksen karkoittamiseksi. Minä päätin kokeilla joogaa ja Phill videopelejä.

Heitin maailman ylösalaisin, hengitin ja iloitsin uusista taidoistani. Vanha koira on oppinut uusia temppuja maanantaijoogassa! Osaan vihdoinkin vääntää itseni minikorppiin (ja pysyä siinä) ja eilen yllätin itseni nousemalla päälläseisontaan ilman tukea ja apua. Jos ei päällään seisominen olekaan mahdotonta, tuskin sitä on tulevasta viikosta selviäminenkään.

Kun veri oli valunut sopivasti päähän ja murheet kaikonneet varpaita pitkin taivaalle, päätimme kruunata ei-niin-pahan-sunnuntain iltakävelyllä, sushilla ja oluella.


Jälkkäriksi nautimme yhden kalifornialaisen auringonlaskun ja painuimme sittenkin hyvillä mielin ja ajoissa nukkumaan. Hyvästi sunnuntai-fiilis! Toivottavasti ei nähdä taas hetkeen.