Kun kukaan ei huomaa

Kävin kesän lopulla silmälääkärissä ja sain kuulla, että näköni oli muuttunut juuri sen verran, että uusien silmälasien hankkiminen olisi suositeltavaa. Otin uutiset vastaan ilolla, sillä olin aivan loputtoman kyllästynyt vanhoihin laseihini, mutta kuitenkin sen verran nuuka, etten edes harkinnut ostavani uusia laseja "turhaan".

Koska käytän piilareita lähes joka päivä, ei minulla ollut uusien lasien kanssa valtavaa kiirettä ja hyvä niin, sillä eihän niitä sopivia kappaleita nyt ihan niin vain löytynytkään. Lähdin silmälasikaupoille asenteella ei hajuakaan millaiset, mutta mahdollisimman erilaiset kuin nykyiset, mikä jätti vaihtoehdoille aika laajan skaalan.

Tuskaisen monen kaupan ja mietintäpäivän (-viikon) jälkeen löysin vihdoin mieleiset lasit. Odottelin laseja reilun viikon enkä olisi malttanut odottaa enää hetkeäkään. Teki pitkästä aikaa mieli jättää piilarit kaappiin ja ruveta rillipiruksi.

Mutta kuinkas niiden tosi erilaisten lasien kanssa sitten kävikään?

Ensimmäisenä iltana petyin karvaasti kun Phill ei edes huomannut, että kasvoillani oli jotain uutta. Kuittasin tämän kuitenkin miehet huokaisulla ja päätin laittaa lasit seuraavana päivänä töihin. Jos työkaverini huomaavat t-paitojeni tekstit, huomaavat he taatusti uudet lasitkin. Paitsi että eivät huomanneet. Ei työkavereista yksikään. Mutta arvatkaapa ketkä huomasivat? No, tarkaavaiset lapset tietenkin. Meidän pienet, joilla ei ole vielä tarpeeksi sanoja havaintojensa ilmaisuun, tuijottivat naamaani tavallista pidempään ja tutkivat lasejani mutaisilla sormillaan.

Okei, eivät nämä lasit nyt ehkä niin erilaiset ole, mutta kyllä minä näistä siltikin tykkään. Nähtäväksi jää kauanko lasi-intoni jatkuu tällä kertaa, mutta ainakin hetken aikaa minut voi taas bongata lasit päästä ihan vapaaehtoisestikin.

P.S Täältä löytyy kuva edellisistä ja ihan samanlaista intoilua siitä, kuinka minusta tuli juuri silmälasi-ihminen