sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kohtaamisia

Portsmouth on ihana kaupunki tulvillaan hassuja ja superystavallisia ihmisia. Valilla minusta tuntuu, etta olen hypannyt Gilmoren Tyttojen -maailmaan. Kaupungin keskusta on aina taynna vilinaa ja vilsketta, eika koskaan tieda, mita nurkan takaa tupsahtaa eteen. Eilen nain miehen kulkevan ympariinsa salkusta tehty naamio paassaan ja tanaan (sunnuntaina) tormasimme aamuyhdeksalta kilttiin pukeutuneeseen mieheen, joka esitti vastaantulijoille serenadeja kitaran saestyksella. Portsmouth on kaikin puolin aarettoman sympaattinen kaupunki. Talot ovat varikkaita ja persoonallisia, oravia on miljoonia ja vanhemmat uskaltavat antaa lastensa leikkia kaduilla. Olisi mielenkiintoista nahda kaupungin rikostilastot. Todennakoisesti ne ovat samaa luokkaa kuin aikanaan Newtonissa, jossa viikon suurin rikosuutinen oli satunnainen myymalavarkaus tai auton naarmuuntuminen parkkipaikalla.

Ensimmainen kosketus kaupungin ihmisiin olivat syyskuun vuokranantajamme ja Rock streetin naapurit. Meidan asuntomme lisaksi kirkkaan sinisesta puutalosta loytyi kaksi muuta asuntoa ja vuokranantajamme asianajotoimisto. Ensimmaiseen iltaan mennessa olimme tavanneet kaikki naapurimme ja tiesimme kaiken "tarvittavan" heidan elamastaan ja asumiskuvioistaan. Vaikka asunto ei ollutkaan meille se oikea, olisimme kovin mielellamme pitaneet nama naapurit ja vuokranantajan. He saivat olomme tuntumaan kodikkaalta ja tervetulleelta kaiken leireilymme keskella. He olisivat myos mielellaan pitaneet meidat ja kampanjoivatkin ahkerasti loppuun saakka, jotta muuttaisimme mielemme ja jaisimme asuntoon. Emme kuitenkaan muuttaneet mieltamme, silla loytamamme uusi asunto vastasi toiveitamme taydellisesti. Emmeka ole katuneet hetkeakaan. Lisaksi olemme saaneet huomata, etta voimme ainakin osittain pitaa myos vanhat naapurimme. Vanha kotimme kun sattuu sijaitsemaan jota kuinkin nurkan takana, kauppareitin varrella. Ja niina paivina, kun on kiire tai ei muuten vain huvita jutella, kannattaa ihan varmuuden vuoksi pysytella kadun toisella puolella. En ole viela kertaakaan onnistunut ohittamaan naita ihmisia ihan vain pikaisesti moikaten.

Toinen puhumista rakastava tuttavuus on Ceres streetin viinikaupan omistaja, juuriltaan ruotsalainen David. Davidin puodissa kayminen on kuin vierailu isoisan luona. Hanelta loytyy tarinoita joka lahtoon ja vierailut venahtavat usein vahintaan puolituntisiksi. Erityisen ilahtunut han oli kuullessaan minun olevan suomalainen. Se on kuulemma ihan ok. Jos olisin norjalainen, se olisikin sitten ihan toinen juttu... Vaikka emme ostaisi mitaan, muistaa han aina kiittaa meita vierailusta ja toivoo, etta tulisimme taas pian kylaan. Hih, kylaan todellakin.

Nama pari esimerkkia kuvastavat hyvin Portsmouthin henkea. Taalla on ihmisen hyva olla kotiutua. Kotiutuminen, ja etenkin kodin rakentaminen, onkin ollut viime viikkojen kantava teema. Projekti jatkuu viela, mutta kylla tama kaupunki ja asunto alkavat jo kovasti kodilta tuntumaan. Meidan ensimmainen yhteinen ihan oikea koti :).

torstai 13. lokakuuta 2011

Ratin takana

Minulla on ollut ajokortti kohta 11 vuotta, mutta ajokokemusta on kertynyt todella vahan. En ole viela koskaan omistanut autoa enka ollut kovinkaan motivoitunut ajamaan, kun auto olisi ollut saatavilla. Nautin pyorailysta ja kavelysta ja kannatan julkisenliikenteen kayttoa. En ole yksinkertaisesti koskaan tarvinnut autoa.
Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Vaikka Portsmouthin keskustasta loytyy suhteellisen paljon palveluita ja elamaa ja lahin ruokakauppakin on reilun kilometrin paassa, on auto hyvin tarpeellinen. Kaikki isommat kaupat, ostarit, harrastusmahdollisuudet ja potentiaaliset tyopaikat sijaitsevat isompien teiden varsilla julkisen liikenteen ulottumattomissa.
Toistaiseksi meille on riittanyt hyvin yksi auto. Useimpina aamuina vien Phillin toihin ja saan auton koko paivaksi kayttooni. Phill ei tarvitse autoa toissa ja on itse asiassa hyvin onnellinen valttaessaan joka aamuisen parkkipaikkasodan. Autosta huolimatta yritan edelleen hoitaa mahdollisimman paljon asioita paikallisesti ja kavellen. Mutta taytyy kylla myontaa, etta valilla laiskuus (tai jarki) voittaa ja valitsen mielummin ajamisen, kuin painavien kassien raahaamisen vesisateessa tai helteessa kavellen.

Olen nyt ajellut saannollisesti pari viikkoa ja homma alkaa sujua jo aika hyvin (tiukkoja parkkipaikkatilanteita lukuunottamatta). Viime viikonloppuna olin jo tarpeeksi itsevarma siirtymaan isoille teille. Ajelimme perjantaina New Jerseyyn Phillin vietettya koko edellisen paivan ja yon toissa. Kuskivaihtoehdot ensimmaiselle etapille olivat siis hyvin rajatut. Phill kuorsasi etupenkilla ja mina sukkuloin monikaistaisilla teilla liittymasta toiseen ja maksoin tietulleja kuin vanha tekija. Tunne oli sanoinkuvaamaton! Teki mieli huutaa Titanic tyyliin: "I'm the queen of the world!" Noh, huutamisen sijaan hihkuin kuin lapsi, mika saattoi ehka hieman latistaa uutta coolia ja itsenaista imagonia. Mutta minkas teet, tunteet vain vyoryivat ylitseni. Sunnuntaina paluumatkalla ylitin itseni jalleen kerran ajaessani New Yorkin lapi. Olen nahnyt New Yorkin pilvenpiirtajien kohoavan edessani jo monta kertaa, mutta en viela koskaan ihallut nakya ratiin takaa. Pieni asia ihmiskunnalle, valtava harppaus Veeralle.

Pieni takaisku ajoinnolleni on yllatys, yllatys byrokratia. Ajokorttikaytannot ovat jokaisessa osavaltiossa hieman erilaiset enka ole saanut viela selvitettya kuinka kauan voin ajella New Hampshiressa suomalaisella ajokortillani. Phillin vakuutusyhtio ei ainakaan nikotellut lainkaan, kun lisasimme minut hanen vakuutukseensa. Yritin myos selvittaa mahdollisuuksiani hankkia New Hampshiren ajokortti, mutta talla hetkella se ei nayta olevan mahdollista. Olen vajonnut jonkinlaiseen K-1 viisumilimboon... Maassaololupani on "vanhentunut", mutta minulla ei myoskaan ole viela green cardia. Olen kuitenkin maassa luvallisesti ja minulle on myonnetty sosiaaliturvatunnus. Ilmeisestikin mahdollisuuteni saada paikallinen ajokortti olisi aika pitkalti tuurista/paivasta kiinni. Kukaan ei oikein tieda, miten kaytantoja tulisi soveltaa minun tapauksessani, ohjekirja kun ei sano mitaan ja omien aivojen kaytto ei ole hallituksen tehtavissa sallittua.  Mutta ei se mitaan, ei poliisikaan tieda oikeaa vastausta. Niin kauan kuin vakuutusyhtio hyvaksyy korttini, aion ajella hyvilla mielin ja suorittaa New Hampshiren ajokokeen heti kun se vain on mahdollista. Kun on kerran paassyt ajamisen makuun, ei pysahtyminen ole enaa mahdollista.

torstai 6. lokakuuta 2011

Muuttopuuhia

Niin uskomatonta kuin se onkin, leirielamamme alkaa vihdoin olemaan ohi. Viime perjantaina siirsimme omaisuutemme, eli nelja kassia seka ilmapatjan, nurkan taakse uuteen kotiin ja asettauduimme taloksi. Hassua kylla asunto tuntui heti kodilta, vaikka se oli aivan yhta tyhja kuin valiaikainen kotimmekin. Mutta niinhan se on, koti on tunne...

Lauantaina Phill joutui valitettavasti olemaan koko paivan ja yon toissa, joten huonekaluostokset saivat odottaa viela hetken. Mutta ei se mitaan, paivani hurahti siivoillessa, mittaillessa ja sisustusta suunnitellessa. Iltaan mennessa minulla oli jo selva visio, milta kotimme tulee jonain kauniina paivana nayttamaan.

Sunnuntaiaamuna huristelin hakemaan Phillin toista ja sitten meita ei enaa pysayttanytkaan mikaan. Ei edes elokuvatyylinen kaatosade ja muutama eksyminen/suljettu kauppa. Iltaan mennessa olimme haalineet auton tayteen tavaraa ja sopineet sohvan, sangyn ja sohvapoydan toimitukset tiistaiksi. Vaikuttava suoritus, etenkin Phillilta, joka oli viettanyt edelliset 24 tuntia toissa.

Sitten se matkan pakollinen mutka... Odotettu tiistai koitti, mutta sohva perkule ei mahtunut ovesta sisaan! Miehet ahkivat ja puhkivat ja puskivat sohvan ihan littanaksi, mutta ei se vain mahtunut. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Naky oli aika huvittava ja pettymys valtaisa. Siina se meidan ihana sohva oli - niin lahella, mutta kuitenkin niin kaukana. Ei auttanut muu kuin pistaa sohva takaisin pakuun ja kartoittaa kaytettavissa olevat vaihtoehdot. Emme halunneet luovuttaa, silla pidamme sohvasta todella paljon. Paatimme siis soittaa vuokraisannallemme ja pyytaa avaimen talon toiseen ja hitusen isompaan oveen. Vuokraisantamme lupautui tulemaan paikalle keskiviikkona ja muutamien ristiin rastiin soitettujen puheluiden jalkeen saimme sumplittua minun, vuokraisannan ja huonekaluliikkeen aikataulut yhteensopiviksi.

Tasmalleen sovittuun aikaan olimme kaikki paikalla ja seisoimme ringissa sohvan ymparilla. Miehet katsoivat vuoroin ovea ja vuoroin sohvaa ja pyorittelivat paitaan. Minua jannitti. Sitten otettiin esiin mittanauhat (jokainen mies tietenkin omansa) ja paat alkoivat pyorimaan entista kovemmin. Minua hikoilutti. Ja sitten tuli tuomio: Sohva saattaa mahtua sisaan, jos poistamme oven. Tassa vaiheessa minua jo nauratti. Kaikeksi onneksi myos vuokraisantaamme nauratti ja han tarjoutui ottamaan oven saranoiltaan. Kun ovi oli poistettu tarttuivat miehet sohvaan ja pieni eteinen tayttyi ahinasta ja puhinasta. Ensin ei nayttanyt lupaavalta, mutta sitten loytyi se juuri oikea kulma, missa sohva saatiin luikerreltua sisaan. Ja siina se nyt on, juuri niin hyvan nakoisena ja mukavan tuntuisena kuin sen oli tarkoituskin olla. Ja hyva puolihan tassa on se, etta jos joku murtautuu kotiimme ja varastaa kaiken, jaa meille ainakin sohva. Sita ei meilta niin vain viedakaan!

Sohvan lisaksi keskiviikkona saapui muuttokuormamme, joten tanaan ohjelmassa on laatikoiden purkua ja yllatyksia. Toistaseksi olen loytanyt jo yllattavan paljon hyodyllisia keittiotarvikkeita, kiinnostavia kirjoja ja valtavasti muistoja tulvillaan olevia paasylippuja, kirjeita, kortteja ja kuvia. Niin, ja nipun lahettamattomia Hollywood-/California-postikortteja (postimerkkeineen) vuodelta 2008. Pahoittelut kaikille kortitta jaaneille! Olette kuitenkin olleet ajatuksissani :).

Muuttopuuhamme jatkuvat viela varmaankin pari viikkoa, silla hankittavien asioiden lista on edelleenkin hyvin pitka. Mutta nyt voin jo hyvilla mielin sanoa, etta tasta tulee paras kotikoti ikina!