Saturday, September 24, 2011

Moikkailua

Hawaijilla, etenkin Waikikissa, minulla oli aika vaikuttava kokoelma moikkailututtuja. Useimpien kanssa en jutellut koskaan mitään tervehdyksiä kummempaa ja suurinta osaa moikkailijoista en muistanut edes nähneeni aiemmin. Se tosin ei vielä kerro paljoa, sillä minulla on äärimmäisen huono kasvomuisti. Tarkkailen ja havainnoin kyllä ihmisten ulkoista olemusta ja käyttäytymistä, mutta jostain syystä kasvojenpiirteet eivät jää helposti muistiini, etenkin jos kyse on minulle vieraammista etnisistä piirteistä.
Alun hämmenyksestä selvittyäni huomasin nauttivani näistä huomionosoituksista ja moikkailin estottomasti takaisin. Tuntui aika mukavalta, että minulla oli niin paljon "tuttuja". Etenkin, kun välillä koin olevani Hawaijilla aika yksin. Loppukesästä aloin kuitenkin pohtimaan, kuinka moni moikkailijoista oikeasti tunnisti minut ja miksi.

Kun sitten tuli aika vaihtaa Waikikin kadut Portsmouthin katuihin, huomasin, että tuttavajoukkoni muuttikin yllättäen mukanani. Ihan ensimmäisestä päivästä alkaen huomattavan suuri osa vastaantulijoista on hymyillyt ja moikkaillut minulle. Asiaa mietittyäni, olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää miksi: Ensinnäkin, minä hymyilen ja otan katsekontaktin vastaantulijoihin. Jotkut heistä ehkä kuvittelevat, että minä tunnen heidät, toisille hymy ja katse toimivat muuten vain sosiaalisena kutsuna.
Toiseksi, jopa toisilleen vieraat ihmiset muodostavat kadulla erilaisia sosiaalisia ryhmiä, joiden jäsenet moikkailevat toisilleen. Minun selkein ryhmäni on "juoksijat", mikä jo yksinään takaa valtavan määrän moikkauksia. Kaikki haluavat olla (hyvin käyttäytyvien) juoksijoiden kavereita. Juoksijoihin kuuluu luonnolisestikin paljon erilaisia ihmisiä, jotka kuuluvat useisiin muihin ryhmiin. Juoksulenkin ajan he kuitenkin edustavat kanssakulkijoille reippaita ja tervehenkisiä, sosiaalisesti hyväksyttyjä juoksijoita.

Täytyy myöntää, että pidän kovasti tästä moikkailukulttuurista ja olen lähtenyt siihen innolla mukaan. Suomessa olen huomattavasti varautuneempi. Tuntemattomia en moikkaile juuri koskaan ja puolituttujenkin kanssa on vähän niin ja näin. Koen, että Suomessa moikkauksella on suurempi ja syvällisempi merkitys samoin kuin kuulumisten kysymisellä ja juttelulla. Eikä siinä ole mitään väärää. Se on osa suomalaista kulttuuria ja myös osa minun suomalaista identiteettiä.
Suhtaudun sanontaan "maassa maan tavalla" hieman ristiriitaisesti, mutta tässä tapauksessa se toimii minusta hyvin. Se, että pystyn mukautumaan paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin ei tarkoita, että minun pitäisi muuttua täysin ja luopua suomalaisuudestani. Monikulttuurisuudessa on kyse avoimuudesta, joustavuudesta ja sopivan tasapainon löytämisestä.
Olen todella onnekas saadessani tarkastella monikulttuurisuutta sen "molemmilta puolilta". Suomessa työskentelin lastentarhanopettajana maahanmuuttajaperheiden kanssa, täällä tasapainoilen oman monikulttuurisuuteni kanssa. Toivottavasti saan tulevaisuudessa hyödyntää kokemuksiani ja ajatuksiani myös amerikkalaisilla työmarkkinoilla - mitä sitten ikinä päädynkin tekemään.

Monday, September 19, 2011

Rouva Rutiini

Kun kesällä lensimme Hawaijille, tuntui minusta, että olen palannut kotiin. Nyt minusta tuntuu, että olen palannut Amerikan juurilleni. Näiltä seuduilta se kaikki alkoi neljä vuotta sitten. Minä olin juuri muuttanut Newtoniin, Bostonin kupeeseen, ja Phill asusteli Doverissa, ihan tässä Portsmouthin naapurissa. Syksy 2007 oli ihanaa ja onnelista aikaa - Jokainen päivä oli täynnä uusia kokemuksia ja minä olin umpirakastunut. Hassua kyllä tilanne näyttää olevan jota kuinkin sama myös syksyllä 2011. Olen edelleenkin umpirakastunut ja jälleen uusien kokemusten ja uudenlaisen elämäntilanteen äärellä.

Rakastuin Portsmouthiin ensisilmäyksellä. Portsmouth on täydellinen iso pieni kaupunki täynnä ravintoloita, kahviloita, baareja, putiikkeja, kujia ja viehättäviä vanhoja rakennuksia. Tapahtumia, elämää ja harrastusmahdollisuuksia tuntuu löytyvän valvasti kaupungin kokoon nähden. En vieläkään voi uskoa, että me todella asumme täällä ainakin seuraavat 1,5 vuotta!
Viimeisten vuosien aikana kotikaupunkini ja -maani on vaihtunut hyvin tiheään. Amsterdam ->Boston -> Kaneohe (O'ahu) -> Jyväskylä -> Honolulu -> Järvenpää -> Honolulu -> Helsinki -> Honolulu -> Portsmouth + sinne tänne sirotellut välilaskut Riihimäelle. Huh, melkein hengästyttää!
Vastapainoksi ainaiselle muuttamiselle, minusta on tullut äärettömän nopea uusien rutiinien kehittäjä. Olen myös huomannut noudattavani tiettyä kaava uuteen kotikaupunkiin tutustuessani.
Ihan ensimmäisenä on löydettävä lähin ruokakauppa ja kahvila, varsinkin jos käytössäni ei ole kahvinkeitintä. Aika korkealle listalla kohoaa myös kolikkopesula, sillä seikkailu edellyttää puhtaita vaatteita. Uuden kaupungin kadut ja kulkureitit opettelen juoksemalla ja kävelemällä. Samalla tulee löydettyä myös joukko tutustumisen arvoisia ravintoloita, baareja ja putiikkeja. Aika pian huomaan löytäneeni itselleni kattavan kokoelman lemppareita ja päivittäisiä rutiineja, jotka tekevät oloni kotoisaksi.
Kun olo on alustavan kotoisa, on aika aloittaa syvällisempi kotiutuminen. Tähän vaiheeseen kuuluu töiden, harrastusten ja sosiaalisen elämän etsiminen. Tosin, kotiutumisen tarve ja kiireellisyys riippuu aika paljon siitä, mihin olen muuttanut, kenen kanssa ja kauanko aion kyseisessä paikassa asua.
Tällä hetkellä minulla on todella valtava ja kiireellinen kotiutumisen tarve. Kaikki mulle nyt heti! Tai ehkäpä kuitenkin vasta parin viikon päästä, kun olemme päässeet muuttamaan uuteen kotiimme... Onhan minulla nyt jo hallussa lempparikauppa, kolme eripituista juoksulenkkiä, pari lempparikahvilaa ja -ravintolaa, muutamia tuttuja ja sokerina pohjalla, vakkaripenkki lempipuistossani. Eiköhän näillä hetken pärjää!

Monday, September 12, 2011

Suunnitelma B

Äitini on monta kertaa sanonut, että olen sunnuntailapsi. En ole kovin suunnitelmallinen enkä aina edes harkitsevainen, mutta useimmiten asiat vain loksahtavat paikalleen ja vastoinkäymisistä seuraa jotain paljon aiottua parempaa. Näin kävi jälleen kerran...

Muuttaminen ja uuden asunnon etsiminen on tuskin koskaan täysin ongelmatonta, mutta erityisen haastavaa se on, jos välimatka uuden ja vanhan asuinpaikan välillä on tuhansia kilometrejä. Netistä löytyy paljon asuntoilmoituksia, joista osa on luotettavia, osa hyvin kaunisteltuja ja osaa kohteista ei ole olemassakaan. Lisäksi olisi oltava nopea, sillä hyvät vuokra-asunnot menevät Portsmouthissa kuumille kiville. Meidän kodinetsintäurakkaamme helpotti huomattavasti Phillin ystävä, joka asuu Portsmouthissa ja kävi katsomassa asuntoja meidän puolestamme.

Muutaman tuhoon tuomitun yrityksen jälkeen vihdoin tärppäsi. Aikaerosta huolimatta huomasin ilmoituksen heti sen julkaisun jälkeen ja sain organisoitua näytön muutaman tunnin varotusajalla. Phillin ystävän ottamat kuvat näyttivät hyviltä ja vuokranantajan kanssa synkkasi hyvin. Päätimme "varata" asunnon maksamalla takuuvuokran ja ensimmäisen kuun vuokran, mutta allekirjoittaa vuokrasopimuksen vasta nähtyämme asunnon. Onneksi...

Vanha sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" ei ole aina totta. Kuva kertoo paljon rajatusta alueesta ja hetkestä, mutta jättää arvailujen varaan sen, mitä tapahtuu kuvan ulkopuolella. En todellakaan halua sanoa, että meitä olisi johdettu tahallaan harhaan. Ihmiset vain kiinnittävät huomionsa kovin erilaisiin asioihin. Phillin ystävä otti kuvia viehättävistä vanhan talon  yksityiskohdista, mutta jätti kuvaamatta vanhan talon ränsistyneisyyden. Saisimme varmasti tehtyä asunnosta itsellemme kivan kodin jos niin päättäisimme, mutta ensin halusimme selvittää, olisiko meillä muita mahdollisuuksia.

Kaikeksi onneksi vuokranantajamme on todella reilu mies. Hän pitää meistä kovasti ja toivoisi, että jäisimme. Hän ei kuitenkaan halua pakottaa meitä mihinkään, sillä vihaiset vuokralaiset eivät ole hyviä vuokralaisia. Sovimme, että asumme tässä syyskuun ajan ja hän etsii uuden vuokralaisen lokakuun alusta alkaen. Vuokranantajamme pitää itsellään säkö-, internet- ja vesilaskut ja veloittaa sopimamme summan maksamastamme takuuvuokrasta. Ja jos muutamme mielemme ja haluamme jäädä, on se täysin mahdollista. Olimme aivan mykistyneitä hänen tarjouksestaan, joka ainakin vaikuttaa olevan täysin vilpitön.

Tämä kaikki tapahtui perjantaina, joten edessä oli kuumeinen asunnonetsintäviikonloppu. Jälleen meitä lykästi ja saimme sovittua yhden näytön jo lauantaiaamulle. Asunto sijaitsee tässä ihan lähellä, kaupungin keskustassa rauhallisella sivukadulla. Nähtyämme asunnon olimme molemmat täysin vakuuttuneita, että tämän me haluamme. Asunto on oikeastaan omakotitalon alakerta. Yläkertaan on oma sisäänkäynti, mutta siellä ei asu kukaan eikä sitä tulla vuokraamaan tulevaisuudessakaan. Asuntoon kuuluu pieni piha, valtavasti parkkitilaa, pieni ulkovarasto, kellari, isohko keittiö ja kylpyhuone, olohuone, iso makuuhuone ja pienempi makuuhuone, josta teemme itsellemme työhuoneen. Vuokra on täsmälleen sama, kuin alkuperäisessä asunnossamme.

Valitettavasti asunto olisi täydellinen myös aika monelle muulle. Vuokranantaja, Greg, oli sopinut lauantaille useita näyttöjä ja kertoi meille tekevänsä päätöksensä iltapäivällä saamiensa hakemusten perusteella. Olimme kuitenkin luottavaisia, sillä jälleen kerran laivasto-Suomi -yhdistelmä tuntui tekevän hyvän vaikutuksen. Ja niinhän siinä kävi, että puhelin soi jo reilusti ennen puoltapäivää. Greg oli pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että me olemme ideaaleja vuokralaisia ja hänen on turha jatkaa näyttöjä. Asunto on meidän, jos haluamme sen. Ja mehän haluamme!

Se siitä, asuntoprojekti sai onnellisen ja nopean lopun. Edellinen vuokralainen muuttaa pois viimeistään 28.9, joten jopa aikataulu loksahti kohdilleen. Matkalaukkuelämä jatkuu vielä pari viikkoa, mutta silti vain hymyilyttää. Perusonnellista mielentilaan on aika vaikea horjuttaa :).

Wednesday, September 7, 2011

Viimeiset Hawaijit

No niin, nyt on laukut pakattu ja asunto siivottu. Vielä hetki aikaa ennen kuin käyn luovuttamassa avaimet ja hyppään lentokenttäbussin kyytiin. Olin ajatellut mennä kentälle taksilla, mutta sitten tajusin asuvani hotelleja pullollaan olevassa Waikikissa. Googlettamalla löytyi airport shuttle-kyyti kentälle hintaan 9$. Taksi olisi ollut kaksi tai kolme kertaa tuon verran.
Pari viikkoa sitten San Diegoon lentäessäni hyödynsin ensimmäistä kertaa online check in -mahdollisuutta. Olipa ihanan helppoa! Boarding passi löytyi mobiiliversiona kännykästä ja kentälle päästyäni ei tarvinnut tehdä muuta kuin suunnata turvatarkastukseen ja portille. Päätinpä siis tehdä saman uudelleen. Tällä kertaa minulla on kaksi ruumaan menevää laukkua, joten joudun tekemään pienen mutkan tavaroidenluovutuspisteen kautta. Uskon siltikin säästäväni jonkin verran aikaa ja hermoja. Jonottaminen kun ei ole yksi vahvimmista puolistani. Mutta on kyllä aika hassua, että minä ja tavarani olimme valmiita astumaan koneeseen jo paljon ennen kuin olin saanut pakkaamisurakkani päätökseen :).
Viimeinen päiväni Hawaijilla alkoi kävelyllä Diamond Headin ympäri. Siinä kävellessä kävin läpi valtavan määrän viimeisten vuosien aikana kertyneinä Hawaiji-muistoja ja nauroin välillä ääneen. Onpa ollut ihanaa, hetkeäkään en vaihtaisi pois! Mutta nyt olen valmis lähtemään. Viisi kertaa olen nieleskellyt itkua (tai parkunut aivan avoimesti) Honolulun lentokentällä jättäessäni hyvästejä Phillille. Tällä kertaa hymyilen leveästi, sillä lähtö ei tarkoita hyvästejä. Phill on jo itärannikolla odottamassa minua ja edessä on koko loppuelämä yhdessä.
Aloha ja mahalo Hawaii! Nähdään taas jonain päivänä!

Monday, September 5, 2011

Salmiakkituholainen

Päivät Hawaijilla alkavat olemaan vähissä ja sehän tarkoittaa tavaroiden pakkaamista - jälleen kerran. Vaikka pakkaaminen kohoaa aika korkealle inhokkilistallani, on siinä se hyvä puoli, että tuleepa ainakin tehtyä invenraario ja löydettyä "kadoksissa olevia" esineitä.
Tällä kertaa suurimpana yllätyksenä tuli kaksi avaamatonta ja kaksi avonaista salmiakkipussia. Uskomatonta, että minulla on vielä salmiakkia jäljellä! Ja vielä uskomattomampaa, että maailman pahin salmiakkinarkki on jättänyt kaksi pussia kesken ja antanut kostean ilmaston pilata sisällön täysin syömäkelvottomaksi. Ihanista turkinpippureista ei ole jäljellä muuta kuin mustaa tahmeaa mössöä, joka näyttää ja maistuu aika ällöttävältä (oli ihan pakko maistaa...). Hävettää tunnustaa, mutta roskiinhan ne lensivät.
Miten on mahdollista, että minun ei tee yhtään mieli salmiakkia? Jotain täytyy olla pahasti vialla. Tai toinen todennäköisempi vaihtoehto on, että olen ahminut paikallisia herkkuja niin kiireellä, että salmiakin himo on mennyt uinumaan ja odottamaan parempia/pahempia aikoja.
Niin tai näin, jäljellä olevat pussit pysyvät visusti suljettuina kunnes aito ja oikea himo iskee. Lupaan, että tämä oli viimeinen kerta, kun tuhosin salmiakkia muulla tavoin kuin syömällä tai juomalla sitä.

P.S. Salmiakkipostit ovat edelleen hyvin tervetulleita...

Saturday, September 3, 2011

Kirjahamsteri

Yksi ensimmäisistä asioista, joihin USA:ssa ihastuin, oli kirjakauppakulttuuri. Monista kirjakaupoista löytyy ilmainen wifi, kahvila ja hyllyjen väliin siroteltuja mukavia tuoleja, joissa voi aivan avoimesti istuskella lukemassa kirjoja ja lehtiä. Voin helposti viettää kaupassa tunteja huomaamatta lainkaan ajankulua. Loppujen lopuksi siinä käy kyllä usein niin, että en malta jättää kirjaa kesken, vaan ostan sen omakseni. Sallittu ja "ilmainen" lukuhetki on siis todistetusti loistavaa markkinointia!

Hyvästä myyntikikasta huolimatta perinteisillä kirjakaupoilla ei mene tällä hetkellä kovinkaan hyvin. Koko maan kattava Borders-ketju on sulkemassa useita liikkeitään, joista yksi on meidän vakkarikauppa. Vaikka suurien "loppuunmyynti" -kylttien ja puolityhjien hyllyjen näkeminen kirpaiseekin, tuo 40-70% alennus kummasti lohtua. Voi kunpa alennusmyynti olisi alkanut ennen kuin kaikki meidän tavarat lähtivät rahtina kohti itärannikkoa... Olisin taatusti mennyt aivan sekaisin ja ostanut luettavaa koko loppuelämäksi. Lentoyhtiöiden asettamien hyvin tiukkojen matkatavarasäädösten vuoksi olen yrittänyt kovasti hillitä itseni ja ostaa ihan vain "pari" kirjaa ja löytänyt pari todellista timanttia.

Ensimmäinen niistä on Francine Prosen kirjoittama My New American Life. Nimestään huolimatta kirjan tarina ei mukaile omaani, vaan kertoo ehkä sen tyypillisemmän tarinan paremman elämän etsimisestä. En tiedä onko kirjaa suomennettu, mutta suosittelen sen lukemista täydestä sydämestä. Hauska, nokkela ja todella viihdyttävä!

Toinen kirja, jota ehdotan kaikkien lukulistalle, on Sandra Cisnerosin The House on Mango Street. Kirja koostuu pienistä Esperanza Corderon kertomista tarinoista, jotka kuvastavat latinalaistytön kasvamista ja elämää Chicagossa. Hauska, koskettava ja kaikkea siltä väliltä. Bonuksena lyhyet luvut, jonka ansiosta se on täydellistä bussi-/junaluettavaa.

Edellisten lisäksi mukaan on tarttunut pari etsivädekkaria ja toinen Francine Prosen teos nimeltä A Changed Man, jota yritän sinnikkäästi säästellä ensi viikolle matkalukemiseksi. Matka Hawaijilta New Hampshireen kestää vaihtoineen n.12 tuntia, joten hyvä kirja tulee tarpeeseen. Tai pari kirjaa... Ehkäpä teen  kauppaan vielä yhden pikaisen ostosretken ennen kuin ovet sulkeutuvat lopullisesti. Ihanaa kun on kerrankin aikaa lukea!