keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Ajatus on tärkein

Tänne rapakon taaksekin on kulkeutunut huhu, että Suomi täyttää tänään 100-vuotta. Ulkosuomalaisen voi kuitenkin olla vaikea päästä juhlatunnelmaan, kun yhteiskunta ympärillä elää ihan tavallista keskiviikkoa eikä Suomen itsenäisyystaival herätä kanssakadunkulkijoissa suuria tunteita tai yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. 

Itsenäisyyspäivän juhlintani on ollut aikamoinen sekametelisoppa, mikä kuvaa ulkosuomalaisen elämääni mainiosti.

Vietimme eilen itsenäisyyspäivän aattoa suomikavereitten kanssa nyyttärimeiningillä. Söimme Suomi- (ja muitakin) herkkuja amerikan lipuin koristelluilta lautasilta. 

Tänään päälläni oli Suomi-huppari, mutta töissä kukaan ei tiennyt avustamatta, mitä Suomi tarkoittaa.

Kotiin tullessani sytytin kynttilän, mutta sinivalkoisen sijaan se oli violetti ja tuoksui laventelilta.

Finlandia-hymnin sijaan kuuntelin joululauluja, mutta ajattelin kuitenkin Suomea.

Lautaselta piti löytyä tänään hernekeittoa, mutta työkiireiden vuoksi se vaihtuikin Thai-ruokaan. Jälkkäriksi söin kuitenkin eiliseltä jääneitä pipareita.

Mutta eihän se suomalaisuus yhden päivän teoista ole kiinni. Vaikken olekaan täsmälleen sama Veera kuin se kymmenen tai kuusi vuotta sitten maailmalle lähtenyt tyttönen, en koe olevani yhtään sen enempää enkä vähempää suomalainen nyt kuin Suomessa asuessani. Suomi tulee ikuisesti olemaan minulle tärkeä kotikotikotimaa, joka on antanut minulle hyvät eväät ponnistaa maailmalle.


Hyvää itsenäisyyspäivää ja synttäriä 100-vuotias kaunokainen! Toivottavasti nähdään taas pian!

perjantai 1. joulukuuta 2017

Hyvän aamun pikamunat

Viime viikonloppu oli iiiiihana. Olimme neljä päivää aivan lomalla ja nautimme jokaikisestä tekemästämme asiasta. Täytimme päivämme yhteisillä treeneillä, ystävillä, hyvällä ruualla ja juomalla, kotihommilla ja rentoilulla. Sunnuntai-iltana oli toisaalta ihan älyttömän hyvä fiilis, toisaalta pahin Sunday feeling ever. En halunnut palata vielä arkeen ja tuleva normiviikko tuntui jo etukäteen pikältä.

Kävi kuitenkin niin, että tämä tahmaviikko on rullannut eteenpäin yllättävän nopeasti ja perjantaiaamu pyörähti eteeni aivan puskista.

Tänään on hyvä fiilis! Heräsin virkeänä ennen kelloa ja olin täynnä energiaa. Varmistin energian riittämisen koko aamuksi pikaisella aamutreenillä ja kahdella herkkuleivällä. Himoni maapähkinävoin/mantelivoin ja omenan yhdistelmään ehkä jo tiedättekin, mutta tänään lisäsin lautaselleni pienen twistin kananmunan ja avocadon muodossa.

Useimpina aamuina en ole näin pirteä ja tuottelias, joten arkiaamupalojeni on oltava super nopeita. Niin nopeita, etten jaksa, kerkiä tai viitsi edes paistella tai keittää munia avocadon kaveriksi. Olen kuitenkin keksinyt ongelmaan ratkaisun, joka kuulostaa aika kamalalta, mutta toimii: mikrossa kypsennetty kuppimuna.

Olin pitkään mikromunaa vastaan, sillä ajattelin sen olevan kumimaisen nihkeää. Väärässä kuitenkin olin ja pienen hienosäädön jälkeen olen löytänyt juuri sopivan metodin ja minuuttimäärän meidän mikron tehoille.

Näin se kaikessa yksinkertaisuudessaan menee:

Riko muna pieneen kuppiin tai kulhoon, vispaa haarukalla munan rakenne rikki, lisää pikkutilkka maitoa sekä halutessasi ripaus suolaa ja pippuria. Meidän mikron tehoilla yksi muna saa pyöriä mikrossa ensin 40 s. ja sitten kääntämisen jälkeen vielä n.20 s. lisää.


Nam, nam! Näillä eväillä jaksoi helposti lounaaseen ja hyvää fiilistä on riittänyt ihan iltaan asti. Huomenna aamuksi vielä töihin ja sitten alkaa täälläkin (ihana) viikonloppu.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

The pantry

Niin kuin ehkä tiedätte ja muistatte, olemme ahkeroineet viimeisen puolentoista vuoden aikana useiden puuprojektien kimpussa. Teimme patiollemme sohvan ja sängyn ja kumpaankin makuuhuoneeseen uudet vaatekaapinsisällöt. Phill on ollut projektien suunnittelija ja päätoteuttaja, mutta olenpa minäkin saanut hioa sormeni sileiksi, avustaa kriittisillä hetkillä mustekalamaisissa asennoissa ja maalata sydämeni kyllyydestä.

Isommista projekteista viimeisin, ruokakomero aka pantry, on ollut autotallissamme kesken useita kuukausia. Kävi meinaan klassisesti niin, että ensin lopahti into ja sitten katosi aika.

Alkukesästä Phill sai rutistettua kasaan tarvittavan määrän intoa ja aikaa ja viimeisteli kaapin maalausta vaille valmiiksi. Kannoimme kaapin sisälle ja siinä se sitten jökotti keittiön nurkassa muutaman lisäkuukauden tyhjänä ja maalaamattomana.

Noin kuukausi sitten otimme itseämme vihdoin niskasta kiinni ja maalasimme kaapin kahdella eri sävyisellä maitomaalilla (milk paint) ja pehmensimme sävyn lopuksi kostealla pesusienellä. Tavoitteemme oli mätsätä kaappi viereisen kirjahyllyn kanssa, mikä ei ollut ihan helpoin mahdollinen tehtävä, mutta onnistui kuitenkin hämmentävän hyvin.

Eilen viimeistelimme urakan käsittelemällä maalatun kaapin shellacilla, jotta vesiliukoinen maali ei kärsisi keittiön roiskeista. Halusimme valita mahdollisimman luonnonmukaisen pinnoitteen, sillä kaapissa on tarkoitus säilöä ruokatarvikkeita enkä myöskään ihmettelisi yhtään, jos jompi kumpi kissoista päättäisi jossain vaiheessa maistaa kaappia.


Kauan siinä kesti, mutta tulipahan lopulta valmista. Eikä tullut muuten yhtään hullumman näköinen!

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Kiitollinen

Klo 18:51 keskiviikkoiltana puhelin soi. Phill on saapunut kuivalle maalle turvallisesti ja on nyt matkalla kotiin. Olen yrittänyt saada puhelimen soimaan koko päivän ajan silkalla tahdonvoimalla ja nyt yritykseni palkitaan viimein.

Olen kiitollinen siitä, että mies on turvallisesti kotona ja siitä, että meillä on nyt neljän (vapaa)päivän verran yhteistä aikaa. Ajatukseni ovat olleet tällä viikolla toistuvasti argentiinalaisissa kanssavaimoissani. Toivo kadoksissa olevan sukellusveneen löytymisestä ajoissa alkaa käymään vähiin ja se tuntuu ihan hirmuisen pahalta. En elä jatkuvassa pelossa silloin kun Phill on uppeluksissa, mutta kyllä se aina välillä käy mielessä, että mieheni työ ei ole ehkä niitä maailman turvallisimpia.

Pelot ja murheet saavat jäädä nyt kuitenkin taka-alalle onnen, ilon ja kiitollisuuden tieltä. USA:ssa juhlitaan huomenna lempparijuhlaani Kiitospäivää enkä voisi olla juuri onnellisempi. Kokoonnumme yhteen isolla ja kansainvälisellä porukalla kera uusien ja vanhojen ystävien. Vanhaa kunnon friendsgivingiä on vaikea päihittää.


Ihanaa Kiitospäivää kaikille sitä juhliville ja teille muillekin! Yritetään muistaa, että joka päivä tapahtuu jotain, josta voi olla kiitollinen.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Ihan metsässä

Olen kärsinyt tänä syksynä akuutista luonnon puutteesta. Puutostila on oirehtinut levottomuutena ja ärtyneisyytenä, samaten kuin puutostilan syykin: kiire.

Viikko sitten lauantaina lääkitsin oireitani metsäretkellä Palomar vuorelle ja jummi, että teki hyvää. Palomar vuorelta löytyi vielä rippeitä ruskasta, hiljaisuutta, metsän tuoksua ja valtavasti hyvää mieltä.










Itsestään huolehtimista ei saisi koskaan laiminlyödä. Kaikkein vähinten silloin kun on kiire. Metsäterapia on parasta terapiaa.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Yksin kotona

Mitä tapahtuu, kun Veera jää yksin kotiin?

Saatan keksiä perjantai-iltana kahdeksalta, että minun on ihan pakko saada otsis just nyt heti. En kuitenkaan tarttunut saksiin vaan varasin ajan kampaajalle netin kautta juuri silloin heti.


Nyt on sitten taas otsis, josta tykkään tosi paljon ensimmäiseen tuuliseen päivään asti.

Saatan kiusata Possua ihan yhtä paljon kuin Possu kiusasi minua tänään (aikaisin) aamulla. Possu päätti meinaan ensin herättää minut tunti ennen herätyskellon pärähdystä ja istahtaa sitten jalkojeni päälle kesken selkätreeniin kuuluvan jalkojen nostelun. Kostin, mutta Possua ei näyttänyt haittaavan.


Saatan järkätä nyyttärit community collegelle, koska porukassa syöminen on niin paljon kivempaa ja oppilaideni joukosta löytyy uskomattomia kokkeja. Tällä kertaa söin tajuttoman hyvää vietnamilaista ja intialaista ruokaa.

Saatan saada sydärin kun makuuhuoneen lattialta löytyy kuollut hiiri. Onneksi on kaksi kissaa, jotka osaavat nähtävästi metsästää muutakin kuin kärpäsiä. Saatoin myös koota itseni ja kantaa kuolleen hiiren ulos roskikseen.


Saatan katsoa taas kerran ihan liikaa House Hunterseja, vaikka tällä kertaa ei olekaan mitään hinkua muuttaa yhtään minnekään.

Saatan mennä huomenna shoppailemaan pikkujoulumekkoa.

Saatan löytää yksin olosta kivojakin puolia, vaikka pikkuisen (kova) ikävä jo onkin.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Voi taivas

San Diegon taivas on antanut tällä viikolla parastaan ja hohkannut aamuin illoin oranssina, keltaisena, purppurana, pinkkinä, violettina ja kaikkea siltä väliltä.



Ihan joka ilta, tai varsinkaan aamu, en ole ennättänyt ulos asti taivasta ihailemaan, mutta sen verran kuitenkin, että olen hukuttanut instagram-tilini taivaskuviin ja puhelimen muistista löytyy vähintäänkin kymmenen lisää. Neljä San Diegossa vietettyä vuotta ei ole ollut tarpeeksi laimentamaan auringonlaskujen viehätystä ja hyvä niin. Ammennan niistä onnea ja energiaa mielelläni vaikka joka päivä elämäni loppuun saakka.


Luonnon kauneutta ja rentouttavaa vaikutusta ei voi päihittää ja siksipä ajattelimme suunnata viettämään harvinaista lauantaivapaata, ja vielä harvinaisempaa yhteistä vapaata, metsään. Kokonaiset viikonloput ovat nykyään niin harvinaista herkkua, että pelkkä ajatuskin tästä meneillään olevasta kolmipäiväisestä viikonlopusta on vetänyt suupieliäni ylös niinä pimeinä aamuina, kun herätyskello on soinut jälleen kerran aivan liian aikaisin.



Ihana syksy! Minä tykkään sinusta ihan valtavasti!

P.S. Auringonlaskujen lisäksi kuvat tarjoavat kattavan pläjäyksen meidän naapuruston katumaisemia. Tältä meidän kulmilla näyttää.