sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Tenniksen uusi mahdollisuus

Kutosen jälkeisenä kesänä sain päähäni, että minun pitäisi saada osallistua viikon kestävälle tennisleirille. En muista, mistä yllättävä intoni tennistä kohtaan johtui. Todennäköisesti siitä, että joku söpö poika tuli mainostamaan sitä koulullemme, kaverini aikoi osallistua tai sitten siitä, että kaikki osallistujat saivat omakseen tennismailat.

Koska leiri ei ollut (kai) järisyttävän kallis ja meillä tuettiin monenkirjavia harrastuksia, näyttivät vanhempani vihreää valoa ja meikäläinen pyöräili innosta puhkuen Riihimäen keskuskentälle. Leirillä oli ihan kivaa, mutta tennis ei ollut todellakaan minun juttuni. Minulla oli jo tuolloin huono näkö, muttei kuitenkaan niin huono, että olisin tunnustanut sen ääneen. Kuvittelin pitkään omaavani harvinaisen huonon käsi-silmä kordinaation, mutta nyt jälkikäteen olen oivaltanut, että saatoinkin olla jo tuolloin piilareiden/silmälaisen tarpeessa.

Opin viikon aikana tenniksen perusteet, mutta siihen sen "ilmaisen" tennismailan käyttäminen taisikin sitten jäädä. Säilytin mailaa pitkään huoneessani, koska tennismailan omistaminen oli mielestäni coolia, mutta tennistä en pelannut enää koskaan.

Siis... En pelannut, ennen kuin tänään aloitin uuden urani tennispelaajana.

Vauhtia ainakin riitti, jopa silloinkin kun oli tarkoitus poseerata...

Saimme Phillin kanssa jokin aika sitten päähänpiston, että meidän pitäisi keksiä lisää yhteisiä harrastuksia ja Phill ehdotti tennistä. Meistä kumpikaan ei  ole pelannut sitä koskaan tosissaan eikä edes koskenut mailaan pariin vuosikymmeneen, mutta mitäpä siitä. Päätin antaa tennikselle vielä uuden, aikuisen, mahdollisuuden.

Saamme pelata tukikohdassa ilmaiseksi eikä tällä kertaa tarvitse hankkia edes mailaa olohuoneen nurkaa koristamaan, sillä niitäkin saa lainata ilmaiseksi. Teknisesti olimme kumpikin aivan surkeita (siis aloittelijoita), mutta pallon perässä sprinttailu kävi hyvinkin liikunnasta ja oli ihan mielettömän kivaa.

Tätä lisää! Ehkäpä jo joku ilta tällä viikolla.

torstai 21. syyskuuta 2017

Torstai 21.9

Huomenta torstai! Väsyttää. Heräsin aivan kesken hyvän unen. Räpsyttelen unta hetken aikaa pois silmistä ja käperryn Phillin kainaloon. Pian meidän on kuitenkin noustava.

Possu pyörii koko aamun jaloissa. Kun kaapin ovi aukeaa, on siellä vähintäänkin pienen kissan pää. Kun käännän selkäni on koko kissa joko kaapissa tai keittiön tasolla. Pidän pienen tauon aamiaisen valmistamisesta ja kaappaan kissan syliin. Siinä se röhnöttää ja kehrää, kuulostaa pieneltä Possulta. Aamupalan jälkeen leikin hetken Possun kanssa, sillä huomio tulee nyt selkeästi tarpeeseen.

Pyöräilen töihin pilvisessä aamussa. Töihin saapuessani kohtaan puoli paniikissa olevan työkaverin, joka pyytää minua siirtämään hämähäkin ulos vapauteen. Hämähäkki on myrkytöntä laatua ja autan häntä mielelläni. Olen töissä huomattavasti urheampi kuin kotona.

Uskollinen menopelini tällä viikolla

Ensimmäinen lapsi on jo saapunut eikä meinaa pöksyissään pysyä minut nähdessään. Ihana vastaanotto. Pieni ja toinen pieni pitävät minut kiireisenä. Vauhtia riittää heti aamusta, mutta niin riittää halejakin.

Ulkona aamun vauhti kulminoituu yhden lapsen kuperkeikkaan ja naarmuntuneeseen otsaan. Pesu, jäätä, laastari ja viesti vanhemmille. Ei onneksi mitään vakavampaa.

Lounastauolla käyn reilun puolentunnin päämäärättömällä kävelyllä. Taivas on edelleenkin pilvinen ja lämpötila mukavan viileä. Yleensä tähän aikaan vuodesta on tuskaisen kuuma, mutta tällä viikolla on ollut täydellistä. Sää on kuitenkin muuttumassa viikonloppuna tai alkuviikosta ja sääkartoilla näkyy taas yli kolmenkympin lämpötiloja. Paras siis nauttia ulkoilusta nyt.



Lapset nukkuvat tänäänkin hyvin ja heräävät iloisina. Iltapäivä menee vauhdilla. Pian pääsen jo lähtemään kotiin. Yksi pieni heiluttaa oven takana hassu hattu päässään.

Kotimatkalla vastaan tulee juoksulenkillä oleva tuttuni. Heitämme vauhdista (kuvainnolliset) yläfemmat. Mietin, että kaikista San Diegon kaupunginosista minulla on ehdottomasti eniten tuttuja North Parkissa.

Kotiin päästyäni päätän seurata tuttuni esimerkkiä ja lähteä itsekin juoksemaan. Jalat tuntuvat aluksi väsyneiltä ja jäykiltä, mutta vetreytyvät hieman lenkin edetessä. Takana on tällä viikolla jo 40 km pyöräilyä, muutama treeni ja neljä kappaletta fyysisestikin aktiivisia työpäiviä. Liikunnan riittävyydestä ei siis tarvitse tällä hetkellä huolehtia. Juoksen viitisen kilsaa ja teen päälle puolentunnin joogavenyttely harjoituksen. Tekeepä hyvää! Yleensä käyn torstaisin salilla, mutta menee tämä näinkin. Onneksi auton korjausaika on viimeinkin huomenna.

Kensingtonissa on ihania ja persoonallisia taloja, joita ihailen aina juoksulenkeilläni

Sitten suihkuun ja pieni välipala. Olo on rentoutunut ja raukea. Kirjoittelen pari työsähköpostia, tilaan lisää piilolinssejä ja kirjoittelen blogia. Kun hommat ovat valmiina, valmistelen illallisen pastan keittämistä vaille valmiiksi. Philillä menee tänään taas myöhään, mutta syömme silti aina yhdessä.

Phill soittaa hieman ennen puolta kahdeksaa ja kertoo olevansa matkalla kotiin. Vihdoinkin ruokaa ja pikkuisen yhteistä aikaa. Vietämme suurimman osan illasta jutellen ja viikonloppua suunnitellen. Jee, huomenna on jo perjantai!

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Keskiviikko 20.9

Havahdun noin minuuttia ennen kuin kelloni soi kuudelta. Köllimme Phillin ja kissojen kanssa sängyssä pari minuuttia, kunnes on pakko nousta. Aamu jatkuu tutuilla kuvioilla: kahvinkeitin päälle, aamupalaa, kissoille ruokaa, netin selailua ja pikapikainen valmistautuminen töihin. Yritän olla ovesta ulkona seiskalta, mutta ihan viimeistään minun pitää lähteä kymmentä yli. Yleensä lähden kymmentä yli.

Matkalla vastaan tulee kaksi eiliseltä tuttua kanssapyöräilijää. Meillä on selkeästi samat aikataulut. Meinaan huikata heipat, mutta on hyvin todennäköistä, etteivät muut muista jokaista vastaantulijaa.

Keskiviikkoiseen tapaan minulla on hetki aikaa ennen kuin ensimmäinen lapsi saapuu. Päätän pestä leluja.

Arvatkaa kauanko oli näin siistiä...

Kahdeksalta alkaa viimein tapahtua. Lapsia tulee kertarysäyksellä neljä. Juttelen vanhempien kanssa ja alamme lukemaan kirjaa. Brown Bear, Brown Bear, What Do You See...? Yksi näiden pienten lemppareista. 

Aamu menee aika hyvillä fiiliksillä. Nukuin edellisyönä seitsemän tuntia kuin tukki ja energiaa riittää. 

Lounastauolla etsin koulun pihalta varjoisan kohdan ja istahdan syömään eväitäni. Lohisalaatti maistuu edelleenkin hyvältä. Vietän koko tunnin tauon pihalla istuskellen. Rentoudun, selailen nettiä, luen blogeja ja sen semmoista mukavaa. Taukoni jälkeen päivä jatkuu hiljaisissa merkeissä. Lapsia nukuttaa tänään hyvin ja saan itselleni käytännössä kaksi tuntia rauhallista aikaa.

Neljältä kotiin lähtiessäni törmään entisen oppilaani isään, joka yllättää minut halauksella. Vaihdamme hetken kuulumisia ennen kuin pyöräilen kotiin.

Pidän yllä hyvää vauhtia ja saan hyvän hien pintaan. Kotona jatkan samoilla hikoiluilla treenin pariin. Teen tänään lyhyen, mutta tehokkaan HIIT -harjoituksen. 20 punnerrusta, 60 haaraperushyppyä ja 20 burpeeta niin kovaa kuin lähtee. Sitten minuutin tauko. Tämä setti vedetään neljä kertaa ja voin luvata, että lopussa (ja vähän välissäkin) hapottaa.

Otin ihan teitä varten kuvan

Treenin jälkeen venyttelen ja tekstailen hetken kaverini kanssa joogamatolla makoillen. Saatanpa kirjoittaa hieman blogiakin. Heippa! Hieman ennen kuutta saan vihdoin aikaiseksi raahautua suihkuun ja päätän lähteä käymään vielä kaupassakin. Jääkaappi kaipaa kipeästi täydennystä. 

Phill on vielä töissä. Ostin ainekset kanapastaa varten, mutta päätän kuitenkin tilata Grubhubin kautta intialaista, jota Phill on himoinnut jo parin päivän ajan. Kerkiää sitä pastaa tekemään huomennakin...

Vaihdan päälle kotihameen, ruokin kissat ja heitän pyykit koneeseen. Rojahdan sohvalle, jossa aion pysyä suurimman osan illasta. Phill soittaa vähän seitsemän jälkeen ja on matkalla kotiin. Katselen jakson This is us -sarjaa tuhiseva Kisu sylissäni.

Phill saapuu, ruoka saapuu, valtakunnassa on kaikki hyvin. Syömme, vaihdamme kuulumiset ja katsomme hetken telkkaa.

Ennen nukkumaan menoa aion vielä valmistaa tuorepuuroa aamuksi ja se olisi sitten siinä. Kyttyrän yli mentiin että humpsahti!

tiistai 19. syyskuuta 2017

Tiistai 19.9

'Phillin kello soi jo puoli kuudelta. Saisin itse nukkua kuuteen, mutta homma menee torkkumiseksi. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) olen valmis nousemaan, kun oma kelloni soi.

Pakkailen eilisen illallisen tähteitä rasioihin. Lohi- ja tomaattisalaattia riittää sekä tämän päivän että huomisen lounaaksi. Aamupalaksi syön kreikkalaista jogurttia, sokeroimattomia muroja, mangoa ja vadelmia.

Sitten taas pyörällä töihin. Ulkona on aamusta pilvistä ja yllättävän viileää. El Cajon Boulevardia ylittäessäni ihastelen itäistä taivasta, joka hohkaa oranssina vuorten yllä. Pilvipeite on jo hyvää vauhtia rakoilemassa sisämaassa.

Töissä on aina tiistai- ja torstaiaamuisin kiirettä. Ensimmäinen lapsi on saapunut jo ennen minua eikä kavereitakaan tarvitse odottaa kauaa. Vipinästä huolimatta aika matelee. Katson kelloa vähintään kymmenen minuutin välein.

Vihdoin on lounasaika ja sen jälkeen oma taukoni. Päätän käydä kävelyllä ja CVS -kaupassa. Nyt taivas on jo kirkas ja pilvetön eikä aamun viileydestä ole tietoakaan.

Iltapäivä kuluu hieman aamua nopeammin ja aika pian kello onkin jo neljä. Pyöräilen kotiin,  käyn pikaisesti suihkussa, syön banaanin sekä kourallisen pähkinöitä ja suuntaan kohti työpäivä numero kakkosta Community Collegelle. Phill on vielä töissä, joten minun on pakko lähteä matkaan kyseenalaisessa kunnossa olevalla autollani. Varoitusvalot palavat yhä edelleen, mutta ilman herkkää tietokonetta en edes tietäisi, että autossa on jotain vialla.

Kopiokone on edelleenkin rikki. Perhana! Onneksi luokkahuone on ns. smart classroom, eli pystyn heijastamaan videoita ja artikkeleita netin kautta kankaalle. Juttelen opettajien huoneessa hetken puolitutun ESL (English as a Second Language) -opettajan kanssa. Yritämme miettiä, miten Parent Education ja ESL -voisivat tehdä entistä enemmän yhteistyötä ja kiroamme kumpikin rikki olevaa (ainokaista) kopiokonetta.

Tiistai-illan tuntini kestää kuudesta kahdekasaan. Tämän päivän aiheena on Ages and Stages, eli lasten kehytyksen merkkipaalut eri ikävuosina. Kaksi tuntia menee nopeaan ja keskustelu käy vilkkaana. Pidän näistä tiistaitunneista valtavasti, vaikka päivät ovatkin pitkiä ja raskaita.


Kotiin ajellessa yllätyn liikenteen määrästä. Mistä nämä tyypit ovat tulossa?  Taivas on jo pimeä ja mietin, kuinka kauan (ensimmäisestä) työpäivästä tuntuu jo olevan. Tuntuu melkein siltä, kuin olisin elänyt tuplapäivän.

Saavun kotiin puoli ysiltä. Phill on tullut vasta hetki sitten kotiin hänkin, joten illallis-menulta löytyy lähiravintolan pollo asado burritot. Vaihdamme päivän kuulumiset ja katsomme jakson Kimmya. Syön jälkkäriksi pari palaa lähikaupasta ostettua Pandan lakua ja olen jotaikuinkin valmis nukkumaan.

Hyvää yötä maailma! Huomenna on jo keskiviikko.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Maanantai 18.9

Maanantaiaamu ja kello kuusi. Blaah... Ulkona on pimeää eikä huvittaisi poistua peiton alta minnekään. Nousen kuitenkin ja kiskon pehmoisen aamutakin päälleni. Phill on laittanut yöksi ilmastoinnin päälle ja koti tuntuu viileältä.

Napsautan ensimmäiseksi kahinkeittimen päälle ja mietin, kuinka järkeviä olemmekaan ladatessamme keittimen aina iltaisin valmiiksi. Illalla hommaan menee minuutti, aamulla kaataisin todennäköisesti sekä vedet että kahvinpurut lattialle.

Kissat pyörivät jaloissa ja vaativat ruokaa. Kuivapapanat kilisevät kippoihin ja ahmiminen alkaa. Aamupalaa syödessäni selailen nettiä ja tarkistan työsähköpostit. Maanantaiaamuisin siellä on harvemmin mitään tärkeää. Teen lounasrasiaani salaatin ja yritän päättää, mitä pukisin tänään päälleni. Leggarit. Ehdottomasti leggaripäivä. Sitten onkin jo aika suunnata ovesta ulos.

Tänään pyöräillään. Aamu on lämmin, mutta ilma tuntuu vielä raikkaalta. Matkaa töihin ei ole kuin vajaa viisi kilsaa eikä siihen kulu juuri viittätoista minuuttia kauempaa. Töihin päästyäni olen jo ihan hereillä ja mietin, miksi pyöräily on vaihtunut viime aikoina niin usein autoiluun. Voisin syyttää päivättäin mukaan otettavaa tavaramäärää, kiireisestä arjesta johtuvaa multitaskausta, kuumuutta tai sitten ihan vain laiskuutta. Valitse sinä.

Aamu sujuu aika rauhakseen. Ensimmäisellä lapsella on maanantai blues, mutta se hälvenee pian kunhan päästään vauhtiin. Kuuntelemme hetken musiikkia ennen kuin muita lapsia tulee paikalle. Pienen pojan toive on Phill Collins. Siis ihan oikeasti! Phill Collinsin jälkeen kuuntelemme yhden kappaleen Moana -elokuvasta ja vaihdamme iPadin leikkeihin. Aamun ankeus on häivytetty.

Päikkäriaikaan minulla ja työparillani on joka maanantaiseen tapaan kaksi tuntia yhteistä suunniteluaikaa. Tällä viikolla meillä ei ole oikeastaan jurikaan suunniteltavaa tai tehtävää, joten suuntaamme kulkumme läheiseen kahvilaan, missä juttelemme lapsista ja vähän muustakin. Kylmä piparminttutee virkistää, vaikkei siinä olekaan kofeiinia.

Töihin palatessamme on kello jo kolme, eli jäljellä on vain yksi työtunti. Syömme välipalaa ja valmistaudumme uloslähtöön. Neljältä huikkaan ja heilutan heipat ja pyöräilen kotiin. Nyt on jo sen verran lämmin, että matkalla tulee hiki.

Kotiin päästyäni syön välipalaksi banaanin ja päätän tehdä tunnin joogaharjoituksen. Vitsit, miten hyvä olo siitä tuleekaan! Sitten suihkuun ja vielä hetkeksi huomisen Effective Parenting tuntisuunnitelman kimppuun.

Hieman seitsemän jälkeen tulee valmista ja pian on valmis Phillin kokkaama illallinenkin. Syömme kylmää (mukailtua) Gazpacho -keittoa ja lohivoikkareita. Katselemme samalla jakson Unbreakable Kimmy Schmidt -sarjaa.

Etsi kuvasta Kisu

Siivoan keittiön ja leikin Possun kanssa. Kisukin intoutuu leikkimään (kunnes muistaa olevansa leidi ja leikkivänsä vain meidän katseilta piilossa).

Loppuilta menee tuttuun tapaan blogia kirjoittaen ja rentoillen. Huomenna on edessä pitkä päivä ja tarkoitus olisi mennä aikaisin nukkumaan. Toteutus jää nähtäväksi...

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Sunnuntai 17.9.

Herään hieman ennen kahdeksaa. Possu on tehnyt pesän jalkojeni väliin ja Kisu tuijottaa meitä yöpöydältä. Kun liikahdan pikkuisen, on peli menetetty. Kumpikin kissa kehrää ja porrää nyt naamassa kiinni. Käyn ruokkimassa kissat, mutta tulen vielä takaisin sänkyyn pötköttelemään. Phill nukkuu edelleen. Tai siis ainakin yrittää.

Nousemme puoli ysiltä, kun keittiöstä kuuluu pussin rapinaa. Kissat ovat päättäneet ryöstää pöydälle unohtuneet quinoa chipsit yhteistyöllä. Kisu häärii pöydällä ja pudottelee raksuja lattialle Possun syötäviksi. Kiitos ihanat... Päätämme tehdä aamupalaa, hengailla kotona ja lähteä sitten salille. Meillä on iltapäiväksi suunnitelmia, mutta koko aamu ihan avoin.

Aamupalaksi aamupalavoikkareita, eli leivän välistä löytyy tuorejuustoa, tomaattia, paistettu muna ja salaattia. Lisäksi mangoa, viinirypäleitä ja kahvia Niiskuneitimukista. Sunnuntaiaamut ovat parhaita!

Vietän aamun paperihommien kimpussa. Teen uuden roolbookin syksyn lauantaikurssilleni. Yksinkertaista, mutta aika tylsää datan lisäilyä. Nyt se on kuitenkin tehty ja mieli on luonnollisestikin hyvä.

Seuraavaksi muistan, että pyörän kumit pitää pumpata huomista varten ja lukkokin on hukassa jossain autotallin kaaoksen kesekellä. En ole ajanut pyörällä töihin aikoihin, mutta nyt on pakko tsempata, koska saimme auton korjausajan vasta ensi perjantaille. Meillä on luottokorjaaja, jota emme ihan hevillä vaihda. Lukon etsinnässä menee hetki ja vereenpaineet meinaavat nousta sotkun keskellä, mutta vihdoin löydän edes yhden toimivan lukon avaimineen.

Kun kaikki hommat on hoidettu, on kello jo pitkälti yli yksitoista. Päätämme vaihtaa salin kuuden kilsan juoksulenkkiin ja korttipakkatreeniin. Tällä kertaa hertat ovat tuulimyllypunnerruksia (windmill push up), ruudut lankkuasennosta käden ojennus sivulle, ristit jalkakyykky + polvi ylös +kotrolloitu vaaka ja padat kyykky ja jalan ojennus sivulle. Ässät ovat lakkupitoja 120 s., 90 s., 60 s, 30 s., jätkät 10 x supermies punnerruksia, kuningattaret 20 x russian twist ja kunkut 10 x selänmakuulta rullaten ja hypäten ylös.

Hiki lentää ja etenkin olkapäät tuntuvat olevan tänään kovilla!

Yhdeltä tulee valmista ja suihkun jälkeen onkin taas nälkä. Phill tekee meille crepejä, joiden täytteenä on kalkkunaa, salaattia ja aurinkokuivatuista tomaateista valmistettua pestoa. Crepejen lisäksi syömme minttuista omenakurkkusalaattia. Mielettömän hyvää!

Lounaan jälkeen tulee melkein kiire, sillä meidän pitäisi ehtiä uberilla downtowniin puoli kolmeksi. Edessä on Social Cycle, eli panimokierros jättimäisellä pyörällä yhdessä kavereidemme kanssa.


Pakko myöntää, että olin kierrosta kohtaan hieman skeptinen, mutta vitsit, että meillä on hauskaa. Poljemme hikihatussa, kuuntelemme classista rockia, piipahdamme kolmessa baarissa ja saattaapa joku meistä joutua hieman työntöpuuhiinkin.



Kierroksen jälkeen menemme vielä syömään Half Door -ravintolaan ennen kuin tilaamme taas Uberin ja suuntaamme kotiin rauhoittumaan ennen seuraavaa kiireistä viikkoa.

Puolituottoisa Sunday funday oli juuri sitä, mitä kaipasinkin.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Lauantai 16.9

Tänään saan nukkua lauantain kunniaksia puoli seitsemään. Puoli tuntia extraa tekee ihmeitä, varsinkin kun ulkona ei ole puoli seiskalta enää pimeää. Phill jatkaa vielä unia ja siirryn kissat kintereilläni olohuoneeseen tekemään puolen tunnin joogaharjoituksen.

Joogan jälkeen tuntuu hyvältä, niin kuin aina, ja on aamupalan aika. Tänään ei huvita kokkailla puuroa, joten levitän leivälle maapähkinävoita ja mansikoita. Kissatkin saavat ruokaa. Pullerot ovat maukumisesta päätelleen jo melkein nälkäkuoleman partaalla...

Lähden töihin hieman tavallista aiemmin, eli kahdeksalta. Olen saanut uuden syllabuksen valmiiksi ja haluan kopioida sen oppilailleni ennen tunnin alkua. Teillä on vielä rauhallista. Olen liikkeellä Phillin autolla, jota kohtaan minulla on syvä viha/rakkaus-suhde. Phillin vanha Camry on jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta autoon liittyy valtavasti muistoja yhteisten vuosiemme varrelta.

Suuntaan töissä ensimmäiseksi opettajien työhuoneeseen. Kopiokone on rikki, ylläri, ylläri. Pitäisi jo tietää, ettei mitään kopiointeja kannata jättää viimetippaan. Oh well... Menen sitten samantien luokkahuoneeseen valmistelemaan päivän puuhia.

Aamu hujahtaa taas aika vauhdilla. Tänään puhutaan perheistä, perhearvoista ja monikulttuurisista perheistä. Juttu luistaa ja joudun jotakuinkin potkimaan viimeiset oppilaat ulos, kun kello lyö kaksitoista. Kirjaan ja tulostan päivän osallistujalistat ja suuntaan kotiin.

Työmatkaan menee lauantaisin vain 15 min ja olen kotona jo ennen puolta yhtä. Koti tuoksuu hyvältä, Phill on viettänyt aamun siivoten. Ihana mies! Meillä työnjako on mennyt aina jotenkin automaattisesti niin, että se siivoaa, jolla on sillä viikolla enemmän aikaa. Viimeaikoina meillä kummallakaan ei ole ollut kauheasti aikaa, joten siivoukset ovat olleet hyvin pintapuolisia. Autan Philliä viimeistelemään siivoukset ja lähdemme lounaalle.

Meillä ei ole päivälle mitään ennalta sovittuja suunnitelmia, joten päätämme ottaa Uberin North Parkiin. Käymme syömässä voikkarit Classic Rock Sandwich Shoppe:ssa ja piipahdamme myös oluelle California Tap Roomiin. Vatsat täynnä käymme parissa kaupassa kiertelemässä ja tapaamme sattumalta myöskin tuttuja.

Kun kaupat on kierretty ja kuulumiset vaihdettu, päätämme kävellä takaisin Normal Heightsin kaupunginosaan. Matka ei ole kovin pitkä (pari mailia, eli reilu 3km) ja ulkona on täydellinen ilma. Kävelemme 30th st. pitkin Adams Avenuelle ja päätämme piipahtaa yhteen lempparipubeistamme heittämään tikkaa. Pelaamme 301 peliä, eli voittaja on se, joka pääsee ensin tasaluvulla 301 pisteestä nollaan. Phill voittaa aika monta peliä, minä viimeisen. Tikan heiton jälkeen pelaamme hetken pingistä, joka on meidän kummankin osalta aikamoista sähellystä, mutta silti ihan hauskaa.

Kävelemme ruokakaupan kautta kotiin ja päätämme pelata Agricola lautapeliä, joka ei ole nimestään huolimatta suomalaista alkuperää. Agricola on loistava kahden pelaajan strategiapeli, mutta kaukana rentouttavasta ajanvietosta. Tykkäämme kuitenkin haastaa itseämme ja toisiamme pelien muodossa ja olemme yleensä aika tasaväkisiä ja äärettömän kilpailuhenkisiä. Selviämme tiukasta pelistä ilman tappelua ja muutenkin hyvillä fiiliksillä.

Pelin jälkeen oli tarkoitus tehdä ruokaa, mutta meillä kummallakaan ei ole oikeastaan nälkä. Päätämme vaihtaa illallisen vesimelooniin, pähkinöihin sekä quinoa chipseihin ja katsella jakson Better Call Saul -sarjaa.

Loppuillan vain olemme. Minä kirjoittelen blogia, luen muiden blogeja ja selailen ties mitä hömppää netissä. Phill pelailee videopelejä. Nukkumaan menen sitten joskus kun väsyttää. Huomenna ei soi herätyskello, jos ei noita karvaisia versioita lasketa.

Possu puhtaiden lakanoiden alla imuria paossa

Olo on hyvä ja rentoutunut. Tällainen on meille aika tyypillinen ja leppoisan mukava lauantai.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Arkea osa 2: Perjantai 15.9

Ajattelin ottaa teidät taas viikoksi kyytiin elämään arkea kanssani. Katsotaan, mitä tästä tulee...

Perjantaiaamu ei ole vielä valjennut, kun ensimmäinen herätyskello pärähtää. Kello on jotain kuuden tietämillä ja ulkona on pilvistä ja pimeää. Phill kaappaa minut kainaloon ja yritän räpytellä silmiäni auki. Tekisi mieli jäädä tähän koko päiväksi.

Phill käy napsauttamassa illalla lataamani kahvinkeittimen päälle ja minä ruokin kissat. Teen aamupalaa ja Phill yrittää etsiä kadoksissa olevia ansiomerkkejään. Hänellä on tänään töissä seremonia, jota varten pitää pukeutua khaki-uniformuun. Merkit ja mitalit ovat joka kerta hukassa tai väärässä uniformussa, mutta aina ne kuitenkin jostain löytyvät.

Syön aamupalaa ja luen community collegen työsähköpostit. Yksi oppilaistani on lähettänyt viestiä, joka on osoitettu professori Veeralle. Hymyilyttää. Ehkä jonain päivänä... Sitten tuleekin taas kiire. Päälle farkkushortsit ja mukavan rento ruutupaita. San Diegossa on ollut viime aikoina tuskaisen kuuma, mutta nyt ollaan taas palattu mukaviin reilun parinkympin lämpötiloihin. Reppuun eväsleipä ja vesipullo ja sitten menoksi.

Tai ainakin melkein... Naapuri on parkkeerannut autonsa taakseni luvattomasti enkä ole laisinkaan varma, riittääkö tila auton peruutteluun kapealta kujalta kadulle. Onneksi on peruutuskamera!Tilaa ei jää montaakaan senttiä, mutta pääsen kuin pääsenkin pois ilman kolhuja tai törtön naapurin etsimistä.

Saavun töihin vähän ennen puolta kahdeksaa eikä paikalla ole vielä yhtäkään ryhmäni lasta. Hoitelen paperihommia puolisentuntia, kunnes saan itselleni seuraa. Ensimmäinen lapsi on pieni poika, joka tulee kouluun aina naama virneessä ja silmät tuikkien. Rakennamme roskiksesta ja parista tyhjästä jogurttipurkista rumpusetin ja laulamme ankoista. Jep, aika rock+meininki. Hetken päästä saamme lisää seuraa ja puoli yhdeksältä saapuu myös työparini.

Kaikilla tuntuu olevan tänään hyvä päivä. On ollut ihana huomata, kuinka pian nämä pienet ovat sopeutuneet ja kuinka paljon uutta he oppivat joka päivä. Saan paljon spontaajena haleja ja iloisia hymyjä.

Aamu menee hujauksessa ja pian on jo päikkäriaika aka minun ruokataukoni. Päätän käydä kirjastossa hakemassa kirjoja lauantaituntiani varten. Takaisin lähtiessä auton moottorin varoitusvalo syttyy näytölle. Perhana! Viesti Phillille, joka vakuuttaa, ettei ole syytä paniikkiin. Auto kestää kyllä ajelut takaisin töihin ja kotiin ja vielä vähän päälle. Toivottavasti kyse ei ole mistään isosta ja kalliista...

Iltapäivä menee töissä aamuakin nopeammin. Kaikilla on edelleenkin hyvä fiilis ja päätämme pitää pienen tanssihetken Jack Johnsonin tahtiin. Yhden lapsen äiti kävelee tilanteeseen ja repeää nauramaan. Hän kiittelee meitä hyvästä työstä ja kertoo lapsensa rakastavan koulua ja opettajiaan. Tuollainen palaute tuntuu aina hyvältä.

Pääsen kotiin neljältä ja ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun, Phill on kotona ennen minua. Hän on kerinnyt jopa kauppaan ja varaamaan ajan autokorjaamolle ensi viikolle. Ennen tämä kuvio oli itsestäänselvyys, nyt hyvin harvinaista herkkua. Päätämme lähteä juoksulenkille vaihtamaan päivän kuulumiset. Juoksemme viisi kilsaa ja teemme päälle kolme kierrosta kyykkyjä (40), vatsoja (30) ja punnerruksia (20). Sitten suihkuun ja illallisen tekoon. Korkaamme syksyn ekat kurpitsaoluet. Nam!

Kokkailut ovat olleet viime aikoina minun hartijoillani ja ruuatkin sen mukaisia simppeleitä ja terveellisiä perusaterioita. Tänään Phillillä on aikaa ja lautaselle päätyy shiraishi bowl. Tupla nam! Tämä on niitä laivastoelämän parhaita puolia: Yhteinen aika on kultaakin kalliimpaa ja sitä osaa todellakin arvostaa.



Loppuilta kuluu sohvalla herkutellen ja telkkaria katsellen. Huomenna vielä aamuksi töihin ja sitten alkaa viikonloppu!

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Syyskuun hyvästejä ja alkuja

Facebookin muistot saivat minut jälleen kerran oivaltamaan jotain uutta syyskuusta: Sen lisäksi, että silloin alkaa opettajan uusi vuosi, on syyskuuhun kuulunut viimeisen kymmenen vuoden aikana monenmoisia hyvästejä ja uusia alkuja.

Kymmenen vuotta sitten olin saapunut hetki sitten Bostoniin ja heti syyskuussa tapasin myöskin Phillin. Apua, jo kymmenen vuotta sitten!?

Yhdeksän vuotta sitten palasin syyskuussa Bostonin ja Hawaijin jälkeen takaisin Suomeen viimeistelemään opintojani. Hyvästien sanominen oli rankkaa, vaikka toisaalta Jyväskylään olikin helppo palata tuttujen opintojen ja ihanien ystävien keskelle.

Kahdeksan vuotta sitten palasin jälleen kerran Suomeen Hawaijilla vietettyjen kolmen kuukauden jäljiltä. Muutin Järvenpäähän tuntematta sieltä ketään ja aloitin ekaa kertaa elämässäni työt lastentarhanopettajana.

Seitsemän vuotta sitten palasin, yllätys, yllätys, taas kerran Hawaijilta Suomeen. Sormessani kimmelsi uutukainen kihlasormus ja kotipaikaksi valikoitui seuraavaan kevääseen asti Helsinki.

Kuusi vuotta sitten muutimme Hawaijilta New Hampshireen. Olimme menneet heinäkuussa naumisiin ja intoilimme ekan yhteisen kodin sisustamisesta. Aloittelimme onnellisina yhteistä loppuelämäämme.

Viisi vuotta sitten emme muuttaneet tai lähteneet minnekään. Ah, miten ihanan tasapaksua.

Neljä vuotta sitten olikin sitten taas aika muuttaa. Tällä kertaa New Hampshiresta San Diegoon, missä olemmekin sitten viihtyneet jo hämmentävän pitkään ja älyttömän hyvin.


Jos siis noihin edellisiin syyskuisiin muutoksiin vertaa, ovat nämä tämän syksyiset elämäntilannemuutoksemme olleet loppujen lopuksi hyvin pieniä. Ja hyvä niin! Juuri nyt on ihan valtavan hyvä olla tällainen puolijämähtänyt arjen rakastaja ja jatkaa San Diego -juurien kasvattamista yhä syvemmälle Kalifornian multaan.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Opettajan mietteitä

Viimeaikoina on tullut kirjoitettua harvinaisen paljon työjutuista. Selitykseksi voisin tarjota sitä, että töitten parissa menee viikottain aika paljon aikaa, mutta josko nyt kuitenkin lähestyttäisiin asiaa hieman positiivisemmasta näkökulmasta ja todettaisiin, että  minulla on juuri nyt on ihan mielettömän hyvä fiilis töitten suhteen.

Uusi lukukausi uuden ryhmän ja työparin kanssa on lähtenyt vauhdikkaasti ja iloisesti käyntiin. Opetan nyt neli- viisivuotiaiden sijaan ihan pieniä, mikä on melkoinen muutos viime vuosien preschool painotteiseen työsarkaani. En ollut asiasta aluksi kovinkaan innoissani, mutta nyt on jo pakko myöntää, että pienten kanssa on oikeastaan ihan kivaa. Ongelmat ovat ihanan pieniä ja päivittäin tapahtuva ja konkreettisesti huomattava oppiminen aivan valtavan suurta.

Päivätyöni lisäksi opetan community collegella nyt lauantaituntini lisäksi myös tiistai-iltaisin Effective Parenting -kurssia. Tiistaituntini oppilaat ovat vain ja ainoastaan aikuisia, joten kaikkien opettamieni ryhmien ikähaitari on hyvin laaja ja taustat monimuotoisia.

Tässä pieniä tunnelmapaloja, pysäyttäviä hetkiä ja onnistumisia parin viime viikon varrelta:

Hieman alle kaksivuotias lapsi kohottaa puupalikan ilmaan ja luulen hänen huitaisevan sillä vieressä seisovaa kaveria. Palikka pysähtyy kuitenkin juuri ennen kaverin päätä ja lapsi silittää hellästi kaverin kättä minua tuijottaen. Silmät kysyvät: Menikö tämä nyt oikein?

Nelivuotias tyttö, viime vuoden oppilaani, huomaa minut pihan toiselta puolelta ja juoksee täyttä vauhtia syliin. Halaan tyttöä ja kerron, että minulla on ollut ikävä häntä ja hänen halauksiaan. Kun teen lähtöä, tyttö pyytää odottamaan vielä hetken ja juoksee hakemaan kaverinsa paikalle. Do you wanna get a Veera hug, too? Pian ympärilläni on kahdeksan (enemmän tai vähemmän tuttua) lasta halaamassa. 

Pieni, alle kaksi vuotias, on surullinen kun äiti on lähdössä. Kun äiti ojentaa lapsen minulle, painautuu pieni tiiviisti syliini, mutta itku jää tulematta. Käymme ikkunassa heiluttamassa, juttelemme tulevasta päivästä, sylittelemme vielä hetken ja sitten lapsi onkin valmis leikkimään. Pian hän jo nauraa kavereiden kanssa jutuille, joita kukaan muu ei voi ymmärtää.

Pieni poika syö lounasta, ihan itse tietenkin. Poika on viihtynyt pöydässä jo lähemmäs tunnin. Kun yritän ehdottaa, että olemme varmasti jo all done, katsoo poika minua kulmat kurtussa, mutta silmät hymyillen ja ilmoittaa viittomalla, että  hän syö vielä.

Aikuinen oppilaani kertoo tulleensa kurssilleni, koska haluaa olla lapselleen isä, ei kaveri. I need to be a better role model, you know. But I dunno how. I never had one.

Toinen aikuinen oppiilaani kertoo olevansa Ukrainasta. Hän toivoo oppivansa kurssilla lisää lasten kehityksestä, jotta voisi ehkä jonain päivänä avata oman päiväkodin kotimaassaan.



 Opettajan työ on välillä rankkaa, mutta myöskin todella palkitsevaa. Muutos lähtee yksilöistä ja juuri nyt koen oikeasti vaikuttavani aika monen ison ja pienen elämään ja tulevaisuuteen, joko suoraan tai välillisesti.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Laivastoelämän paluu

Tiedättekin ehkä, että Phill on ollut USA:n laivastossa ihan koko sen ajan kun olemme toisemme tunteneet sekä useamman vuoden siihen päälle. Matkaamme on mahtunut monenmoista suunnitelmien muutosta sekä satoja hyvästejä jälleennäkemiseen. Meidät on uitettu monessa liemessä, tai vähintäänkin merivedessä, ja kaikesta on selvitty kunnialla.

Viimeiset vuodet olemme eläneet ihanaa maapalvelusaikaa, jonka tiimellyksessä Phill on pysytellyt (Pohjoisnapaa lukuunottamatta) suurimmaksi osaksi kotosalla, vapaata on saanut aina kuin siltä on tuntunut, viikonloput ovat olleet vapaita ja työpäivätkin suhteellisen lyhyitä. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja nyt on taas meripalveluksen vuoro.

Sen jälkeen kun Phill siirtyi heinäkuussa meripalvelukseen, on meripäiviä ollut pyöreä nolla, mutta kuivan maan korjaustöitä sitten senkin edestä. Viimeiset viikot mies on paahtanut vähintään 14 tuntisia työpäiviä seitsemän päivää viikossa. Kotona on käyty syömässä ja nukkumassa, kunnes kello on soinut taas aamulla ennen viittä. Saan aamuisin otsalleni suudelman ennen kuin ovi käy. Sitten nukahdan vielä hetkeksi, ennenkuin oma kelloni soi arkisin kuudelta. Iltaisin Phill soittaa minulle aina kävellessään veneltä autolle ja juttelemme koko kotimatkan ajan. Yhteistä aikaa on niin vähän, että sitä ei tee mieli hukata minuuttiakaan.

Kun korjaushommat saadaan hoidettua, alkaa elämässämme jälleen eripituisten merimatkojen vaihe. Joskus reissut kestävät pari päivää, toisinaan pari viikkoa tai kuukautta ja varsinaiset komennukset jotain kuudesta kuukaudesta kahdeksaan tai yhdeksään. Joskus suunnitelmat vaihtuvat nopeammin kuin sukat ja toisinaan merimatkat venähtävät aiettua pidemmiksi. Merimatkojen aikana olemme yhteydessä sähköpostilla aina silloin kun se vain toimii, mutta varaudumme henkisesti siihen, että toisesta ei kuulu päiviin tai viikkoihin mitään.


Meille tämä on jo vanhaa tuttua, vaikkakin hetken unohduksissa ollutta elämää. Yhteisestä ajasta nautitaa aina täysin siemauksin silloin kun sitä on saatavilla ja välissä yritämme hoitaa hommat niin, ettei toisen tarvitse murehtia mistään ylimääräisestä. Minun kohdallani tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että olen ottanut Phillin harteilla olleen kokkausvastuun itselleni ja Phill puolestaan yrittää pitää minut ajantassa siitä, kuinka myöhään töissä minäkin päivänä menee.

Yhteinen aika on tällä hetkellä todellakin aivan minimissä, mutta kaikeksi onneksi Phill nauttii uusista haasteista ja minulla riittää seuraa ja vipinää töiden ja kavereiden ansiosta. Olen äärettömän tyytyväinen, että saimme jäädä San Diegoon, jonne Amerikan juureni ovat alkaneet uhkaavasti jumittua. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja San Diegosta on tullut minulle kodeista tärkein. Juuri nyt näin on hyvä, vaikka jossain vaiheessa voikin tehdä kipeää, jos ja kun joudumme vielä muuttamaan ennen kuin koko maailma on meille avoin.


Laivastoelämää ja etenkin sen suunnittelemattomuutta on vaikea selittää, mutta  ei tämä läpeensä pahaa ole. Ehdottomana plussapuolena on ihan oikeasti se, että osaamme nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä. Jummi kuinka mahtavalta tuntuikaan käydä eilen illalla lempparibaarissamme oluella, kun Phill pääsikin lähtemään sunnuntain kunniaksi töistä jo kolmelta. Otimme iltapäivästä ja illasta kaiken irti ja nyt jaksaa taas. Ainakin minä, rentouttavan kolmen päivän Labor Day viikonlopun jälkeen. Vielä toistaiseksi myös Phill on jaksanut hurjaa työtahtia rautaisella kokemuksella ja sen ajatkusen voimin, ettei tämä kestä loputtomiin. Normaalielämä: Kyllä me vielä taas joskus kohdataan.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kun puhelinriippuvaisen puhelin meni rikki

Kun puhelin menee ihan totaalisen rikki, joutuu omaa puhelinriippuvuuttaan katsomaan väkisinkin silmästä silmään.

Eilen iltapäivällä se tapahtui, aivan yllättäen, vaikka pieniä hajoamisen merkkejä onkin ollut ilmassa aina silloin tällöin. Ensin puhelimeni alkoi piippaamaan non-stoppina lataamisen merkiksi, vaikkei se ollut edes kytkettynä laturiin. Piippailu alkoi käymään pian hermoilleni ja päätin kokeilla vakkariratkaisuani: virrat pois ja takaisin päälle. Muuten hyvä, mutta puhelin ei palautunut enää koskaan normaaliksi. Näyttö meni mustaksi ja sitä koristi rivi kummallisia koodeja, sekä surullinen android-robotti, joka ilmoitti, että puhelin latailee jotain eikä kohdetta saisi missään nimessä sammuttaa. Noh, eipä puhelinta edes pystynyt sammuttamaan, ennen kuin akku loppui. Tämän jälkeen puhelin ei käynnistynyt enää koskaan. R.I.P.

Koska kyseessä oli jo vanha ja kertaalleen korjattu puhelin, päätin hankkia uuden. Tilansin Best Buy:sta uuden Samsung Galaxy S 8 -puhelimen, tarkistin hinnat muista kaupoista price matchin varalta ja noukin puhelimen kotiin tänään aamupäivällä. Seuraavaksi pitikin sitten suunnata AT&T liikkeeseen aktivoimaan puhelin, mutten muistanut, missä lähin sellainen sijaitsee. Mutta eihän se mitään, googletetaan... öh, niin millä, kun puhelin ei toimi? 

Ei muuten ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun olin hieman hukassa sen vajaan vuorokauden aikana, jonka vietin ilman puhelinta.

Töissä tarvitsen puhelinta lähes jatkuvasti, sillä suuri osa kommunikoinnista tapahtuu eri sovellusten avulla. Vanhempien kanssa käytämme Brighwheelsia ja työkavereiden kanssa Slack viestittelyä. Jokaisessa luokkahuoneessa on iPad, mutta puhelimen kanssa on huomattavasti helpompaa pysyä käryillä ja ajantasalla.

Ilman puhelinta oli myöskin mahdotonta kommunikoida pitkää työpäivää tekevän Phillin kanssa illan ruuista ja muista suunnitelmista. En voinut myöskään heittäytyä laiskaksi ja tilata ruokaa kotiinkuljetuksella, sillä ilman puhelinta ruokakuski ei olisi päässyt meidän lukitusta portista sisään. 

Puhelittomana en voinut myöskään latailla kissojen tai aamupalojen kuvia instaan, tarkistaa ajo-ohjeita tai liikenneraportteja, asettaa herätystä enkä viihdyttää itseäni palveluvuoroani odotellessani. Aika hurjaa!

Noh ei vain, oikeasti selvisin aika hyvin ja löysin AT&T -liikkeenkin ihan mutkattomasti. Ikävintä tässä episodissa oli rahanmenon lisäksi se, että puhelin vei mukanaan kaikki sinne tallennetut numerot. Laittakaa siis perhe ja kaverit numeroita tulemaan!


Positiivisen puolen näettekin sitten tuosta yllä olevasta kuvasta. Vanhan S5 puhelimeni kamera oli kaikkien putoilujen ja naarmujen jäljiltä ihan onneton, mutta kyllä nyt kelpaa taas napsia silloinkin, kun iso kamera jää kotiin.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Termiittikaveraita

Viime kesänä askartelimme itsellemme patiohuonekalut, joista varsinkin day bed on muodostunut varsin mukavaksi sunnuntain viettoalustaksi. Tänä kesänä meidän oli tarkoitus maksimoida pation viihtyisyys maalaamalla aita ja ranketamalla puiset kuoret istutusboxien ympärille. Hommien viimeistely kuitenkin venähtäni Phillin siirryttyä takaisin sukellusveneen palvevulekseen ja yhteisen vapaa-ajan huvennuttua lähes olemattomiin.


Pari viikkoa sitten sunnuntaina pääsimme vihdoin siirtymään tuumimisesta toimeen ja aloitimme aidan pesu- ja hiomisurakan. Työskentely tyssäsi kuitenkin lyhyeen, kun aidasta löytyi termiittikavereiden jättämiä yllätyskoloja.

Termiitit eivät ole Kaliforniassa mikään harvinainen ongelma. Taloja peittäviä, Aku Ankastakin (ainakin minulle) tuttuja, sirkustelttamaisia hökötyksiä näkyy naapurustossamme vähän väliä. Meidän HOA:lla on sopimus erään termiittifirman kanssa, joka käy tarkistamassa rakennuksen kerran vuodessa, yleensä huhtikuussa. Taloa ja patioita ympäröivä aita ei kuitenkaan kuulu sopimukseen, joten edessä on talon takaisen aidan uusiminen HOA:n kustannuksella.


Hyvä uutinen on siis se, että saamme patiotamme kaunistamaan uuden aidan tuon jo parhaat päivänsä nähneen vanhuksen tilalle. Ikävää tässä on (termiittibileiden lisäksi) se, että pation viimeistely lykkääntyy entisestään.

Mutta hei, onhan tätä kesää vielä jäljellä. Tällä hetkellä keikutaan lämpötilojen suhteen mukavuusrajojen yläpuolella eikä farkkusäitä näy sääkartoilla vielä ihan hetkeen.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Opettajan uusi vuosi

Opettajan näkökulmasta uusi vuosi ei ala tammikuussa, vaan uuden lukuvuoden ensimmäisenä päivänä elo- tai syyskuussa.

Viime viikolla koulumme oli suljettu, mutta me opettajat ahkeroimme luokkahuoneidemme ja mahdollisten kotivierailujen parissa. Viikkooni mahtui jopa 11 kotivierailua, huonekalujen kokoamista, ostoksia, kierrätysmateriaalien hyödyntämistä, siivoamista ja pelottavia ullakkovierailuja. Valmista tuli ja torstaina ja perjantaina kerkisimme jopa ottamaan hetken ihan iisisti.



Uuden luokkahuoneen ja lapsiryhmän lisäksi sain itselleni myös uuden työparin. Tutustuimme toisiimme intensiivisen yhteistyöviikon aikana kertarysäyksellä oikein kunnolla ja huomasimme olevamme samalla aaltopituudella työjuttujen lisäksi myöskin henkilökohtaisella tasolla. Viime vuoden loistavan kokemuksen jälkeen tiedän, kuin tärkeää työparien yhteensopivuus on. Kun opettajien yhteistyö toimii, on kaikilla hauskaa ja mahdollisuus oppia yhdessä.


Viikko oli kivaa vaihtelua normiviikkoihin, mutta yksi viikko riitti vallan mainiosti. Huomenna ollaan sitten jännän äärellä ja korkataan uusi (luku)vuosi. Kumpaakohan jännittää enemmän, opettajia vai lapsia?

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Lasten silmin

Mitä tapahtuu, kun 3-5 -vuotiaille lapsille annetaan kamera vapaaseen käyttöön koulupäivän aikana?


 Noin tuhat kuvaa parin viikon aikana...




Yksityiskohtaisia otoksia asioista, joita aikuinen ei ole koskaan huomannut...



Uusia kuvakulmia...




Lähikuvia nenistä, korvista ja takapuolista...



Hauskoja ja aidon onnellisia kuvia kavereista...


Kuvia opettajan ilmeistä, esimerkiksi silloin kun puhutaan siitä, kuinka monta kertaa kamera on tippunut...


Upeaa leikkiä varjoilla ja valolla...



Malliposeerauksia ja haaveilua rock-tähteydestä...


Ikkunan ohi kulkevien ihmisten ja koirien liikkeiden taltioimista...



Kesäinen valokuvausprojektimme oli ihana ja mieleenpainuva. Nämä kuvat kertovat enemmän kuin kaksituhatta sanaa.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Viikonlopun parannellut versiot

Joskus pienet muutokset tekevät tutuista ja arkisistakin asioista juhlavampia tai jollain tapaa parempia:
  • Skumppa vs. valkkari - aivan eri fiilis, vaikka muovimukista nautittuna
  • Tuoksuvat saippuat ja voiteet vs. tuoksuttomat - tuoksu lisää tietenkin tehoa
  • Poreallas vs. uima-allas - tekevätkö kuplat kaikesta parempaa?
  • Pahvilaatikko vs. pahvilaatikko kuplamuovikirjekuorella - paras kissan sänky ikinä
  • Paloiteltu hedelmä vs. kokonainen hedelmä - mielellään jonkun muun tarjoilemana ja mielellään mahdollisimman vaikea syöntinen hedelmä
  • Siivoaminen levänneenä ja iloisena vs. siivoaminen väsyneenä töiden jälkeen
  • Likainen vs. puhdas ja hiottu aita. Pätee myöskin muihin kodin sotkuihin.

Näillä mietteillä ja havainnoilla on menty tämä viikonloppu. Etenkin tuota skumppaa on tullut testailtua tänä viikonloppuna ahkeraan ja mielikin on sen mukainen. Kuplilla kohti uutta viikkoa.

tiistai 15. elokuuta 2017

I can't even...

I can't even... Niin yksi ryhmämme pienistä pojista sanoo aina kun yrittäminen ei tuota tulosta ja turhautuminen puskee pintaan. Juuri nyt olen valmis itsekin huokaisemaan I can't even, vaikka turhautumisen sijaan taitaakin olla kyse hetkittäisestä kiireestä ja asioiden päällekkäisyydestä.

Tämä viikko on suuri hyvästien ja muutosten viikko. Huomenna joudun sanomaan hyvästit rakkaalle työkaverilleni ja perjantaina lapsille. Pelkkä ajatuskin itkettää, sillä meillä on ollut yhdessä aivan mahtava vuosi. Viime lauantaina sanoin myöskin heipat osalle community collegen oppilaistani kesälukukauden tultua päätökseensä. Juhlistimme viikkaa tapaamista nyt jo perinteisten (toinen kerta!) nyyttäreiden voimin. Aidolla kiinalaisella ja intialaisella ruualla herkutellessani ja oppilaiden kanssa jutustellessan, tunsin suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Jummi miten hienoa, että saan tutustua töitteni puolesta näin ihanaan ja kaiken kirjavaan porukkaan.

Oppilaideni jatkaessa elämäänsä kohti uusia seikkailuja, olen koittanut kääntää katseeni kohti uusia lapsia perheineen. Olen sumplinut kotikäyntejä, suunnitellut tulevaa vuotta ja osallistunut uuden työparini etsintään. Sopiva löytyi ja alan olla haikeuteni keskellä myös varovaisen innostunut tulevasta vuodesta. Eiköhän tästäkin tule hyvä ja uusien kokemusten täyteinen vuosi. Normityöni ohella jatkan myöskin community collegella lauantaisin ja mahdollisesti myöskin tiistai-iltaisin. Hullu kun olen... 


Vipinää  riittää sekä minulla että takaisin sukellusveneen palvelukseen siirtyneellä toisella puoliskollani. Yhteistä aikaa on rajoitetusti, mutta laatu korvaa määrän. Kaikista parasta tässä onkin se, että juuri nyt tunnen ihan tosissani kuuluvani joukkoon ja eläväni ihan oman näköistä elämääni täällä rapakon läntisellä puolella. Asia, mikä ei ole (ainakaan tälle) ulkosuomalaiselle mikään itsestään selvyys.

torstai 10. elokuuta 2017

Rakkauden tekoja

Englanniksi lausuttu I love you tuntuu suussa helpolta ja huomattavasti kevyemmältä kuin ainakin sata kiloa painava Minä rakastan sinua. I love you pujahtaa suusta helposti silloinkin kun kyse ei ole vuosisadan rakkaustarinasta vaan esimerkiksi "rakkautensa tunnustaneesta" puolitutusta lapsesta tai uusista kengistä.

Mutta ei love turha tai tunteeton sana ole. Joissain tilanteissa siihen sisältyy aivan samaa tunteen paloa ja painokkuutta kuin särähtävään rakkauteenkin. Esimerkiksi Philliä rakastan englanniksi ja muistan sanoakin sen usein ja tarkoituksella. Ja mikä tärkeintä, muistan myöskin näyttää sen. Yläasteen musiikkitunneilta tuttua laulua mukaillen uskon, että rakkaus on enemmän kuin sanoja ja näkyy parhaiten pienissä arkipäivän eleissä ja teoissa.

Rakkautta on...

kun kotiin tullessa halataan, pussataan ja kysytään, miten päivä meni. 

kun toinen antaa hyvänyön pusun vaikka kesken keskittymistä ja nopeutta vaativan videopelin.

kun aiemmin kotiin tullut osapuoli tekee kotitöitä pyytämättä ja valittamatta, jotta yhteistä (vapaa)aikaa jäisi enemmän.

kun kotitöiden tekeminen ei jää huomaamatta ja arvostamatta. Kiitos tuntuu aina hyvältä.

kun toinen noukkii lattialle unohtuneet sukat pyykkikoriin mainitsematta siitä toiselle.

kun toinen tuo vettä pyytämättä.

kun toinen tuo vettä vaikka kesken riidan.

kun tyhjänpäiväisen kinastelun jälkeen sovitaan, nauretaan ja kumpikin tajuaa olleensa hölmö.

kun toisen vitsit naurattavat.

kun sisäpiirin juttuja löytyy joka tilanteeseen.

kun nimen sijaan käytetään hellittelynimiä.

kun välillä ollaan vain yhdessä hiljaa ja se tuntuu hyvältä ja luontevalta.

kun toinen odottaa, että kuva on otettu ennen kuin aletaan syömään.



Meillä jokainen puhelu ei lopu sanoihin love you, mutta rakkauden teot ovat läsnä jokaisessa päivässä. Ja joka päivä yritän muistaa olla siitä myöskin kiitollinen.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Lasten juttuja työsyhde-etuna

Töissä on edessä muutosten tuulet, kun lapsirymämme lapsista suurin osa lähtee parin viikon päästä joko kindergarteniin tai TK:hen (transitional kindergarten). Hyvästien ajatteleminen on haikeaa, sillä minun tulee taatusti joka ikistä Ocelottia ikävä. Mikä mainio porukka tämä on ollutkaan!

Tässä taas viime viikon parhaita kommentteja:

Kaksi lasta syö välipalaa ja juttelee eläimistä

F: Did you know that I have two cats and two chickens at home?
E: I have two cats too! But no chickens. Are they your pets or your food?

Torstaina lounaalla lapset päätyivät puhumaan ihmisistä jotka ovat menehtyneet.

E: My mom's father passed away. He was my grandpa.
D: Did you know that when I was a baby I had Opa and I loved him a lot. But he doesn't live anymore. He lived a long time ago, like when the dinosaurs were here.

Viikon kunkkuna erään lapsen äiti kertoi meille kotona käydystä keskustelusta.

E: Mom, how old do you have to be to drink beer?
M: Mmm, 21. Why? Would you like to drink beer?
E: Yeah, I already did!
M: Really? Who gave you beer?
E: Miss Veera!
M: Are you sure? You know, grown ups are not allowed to give beer to 4 year olds.
E: But she did!
M: You know, she could get in a lot of trouble for that. So are you really sure? Maybe we should talk to her about that tomorrow.
E: Mom, I'm only kidding. I can't drink beer yet.

Onneksi sattui olemaan vanhempi, jolla riittää järkeä ja huumorintajua ja joka tuntee muutenkin lapsensa tarinat. Sama lapsi kun oli jo aiemmin kertonut lähteneensä kesken koulupäivän ystävänsä kanssa Targettiin (kauppa) ostamaan pastaa ja parsakaalia. Takaisin tullessa tytöt olivat eksyneet, mutta heitä ei pelottanut, sillä he vain huusivat tosi kovaa. Niin kovaa, että Ms. Veera kuuli ja tuli hakemaan heidät takaisin kouluun.


Lasten jutut ovat kyllä mukava työsuhde-etu. Pitäisi vain muistaa kirjata niitä useamminkin ylös.

torstai 3. elokuuta 2017

Muuttuneet rytmit

Olen pitänyt itseäni aina aamuihmisenä. Herään mielelläni aikaisin, treenaan tehokkaasti aamuisin, rakastan aamupalaa ja saan hyvällä säkällä siivottua ainakin puolet kodista ennen töihin lähtöä.

Viime keväänä jotain kuitenkin napsahti päässäni ja rytmini muuttui. Tehokkain treeniajankohta vaihtui aamusta iltaan, olin vielä seitsemältäkin syvässä unessa ja sunnuntaisin, viikon ainoana vapaana aamuna, nukuin usein yhdeksään. Aamut olivat yhtä tahmaa ja suorittamista: Niistä katosi nautinto.

Joitain viikkoja sitten tilanne kuitenkin muuttui taas kun Phillin työrytmi muuttui. Nyt meillä soi ensimmäinen kello viimeistään kuudelta, joinain aamuina viideltä. Kun toinen nousee aikaisin, on itsekin helpompi päästä taas ylös. Varsinkin, kun uni on ensiheräämisen jälkeen kuitekin niin katkonaista, ettei olo ole vielä tunninkaan päästä yhtään sen virkeämpi.

Aamutreenien tehokkuus ei ole palautunut vielä täysin entiselle tasolleen, mutta energiaa niistä kyllä saa valtavasti. Vaikka yöt ovatkin jääneet välillä aiempaa lyhyemmiksi, olen ollut koko päivän paremmin hereillä. Aamu- ja iltatreenejä yhdistelemällä toivon löytäväni keholleni ja elämäntilanteelleni parhaimman mahdollisen combon. Ainakin siihen asti, kun tilanne muuttuu taas uuden lukukauden alkaessa. Töissä on tapahtumassa paljon muutoksia, joista yksi on uudet työtunnit puoli kahdeksasta neljään. Tiedossa on siis aikaisia aamuja siinäkin tapauksessa, että treenit jäävät iltaan.

Yhtenä aamuna viikossa on silti ihana köllötellä sängyssä pitkään. Ennen se tuntui minusta ajanhukalta, mutta juuri tällä hetkellä laiskan uniset sunnuntaiaamut ovat parasta kotiluksusta mitä tiedän. Toiseksi parasta luksusta on arkiaamuihinkin panostaminen. Pienillä jutuilla, kuten kauniilla ja mieluisalla (ja ehdottomasti istualtaan nautitulla) aamupalalla on suuri vaikutus päivän kulkuun.

Tavallisen torstain aamupala

Ehkä minusta tulee kuitenkin vielä uudelleenkin aamuihminen. Ainakin talven pimeisiin aamuihin asti.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Kalifornian joutsenet

Ennen viime viikkoa en tiennyt, että San Marcosista, noin tunti San Diegosta pohjoiseen, löytyy järvi. Ja ennen eilistä en tiennyt, että järvestä löytyy joutsenia. Senkin olin unohtanut, että joutsenet kuulostavat parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vappupilleiltä ja ovat lähietäisyydeltä tarkasteltuna aika isoja.


Phill täytti tänään vuosia ja viikonlopun ohjelmaa miettiessäni, tuli mieleeni ensimmäiseksi syvä rentoutuminen. Kun viime viikolla vihdoin selvisi, että tällä hetkellä pitkää päivää tekevä mies saa koko viikonlopun taatusti vapaaksi, päätin järjestää meille pienen viikonloppuloman jonnekin lähirannoista. Hotellivalikoimaa tutkiessani löysin Lake San Marcosin ja sen rannalla sijaitsevan Lakehouse hotellin ja resortin.


Huoneeseemme kuului ihan rannassa sijaitseva kuisti, jossa kelpasi rentoilla viinilasi kädessä. Ennen viinipullon korkkaamista kävimme kuitenkin suppailemassa, Phill ensimmäistä kertaa elämässään. Järvi oli yllättävän tuulinen ja välillä saimme tehdä ihan tosissamme töitä. Lisäjännistystä hommaan toi Phillin laudan takana tapahtunut joutsentappelu tai mahdollisesti pariutuminen. Kukapa noista joutsenista tietää... Hommaan sisältyi kovia ääniä, siipien heiluttelua ja mitä mielikuvituksellisempaa tanssahtelua. Koska välikohtaus tapahtui Phillin takana, luuli hän (ja minäkin) ensin joutuneensa joutsenhyökkäyksen kohteeksi. Phill meloi minkä pystyi, mutta tuuli puski häntä kohti joutsenia. Onneksi joutsenet olivat kiinnostuneita vain ja ainoastaan toisistaan ja Phillillä ei ollut oikeasti mitään hätää. Minä katselin meininkiä turvallisen välimatkan päästä ja nauroin niin etten meinannut laudallani pysyä. Ei ehkä kovin rentouttava suppailukokemus, mutta ehdottomasti ikimuistoinen.


Rentoilun ja suppailun lisäksi kävimme hotellin alueella sijaitsevassa Decoy -ravintolassa illallisella. Illallinen oli ihan jees, mutta illan parasta antia oli ehdottomasti suihkulähteeseen heijastettu valoshow, joka muistutti minua Disneylandin Fantasmic showsta. Hotelli tarjosi meille myöskin S'mores -pakkauksen, jonka sai halutessaan valmistaa nuotiopaikalla.



Mukavan rentouttava päivä ja aamu. Phillin vielä nukkuessa univelkojaan pois, istuskelin aamuauringossa kuistilla ja nautin. Joutsenet lipuivat hiljaisella järvellä eikä kukaan muu ollut vielä hereillä. Jonain päivänä olisi ihana asua vedenäärellä tai omistaa vaikka mökki. Jonain päivänä...