Monday, February 29, 2016

Herkku

Sunnuntai-iltana teki mieli jotain hyvää, mutta Suomi-karkkeja pursuilevasta kaapista ei löytynyt mitään mieleistä. Päätinpä sitten tehdä pitkästäaikaa kaikkien vegaanien ja paleodiettailijoiden trendiherkkua, avocado vanukasta. Minun versioni ei ollut tosin paleo eikä vegaani, sillä en jaksanut lähteä kauppaan ostamaan kookos- tai mantelimaitoa, kun kaapista löytyi kuitenkin ihan tavallista lehmänmaitoa.

Inspiraation pohjana toimi tämä Minimalist Bakerin ohje, jota muokkailin pikkuisen omaan makuuni ja kaapin sisältöön sopivaksi.

eli tässä oma versioni:

1,5 avocadoa
1   banaani
1/2 cups makeuttamatonta kaakaojauhetta (cocoa)
2 lusikallista maapähkinävoita
loraus agave nectaria
pikkuloraus bourbonilla maustettua vaahterasiirappia
1/4 cups maitoa

Kaikki blenderissä sekaisin ja sitten herkuttelemaan.



Oli muuten sen verran täyteläistä, ettei tarvinnut kovinkaan paljoa syödä, kun makeanhimo oli jo kadonnut. Onneksi tämä säilyi ihan hyvin jääkapissa ainakin yhden yön yli. Huomenna voin sitten testata, toimiiko se vielä kahden päivän vanhanakin. Toivotaan parasta, sillä olihan se aika herkkua!

Saturday, February 27, 2016

Aloittelijan tuuria

Kerkisin tallaamaan eteläisen Kalifornian polkuja kaksi ja puoli vuotta törmäämättä yhteenkään käärmeeseen. Tähän (ei niin ikävään) puutteeseen saatiin muutos tänään, kun teimme Raijan kanssa hyvin läheistä tuttavuutta polulla lököttelevän pötkylän kanssa. Raija meinasi tarjota nilkkansa suoraan käärmeen suuhun, mutta minun sievä kiljaisuni pelästytti meistä kaikki. Raija pomppasi takaisin turvaan eikä käärme onneksi pompannut perässä. Aloittelijan tuuria, saattaisi joku sanoa.

Siinä me sitten seisoimme parin metrin päässä käärmeestä ja mietimme, miten toimia. Käärmeellä ei ollut kiire minnekään eikä meillä ollut suurta innostusta kokeilla, voisiko käärmeen yli astella toisenkin (tai siis kolmannen) kerran ilman puraisua. Päätimme odotella hetken ja valokuvata selkämme takana aukeavaa kukkaketoa. Olimme kuitenkin sen verran epävarmoja uuden ystävämme mielentilasta ja myrkyllisyysasteesta, että päätimme pitää vuoronperään vahtia. Eihän sitä tiedä, mitä tuollainen käärme päättää selkämme takana puuhailla...

(Varoitus: Kehoitain kaikkia käärmekammoisia jättämään kuvat väliin!)






Kalkkarokäärme, huomattavasti vaarattomampi Gopher snake vaiko kenties vaihtoehto C ?

Hetki jos toinenkin siinä taisi vierähtää toisiamme tuijotellen, ennen kuin käärme jännitti häntänsä (pyrstönsä, peräpäänsä minkälie?) ja luikerteli etanamaista vauhtia pusikkoon. En tiedä, mikä kaveria vaivasi, mutta jotenkin tuntui, ettei se ollut ihan elämänsä kunnossa. Käärmeen työnnettyä itsestään puolet pusikkoon, uskalsimme vihdoin hiipiä ohi polun kauimmaista reunaa seuraillen. Matka jatkui tutisevin koivin, jokaista tikkua ja rapinaa säikkyen.










Käärmeestä huolimatta luonnossa talsiminen teki hyvää sekä ruumiille että sielulle. Tuntui taas ihan kesältä!

Thursday, February 25, 2016

Taas mennään, mutta miten?

Onneksi on tämä blogi. Vanhojen kirjoitusten joukosta kun voi joutua etsimään itselleekin joskus neuvoja. Ja nyt sitä apua toden totta kaivataan! Miten ihmeessä se onnellinen erossaolo oikein sujuikaan? Se sellainen iloisen onnellinen ikävä?

Viimisen reilun vuoden aikana olemme olleet vain yksittäisiä päiviä ja muutaman kokonaisen viikon toisistamme erossa. Ja vitsit, että se on ollut kivaa ja helppoa!

Sekin on ollut koko ajan kuitenkin tiedossa, että ennemmin tai myöhemmin elämämme muuttuu taas. Tarkoitus oli tähdätä siihen myöhempään, mutta muutimmekin sitten yhdessä silmänräpäyksessä mielemme. Joskus kun käy niin, että eteen tupsahtaa (kovan työn tuloksena) mahdollisuuksia, joille ei saa sanoa ei, vaikka se veisikin meistä toisen hetkeksi pois kotoa.

Päällimmäisin tunteeni on innostus, mutta on minulla tietenkin myös jäätävä ikävä. Annoin itselleni luvan rypeä ikävässä yhden päivän, mutta jaksoin lopulta vain pari tuntia. Ei siinä ole mitään järkeä. Juoksulenkistä tulee paljon parempi mieli. En ole kuitenkaan raaskinut siivota vielä Phillin pakkaussotkuja, sillä sinne tänne ripotellut kengät, sukat ja univormun osaset saavat kodin tuntumaan asteen verran lämpimämmältä. Sängyn toinen puolikin on jo hautautunut parissa illassa tavaroiden alle. Ehkä sekin saa minut jotenkin alitajuisesti kuvittelemaan, että siinä vieressä nukkuu joku. Tai sitten (todennäköisemmin) olen vaan sotkevaa tyyppiä.

Kun Phill ei ole näkemässä...

Eiköhän tämä taas tästä. On tähän ennenkin totuttu ja omalla kummallisella tavallaan jopa hyväksi havaittu. Osaanpa sitten taas arvostaa hetken aikaa jokaista yhteistä hetkeä entistäkin tarmokkaammin.

Wednesday, February 24, 2016

Minä ja kaikki muut

Tuntuuko teistä koskaan kummalta tehdä jotain itselle harvinaista ja huomata, että sadat tai tuhannet muutkin ovat juuri samalla hetkellä samoissa puuhissa?

Istuskelet aamuvarhaisella rannalla ja meri on mustanaan aamuvirkkuja surffareita. Eikö kukaan enää nukukkaan aamuisin pitkää?

Menet sunnuntaiaamuna klo 10 elokuviin ja elokuvasali pursuilee liitoksistaan. Onko aamuelokuvissa käynti kaikille muille ihan normijuttu?

Ajelet ennen aamuviittä lentokentälle. Tiet ovat hiljaisia, mutta lähtöhallissa tuntuu, että vähintään puoli kaupunkia onkin saapunut lenkokentälle seuraksesi. Minne kaikki ovat matkalla? Miksi juuri tänään, juuri nyt?

Menet tiistai-iltana teatteriin. Teatterin ovet imevät juhlapukuista teatterikansaa kuin musta-aukko konsanaan. Loppuun myydyn näytöksen jälkeen astut ihmisvirran mukana kadulle, mutta parin korttelin päässä on jo ihan hiljaista. Teatterissa oli lauantaitunnelma, kaduilla ihan tavallinen tiistai. Seuraavana aamuna mietit, miten tiistai-illan kulttuuriväki selviää keskiviikoista kunnialla.

Ajelet Utahissa keskellä aavikkoa. Tie kiemurtelee korkealle kalliolle, josta näkee pitkälle kaikkiin suuntiin. Näet vain kaksi muuta autoa. Jatkat matkaa määränpäähäsi, kanjonin näköalapaikalle, jonka ihmispaljous hämmentää. Mistä ihmeestä nämä kaikki ihmiset tulivat, kun tiellä ei näkynyt ketään? Ja miten ihmeessä kaikki nämä ihmiset löysivät tänne, kun itse kuulin paikasta vasta eilen?

Lista jatkuu loputtomiin...





Tämä oman elämänsä erityinen onkin suuremmassa mittakaavassa aika tavallinen. 

Sunday, February 21, 2016

Sprinttailua JFK:lla

Lentolippuja varaillessani katselin hieman huolestuneena New Yorkin JFK:lle tarjottavia vaihtoaikoja. Mennessä 1h 40 min, takaisintullessa 2h kaikkine maahantulokiemuroineen. Päätin kuitenkin luottaa Finnairin/AA:n tarjoamiin yhteyksiin, sillä se oli selkeästi haluamani hintaluokan yhdistelmistä paras. Toinen vaihtoehto olisi ollut lentää Turkin kautta yli 30 tunnin matkustusajalla tai yrittää vaihtaa konetta Heathrowlla tunnissa: mission impossible.

Juoksuksi ja säätämiseksihän homma meni, mutta perille kuitenkin pääsin - kumpaankin suuntaan. Menomatkasta jo kerroinkin ja nyt sitten vuorossa tarinan jatko-osa siitä, miksi hyvä juoksukunto näyttää tulevan JFK:lla tarpeeseen.

Finnairin lento lähti Helsinki-Vantaalta myöhässä eivätkä tuuletkaan olleet tällä kertaa suotuisia. Lentokoneen kapteeni kertoi jo kiitoradalla, että tulisimme saapumaan New Yorkiin selkeästi myöhässä. Mutta eihän sille mitään vielä tuossa vaiheessa voinut. Päätin olla murehtimatta ja ottaa rennosti. Saatoin jopa katsoa kolme elokuvaa putkeen...

New Yorkissa kone tyhjeni tällä kertaa nopeasti, mutta se ei tuntunut kovinkaan suurelta lohdulta, kun seuraavan koneen boardingiin oli aikaa reilu viisitoista minuuttia. Eh, ei taida ihan riittää JFK:lla. Päästyäni koneesta ulos bongasin kuitenkin One Worldin agentin, joka antoi minulle ja muille tiukan vaihtoajan kanssa kärvisteleville matkaajille oranssin läpyskän, jonka piti taata tavallista nopeampi seikkailu JFK:n maahantulo- ja turvamuodollisuuksien läpi. Samalla minulle selvisi, että koneeni boardingiin olikin puolituntia ja lähtöön tunti. Virkailija vakuutteli sen riittävän, mutta itse en ollut asiasta aivan yhtä vakuuttunut.

Maahantulohallissa totesin olleeni oikeassa, sillä siellä vallitsi ryysis ja kaaos. Minut ohjattiin oranssin läpyskäni kanssa kansalaisille tarkoitettuun jonoon, joka kiemurteli viidellä mutkalla ja päätyi tasan kahden virkailijan eteen. En tuntenut oloani kovinkaan etuoikeutetuksi. Varsinkin kun silmiini osui aika monta muutakin oranssia läpyskää.

Haluni päästä kotiin vielä saman illan aikana oli kova, joten päätin olla hyvin epä-Veeramainen ja pitää itsestäni sekä oranssista kultakimpaleestani kovaa ääntä. Nähdessäni One Worldin agentin, pidin joka kerta huolen, että he näkivät vauhtipassini ja kuulivat, että lentoni lähtee jo kuudelta. Aluksi minun käskettiin vain pysyä jonossa, kunnes lopulta tärppäsi ja minut ohjattiin muutaman muun oranssin kanssa itsepalveluautomaattien luo. Itsepalveluautomaatin etu on minulle edelleenkin mysteeri, sillä jouduin silti jonottamaan vielä kiltisti myös maahantulovirkailijan tiskille sekä tulliin. Pääsin kuitenkin nyt huomattavasti lyhyempään jonoon, jossa pidin juuri nyt boardaavasta lennosta taas kovaa ääntä ja pääsin lopulta jonon ohi seuraavalle vapaalle luukulle.

Valitettavasti luukku jolle päädyin ei ollutkaan se paras mahdollinen. Virkailija oli syönyt sekä etanan että sitruunan ja tenttasi minua jopa enemmän kuin ajalla ennen green cardia. Missä asun, mitä teen työkseni, missä olin, miksi, kuinka kauan... Ihan normikysymyksiä, mutta niitä oli paljon ja ne esitettiin hitaasti ja hymyttömästi. Ei auttanut edes se, että asettelin oranssin läpyskäni keskelle tiskiä - vinkki, vinkki, olisi vähän kiire. Sormenjäljet ja kuvakin otettiin uudelleen, vaikka ne olikin napattu jo kertaalleen itsepalvelutiskillä seikkaillessani.

Siinä vaihessa kun pääsin vihdoin kuulustelusta läpi, odotteli laukkuni jo hihnan vieressä, laukkumeren keskellä. Musta matkalaukkuni ei varsinaisesti hypännyt esiin viidenkymmenen muun mustan laukun joukosta, eikä apua ollut myöskään siitä, että minua aiemmin auttanut virkailija puisteli päätään minut nähtyään. Still here? Good luck...

Tulli meni onneksi nopeasti ja heittämällä eikä laukkujen pudotuspisteessäkään ollut juurikaan jonoa. Heilautin laukkuni hihnalle ja sprinttasin villapaidassani turvatarkastukseen. Turvatarkastuksessa heiluttelin taas oranssia lippuani ja pääsin kuin pääsinkin kiireisten ihmisten jonoon. Jono tyssäsi kuitenkin kuin seinään ja turhautumiseni alkoi olla huipussaan. Aikaa koneen lähtöön oli n.10min eikä minulla ollut hajuakaan oliko portti enää edes auki. Virkailija päästi minut kuitenkin lipun tarkastuksesta eteenpäin ja ilmassa oli taas pientä toivoa. Toivo muuttui iloksi, kun tuttu agentti tuli saattamaan minut koko jonon ensimmäiseksi. Kerkeisinkö ehkä sittenkin?

Turvatarkastuksen jälkeen juoksin terminaalin läpi kuin tuuli. Kaduin villapaitaani ja mietin, olisko sittenkin kannattanu tarkistaa lähtöportti vielä kertaalleen. No olisi tietenkin. Ei siksi, että portti olisi vaihtunut viime hekellä vaan siksi, että olisin säästynyt aika monelta hikipisaraltani. Jatkolentoni olikin nyt 1,5 tuntia myöhässä. Hyvä niin. Saavuin meinaan portille kaksi minuuttia ennen alkuperäistä lähtöaikaa. 


Eli mitä tästä opimme? Älä pukeudu villapaitaan. Valmistaudu juoksemaan. Pidä huoli, että saat koneesta poistuessasi oranssin läpyskän (One World-lennot). Älä luota siihen, että oranssi läpyskä vielä yksistään tekisi ihmeitä. Pide itsestäsi ääntä, mutta ole kohtelias. Hymyile, mutta vaadi. Älä näytä hermostuneelta, sillä se tulkitaan helposti väärin. Tarkista portti ja lähtöaika tasaisin väliajoin, vaikka olisikin kova kiire. Juokse. Ja muista se hiton oranssi läpyskä.

Tuo kuva on muuten esimerkki siitä, mihin ihan tavalliset point and shoot -kamerat pystyvät nykyään. Kuva on otettu Cowles mountainin huipulta, joka sijaitsee (linnuntietä) noin kymmenen mailin päässä San Diegon keskustasta. Melkoinen zoomi, eikö vaan!?

Friday, February 19, 2016

Sää ja mää - harmaata ja valkoista

Suomessa tuli puhuttua paljon säästä. No tietenkin. Surettiin olematonta talvea, ihmeteltiin pulleita pajunkissoja, muisteltiin muutaman viikon takaisia paukkupakkasia ja iloittiin taivaalla leijuvista lumihiutaleista tai pilven takaa kurkistelevista auringonsäteistä.

Perjantaina Helsingissä oli harmaatakin harmaampaa, taivaalta satoi kaikenlaista märkää eikä kauppatorin hyytävän kosteaa kylmyyttä uhmanneet muut kuin Veera ja muut japanilaisturistit. Mutta kumman kaunis Helsinki on harmaanakin.












Riihimäen harmaus oli loppuviikosta  asteen valkoisempaa. Pieni lumipeite teki ihmeitä ja päässä alkoi kaikumaan muutakin kuin vanha `Ruma kuin Riihimäki´ -sanonta. Nuo asemanseudun vanhat puutalot ovat aika symppiksiä!




Viikonloppuna matkustin junalla ja autolla Keski-Suomeen. Matkalla löytyi aurinko ja periltä kadoksissa ollut talvi. Lumihangessa hyppiessäni muistin taas, miltä kengänsuusta sisään eksynyt lumi tuntuu. Jep, kylmältä ja märältä.

 







Monenlaista säätä ja maisemaa mahtui tähänkin helmikuiseen Suomi-reissuun, vaikken Laukaata pohjoisemmaksi kerinnytkään. Voisin hyvinkin harkita ajoittavani matkani talveen vastakin, ainakin niin kauan kun lumi ja kylmyys eivät kuulu arkeeni. Vastakohdat viehättävät, vaikka sandaalit istuvatkin jalkaani huomattavasti talvikenkiä paremmin.

Wednesday, February 17, 2016

Mitä mielessä Suomessa

Ennen Suomeen lähtöä päätin pyhästi olla miettimättä ja listaamatta asioita, jotka ovat jotenkin erityisen suomalaisia, kumman tuttuja tai erilaisia kuin Amerikassa. Mutta eihän siitä mitään tullut, päässäni kun tuppaa pyörimään aina kaiken näköistä.

Tällaisia asioita päähäni sitten putkahti:

  • Olen vähän kateellinen Suomen vesijohtovedestä. Se on kylmää ja lämmintä samantien. Se maistuu hyvältä, ei sisällä mieletöntä kemikaalikoktailia ja tulee hanasta paineella. Siis, olen todella kateellinen  Suomen vesijohtovedestä.
  • Hätkähdin monta kertaa nähdessäni pieniä koululaisia kadulla ilman vanhempiaan. Teki mieli mennä auttamaan, kunnes muistin sen olevan ihan normaalia.
  • Keskustelin Suomessa USA:n presidentin vaaleista enemmän kuin yhdenkään amerikkalaiskaverini kanssa (Phill poislukien) koko talvena. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon ne puhututtavat Suomessakin. Meidän amerikkalaisissa kaveriporukoissa ollaan aika varovaisia poliitikasta puhumisen suhteen.
  • Kaukojunien lipunmyyntisysteemi oli muuttunut. Hitsit, että on kallista, jos ostat lipun sunnuntai-iltana juuri ennen junan lähtöä. Tosin positiivisena puolena se, että Suomen junat ovat oikeasti kivoja ja vieruskaveri saattaakin osoittautua vanhaksi tutuksi. Terkkuja matkakaverille!
  • Kaupan kassajonossa tai Otto-jonossa seistään todella kaukana edessä olevasta. Siksipä lattiasta saattaa löytyä jopa ohje, mihin suuntaan tämä tarpeettoman pitkä jono pitää  muodostaa, jottei se tuki kaupan käytäviä.
  • Kahvi sopii kaikkiin vuorokaudenaikoihin ja joka tilanteeseen, mutta sen kanssa ei kävellä edelläänkään kadulla. Aamuisessa lähijunassa kukaan ei hörppinyt kahvia, mutta joku pukumies nuoli kyllä nautinnollisesti jogurttipurkin rippeitä. Siis ei pelkästään sitä kantta, vaan ihan koko purkin.
  • En muista edelleenkään kummassakaan maassa, mihin suuntaan ovet avautuvat. Yleensä aina väärään suuntaan. Ja vitsit, että suomalaiset ovet ovat painavia! Täyttä puuta selkeästikin.
  • En osaa sanoa vanhempien luona, sillä koti on aina koti. Ja kodilta se tuntuukin. Sun jääkaappi on mun jääkaappi, vai miten se menikään?

Talvisesta kuvasta huolimatta, on tämän hetkinen ympäristöni aika monta astetta kesäisempi. Palasin myöhään eilen illalla kotiin San Diegoon, jossa minua odotti kesä ja  muutenkin lämmin vastaanotto. Hassua kuinka nopeasti sitä voikaan sujahdella paikasta ja kielestä toiseen ja siltikin todeta olevansa aika kotonaan.

Monday, February 15, 2016

Halutut ja ei-halutut vieraat

Varatattuani muutama viikko sitten lennot Suomeen, ilmoitin samantien ystävilleni ja perheelleni lähestyvästä yllätysreissusta. Uutisten tuoma onni ja innostus saivat oloni tuntumaan tärkeältä ja rakastetulta. Minua oli selkeästikin kaivattu.

Eikä tuo onni jäänyt pelkäksi puheeksi. Olen nauttinut olostani ja etenkin siitä, että tunnen kuuluvani joukkoon, aivan kuin ennenkin. Elämä jatkuu silloinkin kun minä olen siellä ja muut täällä tai tuolla, mutta se ei ole tuntunut tällä viikolla ollenkaan pahalta. Olemme muistelleet vanhoja, täyttäneet kahden vuoden aukkoja ja rakentaneet uutta. Ystävyys on jatkunut ja niin kovin monet asiat ja ihmiset ovatkin olleet loppujen lopuksi aivan entisellään.

Kaipaan Suomesta lähinnä ihmisiä, vaikka joskus tuleekin ikävä myös Suomea. Tunne taitaa olla molemminpuolinen: Suomesta löytyy edelleenkin useita ihmisiä, jotka kaipaavat minua, mutta valtiota ei taida paljoa heilauttaa, missä minä seikkailen. Siltä ainakin tuntuu, kun lueskelen sisäministeriön lakiehdotusta perheen yhdistämislakia koskien.

Jos lakiehdotus menee läpi, ei meidän tarvitse enää edes harkita Suomeen muuttoa. Ulkomaalaisen puolison saisin tuoda 1700 € nettotuloilla, mies ja kaksi lasta vaatisikin sitten jo 2600 €. Maisterin tutkinto tai ei, varhaiskasvattajan rahat eivät riittäisi millään ihan tavallisen kokoisen perheen tuomiseen.

Suomeen muuttaminen ei ole meille tällä hetkellä ajankohtaista, mutta lakiehdotus tuntuu silti pahalta ja epäoikeudenmukaiselta. Jos ei suomalainen korkeastikoulutettu henkilö voi tuoda perhettään maahan, ei oleskeluluvan saaneilla pakolaisilla ole toivoakaan saada vaimojaan ja lapsiaan turvaan ja elää yhdessä. Perheenjäsententen erottaminen ei voi olla kenenkään etu eikä ainakaan inhimillistä, oli kyse sitten Suomen kansalaisesta, turvapaikanhakijasta tai kiintiöpakolaisesta.

Numeroiden takana on oikeita ihmisiä ja tällä kertaa minä olen niistä yksi. Onneksi kyseessä on kuitenkin vielä toistaiseksi ehdotus, joka osoittaa tosin jo olemassaolollaan sen, mihin suuntaan Suomen asenne maahanmuuttoa kohtaan on matkalla.

Keski-Suomen talvea ja kauneutta

 Katsotaan miten käy, saammeko päättää ihan itse muutammeko jonain päivänä Suomeen vai tehdäänkö päätös meidän puolesta. Ennen minkään päätösten tekoa aion kuitenkin vetää syvään henkeä ja nauttia ympärilläni olevista ihmisistä vielä hetken, ennenkuin sinivalkoiset siivet vievät minut taas huomenna ison meren toiselle puolelle.


Friday, February 12, 2016

R-juna Riihimäelle

Perjantai-illan klo 21.19 R-juna Riihimäelle

Istahdan junaan tuttuun aikaan. Aikataulut eivät ole muuttuneet ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka hinnat ovatkin tuplaantuneet. Junan lipunmyyntivaunu täyttyy nopeasti eikä tyhjiä paikkoja jätetä. Paikallisjunien ihmiset ovat tottuneet uhmaamaan suomalaisten omantilantarvetta, vaihtoehtoja ei ole. Viereeni istahtava mies istuu kassini päälle. Ei pyydä anteeksi eikä reagoi, kun kiskon pussukkani turvaan.

Vastapäätäni istuva keski-ikäinen nainen kaivaa kassistaan ison irtokarkkipussin. Perjantaipussin huumaava tuoksu täyttää vaunun ja saa minut kaipaamaan karkkia ensimmäisen kerran tämän reissun aikana. Pitäähän ne matkakarkit olla, oli ikää sitten viisi tai viisikymmentä.

Käytävän toisella puolella portugalia puhuva kaksikko yrittää ostaa konduktööriltä yhden aikuisen ja yhden alle 16-vuotiaan lipun englanniksi. Konduktööri hämmentyy eikä ymmärrä. Kaksikon vieressä istuva suomalainen nainen tulkkaa ja auttaa ystävällisesti. Kaikki saavat oikeanlaisen lipun.

Jossain selkäni takana istuu joukko Ruotsin tai Tallinnan risteilyltä palaavia naisia. Naiset soittelevat kyytejä kotiin Keravan asemalta. Ruotsi ja suomi soljuvat puhelimeen sulavasti sekaisin. Joku naisista päästää suustaan V-sanan, mikä saa matkakumppanit hämmentymään ja hyssyttelemään.

Minä kuuntelen musiikkia kuulokkeilla ja tuijottelen ikkunasta ulos. Oikeasti tarkkailen ikkunan kautta heijastuvia kanssamatkustajiani. Yritän arvailla, kuka on tulossa töistä ja kuka viihteeltä, kuka on Keravalta ja kuka Riksusta.

Hyvinkäällä huomaan olevani vaunussa yksin. Riihimäen seiskalaituri täyttyy kuitenkin vielä junasta purkautuvista kanssamatkustajista. Taivaalta tulee räntää.


Ulkoriihimäkeläinen tuntee olonsa kotoisaksi. Jotkut asiat eivät muutu koskaan.

Tuesday, February 9, 2016

Jumista Suomeen

Uskomatonta, mutta totta, istuskelen tällä hetkellä tuijotellen tuttuakin tutumpaa maisemaa Riihimäellä. Matkalla näytti meinaan uhkaavasti siltä, etten olisi päässyt perille vielä tiistaiaamuna. Vanha ystäväni huono matkustusonni päätti liittyä taas pitkästä aikaa seuraani.

Lensin tällä kertaa San Diegosta New Yorkin kautta Helsinkiin. New Yorkissa vaihtoaikaa oli 1h 40min, mikä olisi kyllä riittänyt ruhtinaallisesti, jos emme olisi jumittaneet lähes kahta tuntia koneen sisällä saapumisporttimme edustalla.

Ensin odotimme, että portilla lähtöä tehnyt kone saatiin sulatettua jäästä ja sen jälkeen ongelmia tuotti jumittunut silta. Siltaa yritettiin korjata turhaan reilun puolen tunnin ajan, kunnes meidät päätettiin hinata toiselle portille. Kun kaikki puretut tavarat ja lentokenttätyöntekijät olivat jo odottelemassa uudella portilla, saatiin silta yllättäen korjattua ja päätimmekin jäädä alkuperäiselle portille. Muuten hyvä, mutta menihän siinä sitten taas hetki ennen kuin työntekijät ja puretut tavarat palautuivat takaisin luoksemme.

Syöksyessäni viimein koneesta ulos, olisi jatkolentoni pitänyt olla jo kiitoradalla, mutta kaikeksi onneksi kone odottelikin minua (ja paria muuta) lähes viereisellä portilla. Juoksin täysiä portille ja kerkisin kuin kerkisinkin koneen kyytiin.

Loppujen lopuksi ei olisi tarvinnut edes juosta, sillä istuimme jälleen koneen sisällä lähes kaksi tuntia pääsemättä lähtöporttia pidemmälle. Tällä kertaa odottelimme ensin takanamme olleen koneen jään sulatusoperaation päättymistä ja sitten alkoi tietenkin sataa lunta ja meidänkin koneemme piti sulattaa ennen lähtöä. Enää ei kuitenkaan haitannut, sillä pötköttelin onnellisena ihkaomalla penkkirivilläni ja nukuin. Ei haitannut edes se, että koneen viihdejärjestelmä oli rikki, sillä viihdyin vallan mainiosti sekä kirjani että unieni parissa.

Kroppani elää tällä hetkellä hyvin hämmentyneessä tilassa. Kaiken nukkumisen jälkeen minua ei oikeastaan väsytä, vaikka jokainen soluni huutaakin, että nyt on vasta aamuyö. Mieleni tahtoo karjalanpiirakoita, mutta vatsani on hieman toista mieltä: Kuka nyt keskellä yötä söisi?


Perillä on kuitenkin mukava olla ja rytmitkin palautuvat varmasti pian normaaleiksi. Missäänhän ei tunnetusti nukuta yhtä hyvin kuin äidin ja isän luona.

P.S. Tuo Adams Avenuelta bongaamani ankkahan ei liity tarinaan millään tavalla, mutta on sen verran hyvää mieltä tuova tapaus, että sopii ainakin tämän hetkiseen tunnelmaan. Kirjaimellista katutaidetta.








Saturday, February 6, 2016

Kalifornialaistunut vaatekaappi

Mistään ei huomaa yhtä hyvin vaatekaappinsa kalifornialaistumista kuin siitä, että helmikuisen Suomi-reissun varalle pakatessaan huomaat, että...
  • Lähes kaikki housusi ovat nilkkapituisia
  • Sukkalaatikosta löytyy vain varrettomia urheilusukkia ja muutama pari villaisia lautailusukkia. Ei taida riittää, vaikka kääntäisikin kertaalleen ympäri?
  • Sinulla oli ennen lapaset. Nyt sinulla on lapanen. Jossain...
  • Sinulla on vain muutamat laitailuun sopivat pitkät kalsarit, jotka eivät todellakaan mahdu farkkujesi alle
  • Et ymmärrä, miten mitkään pöksyt mahtuisivat farkkujesi alle
  • Valkoinen piposi on muuttunut vaatekaapin ylähyllyllä kissan sängyksi. Jostain karvojen alta pilkistää pikkuisen valkoista.
  • Sinulla ei ole talvikenkiä. Siis oikeita talvikenkiä. Eikä varsinkaan loskakenkiä.
Apua! Vieläkö kerkiää kauppaan?

Matkalaukku on esillä - Possun pahin painajainen

Thursday, February 4, 2016

Takkatulen loimussa

Shoppaillessamme itselleme omaa kotia yllätyimme siitä, kuinka monesta kiertämästämme san diegolais kodista löytyi ihan oikea puupolttoinen takka. Takka ei komeillut must have -listamme lähimaillakaan, mutta iloitsimme silti suuresti, kun sellainen löytyi myös tämän oikean yksilön olohuoneesta.

Takkamme ei varaa lämpöä, mutta tottahan toki olohuoneen nurkassa palava tuli lämmittää huoneilmaakin muutaman asteen verran. Siksipä meillä on ollut takan suhteen hieman kummallinen ongelma: Asuntomme on ollut lähes joka ilta liian lämmin tulen tekemiseen.

Epäilen suuresti, että naapurimme lämmittää myös meidän kotia, sillä sisälämpötila laskee vain harvoin parinkympin alapuolelle, vaikka ulkona olisikin vain muutamia lämpöasteita ja lämmitys ei olisi päällä. Olemme säätäneet termostaatin 72/22 asteeseen, mikä on jopa tämän vilukissan mielestä todella mukava lämpötila. Lämmityslaite hyrähtää käyntiin kuitenkin vain todella harvoin ja sähkölaskumme on ollut kuukaudesta toiseen aika mukavaa luettavaa. En toki valita. Kyllähän niille lämmitysdollareille keksii helposti kivempaakin käyttöä.

Maanantai iltana minun oli kuitenkin todella kylmä. Päälläni oli huppari, legginssit ja villasukat, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Shortseissa ja teepparissa heilunut Phill katsoi minua hieman kummasti, muttei sanonut mitään. Hiipi vain vaivihkaa autotalliin hakemaan puuta ja teki takkaan tulen. Ihana mies!


Siinä me sitten istuimme sohvalla takkatulen loimussa tulta ja toisiamme katsellen. Olo oli lämmin sekä sisältä että ulkoa. Takkatulta on vaikea päihittää!

Nyt ei taideta kuitenkaan tarvita takkaa eikä lämmitystä ihan hetkeen, sillä lämpötilat ovat olleet mukavasti joususuhdanteisia. Tänään pärjäsi jo sandaaleilla ja viikonloppuna saattaisi olla jopa rantsukelit Santa Ana tuulien puhkuessa. Pieni välikesä tuntuu aika nannalta ennen Suomen räntäsateisiin saapumista. Vaikka muuten innoissani olenkin, sai ensiviikon säätiedotus alahuuleni väpättämään hennosti. Mitä tapahtui Suomen talvelle? Voisitteko kiltit hankkia sen takaisin.

Tuesday, February 2, 2016

Murheellinen pikkulakana

Kun Amerikassa ostaa lakanapaketin, löytyy paketista muotoon ommeltu aluslakana, kaksi tyynyliinaa ja tavallinen lakana, joka on tarkoitus pistää vartalon ja peiton väliin. Jos haluaa suomalaisille tutun pussilakanan, pitää se ostaa erikseen nimellä duvet cover. Tästäkin paketista löytyy yleensä lisäksi kaksi tyynyliinaa. Kun kaikki nukkumistarpeet tyydyttävät ostokset on tehty, on sinulla kaapissa muotoon ommeltu aluslakana, peiton peittävä pussilakana, neljä tyynyliinaa ja yksi mysteerinen extra-lakana.

Tuo murhellinen irtolakana aiheuttaa meidän taloudessa suuresti eriäviä mielipiteitä. Minun mielestäni se on ärsyttävä ja totaalisen turha, sillä peittomme majailee jo pussilakanan sisällä. Phillin mielestä lakana on koko uniuniversumin paras keksintö, joka kuuluu ehdottomasti jokaisen oikeaoppisesti pedatun sängyn kunniapaikalle: vartalon ja pussilakanan väliin.

Miksi?!

Jos erehdyn koskaan valittamaan, että minulla on sängyssä kuuma tai kylmä, tarjoaa Phill avuksi hylkimääni pikkulakanaa. Se kun kuulemma viilentää silloin kun on kuuma ja lämmittää silloin kun kylmä. Minun mielestäni homma menee ihan päinvastoin. Pikkulakana on kuin nahkasohva: Kylmällä se tuntuu paljasta ihoa vasten viileältä ja lämpimällä se liimautuu nihkeänä ihooni. Pikkulakana on aina mytyssä ja jumissa ja sänkyä pedatessa se vasta aiheuttaakin ongelmia.

Jos ihan totta puhutaan, en jaksa joka aamu edes levittää pikkulakanaa oikeaoppisesti, vaan jätän sen myttyyn pussilakanan alle. Sieltä Phill sen pelastaa sitten illalla ja levittää tarkkaan ja harkiten meidän kummankin päälle. Kun Phill nukahtaa, varastan minä lakanan itselleni ja potkaisen sen lopulta lattialle. Sieltä se ainakin löytyy joka aamu, minun puoleltani tietenkin.

Vaikka monen asian suhteen olenkin hyvin joustava ja avarakatseinen, en usko oppivani koskaan pitämään tuosta kummallisesta lakanasta. Tosin, asiat voisivat olla huonomminkin. Jos täältä ei saisi laisinkaan pussilakanoita, tuo ärsyttävä lakana olisikin ihan oikeasti tarpeellinen. Ärsyttävä, mutta tarpeellinen. Pelkkä ajatuskin puistattaa.

mutta on meillä ainakin hienot tyynyliinat!