Sunday, January 31, 2016

Korttipakkatreeni

Vedimme aamulla tihkusateessa hauskan treenin, jonka ajattelin pistää jakoon muidenkin iloksi. Hommaan ei tarvita muuta kuin korttipakka, säähän sopivat vaatteet, oma keho ja esim. puisto tai urheilukenttä. Treeni onnistuu myös sisällä, jos korvaa juoksuosuudet toisella harjoitteella.

Näin homma menee:

Nostetun kortin maa määrää liikkeen, numeroarvo toistojen määrän tai liikkeen keston. Treenin aikana käydään koko pakka läpi, yksi sattumanvarainen kortti kerrallaan

Ruutu = lankkupito (plank) Numeroarvo x 10s, esim. ruutu 5 on 50 s. kestoinen pito
Hertta = punnerrus (push up) Numeroarvo vastaa punnerrusten määrää
Pata = askelkyykky (lunge) Toistojen määrä on numeroarvo x 2, esim.pata kymppi on 20 askelkyykkyä, joista 10 vasemmalla ja 10 oikealla jalalla
Risti = kyykky (squat) Toistojen määrä on numeroarvo x 2, eli risti 7 on neljätoista toistoa

Näiden lisäksi päätimme kuvakorteille ja ässille omat liikkeensä, jotta saimme treeniin lisää vaihtelua

Ässä = juoksu futiskentän ympäri
Jätkä = 20 haarahyppyä
Akka = 30s. vaaka tasapainoilu- punaiset maat oikealla, mustat vasemmalla jalalla
Kuningas = 10 x yleisliike/ burpee Punnerruksen ja hypyn kera tietenkin

Lisäksi pakkaan voi lisätä jokerit vaikeuttamaan hommaa. Esimerkiksi ensimmäinen jokeri lisää kaikkiin jäljellä oleviin liikkeisiin viisi lisätoistoa ja toinen jokeri lisää jokaisen kyykkysarjan perään 10s pidon.

Emme pitäneet treenin keskellä nopeaa vesihörppyä kummempaa taukoa, mutta halutessaan jokeri voisi olla myös 30s tauko. Aikaa koko pakan läpikäymiseen meillä meni n. 40 min.

Korttipakkatreeni ei ole ideana meidän, mutta tämän treenin rakensimme itse tämän päivän fiiliksen ja sääolosuhteiden mukaan. Treeniä voi muokata mielin määrin liikkeitä vaihtelemalla. Jonain päivänä voisi valita mukaan pelkkiä core-liikkeitä, jonain toisena päivänä jalkaliikkeitä tai sitten kaikkia iloisesti sekaisin. Myös numeroarvoille voi keksiä halutessaan uusia merkityksiä.

Erityisen hauskan ja tehokkaan treenistä tekee yllätyksellisyys ja liikkeiden sattumanvaraisuus. Kannattaa kokeilla, jos tavallinen kiertoharjoittelu kyllästyttää.


Emme ottaneet yhtään kuvaa, koska ulkona sataa tihutti ja keskityimme muutenkin itse treenaamiseen. Luulisin näiden liikkeiden olevan aika tuttuja ja tarvittaessa youtubesta löytyy kyllä videoita, joista näkee, miten liike tehdään. Kengät on muuten olleet todistetusti kovassa käytössä, kun Veerasta on tullut Veepa. Taitaa olla pian uusien lenkkareiden aika. Go Veepa!

Friday, January 29, 2016

Miten tänne Amerikkaan oikein pääsee?

USA:ssa asuvien suomalaisten Facebook -sivuilla kysytään säännöllisesti perustavanlaatuinen kysymys, Miten ihmeessä sinne oikein pääsee asumaan ja työskentelemään pysyvästi? Ja ihan yhtä usein vastaus on, ei oikein millään. Sun kannattaisi varmaan mennä naimisiin. 

Naimisiinmenoa pidetään yleisesti helpoimpana vaihtoehtona hankkia Green Card. Ja sitähän se taitaa ollakin: Helpoin, muttei siltikään helppo, eikä läheskään aina toimiva tapa.

Joillekin USA:han muutto on suuri unelma, vaikkei tästä maasta olisikaan vielä pidempiaikaista henkilökohtaista kokemusta. Tässä tilanteessa en kehoittaisi etsimään ratkaisua naimisiinmenosta, vaan kartoittamaan, mitä muita vaihtoehtoja lyhyempään USA:han tutustumiseen on tarjolla. Itse tulin au-pairiksi, joku toinen opiskelemaan tai työharjoitteluun ja kolmas ehkä työkomennukselle suomalaisen firman kautta. Kaikille näille on yhteistä se, etteivät ne johda suoraan Green Cardiin tai edes pidempiaikaiseen työlupaan tietyn tehtävän tai työn ulkopuolella. Mutta kokemusta ja mahdollisesti myös kontakteja niistä kaikista saa. 

Joitakin toisia USA viehättää, sillä se tarjoaa työmahdollisuuksia, joita Suomessa ei ole. Jos työnhakijalla on yliopistotutkinto ja jotain sellaista tarjottavaa, mitä amerikkalaisilta hakijoilta ei löydy, voi työnantaja hakea työntekijälle viisumia, joiden eri nimistä en uskalla sanoa yhtään mitään. Todellisuudessa näitä viisumin sponsoroivia työnantajia ei kuitenkaan löydy joka alalta. Esimerkiksi varhaiskasvatuksen maisterin papereilla ei tähän soppaan ollut osaa eikä arpaa. Myös nämä ammattitaito, koulutusta tai erityistä osaamista vaativat viisumit on sidottu juuri tiettyyn työhön ja työnantajaan. Jos työ lähtee alta, umpeutuu myös viisumi ja edessä on joko uuden työn etsiminen tai maasta muutto kolmen kuukauden sisällä töiden loppumisesta. Hyvä puoli tämän tyyppisessä viisumissa on kuitenkin se, että tietyn aikaa USA:ssa asuttuaan voi aloittaa Green card prosessin, jonka jälkeen ei ole enää sidottu yhteen ja ainoaan työnantajaan. Ja jos hakija on naimisissa, hoituvat myös puolison viisumikoukerot  työtä tarjoavan firman kautta.

Jos USA:n unelmoijalla on haaveissa perustaa oma firma ja sijoittaa siihen satojatuhansia, voi viisumia hakea myös sitä kautta. En tosin tiedä tästä yhtään mitään, sillä pankkitililläni ei ole koskaan kuumottanut moisia rahasummia. Parempi siis etten sano mitään muuta kuin, että tällainenkin reitti on ainakin teoriassa mahdollinen. Samalla tavalla kuin on vuosittain järjestettävän Green Card lotterynkin voittaminen. Kyllähän sen aina joku tietenkin voittaa...

Sitten on tämä meidän ihastuneiden ja rakastuneiden suuri joukko, joka ei ehkä ajatellut päätyvänsä Amerikkaan pysyvästi, mutta elämä päätti toisin. Mutta vaikka seurustelukumppani olisikin jo löytynyt, ei se välttämättä tarkoita sitä, että kaikki haluaisivat syöksyä samantien naimisiin. 

Muistan elävästi oman tyrmistykseni, kun meille alkoi valkenemaan, että mahdollisuudet yhteiseen elämään olivat aika pitkälti naimisiinmenon varassa. Phill ei voinut tulla asumaan Suomeen, sillä sopimusta laivaston kanssa ei ihan noin vain peruta. Minä en puolestani voinut saada viisumia Preschool opettajan työhön, sillä sellaista ei ole olemassakaan. Olisin voinut teoriassa hakea au-pairin paikkaa Hawaijilta, mutta sekään ei tuntunut mielekkäältä. Halusin viimeinkin työskennellä ammatissa, jota varten olin opiskellut vuosia.

Emme olleet valmiita menemään naimisiin, sillä meitä pelotti, että avioliitto "vääristä" syistä olisi voinut pilata suhteen, joka oli toimiva ja menossa oikeaan suuntaan. Välitimme toisistamme ja suhteestamme niin paljon, ettemme halunneet riskeerata mitään. Päätimme pysyä yhdessä, kaukosuhteilla ja selvittää, mitä muita mahdollisuuksia meillä oli. Siis ihan pakkohan muitakin vaihtoehtoja oli löytyä. Minähän olin Suomesta, hitto vie!

Vaihtoehtoja ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Kaukosuhteilimme useita vuosia, kunnes alkoi riittämään ja olo varmistumaan siitä, että hyvänä alkanut suhde oli lujittunut entisestään ja naimisiin meneminen tuntui oikealta muistakin, kuin oleskelulupasyistä. Phill kosi ja menimme kihloihin, minkä jälkeen kuvittelimme elelevämme yhdessä ilman mitään byrokraattisia ongelmia.
No joo, eipä se ihan niin sitten mennytkään.

Aloimme selvittämään prosessia tarkemmin ja totesimme, että jos ja kun haluamme mennä naimisiin USA:ssa ja järjestää ihan oikeat ja suunnitellut häät, pitäisi meidän hakea minulle kihlattuviisumia, jonka käsittelyaika oli jotain kuuden kuukauden ja vuoden väliltä. Käsittelyaikana minun ei ollut mahdollista (ainakaan suositeltavaa) matkustaa USA:han.

Loppujen lopuksi viisumin saamiseen meni yhdeksän kuukautta, se maksoi kaikkine kuluineen reilusti yli tuhat euroa ja prosessiin kuului myös yksi viivästys, koska USCIS halusi meiltä lisää todisteita siitä, että olemme nähneet toisemme viimeaikoina ihan kasvotustenkin. Suosittelen siis säästämään yhteisten reissujen lentolippuja, maksukuitteja ja kaiken maailman lippulappuja, joista löytyy molempien nimet, paikat ja päivämäärät. Itse viisumihaastattelu oli sen sijaan nopea ja helppo eikä Phillin tarvinnut olla paikalla. Viisumin lisäksi sain raahata mukanani Amerikkaan jättikokoisen kirjekuorellisen dokumentteja, jotka käytiin läpi lentokentän takahuoneessa ennen kuin minulle sanottiin vihdoin ja viimein welcome and good luck.

Homma ei ollut kuitenkaan vielä tälläkään selvä, sillä seuraavaksi vuorossa oli green cardin ja työluvan hakeminen. Tällä kertaa prosessiin meni noin kuusi kuukautta ja rahaa paloi jälleen useita satasia. Paperini hukkuivat jonnekin muutamaksi viikoksi (tai kuukaudeksi) ja loppujen lopuksi sain itselleni työluvan vasta muutamaa viikkoa ennen green card -haastattelukutsua. Tähän vaiheeseen kuului myös pariskuntahaastattelu. Phill kutsuttiin huoneeseen ensimmäiseksi ja sitten oli minun vuoroni. Meiltä kysyttiin samoja kysymyksiä (missä tapasitte, missä kaikkialla tapasimme ensitapaamisen jälkeen, miten Phill kosi, oliko hänellä sormus kosiessaan, kuinka monta vierasta häissämme oli jne.). Haastattelutilanne oli kuitenkin niin mukava kuin tuollainen tilanne voi olla ja vastauksen läpimenosta saimme samantien.

Prosessin kolmas ja viimeinen vaihe käytiin läpi pari vuotta sitten, kun kaksivuotinen green card vaihdettiin kymmenenvuotiseksi, eli siitä poistettiin ehdot. Tällä kertaa meidän piti todistaa erilaisten dokumenttien avulla, että olimme eläneet ja elimme yhä edelleen ihan oikeasti yhdessä. Meille tämä oli aika helppo todistaa, emmekä saaneet enää lisäselvityspyyntöjä emmekä haastattelukutsua. Rahaa tosin upposi monia satasia myös tähän vaiheeseen.

Kaiken kaikkiaan koko prosessi vei vajaat neljä vuotta ja maksoi yli kaksituhatta. En muista summia enää tarkasti ja ne ovat voineet hyvinkin myös muuttua. Tarkemmat ja ajankohtaisemmat tiedot löytyvät USCIS:n nettisivuilta. Halpaa, nopeaa ja helppoa ei siis tämäkään paperisota ollut. Siitä tunnepuolesta nyt puhumattakaan... Koin koko prosessin lievästi nöyryyttäväksi ja vähintäänkin ärsyttäväksi.

Tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan valittaa tai saarnata. Koko homma on ollut ehdottomasti kaiken rahan, odottelun ja vaivan arvoista. Sitä en ole koskaan epäillyt hetkeäkään. Tiedän myöskin todella monia pariskuntia, jotka ovat menneet naimisiin nopealla tahdilla ja rakentaneet itselleen toimivan ja onnellisen avioliiton. Pääasia, että kumpikin osapuoli tietää mihin ryhtyy ja toimii niin kuin parhaaksi näkee.

Nopeaa ja halpaa keinoa USA:han muuttamiseen ei  useimmille meistä tavallisista tallaajista ole olemassakaan, mutta se ei tarkoita sitä, että unelmat pitäisi heittää roskikseen. Unelmat on tehty toteutteviksi, mutta niiden eteen pitää tehdä kärsivällisesti työtä ja odottaa oikeaa hetkeä. Visa Journey sivustolta löytyy paljon apua ja kohtalotovereita, joskus myös täysin turhia paniikin aiheita. Ja kyllä meiltä USA:ssa asuvilta suomalaisiltakin saa oikeasti hyviäkin vinkkejä, vaikka mukaan saattaakin eksyä myös enemmän tai vähemmän huulella heitettyjä kommentteja tai tietoa vuosikymmenten takaa, jolloin asiat olivat aika paljon mutkattomampia.


 Tsemppiä kaikille, jotka kokevat sitä tarvitsevansa!


Thursday, January 28, 2016

Eräänä yönä

Olin väsynyt, muttei nukuttanut. Pyörin sängyssä ympyrää, kunnes löysin viimein hyvän asennon ja rentouduin. Olin juuri nukahtamaisillani, kun kissa numero 1 pomppasi kevyesti jalkani päälle. Ennen nukahtamistaan jokainen kunnon kissa ottaa kuitenkin suihkun. Sänkyä tärisyttävää nuolemista riitti hyvä tovi ja jos uskalsin pikkuisenkin liikahtaa, alkoi homma alusta. Jalkani oli jumissa.

Viimein Kisu sai itsensä hyväksyttävään kuntoon. Olimme kumpikin nukahtamaisillamme, kun sänkyyn pomppasi kissa numero 2. Possu ei ole aivan yhtä pehmeä ja ketterä liikkeissään kuin Kisu, joten tömähdys oli melkoinen ja möhkäle laskeutui lopulta toisen, sen vielä vapaana olevan, jalkani päälle. Olin aivan valveilla ja valveilla myöskin pysyin, kunnes Possukin oli saanut itsensä puhdistettua.

Viimein sängyn tärinä vaimeni ja kissat olivat umpiunessa. Minua ei kuitenkaan nukuttanut, sillä jalkani olivat jumissa. Ja jos jalkani ovat jumissa, on niitä ihan pakko liikuttaa. Apua ne puutuu, nilkkaa kutittaa, huono asento, kuuma ja mitälievielä... En kuitenkaan halunnut liikkua, sillä kissat näyttivät niin suloisilta ja sopuisilta nukkuessaan.

Jossain vaiheessa sitten nukahdin. Ja jossain vaiheessa Possu vuorostaan heräsi. Possu makoili aika rauhakseen paikallaan hetken jos toisenkin, kunnes kyllästyi ja läppäisi Kisua. Hei herää, leikitään! Kisun ärsytyshäntä liikkui puolelta toiselle villisti, mikä yllytti Possua entisestään. Vielä minä tuon hännän nappaan! Tästä alkoi painimatsi, joka käytiin edelleenkin jalkojeni päällä. Ei olisi huvittanut yhtään nousta, joten yritin olla välittämättä. Se oli kuitenkin aika vaikeaa, kun sängyn tärinä muistutti vähintäänkin maanjäristystä ja lakanoiden pyöriminen pyörremyrskyä. Mutta sitten heräsi myös Phill ja kissat lensivät ulos makuuhuoneesta ja rauha palasi maailmaan.

Kunnes kissat selvittivät tiensä takaisin makkariin. Oletko jo hereillä? Olethan jo hereillä? Joko, joko nyt? Herää nyt jo pahvi! Olen aika hyvä leikkimään nukkuvaa, mutta nälkäiset kissat eivät helpolla luovuta. Silmälasit: Tumps. Kynä: Tumps. Kirja: Tu-tumps. Kolikkoastia: Kilinkolin.

Kissat taas pihalle ja ovi kiinni. Mutta eihän minua enää nukuttanut. Kisu ja Possu 1 - Veera 0


Seuraava erä piakkoin, ehkä jo ensi yönä.

Monday, January 25, 2016

Reikä tiessä

Käsi ylös, kuinka moni osaisi autolla ajellessaan varautua siihen, että motarilla eteen osuu auton kokoinen reikä? Ei varmaan kukaan ihan oikeasti, vaikka nyt toki tiedänkin, että sellainenkin on mahdollista.

Viime torstaina yhdelle San Diegon vilkkaimmista motareista (I-8) ilmestyi sinkhole aka reikä, joka oli kooltaan massiiviset yhdeksän metriä pitkä, kuusi metriä leveä ja kuusi metriä syvä. Maa päätti onneksi upota pientareen kohdalta, mikä säästi todennököisesti peltiä, mahdollisesti jopa ihmishenkiä. Kukaan ei ajanut reikään ja tie korjattiin vaikuttavalla nopeudella. Liikenne tosin takkusi koko päivän ja vaihtoehtoiset reitit tulivat tarpeeseen.

Reiän syntymisen syyksi epäillään ruostunutta sadevesiputkea, joka seikkailee kasitien alla. Jos ja kun El Nino tuo meille lisää kovia sateita, saattaa tie kadota joinain päivinä veden alle, toisina puolestaan maan sisään. Ei mikään ideaalitilanne, varsinkin kun kasi on (meille) aika tärkeä ja keskeinen tie. Paras siis pitää katse ja ajatuket tiessä siltä varalta, ettei sitä enää yhtäkkiä olekaan.


Sinkholeja muodostuu San Diegon maaperään tasaisin väliajoin, mutta ongelma taitaa olla täällä huomattavasti pienempi, kuin esimerkiksi Floridassa, jossa reiät imevät välillä talojakin mukaansa. Useimmat san diegolaiset reiät ovat onneksi aika pikkuisia. Niihin saa kyllä helposti hajoitettua autonsa, muttei ehkä kuitenkaan kadottua kokonaan maan sisään. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, sillä pikkuisia reikiä ja vähän isompia  kuoppia on paljon ja kaikkialla.

Hmmm, ehkäpä tämä selittää sen, miksi pickup truckit ovat USA:ssa niin suosittuja autoja...

Saturday, January 23, 2016

Kummallista ikävää

Mietin tässä, voiko kukaan pystyä elämään aikauiseksi asti ilman ikävää? Ehkä, jos kököttäisi koko elämänsä pienellä tontilla ja sitoisi ne harvat ja tarkkaan valitut kanssakököttäjät rautakettingillä kiinni tontin rajapaaluihin. Mutta eipä se elämä taitaisi olla oikeaa elämää ilman ikävää.

Ulkosuomalaisille, ja etenkin paljon muuttaville ulkosuomalaisille, ikävä on yksi elämän vakkarimatkakumppaneista. Olen sirotellut tärkeitä ihmisiä, paikkoja, ruokia ja jopa tavaroita tehokkaasti ympäri maailman, enkä taatusti tule ikinä kokemaan hetkeä, jolloin kaikki tärkeä olisi yhtaikaa kosketusetäisyydelläni. 

Eniten ikävöin tietenkin rakkaita ihmisiä, mutta välillä yllätän itseni ikävöimästä myös mitä kummallisempia paikkoja tai yksittäisiä hetkiä. 

Riihimäen asematunneli - selkeästikin maailman ihanin ja eksoottisin paikka. Ainakin parhaimman tuoksuinen... Nähtävästi siellä on kuitenkin hyvät vibat, kun sitä on kerran näin kova ikävä. Kovana kakkosena rautatien ylittävä silta, jota on talsittu kerran jos toisenkin.

Riihimäen keskustassa sijaitsevan K-kaupan aula - Siis se, mikä on muuttunut ja laajentunut aika monta kertaa. Nykyään siellä taitaa olla aika monta muutakin kauppaa ja itse K-kauppa on kutistunut. Ei mitään käsitystä, miksi se on päässyt ikävöintilistalleni, vaikka joskus teinivuosina siellä taidettiinkiin istuskella kavereiden kanssa earobic-tunnin jälkeen (koska Riihimäki).

Jyväskylän kompassi - Kaikki Jyväskylässä asuneet ovat varmasti sopineet tapaamisen kompassille. Aivan taatusti!

Amstelveenin kanavan varsi (Amsterdamin kupeessa) - Siellä tuli juostua, käveltyä ja pyöräiltyä aika monta kertaa. Jännä kuinka läheltä Amsterdamin keskustaa löytyy ihan oikea maaseutu ja lampaita.

Newtonin ja Bostonin välinen green line, etenkin Highlandin asema - Yksi USA:n tärkeimmistä paikoista.

Järvenpään uimahallin kuntosali - Asuin siellä vuoden verran. Siis siellä kuntosalilla. Elämä oli aika pitkälti töitä, gradua ja kuntosalia, mutta siitäkin jäi ihan hyvät muistot.

Vallilan asunnon pyykkitupa - Olin onnekas ja sain asua vuoden Vallilassa ihanassa puutalossa. Pyykit piti pestä pihan toisella puolella, mikä oli silloin elettynä ärsyttävää, nyt ajateltuna tunnelmallista. Vallila varasti sydämeni!

Pearl Harborin sukellusvenetukikohdan kuntosali - Tukikohdassa oli kaksi kuntosalia. Minä tykkäsin huomattavasti enemmän siitä pienestä ja kälyisestä sukellusvenemiesten salista. Salilla soi aina paikallinen reggae-henkinen musiikki eikä kukaan kysellyt minulta vielä tuolloin puuttuneen military ID:n perään.

Portsmouthin Shipyardin parkkipaikka - Meillä oli Portsmouthissa asuessamme vain yksi auto. Homma toimi loistavasti, sillä työaikataulumme menivät aika hyvin yksiin ja välimatkat olivat huomattavasti lyhyempiä kuin täällä San Diegossa. Aika usein kävi kuitenkin niin, että jouduin odottelemaan shipyardin parkkiksella pitkää päivää raatavaa Philliä. Tähystelin aina autosta, milloin portista asteleva uniformupukuinen hahmo kävelee juuri oikealla tavalla.

Ajomatka La Jollasta rantoja pitkin Pacific Beachille - Etenkin kuuma pizza-laatikko sylissä. Meidän lemppari arki-ilta pizzeria sijaitsi La Jollassa (Pizza on Pearl). Asuimme valitettavasti kotiinkuljetusvyöhykkeen ulkopuolella ja jouduimme/saimme lähteä pizzan halutessamme pienelle retkelle. Noilla retkillä taisi olla kuitenkin ihan kivaa.

Kurkistus seinän läpi - Portsmouth <3

Näitä randomeita paikkoja löytyisi varmasti muutaman sivun verran ja lisää putkahtelee mieleen vähän väliä. Nyt on kuitenkin hyvä mieli, sillä ainakin pari listan ensimmäistä muuttuvat jo parin viikon päästä todellisuudeksi. Jatkoin samalla spontaanireissulinjalla ja varasin itselleni lennot Suomen talveen. Oli jo aikakin!

Thursday, January 21, 2016

Parisuhdetavoitteita - handstand and stuff

Vuodenvaihteessa mediassa toitotetaan, kuinka koko elämä pitäisi pistää remonttiin. Ei siinä mitään: Jos kokee elämänsä kaipaavan muutoksia, on tammikuun alku sille varmasti ihan hyvä hetki. Elämäntapamuutos vaatii kuitenkin enemmän kuin massan mukana kulkemista. Jos ei uudenvuodenlupausten tai -päätösten pohjalla ole muuta ideaa, suunnitelmaa tai motivaatiota, kuin epämääräinen halu jostain muusta, päättyy remontti usein ennen kuin on kerinnyt kunnolla alkaakaan.

Tänä vuonna silmiini osui elämäntapamuutoskirjoitusten lisäksi artikkeli, jossa käsiteltiin uudenvuodentavoitteita parisuhteen näkökulmasta. Discover San Diego listasi viisi hauskaa ja realistista asiaa, joiden avulla parisuhde kukoistaa entistäkin hehkeämpänä vuonna 2016. Listaa lukiessani minua hymyilytti, sillä olemme olleet selkeästi oikeilla jäljillä. En tiedä, onko kyse siitä, että olemme olleet fiksuja vai siitä, että Discover San Diego ei yltänyt artikkelissaan maalaisjärkeä pidemmälle, mutta yhtä kaikki, allekirjoitan kaikki listan kohdat.

  1. Get Physical / Liikkukaa yhdessä - Salilla, ulkona, pelaillen, kaksin tai yhdessä muiden kanssa... Mikä ikinä tuntuu pariskuntana omimmalta jultulta. Liikunnasta tuleva hyvä olo tuplaantuu jaettuna. Ei voi mennä pieleen!
  2. More date nights / Lisää treffi-iltoja - Vaikka kotisohva tuntuukin monina iltoina houkuttelevalta, ei treffailuakaan kannata unohtaa kokonaan. Olemme taas herätelleet henkiin vanhaa keskiviikkotreffiperinnettämme. Yhtenä arki-iltana viikossa (useimmiten keskiviikkona) teemme jotain kivaa yhdessä. Viikko katkeaa kivasti ja samalla varmistamme, että kaiken kiireen ja rutiinien keskellä löydämme aikaa myös toisillemme.
  3. Plan a trip / Yhteiset reissusuunnitelmat - Reissun suunnittelu ja odottaminen piristää aina ja itse reissaaminen se vasta kivaa onkin. Reissussa jaetut kokemukset ja elämykset rakentavat myös parisuhdetta. Aina ei voi eikä tarvitse lähteä kauas tai edes viipyä päivää pidempään. 
  4. Learn something new / Opetelkaa yhdessä jotain uutta - Yhdistimme eilen kohdat 1, 2 ja 4. Kävimme keskiviikkotreffeillä yksityisellä voimistelutunnilla, jossa harjoittelimme seisomaan käsillä. Vitsit, että meillä oli hauskaa! Tunnilta jäi käteen kipeiden lihasten ja itsensä ylittämisen ilon lisäksi vinkkejä ja harjoitteita, joiden avulla opimme taatusti vielä seisomaan käsillämme, jos treeni-intoa riittää. Kuka tahansa voi oppia handstands and stuff, niin kuin coach Barry tykkäsi hokea.
  5. Make out... a ton / Pussailkaa, hyväilkää, halailkaa Puuttuuko suomen kielestä ilmaisu make out vai puuttuuko se vain minun sanavarastostani? No joka tapauksessa, kosketelkaa randomisti, ohimennen, tarkoituksella ja usein. 

Tällainen, ei niin kovin vakava lista, joka ei ehkä keksi pyörää uudelleen, mutta osuu silti asian ytimeen. Ei liene mikään salaisuus, että jokainen pitkä parisuhde vaatii työtä, mutta joskus se työ voi olla aika hauskaa.

Tuesday, January 19, 2016

Salaisia (ja ei niin kovin salaisia) portaita

Maanantaiaamuna Phill tarjosi minulle sydänkohtauksen huutamalla vielä silmät kiinni: Let's go run some stairs! Ihailtavaa energisyyttä, ei voi muuta sanoa.

Ja mehän mentiin! 245 porrasta myöhemmin pääsi suustamme yhteen ääneen: This is no joke! Jalat olivat hyytelöä jo ensimmäisen kierroksen jälkeen, mutta juoksimme sitkeästi vielä muutaman kierroksen lisää ja parit pomppuportaat siihen päälle. Tänään tuntuukin sitten siltä, että raahaisin jaloillani kymmenen kilon extrasäkkiä.


La Mesa on San Diegon kupeessa sijaitseva oma pieni kaupunkinsa, josta löytyy näiden hoodien pisimmät yhtäjaksoiset portaat, jyrkkiä mäkiä ja myöskin sen mukaiset maisemat. Ei laisinkaan hullumpi paikka tehotreenille! Portaat kulkevat nimellä Secret Stairs (joskus myös hidden stairs), vaikka mistään suuresta salaisuudesta tuskin voikaan enää puhua, jos yelpistä löytyy 48 arvostelua ja portaiden lähtöpiste pompsahtaa google mapsiin parin ensimmäisen kirjaimen jälkeen.


Toinen san diegolaisten suosima porrastreenipaikka löytyy keskeltä kaupunkia, convention centerin keskeltä. Convention centerillä juostaan portaita katolle, katon yli rakennuksen toiselle puolelle, portaita alas satamaan ja sitten sama toisinpäin.




Kiva ja tehokas paikka tuokin!

Näiden suosikkien lisäksi tarjolla olisi muutama muukin paikka, mutta näillä mennään toistaiseksi.

Porrastreeni on löytänyt tänä talvena tiensä viikottaiseen treenikalenteriini tuomaan vaihtelua rakastamiini ylämäkijuoksuihin. Tekee taatusti kutaa takapuolelle, jaloille ja varsinkin mielelle! Mitä vetelämmät jalat sen parempi fiilis. Projekti juoksuilon palauttaminen etenee siis toistaiseksi oikein mallikkaasti!

Sunday, January 17, 2016

Typerän sunnuntain siivousterapiaa

Heräsin aamulla pahalla päällä. Ärsytykselleni ei ollut mitään hyvää syytä, mikä vain pahensi tilannetta. Hitsit, että pitää mennä pilaamaan vaapapäivä turhalla kiukuttelulla. Mitä enemmän asiaa mietin, sen enemmän ärsytti, enkä pystynyt kiskomaan itseäni kuopasta ylös. Lopulta päätin alkaa siivoamaan.

Siivotessani kirosin mielessäni kaiken:

  • Typerä kömpelö imuri
  • Typerät puulattiat, jotka eivät anna mitään anteeksi ja täyttyvät kissankarvoilla sillä sekunnilla kun selkäsi käännät
  • Typerät kokolattiamatot, jotka piilottavat kaikki ällöttävyydet sisäänsä ja ovat mahdottomia puhdistaa
  • Typerä valkoinen tiskiallas, joka näyttää hyvältä ja siistiltä korkeintaan päivän
  • Typerä astianpesukone, joka ei pese astioita kunnolla ellei niitä ensin hinkkaa käsin
  • Typerät hellannupit, joidet rakoja on vaikea pyyhkiä
  • Typerät hellan(kuppi)levyt, jotka keräävät kaiken mönjän sisäänsä
  • Typerä valkoinen matto, joka ei ole enää kovin valkoinen
  • Typerät puolipitoiset vaatteet, joille ei ole mitään järkevää säilytyspaikkaa
  • Typerä eteinen, jota ei ole olemassa
Listan pidetessä kiukkuni kasvoi kasvamistaan, kunnes kosahti lopulta kasaan kuin reikäinen ilmapallo. 
  • Puff, typerä ärsytys! 
Valehtelisin, jos väittäisin olleeni samantien sädehtelevän hyvällä tuulella, mutta kyllä se olo siitä pikkuisen helpotti. 

Phill teki minulle synttärilahjaksi ottomanin, jonka tuo typerän söpö kissa varasti itselleen.

Ja jos ei muuta, on täällä typerässä kodissa taas pikkuisen siistimpää. Ainakin hetken.

Friday, January 15, 2016

Voikkari-ilta

Onni tulee onnen luo. Niin se vain on!

Tämä viikko on ollut kaikin puolin mainio ja mainiona se myös päättyi. Yksi kaheli näpersi voikkareita ja toinen samanmoinen otti niistä kuvia. Mikään ei sovi paremmin yhteen kuin kaksi luovaa hölmöä, jotka täydentävät toisiaan paremmin kuin paita ja peppu.

Avocado, serrano pepper, orange toast

Smoked salmon, egg, dill, pink pepper toast

Brie, apple, blueberry, agave nectar, pepper toast

Sardine salad (sardines, garlic, onion, rosemary, sour cream, mustard) , pickled onion, parsley, pink pepper toast

Roasted mushroom, browned butter, lemon, thyme, parmesan toast

Minusta ei ole ruokabloggaajaksi, sillä en osaa oikeasti valmistaa hyvää ruokaa, mutta ruokabloggaajan kuvaajaksi voisin kyllä pienellä harjoittelulla pestautua. Ehkäpä me vielä joskus perustamme tiimiblogin, jonka keskipisteenä on kaunis ruoka. Viimeistään sitten eläkevuosina.

Mutta juuri nyt minulle riittää se, että teille lukijoille tuli nälkä. Herkullista viikonloppua!

Thursday, January 14, 2016

Lottovoitto

Jummi, voitimme lotossa! Mihinköhän tuon taskussa polttelevan seitsemän taalaa oikein tuhlaisi?

USA:ssa jaettiin eilen kaikkien aikojen suurin lottopotti: 1,5 miljardia. Miljardia! Siinä on niin monta nollaa, että monilta sekosi (matikka)pää jo paljon ennen kuin numerot oli arvottu. Minä en edes suunnitellut ratkaisevani voittosummalla USA:n köyhyyttä, vaan keskityin maksamaan pois omat ja lähipiirin lainat, lahjoittamaan rahaa kouluille ja kodittomille  ja matkustelemaan mukavasti koko loppuelämäni. Ensin piti tosin selvittää, missä ja miten powerballia voi pelata.

Ensimmäisen kerran powerball iski tajuntaani viime torstaina, kun potti oli noussut 700 miljoonaan. Ostimme lauantain arvontaan muutaman rivin, eli osallistuimme ahneus-tyhmyys-talkoisiin, joiden ansiosta potti kohosi parissa päivässä jo 900 miljoonaan. Koska lauantaina onni ei lykästänyt meitä eikä muita ja koska ahneus-tyhmyys-talkoiden osallistujamäärä kasvoi kasvamistaan, kohosi potti lopulta 1,5 miljardiin, jonka joku/jotkut onnekkaat sitten nappasivat itselleen. En osaa edes kuvitella, mitä voittajien päässä liikkuu tänään.


Isot rahat menivät tällä kertaa sivusuun, mutta elämä jatkuu. Enkä edes valita, sillä olenhan minä voittanut lotossa pääpotin jo pariinkin otteeseen: Synnyin Suomessa ja törmäsin Bostonin kadulla elämäni mieheen. Noiden toteutumisella taitaa olla jopa pienempi kuin 1/292 miljoonan todennäköisyys.

Tuesday, January 12, 2016

Matkalla viisastuneet

Rakkauteni road trippejä kohtaan syttyi jo lapsena istuskellessani upouudella boosterillani punaisen Fiatin ja sähkön sinisen Corollan takapenkillä. Perheen pienimpänä paikkani oli aina takapenkin keskellä, josta tähyilin vuoroin siskon, vuoroin veljen ikkunasta ulos. Ystäväperheemme luo ajellessamme odottelin aina jännittyneenä, kumman puolelta se Hollolan kirkko tällä kertaa löytyy. Eihän sitä voinut etukäteen millään tietää.

USA:ssa road tripit tarjoavat loputtomia mahdollisuuksia, sillä tähän valtavaan maahan mahtuu jos minkälaista maisemaa ja lunnon ihmettä. Ajellessamme pari vuotta sitten New Hampshiresta Kaliforniaan, opin USA:n luonnosta ja etäisyyksistä enemmän kuin yhdestäkään kirjasta ja oppitunnista yhteensä. Oli aika huikaisevaa nähdä, kuinka metsät muuttuivat viljapelloiksi, vilja maissiksi, maissimeret preeriaksi, preeria vuoriksi, vuoret autiomaaksi ja kaikkea siltä väliltä.

Viimeisin road trippimme ulottui "vain" kolmen osavaltion alueelle, mutta paljon ihmeteltävää oli siroteltu näidenkin mailien varrelle. Ajelimme yhteensä 1560 mailia, eli takapuoli kerkisi kyllä puutumaan tälläkin matkalla. Mutta oliko se sen arvoista? No, ehdottomasti!

Ensimmäisen etappimme, San Diego - Bishop, CA, ajelimme suureksi osaksi pimeässä ja saimme vain arvailla, millaisia maisemia ikkunan takaa löytyy. Seuraavan aamun päivänvalo paljasti, että veukkauksemme oli osunut aikalailla oikeaan.



Bishopista Mammothille ei ollutkaan enää matka eikä mikään, mutta viihdytimme silti itseämme arvailemalla, mikä lumihuippuisista vuorista olisi määränpäämme. Tiet olivat paikoittain jäässä, mutta ihan pikkuteitä lukuunottamatta niin hyvin suolattuja, ettei lumiketjuillemme tullut käyttöä.




Mammoth - Las Vegas pätkän ajelimmekin sitten kirkkaassa päivänvalossa Inyo -kansallismetsän ja aavikoiden läpi. Inyo viihdytti meitä paitsi lukemattomilla vitseillä (Hey, where are we? In Yo national forest!), myös paikoitellen haastavalla tiellään. Tie oli mutkainen, mäkinen ja jäinen ja aurinko tietenkin suoraan silmissä. Rallikuskin leikkiminen oli kuitenkin pienempi paha kuin matkapahoinvointi, joten ilmoittauduin vapaaehtoisesti kuskiksi. Ja hyvinhän se meni, suurimman osan ajasta jopa ihan nautittavasti.






Inyon jälkeen vuorossa oli pelkkää aavikkoa aavikon perään. Omalla tavallaan kaunista ja mielenkiintoista, vaikka yksityiskohtia maisemasta ei kauheasti löytyisikään.  Kannattaa myös varautua siihen, että vessoja on aika harvassa. Kartalla näkyvät pienet nimetyt pisteet eivät yleensä ole kaupunkeja, vaan maatiloja, joista ei juuri palveluja löydy. Pienillä teillä huoltoasemien välille voi mahtua helposti satakin mailia.



Matka Las Vegasista Grand Canyonille oli tällä kertaa kaikista yllätyksellisin. Aluksi nyökyttelimme hyväksyvästi päätämme ja totesimme, että näyttää juuri siltä, että olemme Arizonassa ja matkalla kohti kanjonia. Mutta sitten ajelimme jonkun nyppylän huipulla pilveen ja maailma muuttui sumuiseksi. Sumusta ulos selvittyämme huomasimme saapuneemme talven puolelle. Maassa oli lunta ja lämpötila laski nopeaa tahtia. 










Grand Canyonin lähistöllä meitä vastaan alkoi tulemaan paksulla lumipeitteellä kuorrutettuja autoja ja saimme hämmästykseksemme todeta, että kanjonilla oli satanut yön aikana tuoretta lunta. Jos olisimme olleet pikkuisenkaan aikaisemmin liikkeellä, olisi lumiketjuille tullut nyt käyttöä. Teitä oli kuitenkin jo keretty aurailemaan ja ne olivat ihan kohtuullisessa kunnossa.


Näytti ihan talvelta!

Grand Canyonilta lähtiessämme jumituimme hetkeksi matkalle, sillä tällaiset peuran sukuiset (?) elukat olivat päättäneet tulla nuolemaan tien pinnasta herkullistakin herkullisempaa tiesuolaa. Odottelimme kiltisti suolaisen himon tyydyttymistä ja jatkoimme tien tyhjennettyä matkaa kohti Flagstaffia.



Viimeisen päivän etappi oli kaikista pisin ja vaihtelevin. Aloitimme lumelta, laskeuduimme mielikuviemme Arizonan kivi- ja kaktusvyöhykkeille, löysimme uskomattoman vihreitä peltoja keskeltä kaikkea kuivuutta, hipaisimme Meksikon rajaa, ihastelimme Kalifornian hiekkadyynejä, aurinkopaneelipeltoja ja tuulivoimaloita ja löysimme lopuksi paikan, josta kaikki maailman kivet ovat varmaankin kotoisin.






Jos muuten koskaan ajelet lähellä Meksikon rajaa, kannattaa muistaa pitää viisumi, passi tai green card -mukana, sillä esimerkiksi kasitiellä ajellessa ajetaan ainakin kolme kertaa rajaviranomaisten tarkistuspisteen lävitse. Meidät viitottiin joka kerta jatkamaan matkaa ilman pysähdystä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Maahanmuuttajahan minäkin olen (vaikkakin blondi sellainen).

Paljon tuli taas nähtyä ja nälkä se vain kasvaa syödessä. Reissunälkä kun ei tuppaa lähtemään reissaamalla. Seuraavaksi tekisi mieli valloittaa länsirannikko San Diegosta Seattleen, kunhan sopiva ajoitus vain osuu kohdilleen.

Sunday, January 10, 2016

Aikuinen nainen (mä oon)

Minulla on paha tapa mennä vanhenemaan joka vuosi heti tammikuun alussa. Aiemmin olen ohittanut kasvavat numerosarjat olan kohautuksella, mutta tänä vuonna peilistä tuijottavat tuplakolmoset saivat minut huokaisemaan: Härregud, minähän olen jo ihan aikuinen!

Onneksi aikuinenkin voi olla niin monella tavalla. Päätin olla todella aktiivinen aikuinen ja juhlistaa vanhentumista muun muassa kipuamalla jälleen kerran rautaisen vuoren (Iron Mountain) huipulle.




Jättiläisen varpailla istuskellessani tunsin itseni hyvin pieneksi ja alkavan ikäkriisini täysin järjettömäksi. En minä nyt niin vanha vielä ole. Ja vaikka olisinkin, voi vanhakin koira oppia vielä uusia temppuja.


Sama viesti oli luettavissa Phillin lahjoistakin: Lahjapaketista löytyi uusia urheiluvaatteita ja henkisestä lupauspaketista idea käydä kokeilemassa seinäkiipeilyä ja ilmoittautua aikuisten voimistelutunnille. Luvassa on siis uusia kokemuksia ja pienoista mukavuusalueen ulkopuolelle heittäytymistä. Illalla Smoking Goat -ravintolassa herkutellessamme innostuimme kehittelemään vielä lisää hauskoja ideoita, joten luvassa taitaa olla erityisen hauska ja aktiivinen vuosi.

Enpä taida siis vielä tänäkään vuonna ikäkriiseillä. Olen meinaan sen verran monimutkainen tapaus, ettei minua yhdellä numerolla määritellä.