Saturday, April 30, 2016

Paremman mielen eläintarha

Suhtautumiseni eläintarhoihin on ollut viime vuosina hieman kiikkulaudalla. Eläinten puuhien katselu on toisaalta ihan älyttömän kivaa ja opettavaista ja eläintarhojen toiminta parhaimmillaan eläinkuntaa hyödyttävää. Mutta maailmaan mahtuu paljon myös arveluttavia eläintarhoja, joiden olot ovat kaukana eettisistä ja joissa käynti saa lähinnä surulliseksi.

Minua ei kiinnosta katsella apaattisia eläimiä pienissä häkeissä vaan tarkkailla eläinten luonnollisia puuhia ja vuorovaikutusta. Ihanteellista olisi tietenkin matkustaa eläinten luonnolliseen ympäristöön, mutta harvallapa meistä on mahdollisuus lähteä tuosta vain safarille tai edes turvallisesti tai helposti omiin lähimetsiin, saatika oikeasti nähdä siellä metsien asukkeja.

San Diegon eläintarha on yksi maailman hienoimmista, mutta sielläkin on tullut käytyä jo monta kertaa ja hienoudestaan huolimatta eläimet asuvat eläintarhamaisesti häkeissä. San Diegon eläintarha ei kuitenkaan rajoitu pelkästään Balboa Parkissa sijaitsevaan puistoon. Escondidosta, noin puoli tuntia San Diegosta pohjoiseen, löytyy saman organisaation ylläpitämä Safari Park, jossa kävin ensimmäistä kertaa vasta viime torstaina.







Näin jälkikäteen en voi muuta kuin ihmetellä, miksi odotin näin kauan. Ei Safari Parkkikaan täydellinen ole; osa eläimistä elää sielläkin pieniltä tuntuvissa häkkimäisissä olosuhteissa, mutta häkkien lisäksi isoille tiluksille mahtuu luonnonmukaisempaakin meininkiä. Iso osa Safari Parkista on yhtenäistä niittyä, jolla kirahvit, sarvikuonot, puhvelit ja ties mitkä peurat tepastelevat sulassa sovussa "vapaina".










Pääsylipun hintaan kuuluva safariajelu oli meidän tarpeisiin ihan riittävä, mutta halukkaille löytyy myös yksityisempiä ajeluita ja elämyksiä telttailusta eläinten syöttämiseen ja täysin omiin tarpeisiin räätälöityyn VIP-pakettiin.














Safari Park pesi eläintarhan 5-0. Eläimet vaikuttivat onnellisilta ja aktiivisilta ja nähtävää oli juuri tarpeeksi. Vietimme puistossa n. viisi kiireetöntä tuntia. Pilvisenä torstaina puistossa ei ollut suurta ryysistä, mikä teki hommasta entistäkin mielekkäämpää. Kaikille eläinten valokuvaamisesta haaveileville suosittelen kuitenkin hyvää zoomia. Oma 75-300mm oli ihan riittävä, mutta ammattimaisemmilla välineillä olisi luonnollisestikin saanut vielä parempia kuvia. Ja kuvattavaa tuolla puistossa kyllä riitti! Siitä todisteina muistikortilta löytyvät 600 eläinkuvaa.

Suosittelen lämpimästi, jos tiesi vie SanDiegoon ja haluat ihastella eläimiä! Ehdottomasti auton vuokraamisen arvoinen kohde!

Wednesday, April 27, 2016

Väliaika

...Kahvia ja pullaa! Tai ainakin jätsiä, bretzeleitä ja juustoa.

Saimme tänään aamusta itsellemme odotetun vieraan itärannikolta. Phillin lapsuudenystävä tuli kylään ja sepäs jos mikä on hyvä tekosyy leikkiä loppuviikon verran turisteja. Tänään herkuttelimme lähiherkuilla ja huomenna suuntaamme safarille (ainakin melkein). Luvassa on myös rantakivaa, lautapelejä, Adams Avenuen ilmaiset musiikkifestarit, lisää herkkuja ja juomia sekä tietenkin upeita maisemia.




Jei, tuntuu kuin olisi itsekin reissussa! Emme poistuneet tänään muutamaa mailia kauemmaksi kotoa ja siltikin löysin taas vaikka mitä uutta ja kivaa.  Tämä taitaa olla sitä kaikkein lähimmäistä matkailua, eli LÄHImatkailua parhaimmillaan.

Kuviossa on vain yksi ongelma, nimittäin vieraamme kissa-allergia. Jos jollakulla on hyviä ideoita, miten kissan karvat saisi pysymään kissalla ja kissat kaukana allergikosta, otan vinkit ilolla vastaan. Mikä ihme siinä onkin, että eläimet hakeutuvat aina kaikkein innokkaimmin niiden ihmisten luo, jotka eivät joko pidä kyseisistä ihanuuksista tai on niille allerginen? Possu piileskelee tietenkin sängyn alla (koska, APUA: vieras MIES!), mutta Kisu kiehnää uuden potentiaalisen ystävän jaloissa sen minkä kerkiää eikä halua mitään enempää kuin päästä vierashuoneen suljetun oven taakse. Siellä on pakko olla jotain mielenkiintoista, jos ovi on kerran kiinni!


Peukut pystyyn, että allergialääkkeiden teho riittä emmekä joudu petaamaan vieraallemme petiä esimerkiksi kuistille. Olisi pitänyt sittenkin ostaa se Marimeko teltta Targetista, ihan varmuuden vuoksi ja vierasvaraksi vain. Vieläköhän niitä mahtaisi saada? Siellä jos missä kelpaisi taatusti uinua...

Monday, April 25, 2016

Possumaista menoa

Tänään on ollut jotenkin erityisen maanantai. Tiedätte varmasti mitä tarkoitan: Sellainen tahmainen ja väsynyt päivä, kun liikenne jumittaa eikä mikään mene ihan niin kuin olen suunnitellut. Tuntuu, että koko päivä on mennyt kaikkeen tylsään, mutten ole siltikään saanut juuri mitään aikaiseksi. 

Siksipä ajattelin olla jaarittelematta turhia ja julkaista sen sijaan valokuvausharjoituksiani, joiden mallina toimi kukas muu kuin Possu. Osallistuin viime viikolla valokuvauskurssille, joka keskittyi ihmisten kuvaamiseen. Ihmismallin sijaan valoleikkieni kohteeksi päätyi kuitenkin tuo oranssi otus, sillä Possu on a) hyvin kärsivällinen b) iltapäivisin hyvin rauhallinen ja c) rakastaa valoa. Asiaan saattoi myös vaikuttaa se, että Possu oli helposti saatavilla ja palkaksikin riitti pari raksua. Tämä kaveri ei olekaan mikään turha diiva.






En pysty katsomaan tuota toiseksi ylintä kuvaa naama peruslukemilla. En vaikka olisi kuinka maanantai. Opus, jota Possu lukee on muuten valokuvauskirja... Assistenttikoulutus käy siis jo kuumana.

Näiden kuvien myötä kohti parempia päiviä ja parempaa mieltä. Huomenna on jo tiistai!

Sunday, April 24, 2016

Erilaiset ulkosuomalaiset

Päädyin tänään kuuntelemaan Yle Areenalta Leikola ja Lähde -lähetystä teemalla Ulkosuomalaiset. Lähetyksessä käsiteltiin muunmuassa ulkosuomalaisten vaikuttamismahdollisuuksia tulevaisuudessa helpottavaa kirjeäänestystä, mutta lisäksi myös yleisemmin ulkosuomalaisuutta: Keitä me olemme, millainen on ulkosuomalaisen identiteetti?

Lähetys kiinnosti, sillä olen pohtinut itsekin jo pidempään omaa ulkosuomalaisuuttani sekä niitä yhtäläisyyksiä ja eroja, joita meidän ulkosuomalaisten välillä on. Ulkosuomalaisuus on nykyään yksi identiteettini kulmakivistä ja koen jakavani paljon samoja kokemuksia muiden ulkosuomalaisten kanssa, mutta huomaan myös kyseenalaistavani, kuinka suuren osan itsestäni haluan ulkosuomalaisuudelle antaa.

Kuinka samanlaisia me ulkosuomalaiset sitten olemme keskenämme?

Lähetyksessä todettiin, että ulkosuomalaisen Suomi pysyy usein mielikuvissa muuttumattomana. Lähdin Suomesta pysyvästi vuonna 2011. Mielikuvieni Suomi on luonnollisestikin hyvin erilainen kuin 60-luvulla läheteneen ulkosuomalaisen kotimaa. Minun ulkosuomalaisuuttani on leimannut heti alusta alkean helpohko yhteydenpito, säännölliset vierailut ja mahdollisuus seurata Suomenkin uutisia reaaliajassa, jos mielenkiintoa löytyy.

Helppous on kuitenkin näennäistä, sillä huomaan tippuneeni auttamattomasti kärryiltä. Perhe ja ystävät elävät elämäänsä ihan joka päivä, politiikassa tapahtuu, talous heilahtelee, kehitys menee eteenpäin, kaupoista löytyy tuotteita, joista en ole koskaan kuullutkaan ja lehtien palstoilla esiintyvät julkkikset ovat yhtäkkiä minulle täysin vieraita. Voin vain kuvitella, miltä 60-luvulla Suomesta lähteneistä tuntui, kun he pääsivät ensimmäisen kerran takaisin Suomeen vuosien tai vuosikymmenten kuluttua muutosta. Kulttuurishokki oli taatusti valtava.

Miten puolestaan vaikuttaa se, kenen kanssa muutetaan? Onko suomalaisen perheen kokemus ulkosuomalaisuudesta sama kuin yksi muuttavan? Entä jos puoliso onkin paikallinen, onko integroituminen silloin helpompaa? Ovatko suomalaiset tavat, kulttuuri ja perinteet tärkeämpiä, jos perheeseen kuuluu lapsia?

Itselläni on kokemusta vain paikallisen puolison kanssa jaetusta "aikuisten"elämästä. Koen, että mieheni on tehnyt integroitumisestani huomattavasti helpompaa, nopeampaa ja ehkä jopa syvempää. Amerikkalainen kulttuuri oli toki jollain tasolla tuttua elokuvien, median ja kielen hallitsemisen kautta, mutta pääsin siihen entistäkin nopeammin sisälle henkilökohtaisen oppaani avulla. Amerikka on valtava maa ja erot ihmisten, ihmisryhmien ja osavaltioiden välillä niin huimia, etten uskalla tai edes halua yrittää määritellä, millaista amerikkalainen elämä on. Arkemme on kuitenkin selkeästi erilaista, kuin arkeni Suomessa. Olen tullut tänne jäädäkseni ja rakentanut elämääni monelta osin uusiksi sen mukaisesti. Uskoisin kuitenkin pitäväni nykyistä tiukemmin kiinni suomalaisista perinteistä, jos meillä olisi lapsi. Vaikkei suomalaisuus näykään elämässäni tietoisesti joka päivä, on se tärkeä osa identiteettiäni.

Entäs sitten ne syyt, miksi ulkomaille on muutettu? 60-luvulla monet lähtivät paremman elintason ja mahdollisuuksien perässä. Samat motiivit löytyvät myös useiden nykypäivän muuttajien ratkaisujen taustalta. On olemassa monia aloja, joiden työllisyys- tai palkkatilanne on Suomessa muita  maita huonompi ja vielä useampia haaveita, jotka on vain syystä tai toisesta helpompi toteuttaa maailmalla. Muuttojen taustalla on lisäksi usein rakkautta ja halua nähdä ja kokea, joskus ehkä myös pakoa tai pelkoa. Muutto on taatusti aina helpompi, jos kyse on omasta päätöksestä, tavoitteesta tai haaveesta. Mutta entäs ne ulkosuomalaiset, jotka ovat muuttaneet maailmalle pakosta tai tukeakseen esimerkiksi puolisonsa unelman toteutumista? Onko integroituminen ja onni edes mahdollista, jos suurinosa sydämestä on vielä vanhassa kotimaassa ja kaikki motiivit ulkoisia?

Hyvin paljon on varmasti merkitystä myös sillä, minne on muutettu. Kuinka kaukana Suomesta uusi maa sijaitsee: Kipaistaanko sieltä parissa tunnissa takaisin vanhoille kotikonnuille vai viekö matka kenties kaksi päivää ja kahden kuun palkan? Myös se vaikuttaa, kuinka kaukana uuden maan kulttuuri on Suomen kultuurista, pitääkö kieli opetella tyhjästä ja miten maassa tai alueella suhtaudutaan maahanmuuttajiin. Entäs muut suomalaiset sitten: Onko alueella muita suomalaisia ja miten helppo Suomi-piireihin on päästä sisälle? Haluanko edes hengailla muiden suomalaisten kanssa?

Meitä ulkosuomalaisia on varmasti joka lähtöön. Toisten kanssa yhteiset kokemukset ylittävät erot, joidenkin muiden kanssa en löydä mitään kieltä kummempaa yhteistä. Samahan se taitaa tosin olla kantasuomalaistenkin kanssa: Eiköhän jokainen koe suomalaisuutensa tai ulkosuomalaisuutensa ainakin pikkuisen omalla tavallaan. Kaikkien kanssa ei voi eikä tarvitse tuntea mitään maailmaa sureempaa yhteyttä, mutta identiteetin tasolla olen entistäkin vakuuttuneempi omasta ulkosuomalaisuudestani.




Itsensä määrittely ja samaistumiskohteiden löytäminen on ihmisille luontaista ja tärkeää. Tässä suhteessa me nykyajan ulkosuomalaiset olemmekin huomattavasti edeltäjiämme onnekkaampia. Meillä on internet ja sosiaalinen media, joiden avulla vertaistuki, ymmärrys, apu ja yhteys ovat lähestulkoon aina muutaman klikkauksen takana.

 "En ollutkaan ainoa, USA:sta ja maailmalta löytyy monia kaltaisiani!"

Meitä on loppujenlopuksi aika paljon ja useampikin tyyppi mahtuu varmasti saman junan samaan vaunuun, ainakin pieneksi hetkeksi. Ja jos totta puhutaan, muuta en osaisi edes toivoa.

Thursday, April 21, 2016

Yksi kappale toteutettuja unelmia

Ihmismieli on kummallinen. Mielen oikkuja kun ei voi selittää järjellä eikä aina oikein tunteellakaan. Mutta nyt en edes yritä selitellä mieltäni, vaan jakaa asian, jonka haluan sekä huutaa kovaan ääneen kaikelle kansalle että pitää ujosti sisälläni: Kirjoitin ja kuvitin lastenkirjan käsikirjoituksen ja nyt se on valmis!

Olen työskennellyt viimeiset kuukaudet toteuttaen unelmaani ja kun projekti - jonka toivon joskus vielä näkevän julkisenkin päivänvalon - on valmis, nousi eteeni seinän korkuinen kynnys. Jänskätti ihan hirmuisesti kertoa asiasta täällä blogissa enkä meinannut saada millään näpyteltyä sanoja ruudulle. En tiedä miksi, sillä toistaiseksi saamani palaute on ollut vain ja ainoastaan positiivista. Yleisin kommentti on tainnut olla: "Hienoa, vihdoinkin!" No niinpä! Vihdoinkin!

Lastenkirjan kirjoittaminen on yksi ikuisuushaaveistani, mutta suuritöisen luovan projektin aloittaminen ei ollut helppoa. Ideoita tuli ja meni, mutta mitä parempi ajatus oli kyseessä sen enemmän koin olevani lukossa. Luovuus ei kuunnellutkaan järjen ääntä. Loppujen lopuksi homma pyörähti käyntiin satunnaisesta mielikuvasta ja piirroksesta, joka kasvoi ja eli prosessin aikana tarinaksi. Ratkaisevaa oli, että annoin tarinan viedä minut mennessään. Aloin piirtämään ja kirjoittamaan tietämättä minne olin oikeastaan matkalla. Turhien pakkojen, päämäärien ja rajoitteiden poistaminen vapautti luovuuteni ja tarina rakentui kuin itsestään. Yksittäiset ajatukset hitsautuivat yhteen ja yhtäkkiä hommassa olikin luovuuden lisäksi myös järkeä.

Se, että päätin hoitaa myös kuvittamisen itse, tuli jopa itsellenikin hieman yllätyksenä. En ole kuvataiteellisesti laisinkaan lahjakas, mutta visioni oli niin vahva, etten olisi osannut selittää sitä tarpeeksi tarkasti kenellekään muulle. Oli siis pakko harjoitella piirtämään käsin ja koneella ja angsteilla silloin tällöin irvistellen, kun kynä ei totellutkaan mielikuviani. Lopputulos ei ole ammattimainen, mutta olen saavutuksestani ihan pirun ylpeä. Sain välitettyä kuvilla haluamani viestin ja opin matkanvarrella todella paljon uutta sekä itsestäni että piirtämisestä.

En tiedä päätyykö käsikirjoitus koskaan kirjaksi asti, mutta koen jo nyt toteuttaneeni yhden suurimmista unelmistani. Minä tein sen  mitä aioinkin! Jättisuuri kirsikka kakun päällä olisi tietenkin se, että löytäisin kirjalleni myös kustantajan, mikä onkin luonnollisesti seuraava työurakkani. Olen surullisen tietoinen siitä naurettavan pienestä todennäköisyydestä, että kustantamo tarttuu heille lähetettyyn käsikirjoitukseen, mutta nyt jos milloinkaan on pakko nojautua vanhaan totuuteen ja yrittää. On kuitenkin aika paljon epätodennäköisempää, että kustantaja tulisi itse penkomaaan pöytälaatikoitani hyvän käsikirjoituksen toivossa.


Uskollinen apulainen

Pitäkää peukut pystyssä tai sormet amerikkalaisittain ristissä, että Aivastava Ankka ilmestyy vielä jonain päivänä kirjakauppoihin. Tai jos ei vielä tämä kirja, niin seuraava tuotokseni sitten viimeistään. Ei tämä meinaan tähän jää. Alkuun päästyäni on vaikea enää pysähtyä.

Monday, April 18, 2016

Tuuliluolia

Opin lauantaina, että aavikolla tuulee. Niin kovasti, että tuuli saattaa ajan kuluessa voittaa jopa kiven ja muodostaa tuuliluolia. Niitä piti päästä tietenkin katsomaan.

Anza Borregon visitor centerista saimme mukaamme hyvin summittaisen kartan, mutta huomasimme iloksemme, että aavikolta löytyi myös kännykkäkenttä ja google mapsista luolien sijainti. Paperikartasta selvisi, että reitin viimeiset mailit pitäisi ajella hiekkatietä, mutta koska missään ei listattu erityisvaatimuksista kulkupeliä kohtaan, emme epäröineet hetkeäkään etteikö uskollinen automme selviäisi matkasta kunnialla. USA:han on tunnetusti varoituksien luvattu maa.

Lähdimme matkaan ja aluksi tie oli mukavaa suoraviivaista aavikkotietä.


Hyvän matkaa köröteltyämme aloin tähystelemään, mistä hiekkatie alkaa, mutta meinasin siltikin vetäistä ohi. Opin samalla, ettei puolinukuksissa ollut matkakumppanini arvostanut äkkijarrutusta ja oh shit! -kiljaisua. Oli kuulemma hieman liian karu ja dramaattinen herätys...

Uukkarin jälkeen alkoi sitten retkemme seikkailuosuus, sillä kartan lupaama hiekkatie oli jotain aivan muuta kuin hiekkaa ja tietä. Kyse oli lähinnä kivistä ja kuopista sekä satunnaisista urista, joiden syvyys oli hiukan siinä ja siinä automme pohjakorkeuteen verrattuna. Vastaan tulevat autot olivat kaikki huomattavasti omaa autoamme korkeampia Jeeppejä ja korotettuja lava-autoja, mutta emmehän me tietenkään ympärikään kääntyneet kun tänne asti oli jo tultu. Vaihdoimme kuitenkin jossain välissä kuskia, sillä minulla alkoi usko loppumaan. Philillä ei onneksi loppunut usko eikä taidot, joten todistetusti perille pääsee myös tavallisen korkuisella neliveto SUV:lla. Emme joutuneet edes renkaanvaihtohommiin.

Kuvien ottaminen tiestä unohtui. Tässä vaiheessa mentiin vielä suht. hyvissä olosuhteissa

Ihan perille asti ei kuutenkaan pääse autolla, joten jos haluaa nähdä ne kaikista hienoimmat tuuliluolat, kannattaa varautua lopuksi pieneen ylämäki kävelyyn. Polun alku ja itse polku oli merkattu selkeästi eikä matka ollut kovin pitkä.

Maisemat olivat tietenkin kaiken vaivan arvoisia:








 


Taivaalla loisti kuu, vaikka maisemien perusteella olisimme voineet hyvinkin olla itsekin kuussa.




Kannattava reissu ja lämpötilojenkin puolesta vielä tähän aikaa vuodesta suhteellisen siedettävät aavikko-olosuhteet. Lämmintä ja auringonpaahdetta riitti, mutta ulkona jaksoi vielä kiipeillä ja touhuta hyvin ilman sulamisvaaraa.

Joku kerta lähdetään tuonne uudestaan teltan kanssa tähtitaivasta ihailemaan. Anza Borrego on ehdottomasti käyntinsä (jos toisenkin) ansainnut!